Kiiltomatonaaras. (kuva: tinkatinka)
Lukukeskuksen julkaisema kirjallisuuskritiikin verkkolehti Kiiltomato on saanut uuden vetäjän. Kritiikin uutisten päätoimittajana tähän saakka toiminut kulttuurijournalisti ja kriitikko Aleksis Salusjärvi aloittaa tehtävässä syyskuussa.
Hyvä uutinen: ehkä uusi päätoimittaja saa puhallettua Kiiltomatoon hehkua, joka vuosien saatossa on hiipunut. Syy ei ole ollut verkkolehdessä julkaistujen kritiikkien tasossa: Kiiltomadossa julkaistaan edelleen asiantuntevia ja kiinnostavia arvioita uusimmista kirjoista. Mutta asemaa kirjallisuuskeskustelun areenana julkaisulla ei ole ollut enää aikoihin. – Ja samaan hengenvetoon on rehellisyyden nimissä täsmennettävä, että ei se keskustelun taso kyllä silloin joskus takavuosinakaan niin loisteliasta aina ollut …
Samalla kun kirjallisuuskeskustelun paikkojen määrä on verkossa lisääntynyt valtaisasti – on varmastikin parisataa sellaista kirjablogia, joita ei ollut olemassakaan kun aloitin Jäljen äänen kahdeksan vuotta sitten – Kiiltomato on profiloitunut portaaliksi, jossa keskustelua ei ole. Toimitus perusteli keskustelupalstan sulkemista vuonna 2008 näin:
Kun kirjallisuuskritiikin verkkolehti Kiiltomato.net perustettiin vuosituhannen vaihteessa, netissä ei juuri ollut kirjallisuuteen keskittyneitä foorumeita. Kiiltomadon keskustelupalstan alkuperäistarkoitus oli toimia julkaistujen kritiikkien palaute- ja keskustelukanavana, mutta keskustelu laajeni käsittelemään monia kirjallisuutta sivuavia ilmiöitä.
Vajaan kymmenen vuoden aikana netin kirjallisuussivustojen ja ennen muuta -blogien määrä on lisääntynyt valtavasti. Kiiltomadon keskustelupalstaa ei enää tarvita kirjallisuusihmisten kohtaamispaikaksi, vaan Kiiltomato voi keskittyä entistä enemmän päätehtäväänsä, enemmän huomiota ansaitsevien kirjojen arvosteluun.
Jossain määrin perusteltua kyllä: varsinkin, kun Kiiltomadon keskustelupalstalla alkoi olla täysin asiatonta jutustelua. Silti juuri interaktiivisuus ja yhteisöllisyys ovat osoittautuneet kaikenlaisten verkkoportaalien ja -julkaisujen elinehdoksi viime vuosina. Jälkiviisaasti voi arvioida, että keskustelupalstan sulkeminen oli liian yksioikoinen ratkaisu. Vuorovaikutus olisi kannattanut säilyttää, olisi pitänyt keksiä keinoja kanavoida se toisin.
Tänä kesänä mökillämme otetussa valokuvassa kiiltomatonaaras houkuttelee valollaan parittelukumppaneita. Salusjärvi on verkkojournalismin visionääri, joka on saanut paljon keskustelua aikaan täsmäosumillaan ja itsetyytyväisenä pönöttävää kulttuurieliittiä hämmentävillä kirjoituksillaan Luutii-blogissa. Vaan saako edes hän Kiiltomadon vuorovaikutteisutta virkoamaan? Ja onko se todella tarpeellista?
* * *
Verkossa keskustelua syntyy sinne, missä se on luontevinta. Trendinä tällä hetkellä on kommenttilaatikoiden hiipuminen blogeissa yms. Keskustelu on siirtynyt yksityisluontoisempiin sosiaalisiin medioihin. Laitetaan linkki vaikkapa Kiiltomadossa julkaistuun pääkirjoitukseen ja käydään keskustelu Facebookissa omalla seinällä. Siihen voi osallistua aktiivisesti useita, jopa kymmeniä kommentoijia – mutta Kiiltomadon sivulla näkyy vain epämääräinen luku FB-viittausten määrästä.
No entä sitten? Eikö tärkeintä ole, että keskustellaan? – Toki niinkin, mutta netin mahdollistama ideaali kulttuurikeskustelun avoimuudesta ei enää toteudu. Ja jos jollakin kirjallisuusharrastajalla ei satu olemaan FB-ystävissään samanhenkisiä tuttuja, jää hän kaikesta kivasta paitsi.
Kommentoinnin vaarantuminen ei ole niin suurta sellaisissa blogeissa, joissa on viime vuosina ollut aktiivista keskustelua. Mutta yleisesti ottaen ollaan tilanteessa, jossa uuden keskustelukulttuurin synnyttäminen ei ole kovinkaan helppoa.
* * *
Kiiltomadon kohdalla olisi hienoa, jos kuukausittain ilmestyvien pääkirjoitusten – joiden kirjoittajina vierailee kirjallisuusalan asiantuntijoita – ajatuksia ja näkökulmia pohdittaisiin ”paikan päällä” eikä aina jossain muualla. Esimerkiksi viimeisin pääkirjoitus Teilipyörän paluu: Atenan kustantaja Ville Rauvola esitti huolensa teilauskritiikkien vaikutuksesta – kirjoitus ei kuitenkaan herättänyt keskustelua, vaikka näkökulma oli kiinnostava. Sosiaalisessa mediassa tekstiin kyllä viitattiin. Mutta hieman samasta aiheesta aiemmin keväällä kirjoittaneen Taikan blogissa Kirjasfäärissä kommenttilaatikko täyttyi (Kirjaläppää: Metakritiikkiä, tarvitaanko sitä?).
Taikan postaus oli kirjoitettu suoraan keskustelunavaukseksi. Silti uskon, että jos se olisi sellaisenaan siirretty Kiiltomatoon, kommentteja ei olisi vastaavalla tavalla herunut. Syy ei ole pelkästään siinä, että Kirjasfääri on paitsi erittäin suosittu kirjablogi niin myös nimenomaan aktiivisina kommentoijina tunnettujen kirjabloggaajien seuraama. Kyllä Kiiltomadollakin on sanavalmista lukijakuntaa – mutta hiljaisuuden rikkomisen kynnys vain on liian korkea.
* * *
Miksikö sitten haluaisin kirjallisuuskeskustelua juuri Kiiltomatoon? Onhan sitä blogeissakin! Eikö riitä, että kirjallisuuskritiikin verkkolehti keskittyy ydinosaamiseensa, kirja-arvioihin?
– Blogit ovat tällä hetkellä usein vahvasti profiloituneet kirjoittajiensa näköisiksi. Ne eivät ole aidolla tavalla ”täysin puolueetonta” maaperää, vaikka kirjoittajat pyrkisivät olemaan kuinka objektiivisia. Mutta paikka, jossa asiantuntijat vierailevat esittämässä näkemyksiään, mahdollistaa erilaisten näkökulmien hedelmällisen törmäämisen. Ja myös reippaan kommentoinnin: itse ainakin kovin kilttinä luonteena syyllistyn muiden blogeissa käydessäni vieraskoreuteen. Isäntäväen viinivalinnasta ei uskalla sanoa mitään, vaikka se olisi täysin epäonnistunut.
* * *
Jaa-a, saa nähdä. Joka tapauksessa uudelle päätoimittajalle onnea ja menestystä! Hehkukoon Kiiltomato häkellyttävänä ja viekoittelevana!
* * *
Ja koska Kiiltomato ei välttämättä ole kaikille Jäljen äänen lukijoille tuttu, laitan muutaman linkin esimerkkeinä julkaisun mainiosta kritiikkitarjonnasta. Linkkien perässä lyhyet sitaatit teksteistä. Nämä kannattaa vilkaista – ja toki siinä samalla monta muutakin juttua:
Johanna Rossi: Kuolematon kiitäjä (Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä)
Jotkin hahmot eivät suostu jäämään nimiksi aikakirjoihin vaan ilmestyvät näköpiiriin säännöllisin väliajoin. Sata vuotta sitten eläneen naiskirjailijan, kirjallisuuskriitikon ja ajattelijan ajankohtaisuuden voisi kuvitella olevan jo hiipumaan päin. Silti häneen törmää; viimeksi Michael Cunninghamin hienossa Tunnit -romaanissa ja sen filmatisoinnissa tai vaikka Vuokko Hovatan tulkitsemassa Virginia-kappaleessa. Miksi Virginia Woolf palaa aina uudestaan?
Sanna Nyqvist: Nyt myös seksiä ja väkivaltaa! Klassikkokirjojen uusi tuleminen (Pääkirjoitus huhtikuussa 2013)
Seksiversioiden kirjoittaminen ja lukeminen voi olla turvallinen ja luova tapa antautua omille fantasioille. Kyborgien tai zombien tuominen tarinaan puolestaan rikkoo tutut raja-aidat ja pistää mielikuvituksen töihin. Silti viihteellisten uudelleenkirjoitusten maailma on usein läpikaupallinen ja tunkkainen.
Porno-Brontët kuvastavat maailmaa, jossa kiinnostuksen herättää enää ärsykkeistä alkukantaisin: paljas pinta. Yliseksualisointi peittää lisäksi alleen Humisevan harjun (1847) ja Kotiopettajattaren romaanin (1847) alkuperäisversioiden väkevän aistillisuuden ja kiihkon. Brontën sisarukset eivät olleet mitään siveyden sipuleja, joiden romaanit vaatisivat ”korjaavaa” uudelleenkirjoitusta herättääkseen nykylukijan kiinnostuksen.
Päivi Kosonen: Hemingwayn kellot (Ernest Hemingway: Kenelle kellot soivat)
Hemingwayn taito on tarinan jännitteen luomisen taito. Lukija kiedotaan tarinaan ensimmäisestä lauseesta. On saatava tietää, onnistuuko räjäytys ja onnistuuko rakkaussuhde päähenkilön ja Marian, sissijoukkoon pelastetun ja falangistien raiskaaman nuoren naisen välillä. Ja kun kaikki tapahtuu tiivistetysti –aikaa on muutama päivä, ja kaikki olennainen tapahtuu samassa paikassa samojen henkilöhahmojen kesken – ollaan keskellä ainutkertaista elämän ja kuoleman danse macabrea, jota ei voi jättää kesken.
Vesa Rantama: Romaani lyyrisen esseen välineenä (Jaakko Ylijuonikas: Vanhan merimiehen tarina)
Vanhan merimiehen tarinan voi hyvin lukea myös poeettisena esseenä, joka hyödyntää välineellisesti kertojahahmoja ja joka päätyy jännittävää reittiä suurten kysymysten, kuten eutanasian oikeutuksen ja vaikeavammaisten ihmisarvoisen elämän äärelle. Viimeisessä luvussa, jossa hahmojen ja kertomuksen rajat ovat jo liudentuneet, kertoja tunnustaa fiktion välinearvon samalla kun toteaa kirjoittamisen aina epäonnistuvan tavoitteissaan:
”Todentuntuisen kuvailun vaikeus johtuu siitä, ettei kieli voi ikinä tavoittaa olemassaolon perimmäistä ankeutta. Luulen monen kirjoittavan tarinoita elämästään juuri tästä syystä. Muistiin merkittynä tyhjänpäiväisinkin havainto tai ajatus muuttuu arvokkaaksi. (…) Se hyvä puoli keksityissä tarinoissa on, että niiden ei aina tarvitse tuntua todelta.” (s. 182-183)
jäljen ääni 
Hyvä että otat esille tämän keskusteluaspektin. Minä tykkään ehdottomasti enemmän siitä, että keskusteluja käydään kaikille avoimilla foorumeilla. ”Kaikki” eivät ole Facebookissa.
Keskusteluaspekti – ja keskusteluiden puolueettomat/puolueelliset alustat – oli minustakin kiinnostava, en ollut tullut ajatelleeksikaan, mutta tosiaan, nyt kun sitä tarkemmin ajattelee, niin Facebookissa käydään joskus hyvinkin kiihkeitä kirjallisia keskusteluja hyvinkin kärkevin mielipitein – oltaisiinko blogimaailmassa sitten tosiaan vieraskoreampia – vai onkohan kynnys sanoa suoremmin Facebookin rajatummassa (?) yhteisössä matalampi…?
Upea tuo kiiltomadon kuva muuten!
FB madalluttaa kynnystä, koska omalle seinälle ja kavereiden on tottunut laittamaan nopeasti kommentteja, mitä milloinkin mieleen juolahtaa. Esim. oman mökkireissun pohdiskelu omalla seinällä tai kirjallisuuskeskustelun käyminen itselleen hieman tuntemattomamman tutun seinällä tapahtuvat niin identtisissä ympäristöissä. että tulee toimittua yhtä välittömästi.
– Kuva on todellakin onnistunut! Kiiltomato on mielenkiintoinen hyönteinen: naaras näyttää toukalta ja koiras taas on selkeästi lentävä hyönteinen. Vaikuttaa melkein lajien väliseltä rakkaudelta, niin paljon poikkeavat toisistaan.
Netissä käytävissä keskusteluissa on yleispiirteenä se että mukaan tulee myös asiatonta jutustelua, niin asian vieriä kuin törkeyksiäkin, modet voivat sitten hieman hillitä parhaansa mukaan…
Kaunojen purkaminen (pun intended) on historiallisesti merkittävä osa kirjallisuuskeskustelua :)
Vaikka Facebook tarjoaakin alustan hyvinkin spontaaneille lausahduksille, on siinä myös vastakkainen ongelma, suuri osa ihmisistä valikoi FB-tutuikseen aika lailla samanmielisiä ihmisiä ja niinpä FB-keskustelutkin menevät helposti kuplissa käytäviksi selkääntaputteluksi…
Oikeasti erilaisia ihmisiä netissä löytyy paremmin keskustelupalstoilla kuin omassa FB-feedissä.
Noin muuten ei ole kyllä oikein ikinä tullut Kiiltomatoa luettua. Nyt satuin eksymään lukemaan sieltä pari artikkelia (ei noita linkkaamiasi) ja jäin kyllä ihmettelemään tekstien sisältöä (ja hieman myös laatua), olimmekohan lukeneet lainkaan samat kirjat, minä ja Kiiltomadon kriitikot…
Kritisoit Kiiltomadon kritiikkejä aiheesta: taso siellä kyllä vaihtelee. Käsittääkseni Kiiltomadossa on paljon sellaisia arvosteluita, joissa joku opiskelija kokeilee kriitikon siipiään. Toinen ongelma se, että osaa jutuista ei selvästikään ole kirjoitettu samalla intohimolla, kuin esimerkiksi blogeissa. Jos maakuntalehtityylinen lyhyt kritiikki viedään sellaisenaan nettiin, se asettuu yllättävän kovaan kategoriaan. En viitsi nostaa mielestäni vaillinaisesti kirjoitettuja juttuja Kiiltomadosta esimerkeiksi, mutta kyllä sieltä ihmeen lyhyitä ja mitäänsanomattomia rykäisyjäkin löytyy.
Kiiltomadossa ei nimittäin ole mitään määrämittaa sille, että joutuisi jättämään osan ajatuksistaan sanomatta.
Mutta hyviä kritiikkejä siellä on myös paljon. Ja jos selailee julkaisa, niin myös ihan nimekkäiltä kriitikoiltakin.
Sinänsä blogien myötä koko ”objektiivisen” kritiikin ajatuskin on joutunut hieman kyseenalaistetuksi, jolloin Kiiltomadon kaltaisilla sivustoilla onnistuisi paremmin blogien ja lehtien välimaasto, saatetaan yhteen lehtien kulttuuritoimitusmaisuus mutta blogeista paremmin esille myös tekstien keskinäiset yhteydet niin että yksikään teksti ei edes yritä näyttäytyä absoluuttina.
Pitäisi olla mahdollisuus yhdellä klikkauksella päästä silmäilemään saman kriitikon kaikki tekstit, siltä varalta että löytää niitä kiinnostavia kirjoittajia. Tai tagituksilla etsiä kirjailijoita, maita, teemoja yms. Nyt jotain löytyy hakukomennolla mutta paremminkin noita voisi tehdä. Jotkut kirjoittajat näköjään laittavat loppuun viitelinkkejä muttei se oikein ole sama asia…
Penjami kirjoitti: ”Verkossa keskustelua syntyy sinne, missä se on luontevinta.”
Varmaan on niin, että jos tuntee olevansa mukavassa seurassa, sitä mielellään osallistuu rupatteluun omalla panoksellaan?
Ehkä taiteen objektiivisen arvioinnin ihannoinnissa on se haittapuoli, että sellainen tekee olon epämukavaksi keskustelijalle? Pitää varoa sanojaan, ettei tule ulosnauretuksi tai ulosnauraneeksi. On tietysti helpompi jutella tutussa, mukavassa seurassa kuin kriittisen asiantuntijakaartin keskellä.