80 vuotta sitten, vuonna 1928, julkaistiin kaksi romaania. Toinen on nautinto, toinen eräänlaista kidutusta. Toinen on suurenmoinen taideteos, toinen huonosti kirjoitettua ja erittäin omituista yhteiskuntarealismia. Toinen vapautti fiktion ja elämäkerran mahdollisuudet, toinen loi kuvitteellisen vankilan esittäen sen totuutena. Toisessa sankarittarena on nainen, joka on ollut myös mies. Toisen sankarina on nainen, joka käyttäytyy kuin mies ja toivoisi olevansakin sellainen.
Jeanette Winterson vertailee (artikkeli julkaistu alun perin The Timesin kirjallisuusosiossa 27.6.2008) kahta samana vuonna ilmestynyttä romaania, joissa molemmissa käsitellään sukupuoli-identiteettiä: Virginia Woolfin Orlandoa ja Radclyffe Hallin Yksinäisyyden kaivoa. Jotta ei jäisi epäselväksi, kumpaa Winterson pitää taideteoksena ja kumpaa ei, niin siteerataan häneltä vielä yksi täsmämurjaisu:
Yksinäisyyden kaivo on eräs kaikkien aikojen huonoimmista kirjoista. Sen proosa on kömpelöä, näkemys liioittelevan tunteellista, mielikuvitus tyhjää. Silti sitä on myyty miljoonia kappaleita ja sitä on kutsuttu ”lesbolaisuuden raamatuksi” – hirveä ajatus.
Artikkelissa esitetyille näkemyksille antaa painoarvoa Jeanette Wintersonin henkilö. Kun tunnettu ja arvostettu naiskirjailija, joka on myös itse lesbo, haukkuu yhden lesbokirjallisuuden suurimmista klassikoista maanrakoon, mielenkiinto herää. Winterson ei kritisoi pelkästään romaanin kaunokirjallista antia, vaan syyttää sen lesbolaisuuden kuvausta harhaanjohtavaksi. Hänen mukaansa Radclyffen romaani antoi ikävän ja vääristyneen kuvan lesbokulttuurista muiden silmissä, mutta sen lisäksi teos myös kahlitsi monien omaa seksuaalista identiteettiään etsivien naislukijoiden ajattelua.
– – – – –
Viime syksynä suomennetun Yksinäisyyden kaivon (suom. Milla Karvonen, 2010, Basam Books) päähenkilönä on rikkaan aatelisperheen ainoa lapsi, Stephen Gordon. Etunimestään huolimatta hän on nainen: isä toivoi poikaa ja risti lapsen Stepheniksi jo ennen syntymää. Stephen-nimestä tulee itsensä toteuttava enne: tytöstä kasvaa poikamainen ja maskuliininen niin luonteeltaan kuin ulkomuodoltaankin. Äiti alkaa inhota normeista poikkeavaa tytärtään, mutta isä ymmärtää ja suojelee tätä. Isä myös oppineena miehenä arvaa, mistä on kyse. Häneltä kuitenkin puuttuu rohkeutta ottaa asia esille. Ja sitten onkin jo liian myöhäistä: tapahtuu onnettomuus, ja Stephen menettää tärkeimmän tukijansa.
Syy siihen, miksi Stephen ei ole kuin muut nuoret naiset ja miksi hän ihastuu omaan sukupuoleensa, paljastuu Stephenille sattumalta, kun hän tutkii isävainaansa työhuonetta:
Hän ryhtyi ottamaan teoksia hitaasti ja innottomin sormin ulos, tuskin edes vilkaisematta niiden nimiä. Se antoi hänelle jotakin tehtävää, siinä kaikki – hän ajatteli saavansa muuta ajateltavaa. Sitten hän huomasi, että hyllyllä kaapin alaosassa oli rivi kirjoja, jotka oli asetettu toisten taakse. Seuraavassa hetkessä yksi niistä oli hänen kädessään, ja hän katsoi kirjoittajan nimeä: Krafft Ebing – hän ei ollut milloinkaan aiemmin kuullut tuosta kirjoittajasta. Yhtä kaikki hän avasi tuon nuhruisen vanhan kirjan. Sitten hän katsoi tarkemmin, sillä sen marginaaleissa oli hänen isänsä pienellä, oppineella käsialalla kirjoitettuja muistiinpanoja, ja hän näki oman nimensä noissa muistiinpanoissa …
Stephen löytää muitakin vastaavia teoksia isänsä hyllystä. Niitä ei romaanissa mainita nimeltä. Ei tuota Richard von Krafft-Ebingin kirjoittamaakaan, mutta todennäköisesti se on hänen kuuluisin teoksensa Psychopathia Sexualis (julkaistu vuonna 1886, löytyy englanninkielisenä käännöksenä mm. täältä). Teoksessa esitellään seksuaalisuuden eri muotoja tapauskertomusten kautta. Lukukokemuksena se on melkoinen tämän päivän lukijallekin: Krafft-Ebing ei juurikaan keskity heteroseksuaalisuuteen mutta koluaa sitäkin tarkemmin seksuaalisuuden valtavirrasta poikkeavat syrjäpolut ja pimeät kujat. Erilaiset fetissit ja maniat, sadismi, masokismi, sodomia, insesti jne. käydään läpi esimerkkien ja potilaskertomuksien avulla. Kuvaukset ovat yksityiskohtaisia. Valistumatonta lukijaa suojellakseen kirjoittaja käyttää jonkin verran latinankielisiä ilmauksia seksiakteihin viitatessaan ja esimerkiksi siteeratessaan hyväksikäytön uhreiksi joutuneiden lasten todistajanlausuntoja.
Toki monet latinankielisyydet ovat sen verran helppoja tai arvattavia, että ainakin 2000-luvun lukija kyllä tietää, mistä on kyse. Esimerkkeinä vaikkapa coitus cum femina tai immissio penis in anum. Toisaalta useat virkkeet ovatkin jännittävämpiä latinaksi, koska ei tiedä aivan tarkasti, mitä tapahtuu. Tapauskertomuksessa nro 211 kerrotaan 44-vuotiaasta miehestä, jonka vaimolla on maitokauppa. Toteamusta ”His wife kept a milk-shop” seuraa pitkä latinankielinen virke, ja sen jälkeen taas todetaan englanniksi, että tekonsa aikana hän koki hekumallista mielihyvää, ”kuin sametti olisi koskettanut”. Ja vielä vaikutelman tehostamiseksi kerrotaan: mies ei heittänyt maitoa pois vaan käytti sitä itse ja myi asiakkaillekin. – Olisi kiinnostavaa pohdiskella enemmänkin Krafft-Ebingin kirjaa ja sitä, miten 125 vuotta vanhaa tieteellistä tutkimusta tulee lukeneeksi kuin kaunokirjallisuutta, mutta yritän pysyä postaukseni varsinaisessa aiheessa.
– – – – –
Homoseksuaalisuutta, niin miesten kuin naistenkin, on tarkasteltu teoksessa paljon. Stephenillä ei ole aiheesta muuta ennakkotietoa kuin omat kokemuksensa, joten häntä käy sääliksi: homoseksuaalisuus esitetään samassa opuksessa kuin mitä kummallisimmat seksuaaliset taipumukset. Viktoriaanisen ajan kasvatuksen saanut ja suuren tunnekuohun vallassa oleva nuori nainen tuskin huomaa, että Krafft-Ebing suhtautuu homoseksuaalisuuden ilmentymiin aikaansa nähden jopa epätyypillisen ymmärtävästi, mm. juuri transseksuaalisuuteen.
Viittauksella Krafft-Ebingin tutkimukseen on kuitenkin huomattavasti syvällisempi merkitys romaanissa kuin pelkästään olla esimerkkinä Stephenin isän kirjahyllyn järisyttävistä teoksista. Radclyffe Hall tarjoaa maininnallaan vihjeen Stephenin seksuaalisuuden määrittelyyn ja lisäksi myös tarkoituksellisesti paljastaa Stephenin jonkinlaisen esikuvan. – On todennäköistä, että Stephen löytää isänsä merkintöjä paljon tapauskertomuksen nro 166 kohdalta. Se on tutkimuksen muihin kuvauksiin verrattuna poikkeuksellisen pitkä, kymmensivuinen esittely unkarilaisesta aatelisnaisesta, joka esiintyi miehenä ja ehti jopa olla vuosia naimisissa ilman, että hänen vaimonsa huomasi valhetta. Sándor/Sarolta Vay syntyi perheen ja erityisesti isän odotusten vastaisesti tytöksi – aivan kuten Stephen. Vanhempien kasvatusmetodeja kritisoiva Krafft-Ebing luonnehtii Sándoria näin:
Isä kasvatti häntä kuin poikaa, kutsui häntä Sandoriksi ja salli tyttärensä lihasvoimaa ihaillen hänen ratsastaa, ohjastaa ja metsästää.
Toisaalta, tämä typerä isä antoi toisen poikansa kulkea naisten vaatteissa ja kasvatti häntä tyttönä. Tämä ilveily lakkasi kun poika lähetettiin oppilaitokseen 15-vuotiaana.
Sarolta-Sandor asui kotonaan isänsä vaikutuksen alaisena kaksitoistavuotiaaksi, jolloin hänet lähetettiin isoäitinsä (äidin puolelta) hoitoon Dresdeniin. Kun maskuliininen käytös alkoi muuttua liian ilmeiseksi, isoäiti lähetti hänet instituuttiin, jossa hän joutui pukeutumaan naisten vaatteisiin.
Kolmetoistavuotiaana hänellä oli rakkaussuhde englantilaiseen tyttöön, jolle hän esitti olevansa poika ja jonka kanssa hän karkasi.
Sarolta palasi äitinsä luokse, joka ei osannut tehdä mitään vaan salli tyttärensä muuttua taas Sandoriksi, pukeutua miesten vaatteisiin ja rakastua vähintään kerran vuodessa oman sukupuolensa edustajaan.
Samalla Sandor sai hyvän koulutuksen ja teki isänsä kanssa matkoja, tietenkin nuoreksi herrasmieheksi pukeutuneena. Hän itsenäistyi varhain ja vieraili kahviloissa, myös epäilyttävissä, ja kerskuipa hän eräänä päivänä istuttaneensa ilotalossa tyttöä kummallakin polvellaan. Sandor oli usein juovuksissa, maskuliiniset urheilulajit olivat hänen intohimonsa ja hän oli hyvin taitava miekkailija.
Vanhat aristokraattiset sukujuuret, katolisuus, atleettisuus, poikamaisuus, ratsastus, miekkailu ja mieheksi pukeutuminen sopivat myös Stepheniin. Erojakin tietysti on: Stephen käyttäytyy paljon kunniakkaammin ja vastuullisemmin, eikä hänen äitinsä suvainnut tyttärensä miesmäistä tyyliä. – Lisävakuudeksi Stephenin ja Sándorin yhtäläisyyksistä mainittakoon, että vaimo, josta Sándor Vay joutui sukupuolensa paljastuttua eroamaan, oli nimeltään Marie. Radclyffe Hallin romaanissa Stephenin rakastettu on Mary.
Tärkeä yhtäläisyys on sekin, että molemmista tuli kirjailijoita. Sándor Vay kirjoitti kaksitoista romaania, joita ei valitettavasti ole käännetty englanniksi (en löytänyt netistä myöskään viittauksia saksan- tai ranskankielisiin käännöksiin). Jos joku mahdollisista lukijoista taitaa unkaria (omat unkarin opintoni tyrehtyivät suomen kielen opintoihin sisältyneeseen pakolliseen kurssiin), olisi hauska tietää edes jokin Sándor Vayn romaanin nimi suomeksi. Listaa hänen kirjoittamistaan teoksista löytyy esimerkiksi tämän unkarilaisen antikvariaatin sivuilta (sukunimi on merkitty ennen etunimeä, unkarilaisittain). Lesbokirjallisuuden klassikoiksi Sarolta/Sándor Vayn romaaneista ei kuitenkaan taida olla, sillä kreivitär/kreivi julkaisi teoksensa pseudonyymiä käyttäen, miehenä. Luultavasti romaanien sisältökin on siis vakiintuneita sukupuolieroja kannattelevaa – varsinkin, kun Sándor Vayn nimimerkkinä oli Dumas’n muskettisotureista tuttu sankari: D’Artagnan.
– – – – –
Vaikka Stephenin kokema järkytys hänen löytäessään isänsä hyllystä Krafft- Ebingin teoksen Psycopathia sexualis herättää lukijassa sääliä, vielä hirveämmältä tuntuu mahdollisuus, että myös Sándor Vay luki aikoinaan samaisen kirjan. Sándor Vay kuvataan oppineeksi, monista eri aloista kiinnostuneeksi älykkääksi ”naiseksi”, ja koska hän kuoli vasta vuonna 1918 (Psycopathia Sexualis julkaistiin siis vuonna 1895), ei kirjan päätyminen hänen käsiinsä tunnu lainkaan mahdottomalta. Tätä mahdollisuutta ajatellen julminta on tapauskertomuksen loppupuoli, jossa yksityiskohtaisesti kuvaillaan (eksaktein latinankielisin termein) Sándor Vayn fyysisiä piirteitä, myös intiimejä alueita. Todellisen biologisen sukupuolensa tarkkaan salassa pitäneelle tällainen on ollut nöyryyttävää. Kenelle tahansa.
Jonkin aikaa mietinkin, onko teoksen esittely ja siihen linkittäminen korrektia. Teos kuitenkin liittyy olennaisesti Radclyffe Hallin romaanin tulkintaan ja taustoittaa hyvin 1800-luvun lopun käsitystä seksuaalisuudesta. Silti, Krafft-Ebingin tutkimusta lukiessa tulee hieman samankaltainen olo kuin silloin, jos erehtyy toviksi tuijottamaan 4D-dokumenttia televisiosta.
– – – – –
Kun perehtyy tarkemmin Stephenin henkilöön, alkaa ymmärtää Jeanette Wintersonin kiukkua. Stephen ei edusta mitenkään yleisesti lesbolaisuutta, sillä vaikka naisten välisissä suhteissa usein onkin roolijakoa maskuliiniseen ja feminiiniseen osapuoleen, on Stephenin kohdalla kyse paljon syvemmästä ”mieheyden kokemuksesta”. Luultavasti hänet diagnosoitaisiinkin nykyisin transseksuaaliksi, mikä mahdollistaisi hänen kaltaiselleen varakkaalle henkilölle parhaan mahdollisen hoidon korjausleikkauksineen alan johtavissa sairaaloissa, jos vain Stephen itse sitä haluaisi.
Stephenin tilanne on mahdoton. Kun Stephen ensimmäisen maailmansodan jälkeen vakiintuu elämään rakastettunsa Maryn kanssa vapaamielisessä Pariisissa, hän haluaa itselleen ikään kuin kopion heteroseksuaalisesta parisuhteesta, jossa hän itse on mies ja Mary nainen. Koska Stephenilla on ehdottomat, aristokraattisesta sukutaustasta juontuvat kunnian käsitteet, haluaa hän myös tarjota rakastetulleen sen, minkä tämä hänen mielestään ansaitsee. Mutta se ei ole mahdollista, ei ainakaan 1920-luvun yhteiskunnassa:
Hänen oli maksettava tuosta vaistosta, joka varhaisessa lapsuudessa oli saanut hänet tuntemaan jotakin palvonnan kaltaista tuota täydellistä asiaa kohtaan, jonka hän vaistosi vanhempiensa välisessä rakkaudessa. Koskaan aiemmin hän ei ollut nähnyt niin selvästi kaikkea sitä, mitä Mary Llewelyniltä puuttui, kaikkea sitä, mikä kirpoaisi hänen haparoivasta otteestaan eikä kenties koskaan palaisi Martinin lähtiessä – lapset, koti, jota maailma kunnioittaisi, kiintymyksen siteet, joita maailma pitäisi pyhinä, siunattu turva ja rauha, joka seurasi maailman vainosta vapautumista. Ja yhtäkkiä Martin näyttäytyi Stephenille mittaamattoman yltäkylläisenä hahmona; tällä oli käsissään kaikki nuo korvaamattomat lahjat, joihin hänellä, rakkauden kerjäläisellä, ei koskaan olisi varaa. Vain yhden rakkauden lahjan hän kykenisi antamaan Marylle, ja se oli Martinin lahja.
Martin on kilpakosija, ja romaanin loppu huipentuu Stephenin jalon epäitsekkääseen tekoon. – Tasa-arvon kannalta romaanin näkökulmassa on ansionsa, mutta myös heikkoutensa. Stephenin tapaus osoittaa, että vaikka naisella olisi (1900-luvun alkupuolella) kaikki edellytykset ja ominaisuudet menestyä miehisessä maailmassa, kompastuskiveksi osoittautuu biologinen sukupuoli. Kuitenkaan Stephen ei vaikuta miltään naisasianaiselta: hän ei ole purkamassa yhteiskunnan valtarakenteita vaan haluaisi itse kuulua huipulle – kuin mies.
– – – – –
Radclyffe Hallin Yksinäisyyden kaivo onkin paradoksaalinen naiskysymyksessään. Toisaalta kyse on lesbokirjallisuuden pioneerityöstä ja tärkeästä kannanotosta, mutta toisaalta teos (päähenkilönsä ajatusmaailman kautta) ei varsinaisesti pura patriarkaatin valtarakenteita vaan haluaa vain tuoda ne myös maskuliinisten naisten ulottuville. Yksinäisyyden kaivo on yhteiskunnallisesti merkittävä teos, mutta silti sääty-yhteiskuntansa vanki. Siihen verrattuna samana vuonna julkaistu Virginia Woolfin Orlando on hätkähdyttävän moderni näkökulmiltaa. Ei ihme, että Jeanette Winterson tuntee enemmän omakseen Orlandon monessa suhteessa ajattoman kuvauksen henkilöstä, jossa on läsnä sekä maskuliininen että feminiininen puoli. Winterson toteaa artikkelissaan:
Kirja alkaa: “Nuorukainen, sillä ei ollut epäilystäkään hänen sukupuolestaan …” – röyhkeä aloitus, koska loput romaanista perustuu juuri sellaiselle epäilylle. Orlando on seksikäs, provokatiivinen ja viekoitteleva. Voimallaan se herättää ajatuksen, että sitoutumalla sukupuoleensa ihminen haaskaa puolet elämästään.
Winterson kiteyttää ajatuksen hyvin: ihmiselämä on liian lyhyt siihen, että jättäytyisi tietoisesti oman mieheytensä tai naiseutensa vangiksi ja turvautuisi pelkästään valmiiksi annettuihin kaavoihin. Enkä nyt siis tarkoita, että kaikkien pitäisi heittäytyä biseksuaaleiksi – vaikka tosin Woody Allen onkin todennut mainiosti: ”Hyvä puoli biseksuaalisuudessa on se, että mahdollisuudet saada seuraa lauantai-illaksi tuplaantuvat.”
Mies/nainen-raja-aitojen kyseenalaistamisen omassa itsessään voi kokea henkisesti, niin itseymmärryksen kuin yleensäkin ihmistuntemuksen rikastuttajana. Niin tapahtuu Woolfin romaanin sankarille/sankarittarelle, Orlandolle. Ja osoittaakseen tähän prosessiin liittyvät mahdollisuudet, Woolf antaa Orlandon tavata Shel-nimisen miehen, joka kykenee samaan. Syntyvä yhteisymmärrys on hätkähdyttävää (suom. Kirsti Simonsuuri, 1984, Kirjayhtymä):
”Oletko aivan varma ettet ole mies?” Shel kysyi huolestuneena, ja hän toisti kaikuna.
”Voiko olla mahdollista ettet ole nainen?” ja sitten heidän täytyi antaa siitä todiste ilman sen kummempia mutkia. Sillä he kumpikin olivat niin hämmästyneitä toisen myötäelämisen nopeudesta, ja heille kummallekin oli suuri silmien avaus, että nainen saattoi olla yhtä suvaitsevainen ja suorapuheinen kuin mies, ja mies yhtä salaperäinen ja hienovarainen kuin nainen, että heidän täytyi antaa todiste siitä hetimmiten.
Hieman olen lukevinani ironiaakin rivien välistä. Ajatus sukupuolieron murtamisesta on kuitenkin tärkeintä, ja tapa, jolla Woolf aihetta romaanissaan kuljettaa eteenpäin, on kaunis. Kuten on Sally Potterin ohjaama elokuvaversiokin (1992), pääosassa Tilda Swinton.
– – – – –
Koska Yksinäisyyden kaivo tuntuu aiheena olevan pohjaton, jatkan tästä vielä peräti kolmen postauksen verran (jotka, jos Luoja suo, ovat toivottavasti tätä lyhyempiä). Jos tuntuu siltä, että ei oikein innosta lesbokirjallisuus – ja varsinkaan sen käsittely jäljenäänimäisesti, suosittelen mahdollista lukijaa viipymään jääkaapilla suunnilleen viikon verran.
jäljen ääni 