Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Kirjamaailmasta’ Category

Selailin Helsingin kirjamessujen ohjelmaa. Tarjontaa on paljon. Samanaikaisesti alkaa haastatteluja ja keskusteluja monessa eri paikassa aina tasatunnein ja puolelta. Itse olen messuilla perjantaina ja lauantaina.

* * *

Perjantaina osallistun Kari Enqvist -lukupiiriin klo 16–17.30. Käykää täällä ilmoittautumassa mukaan jos kiinnostaa: Ensimmäinen sekunti (2014, WSOY) on popularisoitu esitys maailmankaikkeuden – niin, ensimmäisestä sekunnista. Kirjoitan myöhemmin tilaisuudesta raportin Jäljen ääneen.

* * *

Perjantaina yritän myös ehtiä päivystämään klo 15–16  kirjabloggareiden nurkkauksessa Boknäsin osastolla 6g85. Siellä kirjabloggarit jakavat lukuvinkkejä torstaista sunnuntaihin. Kannattaa kulkea sitä kautta! Itseänikin kiinnostaa, millaista joukkoa nuo muut bloggarit ovat livenä.

* * *

Lauantaina keskustelen Poesian osastolla Henriikka Tavin kanssa hänen 12-sarjastaan klo 13.20. Kirjoitin siitä aikoinaan blogiin aika monta juttua. Poesian osasto on 6g84 eli ihan Boknäsin osaston vieressä.

* * *

Hieman väkivaltaa tehden poimin kirjamessujen massiivisesta ohjelmatarjonnasta lähinnä itseäni kiinnostavia vinkkejä – ehkä joku muukin voisi näistä innostua. Keskityin vain tasatunteihin – laiskuuttani.  Melkein jokainen haastattelua tai keskustelu kestää puoli tuntia.  Oman ohjelmansa voi käydä tekemässä Kirjamessujen sivuilta.

 

TORSTAI 23.10

10.00 Suomalaiset menestyskirjailijamme maailmalla – Kohottava aloitus messuille. Timo Parvela, Salla Simukka ja Leena Lehtolainen. (Aino)

11.00. Korvapuusti yleiselle maulle! Venäläisen avantgarden manifestit – Kiinnostava antologia. (Mika Waltari) (Pönöttäjille samaan aikaan messujen avajaiset toisaalla.)

12.00 Kirjapöllö-palkinnon julkistaminen – Kirjakauppaliitto jakaa palkinnon yli kymmenen vuotta sitten julkaistulle mutta yhä merkittävälle lasten- tai nuortenkirjalle. (Louhi)

13.00 Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta – Huomioitava: 100 vuotta Janssonin syntymästä. Tuula Karjalaisen teos. (Katri Vala)

14.00 Miten suomennokseni ovat syntyneet? – Ytimessä! Shakespearen, Pynchonin, Wallacen, Runebergin etc. suomentaja Juhani Lindholm. (Wine Corner)

15.00 Hannu Raittila ja Antti Arnkill: Nollapiste & Lauantaiesseet – Esseistiikka on tällä hetkellä kiinnostavampaa kuin proosa. (Katri Vala)

16.00 Mikä on viiva? – Pidän tätä torstain jännittävimpänä kohteena. Käsittelyssä Martta Heikkilän ja Hanna Johanssonin toimittama Viivan filosofia. Aihe saa harrastajapiirtäjän sormet syyhyämään. Viivaan tiivistyy kaikki olennainen. (Takauma)

17.00 Kriitikot vs. bloggaajat – Keskustelussa hyvä kattaus, vaikka mitään uutta tuskin nousee esille. Karo Hämäläinen, Suvi Ahola, Aleksis Salusjärvi, Salla Brunou ja Taika Dahlblom. (Kullervo)

PERJANTAI 24.10.

10.00 Sodat, konfliktit ja pakolaisuus – Hassan Blasim ja Sirpa Kähkönen keskustelevat. Tiukka alku päivälle. (Aino)

11.00 HS:n Teemalehden kirjallisuuden erikoisnumero – Tuon voisi ostaa junaan kotimatkalle lukemiseksi. (Eino Leino)

12.00 Punaniska ja puunhalaaja – Kaksi esseistiä, kaksi eri sukupolven edustajaa, erilaista persoonaa. Matti Mäkelä ja Tero Tähtinen. Enkä minä mahda mitään sille, että esseitä kirjoittaa Suomessa etupäässä miehet. (Wine Corner) (Samaan aikaan Merete Mazzarella Katri Vala -lavalla, jos ei esseihtivät äijät innosta.)

13.00 Parempaa kuin seksi – Pekka Sauri on keksinyt romaanilleen niin loistavan nimen, että eihän tätä voi jättää väliin! (Aleksis Kivi)

14.00 Virginia Woolf: Leskinainen ja papukaija – Woolfin lastenkirja. Kirjailijasuuruudessa on monta eri puolta. (Wine Corner)

15.00 Nuoren Voiman Liiton RUNONONSTOP – Kolme tuntia runoilotulitusta. Oikeastaan loppuillan voi hyvin viettää täällä. (Aino)

16.00 Lukupiiri: Kari Enqvist, Ensimmäinen sekunti – Allekirjoittanut osallistuu Enqvistin tuoreesta kirjasta keskustelevaan lukupiiriin. Kannattaa ilmoittautua mukaan, sillä ”Ensimmäisen sekunnin jälkeen ei ole tapahtunut mitän mielenkiintoista.” Tapahtumaan ennakkoilmoittautuminen, katso ohjeet (ja muut lukupiiritapahtumat!) täältä. – Tilaisuudesta tulee myöhemmin raportti Jäljen ääneen. Ja mahdollisesti myös Luutiiseen (keskustelua avaavassa muutaman hengen porukassa on mukana pari muutakin luutiilaista!).

17.00 Kuohuvaa historiaa – tarinoita tuopin takaa – Jos ei innosta runous eikä maailmankaikkeuden synty, voi toki suunnata kuulemaan Mika Rissasen ja Juha Tahvanaisen keräämiä tarinoita oluen merkityksestä Euroopan historiassa. (Wine Corner)

18.00 Suomalainen runous NYT – NVL:n runo-ohjelman päättävässä keskustelussa mukana viisi viisasta: Teemu Manninen, Silja Hiidenheimo, Maria Matinmikko, Henriikka Tavi ja Ville Hytönen. (Aino)

LAUANTAI 25.10.

10.00 Anne Leinonen: Ilottomien ihmisten kylä – Ikä- ja genrekategoriat ylittävä nuortenirja, joka itselläni on juuri luvussa. Vaikuttaa hyvältä. Jos tuonne ehtisin, olisi kyllä hieno aloitus messupäivälle! (Louhi)

11.00 Markku Karpio: Selviytymispeli – Luontevaa jatkaa nuortenkirjallisuudella. En ole lukenut kirjaa vielä, mutta lupaava aihe: nämä henkiinjäämispelit ovat nyt trendikkäitä. ”Liiankin”, saattaisi joku todeta. Nuortenkirjoissa kannattaa kuitenkin trendiaiheet lypsää viimeiseen pisaraan. Hyvä vain, jos nuoret lukevat! (Louhi)

12.00 Rikoksen houkutus nuorten maailmassa – Jari Järvelä, Ari Paulow, Timo Sandberg ja Salla Simukka perehdyttävät aiheeseen. (Mika Waltari)

13.00 Poesia-iltapäivä – Kustantajien osastoillakin on ohjelmaa. Poesian osasto on sen verran pieni, että kovin monta kuulijaa tuskin paikalle eksyy. 13.00 Antti Salminen kertoo romaanistaan Lomonosovin moottori ja 13.20 allekirjoittanut keskustelee runoilija Henriikka Tavin kanssa hänen 12-sarjastaan. 13.45 alkaen runoja: Raisa Marjamäki, Reetta Pekkanen, Norbert Lange, Teemu Manninen, Mikael Brygger ja Juhana Vähänen. (osasto 6g84, Poesia)

14.00 Turku, Helsinki, Jyväskylä, Rooma – Jos ei Poesian runous jaksa innostaa, vaihtoehtoa voi hakea vaikkapa Dekkarilauantain ohjelmasta. Itseäni kiinnostaisi tämä miljöön merkitys rikoskirjallisuudessa. Jyrki Heino, Vera Vala, Harri Nykänen ja Markku Ropponen. (Mika Waltari)

15.00 Siri Kolu: Ihmisen puolella – Lauantaina näyttää olevan lasten- ja nuortenkirjallisuus vahvasti edustettuna. Kolun Pelko ihmisessä oli viime vuonna vahva näyttö siitä, mihin dystopiakirjallisuus voi hyvin tehtynä yltää. Nyt vuorossa jonkinlaista jatkoa. (Louhi)

16.00 Laura Lähteenmäki: Karrelle polttava helleNorth End -trilogian päätös. Tätä voisi perustella tismalleen samoin äänenpainoin kuin edellistä. (Louhi)

17.00 Li Andersson: Feministiska verktyg mot fascism – Jos aihe on riittävän mielenkiintoinen, kuuntelen sitä sujuvasti (no, melko sujuvasti …) ruotsiksikin. Ja Andersson jos kuka on kiinnostava hahmo suomalaisessa politiikassa ja laajemminkin kulttuurissa. (Edith Södergran)

SUNNUNTAI 26.10.

10.00 FINLAND. COOL. – Teemamaavuoden terveisiä Frankfurtista – En ole jaksanut seurata Frankfurt-hehkutusta. Ehkä tästä selviäisi, mitä siellä oikein tapahtui – vai tapahtuiko mitään. (Kullervo)

11.00 Olavi Paavolainen – Sarjassa kulttuurimme suurmiehiä. Paavolaisesta on julkaistu tänä vuonna kaksi teosta. Asialla professorit Rajala ja Riikonen. Molemmat haastattelussa. (Aino)

12.00 Alivaltiosihteeri: virallisuus on aseeni – Simo Frangen & co on kirjamessuklassikko. (Aleksis Kivi)

13.00 Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas sateessa ja tuulessa – Elämäkerta 90 vuotta täyttävästä runoilijasta. (Aleksis Kivi)

14.00 Peter von Bagh: Muisteja – Omakuva. Elokuvamies viimeiseen ruutuun saakka. (Mika Waltari)

15.00 Helsinki Noir – Uusi Helsingin varjoisille kaduille sijoittuva rikosantologia.  Onnistuvatko kirjoittajat personoimaan kaupunkia samalla tavalla kuin noir-kirjallisuuden velhot Raymond Chandler, Ross MacDonald ja James Ellroy Los Angeles -kuvauksissaan?

16.00 Nimetön intohimo – Myös Marguerite Durasin syntymästä on kulunut sata vuotta. Haastateltavana suomentaja Aura Sevón, jonka tuore käännös Nimetön intohimo on kiinnostava erikoisen syntyhistoriansakin takia.  Teos perustuu Durasin antamiin haastatteluihin, jotka julkaistiin alun perin italiaksi. Kirjoitan teoksesta blogiinkin, kunhan ehdin. (Wine Corner)

17.00 Välähdyksiä peilissä. Kirjoituksia. – Haastattelussa Hannu-Pekka Björkman, joka on kirjoittanut esseekokoelman. Suhtaudun pienellä varauksella, mutta luultavasti tuo yllättäisi positiivisesti. (Mika Waltari)

Eli vinkkilistaani näyttää osuneen lähinnä elämäkertoja, esseitä, runoutta ja nuortenkirjoja. Pitäisiköhän ”tasatunneittain”-listan lisäksi koota vielä vertailun vuoksi ”puolelta”-lista …

Read Full Post »

Olen ilmeinen: luen uusinta Parnassoa matkatessani Turkuun kirjamessuille. Kirjabloggaajan käteen kirjallisuuslehti sopii kuin silmälasit Jean-Paul Sartrelle, mutta varsinainen syy matkaseuraani ei kuitenkaan ole halu todentaa stereotypioita. Selaillessani eilen lehteä tuoreeltaan löysin sieltä helmen, johon halusin palata heti aamulla.

Nimittäin Virpi Alasen kirjoittamat runokolumnit. Tai lyyriset miniesseet.

Hiljentyä keskustelussa kelopuuksi, pysyä ajattomasti virheellisessä syystuulessa paikoillaan. Haluta sanoa jotain traditionaalisen kaunista: marmori, nilkka, kevätsula. Tai ei, rikkoa, nyrjähtää, haparoida keskeneräisiin käsiinsä alati uusi, joka huutaa historiallisuuttaan, hylätyn kaasukellon kauneutta.

Katkelma on Keskustelu-nimisestä tekstistä. Muut lehdessä julkaistut Alasen ”runokolumnit” ovat Aika, Meri, Sähkö, Kirja ja Kimalainen. – Termi ”runokolumni” on Alasen itsensä tarjoama nimitys essen ja runon, aforismin ja proosarunon rajapinnoilla kulkeville teksteilleen. Itse nimittäisin niitä mieluummin runoesseiksi, minkä vaihtoehdon kirjoittaja itsekin tuo esille tekstien perään liitetyssä lyhyessä haastattelussa.

Kolumnilla on nykyisin kovin halpa leima. Sellaiseksi kelpaa mikä tahansa henkilökohtainen kertomus ”totuus tulee lasten suusta raitiovaunussa”-tyyliin. Liian usein kolumni päästää paitsi kirjoittajansa niin myös lukijansa liian helpolla eikä pakota minkäänlaista ajattelua liikkeelle.

Ehkä Alanen haluaa tässä yhteydessä korostaa termillä tekstien keveyttä ja hetkellisyyttä. Essee-sanassa kun taas on asioiden märehtimiseen viittaavaa raskautta.

* * *

Olen itsekin kokeillut jonkinlaisen lyyrisen esseen kirjoittamista. Lähtökohtaisesti olen kuitenkin silloin valinnut reitiksi fragmentaarisuuden ja lyhyen, paikoitellen minimalistisen ilmaisun. Toisin sanoen, olen ”lyyristänyt” esseetä tekemällä siitä aukkoisempaa poistamalla päättelyketjuista logiikan ja johtopäätökset. Jäljelle olen jättänyt ajattelun lähtökohtia, tiloja ja esineitä, hetkiä ja paikkoja.

Ikinä en ole onnistunut. Essee on vain kadottanut ”esseemäisyytensä” ja muuttunut jonkinlaiseksi proosan tai lyriikan irvikuvaksi.

Virpi Alanen saavuttaa tavoitteensa kulkemalla toiseen suuntaan – tai niin ainakin oletan. Hän ei lyyristä esseetä vaan toimii päinvastoin: kirjoittaa runonsa esseeksi.

Lukeminen kiertyy tyhjyyden ja täyteyden punokseksi, taistelulajiksi, jossa heittäydytään kirjainten sekaan, lennetään iltataivaaksi, jossa sininen on lämmin.

Myös aforistisuus näkyy teksteissä, kuten tässä lainauksessa. Alasen ”runokolumneissa” havainto etenee tekstin muodon ja rakenteen tasolla kuin esseessä. Jonkinlainen logiikka on olemassa, mutta se on lainattu runoista: lyriikan kieli on vastustamattoman johdonmukaista silloinkin, kun se perustuu mielikuviin ja sattumanvaraisuuteen.

* * *

kuvaHuomaan olevani innostunut: osittain tähän vaikuttaa se, että luen Alasen tekstejä junassa. (Parnasson luin välillä JKL–TRE, postausta kirjoitan … no, nyt juuri kuulutettiin Loimaa).

Kerrankin onnistun nauttimaan junassa jotakin lyyristä! En usko, että tämä on kovin yleinen ongelma, mutta minun on vaikea lukea runoja junamatkalla. Otan matkalle mieluummin aina romaanin, esseekokoelman tai tietokirjan. Niissä virta vie eteenpäin, mikä sopii mainiosti matkantekoon.

Mutta runojen suhteen tunne liikkeestä ja näkökentän rajamailla vilisevä maisema luovat sietämätöntä kontrastia paperille pysähtyneisiin sanoihin.

Tai eivät runojen sanat tietenkään pysähdyksissä ole: ne liikkuvat ajassa ja ajatuksissa, syöksyvät arvaamattomiin paikkoihin ja todellisuuksiin, vaihtavat muotoa ja väriä, tuntuvat vuoroin tutuilta, vuoroin vierailta.

Kyse on luultavasti katseesta ja lukemisen tunnusta kehollisena kokonaisuutena. Runoa pitää tuijottaa: jotta sanat alkaisivat elää, ne täytyy ensin naulita paikoilleen. Se vaatii keskittymistä, joka ei onnistu minulta silloin, kun itse liikkuu pakotettuna eteenpäin. Liikkuu, liukuu.

* * *

Luin jostakin – luultavasti Karo Hämäläisen blogista – että Parnasson vastaavaksi tuottajaksi siirtyneen Hämäläisen on tarkoitus nostaa lehdessä esille kiinnostavia poetiikoita, joita kirjailijat ovat kehittelemässä. Virpi Alasen lyyristen miniesseiden julkaiseminen on juuri tuollainen teko.

Jo nyt Alasen tekstien yhteydessä oleva haastettelu on kiinnostava ja informatiivinen. Mutta jos juttua – ja yleensäkin tuollaista juttutyyppiä kirjallisuuslehdessä – haluaisi vielä kehittää, sitä voisi laajentaa esimerkiksi jonkun kriitikon tai tutkijan punnitulla arviolla siitä, mistä lyyrisessä esseessä on yleensä kyse ja miten Alasen tekstit siihen suhtautuvat. En juurikaan muista lukeneeni tuollaista ”väliaikakritiikkiä” – tai miksi sitä nyt kutsuisikaan. Mutta kovasti haluaisin.

* * *

Kohta juna saapuu Turkuun. Siellä minua odottaa kritiikkipaneeli kirjamessuilla. Ja kuinka osuvaa onkaan lopettaa tämä postaus lainaukseen uudesta Virpi Alasen lyyrisestä miniesseestä Kirja:

Syksyisin kirjat messuavat, kaikki raakkuvat yhtaikaa. Lavakarisman pitkän proosan kookaburrat, ylväästi askeltavat historiallisen erotiikan riikinkukot, pienemmissä häkeissä niin ja näin minervanpöllöt, runolliset pelikaanit ja aforistiset kolibrit. Uuden teknologian sähkölinnunsilmät ja antikvaariset vaivihkaiset godottajat.

Toivottavasti löydän tänään kaiken tuon raakkumisen keskeltä itselleni jotakin tärkeää ja merkityksellistä.

Read Full Post »

Tove Jansson ja meri

Koska aihe on esillä mediassa monin tavoin,  kirjoitan siitä vain hyvin lyhyesti. Tänään tulee kuluneeksi sata vuotta Tove Janssonin syntymästä.

En ala kertoa ihailustani Janssonin persoonaa kohtaan enkä innostuksestani hänen kuvataiteeseensa. En spekuloi hänen kuvitustöidensä voimakkaan graafisuuden vaikutuksella omiin kuvataideharrastuksiini enkä pohdi hänen sarjakuviensa pehmeän anarkian rakastettavuutta. En ylistä Taikatalven, Muumilaakson marraskuun tai Näkymättömän lapsen lumovoimaa enkä mainosta henkilökuvauksien onnistuneisuutta ja koskettavuutta Kuvanveistäjän tyttäressä, Kesäkirjassa tai romaanissa Reilua peliä. En, en ja en.

En edes kerro sitä, että Vem ska trösta knyttet? on mielestäni ehkä hienoin runomuotoinen suomalainen kuvakirja – kielestä riippumatta, sillä myös Kirsi Kunnaksen suomennoksena se on fantastinen. – En kerro, en.

* * *

Sen sijaan suosittelen katsomaan Elävästä arkistosta lämminhenkisen dokumentin Tove ja meri. Vuonna 1984 kuvattu ohjelma kuvaa Tove Janssonin ja hänen kumppaninsa Tuulikki Pietilän yhteiseloa hienolla tavalla. Taivaanrantoja maalailevan Toven ja jämäkästi määrätietoisen Tuulikin välinen dynamiikka antaa katsojalle luvan pieneen hymyynkin.

Puoli tuntia kestävän kokonaisuuden kertojana on pehmeäsoundinen Elina Salo – ja kokonaisuuden kruunaa taustamusiikiksi valittu haikean kaunis Höstvisa (Syyslaulu(, joka on Tove Janssonin itsensä sanoittama. Niin kaunista:

 

Jag märkte aldrig förut att mörkret är så stort,

går och tänker på allt det där man borde.

Det finns så mycket saker som jag skulle sagt och gjort

och det är så väldigt lite jag gjorde.

 

Skynda dig älskade, skynda att älska,

dagarna mörknar minut för minut,

tänd våra ljus, det är nära till natten,

snart är den blommande sommaren slut.

 

Jos elän vanhaksi ja tulen viimein höppänäksi, tämän aion muistaa. Viltin alla keinutuolissani – kun päivät käyvät lyhyemmiksi ja varjot pidemmiksi – minä hyräilen:

 

En sommar går förbi, den är alltid lika kort,

den är drömmen om det man kunnat vinna.

 

Ei haittaa vaikka sanat hieman unohtuisivatkin. Erna Tauron sävellys kyllä kannattelee ajatusta, tunnetta.

Ja jotta kyseinen adjektiivi nyt varmasti kokisi inflaation tässä postauksessa, niin käytetään sitä vielä kertaalleen: kauniin kaunis on dokumentissa kohtaus, jossa Tove alkaa spontaanisti tanssia musiikin tahtiin ateljeessaan. Kannattaa katsoa!

Tove ja meri

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/tove_jansson_kertoo_elamastaan_omin_sanoin_104695.html#media=104691

Read Full Post »

kiiltomato2

Kiiltomatonaaras. (kuva: tinkatinka)

Lukukeskuksen julkaisema kirjallisuuskritiikin verkkolehti Kiiltomato on saanut uuden vetäjän. Kritiikin uutisten päätoimittajana tähän saakka toiminut kulttuurijournalisti ja kriitikko Aleksis Salusjärvi aloittaa tehtävässä syyskuussa.

Hyvä uutinen: ehkä uusi päätoimittaja saa puhallettua Kiiltomatoon hehkua, joka vuosien saatossa on hiipunut. Syy ei ole ollut verkkolehdessä julkaistujen kritiikkien tasossa: Kiiltomadossa julkaistaan edelleen asiantuntevia ja kiinnostavia arvioita uusimmista kirjoista. Mutta asemaa kirjallisuuskeskustelun areenana  julkaisulla ei ole ollut enää aikoihin. – Ja samaan hengenvetoon on rehellisyyden nimissä täsmennettävä, että ei se keskustelun taso kyllä silloin joskus takavuosinakaan niin loisteliasta aina ollut …

Samalla kun kirjallisuuskeskustelun paikkojen määrä on verkossa lisääntynyt valtaisasti – on varmastikin parisataa sellaista kirjablogia, joita ei ollut olemassakaan kun aloitin Jäljen äänen kahdeksan vuotta sitten – Kiiltomato on profiloitunut portaaliksi, jossa keskustelua ei ole.  Toimitus perusteli keskustelupalstan sulkemista vuonna 2008 näin:

Kun kirjallisuuskritiikin verkkolehti Kiiltomato.net perustettiin vuosituhannen vaihteessa, netissä ei juuri ollut kirjallisuuteen keskittyneitä foorumeita. Kiiltomadon keskustelupalstan alkuperäistarkoitus oli toimia julkaistujen kritiikkien palaute- ja keskustelukanavana, mutta keskustelu laajeni käsittelemään monia kirjallisuutta sivuavia ilmiöitä.

Vajaan kymmenen vuoden aikana netin kirjallisuussivustojen ja ennen muuta -blogien määrä on lisääntynyt valtavasti. Kiiltomadon keskustelupalstaa ei enää tarvita kirjallisuusihmisten kohtaamispaikaksi, vaan Kiiltomato voi keskittyä entistä enemmän päätehtäväänsä, enemmän huomiota ansaitsevien kirjojen arvosteluun.

Jossain määrin perusteltua kyllä: varsinkin, kun Kiiltomadon keskustelupalstalla alkoi olla täysin asiatonta jutustelua. Silti juuri interaktiivisuus ja yhteisöllisyys ovat osoittautuneet kaikenlaisten verkkoportaalien ja -julkaisujen elinehdoksi viime vuosina. Jälkiviisaasti voi arvioida, että keskustelupalstan sulkeminen oli liian yksioikoinen ratkaisu. Vuorovaikutus olisi kannattanut säilyttää, olisi pitänyt keksiä keinoja kanavoida se toisin.

Tänä kesänä mökillämme otetussa valokuvassa kiiltomatonaaras houkuttelee valollaan parittelukumppaneita. Salusjärvi on verkkojournalismin visionääri, joka on saanut paljon keskustelua aikaan täsmäosumillaan ja itsetyytyväisenä pönöttävää kulttuurieliittiä hämmentävillä kirjoituksillaan Luutii-blogissa. Vaan saako edes hän Kiiltomadon vuorovaikutteisutta virkoamaan? Ja onko se todella tarpeellista?

* * *

Verkossa keskustelua syntyy sinne, missä se on luontevinta. Trendinä tällä hetkellä on kommenttilaatikoiden hiipuminen blogeissa yms. Keskustelu on siirtynyt yksityisluontoisempiin sosiaalisiin medioihin. Laitetaan linkki vaikkapa Kiiltomadossa julkaistuun pääkirjoitukseen ja käydään keskustelu Facebookissa omalla seinällä. Siihen voi osallistua aktiivisesti useita, jopa kymmeniä kommentoijia – mutta Kiiltomadon sivulla näkyy vain epämääräinen luku FB-viittausten määrästä.

No entä sitten? Eikö tärkeintä ole, että keskustellaan? – Toki niinkin, mutta netin mahdollistama ideaali kulttuurikeskustelun avoimuudesta ei enää toteudu. Ja jos jollakin kirjallisuusharrastajalla ei satu olemaan FB-ystävissään samanhenkisiä tuttuja, jää hän kaikesta kivasta paitsi.

Kommentoinnin vaarantuminen ei ole niin suurta sellaisissa blogeissa, joissa on viime vuosina ollut aktiivista keskustelua. Mutta yleisesti ottaen ollaan tilanteessa, jossa uuden keskustelukulttuurin synnyttäminen ei ole kovinkaan helppoa.

* * *

Kiiltomadon kohdalla olisi hienoa, jos kuukausittain ilmestyvien pääkirjoitusten – joiden kirjoittajina vierailee kirjallisuusalan asiantuntijoita – ajatuksia ja näkökulmia pohdittaisiin ”paikan päällä” eikä aina jossain muualla. Esimerkiksi viimeisin pääkirjoitus Teilipyörän paluu: Atenan kustantaja Ville Rauvola esitti huolensa teilauskritiikkien vaikutuksesta – kirjoitus ei kuitenkaan herättänyt keskustelua, vaikka näkökulma oli kiinnostava. Sosiaalisessa mediassa tekstiin kyllä viitattiin. Mutta hieman samasta aiheesta aiemmin keväällä kirjoittaneen Taikan blogissa Kirjasfäärissä kommenttilaatikko täyttyi (Kirjaläppää: Metakritiikkiä, tarvitaanko sitä?).

Taikan postaus oli kirjoitettu suoraan keskustelunavaukseksi. Silti uskon, että jos se olisi sellaisenaan siirretty Kiiltomatoon, kommentteja ei olisi vastaavalla tavalla herunut. Syy ei ole pelkästään siinä, että Kirjasfääri on paitsi erittäin suosittu kirjablogi niin myös nimenomaan aktiivisina kommentoijina tunnettujen kirjabloggaajien seuraama. Kyllä Kiiltomadollakin on sanavalmista lukijakuntaa – mutta hiljaisuuden rikkomisen kynnys vain on liian korkea.

* * *

Miksikö sitten haluaisin kirjallisuuskeskustelua juuri Kiiltomatoon? Onhan sitä blogeissakin! Eikö riitä, että kirjallisuuskritiikin verkkolehti keskittyy ydinosaamiseensa, kirja-arvioihin?

– Blogit ovat tällä hetkellä usein vahvasti profiloituneet kirjoittajiensa näköisiksi. Ne eivät ole aidolla tavalla ”täysin puolueetonta” maaperää, vaikka kirjoittajat pyrkisivät olemaan kuinka objektiivisia. Mutta paikka, jossa asiantuntijat vierailevat esittämässä näkemyksiään, mahdollistaa erilaisten näkökulmien hedelmällisen törmäämisen. Ja myös reippaan kommentoinnin: itse ainakin kovin kilttinä luonteena syyllistyn muiden blogeissa käydessäni vieraskoreuteen. Isäntäväen viinivalinnasta ei uskalla sanoa mitään, vaikka se olisi täysin epäonnistunut.

* * *

Jaa-a, saa nähdä. Joka tapauksessa uudelle päätoimittajalle onnea ja menestystä! Hehkukoon Kiiltomato häkellyttävänä ja viekoittelevana!

* * *

Ja koska Kiiltomato ei välttämättä ole kaikille Jäljen äänen lukijoille tuttu, laitan muutaman linkin esimerkkeinä julkaisun mainiosta kritiikkitarjonnasta. Linkkien perässä lyhyet sitaatit teksteistä. Nämä kannattaa vilkaista – ja toki siinä samalla monta muutakin juttua:

 

Johanna Rossi: Kuolematon kiitäjä  (Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä)

Jotkin hahmot eivät suostu jäämään nimiksi aikakirjoihin vaan ilmestyvät näköpiiriin säännöllisin väliajoin. Sata vuotta sitten eläneen naiskirjailijan, kirjallisuuskriitikon ja ajattelijan ajankohtaisuuden voisi kuvitella olevan jo hiipumaan päin. Silti häneen törmää; viimeksi Michael Cunninghamin hienossa Tunnit -romaanissa ja sen filmatisoinnissa tai vaikka Vuokko Hovatan tulkitsemassa Virginia-kappaleessa. Miksi Virginia Woolf palaa aina uudestaan?

Sanna Nyqvist: Nyt myös seksiä ja väkivaltaa! Klassikkokirjojen uusi tuleminen (Pääkirjoitus huhtikuussa 2013)

Seksiversioiden kirjoittaminen ja lukeminen voi olla turvallinen ja luova tapa antautua omille fantasioille. Kyborgien tai zombien tuominen tarinaan puolestaan rikkoo tutut raja-aidat ja pistää mielikuvituksen töihin. Silti viihteellisten uudelleenkirjoitusten maailma on usein läpikaupallinen ja tunkkainen.

Porno-Brontët kuvastavat maailmaa, jossa kiinnostuksen herättää enää ärsykkeistä alkukantaisin: paljas pinta. Yliseksualisointi peittää lisäksi alleen Humisevan harjun (1847) ja Kotiopettajattaren romaanin (1847) alkuperäisversioiden väkevän aistillisuuden ja kiihkon. Brontën sisarukset eivät olleet mitään siveyden sipuleja, joiden romaanit vaatisivat ”korjaavaa” uudelleenkirjoitusta herättääkseen nykylukijan kiinnostuksen.

Päivi Kosonen: Hemingwayn kellot  (Ernest Hemingway: Kenelle kellot soivat)

Hemingwayn taito on tarinan jännitteen luomisen taito. Lukija kiedotaan tarinaan ensimmäisestä lauseesta. On saatava tietää, onnistuuko räjäytys ja onnistuuko rakkaussuhde päähenkilön ja Marian, sissijoukkoon pelastetun ja falangistien raiskaaman nuoren naisen välillä. Ja kun kaikki tapahtuu tiivistetysti –aikaa on muutama päivä, ja kaikki olennainen tapahtuu samassa paikassa samojen henkilöhahmojen kesken – ollaan keskellä ainutkertaista elämän ja kuoleman danse macabrea, jota ei voi jättää kesken.

Vesa Rantama: Romaani lyyrisen esseen välineenä   (Jaakko Ylijuonikas: Vanhan merimiehen tarina)

Vanhan merimiehen tarinan voi hyvin lukea myös poeettisena esseenä, joka hyödyntää välineellisesti kertojahahmoja ja joka päätyy jännittävää reittiä suurten kysymysten, kuten eutanasian oikeutuksen ja vaikeavammaisten ihmisarvoisen elämän äärelle. Viimeisessä luvussa, jossa hahmojen ja kertomuksen rajat ovat jo liudentuneet, kertoja tunnustaa fiktion välinearvon samalla kun toteaa kirjoittamisen aina epäonnistuvan tavoitteissaan:

”Todentuntuisen kuvailun vaikeus johtuu siitä, ettei kieli voi ikinä tavoittaa olemassaolon perimmäistä ankeutta. Luulen monen kirjoittavan tarinoita elämästään juuri tästä syystä. Muistiin merkittynä tyhjänpäiväisinkin havainto tai ajatus muuttuu arvokkaaksi. (…) Se hyvä puoli keksityissä tarinoissa on, että niiden ei aina tarvitse tuntua todelta.” (s. 182-183)

Read Full Post »

Tänä keväänä Jyväskylässä ei järjestetä kirjamessuja. Harmi. Mutta kun katsoo tämän vuoden Vanhan Kirjan Talven ohjelmaa, tuntuu siltä, että messujen hiipuminen on ikään kuin elävöittänyt Jyväskylän kaupunginkirjastolla järjestettävää tapahtumaa. Tilausta kirjallisuustapahtumalle Jyväskylän kokoisessa kaupungissa on: ralli- ja lätkäinnostus ei vielä ole täysin tukahduttanut sivistystä.

* * *

Perjantaina 7.2. ohjelma alkaa jo kolmelta. Oikeastaan hyvä niin, sillä jos lähden töistä aiemmin, ennätän käydä seuraamassa Katja Kontturin esitystä Don Rosan sarjakuvista sekä kuunnella vielä Tero Tähtisen haastattelun hänen esseekokoelmastaan Virginian hiukset, esseitä havahtumisesta (Savukeidas). Heti sen jälkeen neljältä hakemaan poikaa hoidosta …

Mutta kunhan saan lapsenvahdin järjestymään, niin illaksi takaisin: Ville Hytösen uutuus Sotaraamattu (Siltala) kiinnostaa. Viimeksi olenkin lukenut Hytöseltä hänen kirjoittamansa ja Matti Pikkujämsän kuvittaman lastenkirjan Hipinäaasi, apinahiisi (Tammi, 2013), jota olin itsekin valitsemassa Finlandia Junior -ehdokkaaksi. Oletan, että Sotaraamattu on jokseenkin erilainen teos …

Ja heti sen jälkeen kulman taakse Vakiopaineeseen, jossa runoklubin kattaus on sellainen, että kaikki syyt sen väliin jättämisessä olisivat tekosyitä. Samalla voi tietysti tarkistaa, onko Vakkarin runohuoneeseen tullut uusia seinätekstejä. Mikäli ilta on pitkä ja antoisa, niitä tulee luultavasti käytyä katsomassa monen monta kertaa …

* * *

Tässä vielä perjantain ohjelma, klikkaa suuremmaksi:

Kuva

* * *

Seuraavana päivänä olisi kiinnostava Vuoden kirjateko -palkinnon julkistaminen klo 11.00, mutta epäilen, että siihen en ennätä. Tähtään puolille päiville: haluaisin kovasti nähdä, millaisia kirjailijoita ovat Magdalena Hai ja J. S. Meresmaa. Blogien kautta on ehkä tullut pari kertaa kommentoitua tai osallistuttua samaan kommenttiketjuun jonkun toisen blogissa, vaan en muista koskaan nähneeni livenä.

Toisaalta puoli yhdeltä olisi kahvila Novellissa Laura-Kristiina Moilasen ja Minna Mäkisen teoksen Yhteisöllisyyden perintö (SKS) esittelyä. Hmmm … joutuuko näinkin pienessä tapahtumassa tekemään poissulkevia valintoja?

Klo 13.oo minulla on oma osuus, jossa puhun kirjablogeista utena toimijana kirjallisuuden kentässä. Täytyy yrittää keksiä jotakin omaakin sanottavaa eikä turvautua vain Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen mainioon Rivien välissä -kirjaan. Onneksi blogit ovat niin laajamuotoinen ilmiö, että eiköhän tuo jollakin tavalla onnistu.

Sen jälkeen riippuukin kotopuolen tilanteesta, mitä ja miten pitkään voi jäädä kirjallisuutta ihmettelemään. Virpi Hämeen-Anttila esittelee Marionetit-kirjaansa samaan aikaan kuin on oma esitykseni, joten hän jää väliin automaattisesti. Riitta Seppälän ja Mikko-Olavi Seppälän Aale Tynni -teos on varmasti kiinnostava, mutta jostain syystä en ole itse henkilökohtaisesti jaksanut innostua viime aikoina elämäkertakirjallisuudesta.

Hyvää ohjelmaa aihetta harrastaville tarjoaa aivan varmasti Suomen dekkariseura 14-16 sekä itseänikin kovasti kiinnostava Osuuskumma, jonka isännöimä Steampunk-paneelikeskustelu on 16.00-17.00.

* * *

Lauantain ohjelma kokonaisuudessaan:

Kuva

* * *

Toki paikan päällä voi sijoittaa roponsa vanhoihin ja uusiin kirjoihin, tutustua ex libriksiin ja muihin keräilyharrastuksiin, tavata mahdollisesti tuttujakin.

Vaikuttaa lupaavalta.

Tapahtuman nettisivut löytyvät täältä: Vanhan Kirjan Talvi.

Read Full Post »

Varhainen perjantaiaamu. On lukutunti. Seitsemäsluokkalaiset ovat saaneet tämän viikon äidinkielen tunneilla lukea itse valitsemaansa kirjaa. Se on kiintoisaa opettajallekin: vajaan kolmen kuukauden aikana en ole vielä oppinut tuntemaan syksyn tuoreita yläkoululaisia niin hyvin, että osaisin arvata heidän kirjamakunsa. Toki sukupuoliroolitus on odotuksenmukainen: pojat ovat valinneet keskimäärin ohuempia romaaneja kuin tytöt, ja myös poikien seikkailu- ja jännityskeskeiseen kirjallisuuteen verrattuna tytöt vaikuttavat ryhmänä monipuolisemmilta lukijoilta.

* * *

Lukuviikko on syksyn kirjallisuuskasvatuksen huipentuma: on luettu satuja ja novelleja, on pohdittu oman lukutaidon kehittymistä ja mietitty syitä sille, miksi kirjoja luetaan tai ei lueta. Olen kulkenut Kylli-tädin viitoittamalla tiellä ja loihtinut esille tarinan mahdin ”kerro ja piirrä”-tyyliin. Grimmin saduista Persiljainen on suosikkini – ysiluokkalaisille vedänkin sitten jo hieman haasteellisempia satutuokioita, kuten esimerkiksi ”Hamlet, Tanskan prinssi – liitutaudulle ja ilmaan dramatisoituna”.

On käyty tutustumassa kirjastoon, ja olen vinkannut kirjoja. Viikkojen pohjatyö kannattaa: ensimmäiselle lukukerralle kaikilla ei vielä ollut kirjoja mukana, toiseltakin vielä yhdeltä puuttui, mutta nyt lukuviikon kolmannella tunnilla kaikki on täydellistä, luokassa on rauha ja moni on päässyt kirjassaan jo yli puolen välin, pari melkein loppuun saakka.

* * *

Kierrän luokan ja kurkin kansia. Ja jotta pääset tämän postauksen lukijana samalle kierrokselle, kuvittele mielessäsi luokkatila, jossa edestä katsottuna oppilaat istuvat pareittain, kolmessa jonossa. Ensin kuljetaan vasenta laitaa:

Kalle Veirto: Henkka ja Kivimutka rakastuu + Soila Ojanen: Petos paketissa (Musta kaista -sarja)

Rick Riordan: Salamavaras + L.M. Montgomery: Runotyttö. Uuden kuun Emilian tarina

Hannu Hirvonen: Tuonenkehrääjät (Musta kaista -sarja) + Eoin Colfer: Salamurhaajan oppipoika

Ansu Kivekäs: Päin Porkkalaa (Musta kaista -sarja) + Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

Asiaan kuuluu, että kiertäessäni heitän aina jonkin kommentin kirjasta. Ja kyllä, Henkkaa ja Kivimutkaa on luettu jo kuudennella luokalla. Salamavaras vaikuttaa lukijan mielestä jännittävältä – kerron, että sarjan muut osat löytyvät meiltä koululta. Tammen Musta kaista -sarja on suosittu: helposti lähestyttäviä ja kohtuullisen pituisia kirjoja sellaisellekin oppilaalle, joka ei juurikaan lue. Koululle on ostettu koko sarja, joten kätevästi voin jatkossa suositella näillekin lukijoille kenties jotain sieltä, jos eivät muuta keksi – tuttuun on aina helppo turvautua.  Eniten kuitenkin ilahdun nähdessäni Runotytön: painoksessa on kaikki kolme Runotyttökirjaa samoissa kansissa, ja oletan, että tämä lukija ahmii kokoelman kokonaisuudessaan.

* * *

Jos itse kirjoittaisin omakohtaisen, nykyaikaan sijoittuvan romaanin, sen nimi olisi tietysti Runomies. Runopoikuus on valitettavasti jo menetetty, aikoja sitten.

* * *

Tuore suomennos, Eoin Colferin Salamurhaajan oppipoika on itsellänikin seuraavaksi luettavien kirjojen pinossa. Agenttitarinan ja aikakonematkailun yhdistelmä viktoriaanisen ajan Lontoon kuvauksineen vaikuttaa kiehtovalta. Näin Colferin esiintymässä Helsingin kirjamessuilla: iloisesti tuikkivat silmät, karismaattinen olemus ja kiinnostavat puheet tekivät vaikutuksen. Colferin rinnalla kirjamessujen suomalaiset prosaistit alkoivat vaikuttaa keskimäärin umpitylsiltä. Kirjaa lukeva poika vakuuttaa romaanin olevan ”tosi hyvä”. Uskon.

Ja toinen kiinnostava teos, Rajaniemen Kvanttivaras – ei ehkä ihan helpoimmasta päästä valittu. Lukija on niin keskittynyt kirjaansa, etten rohkene häiritä enempää. Kirjavalinta vaikuttaa kuitenkin lupaavalta: todennäköisesti tässä lukijassa on ainesta.

Sitten matka jatkuu luokan keskeltä:

Dan Brown: Murtamaton linnake + Ilkka Remes: Kirottu koodi

Rick Riordan: Hirviöiden meri + Anneli Kanto: Futistyttö 

Merja Jalo ja Marvi Jalo: Koiraystävä 5. Jesse vahtikoira + Seita Vuorela: Karikko

Kate Mosse: Krypta + Aleksi Delikouras: Nörtti

Dan Brownin kirja vaikuttaisi etenevän hieman takkuisasti. En ihmettele yhtään: Brownin maineessa juonivetoisten trillereiden kirjoittajana on paljon ilmaa. Täytyy jutella pojan kanssa myöhemmin, vaikka sitten kun kirja on luettu ja yrittää yhdessä miettiä, mikä voisi olla sopiva, ehkä hieman suoraviivaisemmin etenevä jännäri. Toisaalta Brownista voi olla hyötyäkin: kun palautan luokan kirjoittamat tarinat, voin ottaa esille ajatuksen kerronnan ”hidastamisesta”. Brown menee siinä välillä hyvinkin pitkälle … Ilmeinen vastaus koukuttavaan jännäriin löytyy heti vierustoverilta. Silti haluaisin asettaa riman itselleni kirjallisuuden asiantuntijana korkeammalle: ei tarvita maisterin papereita siihen, että suosittelee pojille lukemiseksi Ilkka Remestä.

IMG_0544

Havainnekuva luokasta oppilaiden lähdettyä.

Riordan taas, mutta nyt jo hieman edempänä Percy Jackson -sarjassa. Toistan itseäni oppilaalle: tämä löytyy koululta, kuten myös Kanen aikakirjat. ”Oletko lukenut Punaisen pyramidin? Etkö? Tuolla se on hyllyssä, jos kiinnostaa.”

Seuraavana futistyttö (en näköjään laittanut ylös paperille muuta kuin sarjan nimen). Etenemme allekirjoittaneen epämukavuusalueelle: tyttöfutis ei kuulu ydinosaamiseni piiriin. Yritän sentään jotain osoittaakseni, että tämäkin lukija on merkityksellinen: ”Sinähän pelasit itsekin jalkapalloa? Niin minä muistelinkin.” (minä mitään muista).

Seita Vuorelan Karikko on lukijalla lopuillaan. ”Saatko sen vielä tällä tunnilla luettua?” minä kysyn. ”Kerro sitten, mitä pidit.” Tunnin jälkeen tyttö on innoissaan: ”Hyvä kirja, oli niin hurjaa kun paljastui että …” No, enpäs nyt spoilaa blogini mahdolliselle lukijalle. Kirjan lukenutta tyttöäkin kehotan malttamaan mielensä: paljon hauskempaa on, jos suosittelee kirjaa jollekin kaverille, ja sitten kun tämä on sen lukenut, voi yhdessä tuumailla ja vertailla lukukokemusta. Hän innostuu tästä, ja vaikuttaa siltä, että mielessä on jo joku kaveri, jolle kirjan voisi vinkata. ”Koululta näitäkin löytyy”, totean.

* * *

Vieressä istuva lukee Koiratytöt-sarjaa. Olen aiemmin tätä sarjaa lukeneille suositellut joskus koiraklassikoita, kuten Jack Londonin Susikoiraa. Ehkä tällekin voisi – mutta nyt en osaa vielä sanoa, täytyy ensin selvittää minkälainen ”koiratyttö” on kyseessä. Vakavuuden ja herkkyyden asteita näissä koira- ja/tai hevosfaneissa on niin monenlaisia.

Kate Mossen Krypta. ”Oletko lukenut ensimmäisen osan?” minä kysyn. ”Kyllä.” Ja sitten tunnustan, että minä en ole. Pitäisiköhän vihdoinkin edes vilkaista: tuntuu siltä, että joka vuosi Mossen kirjoja lukee useampikin oppilas.

* * *

Lopuksi on vuorossa Aleksi Delikouras, tuo Jumalan lahja kaikille opettajille, jotka eivät löydä pojille mitään luettavaa. Jos joskus tapaan miehen niin kiitän ja kumarran (ellen jopa syvässä liikutuksen tilassani halaa häntä ja purskahda hysteeriseen itkuun). Nytkin kirjaa lukeva poika kertoo, että Nörtti on aivan parasta ja että hän haluaisi ostaa sen (!): ”Missä näitä myydään?” Ystävällisesti neuvon kirjakaupan sijainnin ja mitä kirja luultavasti maksaa. Annan vinkinkin: jokin aika sitten Prismassa myytiin kirjaa vitosella, eli kannattaa katsella poistokoreja.  Yhden ässän salaan hihaani: opettajainhuoneessa minulla on jemmassa Nörtti-sarjan toinen osa! Kunhan poika saa kirjan luettua, yritän houkutella hänet lukemaan toisen kirjan heti perään, ihan vapaaehtoisesti. Saattaisi olla hänen elämänsä ensimmäinen vapaaehtoisesti luettu romaaninsa.

Ja lopuksi oikea laita:

Ilkka Remes: Hermes + J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

Mats Strandberg ja Sara B. Elfgren: Tuli + Rick Riordan: Labyrinttitaistelu

Reino Lehväslaiho: Viimeiseen mieheen + Gunnar Nordström: Stanley Cup kutsuu

Hauskaa, että Remeksen lukijat ovat valinneet eri kirjat. Toisessa ryhmässä oli kaksi Hermeksen valinnutta. (On muuten häiritsevän lähellä tuo kirjan nimi kirjailijan nimeä – sama, jos Penjami Lehto kirjoittaisi ”Ehto”-nimisen romaani: ”Oletko lukenut Lehdon Ehdon?”) Remes-kiintiöni tulee nykyään nopeasti täyteen, ja tokaisen oppilaalle vain jotakin latteaa ”jännästä kirjasta”.

Ja kyllä, seuraava fantasian maailmaan uponnut nuori mies on nähnyt Harry Potter -elokuvat. Kirja on silti ”hyvä”. Totean taas, että koko sarja löytyy koululta ja että Azkabanin vanki eli juuri se seuraava osa on mielestäni sarjan parhaimpia. Enkä edes valehtele, tällä kertaa ainakaan: toki äidinkielenopettajana joskus liikun harmaalla alueella motivoidessani hinnalla millä hyvänsä  nuoria kirjojen pariin.

* * *

Tuli on paksu teos. ”Oletko lukenut sen ensimmäisen osan … en muista kirjan nimeä”, kysyn. ”Piiri”, vastaa tyttö, ”mä luin sen just.” Päätän tarkistaa, milloin kolmas osa suomennetaan: voin vinkata sitten kun ilmestyy. Trilogia tuntuu olevan tällä hetkellä kuuma. –  Riordanin lukijalle totean saman kuin edellisille. Hän vilkaiseekin taakseen, koska istuu kirjakaapin vieressä, ja siellähän ne riordanit lymyilevät.

Lehväslaihon lukijalle tekisi mieli letkauttaa kirjailijan tuotantoon liittyvä anekdootti ”väärin kuulluista kirjan nimistä” (Lehväslaiholla on teos nimeltä Aunus palaa), mutta tietenkin jätän sanomatta. Vaikka luultavasti se kyllä uppoaisi vieressä istuvan lätkänpelaajan pukuhuonehuumorintajuun – kyllä, jäkikset rakastavat Nordströmin lätkäkirjoja. Oi Gunnar, Jumalan lahja sinäkin! Olen lukenut sarjasta kaksi kirjaa – en nyt muista, oliko niissä jokin ratkaiseva ero, tai sitten todellakin luin vahingossa saman kirjan kahteen kertaan.

* * *

Kaiken kaikkiaan tämä opetusryhmä vaikuttaa lupaavalta: osa ei kokemukseni mukaan tietenkään lue kirjojaan loppuun (lähinnä pojista), mutta kaikki ovat edes hieman kahlanneet sivuja läpi. Joka kerta, kun otetaan kirja lukuun, käytetään lukemiseen aikaa kolme oppituntia, jos vain on aikaa. Seuraavaksi tämä porukka lukee heti joulun jälkeen yhteisen kirjan (meidän koulussamme se on seiskoille Pasi Lönnin Hyppy syvyyteen) ja sitten kevättalvella koulun valikoimasta klassikkoteos. Luultavasti loppukeväästä on mahdollisuus lukea vielä neljäs kirja, mutta ei pakollisena. Lukuhaluttomille annan mahdollisuuden tehdä muuta …

Toki ennen kevättä tutustumme runouteen (ah!) niitä myös itse kirjoittaen, iloitsemme sarjakuvasta ja liikutumme draamasta. Vaan ei edetä niin pitkälle nyt.

Aamutunnin jälkeen on heti perään samanlainen lukutunti toiselle seiskaluokalle: taas kierros reilun kahdenkymmenen kirjan äärellä. Sitä en enää tänne referoi, vaan päätän raporttini tähän.

Read Full Post »

iso_numero_V_kansiUsein ajan puute on ratkaiseva este uuden kohtaamiselle. Tällä kertaa minulla on aikaa: luulin Pendolinon Helsingistä Jyväskylään lähtevän klo 16.10, mutta junan lähtö onkin vasta puolelta. Ehdin hyvin etsiä Ison Numeron. Maksan vitosen neljän euron lehdestä. Olisi absurdia pyytää euro takaisin, sillä se menee hyvään tarkoitukseen.

”Lehteä saa myydä kuka tahansa, joka tarvitsee tiukan taloudellisen tilanteensa vuoksi lisätuloja. Neljän euron myyntihinnasta myyjälle jää kolme euroa”, kerrotaan Ison Numeron sivuilla. Raha ei kuitenkaan ole välttämättä suurin syy kaupata lehteä: kadulle lähteminen lehtinipun kanssa pitää liikkeessä ja tarjoaa mielekästä tekemistä. Se on keino olla positiivisella tavalla osa katukulttuuria, kaupunkia, yhteiskuntaa.

* * *

Minulle Helsingissä myytävä katulehti on uusi tuttavuus. Kun avaan sen, yllätyn. Yllätyn lehden sisällöstä ja yllätyn myös siitä, että kovin helposti sorruin omiin ennakkoluuloisiin käsityksiini. Tein stereotyyppisiä päätelmiä lehden sisällöstä myyjien ulkoiseen olemukseen nojautuen (monet heistä ovat ulkomaalaistaustaisia eivätkä vaikuta mitenkään … no, ammattimaisilta media-alan toimijoilta). Kuvittelin kadulla myytävää hyväntekeväisyyslehteä paperinipuksi, jota myydään vain sen takia, ettei vähävaraisen tarvitse suoraan pyytää rahaa. Ja erehdyin.

En osannut odottaa tyylikästä ja painoasultaan laadukasta, ajatuksia herättävää Jouni Kaipian valokuvasarjaa ihmisistä kotiensa kynnyksiltä. Aasiassa ja Afrikassa otetuissa kuvissa asutaan vaatimattomissa oloissa, mutta sen näyttäminen ei ole kuvien perimmäinen tarkoitus: oleellisempaa on vahva tunne siitä, kuinka kunkin kulttuurin oma rakennusperinne taustoittaa jokaisen kuvatun henkilön. Jos minut kuvattaisiin kerrostaloni persoonattomassa porraskäytävässä, kuinka onnettomalta näyttäisinkään verrattuna Burkina Fasossa savimajansa oviaukossa poseeraavaan mieheen.

En myöskään osannut odottaa Isolta Numerolta kiinnostavaa artikkelia harvinaisesta kehityshäiriöstä, jossa lapsen kallonluut alkavat luutua kiinni toisiinsa ennen aikojaan. Aivot eivät silloin mahdu kunnolla kasvamaan, ja ainoa hoitokeino on kallon avaaminen. Alun perin Long Play -lehdessä ilmestynyttä Riku Siivosen teksti tuskin olisin koskaan muuten lukenut. Kiitos Isolle Numerolle: olenkin viime päivinä tunnustellut uusin sormin niskakyhmyjäni ja miettinyt, olisikohan minunkin aivoillani voinut olla enemmän kasvunvaraa.

Enkä odottanut kiinnostavaa Elina Venesmäen juttua Suomen ”Banksysta”, katutaiteilija Sampsasta, joka tänä syksynä on maalannut Helsinkiin kuvia pienestä surullisesta tytöstä:

Sampsa törmäsi viime vuoden elokuussa Businessweekin artikkeliin indonesialaisesta Bangkan kaivoksesta, jossa työläisiä kuolee jatkuvasti, kun he kaivavat tinaa länsimaiden älypuhelimiin ja tabletteihin.

”Suru, jonka tunsin tämän tiedon saatuani säilyi siitä lähtien. Pienen tytön ilme särkee sydämeni, niin kuin sen pitäisi särkeä jokaisen, joka omistaa iTuotteen.”

Suuri osa viime vuonna Bangkan kaivoksessa kuolleista 125 ihmisestä oli lapsia. – Lause, jonka kirjoitan uutukaisella MacBookillani. Kuin kuolemantuomion jollekin kasvottomalle pienokaiselle. Silti ajatus ei läpäise ihmiskunnan ravintoketjun huipulla olevan länsimaisen kuluttajan turtumuksen panssaria.  Kammoan itseäni.

* * *

Martti-Tapio Kuuskosken päätoimittama Iso Numero on koottu pääosin Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liiton Kultti ry:n jäsenlehdistä. Neljälle eurolle saa laadukasta vastinetta ja lisäksi lahjoittaa rahaa vähävaraisille. Eikä pelkästään rahaa: tukemalla Isoa Numeroa vahvistaa niiden ihmisten omanarvontuntoa, joille lehdenmyyjän paikka kadunkulmassa on henkilökohtaisella tasolla tärkeä ankkuri yhteiskuntaan.

On myös hienoa, että lehteä ei voi ostaa kirjakaupoista. Jos sen haluaa saada, on kohdattava henkilö, jolla mahdollisesti kaikki asiat eivät ole ihan niin hyvin kuin kansalaisilla keskimäärin. Jo kohtaaminen sinänsä kannattaa, herättää ajatuksia. Ja kenties ne ajatukset jollakin tavalla heijastuvat toimintaan, vaikuttavat äänestyspäätöksiin ja saavat suhtautumaan myönteisemmin ja ymmärtävämmin yhteiskunnan vähäosaisiin.

* * *

Marraskuun harmauteen valoa ja lämpöä voi luoda itse. Esimerkiksi ostamalla Ison Numeron.

Read Full Post »

Older Posts »

%d bloggers like this: