Rantakadulla

Kerrotaan, että ajan ja paikan vuorovaikutussuhteista syntyy kirjallisuudessa merkitystihentymiä, kronotooppeja. Tai kuten Mihail Bahtin nimeämäänsä käsitettä tarkentaa: aika lihallistuu, muuttuu taiteen keinoin näkyväksi – ja samalla tila reagoi ajan liikkeisiin, teoksen juoneen ja historiaan.

Kerrotaan myös, että rantakadulla on nähty uusi henkilö: nainen, jolla on mukanaan pieni koira.

Kun nainen kävelee, koira juoksee: aika materialisoituu kahden kulkijan lihaksistoon, verenkiertoelimistöön ja liikeratoihin eri tavoin. Kävellessään nainen vilkaisee kimaltelevaa veden pintaa, vangitsee valoa tulvivan hetken kuvaksi, johon voi paeta myöhemmin. Ehkä samanaikaisesti rantakivikosta leijuu kalanjäänteiden lemu. Koira kohottaa kuonoaan kuin muistuttaakseen, että kronotoopeissa on lajikohtaista vaihtelua.

Koira on valkoinen pomeranian, tai niin kerrotaan. On toisenlaisiakin määrityksiä, varovaisempia, joissa naisen seuralaista kutsutaan pystykorvaksi tai ihan vaan valkoiseksi koiraksi, joskus hieman vähättelevästi jopa sylikoiraksi. Yksimielisyys tuntuu vallitsevan ainoastaan väristä ja pienikokoisuudesta: tapahtuu se mikä usein tapahtuu – jäädään jonkin huomiotaherättävän piirteen sokaisemaksi ja unohdetaan muu.

Pomeranianin koko on toki olennainen seikka. Vähäpätöisimmilläkin meistä on mahdollisuus yltää historian halki kiitäväksi anekdootiksi juuri vähäpätöisyytensä ansiosta. Se, että jollakulla hyvin pienellä on jonkinlainen rooli häntä paljon suuremman rinnalla, saa katsantomme herkistymään.

Kerrotaan, että Michelangelo maalasi Sikstuksen kappelin freskoja pomeranian seuranaan. Koira istui satiinityynyllä isäntänsä työskentelyä katsellen.

Kerrotaan myös, että Isaac Newtonilla oli Diamond-niminen pomeranian, joka eräänä päivänä kaatoi kynttilän isäntänsä kirjoitusten päälle, ja tieteellisten tutkimusten muistiinpanot vuosien ajalta paloivat tuhkaksi. 

Toisaalta kerrotaan, että Isaac Newtonilla ei koskaan ollut lemmikkiä.

Paljon kerrotaan, mutta lopulta vähän tiedetään. Totuus onkin toissijainen: kertomisessa olennaista on jakamisen kokemus ja sen sosiaalinen ulottuvuus, ei niinkään informaation välittäminen. Maininnat suurten mestareiden koirista ovat säilyneet vuosisatoja, sillä pienen koiran kautta tarjoutuu mahdollisuus tunnistaa jotakin hyvin tuttua ja tavanomaista, lämmintä ja pyyteetöntä neromyytin takaa.

Todettakoon kuitenkin, että anekdootteina kumpikaan ei ole kummoinen. Molemmissa kyse on pikemminkin pelkästä namedroppauksesta kuin tarinasta, joka antaisi ajattelemisen aihetta. Toki esimerkiksi Newtonin muistiinpanojen palaminen havahduttaa mittaluokassaan: mitä siellä mahtoikaan olla? Silti huomattavasti ansiokkaampi anekdootti käsikirjoituksen tuhoutumisesta liittyy alussa mainittuun Mihail Bahtiniin.

Kerrotaan, että Bahtin teki intensiivisesti tutkimusta romaanin teoriasta 1930-luvun lopulla. Toinen maailmansota alkoi, ja teos odotti painamistaan. Bahtinilla oli kotonaan kopio käsikirjoituksesta. Mutta koska sodan vuoksi oli vaikeaa saada sätkäpaperia, kroonisena ketjupolttajana tunnettu Bahtin hyödynsi käsikirjoituskopion sivuja ja alkoi kirjaimellisesti polttaa sitä lopusta alkuun, sivu kerrallaan. Varsinaiselle käsikirjoitukselle kävi vielä huonommin: sen tuhosi painotaloon pudonnut pommi, ja niin teoksesta säästyi vain ne alkuosan luvut, joita Bahtin ei ehtinyt tupakoida.

Tarinassa on voimaa, joka sysää sen irti ajastaan ja paikastaan tragikoomisen nikotinistin tapauskertomuksena. Vaikka anekdootti kertoo historiallisesta henkilöstä, paljastetaan tämän aikajanasta hyvin kapea ja tarkkaan valittu osa. 

Kerrotaan vähän, mutta sanotaan paljon.

Rantakadun kronotooppi on löydettävissä ilman karttaakin, jollaisia olen nähnyt tehdyn kirjallisuuden klassikkoteoksista. Niihin oli Mihail Bahtinin teorian innoittamana merkitty tiet, idyllit, linnat, villi luonto ja muut yleiseksi tunnistetut kronotoopit, jotka synnyttävät ja ylläpitävät kerrontaa. Homeroksen Odysseia paisui tällaisena karttaesityksenä tiiviiksi, täynnä tekstiä olevaksi kiihkeäksi palloksi – kun taas T S Eliotin Waste Land säilytti avaran hahmonsa. 

Kun istuu rantakadun varrella olevalla penkillä ja katsoo suoraan kohti edessään avautuvaa maisemaa, parin metrin päässä kävelevät ohikulkijat viipyvät näkökentässä vain hetken ajan. Liikkeestä syntyy lyhytkestoisia impressioita, joissa tunnistaa samankaltaisuuksia, poikkeamia, merkityksiä.

Yhä kerrotaan, että rantakadulla on nähty kävelemässä nainen, jolla on mukanaan pieni koira. 

Luulen hänen kulkeneen tästä jo.