Ei kiitos

Anna-Leena Härkösen Ei kiitos (Otava, 2008) kertoo Helistä, joka vonkaa tietokoneen äärellä aikaansa viettävältä (opettaja!)mieheltään Matilta seksiä – mutta tuloksetta. Niinpä nainen päättää hakea helpotusta muualta – ja onnistuu. Parasta antia kirjassa on mielestäni huumori ja nasevat dialogit, mutta muuten se ei mielestäni ole mitenkään erityinen: paitsi siinä suhteessa, että se sai minut aktivoitumaan.

Tässä vaiheessa mahdollinen lukijani ehkä tekee sellaisen johtopäätöksen, että tuo ”toiminta” viittaisi petipuuhiin. Ei nyt sentään, vaan se liittyy videonauhuriin, esineeseen, jossa tiivistyy romaanin kertojan miehen saamattomuus ja passiivisuus:

Sängyn alta pilkistää rikkinäinen videonauhuri, jota Matti ei saa vietyä kierrätyskeskukseen, kaatopaikalle eikä mihinkään. Se on ollut siellä puoli vuotta pölyä keräämässä. Jaksaisin minä sen itsekin pois viedä. Käsivoimia löytyy, mutta motiivia ei. Jos talossa on mies, hänelle kuuluvat videon kuljettelun tyyppiset hommat. Potkaisen rakkineen syvemmälle, kokonaan pois näkyvistä.

Videonauhurista riidellään kotona, ja Heli nurisee siitä myös ystävälleen. Lopulta Heli heittää sen ulos. – Jossakin vaiheessa lukiessani kirjaa tajusin, että myös meidän sänkymme alla on videonauhuri. Se oli otettava pois hyllykön alatasolta, koska kuopuksemme on parhaassa ryömimisiässä ja erityisen kiinnostunut lähinnä kaikesta, mikä on korkeintaan 30-40 sentin korkeudella lattiasta.

Tuo Härkösen romaanin videonauhuri-kuvaus oli isku vyön alle. Oli pakko toimia heti. Kannoinkin sängyn alta videonauhurin eteiseen odottamaan siirtoa eteenpäin. Siinä se on nyt nököttänyt noin vuorokauden – puolisoni luultavasti toteaisi tässä kohdin: ”Ja jos Penjamista riippuu, niin eteisessä se on vielä puolen vuoden päästäkin.”

– Se on kuitenkin hieman liioittelua, vaikkakin pojan sukset vein työpöydän vierestä varastoon vasta elokuussa koulun jo alettua, mutta kuka niitä vanhoja muistelee. Sitä paitsi, on vain hyvä, kun ei turhia hätäile: esimerkiksi olohuoneeseen ”unohtunutta” vieraspatjaa tarvitsee usein jo kuukauden tai parin kuluttua, kun joku tuttu tulee taas kylään. 

Tällä kertaa aion kuitenkin olla ripeä, sillä tuo Härkösen romaanin mieskuvaus vihlaisi melko ilkeästi mahanpohjassa. Luultavasti kannan videonauhurin autotalliin odottamaan kierrätyskeskusreissua. Valitettavasti sinne on melko hankala saada mitään mahtumaan: autotalliin on viime vuosina päätynyt niin paljon tavaraa/rojua odottamaan loppusijoitustaan/kierrätyskeskusta, että tänä kesänä en ole saanut itse autoa mahtumaan sinne.

Pitänee varmaankin luopua autosta. Tosin sitten ei ole enää kulkuvälinettä, jolla voisi joskus tulevaisuudessa (ehkä, jos sattuisi sopiva hetki) viedä tavaroita kierrätyskeskukseen. – Voi kun olisi iso omakotitalo ja siellä valtavankokoinen vinttikerros käytettävissä!

Read Full Post »

Palele porvari

Pinkkiä välipalakirjallisuutta kevään kirjatarjonnassa edustaa Anna-Leena Härkösen Image– ja Anna-lehtiin kirjoittamista kolumneista koottu kokoelma Palele porvari ja muita kirjoituksia (2007, Otava). Pakinatyyliset kirjoitukset etsivät hauskoja näkökulmia arkiseen elämään. Mitään järisyttävää tai ennenkuulumatonta teksteissä ei kuitenkaan tule esille, joten sitä voi lukea täysin turvallisin mielin – välillä tekstit tuntuvat jopa liiankin turvallisilta, ennalta-arvattavilta. Tosin suurien ajatusten tai kysymysten herättäminen tuskin on alun perinkään ollut Härkösen kolumnien tarkoitus: ne on tarkoitettu viihteeksi. Ja siinä Härkönen myös onnistuu, sillä kirjassa on paljon aidosti hauskoja näkökulmia ja sivalluksia, ja kirjoittajan itseironinen tyyli on piristävää. Vaikkakin joissakin kohdin kirjoittajan neuroottinen suhtautuminen asioihin tuntuu jopa häiritsevän liioitellulta.

Härkösen pakinatyyliset kolumnit ovat rakenteeltaan hieman hajanaisia: paljon erilaisia esimerkkejä ja väitteitä jostakin aiheesta on ladottu peräkkäin, ja harkitun aloituksen ja lopetuksen avulla palat sidotaan yhteen kokonaisuudeksi. Toimii kyllä tämäntyylisissä kirjoituksissa, ja tekstejä voikin lukea ikään kuin mutustellen – mihinkään tiettyyn lopputulokseen ei lukijan ajatuksia pyritä johdattelemaan. Esimerkiksi kolumnissaan Toisin sanoen Härkönen kirjoittaa eufemismeista, totuuksien ilmaisemisesta kauniimmassa muodossa:

”Haastava persoona.” Lue: Täysin mahdoton, ei tule toimeen kenenkään kanssa.
”Särmikäs.” Tunnevammainen piikittelijä. Ihme ettei kukaan ole vielä tappanut.
”Tarkkailija.” Ei osallistu mihinkään, ei anna itsestään mitään, ei kanna sosiaalista vastuuta seurustelutilanteissa, teeskentelee mykkää ettei hänen tarvitsisi puhua kenellekään sanaakaan.
”Hieman tasapainoton.” Luonnevikainen juoppohullu.

Jokainen voi jatkaa mielessään listaa eteenpäin – todennäköisesti päätyen monessa kohtaa samoihin ajatuksiin kuin Härkönenkin. Mutta Härkösen tyyli perustuukin juuri tuohon yksinkertaisen totuuden julkilausumiseen: ei tarvitse kikkailla kielellä tai vakuutella lukijaa, riittää kun toteaa, miten asiat ovat. Ja näiden ”itsestäänselvyyksien” (toisaalta, eivät ne välttämättä ole itsestäänselvyyksiä, ennen kuin joku lausuu ne ääneen) väliin Härkönen sirottelee vaihtoehtoisempiakin näkemyksiä.

Muissa kokoelman pakinoissa tarkastellaan mm. vanhemmuutta, parisuhdetta, seksioppaita, tunteiden näyttämistä, mokaamista, itkua, ulkonäkökysymyksiä jne. Tuskinpa kukaan ottaa tällaisista kevyistä pakinoista itseensä, mutta Härkösen kärjistävän tyylin innoittamana minäpä kuitenkin niin teen. Kolmannessa tekstissä Härkönen nimittäin tarkastelee nimiä ja tekee päätelmiä siitä, mitä ne kertovat nimen kantajista itsestään ja myös nimen antajista.

Joskus nimi määrittää koko ihmisen elämän. Typerä nimi kasvattaa taatusti luonnetta. Se on sitten eri asia kuinka kieroon. Ja kuten tunnettua, jotkut vanhemmat toteuttavat olematonta luovuuttaan antamalla lapsilleen taatusti kotitekoiset nimet, joilla on pahimmassa tapauksessa monenlaisia symbolisia merkityksiä. Nanni. Penjami. Timjam. (Miksei saman tien Timjami? Oregano? Juustokumina?)

Mitäköhän ”taatusti kotitekoista”, ”olematonta luovuutta” tai ”monenlaisia symbolisia merkityksiä” on nimessä Penjami? Kysynpähän vaan! – Härkösen puolustukseksi sanottakoon, että hän kritisoi myös omaa nimeään, Anna-Leenaa: ”Kaksiosaisten nimien kantajat eivät ole oikein ketään.” Sen Härkönen unohtaa kuitenkin mainita, että hänen oman poikansa nimi on Lauri (Suuren kuun kirjailijaesittely). Kuulostaa jotenkin perinteiseltä nimivalinnalta kirjailijan pojalle – ettei vain olisi jostain suomalaisesta klassikkoteoksesta poimittu …  (nimimerkillä: En minä katkera ole, mutta …)

Read Full Post »