Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘dekkarit’ Category

adlerolsenRuotsin pääministeri Olof Palme murhattiin talvella 1986 Tukholmassa. Viime viikolla uutisoitiin poliisin löytäneen murha-aseesta uusia DNA-jälkiä. Läpimurto kohta 30 vuotta kestäneessä tutkinnassa?

(Tuskin.)

Mitä kauemmin aikaa rikoksesta kuluu, sitä epätodennäköisemmin se ratkeaa. Silti mahdollisuus on aina olemassa, mikä tekee vanhoista murhatapauksista kiehtovia. Lisäksi ajallinen etäisyys häivyttää kiinnekohdat omaan todellisuuteen. Vuosikymmeniä sitten tapahtunut julma rikos ei herätä samanlaista luontaista ahdistusta kuin tuore väkivallanteko.

Näiden “klassikkojen” uutisointeja tulee seurattua, vaikka tämän päivän auerit ja aarniot eivät kiinnosta lainkaan. Myös dekkarikirjallisuuden parissa viihdyn parhaiten silloin, kun rikoksen jäljet ovat kylmenneet. Tanskalaisen kirjailijan Jussi Adler-Olsenin Q-osasto-sarja onkin ollut minulle täysosuma, monin tavoin.

En ole mitenkään erityisen vaikuttunut Adler-Olsenin teosten juonenkehittelyistä – rima kuitenkin ylittyy – mutta olen kovin ihastunut tapaan, jolla hän rakentaa dekkariensa sisäisen logiikan, ja siihen, millaisin konstein hän puhaltaa henkeä variaatioonsa tyypillisestä “kyynisen poliisimiehen” hahmosta.

*  *  *

Apulaispoliisikomisario Carl Mørck on työpaikallaan epäsuosittu paitsi hankalan luonteensa myös pahasti pieleen menneen operaation takia. Myös Mørck tuntee syyllisyyttä tapahtuneesta ja on sairauslomalta palattuaan yhteistyökyvytön ja tehoton. Kun Mørckin esimiehelle tarjoutuu mahdollisuus saada erikoismääräraha vanhoja rikosjuttuja tutkivan osaston perustamiseksi, hän lyö kaksi kärpästä yhdellä iskulla: kellarikerrokseen – pois muiden silmistä – sijaitsevan osaston johtoon määrätään Mørck, mutta hänelle ohjataan vain pieni osa uudesta resurssista. Loput käytetään normaalin rikostutkinnan tehostamiseen.

Nerokasta – ei pelkästään esimieheltä vaan myös Adler-Olsenilta:

  1. Päähenkilö Mørck saa melkoiset toimintavapaudet. Hän toimii itsenäisesti kuin yksityisetsivä ja päättää mitkä jutut ottaa selvitettäväkseen. Hänen työtään ei juuri kontrolloida, mutta hänellä on kuitenkin poliisin status ja resurssit käytössään. – Mørckin voi laittaa toimimaan tavoilla, jotka ”normaalissa” poliisiromaanissa eivät olisi mahdollisia.
  2. Määrärahan epäsuhtainen jakautuminen on nerokas veto. Jos ajaudutaan tilanteeseen, jossa kellarikerroksen etsivä tarvitsee materiaalista apua tai tukea, hän voi uskottavasti kiristää esimiestään: kerronko ylemmälle taholle, mihin määrärahat todellisuudessa käytetään?
  3. Kaikkein parasta ovat vanhat rikosjutut, joista Mørck voi valita MIELEISENSÄ! – Vuosikymmenien aikana Tanskassa kertyneet ratkaisemattomat tapaukset … toki sellaisesta määrästä löytyy uskottavammin kaikkea outoa ja hurjaa verrattuna siihen, että komisario ratkoisi juttuja jossain pikkukaupungissa.

Vanhojen rikosjuttujen selvittelyä on tyydyttävää lukea aikana, jolloin teknisen tutkinnan ylivalta on pilannut dekkarikirjallisuuden – televisiosarjoista puhumattakaan. Toki uuden teknologian hyödyntäminen voi johtaa ratkaisuun vuosia sitten umpikujaan ajautuneessa rikostutkinnassa – kuten nyt mahdollisesti Palmen murhassa.

(Epäilen.)

Mutta muitakin vaihtoehtoja on. Joku alkaa puhua: koska ei enää pelkää, koska haluaa tehdä tilit selväksi menneisyyden kanssa, koska kuolema lähestyy. Kenties on tapahtunut uusia rikoksia, jotka johtavat vanhan jäljille. Kenties henkilöillä ja paikoilla, joilla ei aikoinaan vaikuttanut olevan mitään yhteyksiä, on niitä nyt. Kenties – ja hyvin todennäköisestikin – poliisitutkinnassa on tehty jokin ilmeinen virhe. Tai kenties ajan kuluessa on tapahtunut jotain, joka paljastaa motiivin.

Vanhojen rikosten ratkaisemisessa lähestytään klassisen salapoliisiromaanin hienovireisyyttä: palapelidekkaria, jossa kaikki osat ovat jo näkyvissä – palat pitää vain sijoitella oikeaan järjestykseen. Tekninen tutkinta, kuulustelut, todistajanlausunnot, paljon resursseja vievä ovelta ovelle -jalkautuminen, alibien tarkistaminen, epätodennäköistenkin tutkintalinjojen selvittely – kaikki on jo tehty ja arkistoitu.

Tarvitaan vain tuoreet silmät, luova mieli, jotakin uutta tietoa – ja tietysti onnea.

*  *  *

Myös Q-osaston henkilökaartin Adler-Olsen on valikoinut nerokkaasti. Mørckin apulaiseksi määrätään jo heti alussa salaperäinen Assad, jonka taustat ja todellinen henkilöllisyys säilyy arvoituksena sarjan edetessä. Assad on Lähi-idästä kotoisin oleva kulttuurinen sekamelska, joka paitsi ontuvan kielenkäyttönsä myös toimintansa takia luo tarinaan koomisia tilanteita. Hän on myös jotain minkä hän salaa: liian hyvä varjostamaan, liian tehokas avaamaan lukkoja ja liian taitava käyttämään veistä ollakseen sitä mitä hänen papereissaan lukee.

Assadin hahmo tuo juoneen ennalta-arvaamattomuutta – ja toisaalta istuu hyvin rikostutkintaan, joka välillä muistuttaa kovaksikeitettyä dekkaria tai ainakin kulkee laillisuuden hämärällä alueella. Mutta sekin tulee perusteltua vanhojen juttujen ansiosta – tietenkin yhteiskunnassa asemansa vakiinnuttaneita epäiltyjä on mahdoton ajaa ulos puolustuslinnakkeistaan muuta kuin provosoimalla.

Q-osaston kolmas henkilö on Rose. Koska Adler-Olsen on kirjoittamassa pitkää sarjaa – nyt jo kuusiosainen ja jostain luin että 10-osaiseksi kaavailtu – on selvää, että klassinen ”ritari ja hänen aseenkantajansa”-asetelma vakiintuu ja jähmettyy jossain vaiheessa. Mutta siksi on Rose: hän on sekopää ja muuttaa kaiken, luo tai oikeastaan pakottaa tilanteisiin dynamiikkaa.

Ja upeaa tässä kolmikossa on myös se, että missä tahansa muualla kuin Q-osastolla heidän persoonansa ja luovuutensa eivät pääsisi esille positiivisella tavalla: poliisiorganisaation ulkopuolella, toinen toisensa erilaisuuden ja outouden hyväksyen, he kykenevät ratkomaan rikosjuttuja, jotka vaikuttavat tutkinnallisilta umpikujilta.

*  *  *

Minun tuskin on tarpeellista kertoa, että toisin kuin klassisissa arvoitusdekkareissa, Adler-Olsenin teoksissa lukijalle paljastetaan askelmerkit syyllisen luo yleensä jo tarinan alussa. Tietenkin – halutaan kiinnittää huomio siihen, miten rikostutkinta etenee.

Tai niin ainakin välillä ajattelen.

Välillä taas Q-osastosta kertovia dekkareita lukiessani tuntuu siltä, että rikostutkinnan edistymisen seuraaminenkin on melko yhdentekevää. Ikään kuin tärkeintä lukukokemuksessa olisikin jokin aivan muu, esimerkiksi se, miten influenssa valtaa alaa poliisitalon henkilökunnassa ja miten Assadin tai Mørckin nenä vuotaa. Adler-Olsen onnistuukin hienosti siinä, mikä saa lukijat rakastamaan dekkarien lukemista: tarinat eivät ole niinkään yhtä oleellisia kuin tutun poliisin tai tämän apurin maneerien riemastuttava tunnistaminen yhä uudelleen ja uudelleen.

Mutta kuten jo edellä totesin: Q-osaston henkilökemiassa kliseet ja asetelmat eivät pelkästään toistu vaan myös muuttavat luonnettaan.

*  *  *

Tekisi mieli avata vielä erikseen apulaispoliisikomisario Mørckin hahmo: sen karakterisointi on julkean paljaasti näkyvissä, mutta silti kuvaus viehättää ja saa uskomaan henkilöön itseensä. Mutta ehkä jätän mahdolliselle lukijalle ilon tutustua Carl Mørckiin ilman kummempaa ennakko-opastusta. – Gummeruksen suomeksi julkaisemat teokset kannattaa tai oikeastaan pitää lukea järjestyksessä: Vanki on ensimmäinen osa, ja viimeinen suomennettu on Tapaus 64.

Voi olla, että kevään mittaan tilailen itselleni malttamattomana nuo kaksi seuraavaa osaa, jotka on jo käännetty ruotsiksi. Toisaalta voisi pitkästä aikaa yrittää takellella tanskaakin: kiinnostaisi lukea, millä tavalla Assadin kieli nyrjähtelee alkuperäisteoksessa.

 

Mainokset

Read Full Post »

Toisinaan kaivan esille vanhat pelikortit ja pelaan muutaman erän pasianssia. Vanhat siksi, että se kuuluu mielestäni pasianssin luonteeseen: pasianssi on nuhraantuneiden ja kolhiintuneiden korttien eläkevirka. Seurapeleihin vanhat kortit kun eivät oikein enää kelpaa, sen verran ”merkittyjä” ne jo ovat – mutta ei niitä raaski poiskaan heittää. Lyödessäni korttia pöytään ja tuumaillessani siirtoja muistelen usein jo 20 vuotta sitten edesmennyttä isoäitiäni, jolla oli tapana katsella poliisisarjoja ja samalla pelata sitä iänikuista Seiskapasianssia. Hän oli myös dekkareiden suurkuluttaja – ja ehkä siksi olen aina liittänyt dekkarit ja pasianssin jollakin tapaa yhteen.

On dekkarien lukemisessa ja pasianssin pelaamisessa muitakin yhdistäviä tekijöitä kuin se, että ne olivat isoäidilleni mieluisia harrastuksia. Molemmat tarjoavat pientä älyllistä ponnistelua, juoni/pelin kulku on perusluonteeltaan yleensä melko kaavamainen, mysteeri ratkeaa vähitellen (tosin pasianssi ei mene läpi kovinkaan usein), ratkaisun saavuttamiseksi rikostutkija/pelaaja tekee lukuisia siirtoja jne. Ja vaikka molemmat viihdyttävät, vaaditaan niin dekkarin lukijalta kuin pasianssin pelaajalta myös kärsivällisyyttä – juttu kyllä ratkeaa lopussa, jos on ratketakseen, kunhan ensin kaikki kortit on katsottu ja jokainen johtolanka tutkittu.

Pasianssi onkin englanniksi patience, kärsivällisyys. Luonteenpiirre, jota ilman dekkareiden yksityisetsivät, amatöörisalapoliisit ja rikoskomisariot eivät työssään menesty. Pasianssissa usein vaaditaan kärsivällisyyttä odottaa, että pakasta kääntyy kortti, joka muuttaa toivottomaltakin vaikuttavan asetelman parempaan suuntaan. Sama pätee dekkareihin: yleensä aina tulee hetki, jolloin rikosta tutkiva päähenkilö vaikuttaa ajautuneen umpikujaan – kunnes tapahtuu ratkaiseva käänne ja löytyy uusi todistaja tai tapahtuu uusi murha, joka johdattaa tutkijan oikeille jäljille.

Agatha Christien Neiti Marple –sarjaan kuuluvassa dekkarissa Salaperäiset rukiinjyvät (1953, suom. Eila Pennanen 1956, WSOY) murhataan liikemies. Uhrin talouteen kuuluu ullakolle erakoitunut vanha täti, joka pelaa pasianssia. Vaikka neiti Ramsbottom on kirjassa vain sivuosassa, hän on silti kiinnostava hahmo. 1950-luvulla julkaistussa romaanissa hän edustaa aikakautta, joka on vielä vanhemman polven muistissa, mutta johon ei enää ole paluuta. Kun murhaa tutkiva tarkastaja Neele kapuaa portaita pitkin ylös neidin huoneistoon, on siirtymä nykylukijan näkökulmasta hauskalla tavalla viehättävä, sillä 2000-luvun lukija harppaa ajassa taaksepäin lukiessaan Christien romaanin suunnilleen vuoteen 1950 sijoittuvaa tarinaa – ja Neele edelleen 1800-luvulle:

Huone, johon hän astui, oli mielikuvituksellisen runsaasti kalustettu. Neelestä tuntui melkein siltä, että hän oli ottanut askelen taaksepäin ei vain Edvardin, vaan jopa kuningatar Viktorian aikakauteen. Kaasu-uunin eteen vedetyn pöydän ääressä istui vanha nainen pannen pasianssia. Hänellä oli yllään kastanjanruskea puku ja hänen ohut harmaa tukkansa oli kammattu alas molemmin puolin kasvoja.

Neiti Ramsbottom on uskovainen, hartauskirjallisuudelle ja lähetystyölle omistautunut vanhapiika, joka ullakkohuoneistostaan kritisoi maallistunutta elämänmenoa ja syntistä sukuaan. – Amerikanenglannissa pasianssia muuten kutsutaan termillä solitaire. Dictionaryn mukaan eräs sanan vanhahtavista, nähtävästi nyttemmin jo käytöstä poistuneista sivumerkityksistä on erakko, ja sanan rinnakkaistermien selityksissä (recluse, anchoress/anchorite, hermit) viitataan uskonnollisista syistä johtuvaan maailmasta vetäytymiseen.

Neiti Ramsbottom mainitsee pelaavansa pasianssia nimeltä Kaksoisnarri. Yritin etsiä sitä parista pasianssikirjasta ja netistä googlaamalla, mutta ilman tulosta. Ensin ajattelin, että se voisi olla jonkinlainen jokeripasianssi. Jokerit pasiansseissa ovat kuitenkin hyvin poikkeuksellisia, eikä ole kovin todennäköistä, että vanhoillinen neiti Ramsbottom moiseen hullutukseen ryhtyisi. Alkuperäisteoksessa pasianssin nimi on Double Jester; vaan eipä sekään hakusanana tuottanut mitään järkevää. Hieman ihmetystä vain, sillä useat double-alkuiset pasianssit ovat kahden hengen pasiansseja. Myös kahden pakan pasiansseja saatetaan kutsua etuliitteellä ”kaksois-”, mikä saattaisi tässä tapauksessa olla todennäköinen selitys. Joka tapauksessa peli voisi hyvinkin olla lyhyen kuvauksen perusteella melko tavanomainen rakennuspasianssi, jonkinlainen tämän postauksen alussa mainitsemani Seiskapasianssin sukulaissielu:

    – Odotahan hetki, neiti Ramsbottom sanoi. – Tämä pasianssi menee läpi.
    Hän muutti kuninkaan useine seuralaisineen tyhjään kohtaan, pani punaisen seitsemäisen mustalle kahdeksikolle, pinosi patanelosen, viitosen ja kuutosen peruspakkaan, siirteli nopeasti eräitä kortteja ja nojautui sitten taaksepäin tyytyväisesti huokaisten.
    – Se on Kaksoisnarri, hän sanoi. – Se ei mene usein läpi.

Neiti Ramsbottom huomaa jo melko aikaisessa vaiheessa, että pasianssi tulee onnistumaan: yhdessä peruspakassa, jota todennäköisesti täytyy rakentaa ylöspäin aina kuninkaaseen saakka, on siinä vaiheessa vasta pataässä, patakakkonen ja patakolmonen. (Peruspakkoja on varmaankin neljä, ellei sitten kyseessä ole kahden pakan pasianssi, mihin pasianssin nimi voisi myös viitata – silloin peruspakkoja on luonnollisesti kahdeksan.) – Tämä on tuttu tilanne pasianssin pelaajille: ensin tulee jonkinlainen intuitio, että pasianssi menee läpi, ja muutaman siirron jälkeen se alkaa vaikuttaa todennäköiseltä, vaikka kaikkia kortteja ei olisi vielä käännettykään.

Agatha Christien dekkareissa sekä neiti Marple että Hercule Poirot muistuttavat tässä suhteessa pasianssin pelaajia murhamysteerejä ratkoessaan – tosin he lopettavat ”pelaamisen” jo aiemmin kuin mihin pasianssin pelaajalla on varaa (esim. rakennuspasiansseissa läpimeno voi olla sataprosenttisen varmaa vasta, kun kaikki kortit ovat näkyvissä). Marple ja Poirot pohtivat tapausta vain siihen saakka, kunnes ratkaisu vaikuttaa heidän mielestään todennäköiseltä – mutta kaikkia kortteja he eivät vaivaudu enää kääntämään ja tarkistamaan, vaan perustavat ”tapauksen läpimenon” omille järkeilyilleen ja olettamuksilleen.

Olisi hauska tietää, millainen pasianssi Kaksoisnarri on. Ehkä se vielä joskus selviää, ja voin ottaa resuiset korttini esille. Joka tapauksessa kirjan sisäisessä logiikassa nimellä on merkitystä. Se lukeutuu niihin pieniin yksityiskohtiin, joilla Christie usein sävyttää romaanejaan – ja joiden huomioiminen palkitaan kirjan lopussa, kun lukija tajuaa, että jopa yksittäisen, kirjassa ohimennen mainitun pasianssin nimikin liittyy kokonaisuuteen ja ratkaisuun. – Jester tarkoittaa paitsi hovinarria niin myös yleisemminkin pilailijaa. Kirjan murhamysteerissä karkea pilanteko kätkee taakseen tarkkaan harkitun murhasuunnitelman ja petoksen. Ja vaikuttaa siltä, että neiti Ramsbottom on taitavana pasianssin pelaajana aavistanut kuvion jo aiemmin kuin kukaan muu.

                                                            ———————-

Tunnustettakoon lopuksi, että en minä pelkästään romantiikan vuoksi pelaa pasianssia vanhalla korttipakalla. Kulmasta taittunut ruutuässä, epämääräisellä tahralla somistettu ruutukahdeksikko, reunasta haljennut ristirouva ja herttakymppi, josta puuttuu iso palanen, tarjoavat pientä mutta usein tervetullutta apua pelissä. Tämänkin erittäin järkevän periaatteen opin isoäidiltäni, joka tuskin olisi suostunut pelaamaan pasianssia tietokoneella.

En suostu minäkään, sen verran täytyy perinteitä kunnioittaa. Ja vanhaa korttipakkaa. Ja tietysti isoäitiä.

Read Full Post »

Elokuun myydyin käännösromaani oli (HS 14.9.) Stieg Larssonin Millennium-trilogian päätösosa Pilvilinna joka romahti (2007, suom. Marja Kyrö, 2008, WSOY). Dekkaritrilogia on melko mittava: 1800 sivua veikin jonkin aikaa elämästäni, mutta olin luku-urakan jälkeen lopulta tyytyväinen siihen, että ahmaisin kirjat kerrallaan. En ole koskaan pitänyt jatko-osien odottelusta. Ja vaikka Larssonin teoksissa on omat notkahduksensa – välillä turhaa pyörittelyä ja varsinkin toista osaa olisi voinut karsia reippaasti – oli tarina henkilöhahmoineen mielenkiintoinen, viihdyttävä ja mukaansa tempaava. – Larssonin trilogian suosio perustunee siihen, että vaikka siinä käsitelläänkin yhteiskunnallisia ongelmia, poikkeaa lähestymistapa muuten ruotsalaisesta dekkariperinteestä.

Trilogia kertoo tutkivasta journalistista Mikael Blomkvistista, joka pyrkii tutkimaan asioita pintaa syvemmältä ja tuomaan totuuden esille arkaluontoisistakin asioista – etenkin silloin, kun muut toimittajat eivät sitä osaa, uskalla tai halua tehdä. Apunaan hänellä on erikoislaatuinen nuori nainen, Lisbeth Salander, joka on muistinero, luonnonlahjakkuus matematiikassa ja ylivertainen hakkeri. Lisäksi Lisbethilla on erittäin vaikea luonne: hän on synkkääkin synkempi, epäsosiaalinen ja tunnetiloiltaan arvaamaton. Tässä kompleksisessa henkilöhahmossa on kieltämättä vetovoimaa: ilman Lisbethia Larssonin trilogiasta ei varmastikaan olisi tullut myyntimenestystä.

Ensimmäisessä osassa (Miehet jotka vihaavat naisia, 2005, suom. Marja Kyrö, 2006, WSOY)  Blomkvist on saanut tuomion kunnianloukkauksesta tekemänsä paljastusjutun takia. Hänen esittämänsä syytteet erästä ruotsalaista teollisuusmogulia, Wennerströmiä, kohtaan ovat kyllä oikeutettuja, mutta todisteet puutteellisia. Blomkvist saa kuitenkin mahdollisuuden pelastaa maineensa, sillä hänelle tarjotaan apua yllättävältä taholta. Vastapalvelukseksi pitävistä todisteista Wennerströmin jutussa hänen on selvitettävä erään naisen mystinen katoaminen yli 40 vuotta aiemmin. – Jutun edetessä hän tapaa Lisbethin, joka alkaa avustaa Blomkvistia tämän tutkimuksissa. Ja lopulta päästäänkin jäljittämään sarjamurhaajaa.

Toinen (Tyttö joka leikki tulella, 2006, suom. Marja Kyrö, 2007, WSOY) ja kolmas (Pilvilinna joka romahti) osa kuuluvat kiinteästi yhteen – jo julkaisuteknistenkin syiden takia tarina on ollut pakko jakaa kahtia, sillä muuten kirjasta olisi tullut liian paksu. Blomkvist alkaa selvitellä toimittajakollegoineen laajaa seksikauppaa ja Lisbeth omaa menneisyyttään. Nämä kaksi asiaa kietoutuvat toisiinsa, ja syntyy melkoinen juonisoppa, jonka selvittämisestä kunnialla loppuun saakka täytyy nostaa Larssonille hattua.

Larssonin kirjat poikkeavat modernin dekkarikirjallisuuden valtavirrasta, jossa ihmisten hyvyyteen uskonsa menettänyt komisario ratkoo väkivaltarikoksia. Tällainen komisario tekee vain työnsä eikä saa kiitokseksi muuta kuin kuukausipalkkansa ja haukut vaimoltaan jatkuvien ylitöiden takia (ellei vaimo ole jo ottanut eroa). Blomkvist ei kuitenkaan ole poliisi vaan toimittaja, eikä hänen kohdallaan ole kyse pelkästään velvollisuudentunteesta tehdystä työstä vaan pelistä, jossa palkintona on totuuden julkistaminen – sekä maine ja taloudellinenkin hyöty.  Lisbethin motiivina taas on viha naisia alistavia pahiksia kohtaan ja henkilökohtainen kosto, toki myös mahdollinen taloudellinen menestys tyydyttää.

Larssonin teosten nautittavuus piileekin juuri siinä, että ne puhuttelevat aikuislukijaa yhteiskunnallisesti ajankohtaisilla mediakritiikki- ja ihmiskauppa-aiheillaan, mutta samalla lukija voi alitajuisesti kokea tyydytystä naiivilla ja lapsenmielisellä tavalla hyvän voittaessa pahan 6-0. Vaikka Mikaelilla ja Lisbethilla onkin melkoisia vastustajia ja vastoinkäymisiä, selviytyvät he kohtuullisen helposti vaikeuksista. Ja kun vastus kirjasarjan toisen osan lopussa alkaa vaikuttaa ylivoimaiselta, tulee kirjaan jopa ihmesadun piirteitä, mikä kyllä hieman vesittää tarinan uskottavuutta.

Satuja Millennium-trilogia lähenee siinäkin, että Mikael ja Lisbeth saavuttavat tavoitteensa muilla keinoilla kuin normaalilla raskaalla ja laaja-alaisella poliisityöllä: he käyttävät vippaskonsteja ja taikakaluja, aivan kuten satujen sankarit. Lisbeth on hakkerina niin ylivertainen, että hän pystyy murtautumaan kenen tahansa tietokoneelle/sähköposteihin/tietojärjestelmiin. Melkoinen etu. Lisäksi Lisbethilla on käytössään ”taikakaluja”, eli turvallisuusalan huipputeknologiaa: pikkuruisia kameroita, kuuntelulaitteita jne. Saduissa nämä tietysti olisivat maagisia esineitä, joiden avulla sankari/sankaritar saisi etulyöntiaseman vihollisiinsa. Vaikka Lisbeth esitetään jonkinlaisena anarkolesboaspergeranorektikkofeministipsykohakkerina, tulee hänestä silti mieleen suositun fantasiasarjan päähenkilö Artemis Fowl: tietokoneet ja tekniset laitteet täysin hallitseva lapsinero, jonka pyrkimysten toteutumista lukija voi vain ihaillen seurata.

Teosten pahikset ovat todella pahoja, mikä Millennium-trilogian arvomaailmassa tarkoittaa sitä, että jos pahis ei ole itse sotkeutunut lapsipornopiireihin, niin ainakin hänen tietokoneeltaan löytyy aiheesta materiaalia. Tässä kohdin kysymyksiä herättää Mikaelin ja Lisbethin suhde: Mikael on keski-ikäinen, Lisbeth taas häntä parikymmentä vuotta nuorempi. Ja vaikka Lisbeth onkin reilusti yli kahdenkymmenen, näyttää hän kuitenkin pukeutumistyylinsä, pienen kokonsa ja poikatyttö-lookinsa takia alaikäiseltä. Hmmm … Tämän dilemman kirjailija on ratkaissut siten, että Mikaelilla on seksisuhteita myös itseään vanhempiin naisiin – siten hän osoittautuu normaaliksi heteroseksuaaliksi mieheksi, jota kiinnostaa ensisijaisesti naiset, ei heidän ikänsä. – Toisen osan alussa 24-vuotias Lisbeth puolestaan viettelee 16-vuotiaan opiskelijapojan. No, eipä kai tuossakaan mitään hämminkiä ole, tuskinpa teinipoika kokemusta mitenkään erityisen traumaattisena pitää.

Seksuaalisuus ja siihen liittyvät suhteet ovatkin varmasti yksi Millennium-trilogian suosion salaisuuksista: Mikael heilastelee joka kirjassa jonkun naisen kanssa (useampienkin) – ei kuitenkaan machomaisesti, vaan jokanaisen hellänä ja ihanteellisen empaattisena unelmarakastajana. Nämä satunnaiset suhteet eivät myöskään aiheuta pahaa mieltä kenelläkään, sillä kaikki Mikaelin kumppanit ovat vapaita. Myös Erika, hänen toimittajakollegansa, joka elää vapaassa (!) suhteessa aviomiehensä kanssa. Aviomies on homo, Erika taas tarvitsee Mikaelia: ja kaikki suvaitsevat kaikkien touhut eikä ketään harmita! – Kuvion kruunaa se, että Lisbeth on biseksuaali: näin saadaan juoneen mukaan tyttöjenkin välistä ystävyyttä.

Siinäpä riittää vakiintuneessa parisuhteessa elävälle suomalaislukijalle pohtimista: kyllä voi elämä olla ihmeellistä Ruotsissa. 

Joka tapauksessa pidin Millennium-trilogiasta. Alussa kommentoimani ajoittainen turha rönsyily tarinassa annettakoon anteeksi, sillä kirjailijan ja kustannustoimittajan yhteistyölle ei juurikaan jäänyt aikaa: Larssonin teokset ovat postuumisti julkaistuja, sillä hän kuoli äkillisesti sydänkohtaukseen ennen kuin yhtäkään teosta oli julkaistu. Onneksi kolme käsikirjoitusta oli valmiina. – Ja jos ”satumaiset piirteet” juonessa arveluttavat, niin kyllä kirjasarjan esittelemistä ongelmista ja yhteiskuntakritiikistä löytyy rosoa. Joka tapauksessa viihdyttävää vaihtelua Mankellin, Edwardssonin, Nesserin yms. ruotsalaisten dekkarisaurusten kertomuksille.

Read Full Post »

Minun kesäfiilikseni alkaa siitä, kun koulussa lauletaan Suvivirsi. En erityisemmin välitä kyseisen laulun sisällöstä tai muodosta, mutta symboliarvoltaan se on minulle merkityksellinen. Kuin ruokakello Pavlovin koirille. Suvivirrestä alkaa vapaus – saa riisua opettajankaavun harteiltaan ja muokata vuorokautensa juuri sellaisiksi kuin haluaa. Sitä olenkin ansiokkaasti tällä viikolla harrastanut, eilen mm. suoritin toisen ”kesäloman aloitus -rituaalini”: kävin kastamassa paljaat varpaani rantaviivalla siitepölypuuroon. Huljutellessa varpaita järvessä ja katsellessa siitepölyn sekoittumista veteen konkretisoituu niin paljon muistoja, tunnetta ja ajatuksia, etten osaa sitä tähän kirjoittaa. Mahdollinen lukijani kuitenkin ehkä ymmärtää, mitä tarkoitan: sama tunne, kun ensimmäisen kerran toukokuussa haistelee tuomenkukintoja, tai kun kuulee satakielen laulavan: ympyrä sulkeutuu, palaa taas samaan hetkeen kuin 5-vuotiaana, 12-vuotiaana, 21-vuotiaana jne.

Kirjallisuuden osalta minun kesääni kuuluu aina dekkareita. Tänä vuonna olen aloittanut kesälomani lukemalla uudelleen kahden klassikkosalapoliisin seikkailuja: Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -tarinoita ja Edgar Allan Poen kirjoittamat kolme C. Auguste Dupin -kertomusta. Holmesin tarinoita löytyy kotikirjastosta useammastakin eri teoksesta ja Poen dekkaritarinat toissa vuonna suomennetusta kokoelmasta Edgar Allan Poe – Kootut teokset (suom. Jaana Kapari, 2006, Teos).

Poe kirjoitti kolme salapoliisikertomusta, joissa päähenkilönä on originelli amatöörietsivä C. Auguste Dupin: Rue Morguen murhat, Marie Rogêt’n mysteeri ja Anastettu kirje. Muutamia kymmeniä vuosia myöhemmin Sherlock Holmesin luonut Arthur Conan Doyle myönsi avoimesti velkansa Poelle niin salapoliisikertomusten keksimisen kuin päähenkilönsäkin suhteen. Yhtäläisyydet Dupinin ja Holmesin välillä ovatkin selvät: molemmat ovat yläluokkaisia herramiehiä, jotka ovat poikkeuksellisen älykkäitä, uskovat tieteellisiin metodeihin ja vannovat johdonmukaisen ajattelun nimiin, ovat psykologisesti tarkkavainuisia havainnoissaan ja käyttäytyvät epäsovinnaisesti aikalaisiinsa verrattuina.

Dupin on puhtaasti amatöörietsivä: ainakaan näiden kolmen kertomuksen perusteella hän ei tunnu tarttuvan kovinkaan hanakasti työtilaisuuksiin, vaikka saavuttamansa maineen takia silloin tällöin avustaakin poliisia. Holmes taas suhtautuu mysteerien ratkaisemiseen intohimoisemmin, ja hänen palvelujaan käytetäänkin ahkerasti. Se, että kyseiset henkilöt eivät ole poliisin virassa, mahdollistaa heille melkoisesti vapautta (ja samalla tietysti myös heidät luoneille kirjailijoille). Oikeastaan kumpikaan ei voisi olla poliisi: Holmes on huumeriippuvainen nero, jonka ihmissuhdetaidoissa ei ole kehumista (erakko, suhtautuu naisiin ongelmallisesti), ja Dupin taas vaikuttaa laiskalta yöeläjältä, jolle päivittäinen tai edes viikottainen työnteko ei sopisi. Kertoja kuvaileekin häntä näin:

Ystäväni oli saanut päähänpiston (sillä miksi muuksi sitä sanoisikin?) rakastua Yöhön sen itsensä vuoksi, ja tähän bizarreriehen – kuten muihinkin hänen eriskummallisuuksiinsa – minä lankesin muitta mutkitta ja antautuen auliisti hänen raisuille oikuilleen. Itse mustanpuhuva jumaluus ei ollut aina kanssamme, mutta me osasimme teeskennellä hänet läsnä olevaksi. Kun aamu alkoi sarastaa, me suljimme vanhan talomme jyhkeät ikkunaluukut ja sytytimme muutaman pitkän ja kapean, vahvasti tuoksuvan kynttilän, jotka loivat vain hyvin himmeää ja kalvasta valoa. Tämän tehtyämme me työllistimme sielumme unilla: luimme, kirjoitimme tai keskustelimme, kunnes kello ilmoitti aidon Pimeyden saapuvan.

Ja kun Yö saapuu, ystävykset lähtevät Pariisin kaduille vaeltaen pikkutunneille saakka. Poemainen romantiikan pimeä hehku luo siis oman sävynsä Dupinin henkilöön, tekee siitä ristiriitaisen: ja yöpuoli on tietysti läsnä myös Holmesissakin, joka vaipuu välillä pitkiksi ajoiksi synkkyyteen lääkiten itseään mm. kokaiinilla. Jonkinasteinen maanis-depressiivisyys lienee säätelee kummankin salapoliisin elämää, sillä myös Dupin vaipuu kertojan mukaan välillä pitkiksi ajoiksi melankoliseen toimettomuuden tilaan.

Ensimmäinen Dupin-tarina, Rue Morguen murhat, on eräänlainen suljetun huoneen arvoitus, jossa kaksi naista on raa’asti murhattu. Kertomus alkaa siitä, kun kertoja (jota ei mainita nimeltä) pyrkii selvittelemään lukijalle, millainen on luonteenlaadultaan analyyttinen ihminen. Johdantonsa jälkeen hän ikään kuin ottaa esimerkiksi ystävänsä Dupinin, ja kertoo Rue Morguen tapauksesta. Kertoja on hyvin samantyylinen kumppani Dupinille kuin mitä Watson on Holmesille. Ja aivan kuten Holmes ja Watsonkin, Dupin ja nimeämätön kertoja päätyvät tarinan alussa kuvatun ystävystymisensä jälkeen asumaan samaan asuntoon.

– Ensimmäisessä Holmes-tarinassa Tulipunainen tutkielma Watson tapaa kemian laboratoriossa puuhastelevan ja epämääräistä opntosuunnitelmaansa toteuttavan Sherlock Holmesin, joka myöhemmin paljastuu olevansa jonkinlainen poliisien ja yksityisetsivien konsultti (vaikeimmat tapaukset tulevat hänelle). Tavattuaan Holmes ja Watson, joilla kummallakin on asunto-ongelmia, päätyvät molemmat Baker Streetin asuntoon. Holmes on Watsonille hämmentävä tapaus: nero, jolla on kuitenkin suunnattomia puutteita yleistiedoissa (hän ei esimerkiksi tiedä Maan kiertävän Aurinkoa!). Pienistä puutteista huolimatta Watson on Holmesin havainto- ja päättelykyvyistä niin vaikuttunut, sanoo Holmesille tämän muistuttavan Poen tarinoiden amatöörietsivä Dupinia. Arthur Conan Doyle tuo siis kirjallisen velkansa ja innoituksen lähteensä esiin jo heti ensimmäisessä kertomuksessaan.

Marie Rogêt’n mysteeri  on paitsi salapoliisikertomus niin myös jonkinlainen mediakriittinen puheenvuoro sekä johdonmukaisen ajattelun tyyppiesimerkki. Eräs nuori nainen on kadonnut, ja koska hän on erään pariisilaisen parfyymipuodin tunnettu ja pidetty myyjä, tapaus herättää laajempaa huomiota. Kadonneen löytäjälle luvataan huomattava palkkio. Jonkin ajan kuluttua joesta löytyy nuoren naisen ruumis, joka tunnistetaan kadonneeksi naiseksi. Lehdistön mielestä tunnistamiseen liittyy kuitenkin ongelmia, ja kirjoittelu jatkuu. Tässä tarinassa Dupin ei edes käy rikospaikalla, kuten Rue Marguen tapauksessa, vaan hän pyrkii analysoimaan tapahtumien kulkua lähinnä lukemalla tarkkaan päivittäin ilmestyviä lukuisia lehtikirjoituksia aiheesta. Kyse on siis ”nojatuolimysteeristä”, jossa salapoliisi ratkaisee tapauksen pelkillä harmailla aivosoluillaan.

Kiinnostavaksi Marie Rogêt’n mysteerin tekee se, että tapaus pohjautuu tositapahtumiin. Mary Rogers -niminen nuori nainen työskenteli newyorkilaisessa tupakkakaupassa. Hän katosi heinäkuussa 1841, ja hänen ruumiinsa löydettiin joesta. Murha herätti paljon mielenkiintoa julkisuudessa. Poe kirjoitti murhasta rikosnovellinsa ja sijoitti sen Pariisiin. Olettaisin, että Poen novellissa esitetyillä katkelmilla lehtien artikkeleista ja todellisella tuon ajan lehtikirjoittelulla on paljon yhteistä. Ainakin Poen Koottujen teosten alaviitteessä viitataan siihen, että todellisella Marylla ja fiktiivisella Mariella on hyvin paljon yhteistä. – Poen novellin loppu jää avoimeksi: Dupinin päättelyketju ja hypoteesi tulee kyllä selvitettyä, mutta itse tapauksen viimeistely puuttuu. Tämä johtuu siitä, että murha oli novellin kirjoittamishetkellä ratkaisematon – ja on käsittääkseni vieläkin. (Mary Rogersin murhasta löytyy netistä paljon tietoa englanniksi, esim. täältä.)

Poen viimeisessä Dupin-tarinassa Anastettu kirje on sama perusidea kuin joissakin Holmes-tarinoissakin: kallisarvoinen kirje (tai asiakirja/valokuva, kuten joissakin Holmes-tarinoissa) on kadonnut, ja vaikka todennäköinen anastaja on selvillä, ei sitä etsinnöistä huolimatta ole löydetty. Dokumentti on varastettu eräältä hovin jäseneltä kunikaallisessa budoaarissa (!), ja varastaja on eräs ministeri. Pariisin poliisiperefekti on tehtnyt kaikkensa löytääkseen kirjeen, mm. apulaisineen tutkinut käytännössä joka sentin ministerin asunnosta. Mitään piilopaikkaa ei kuitenkaan ole löytynyt. Niinpä prefekti tulee pyytämään Dupinin apua. Lähes vastaavanlainen kohta löytyy Holmes-tarinasta Böömiläinen skandaali, jossa Böömin kuningas yrittää saada arkaluontoisen valokuvan entiseltä ystävättäreltään Irene Adlerilta. Kuningas kertoo Holmesille:

”Olemme yrittäneet viisi kertaa. Palkkaamani murtovarkaat  tutkivat hänen asuntonsa kahdesti. Kerran kävimme läpi hänen matkatavaransa. Hänet on ryöstetty kahdesti. Kaikki on ollut turhaa.”

Ja kertomuksessa Anastettu kirje poliisiprefekti taas toteaa Dupinille:

”Hänen kimppuunsa on käyty kahdesti ikään kuin maantierosvojen toimesta ja hänet on tutkittu perin pohjin minun valvonnassani.”

Tässä tarinassa Dupin jalkautuu ja löytää kirjeen niin ilmeisestä paikasta, että kukaan muu ei ole sitä tullut ajatelleeksikaan: käytetty kikka lukuisissa tarinoissa ja elokuvissa – paras tapa piilottaa tavara on pitää se esillä. Toimii tarinoissa, mutta en ole täysin vakuuttunut, että temppu onnistuisi todellisuudessa. Joka tapauksessa Anastetun kirjeen juoni on ehyin tästä kolmikosta: Rue Morguen murhat ei yllättävine loppuratkaisuineen tee riittävästi oikeutta salapoliisityölle ja Marie Rogêt’n mysteeri taas koostuu turhankin paljon lehtiartikkeleiden luennasta ja sen loppu jää avoimeksi.

Kuitenkin Poen Dupin-tarinoilla on arvonsa. Niissä esitellään ensimmäistä kertaa nerokkaan ja omintakeisen yksityisetsivän prototyyppi, jota populaarikirjallisuudessa myöhemmin hyödyntävät Arthur Conan Doylesta alkaen lukuisat dekkarikirjailijat (tai oikeastaan Sherlock Holmes on se esikuva, sillä Dupin ei ole kovin tunnettu eikä pelkästään kolmen tarinan kautta vielä kovin suurta esikuvaa voisi rakentuakaan).  Joka tapauksessa merkityksellistä on Dupinin käyttämät metodit, tiede ja erityisesti johdonmukaisen ajattelun korostaminen. Se on tarinoiden keskeinen teema. ”Oppipoika” Sherlock Holmes tiivistää tämän hyvin tokaisussaan Watsonille:

”Rikos on yleinen ilmiö, mutta johdonmukainen ajattelu sitä vastoin harvinaista.”

Dupin-tarinoiden eräs puute onkin se, että niissä keskitytään enemmän itse metodin esittelyyn kuin juonen kehittelyyn. Doyle onnistuu kummassakin, ja siksi hänen sankarinsa Sherlock Holmes on säilyttänyt suosionsa nykypäivään saakka, kun taas C. Auguste Dupin on vaipunut unholaan. Myöskään Dupinin kykenevyys ei tule samalla lailla toteen näytetyksi, sillä hänelle ei ole luotu Moriartyn kaltaista todellista haastetta – vihollista, jonka rikollisen mielen nerokkuus  ja oveluus olisi lähes tasavertainen tarinan sankariin verrattuna.

                                                ————————–

Dekkarinovellit Dupinin ratkaisemista mysteereistä ovat tietysti vain pieni osa upeaa kokoelmaa Edgar Allan Poe – Kootut kertomukset. Uusien tuttavuuksien (ainakin minulle monet kokoelman novelleista olivat ennen lukemattomia) lisäksi lukija löytää klassiset Poe-tarinat: Kultakuoriainen, Punaisen surman naamionäytelmä, Kielivä sydän, Kuilu ja heiluri, Berenike jne. Ja jokainen niistä on tietysti pieni elämys, uudelleenkin koettuna.

Read Full Post »

Vaikuttaa siltä, että Maja Novakin Murha aluevesillä (1993, suom. Kari Klemelä 1999, WSOY) on ainoa  suomennettu sloveenidekkari. SAPO-sarjassa ilmestynyt romaani sijoittuu varsinaisesti Dubrovnikiin, nykyisen Kroatian alueelle. Kirjassa eletään kuitenkin elokuuta vuonna 1988, joten Dubrovnik – ja koko Kroatia – on siis  osa Jugoslaviaa. Laajamittaiseen Kroatian sotaan ja Dubrovnikin piiritykseen on vielä kolme vuotta aikaa.

Dubrovnikissa on meneillään kansainvälinen rikoskirjailijoiden konferenssi. Paikalla on kirjava joukko kirjailijoita ja dekkaristeja. Yksi vieraista on amerikkalainen James Watson, jonka erään kirjailijan vaimo on palkannut pitämään silmällä kokoukseen osallistuvaa miestään. Tarkkailumatka osoittautuu Watsonille helpoksi ja rahakkaaksi tehtäväksi, kunnes vaikeudet alkavat: veneretkellä tapahtuu murha.

Majakin romaani on toisaalta klassinen arvoitusdekkari ja toisaalta taas jonkinlainen parodia lajityyppiä kohtaan. Klassisen dekkarin kaavaa noudattaen heti alussa tapahtuu murha, ja murhaaja on takuuvarmasti yksi pienen seurueen jäsenistä. Ja kuten vaikkapa Christien kirjoissa, seurueen jäsenten mahdolliset motiivit murhaan alkavat paljastua vähitellen. Lajityypin parodiaa on se, että amatöörietsivinä tarinassa hääräävät dekkaristit itse: heidän logiikkansa tilanteen hahmottamiseen ja ratkaisemiseen on rikoskirjallisuuden logiikkaa – eli toisin sanoen Murha aluevesillä -dekkarin lajityyppi korostuu hauskalla tavalla.

Slovenialaisuutta romaanissa edustavat James Watsonin tapaamat Miki ja Patricija. Heistä jälkimmäinen on Dubrovnikissa työtehtävissä, ja työtön ystävätär Miki majailee hänen luonaan. Miki on intohimoinen dekkareiden lukija, ja kun tapahtuu murha, astuu hän Hercule Poirotin rooliin. Hänen intomielisyytensä on liioiteltua ja huvittavaakin, mutta ainakin hän saa rikoskirjailijat ratkaisemaan tapahtunutta rikosta yhdessä hänen kanssaan.

     ”Kuka sen tietää?” Miki totesi varovasti. ”Kun mammanpojilta ja vätyksiltä kiehahtaa lopullisesti yli, seuraukset ovat monesti pahempia kuin silloin, kun joku pahamaineinen väkivaltarikollinen vähän suuttuu.”
     ”Antakaa hänelle anteeksi, herra Fitzpatrick”, Patricija pyysi lempeästi. ”Miki ei lue vain dekkariklassikkoja, joita kirjallisuusteoriassa sanotaan kai nykyään mekanistisiksi, vaan myös psykologisia dekkareita. Ruth Rendelliä, P. D. Jamesia ja niin edelleen. Sen takia hän mielellään toistaa tuollaisia viisauksia.”

Tarkkana lukijana Miki osaa arvioida myös konferenssiin osallistuvia kirjailijoita heidän kirjojensa perusteella – tai ainakin hän luulee osaavansa. Välillä Poirot-tyyli menee kuitenkin liiallisuuksiin ja lähinnä ärsyttää lukijaa. James Watson on romaanissa keskeinen henkilö, mutta jää kuitenkin lopulta Mikin varjoon tapahtumien pyörteissä – aivan kuten Doylenkin tarinoissa tohtori Watsonille on varattu vain ystävän ja apurin rooli Sherlock Holmesin nerouden rinnalla.  

Yhdistelmänä vanhakantainen dekkarin juonirakenne ja toisaalta itseään parodioiva ote on enimmäkseen toimiva ratkaisu. Dekkareita lukeva hotkaisee tämän kirjan jo sen takia, että se on slovenialainen, siis jonkinlainen poikkeusyksilö. Etenkin, jos on pitänyt ottaa Sloveniaan mukaan jotakin kevyttä matkalukemista …

Read Full Post »

Vänaste land

Harrastan jonkin verran henkilökohtaisia lukemiseen liittyviä traditioita. Esimerkiksi jo muutaman vuoden ajan olen pyrkinyt lukemaan kesälomallani pari ruotsinkielistä dekkaria. Aluksi tarkoituksenani oli vain kohentaa kielitaitoani, mutta nyt siitä on jo tullut jonkinlainen sisäinen pakko: kesä ei tunnu kesältä, jos jotakuta ei murhata på svenska. Ruotsin kielellä en kuitenkaan lue ihan mitä vain, esimerkiksi Anna Janssonin dekkareita en yksinkertaisesti ymmärrä kovinkaan hyvin ruotsin kielellä. Tosin en välttämättä ymmärrä niitä suomeksikaan, ei ole tullut kokeiltua. Mutta onneksi Håkan Nesser, Henning Mankell ja Åke Edwardsson ovat riittävän selkeäsanaisia – ja onneksi nimenoman he siksi, että he ovat viime vuosina olleet paitsi tuotteliaita niin myös kohtuullisen tasalaatuisia.

Åke Edwardssonin romaanissa Vänaste land (2006, ilmestyy suomeksi tänä vuonna nimellä Armahin maa, Like) rikoksia ratkoo televisiosarjastakin tuttu Erik Winter. Valitettavasti hän on varsin väritön hahmo, siksi kai hänen persoonansa tunneskaalaa yritettiin tv-sarjassa hieman syventää. Niukkaeleisyydessä ja samojen maneerien toistamisessa on kuitenkin hyvät puolensakin: lukion päästötodistuksessa komeileva seiska riittää vallan mainiosti kaikkien mahdollisten nyanssien tajuamiseen …

Ei romaani itsessään kuitenkaan huono ole, vaikka päähenkilö on harmaa ja vaikka tarina itsessään etenee hitaasti. Sellainenhan juuri aidon ruotsalaisen poliisiromaanin pitää ollakin: eivät poliisit oikeasti ole mitään Sherlock Holmesin kaltaisia (vinksahtaneita …) neroja – todellinen poliisityöhän on todennäköisesti varsin tylsää uurastusta, todistajien etsimistä ja kuulustelua sekä muuta loputonta taustatyötä.

Vänaste land sijoittuu Göteborgiin, kuten muutkin Erik Winter -tarinat. Winterillä on vaimo ja pieni tytär. On kesä, juhannus lähestyy, mutta kuten arvata saattaa, poliisityö sotkee perhe-elämän. Winter perheineen käy aina tilaisuuden tullen meren rannalta ostamallaan tontilla, jossa tosin ei ole muuta kuin pelkkää hiekkaa. Silti se on heidän paratiisinsa, yhteinen ja oma paikka. Winterin perheelle kesäinen Ruotsi näyttäytyy idyllinä, mutta työnsä puolesta Winter joutuu kohtaamaan toisenlaisenkin todellisuuden: vuorokauden ympäri auki olevassa lähiökaupassa on tapahtunut öinen verilöyly, jossa kolme miestä on surmattu. Kaikille Ruotsi ei olekaan mikään ”armahin maa”.

Syvyyttä Edwardssonin romaaniin tuo yhteiskunnalliset näkökulmat. Göteborg on kasvanut nopeasti, ja alueella on paljon myös muista maista tulleita siirtolaisia ja pakolaisia. Monille Ruotsi on tarjonnut mahdollisuuden parempaan, mutta silti he olisivat mieluummin jääneet kotimaahansa. Surmatut ovat taustoiltaan muualta Ruotsiin tulleita, ja niinpä Winter ryhmineen joutuukin kuulustelemaan etnisiä väestönryhmiä, mikä ei ole aivan yksinkertaista – yhteistä kieltä kun ei aina ole, ja jos onkin, niin epäluulo poliisia kohtaan ja pelko luovat usein ylittämättömän muurin.

Siirtolaisten keskuudessa on paljon ongelmia aiheuttavia tekijöitä, esim. juurettomuutta, sopeutumisvaikeuksia ja syrjintää valtaväestön taholta. Kenties on ollut lottovoitto syntyä Pohjolaan, mutta sitä samaa ei välttämättä voi sanoa Pohjolaan muuttamisesta.  – Poliisitutkimuksen edetessä liikutaan myös suomalaisten asuttamissa kortteleissa. Suomalaista lukijaa ihmetyttää kirjassa esiintyvä henkilö nimeltä Riita Peltonen. Riita, siis yhdellä teellä. Onko kyse Edwardssonin virheestä vai siitä, että ruotsinsuomalaisten etunimet ovat alkaneet saada uusia muotoja?  

Poliisitutkinnan lomassa Erik Winter aina välillä pohdiskelee syntyjä syviä, ja vaikka mitään maailmanparantajaidealistia hänestä ei saa, kantaa hän kuitenkin huolta muustakin kuin vain omasta perheestään.

Han hade druckit en kopp kaffe i köket och tystnaden. Han hade tänkt på havet igen. Flyktingarna. de tog sig över haven. De blå haven. De röda. Röda havet. Medelhavet. Winter hade sett flyktingar plockas upp ur havet väster om Estepona. Han visste att tusentals försökte ta sig in i Ceuta. Han hade inte varit där och han hade ingen önskan att åka över till Marocko, och ännu mindre till det egendomliga lilla Spanien som låg i Afrika. Ceuta. En imperialiskt rest. Där stod de första murarna till Europa, redan i Afrika. Han visste att människor dött i vågorna innan de nått land. De hade inte ens fått dö i Europa, inte hunnit hit för att dö.

Globalisaatio vaikuttaa myös Göteborgiin: sodat ja muut poliittiset selkkaukset heijastuvat pitkälle, tänne Pohjolaan saakka.  Varsinaisen kertomuksen rinnalla romaanissa esiintyykin aina välillä, pienissä pätkissä, toinen taso, jossa ollaan Kurdistanissa. Siinä tuntematon pakolainen kertoo omaa tarinaansa, ja lukija joutuu miettimään, miten se liittyy tehtyihin murhiin. Ja liittyyhän se, sillä murhatuilla on kurditaustoja.

Luettuani ensimmäiset sivut, joissa kolmoismurha esiteltiin, törmäsin taas dekkarinlukijan ikuiseen moraaliseen ongelman: saako salaa toivoa lisää ruumiita vai pitäisikö ristiä kädet ja rukoilla, että karmeat murhatyöt loppuisivat heti? – On tavallaan tylsää, jos ketään ei enää tapeta, mutta toisaalta raaistaahan se lukijaa ihmisenä, jos verenhimoisena odottelee jo seuraavaa ruumista!

Kesäinen dekkari, juhannukseen sijoittuvan ajankohtansakin takia. Ja ehkä tuohon ruumiiden mahdolliseen määrään antaa viitteitä Winterin työtoverin Haldersin sanat juhannusaattoiltana, kun ollaan juhlimassa perheiden kanssa ja on hieman jo maisteltu niin ruokaa kuin juomaakin:

”Det är för stilla”, sa han. ”Det är för lugnt. Det är för vackert. Det känns inte riktigt bra.”

 No tuleekos lisää ruumiita, mitäs luulisitte?

Read Full Post »

Taas tuli koettua kirjallisuuden saralla jotakin uutta ja ällistyttävää: lammasdekkari! Leonie Swannin Murha laitumella (2005, suom. Helen Moster, 2007, WSOY) on hämmentävä lukukokemus. Usein varsin erikoisiakin tieteis- tai fantasiakirjoja lukiessaan alkaa vähitellen tottua kirjan erikoiseen fiktiiviseen maailmaan ja sen lainalaisuuksiin. Tämän lammasdekkarin kohdalla niin ei käynyt, vaan huomasin aina tarttuessani kirjaan pienen tauon jälkeen uudelleen miettiväni, mitä ihmettä oikein olen lukemassa.

Kirja alkaa siitä, kun lammaslauma löytää paimenensa murhattuna laitumelta. Mikäli kyseessä olisi aivan tavalliset lampaat, niin ne kenties jatkaisivat vain ruohon pureksimista ja suhtautuisivat välinpitämättömästi ruumiiseen. Mutta kyseinen lammaslauma ei olekaan tavallinen, päinvastoin. Se on sangen poikkeuksellinen: paimen (joka nyt on siis murhattu) on esimerkiksi lukenut heille joka ilta kirjoja, pääasiassa romanttista viihdekirjallisuutta mutta myös dekkareitakin. Niinpä näillä lampailla on mielikuvitusta, ja he osaavat tehdä myös (melko) pitkälle meneviä päätelmiä.

Mutta neiti Maple ei ollut vielä osallistunut keskusteluun. Nyt se sanoi: ”Eikö teitä yhtään kiinnosta , mihin hän kuoli?”
  Sir Ritchefield katsoi ihmeissään. ”Hän kuoli lapioon. Et sinäkään olisi hengissä selvinnyt; semmoinen rautajötikkä mahassa. Tietysti hän kuoli.” Ritchfieldiä kylmäsi.
  ”Ja mistähän se lapio on peräisin?”
  ”Joku tökkäsi sen häneen.” Sir Ritchfieldin mielestä asia oli loppuun käsitelty, mutta Othello, lauman ainoa musta lammas, alkoi yhtäkkiä osoittaa kiinnostusta  ongelmaa kohtaan. ”Se on voinut olla vain ihminen – tai erittäin iso apina.”

Edellisen keskustelun kaikki osapuolet ovat tietenkin lampaita. Heistä viisain on neiti Maple, lammaslauman oma neiti Marple -hahmo. Nimi on tietysti heidän originellin paimenensa antama. Paimen on muutenkin nimennyt lampaitaan kirjallisuuteen ja historiaan viitaten. Ja kirjan kansitekstien esittelystä voi lukea, että Swann on opiskellut englantilaista kirjallisuutta, joten lampaat tuskin ovat saaneet kirjallisia hienoja nimiään sattumanvaraisesti. Varsin kiinnostava on Melmoth, laumasta omille teilleen lähtenyt kulkija, joka on salaperäinen ja elämänfilosofiaa pursuava hahmo. Kauhukirjallisuudesta löytyy romantiikan aikakauden klassikko nimeltä Melmoth the Wanderer (1820), irlantilaisen Charles Robert Maturinin romaani, joka kertoo paholaiselle sielunsa myyvästä miehestä. Mies päätyy kuljeskelemaan epätoivoisena, sillä hän tietää olevansa tuomittu Helvettiin. Ainoa toivo on, että joku vaihtaisi osaa hänen kanssaan. – Lammasdekkarinkin Melmoth on jollakin tapaa demoninen hahmo, ikuinen vaeltaja.

Toinen lauman erikoisuuksista on nelisarvinen Othello, lauman musta lammas: selkeä viittaus Shakespearen samannimisen näytelmän päähenkilöön. Shakespeareen mahdollisesti viittaa myös Cordelia (kuninkaan tytär näytelmässä Kuningas Lear). Historiasta löytyy esikuva tietysti Ramses-nimiselle lampaallekin ja miksei myös Zora-nimiselle lauman ainoalle sarvekkaalle naaraslampaalle: Rote Zora – Länsi-Saksassa 1970-luvulla vaikuttanut äärifeministinen järjestö. Ja kun Leonie Swann on berliiniläinen kirjailija, tuskin hän Zora-nimeä käyttäisi vahingossa. (En tunne tuon Zora-nimen alkuperää, mutta esim. Zadie Smithin romaanissa Kauneudesta Zora on keskeinen henkilö, perheen varsin feministisesti ajatteleva tytär).

Miten ihmeessä lampaat voivat ratkaista rikoksen? – Hieman samanlaisilla metodeilla kuin neiti Marplekin Agatha Christien romaaneissa: tarkkailemalla vaivihkaa epäiltyjä, hiiviskelemällä nurkissa ja kuuntelemalla juoruja. Vaikka lampailla on tässä tehtävässä monta puutetta ja ongelmaa, on heillä kuitenkin pari vahvuuttakin. Ensinnäkin, heidän lähellään kukaan ei osaa varoa sanojaan. Toiseksi, tarkalla hajuaistillaan he kykenevät huomaamaan, milloin joku on peloissaan ja milloin taas joku valehtelee – valheenpaljastin nenässä, siis. Ja kolmanneksi: he muodostavat lauman, joka pystyy jakamaan tehtäviä ja saamaan siten varsin paljon asioita selville.

Tapahtuneen murhan lisäksi lampailla on muitakin ongelmia ratkottavanaan, kuten se, että heillä ei ole enää paimenta. He joutuvat myös kohtaamaan omia pelkojaan, sillä tiedusteluretket kylään eivät ole täysin mutkattomia hankkeita. – ”Murhatutkimuksen” lisäksi Murha laitumella sisältääkin paljon lampaiden elämäfilosofisia pohdintoja (mm. laumasta, paimennettavana olemisesta ja vapaudesta) sekä tietysti hauskaa koomisuutta lampaiden yrittäessä ymmärtää ihmisten toimintaa ja kokemusmaailmaa.

Omituinen ja omalla tavallaan kiinnostavakin kirja – paino kuitenkin sanoilla ”omituinen” ja ”omalla tavallaan”. Ei todellakaan paras lukemani dekkari, mutta ehdottomasti paras lukemani lammasdekkari… Nyt huomaan kirjoittaneeni kirjan lampaista samalla tavalla kuin kirjan kertojankin: ”hän”- ja ”he”-pronomineja käyttäen. Voi olla, että tämän kirjan lukeneet ajattelevat tahtomattaankin lampaista eri tavalla kuin ennen – minä ainakin. ”Määää” saattaa merkitä paljon enemmän kuin voisi kuvitellakaan …

Read Full Post »

%d bloggers like this: