Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘klassikot’ Category

Isä ja poika, yhteinen lukuhetki. Kuva on otettu viisi vuotta sitten: nuorempi poikani on siinä arviolta kymmenen kuukauden ikäinen. Ikuistettu hetki on erityislaatuinen, sillä kovinkaan paljon muita kuvia lukutuokioistamme vuosien varrelta en löytänyt. En, vaikka niitä on ollut lukuisia. Tai kaiketi juuri siksi: kaikkein arkisimpia tapahtumia ei tule kuvattua.

hiippari

* * *

Sunnuntaina luimme loppuun J. K. Rowlingin klassikon Harry Potter ja viisasten kivi. Minulle kerta oli kolmas: tutustuin aikoinaan Potteriin sen ilmestyttyä suomeksi, toisen kerran luin kirjan pari kolme vuotta myöhemmin silloin alle kouluikäiselle esikoiselleni ja nyt kolmentoista vuoden kuluttua kuopukselle. Välillä tuntuikin siltä, kuin vierelläni olisi istunut kaksi kuusivuotiasta poikaa – niin vahvasti palautui mieleen esikoisen eläytyminen tarinaan vuosia sitten. Hagridin saapuminen Harryn jästiperheen luokse, Irvetan holvit, asemalaituri, junamatka Tylypahkan linnaan, Lajitteluhattu, huispaus, kolmipäinen koira  …

”Lue vielä, ei minua väsytä, lue vielä vähän, minä ihan varmasti jaksan herätä aamulla ja puen heti kaikki vaatteet, kyllä me ehditään ajoissa hoitoon ja sinä töihin, lue vielä, kiltti …”

Mutta tietenkään en lue. En niinkään sen vuoksi, että kello on jo aivan liikaa, vaan siksi, että mahtavinta tällaisissa tarinoissa on jättää kirja pöydälle, nukkua yön yli ja odottaa seuraavaan iltaan saakka. Odotus ruokkii mielikuvitusta: päivän mittaan mieli palaa velhokouluun monta kertaa ja aprikoi, mitä juonenkäänteitä mahtaakaan olla luvassa. Kun sitten ennen nukkumaanmenoa vihdoin avataan kirja ja palataan takaisin velhokouluun, jännitys väreilee taikana ilmassa.

* * *

Nyt kun Viisasten kivi on luettu, maailmassa on taas yksi uusi Harry Potter -fani. Olen saanut kuunnella viime päivinä spekulaatioita siitä, ketkä päiväkodin lapsista olisivat luihuisia ja ketkä rohkelikkoja. Suunnilleen kaikki pojat ovat rohkelikkoja – paitsi jos jonkun kanssa on tullut riitaa, niin sinä päivänä hänet luokitellaan luihuiseksi. Tytöt on hankalammin määriteltävissä (fiksu poika, alkaa selvästi oppia jotakin elämästä), heidän kohdallaan sijoittelulla ei vaikuta olevan mitään vakaata perustaa.

Tarinan loputtua myös shakki  kiinnostaa. Nuori mies on täysin varma siitä, että hän on vähintään Ronin tasoinen pelaaja tai ehkä jopa yhtä hyvä kuin McGarmiwa tai Dumbledore. Vaikka ei osaa kunnolla edes sääntöjä. Valitettavasti isä on mukavuudenhaluinen ja lupaa kaivaa laudan nappuloineen esille vasta joskus myöhemmin. Päädymme pelaamaan Yatzya – siinä mahdollisuudet voittoon ovat tasan. Kerron, että luultavasti velhot käyttävät pelejä pelatessaan sellaisia noppia, joita ei voi taikoa. Pelissähän ei olisi mitään mieltä, jos nopat aina pyörähtäisivät toivotunlaisiksi.

Pyynnöistä huolimatta en kuitenkaan ala lukea ääneen kirjasarjan toista osaa, Salaisuuksien kammiota. Säästellään sitä vielä jonkin aikaa: alle kouluikäiselle ääneen luettuna soveltuvat Potter-kirjat loppuvat mielestäni kolmanteen osaan, Azkabanin vankiin. Sekin on aika pelottava ankeuttajineen, mutta onneksi ääneen lukiessaan voi hyppiä rivejä yli. Neljännessä osassa teosten maailma alkaa muuttua huomattavasti synkemmäksi.

Luetun kirjan synnyttämään lohikäärme-innostukseen tarttuen esittelen kirjahyllystä yhden fantasiakirjallisuuden klassikoista: Tolkienin Hobitin. – Ja kohta poika tutkii kirjan välissä olevaa kartta-sivua, miettii miten pitkiä kääpiöt ovat verrattuna ihmisiin, miten pitkiä hobitit. Odottamaton matka voi alkaa.

* * *

Lapselle ääneen lukeminen ei ole tärkeää pelkästään kielellisen kehityksen ja mielikuvituksen rikastuttamisen kannalta. Läsnä ovat läheisyys, lämpö ja yhteisen kokemuksen jakaminen:  lukuhetki on lapselle turvallinen tila, jossa hän yhdessä aikuisen kanssa voi jäsentää maailmaa ja elämää, luoda ajatuksissaan uuttakin. Muistan itse omasta lapsuudestani, kuinka iltaisin kuuntelin vuoteessani äitiäni tai isääni lukemassa minulle – ja kuinka unen lähestyessä ajatus alkoi harhautua enkä jaksanut enää seurata itse tarinaa. Kuuntelin vain tuttua ääntä: aivan lähellä, rauhoittava ja turvallinen, hyvä.

Hieman haikeana ajattelen, että jo parin vuoden kuluttua poikani alkaa lukea itsekseen. Yhteiset lukuhetket ovat ohi. Ja siitä joitakin vuosia myöhemmin hän ei enää tule niin luontevasti kainaloon, vaan kasvaa isoksi miehenaluksi, pitää etäisyyttä. Pelaillaan ja touhutaan, katsotaan yhdessä elokuvia ja jutellaan kaikista mahdollisista asioista – mutta isän ja pojan yhteisten lukuhetkien läheisyyttä ja intensiteettiä ei voi enää tavoittaa.

Niin on käynyt juuri nyt ylioppilaskirjoituksiin valmistuvan esikoiseni kanssa. Silti uskon, että vaikka muistikuvat vuosia sitten koetuista yhteisistä lukuhetkistä ovat hämärtyneet, niiden synnyttämä taika ei ole kadonnut minnekään. Sen huomaa siitä, että vaikka välillä on vaikea puhua ongelmista aikuistuvan nuoren kanssa, keskustelun siirtyessä kirjallisuuteen (elokuvaan, taiteeseen, musiikkiin) tai yleisemminkin mahdollisten maailmojen pariin, yhteys löytyy. Eikä pelkästään siinä hetkessä, vaan ainakin toisinaan tuntuu siltä, että se avautuu samanaikaisesti vuosien taakse ja tuo jollakin tiedostamattomalla tavalla läsnäoleviksi niitä tuntemuksia, kun luimme yhdessä sellaisia kirjoja kuin Grimmin sadut, Taikatalvi, IKJ, Veljeni Leijonamieli, Harry Potter

Jälki yhdessä koetuista seikkailuista kirjan maailmaan säilyy vahvana. Se on aarre.

* * *

imageBilbo on lähtenyt matkalleen kääpiöiden ja Gandalfin kanssa. Mukana tallustelen minä ja poikani. Tunnen hyvin tien: tämäkin reissu tuli tehtyä myös esikoiseni kanssa aikoinaan, ja itse kuljin sen ensimmäistä kertaa samanikäisenä joskus 70-luvun lopulla, äitini ja isäni kanssa. Myöhemmin luin kirjan itse, parikin kertaa. Siitä huolimatta tuntuu siltä, että kaikkea en ole vielä kokenut: matkan luonne riippuu aina seurasta.

Kun peikot aikovat tehdä vangitsemistaan kääpiöistä soosia, pieni kuulijani painautuu minua vasten ja pidättää hengitystään. Onneksi Gandalf tulee – jännitin itsekin niin, että unohdin pian saapuvan pelastuksen – ja seurue pääsee pinteestä. Seuraavaksi löydetään peikkojen luola ja sinne kerätty ryöstösaalis. Itse sivuuttaisin episodin nopeasti, mutta poika on siitä kiinnostunut. ”Paljonkohan siellä on niitä kolikoita?” ”Onko ne kultaa?” ”Mitä niillä voisi ostaa?” – Tolkienin hieno tarina paljastuu yllättävän puuttelliseksi tältä osin: jos kerran joku löytää rahaa, niin tokihan hän suunnilleen arvioi sen määrän ja alkaa miettiä rahalle käyttökohteita! Pohdittuamme asiaa jonkin aikaa jatkamme kohti Rivendelliä. 

* * *

Poikien lukuharrastuksen hiipumisesta ollaan nykyisin kovasti huolissaan. Kasvattajana tunnustan monet heikkouteni (en ala luetella) mutta yhdestä asiasta olen ylpeä: tässä perheessä isä lukee pojalleen.

On hyvä osoittaa, että lukeminen on myös miesten juttu.

Ja on tärkeää lukea ääneen omalle lapselle. Se antaa paljon kummallekin, kantaa elämässä pitkälle.

Mainokset

Read Full Post »

Joulumuorin rakkaus

Lumeton maa, harmaata ja kosteaa: kovin on kaukainen ajatus valkeasta joulusta Etelä-Suomessa. Mutta ei lumi ole onneksi ainoa elementti joulutunnelmassa. Jos vain malttaa katsoa kaiken kaupallisen humun taakse ja ohittaa kimaltelevimmat joulupallokliseet, saattaa kohdata taikaa ja mysteerejä odottamattomissa paikoissa ja hetkissä. 

Mysteereistä kaunein on rakkaus, ja siitä kertoo Silenen runo, jossa näkökulma on Joulumuorin. Sen myötä Jäljen ääni toivottaa kaikille mahdollisille lukijoille Hyvää ja Tunnelmallista Joulua!

 

Joulumuorin rakkaus

 

Jokin hänessä muistutti minua
kesyttömyydestä, susista, lumihuippuisista
vuorista, tuntureista, joiden yli kulkee
kirkas Arcturus, Karhunvartija, vaan karhua
ei näy, se nukkuu lumipeitteen alla, siellä
missä sadut alkavat, missä taivas kohtaa maan,
siellä hän sanoo: ainoastaan talvi on todellinen,
rakkauteen ei tarvita Etelänristiä, meriruohoa
hiuksissa, vain kirkas lumi, niin kirkas, että
se melkein puhkaisee silmät, nuo silmät,
joita kukaan taiteilija ei koskaan voisi
todenmukaisesti maalata, olisi pakko pidätellä
kaikkea sitä hehkua, hän sanoi ja siksi minä jäin.

 

Silene Lehdon runo on julkaistu Sunnuntaisuomalaisessa 22.12.2013. Se löytyy myös Silenen omasta runoblogista Silenee ja oikenee.

Read Full Post »

Käydessäni torstaina Helsingin kirjamessuilla en kovin kauan jaksanut ihmetellä uutuuskirjoja vaan suuntasin antikvariaattiosastolle. Sieltä ostin mm. runokokoelman, joka on annettu lahjaksi syksyllä 1983. Nimilehdellä toivotus:

Arjalle & Uskolle
matkalukemiseksi!

Liisankujalla
24.9.1983

Henkilökohtainen viesti, mutta ei kuitenkaan niin intiimi, ettenkö uskaltaisi siteerata sitä blogissani. Allekirjoituksesta ei saa selvää. I:n piste lyhyen sanan lopussa voisi viitata jopa kirjan kirjoittajaan itseensä, mutta en lähde tekemään ylitulkintoja. Olennaisempaa on se, että teksti merkitsee teoksen, lisää sen kiinnostavuutta.

En voi olla miettimättä, millaiselle matkalle kirjalahjan saaneet ovat olleet lähdössä: ehkä etelän lämpöön koleutta pakoon, ehkä Pariisiin nauttimaan syksyn tunnelmasta ja kulttuuritarjonnasta.

Tämän anekdootin ansiosta Karri Kokon esikoiskokoelma Uno Boy (WSOY, 1982) on juuri sellainen löytö, jonka takia kannattaa kurkistaa kirjamessujen antikvariaatti-osastolle, kauas kustantajien uutuuttaan uhoavista teospinoista. Ja hintaakin on vain yksi euro!

* * *

Kirjailijan uusimmat teokset ovat minulle tuttuja, mutta esikoiskokoelmaa en ole lukenut. Sen etu- ja takakannessa on kuvattu juokseva mies: vauhti venyttää hahmoa sivusuunnassa ja pelkistää taustan viiruiksi.

Viime hetken vihjeissä lukee
että Uno Boyn voi tappaa
kun sillä ei ole näyttöjä
nykykunnosta.
Luottakaa vain vanhaan herraan!

Minä luotan Googleen. Ja onni potkaisee: ”Uno Boy” tuottaa osumaksi kilpahevosen kantakirjan. Tanskasta Suomeen siirtynyt lämminverinen ravuri on syntynyt vuonna 1973 – kuten minäkin. Vaan voiko olla mahdollista, että Uno Boyn kaikki isoisoisovanhemmat ovat tiedossa? Kaikki 16, myös 1800-luvulla syntyneet? Kuinka moni tämän jutun lukijoista tuntee juurensa yhtä tarkasti?

En ainakaan ensi lukemalta pääse kiinni Kokon esikoiskokoelman mahdollisiin hevosaihelmiin. Sitä vastoin huomio ei voi olla kiinnittymättä runsaaseen puheeseen Jumalasta. Teema on suuri ja hieman yllättäväkin. Pidän kuitenkin heti esimerkiksi runosta, jossa luomiskertomus on käänteinen. Alussa maailma on valmis, mutta sitten Luoja seitsemän päivän aikana purkaa rakennelmansa, elementti kerrallaan:

Ja Jumala sanoi: Menköön valkeus!
Ja valkeus meni, ja Jumala näki, että se oli hyvä.

Mikäli tiedemiesten pahimmat visiot toteutuvat, niin kemikaaleilla itsensä tärvelleet ihmiset muuttuvat hedelmättömiksi, tappavat eläimet ja saavat napajäätiköt sulatettuaan meret nousemaan. Jumala muuttuu luonteeltaan ensimmäisestä liikuttajasta viimeiseksi todistajaksi. Tarvitaan joku sammuttamaan valot.

* * *

Vaikka tuollaista nimiölehdelle kirjoitettua tekstiä ei kovin usein vanhoista kirjoista löydä, ei se tällä kertaa täysin sattumaakaan ollut. Sain kipinän etsimiseen junassa matkalukemisenani olleesta Einari Vuorelan romaanista Kevätlaulu maakylästä (WSOY). Se on yksi kirjahyllyni aarteista, monta vuotta sitten tehty divariostos. Alun perin vuonna 1922 julkaistun kauniin rakkauskuvauksen uusintapainoksessa vuodelta 1971 on tällainen käsin kirjoitettu viesti:

image

”Leilalleni, sanoja ja asioita, joita en osannut enkä ehtinyt itse sinulle haastaa. Punaisen Sulan päivinä, keväällä 1971, Esa.”  Kirja on ostettu lahjaksi, heti ilmestyttyään. Vuorelan romaanissa kerrotaan rakkaudesta, jolle on valtavasti esteitä – tarvitaan rohkeutta ja suuri päätös niiden ohittamiseen. Esan viesti kehystää mielikuvissani tuon tarinan uudelleen, liittää sen aitojen ihmisten elämään. Leila-nimestä tulee mieleen vanha persialainen tarina Laylasta ja Majnunista, jossa Layla joutui pakkoaviolittoon toisen miehen kanssa. Samaa aihetta hyödyntää Eric Clapton tunnetussa kappaleessaan.

Hyvin kohtalokkaalta kuulostaa myös tuo viittaus Punaisen sulkaan. ”Enkä ehtinyt itse sinulle haastaa.” 1970-luvun alussa Punainen Sulka -kampanja keräsi varoja syöpätutkimukseen. Tuntuu siltä, että jokin varjo on laskeutunut: ovi on sulkeutumassa, aika käymässä vähiin. Ajatus kasvattaa Vuorelan tarinan painoarvoa, lataa sen täyteen merkityksiä. Kirjailija ei itse voisi luoda yhtä vaikuttavaa kerronnallista kehystä teoksensa ympärille kuin aito ihmiskohtalo.

Ehkä sanat, joita ei osattu eikä ehditty sanoa, olisivat voineet olla sellaisia kuin seuraavassa katkelmassa romaanista:

Koko elämäni on ollut kuin palavaa halua sinuun, kaipuuta, jolla ei ole ollut yhtään hetkeä hukattavanaan. Käteni ovat aina olleet kuin pääsi hiusten hiljaisessa valkeassa ja rintani on kuin ristiinnaulittu onnellisiin tuskiin.

Unessa olen ollut vielä onnellisempi. Silloin sinä olet ollut ikiomani. Rakkautemme oli sytyttävinään uhritulen uhritulen jälkeen. Muistan kuinka himmeässä yössä nousit käsivartesi varaan ja salaperäisen hurman vallassa painauduit polttavaa rintaani vasten. Sinä hymyilit hellästi, nostit kädelläsi kuin taivaan pilveä ja peitit kaiken hiuksiesi tuuhealla sateella.

Tiedän: ylitulkitsen. Ehkä tuo Esan viesti onkin kirjoitettu omalle vaimolle ja sisältää vain viittauksen nuoruuden päiviin tai elämän ruuhkavuosiin, jotka olivat onnellisia mutta joihin jälkeenpäin ajateltuna olisi voinut sisällyttää vielä enemmänkin. Missä tahansa parisuhteessa jää turhan paljon tärkeitä sanoja lausumatta.

Vaan ei, en ala latistaa. Kohtalokkuus tekee anekdootista täydemmän, paremman. Se tarjoaa minulle kokonaisen uuden lukutavan, luo Einari Vuorelan teoksen uudelleen.

* * *

Vuorelan lyhyehkö romaani on toki hieno ilman Leilalle osoitettua viestiäkin. Mikäli mahdollinen lukija on menossa nyt viikonloppuna Helsingin kirjamessuille, kannattaa pitää silmällä antikvariaattien tarjontaa katsellessaan. Jos vuoden 1971 painoksen saa kympillä tai alle, niin tekee ihan hyvät kaupat. Jos pyydetään kahta kymppiä, niin netistä saa luultavasti halvemmalla.

Mutta omani ei ole kaupan. Esan ja Leilan tarina tuntuu niin paljon suuremmalta kuin romaanin kertomus yhteisestä onnesta unelmoivista Veikosta ja Anna-Liisasta. Ja se tarina tiivistyy materiaalisella tavalla juuri tähän niteeseen: kirja on kulkenut Esalta Leilalle, yhdistänyt heidät hopeisella langalla. Toista samanlaista kirjaa ei ole.

Luultavasti menen vielä uudelleen penkomaan kirjamessuille rantautuneiden divareiden valikoimia ennen osallistumistani lauantaina Leena Lehtolaisen lukupiiriin. Tällä kertaa voisin etsiä lukemisen jälkiä. Marginaaleihin kirjoitetut kommentit ovat joskus kiinnostavia – jo vanha, esimerkiksi 1920-luvulla koulunsa käyneen ihmisen käsiala luo oman tunnelmansa.

* * *

Ja lopuksi vielä mainos: jos joku Jäljen äänen lukijoista messuilee lauantaina, minua voi käydä morjestamassa messukeskuksen Eteläisen sisäänkäynnin lähellä olevassa Sports Barissa. Olen siellä kello 15 alkaen, kunnes menen Leena Lehtolaisen Rautakolmio-dekkarin lukupiiriin (16.00-17.30).

Tähyä kaveria, joka tutkii juuri ostamansa kirjan marginaaleja … tai jos hän ei ole löytänyt mitään jännittävää, kaivaa repusta Einari Vuorelan romaanin ja lukee vielä kerran lyhyen viestin Leilalle, pohtii Punaisen sulan päivää vuonna 1971, kevättä,

kuinka Esa näkee ikkunasta kurkien saapuvan,
kuinka Esa ajattelee Leilaa lukemassa

kaikkia niitä sanoja, jotka jäivät sanomatta,
ja miettimässä elämättä jäänyttä elämää,
jonka onneksi voi kokea edes unelmissa.

Read Full Post »

Lohengrin

Olen nähnyt Charles Chaplinin elokuvan Diktaattori monta vuotta sitten. Muistan kuitenkin hyvin balettikohtauksen, jossa Chaplin tanssii diktaattori Adenoid Hynkelin roolissaan maailmankartaksi kuvitettua ilmapalloa heitellen. Tai ei, en voi sanoa muistavani hyvin, sillä erään tärkeän seikan olin unohtanut – taustalla soivan musiikin. En yksinkertaisesti ollut kiinnittänyt siihen huomiota: klassisen musiikin kauneutta olen oppinut arvostamaan vasta myöhemmin.

Toki jossain vaiheessa olen lukenut elokuvahistoriaa käsittelevästä kirjallisuudesta/artikkeleista, mikä sävellys Hynkelin liikkeitä rytmittää.  Chaplinin tanssiesitys on toinen kahdestakohtauksesta, jotka useimmiten muistetaan esimerkkinä Wagnerin musiikin hyödyntämisestä elokuvissa. Toinen kohtaus on tietenkin Francis Ford Coppolan ohjaamassa elokuvassa Ilmestyskirja. Nyt, jossa jenkkihelikoptereiden hyökätessä vietnamilaiskylään niiden kaiuttimista pauhaa Valkyria-oopperan kolmannen näytöksen alun mahtipontinen ja hurja Valkyrioiden ratsastus.

En tiedä, kummasta uusiokäytöstä Wagner olisi enemmän kauhuissaan. Luultavasti Coppolan sotaelokuvasta: alkuperäisessä kontekstissa Valkyrioiden ratsastus on sävelletty kohtaukseen, jossa valkyriat valmistautuvat viemään taistelussa kaatuneet sankarit Valhallaan. (Ja mitenköhän haamuna hetkeksi tähän aikaan eksynyt säveltäjämestari reagoisi, kun kuulisi saman kappaleen soittoäänenä jonkun huppariteinin kännykässä …)

Charles Chaplinin elokuvien ehkä tunnetuimmasta säveltäjämestari tuskin pahoittaisi mieltään. Vaikka hänen sävellystään onkin siinä käytetty huumorin välineenä, ei pilkka kohdistu musiikkiin vaan maailmanherruutta suunnittelevaan Adenoid Hitl- siis Hynkeliin. Ja niinhän se on, että musiikista voi haltioitua yhtä lailla musta sydän kuin viatonkin silloin kun läsnä on puhdas kauneus: Lohengrinin alkusoitto.

* * *

Ennen kuin reilu viikko sitten matkasin Savonlinnan oopperajuhlille, valmistauduin musiikkielämykseen kuuntelemalla Semjon Bytskovin johdolla Kölnissä tehtyä levytystä ja lukemalla Lohengrinin librettoa sekä sitä taustoittavia artikkeleita. Kiinnostavia olivat mm. viittaukset Charles Baudelairen kirjeeseen Wagnerille. Siinä Baudelaire kertoo kuullessaan ensimmäistä kertaa Lohengrinin alkusoiton kokeneensa hyvin voimakkaasti musiikin ja joutuneensa tilaan, jossa ikään kuin leijuisi ilmassa tai kelluisi merellä. Voi olla, että tämä odotushorisontti vahvisti omaa kokemustani, mutta kun jouset alkoivat hiljaa soittaa  keskiaikaisen kivilinnan uumenissa, ymmärsin mitä Baudelaire tarkoitti.

En osaa sanoa, oliko kuulemani orkesteri Olavinlinnassa paras mahdollinen. Harjaantunut musiikkikorva olisi arvioinut soitannan puhtautta ja verrannut sitä johonkin Keski-Euroopassa kuulemaansa stratovariuksilla vahvistetun kokoonpanon kitkattomaan herkkyyteen. Minunkaltaiseni maallikko ainoastaan vaikuttui: olisin halunnut alkusoiton ensimmäisten minuuttien taianomaisen tunnelman kestävän paljon, paljon pidempään.

Samalla kohoamistani musiikin mukana korkeuksiin häiritsi oopperan perusluonne: ei voi täysin keskittyä nauttimaan kuulemaansa, sillä uteliaana ihmisenä tulee seurattua väkisinkin, mitä lavalla tapahtuu. Mutta vaikka oopperassa musiikki olisi upeaa, parasta mahdollista teatteria tuskin on tarjolla. Lohengrinin näyttämösovitus Olavinlinnassa oli monella tapaa hyvin onnistunut – jo aito keskiaikainen linna loi uskottavuutta samankaltaisessa miljöössä tapahtuvaan tarinaan – ja silti välillä ei tiennyt, pitäisikö joihinkin kohtauksiin suhtautua humoristisesti/vakavasti vai oliko toteutustapa yksinkertaisesti naiivi. Esimerkiksi joutsenritari saadessaan kolmannessa näytöksessä siiivet ja tepastellessaan niitä käsissään liihotellen pitkin näyttämöä … nojaa.

* * *

Lohengrin pohjautuu germaanisiin taruihin, Lohengrin-legendaan ja Wolfram von Eschenbachin runoihin Parzivâl ja Titurel (1210). Edesmenneen Brabantin ruhtinaan tytärtä Elsaa syytetään veljensä Gottfriedin katoamisesta ja aviolupauksen rikkomisesta. Syyttäjänä on hänen kanssaan aiemmin avioliittoa suunnitellut Friedrich von Telramund ja tämän nykyinen puoliso, noitakeinoja osaava Ortrud. Friedrich vaatiikin Brabantin hallintaa itselleen. Ratkaisua pyydetään paikalle tulleelta kuninkaalta. Hän määrää käytäväksi kaksintaistelun, jossa toisena osapuolena on Elsaa syyttävä Friedrich von Telramund ja toisena Elsaa joutsenen vetämällä veneellä puolustamaan saapunut tuntematon ritari. Jälkimmäinen voittaa, mutta säästää laupeudessaan Telramundin hengen.

Ritari ottaa Elsan puolisokseen yhdellä ehdolla: tämä ei koskaan saa kysyä salaperäisen ritarin nimeä. Rakkauden on oltava sokeaa, sataprosenttista. Epäilyillä ei ole siinä sijaa. No, mitäs luulette, pitääkö Elsa lupauksensa? – Niinpä. Muuten jäisi draaman kaari aika tyngäksi.

Joutsenritari antaa kyllä melkoisesti vihjeitä alkuperästään. Hän saapuu joutsenen vetämässä veneessä ja muutenkin joutsensymboliikka on vahvasti esillä ainakin Olavinlinnan esityksen dramatisoinnissa. Nimikielto ei liitykään alhaisen syntyperän häpeään, päinvastoin: joutsen on Graalin ritareiden tunnus. – Juuri ennen oopperan alkua korviini kantautuu takanani istuvien herrasmiesten supattelu ongelmista, jotka liittyvät heidän (tai jommankumman) loosiinsa. Toki looseja voi olla monessa erilaisessa organisaatiossa, mutta silti heitän valistuneen arvaukseni: vapaamuurareihin törmää Wagnerin Lohengrin-oopperassa  huomattavasti todennnäköisemmin kuin J. Karjalaisen keikalla Jyväskylän Tanssisali Lutakossa.

Vaikka Wagner ei kaiketi kuulunut järjestöön, on Lohengrinissa elementtejä, joiden voisi kuvitella kiehtovan perinnetietoisia rappariveljiä. Vapaamuurarien velvollisuus on auttaa hädänalaisia (tosin pahat kielet väittävät, että usein veljet auttavat lähinnä toisiaan) – ja mikäpä olisikaan ujaampi samastumiskohde kuin pulaan joutunutta neitoa pelastamaan saapunut pyhän Graalin suojelija. Anonymiteetti on ritari Lohengrinille ehdottoman tärkeää, mutta merkityksellistä se on veljillekin: viime vuosina julki tulleet nimilistat vapaamuurareista ovat olleet monille kiusallisia. Ja aivan yhtä harmillista on tietynlaisen hohdokuuden katoaminen järjestön ympäriltä. Kun selailee esimerkiksi listaa jyväskyläläisistä vapaamuurareista, niin joukko alkaa vaikuttaa kovin tavanomaiselta.

* * *

Libretossa Lohengrin nimetään romanttiseksi oopperaksi. Romanttista näkökulmaa – realismin sijaan – tarjoaa yleensäkin legenda joutsenritarista. Mutta varsinaisesti luonnehdinta liittyy oopperan rakkausteemaan. Ja sen huipentuma on tietysti kolmannen näytöksen alussa: Treulich geführt. Suomennos Leena Vallisaaren:

Treulich geführt ziehet dahin,
wo euch der Segen der Liebe bewahr’!
Siegreicher Mut, Minnegewinn
eint euch in Treue zum seligsten Paar.

Käykää uskollisten saattamina sinne,
missä teitä odottaa täyttymys!
Voittoisa rohkeus, kestävä rakkaus
yhdistää teidät pareista onnellisimmaksi.

Tätä on odotettu: kaikille tuttu häämarssi (tai Morsisuskuoro) on saatellut yleisön keski-ikäisistä pareista monet alttarille joskus muinoin, ruusunpunaisessa nuoruudessa. Jotkut ovat pitäneet kappaleesta niin paljon, että ovat marssineet sen tahdissa toisen, ehkä kolmannenkin kerran täynnä sydämen riemua (Wonne des Herzens). – Häissä marssi soitetaan instrumentaaliversiona. Laulettuna sen pateettinen rakkauden tunto pursuaa yli äyräidensä. Jos olisin ”hääihminen”, ehkä minäkin pyyhkisin silmäkulmaani nenäliinalla kuten edessäni istuva nainen. En kuitenkaan voi olla ajattelematta tarinaa, josta häämarssi on irrotettu: Lohengrinissa rakkaus sortuu epäilyjen ja suhteen mahdottomuuksien alle jo ennen kuin päästään edes nauttimaan häävuoteen iloista.

Rakkaus voi perustua vain avoimuudelle. Vaikka Lohengrinin ainoa vaatimus Elsalle on, ettei tämä koskaan kysyisi ritarinsa nimeä ja syntyperää, on se silti kohtuuton. Turha on Lohengrinin huutaa ”Ach, schweige, Elsa!”, sillä vaikka Elsa pitäisi suunsa kiinni, ajatuksiaan ja sydäntään hän ei voi vaientaa. Miksei mies luota vaimoonsa edes sen vertaa, että kertoisi tälle oman nimensä?

* * *

Lohengrinin roolituksessa Elsaa esittävä Kirsten Chambers ja hänen ritarinaan laulava Bryan Register eivät mielestäni pääse aivan samalle tasolle kuin ”pahispari”. Syy ei ehkä ole niinkään laulajien suorituksissa vaan siinä, että Elsalle on kirjoitettu hyvin tyttömäinen, naiivi rooli ja ritari Lohengrinkin on kovin yksiulotteinen hahmo (ainoa kiinnostava seikka on hänen taustansa) verrattuna vallankaappausta suunnittelevaan ja siksi moraalisia dilemmoja läpikäyvään kreivi von Telramundiin (roolissa Olavinlinnan näytöksessä Thomas Hall). Kaikkein vahvimman suorituksen tekee kuitenkin Tuija Knihtilä Telramundin juonittelevana puolisona Ortrudina.

Toisen näytöksen kohtaus, jossa  Ortrud kutsuu muinaisia jumalia avukseen kostossaan, säväyttää:

Wodan! Dich Starken rufe ich!
Freia! Erhabne, höre mich!

Knihtilä manaa Wotanin ja Freijan nimet sellaisella voimalla, että hetkeksi unohdan kyseessä olevan näytös: Tuo nainenhan on noita! Wotan on käytännössä sama kuin skandinaavisen taruston Odin, pääjumala. Ja Freija paitsi rakkauden ja hedelmällisyyden niin myös sodan jumalatar. Onneksi libretossa ei aleta enempää loitsimaan, sillä Knihtilä jos kuka varmasti saisi pelottavan kaksikon ilmaantumaan. Ortrudille kirjoitettu rooli onkin upea tulkittava, siinä on wagneriaanista alkuvoimaisuutta, muinaisgermaanista mahtia, jonka rinnalla Elsa von Brabant vaikuttaa täysin yhdentekevältä neitoselta.

* * *

Koska Jäljen ääni on kirjablogi, niin otetaan tähän nyt vielä yksi kirjallisuussitaatti – vaikka tiedän, etteivät Wagner-fanit tästä aina esille nousevasta yhteydestä ilahdu. Lohengrinin tekemästä vaikutuksesta on  nimittäin maininnut myös eräs valitettavan tunnettu historian henkilö kirjoittamassaan miljoonia niteitä myyneessä bestsellerissään. Hän kertoo kirjassan itävaltalaisesta teatterista, jonka monipuoliseen tarjontaan hän tutustui nuorena:

Mit zwölf Jahren sah ich da zum ersten Male „Wilhelm Tell“, wenige Monate darauf als erste Oper meines Lebens „Lohengrin“. Mit einem Schlage war ich gefesselt. Die jugendliche Begeisterung für den Bayreuther Meister kannte keine Grenzen.

Ja sama suomeksi:

12-vuotiaana näin ensimmäistä kertaa Wilhelm Tellin, ja muutamaa kuukautta myöhemmin elämäni ensimmäisen oopperan, Lohengrinin. Olin lumoutunut. Nuoruuden innostuksellani Bayreuthin mestariin ei ollut rajoja.

Chaplin ei valinnut Lohengrinin alkusoittoa Hitler-parodiaansa sattumalta. Adolf Hitlerin Wagner-harrastus oli erittäin näkyvää, ja ikävä kyllä, Richard Wagner sävellyksineen valjastettiin natsi-Saksassa osaksi hallinnon ideologista propagandakoneistoa. Jotkut historioitsijat ovat jopa spekuloineet Wagnerin vaikutuksella Hitlerin ideologiaan. Se lienee liioiteltua tulkintaa: esimerkiksi Wagnerin juutalaisvastaiset lausunnot tuskin olivat 1800-luvun puolivälissä mitenkään poikkeuksellisia. Jos ryhdyttäisiin laajemminkin puntaroimaan länsimaisen kulttuurihistorian säveltäjien, kirjailijoiden, taiteilijoiden, arkkitehtien ym. luovan alan edustajien moraalia 2000-luvun eettisten ihanteiden mukaan, voisi ”boikottilista” kasvaa yllättävän pitkäksi.

Mahtipontisuutta, kansallistunnetta, germaanista tarustoa – Wagnerin tuotanto on ollut hyvä lähde natsien tarkoituksiin. – Kun esityksessä kuningas Heinrich (roolissa Mika Kares) kiittää Brabantin miehiä näiden rohkeudesta ja maanpuolustahdosta, miesjoukko toistaa hänen puheenvuoronsa lopettavat lauseet:

Für deutsches Land das deutsche Schwert!
So sei des Reiches Kraft bewährt!

Saksalaista maata puolustaa saksalainen miekka!
Se on valtakunnan voiman tae!

Kyllähän tämä ihan turvalliselta tuntuu kesäiltana Suomessa vuonna 2013, mutta jos ajattelee Bayreuthin Wagner-festivaaleja natsihallinnon aikaan 30-40-luvuilla, tilanne on toinen. Wagnerin libreton puheenvuorojen aggressiiviset sävyt saavat aivan erilaisia tulkintoja, kun ajattelee omassa aitiossaan näytäntöä seuranneiden Hitlerin ja kumppaneiden mielenliikkeitä. Für deutsches Land das deutsche Schwert!

* * *

Lohengrinista on vielä kaksi näytöstä Olavinlinnassa tänä kesänä (19.7. ja 24.7.).  Itse oopperan lisäksi voisin ”menovinkiksi” antaa matkailua harrastaville Neuschwansteinin linnan, jonka Wagnerista ja erityisesti hänen Lohengrin-oopperastaan nuorena innoittunut Baijerin kuningas Ludwig II rakennutti. Suuruudenhullu kokonaistaideteos jäi kesken (kuningas köyhdytti Wagner-aiheisen linnansa takia valtion kassan ja lopulta hänet todettiin hulluksi – Ludwig II menetti kruununsa ja hieman sen jälkeen hukkui epäilyttävissä olosuhteissa). Omasta vierailustani kirjoitin joskus lyhyen postauksen.

Read Full Post »

image

Digitalis purpurea.

Havahdun kesään aina vasta näin heinäkuun alussa. Alkukesä on oikeastaan vain kevään jatkoa, valon ja vihreyden hurmosta, lintujen loputonta laulua, keveitä vaatteita, pitkiä askelia – mutta varsinainen kesä alkaa siitä, kun juhannus ja kesäpäivänseisaus ovat ohi ja tajuaa kesän jo kypsyneen. Koko pitkä talvi kesää on odotettu, mutta enää ei ole mitään odotettavaa: kesä on tässä ja nyt, eikä kulu kovin kauan, kun se vähitellen alkaa lakastua. Juuri tämä haikea oivallus tekee kesästä kesän: ajatus kesän päättymisestä aiheuttaa surua, mutta myös korostaa sen kauneutta, kallisarvoisuutta.

Tällaisina sentimentaalisina hetkinä sydämeni on otollista maaperää klassiselle runoudelle, jossa kesä esitetään usein katoavan nuoruuden ja lyhyen kukoistuksen, elämänkin, vertauskuvana. ”Vuodenaikarunous” on pakostakin kliseistä, mutta on myönnettävä, että analogiat vuodenaikojen vaihtelun ja itse elämän välillä ovat osuvia. – Shakespearen kirjoittaman 154 sonetin kokoelman tunnetuimpiin kuuluu Sonetti 18, jonka alussa rakastettu rinnastetaan kesäpäivään (suom. Paavo Cajander):

Shall I compare thee to a summer’s day
Thou art more lovely and more temperate:
Rough winds do shake the darling buds of May,
And summer’s lease hath all too short a date:

Sua päivään kesäiseenkö vertaisin?
Se kauneuden vertailussa hukkaa.
Pianpa kuluu suvi herttaisin,
Ja tuimat tuulet raataa kevätkukkaa.

Sonetista löytyy muitakin suomennoksia, mutta valitsin tällä kertaa tuon vanhimman, Paavo Cajanderin tulkinnan. Cajanderin yli 90 vuotta sitten tekemien Shakespeare-käännösten kieli alkaa olla vanhentunutta, mutta eräs elämäkerrallinen seikka tekee niistä kiinnostavia. Cajander ehti suomentaa Shakespearen soneteista vain 30, hieman ennen kuolemaansa. Ne jäivät hänen viimeisiksi kirjallisiksi töikseen. Kesän katoavaisuudesta kertovien riimien sommittelu oman elämänsä kallistuessa päätökseensä: se luo sonettiin numero 18 kohtalokkuutta.

Sonetin loppupuolella tähdennetään, että rakastetulle ei ole luvassa samaa tylyä kohtaloa kuin kesälle:

Mut sun on kesäs ikivihantaa,
sun kauneutes on katoomaton ani,
sinusta kuolo kerskua ei saa,
sa kuolematon olet runossani.

Nykyisin ”pienen kuolemattomuuden” voi lunastaa helpommin kuin 1600-luvulla: ei tarvitse riimitellä sonettia kesäisestä tuokiosta tai rakastetun kauneudesta, ottaa vain valokuvan, joka kannattelee muistoa vuosikausia. Vaan onko kuvassakaan kesän kauneus niin kirkasta ja puhdasta kuin runon säkeissä? Eikö pihakoivussa näykin jo muutama kellastunut lehti? Rakastetun silmäkulmissa ensimmäiset rypyt?

Ei pärjää valokuva runolle kuolemattomuuden ikuistamisessa – varsinkaan silloin, jos runoilija sattuu olemaan itse Shakespeare.

* * *

image

Pulskaneilikka.

Vaikka Shakespearen sonetit ovat upeita, on niiden kesäaiheissa näin suomalaisesta näkökulmasta hienoinen ongelma: Lontoon kesä ei vaikuta kovinkaan lyhyeltä. Kun Suomessa kesäkelejä on lähinnä kesä-elokuussa, voi lontoolainen nauttia kesän lämmöstä jo toukokuussa ja toisaalta vielä syyskuussakin. Ja vaikka T.S. Eliot runoilee, että ”Huhtikuu on kuukausista julmin”, niin eipä tainnut miekkonen vierailla Suomessa marras-joulukuun taitteessa. Huhtikuussakin lontoolainen voi tallustella monena päivänä shortseissa, kun täällä vielä lumiraja hiljalleen ryömii kohti pohjoista.

Jos siis todellista kesän ylistystä ja nimenomaan sen lyhyyteen liittyvää tunnelmointia kaipaa, on turvauduttava suomalaisiin lyyrikoihin. Kesällä tuleekin luettua Eino Leinoa, jonka sanahelkyttelyyn minun on talven kyynisinä hetkinä välillä hieman vaikea suhtautua vakavissani. Mutta mikäpä kuvaisi paremmin suven lyhyyttä kuin Lapin kesä:

On vastaus vain yksi: Lapin suvi.
Sit’ aatellessa mieli apeutuu.
On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi
ja kukkain kukoistus ja riemu muu.

Ilmatieteen laitoksen tilasto vahvistaa, että Pohjois-Lapissa kesä (siis kasvukausi) ei ole kuin reilun parin kuukauden mittainen. Turussa vastaava keskilämpötiloihin perustuva terminen kesä kestää toukokuun puolestavälistä syyskuulle, eli pari kuukautta pidempään. Ja jos Lapin ilmastoa vertaa Lontoon keskilämpötiloihin, niin alkaa Shakespearen kesän katoavaisuutta alleviivaavat säkeet vaikuttaa turhalta ruikutukselta: Lontoossa lämmintä – tai ainakin leutoa – säätä kestää pohjoissuomalaisen näkökulmasta ylenpalttisen runsaasti.

Tietenkin tässä yhteydessä tulisi muistaa, että maantieteellisestä sijainnista riippuen vuodenajat määritellään hieman eri tavoin: suomalaista ja englantilaista kesää ei voi määrittää täysin samoilla periaatteilla. Yhteistä niissä on joka tapauksessa se, että keväällä ja kesällä lisäännytään, kasvetaan ja varaudutaan talven varalle. – Tähän aiheeseen tarttuu Shakespearen Sonetti 6, joka pyrkii saamaan runon puhuteltavan vakuuttuneeksi siitä, että tämän kannattaisi hankkia jälkeläisiä (suomentajina vertailun vuoksi Martti Syrjä, Leo Saukkoriipi ja Paavo Cajander):

Siis älä talven risakouran anna
kesääs viedä, voimatta olennaista
osaa itsestäsi talteen panna,
kauneutesi aarretta katoavaista.
– Syrjä

Kavahda talven kättä karheaa,
aloita varhain kesän sadon korjuu,
johonkin ruukkuun laita hunajaa,
niin kauneus oman häviönsä torjuu.
– Saukkoriipi

Siis talven kolkon kouran älä suo
kesästäs hävittää sen tuoksun hurmaa.
Mahalas maljaan vala, aartees tuo,
ennenkuin itselles se tekee turmaa.
– Cajander

Mahdollinen lukija ymmärtänee tuon Shakespearen sonetin symboliikan (hunajan purkkiin laittamisen/mahlan maljaan valamisen) ilman turhia selittelyjä.

image

Digitalis purpurea.

Itselleni lisääntyminen ei tietenkään ole  jokakesäinen päämäärä, mutta jollakin tavalla kesää aina yrittää talven varalle varastoida. Paras tapa säilöä kesää talven varalle ei mielestäni ole niinkään marjojen pakastaminen, sienten kuivattaminen, kurkkujen säilöminen yms. touhu, vaan yksinkertaisesti kesästä nauttiminen, ammentaminen.

Vehreyden ihastelu, puun varjossa loikoilu, kukkien nuuskiminen paljain jaloin kävely  –  siinä hyviä konsteja talven tuloon varautumiseen. Toki sydäntalvena pakasteesta kaivettu mansikka voi toimia hyvänä kokemuksen välittäjänä. Jäinen mansikka ei yksistään tuo kesää talven keskelle, mutta jos keho sen avulla muistaa lämmön, värit ja tuoksut, niin silloin syttyy toivo ja jaksaa kaamoksen yli kevättä odottaen.

* * *

Kesän lyhyyttä voi murehtia sitten, kun se on ohi, mutta juuri nyt sellaiseen ei ole varaa. On iloittava vuodenajan täyteydestä ja rajallisuudestakin, joka vain korostaa sen ainutlaatuisuutta. Leinon runon Soita somer, helkä hiekka! loppusäkeistö tavoittaakin hyvin heinäkuisen tunnelmani (vaikken mikään impi olekaan):

Soita somer, helkä hiekka,
laula laine huoleton,
ilakoitse impi nuori –
lyhyt Suomen suvi on.

* * *

(Tämä postaus on uusinta tarkalleen neljän vuoden (3.7.2009) takaa, hieman terävöitettynä ja kukkakuvilla elävöitettynä.)

Martti Syrjän suomennos ilmestynyt Parnasson numerossa 3/2007. Leo Saukkoriipi on kääntänyt kaikki sonetit teoksessa Sonetit 2007 (Kustannus Oy Rajalla).

Read Full Post »

Akseli Gallen-Kallelan Sammon puolustus, Lemminkäisen äiti ja Kullervon kirous lukeutuvat tunnetuimpiin suomalaisiin maalauksiin. Kaikki kolme ovat koulukirjojen (äidinkieli, historia) vakiokuvitusta niin  peruskoulussa kuin lukiossakin, eikä niiltä muutenkaan voi välttyä. Minullakin oli joskus alakouluikäisenä 500 palan Kullervo-aiheinen palapeli. Muuten hieno, mutta koiran hännästä hävisi yksi pala.

Veistokset tuntuvat ainakin omassa kokemuksessani säilyttävän paremmin kiinnostavuutensa. Syynä tietenkin se, että niitä kulttuurimme ei ryöstöviljele kaksiulotteisina toisintoina kuten Gallen-Kallelan töitä. Patsaan tai veistoksen tunnelman voi saavuttaa vain läsnäolon kautta – ja kun pitkästä aikaa taas käy esimerkiksi jonkin julkisen veistoksen luona, siihen löytää kenties jonkin uuden tarkastelukulman. Vuodenaika, vuorokaudenaika ja sääkin tuovat oman lisänsä kokemukseen.

Omaksi Kalevala-suosikikseni voisin ehkä nimetä Emil Wikströmin veistoksen Aino (suihkulähde Lahdessa, Fellmanin kartanon vieressä: kuva veistoksesta löytyy Lahden historiallisen museon sivuilta). Sitä muistan ihmetelleeni jo lapsena. Aino on putoamassa veteen kivipaadelta, jota vedenhenget kallistavat. Yksi niistä on vedessä houkuttelemassa Ainoa. Kalevalassakaan Aino ei noin vain hukuttaudu, vaan Wellamon neidot ensin kutsuvat häntä luokseen – ja sitten Aino lipeää alas kiveltä: itsemurha vai onnettomuus, se jää lukijan tulkittavaksi.

*  *  *

Tällä viikolla tutustuin hyvin tuoreisiin veistostulkintoihin Kalevalan hahmoista ja tapahtumista. Lappeenrannan imagesataman vieressä on aikaisempien kesien (tämä on kymmenes) tapaan rakennettu hiekkaveistoksista koostuva Hiekkalinna. Aiempinakin vuosina olen linnassa vieraillut. Teemoina ovat olleet mm. villi länsi, sirkus ja dinosaurukset.  Ensimmäisillä kerroilla tuli ihmeteltyä kovasti, miten monimutkaiset ja paljon yksityiskohtia sisältävät veistokset pysyvät pystyssä koko kesän sään armoilla. Hiekka ei kuitenkaan ole käsittääkseni aivan tavallista hiekkalaatikkohiekkaa – lisäksi lopputulos on viimeistelty puuliimalla.

Lappeenrannan Hiekkalinnan suunnittelusta ja toteutuksesta on vastannut Jukka Lakela. Hänen lisäkseen mukana on ollut parinkymmenen veistäjän joukko, monet ulkomailta. Kiertelin alueella illalla, auringon paistaessa matalalta. Valo väritti hiekkaa kauniisti, mutta valitettavasti kännykkäkameraan kaikki sävyt eivät oikein tallentuneet.

*  *  *

Kohtaukset ovat hyvin tunnistettavissa ja hahmoissa on tulkintaakin. Esimerkiksi Joukahaisen asento on hyvin uhmakas Väinämöisen laulaessa häntä suohon: vaikka liete ylettyy jo kyynärpäihin, nuorukainen ei ole vielä antanut imageperiksi. Rinta ja hartiat uhkuvat voimaa ja itsevarmuutta, käsillä ei ole aikomustakaan anella armoa. (Jos klikkaat kuvaa suuremmaksi, näet, kuinka tarkasti Joukahaisen piirteet on veistetty.) Tässä kohtauksessa Joukahainen onkin paljon kiinnostavampi hahmo kuin ylivoimaisuudessaan lyömätön vanha maestro: itsepintaisessa, typerässä periksiantamattomuudessaan nuorukainen kerää katsojalta samoja sympatiapisteitä, joihin Aku Ankankin vuosikymmeniä kestänyt suosio Suomessa perustuu.

Vajoamisen luonnetta vakavoittaa tehokkaasti käytetty materiaali. Tulee mieleen juoksuhiekka, joka meille mättäiden, hetteikköjen ja suonsilmien lomitse astelemaan tottuneille  suomalaisille on se Tarzan-elokuvien salakavala nielu.

*  *  *

Gallen-Kallelan Lemminkäisen äiti -maalauksesta Hiekkalinnaan on rakennettu lähes identtinen versio. Ehkä hieman liiankin: teoksen taidehistoriallisen viittauksen tunnistaminen tuottaa kyllä monelle kävijälle iloa, mutta on tämä imagetoisaalta jo aika nähty … Äidin hahmo on vahva ja ilmeikäs, Lemminkäinen jää sivuosaan. Varsinkin tässä kuvassa, jossa makaava mies painuu varjoihin. Huonoa kuvaa voi yrittää perustella sillä, että onhan tuo symbolisesti latautunut: valon ja varjon raja erottaa toisistaan elävän ja kuolleen.

Kohtauksen käsittelyyn Hiekkalinna olisi tarjonnut muitakin vaihtoehtoja kuin tuon perinteisen. Itse olisin ehkä kuvitellut Tuonelan joen, josta (siis hiekasta …) sieltä täältä pilkottaa Lemminkäisen jäseniä. Niitä äiti haravoisi rannalle, kuten Kalevalassakin. En ole koskaan oikein pitänyt tästä Gallen-Kallelan tulkinnasta. Siitä tulee mieleen kristillinen kuvasto, Maria ja Jeesus, ylösnousemus (Lemminkäisen äiti odottaa apua ylhäältä). Alkuvoimaisuudessaan ja pakanallisuudessaan paljon vaikuttavampi on televisiossa aikoinaan esitetyn Rauta-ajan kohtaus (löytyy Ylen elävästä arkistosta), jossa Lemminkäisen äitiä näyttelevä Soli Labbart kahlaa Tuonelan jokeen.

*  *  *

Erikoisempiakin tulkintoja Hiekkalinnasta löytyy. Kullervo-taruun liittyvä Ilmarisen vaimo on varsin rohkeasti kuvattu. Lypsylle kumartuneella emännällä ei vaikuttaisi olevan housuja lainkaan, paljaat pakarat korostuvat. imageSukkanauhan kaltainen viritelmä ei myöskään oikein sovi mielikuvaan liina päässään karjansa luona häärivästä vaimosta. Tuntuu siltä, että mukana on ripaus usein hieman kevytkenkäiseksi tulkittua Lemminkäisen rouvaa, Kyllikkiä.

Ehkä veistoksessa on vain haluttu tuoda esille Ilmarisen vaimon feminiinisyyttä.  Paljaus ja haavoittuvuus korostuvat, ja samalla katse on jo kääntynyt kohtaamaan Kullervon metsästä manaamat pedot. Tapahtuma on hienosti läsnä kuvatussa tilanteessa, sillä lehmän etuosa on muuttunut karhuksi – ja emännän voikin ajatella olevan joko lypsylle kumartuneena tai sitten ikään kuin karhun vatsassa.

Oikean pakaran murtunut pinta on luultavasti vain sään aiheuttamaa rappeutumista, vaikka voihan tuonkin halutessaan nähdä karhun kouran sivalluksena, raatelujälkenä.

* * *

Vaimonsa kuoltua seppä Ilmarinen takoi itselleen kultaisen naisen. Hiekkaveistosten joukossa Kultaneito näyttää käytännössä yhtä imageelolliselta/elottomalta kuin muutkin hahmot. Ja kuin tilauksesta, ilta-auringon säteet kultaavat Ilmarisen kylmän kumppanin. Seppä tuntuu ennakoineen naisihanteessaan nykyajan kuvastoa: petojen kynsiin joutunutta vaimovainajaan huomattavasti rintavamman neidon huuletkin ovat kuin tietokonenörttien pelifantasioista. 2000-luvun Ilmarisen sepänpajan seinää koristaisi Angelina Jolien juliste – ja takahuoneesta löytyisi pari pykälää räväkämpi tyttökalenteri.

Vaikka kuinka sorean suun Ilmarinen muotoileekin, tekele epäonnistuu. Kovin on kylmä kultainen neito – ei siitä ole iloa. Seppä yrittää kaupitella neitoa Väinämöisellekin, mutta tämä ei huoli vaan kehottaa heittämään tytön takaisin tuleen. Väinämöisen varoituksen sanat voi tulkita puheeksi ”esineellistetyn rakkauden” vaaroista tai ehkä laajemmin yleensäkin kullan houkutuksesta:

Elkätte, pojat poloiset,
vasta kasvavat urohot,
ollette elonkeraiset
elikkä elottomatki
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana
naista kultaista kosiko,
hope’ista huolitelko!
Kylmän kulta kuumottavi,
vilun huohtavi hopea.

Niin Ilmarinen luopuu aarteestaan, ryhdistäytyy ja lähtee Pohjolaan hakemaan toista tytärtä edellisen tilalle. Huonostihan siinäkin sitten lopulta käy.

* * *

Postauksen alussa kehuin Emil Wickströmiä Aino-myytin tulkitsijana. Monia hänen veisoksiaan on Helsingissä, esimerkiksi Karhu Kansallismuseon portailla ja Snellman Suomen Pankin edessä. Tärkeä Kalevala-aiheinen teos sijaitsee Lönnrotin puistossa. Elias Lönnrotin muistomerkissä Lönnrot istuu Väinämöisen vieressä: molemmat ovat aivan yhtä ihmismäisiä tai sitten tarumaisia, miten tuon nyt haluaa nähdä. Väinämöinen on juuri noussut Antero Vipusen vatsasta tietoa hakemasta. Niin, tietoa, oikeita sanoja: vaikka Kalevala usein mielletäänkin kertomukseksi Sammosta, on Wickström nostanut esille ehkä Kalevalan todellisen ytimen. Sama kohtaus on veistetty Lappeenrannan Hiekkalinnaankin.

imageInternetin ja Googlen sekunneissa tarjoamien pikavastausten aikakaudella kohtauksesta on tullut symboli muinaiselle mestariviisaudelle. Tietoa ei useinkaan saavutettu helposti: sen saaminen edellytti paitsi taitoa niin myös vaikeuksien voittamista, uhrauksiakin. – Kalevalassa Väinämöinen ei saa loitsittua venettään valmiiksi, sillä häneltä puuttuu kolme sanaa. Siis vain kolme: ja voisi kuvitella, että kyllä tietäjällä sanoja on vaikka millä mitalla, mutta hän ei halua tyytyä keskinkertaisuuksiin vaan haluaa parasta. Niinpä hän lähtee etsimään puuttuvia:

Arvelee, ajattelevi:
”Tuoll’ oisi sata sanoa
kesäpeuran kielen alla,
suussa valkean oravan.”
Läksi saamahan sanoja,
ongelmoita ottamahan.
Pellon peuroja levitti,
oravia suuren orren:
sai siitä sanoja paljon,
ne kaikki avuttomia.

Tuntuuko tutulta? Informaatiota löytyy nopeasti ja paljon, mutta silti mikään Googlen tai jonkin muun hakukoneen tuottamista osumista ei ole hyödyllinen.  Tieto täytyykin hankkia muulla keinoin: on keksittävä itse, mistä se Vipusen vatsa sillä kertaa löytyy. Hiekkalinnassa veistetty kohtaus Väinämöisestä kipuamassa Vipusen suusta onkin yllättävän ajankohtainen, vaikkakin luultavaa on, ettei kesän aikana teoksen ohi kulkevista tuhansista vierailijoista kovinkaan moni pysähdy pohtimaan tiedon luonteeseen liittyviä kysymyksiä.

* * *

Korkeimmalle, usean metrin korkeuteen, Hiekkalinnassa kohoaa Iku-Turso, jonka Louhi manaa Sammon ryöstäneiden karkulaisten riesaksi. Väinämöisen ja kumppaneiden vene näyttää kovin heppoiselta. Hieman viikinkityyliset uroot imageovat todellisessa ahdingossa, sillä Louhi tavoittelee jo paattia. Noidalla on julma irvistys ja terävät kulmahampaat – Pohjolan vampyyri?

Muistan kuinka jo alakoulussa opettaja viisaasti kommentoi, että tasapuolisesti hyödynnettynä Sampo olisi tuonut vaurautta molemmille kansoille, mutta ahneus voitti. Toisinkin voisi tulkita: ehkä oli vain hyvä, kun runsaudensarvi upposi, sillä liian helposti saavutettu rikkaus turmelee ja passivoi samalla tavalla kuin median informaatioähky tyhmentää.

Vastavaloon (aurinko piilossa Louhen pään takana – silti kännykkä ei löydä oikeaa valotusta) otettu valokuva ei tee oikeutta veistoksen massiivisuudelle. Eikä kuvien välityksellä muutenkaan voi tavoittaa hiekan ja tilan tuntua. Hiekkalinnan ihme pitää kokea itse.

* * *

Kannattaa poiketa, jos on kesän aikana asiaa Lappeenrannan suunnalle!

Hyvää juhannusta kaikille Jäljen äänen lukijoille!

Read Full Post »

Aamulla oven vieressä minua ei odottanutkaan tuttu lehti vaan jokin, joka näytti enemmänkin Nyt-liitteeltä tai Iltalehdeltä kuin Hesarilta. Päivittäisen lukupakettini muuttuminen tabloid-kokoon on järisyttävä asia. Tärkeä osa henkilökohtaista kulttuuriani muuttaa luonnettaan. Toisaalta, kun aamulla tarkemmin pohdin – ensijärkytyksestä toinnuttuani – tunnevaltaista suhtautumistani niinkin mitättömään asiaan kuin sanomalehtiformaattiin, minua alkoi melkeinpä hävettää. Negatiivinen asenteeni postiluukusta tipahtanutta paksumahaista räpälettä kohtaan kertoo siitä, että esimerkiksi runoudessa kaikenlaisen kokeellisuuden avosylin vastaanottavalla lukijallakin on oma sokea pisteensä. Olen sittenkin sukua sille lestadiolaismuorille, joka mennessään nuorten sukulaistensa luokse siirtää tuolin television eteen ja istuutuu – selin televisioon, tietenkin.

Hesarini suhteen olen konservatiivi. Pidän siitä tunteesta, kun oma puoleni keittiönpöydästä katoaa kokonaan sanomalehden alle: reunasta reunaan on vain tekstin, kuvan ja valkoisen tilan vuorottelua, jonka lomassa siirtelen kahvimukiani sinne tänne. Aina muki tuntuu olevan väärässä paikassa, katseeni tiellä, mutta silti sen on pysyttävä lehden päällä: tuntuu hyvältä, kun muki on keskellä lukemisprosessia, turvallisena ja lämpimänä kofeiinintäyteisenä suodattimena minun ja sanomalehdestä vyöryvän usein hyvin rankankin todellisuuden välissä. – Mutta kun aamulla yritin tapojeni mukaisesti samaa, se ei tietenkään toiminut: näyttää naurettavalta pitää isoa mukia tabloidin päällä sitä lukiessaan.

* * *

Onhan pienuus tietysti etu lehteä käsiteltäessä. Silti väitän, että entisen Hesarin suurempi koko juuri kömpelyydessään ja lukuteknisenä haasteena on luonut monessa kodissa omanlaistaan lukukulttuuria, jota minkään kirjan tai aikakauslehden parissa ei voi saavuttaa. Olen itse nauttinut esimerkiksi siitä sukumme perinteitä jatkavasta kuvasta, jonka luulen välittyneen neljävuotiaalle pojalleni. Mahdollisestihan hän katsoo pienen pojan näkökulmastaan vanhempiaan samalla tavalla kuin minä itse aikoinaan sanomalehtiä lukevia vanhempia sukulaisiani. Kun isovanhempien luona leikin lattialla papan lukiessa varmoin ottein valtavan suurta sanomalehteä, ihailin sitä hallintaa, taitoa ja viisautta, joka tilanteesta huokui. Itselleni lehti oli aivan mahdoton yhtälö: en tietenkään osannut lukea, mutta jo lehden käsittelykin oli hankalaa. Jos pudotin lehden, se helposti hajosi osiin, joita en saannut koottua. Toisin kuin pappa, joka isoilla kourillaan pyydysti näppärästi lattialta koko eilisen päivän: kaljupää-Kekkosen, pukuherrat, nälkäisen Afrikan, sinivalkoiset urheilijat, monissa puheissa tärkeän Neuvostoliiton sekä ”kyllä jotain tolkkua pitäis olla”- ja ”kaikkea ne keksiikin!”-uutiset – joita tuntui olevan joka lehdessä.

Isokokoinen sanomalehti on muutenkin oleellinen osa lapsuusmuistojani. Tabloidilla kyllä kuivattaa liian syvässä kuralammikossa kastuneet saappaat ja eristää mummolasta haetut pakastemarjat matkan ajaksi, mutta ei sillä peitetä lattiaa yhtä tehokkaasti silloin, kun koira saa keltaisia pissalammikoita joka paikkaan jättäviä pentuja. Sanomalehtipaperin rapina tuo myös mieleen sen, kun puutarha-alalla työskentelevät vanhempani paketoivat kukkia hurjaa vauhtia joulusesonkina tai kun maalasin sormiväreillä paksusti suojatulla keittiön lattialla. Eikä taida tabloidilla yhtä helposti suojata kesämökillä pienten kuusentaimien alusia heiniintymiseltä.

* * *

Ja on tuoreempiakin, rakkaita mielikuvia Hesarista. Isälläni on tapana viikonloppuisin vetäytyä jossakin vaiheessa ”lukemaan” makuuhuoneeseen päivän lehteä. Jos käy puolen tunnin kuluttua kurkistamassa ovelta, näkee lukijan nukkuvan osa lehdestä peittona mahan päällä, toinen puolikas taas on valahtanut vierelle. Sen päällä lötköttää vuoteeseen hiipinyt fieldspanieli, jonka kuono on työntynyt isännän kainaloon ja peräpää rutistaa lehteä kasaan. Hännän alta erottuu yhteiskuva EU:n huippukokouksesta: maiden johtajien teennäiset hymyt ovat rytistyneet vinoiksi irvistyksi, mikä kuvannee osuvammin talouskriisin tunnelmia kuin Pepsodent-poseeraus.

Sanomalehti uutisineen on siis nyrjähtänyt osaksi viikonlopun uneliaan rentoa keskipäivän tunnelmaa. Näkymä muistuttaa siitä, että vaikka uutiset ovat vakavia, elämän voi silti ottaa rennosti. Valitettavasti tabloid ei ihan samaan kokemukselliseen runsauteen taida yltää: sillä ei keski-ikäisen miehen vatsa vielä peity. Joka tapauksessa mieleenpainuvimpia ovat tällaiset opetukset, joita ei selittämällä selitetä, vaan jotka huokuvat arkisista tilanteista ja jotka syöpyvät kuvina mieleen.

* * *

– Hyvä piirre muutoksessa perinteisestä Hesarista tabloidiin on se, että lehden sisältö vaikuttaa edelleen runsaalta. Ja luultavasti ajan kuluessa löydän muitakin positiivisia puolia, opin pitämään lukemisen teknisestä helppoudesta enkä voi enää kuvitellakaan paluuta vanhaan.

Tutustuminen lehden uuteen kokoon alkaa myös hyvin konkreettisella tavalla: biojätepussit ovat loppu. Eipä nekään taida muotoutua tabloidista yhtä näppärästi kuin vanhasta Hesarista. No jaa, kaikkeen sopeutuu. Ensin vain niitit pois ja sitten taittelemaan!

Read Full Post »

Older Posts »

%d bloggers like this: