Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘myytit’ Category

Akseli Gallen-Kallelan Sammon puolustus, Lemminkäisen äiti ja Kullervon kirous lukeutuvat tunnetuimpiin suomalaisiin maalauksiin. Kaikki kolme ovat koulukirjojen (äidinkieli, historia) vakiokuvitusta niin  peruskoulussa kuin lukiossakin, eikä niiltä muutenkaan voi välttyä. Minullakin oli joskus alakouluikäisenä 500 palan Kullervo-aiheinen palapeli. Muuten hieno, mutta koiran hännästä hävisi yksi pala.

Veistokset tuntuvat ainakin omassa kokemuksessani säilyttävän paremmin kiinnostavuutensa. Syynä tietenkin se, että niitä kulttuurimme ei ryöstöviljele kaksiulotteisina toisintoina kuten Gallen-Kallelan töitä. Patsaan tai veistoksen tunnelman voi saavuttaa vain läsnäolon kautta – ja kun pitkästä aikaa taas käy esimerkiksi jonkin julkisen veistoksen luona, siihen löytää kenties jonkin uuden tarkastelukulman. Vuodenaika, vuorokaudenaika ja sääkin tuovat oman lisänsä kokemukseen.

Omaksi Kalevala-suosikikseni voisin ehkä nimetä Emil Wikströmin veistoksen Aino (suihkulähde Lahdessa, Fellmanin kartanon vieressä: kuva veistoksesta löytyy Lahden historiallisen museon sivuilta). Sitä muistan ihmetelleeni jo lapsena. Aino on putoamassa veteen kivipaadelta, jota vedenhenget kallistavat. Yksi niistä on vedessä houkuttelemassa Ainoa. Kalevalassakaan Aino ei noin vain hukuttaudu, vaan Wellamon neidot ensin kutsuvat häntä luokseen – ja sitten Aino lipeää alas kiveltä: itsemurha vai onnettomuus, se jää lukijan tulkittavaksi.

*  *  *

Tällä viikolla tutustuin hyvin tuoreisiin veistostulkintoihin Kalevalan hahmoista ja tapahtumista. Lappeenrannan imagesataman vieressä on aikaisempien kesien (tämä on kymmenes) tapaan rakennettu hiekkaveistoksista koostuva Hiekkalinna. Aiempinakin vuosina olen linnassa vieraillut. Teemoina ovat olleet mm. villi länsi, sirkus ja dinosaurukset.  Ensimmäisillä kerroilla tuli ihmeteltyä kovasti, miten monimutkaiset ja paljon yksityiskohtia sisältävät veistokset pysyvät pystyssä koko kesän sään armoilla. Hiekka ei kuitenkaan ole käsittääkseni aivan tavallista hiekkalaatikkohiekkaa – lisäksi lopputulos on viimeistelty puuliimalla.

Lappeenrannan Hiekkalinnan suunnittelusta ja toteutuksesta on vastannut Jukka Lakela. Hänen lisäkseen mukana on ollut parinkymmenen veistäjän joukko, monet ulkomailta. Kiertelin alueella illalla, auringon paistaessa matalalta. Valo väritti hiekkaa kauniisti, mutta valitettavasti kännykkäkameraan kaikki sävyt eivät oikein tallentuneet.

*  *  *

Kohtaukset ovat hyvin tunnistettavissa ja hahmoissa on tulkintaakin. Esimerkiksi Joukahaisen asento on hyvin uhmakas Väinämöisen laulaessa häntä suohon: vaikka liete ylettyy jo kyynärpäihin, nuorukainen ei ole vielä antanut imageperiksi. Rinta ja hartiat uhkuvat voimaa ja itsevarmuutta, käsillä ei ole aikomustakaan anella armoa. (Jos klikkaat kuvaa suuremmaksi, näet, kuinka tarkasti Joukahaisen piirteet on veistetty.) Tässä kohtauksessa Joukahainen onkin paljon kiinnostavampi hahmo kuin ylivoimaisuudessaan lyömätön vanha maestro: itsepintaisessa, typerässä periksiantamattomuudessaan nuorukainen kerää katsojalta samoja sympatiapisteitä, joihin Aku Ankankin vuosikymmeniä kestänyt suosio Suomessa perustuu.

Vajoamisen luonnetta vakavoittaa tehokkaasti käytetty materiaali. Tulee mieleen juoksuhiekka, joka meille mättäiden, hetteikköjen ja suonsilmien lomitse astelemaan tottuneille  suomalaisille on se Tarzan-elokuvien salakavala nielu.

*  *  *

Gallen-Kallelan Lemminkäisen äiti -maalauksesta Hiekkalinnaan on rakennettu lähes identtinen versio. Ehkä hieman liiankin: teoksen taidehistoriallisen viittauksen tunnistaminen tuottaa kyllä monelle kävijälle iloa, mutta on tämä imagetoisaalta jo aika nähty … Äidin hahmo on vahva ja ilmeikäs, Lemminkäinen jää sivuosaan. Varsinkin tässä kuvassa, jossa makaava mies painuu varjoihin. Huonoa kuvaa voi yrittää perustella sillä, että onhan tuo symbolisesti latautunut: valon ja varjon raja erottaa toisistaan elävän ja kuolleen.

Kohtauksen käsittelyyn Hiekkalinna olisi tarjonnut muitakin vaihtoehtoja kuin tuon perinteisen. Itse olisin ehkä kuvitellut Tuonelan joen, josta (siis hiekasta …) sieltä täältä pilkottaa Lemminkäisen jäseniä. Niitä äiti haravoisi rannalle, kuten Kalevalassakin. En ole koskaan oikein pitänyt tästä Gallen-Kallelan tulkinnasta. Siitä tulee mieleen kristillinen kuvasto, Maria ja Jeesus, ylösnousemus (Lemminkäisen äiti odottaa apua ylhäältä). Alkuvoimaisuudessaan ja pakanallisuudessaan paljon vaikuttavampi on televisiossa aikoinaan esitetyn Rauta-ajan kohtaus (löytyy Ylen elävästä arkistosta), jossa Lemminkäisen äitiä näyttelevä Soli Labbart kahlaa Tuonelan jokeen.

*  *  *

Erikoisempiakin tulkintoja Hiekkalinnasta löytyy. Kullervo-taruun liittyvä Ilmarisen vaimo on varsin rohkeasti kuvattu. Lypsylle kumartuneella emännällä ei vaikuttaisi olevan housuja lainkaan, paljaat pakarat korostuvat. imageSukkanauhan kaltainen viritelmä ei myöskään oikein sovi mielikuvaan liina päässään karjansa luona häärivästä vaimosta. Tuntuu siltä, että mukana on ripaus usein hieman kevytkenkäiseksi tulkittua Lemminkäisen rouvaa, Kyllikkiä.

Ehkä veistoksessa on vain haluttu tuoda esille Ilmarisen vaimon feminiinisyyttä.  Paljaus ja haavoittuvuus korostuvat, ja samalla katse on jo kääntynyt kohtaamaan Kullervon metsästä manaamat pedot. Tapahtuma on hienosti läsnä kuvatussa tilanteessa, sillä lehmän etuosa on muuttunut karhuksi – ja emännän voikin ajatella olevan joko lypsylle kumartuneena tai sitten ikään kuin karhun vatsassa.

Oikean pakaran murtunut pinta on luultavasti vain sään aiheuttamaa rappeutumista, vaikka voihan tuonkin halutessaan nähdä karhun kouran sivalluksena, raatelujälkenä.

* * *

Vaimonsa kuoltua seppä Ilmarinen takoi itselleen kultaisen naisen. Hiekkaveistosten joukossa Kultaneito näyttää käytännössä yhtä imageelolliselta/elottomalta kuin muutkin hahmot. Ja kuin tilauksesta, ilta-auringon säteet kultaavat Ilmarisen kylmän kumppanin. Seppä tuntuu ennakoineen naisihanteessaan nykyajan kuvastoa: petojen kynsiin joutunutta vaimovainajaan huomattavasti rintavamman neidon huuletkin ovat kuin tietokonenörttien pelifantasioista. 2000-luvun Ilmarisen sepänpajan seinää koristaisi Angelina Jolien juliste – ja takahuoneesta löytyisi pari pykälää räväkämpi tyttökalenteri.

Vaikka kuinka sorean suun Ilmarinen muotoileekin, tekele epäonnistuu. Kovin on kylmä kultainen neito – ei siitä ole iloa. Seppä yrittää kaupitella neitoa Väinämöisellekin, mutta tämä ei huoli vaan kehottaa heittämään tytön takaisin tuleen. Väinämöisen varoituksen sanat voi tulkita puheeksi ”esineellistetyn rakkauden” vaaroista tai ehkä laajemmin yleensäkin kullan houkutuksesta:

Elkätte, pojat poloiset,
vasta kasvavat urohot,
ollette elonkeraiset
elikkä elottomatki
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana
naista kultaista kosiko,
hope’ista huolitelko!
Kylmän kulta kuumottavi,
vilun huohtavi hopea.

Niin Ilmarinen luopuu aarteestaan, ryhdistäytyy ja lähtee Pohjolaan hakemaan toista tytärtä edellisen tilalle. Huonostihan siinäkin sitten lopulta käy.

* * *

Postauksen alussa kehuin Emil Wickströmiä Aino-myytin tulkitsijana. Monia hänen veisoksiaan on Helsingissä, esimerkiksi Karhu Kansallismuseon portailla ja Snellman Suomen Pankin edessä. Tärkeä Kalevala-aiheinen teos sijaitsee Lönnrotin puistossa. Elias Lönnrotin muistomerkissä Lönnrot istuu Väinämöisen vieressä: molemmat ovat aivan yhtä ihmismäisiä tai sitten tarumaisia, miten tuon nyt haluaa nähdä. Väinämöinen on juuri noussut Antero Vipusen vatsasta tietoa hakemasta. Niin, tietoa, oikeita sanoja: vaikka Kalevala usein mielletäänkin kertomukseksi Sammosta, on Wickström nostanut esille ehkä Kalevalan todellisen ytimen. Sama kohtaus on veistetty Lappeenrannan Hiekkalinnaankin.

imageInternetin ja Googlen sekunneissa tarjoamien pikavastausten aikakaudella kohtauksesta on tullut symboli muinaiselle mestariviisaudelle. Tietoa ei useinkaan saavutettu helposti: sen saaminen edellytti paitsi taitoa niin myös vaikeuksien voittamista, uhrauksiakin. – Kalevalassa Väinämöinen ei saa loitsittua venettään valmiiksi, sillä häneltä puuttuu kolme sanaa. Siis vain kolme: ja voisi kuvitella, että kyllä tietäjällä sanoja on vaikka millä mitalla, mutta hän ei halua tyytyä keskinkertaisuuksiin vaan haluaa parasta. Niinpä hän lähtee etsimään puuttuvia:

Arvelee, ajattelevi:
”Tuoll’ oisi sata sanoa
kesäpeuran kielen alla,
suussa valkean oravan.”
Läksi saamahan sanoja,
ongelmoita ottamahan.
Pellon peuroja levitti,
oravia suuren orren:
sai siitä sanoja paljon,
ne kaikki avuttomia.

Tuntuuko tutulta? Informaatiota löytyy nopeasti ja paljon, mutta silti mikään Googlen tai jonkin muun hakukoneen tuottamista osumista ei ole hyödyllinen.  Tieto täytyykin hankkia muulla keinoin: on keksittävä itse, mistä se Vipusen vatsa sillä kertaa löytyy. Hiekkalinnassa veistetty kohtaus Väinämöisestä kipuamassa Vipusen suusta onkin yllättävän ajankohtainen, vaikkakin luultavaa on, ettei kesän aikana teoksen ohi kulkevista tuhansista vierailijoista kovinkaan moni pysähdy pohtimaan tiedon luonteeseen liittyviä kysymyksiä.

* * *

Korkeimmalle, usean metrin korkeuteen, Hiekkalinnassa kohoaa Iku-Turso, jonka Louhi manaa Sammon ryöstäneiden karkulaisten riesaksi. Väinämöisen ja kumppaneiden vene näyttää kovin heppoiselta. Hieman viikinkityyliset uroot imageovat todellisessa ahdingossa, sillä Louhi tavoittelee jo paattia. Noidalla on julma irvistys ja terävät kulmahampaat – Pohjolan vampyyri?

Muistan kuinka jo alakoulussa opettaja viisaasti kommentoi, että tasapuolisesti hyödynnettynä Sampo olisi tuonut vaurautta molemmille kansoille, mutta ahneus voitti. Toisinkin voisi tulkita: ehkä oli vain hyvä, kun runsaudensarvi upposi, sillä liian helposti saavutettu rikkaus turmelee ja passivoi samalla tavalla kuin median informaatioähky tyhmentää.

Vastavaloon (aurinko piilossa Louhen pään takana – silti kännykkä ei löydä oikeaa valotusta) otettu valokuva ei tee oikeutta veistoksen massiivisuudelle. Eikä kuvien välityksellä muutenkaan voi tavoittaa hiekan ja tilan tuntua. Hiekkalinnan ihme pitää kokea itse.

* * *

Kannattaa poiketa, jos on kesän aikana asiaa Lappeenrannan suunnalle!

Hyvää juhannusta kaikille Jäljen äänen lukijoille!

Read Full Post »

Odelma (WSOY, 2011) on Katja Kaukosen esikoiromaani. Hyvä nimi kirjalle ja myös kirjan päähenkilölle, vaikka kantaakin hurjia sivumerkityksiä. Romaanin alkulehdillä on nimen sanakirjamääritelmä:

odelma (subst., maatalous), syysheinä.
Sadonkorjuun jälkeen nouseva uusi heinä,
                                 äpäre.

Sanan odelma merkitystä en tiennytkään, mutta tuo sen synonyymi, äpäre, on minulle tuttu suomalaisesta mytologiasta aivan toisenlaisessa yhteydessä. Se on merkinnyt äitinsä hylkäämän ja usein myös metsään hautaaman kastamattoman lapsen henkeä, joka kummittelee kätköpaikkansa lähistöllä ohikulkeville. Samassa merkityksessä on käytetty sanaa äpärä, joka yleisemmin tarkoittaa lähinnä avioliiton ulkopuolella syntynyttä lasta.

Äpäreen/äpärän vastine on myös ihtiriekko, lapsikummituksen ulkonäköä kuvaileva sana: metsästäjät ovat varmaankin tavanneet surmattujen lasten henkiä riekonpyyntireissuillaan. Tällaisesta riekon kaltaisuudesta löytyy esimerkki Tapani Hietalahden eräänlaisesta mytologisesta sanakirjasta Para (Palladium, 2001). Termin eahpáras kohdalla mainitaan seuraavanlainen sitaatti:

Eräs mies kulki kerran Avdsjen ja kirkon väliä. Hän halusi vähän levätä ja istuutui polttelemaan piippuaan. Hänestä näytti upealta, kun aurinko ruskotti kauniisti laskeutuessaan taivaanrannan taa. Päivä vaihtui illaksi, ja samassa alkoi eräs riekko nauraa hänen vieressään; siitä muotoutui äpärä ja se alkoi huutaa. Mies nousi ylös ja meni kauemmaksi. Eahpáras alkoi juosta hänen perässään. Lopulta se kierteli hänen ympärillään, livahti hänen jalkojensa välistä, nousi hänen selkäänsä ja kuristi häntä kaulasta. Mies kyseli, ketkä olivat äpärän vanhemmat. Se vastasi: ”Lars ja Marit.” Sen sanottuaan se päästi miehestä irti mutta juoksi vielä miehen perässä kunnes kylän talot näkyivät. Mies tuli sairaaksi, ja sairasti vuoden. Lääkärit eivät saaneet selville, mikä häntä vaivasi. Mies kuoli, ja uskotaan että äpärä oli loihtinut hänet voimattomaksi, ”raimauttanut” hänet.

 Hietalahden kirja on hyvin vapaamuotoinen, joten siinä ei ole mainittu lähteitä, mutta olettaisin, että sitaatti on napattu jostakin pohjoissuomalaista kertomusperinnettä käsittelevästä teoksesta. Eahpáras nimittäin viittaisi sanana kieliasultaan saamen kieleen.

– – – – –

Tässä vaiheessa mahdollinen lukija saattaa ihmetellä, miksi harhaudun kovin kauas pelkän romaanin nimen ja siihen liittyvän alaviitteen johdattelemana. Eihän päähenkilö Odelma ole mikään lapsi, vaan aikuinen nainen. – Kerroinkin äpäre-sanan merkityksistä lähinnä siksi, että romaanin nimeen sisältyy kaksi erilaista tulkintatapaa. Joko Odelman voi lukea kuvauksena syysheinästä, uuden alusta, vanhan päälle rakentuvasta elinvoimasta. Tai sitten kyse on kummitustarinasta, jossa heinä on jo kertaalleen katkennut ja äpäre sinnittelee jonkinlaista puolielämää, vanhan kotitalonsa suojissa piileskellen.

Kummitustarinoiden ystävänä päädyin itse pienellä varauksella jälkimmäiseen vaihtoehtoon, ja mielikuvissani kansanperinteen tarinat äpäreistä – hyljättyjen lasten haamuista – ikään kuin nyökyttelevät tulkinnalleni. Varauksellisuus siksi, että mikään tavanomainen kummitustarina Odelma ei kuitenkaan ole: elämän ja kuoleman hämärään välimaastoon sijoittuvat tapahtumat eivät kerro mitenkään yksiselitteisesti omaa paikkaansa etsivistä aaveista, vaan romaanin voi lukea myös arkitodellisuuden lainalaisuuksista irrotettuna myyttisenä tarinana. (Ehkä Odelma ei olekaan kummitus vaan yksinkertaisesti vain noitanainen, joka osaa rautayrtin avulla tehdä itsestään muilta näkymättömän ja kykenee tarvittaessa muuttamaan hahmoaan. Tai sitten hän on sekä että …)

Romaanissa kulkeekin naisen ja miehen välistä hyvin arkkityyppistä suhdetta tutkaileva juonikuvio. Se ei kuitenkaan sulje kummitusnäkökulmaa pois, sillä miehenkin ”tausta” on hyvin poikkeuksellinen: hän on ollut viime aikoina kivikasa, siis jokseenkin hengetön (ja tokihan tämänkin voi lukea vertauskuvallisesti, vaikkapa elämän vastoinkäymisistä aiheutuneena syvänä masennuksena, tunteiden loppuunpalamisena). Lukijalle ei kuitenkaan täysin selviä, miten ja miksi mies on joutunut edellisestä elämästään luopumaan. Mutta selvää on, että muutokseen takaisin eläväksi, eheäksi mieheksi tarvitaan Odelman apua:

      ”Odelma!” huusi silloin mies portailta. Odelma hätkähti ja oli sännätä juoksuun. ”Älä pelkää, minä se vain olen – joelta.”
      Mies yritti nousta, mutta ei onnistunut. Ei vielä, vasta sitten kun hän olisi kokonainen. Odelma ei ymmärtänyt mitään. Eikö mies ollutkaan se, jollaiseksi hän oli tätä luullut. Mikä hän oli? Odelma käveli varovasti lähemmäs ja katseli arpista miestä, joka sanoi:
      ”Antaisitko tuon kiven?”
      Odelma silmäili hämmentyneenä pihansa kamaraa. Hän huomasi tutun kiven. Näitähän ropisi alas katolta, kun hän astui ensimmäisen kerran taloon. Odelma piteli kiveä kädessään. Kivi tuntui vakaalta, sen muoto oikealta. Niinpä hän ojensi sen miehen rohmuiseen kouraan. Mies siirsi sen oikeaan, tynkään käteensä ranteen jatkoksi ja nousi ylös. Hän ojensi käden kokonaisena kohti naista:
      ”Nimeni on Freydman.”

Kaunis kohtaus. Mies voi olla kokonainen vain naisen kautta. Odelma ojentaa viimeisen kiven, joka ei olekaan miehen omasta ”kivikasasta” vaan pudokas Odelman talon katolta. – Mutta miksi ihmeessä miehen nimi on Freydman? Vierasperäinen nimi muuten hyvin vahvasti vanhoihin suomalaisiin myytteihin kurkottavassa romaanissa tuntuu tarkoitukselliselta riitasoinnulta.

Tekisi mieli lukea Freydman Freudmaniksi, mutta ihan riittävästi ei tekstistä löydy eväitä tällaiseen tulkintaan.  Tosin isättömän tyttären miessuhteen muodostumisesta voisi jotain irrota. Odelma kun on äpärä siinä mielessä, että hänen isänsä on jäänyt tuntemattomaksi, mistä Odelman kasvattanut mummo jaksoi muistuttaa: 

Se isäsikin, kuka lie kokeilumielessä maattu. Äitisi, mokoma pyryharakka, kuvitteli kelpaavansa emoksi. Niin, emoksi ja talonpitäjäksi, oli mummo tuominnut.

Voi olla, että Odelma etsii isähahmoaan Freydmanista, rakastajastaan, mutta jätän mieluummin Sigmund Freudin tämän kirjoituksen ulkopuolelle, sillä kiinnostavampikin assosiaatio on Freydmanin nimestä tarjolla: Freyr (tai Frej, muotoja on monia), skandinaavinen hedelmällisyyden ja sadon jumala. Kun Freyr asetetaan Odelman rinnalle, kohtaa sadon jumala syysheinän, hedelmällisyys ja elinvoima hyljätyn äpäreen. 

Tai ainakin niin voisi kuvitella. Romaanin todellisuus on kuitenkin toisenlainen. Freydman on rakentaja ja eheyttäjä, mutta miltään elinvoiman lähteeltä hän ei kylläkään vaikuta, vaan tuntuu olevan vaarassa luhistua uudelleen kivikasaksi. – Jonkinlainen hedelmöitys suhteessa silti tapahtuu: ja lopputulos on niin hurja, etten tohdi sitä tässä paljastaa. Elämän ja kuoleman tasot lomittuvat toisiinsa niin Odelman talossa kuin hänen kohdussaankin, ympyrä sulkeutuu.

– – – – –

Katja Kaukosen Odelma on suunnilleen 150-sivuinen. Romaanin kerronta ja siinä käytetty kieli on sommiteltu tukemaan kertomuksesta välittyvää myyttistä tunnelmaa, ja vaikka pidänkin kerronnan tyylistä, saattaisi lukukokemus muodotua hieman raskaaksi vaikkapa 400-sivuisena. Hyvä siis näin – ja muutenkin lyhyet romaanit toimivat hyvin, turha pitkittää jos pointti tulee ymmärretyksi 150-200 sivun aikana. Vaikka täytyy kunnon lukuromaanejakin olla saatavilla, sellaisia, joiden kanssa voi viettää aikaa useampia iltoja.

Toisaalta: Odelman kaltaisen romaanin lukee kyllä melko nopeasti, mutta ei se silti automaattisesti tarkoita, että kirja jäisi vain yhden illan jutuksi. Kiinnostavan romaanin vaikutus on pitkäkestoinen, vaikka sen lukemiseen ei olisi  kovin paljon aikaa kulunutkaan. Odelman ansiona on, että siinä avataan lukijalle paljon kiehtovia näkymiä mutta ei kuitenkaan väännetä vastauksia rautalangasta. Lukijan pohdittavaksi ja tulkittavaksi jää esim. kertomuksen myyttiset tasot, kaiut suomalaisesta kansanperinteestä, todellisuusmurtumat, ajan ja paikan suhteet, mahdolliset kummitukset  jne. Lukukokemus ei tule valmiiksi kerralla, ja olen huomannut palaavani ajatuksissani Odelman taloon ja joen rannalle vielä viikkokausia romaanin lukemisen jälkeenkin.

Nostan ilahtuneena romaanille kuvitteellista hattuani, sillä monta kirjaa olen ehtinyt tässä välissä lukea, ja useampikin on niistä jo vaipunut unholaan, ilman että mitään ihmettelemisen aihetta olisi jäänyt elämään.

– – – – –

Toisaalla blogeissaan Odelmaa ovat mutustelleet mm. seuraavat kirjabloggaajat:

Anki: Katja Kaukonen – Odelma

Marjis: Katja Kaukonen – Odelma

Joana: Katja Kaukonen – Odelma

Hanna M.: Katja Kaukonen – Odelma

Read Full Post »

Stephenin hevosen nimi selitettiin edellisen postauksen lopussa olevassa katkelmassa. Hevonen on nimetty irlantilaisen runoilijan Anthony Rafteryn  (1779 –1835) (Antoine Ó Raifteiri iirinkielisessä asussaan) mukaan. Erikoinen valinta, sillä Rafteryn kerrotaan (siis todellakin vain kerrotaan joissakin esittelyissä, vaikuttaa legendalta) lähteneen nuorena kotikulmiltaan siksi, että hän aiheutti isäntänsä hevosen kuoleman. Raftery oli jonkinlaisena apupoikana tai renkinä talossa, jossa hänen tehtäviinsä kuului mm. viestien vieminen. Matkat taittuivat useimmiten hevosella, ja eräältä tällaiselta matkaltaan palatessaan hän teki arviointivirheen. Hevonen ei selvinnytkään esteen (ainakin eräässä versiossa mainitaan ojaksi) yli. Raftery ei itse loukkaantunut pahasti, mutta hevonen kuoli. Hevonen oli isännälleen rakas, ja Raftery katsoi parhaaksi kadota maisemista.

Kuin tätä Rafteryn ja hänen ratsunsa kohtaloa uhmaten Stephen yllyttää uuden ratsunsa riskinottoon jo heti ensimmäisessä ketunajossa:

Eikä olisi itse Bellerofonkaan intoutunut yhtä uskaliaisiin tekoihin kuin Stephen sinä päivänä hajareisin Rafteryn selässä, tuuli kasvoissaan ja tuli sydämessään, mikä teki elämästä autuutta. Aivan ajon alussa kettu kääntyi Mortonin suuntaan ja ylitti suuren pohjoisen aitauksen ennen kuin kääntyi jälleen ja jatkoi kohti Uptonia. Aitauksessa oli valtaisa, pystysuora pensasaita, vaikuttava piilopaikka puuainekselle, ja mitä muuta he tekivätkään, nuo kaksi nuorta olentoa, kuin menivät suoraan sitä kohti ja ylittivät sen kevyesti – ne, jotka näkivät Rafteryn ylittävän tuon pensasaidan, eivät enää koskaan voineet epäillä sen urheutta.

Huonomminkin olisi siis voinut käydä. Mutta nähtävästi Stephen ratsuineen on lyömätön, tuskin heitä muuten verrattaisiin antiikin legendaariseen parivaljakkoon: Bellerofoniin ja Pegasokseen. – Anthony Rafteryn kohdalla ratsastusonnettomuutta selittänee hänen heikko näkönsä. Lapsena sairastettu isorokko aiheutti sokeutumisen. Isorokko mainitaankin historiankirjoissa yhdeksi yleisemmistä silmäsairauksien syistä. Luultavasti jonkin verran Raftery ainakin vielä nuorukaisena näki, ei kai hänen muuten olisi annettu ratsastaa ollenkaan. Tai sitten koko ratsastusonnettomuus on pelkkää legendaa – melkein uskottavampi vaihtoehto. Joka tapauksessa Raftery ei kirjoittanut itse mitään tekstejään ylös, vaan hän esitti runojaan ja laulujaan kiertelevänä sokeana trubaduurina, joka musisoinnillaan kerjäsi itselleen elannon.

Koska Rafteryn runot on kerätty jälkeenpäin suullisesta perinteestä, ei aina ole varmaa, onko hän itse todellakin alkuperäinen kirjoittaja. Tämä epäily koskee myös hänen tunnetuinta runoaan Mise Raifteri an File, jonka runoilijan kerrotaan antaneen vastaukseksi, kun joku uteli hänen henkilöllisyyttään. Jos mahdollinen lukija on käynyt Irlannissa vuosina 1992–2002, hän todennäköisesti on pitänyt Rafteryn runon ensimmäistä säkeistöä kädessään – tosin iiriksi. Säkeistö oli painettuna Irlannin viimeisen viiden punnan setelin kääntöpuolelle. Kuvassa on luokkahuone, kolme alakouluikäistä oppilasta, heidän takanaan Euroopan kartta (henkii modernia irlantilaisuutta) ja vasemmalla seinällä liitutaulu, jolle on kirjoitettu Rafteryn säkeet. Kerran olen käynyt Dublinissa, keväällä 1997, ja silloin tuli seteliä ihmeteltyä. Näin runon on iirin kielestä kääntänyt Douglas Hyde (1860-1949):

I am Raftery the poet,
Full of hope and love,
With eyes that have no light,
With gentleness that has no misery.

Going west upon my pilgrimage
by the light of my heart
Feeble and tired,
To the end of my road.

Behold me now,
And my face to a wall,
A-playing music
Unto empty pockets.

Ja vastaava suomeksi tulkittuna. Tämä ei kyllä tee oikeutta alkuperäiselle, sillä en nyt jaksa ruveta miettimään, miten runon sisäiset viittaukset ja symboliikan siirtäisi suomen kielelle. Tärkein sisältö kuitenkin suunnilleen seuraava:

Olen Raftery, runoilija
täynnä toivoa ja rakkautta;
silmäni ovat sokeat,
tyyneyteni vailla ahdistusta.

Pyhiinvaelluksellani länteen
tietä valaisee sydämeni;
väsyneenä ja horjuen
kuljen matkani loppuun asti.

Katso, nyt seison
seinää vasten
soittamassa musiikkia
tyhjätaskuille.

En ole aivan varma, miten runon neljäs säe pitäisi kääntää, sillä ”gentleness” on monitulkintainen eikä tuo englannin kielen rakenne ”has no misery” oikein käänny suomen kielelle. Mielenrauha tai tyyneys yhdistettynä edellisen säkeen sokeuteen onkin luettavissa omana tulkintanani. Kun ei näe maailmaa, ei näe kaikkea kärsimystäkään. Ja silti ajatus on tavallaan paradoksinen, sillä kyllähän ahdistus, kurjuus ja puute ovat varmasti tuttuja sokealle maata kiertävälle vanhalle trubaduurille. Niinpä tarkemman lukemisen kautta tästä välittyy myös ”gentle”-sanan jalouteen (gentleman = herrasmies) viittaavat merkitykset: runoilija osaa kantaa taakkansa ylpeästi ja tyylillä eikä sorru voivottelemaan omaa kurjuuttaan. With gentleness that has no misery.

”Pilgrimage” tarkoittaa pyhiinvaellusta, toivioretkeä. Ja kun suunnataan länttä kohti, merkitys on selvä: lännen maa on ikivanha tuonpuoleisen symboli. Pyhiinvaellus, ”sydämeni valo oppaanani” (by the light of my heart) ja matkan kulkeminen loppuun saakka väsymyksestä huolimatta kertovat runoilijan vakaumuksellisuudesta, uskonnollisuudesta. Hieno on myös rinnastus ”silmien valon” (with eyes that have no light) ja ”sydämen valon” välillä: koska sokea ei voi suunnata ulkomaailmasta tulevaa valoa kohti, hänen on luotettava sydämensä valoon. – Ja lopetussäkeistö palauttaa mainiosti jo turhankin elämänfilosofiseksi heittäytyneen esittelyn runoilijan ja puhuteltavan tämänhetkiseen tilanteeseen, konkreettisesti ja haastavasti.

Iirinkielisiä runoja paljon englanniksi kääntäneen Augusta Gregoryn (1852-1932) käännöksessä sanotaan ”my back to the wall”, mikä tietysti merkitykseltään vastaa täysin suomenkielistä lausetta ”selkä seinää vasten”. Mutta Douglas Hyden ja joidenkin muidenkin kääntäjien suosima muoto ”my face to a wall” on monitulkintaisempi: sen voi ymmärtää selän kääntämisenä maailmalle tai lopullisena umpikujaan ajautumisena, mutta tässä ehkä selvimmin välittyy tunne siitä, että yleisö, jota esiintyjä katsoo, on ”tyhjätaskuisuudessaan” ja todennäköisesti passiivisuudessaankin kuin pelkkä seinä.

– – – – –

Innostuin etsiskelemään enemmänkin Rafteryn runoja. Löytyihän niitä, mutta samalla kun lueskelin erästä irlantilaisesta runoudesta koottua antologiaa, osui katseeni johonkin vielä kiinnostavampaan: kansanballadiin nimeltä Donal og (Nuori Donald). – Kyseinen antologia on The Poem-book of  The Gael, Eleanor Hullin vuonna 1913 toimittama kokoelma, joka on luettavissa esimerkiksi täällä. Tuo nettiversio on kuitenkin melkoisen epäystävällinen lukijaa kohtaan, joten jos haluaa lukea Donal Ogin, niin lukukelpoisen runon kommentteineen voi katsoa Guardianin sivuilta, jossa se on viime vuoden huhtikuussa esitelty viikon runona.

Donal Og  kertoo suuresta rakkaudesta ja sen loppumisen aiheuttamasta murheesta, jota hylätty neito tilittää. Runon alussa kuvataan rakkauden olleen jo alkuaankin mahdoton: tytölle on luvattu hopeamastoinen kultapursi, hieno valkea kartano merenrannalta, kalannahasta tehdyt käsineet, linnunnahasta tehdyt kengät ja Irlannin ihanimmasta silkistä tehty puku. Luetteloa ei pidä ajatella kirjaimellisesti, se vain kuvaa lupausten mahdottomuutta. Rakkaudesta ei kuitenkaan tullut mitään, joten nyt tyttö (runon puhuja) istuu – HUOM! – Yksinäisyyden kaivon äärellä:

When I go by myself to the Well of Loneliness,
I sit down and I go through my trouble;
when I see the world and do not see my boy,
he that has an amber shade in his hair.

Ja sama suomeksi, suunnilleen:

Kun käyn Yksinäisyyden kaivolle,
istun alas murehtimaan;
näen maailman mutta en rakkaintani,
häntä jolla on meripihkaa hiuksissaan.

Englanninkielinen käännös iirinkielisestä runosta on Augusta Gregoryn käsialaa, joten jos Radclyffe Hall on lukenut Rafteryn tuotantoa englanniksi, on paljon mahdollista, että hän on tähänkin runoon törmännyt (Gregory käänsi myös Rafterya). Ja kun ottaa huomioon balladin tunnettuuden, niin se on melkeinpä todennäköistä: näinköhän siis Yksinäisyyden kaivon nimi on poimittu juuri näiltä riveiltä? – Koska en ole löytänyt mitään selitystä Radclyffe Hallin romaanin nimen alkuperälle, jääköön tämä hauskaksi arvaukseksi.

Runon  loppu on synkeä. Yksinäisyyden kaivolla murhe paisuu mustaksi, tukahduttavaksi tunnetilaksi:

My heart is as black as the blackness of the sloe,
or as the black coal that is on the smith’s forge;
or as the sole of a shoe left in white halls;
it was you that put that darkness over my life.

You have taken the east from me; you have taken the west from me;
you have taken what is before me and what is behind me;
you have taken the moon, you have taken the sun from me;
and my fear is great that you have taken God from me!

Vapaasti tulkittuna:

Sydämeni on musta kuin oratuomenmarja,
yhtä musta kuin hiili sepän ahjossa
tai hylätty kengänpohja valkoisessa eteisessä;
sinä työnsit elämäni pimeyteen.

Veit minulta idän ja lännen,
veit minulta menneen ja tulevan,
veit minulta kuun ja auringon,
ja pahasti pelkään, että veit minulta Jumalankin!

Hylätyksi tulemisen tunne on kuvattu totaaliseksi menetykseksi. Vaikka runossa onkin kyse heteroseksuaalisen rakkauden päättymisestä, on Hall silti saattanut innoittua tekstistä. Sanat ja aihe eivät täsmää hänen romaaninsa kanssa (vaikka kyllähän Stephenkin joutuu pettymään rakkaudessa), mutta synkän murheen kuvauksen vahvuudessa sinällään on jonkinlaista sukulaissieluisuutta  Stephenin masennukseen, kun ihmiset, yhteiskunta, luonto ja Jumala tuntuvat asettuvan häntä vastaan.

– – – – –

Palataan vielä Stepheniin ja hänen hevoseensa Rafteryyn.  Tämän postauksen alkuun siteerasin romaanista katkelman, jossa Stephenia verrattiin Bellerofoniin. Minulle tuo yksittäinen nimi hohtaa majakkana kirjan sivulta: myytit ovat jännittäviä ikkunoita muinaisten legendojen maailmaan, ja ne ovat vuosituhansien aikana kyllästäneet itsensä täyteen symboliikalla. Myytin kautta myös romaaniin voi aueta kiinnostavia näköaloja. Kuten nytkin.

En kertaa tässä koko legendaa (esimerkiksi Wikipediasta löytyy aivan kelvollinen versio tarinasta), vaan hyppään tarinassa siihen kohtaan, jossa Bellerofon saa mahdottoman tehtävän: hänen on tapettava Khimaira, voittamaton hirviö. Khimairalla oli leijonan pää, vuohen vartalo ja häntänä käärme. Omituinen ulkonäkö ei ollut sen ainoa pelote, sillä se syöksi tulta kuin lohikäärme. – Bellerofon saa jumalilta apua ja ratsukseen siivekkään Pegasoksen. Pegasos lentää Khimairan yläpuolelle, ja Bellerofon pudottaa lyijyä pedon kitaan. Khimairan tulinen henkäys sulattaa metallin, joka polttaa hirviön sisuskalut ja niin Khimaira kuolee.

Bellerofonin taru ei pääty tähän, vaan hänen myöhemmistä vaiheistaan on kerrottu monia eri versioita. Yksi yhteinen piirre niissä kuitenkin on: ennemmin tai myöhemmin Bellerofon ylpistyy ja unohtaa olevansa vain ihminen. Hän suuntaa ratsullaan korkealle taivaalle, jumalien luokse. Tätä Zeus ei hyväksy, vaan lähettää paarman puraisemaan Pegasosta. Hevonen pillastuu, ja Bellerofon putoaa alas. – Erään version mukaan Bellerofon selviää hengissä, mutta vammautuu pahoin ja joutuu kiertämään maata raajarikkona ja henkisesti lyötynä, ihmisten parjaamana.

– – – – –

Ja miten tämä liittyy Radclyffe Hallin romaaniin Yksinäisyyden kaivo? – Khimaira, jota vastaan Bellerofon urheasti käy, on naaraspuolinen. Antiikin myyteissä Khimaira rinnastuu luonnonvoimiin, myrskyyn ja tulivuorenpurkauksiin, vuodenaikojen vaihteluun. Siis sellaiseen, jota vastaan kenenkään on mahdoton kapinoida. Stephenin kohdalla symboliikka on selvä: Khimaira edustaa hänen naiseuttaan, ja siitähän Stephen juuri haluaisi päästä eroon. Symboliikka vahdistuu, kun ottaa huomioon, että mieheyden kokemuksen Stephen saavuttaa parhaiten Rafteryn selässä: ketunajossa hän voi todistaa olevansa yhtä etevä kuin mies, etevämpikin – oman Pegasoksensa avulla.

Mutta Stephen ei tyydy tähän ohikiitävään maskuliinisuuden kokemukseen. Hän haluaa saavuttaa täyden mieheyden. Hän rakastuu naiseen. – Siten Stephen asettuu uhmaamaan perimmäistä luontoaan, ajan moraalikäsityksiä, jopa Jumalaansa. Kuten antiikin tragedioissa, hybristä seuraa nemesis, jumalten kosto. Seuraukset ovat Stephenin kannalta  katastrofaaliset. Äiti hylkää tyttärensä, joka joutuu lähtemään rakastamastaan Mortonista, kotiseuduiltaan. Stephen muuttaa Lontooseen ja ottaa Rafteryn mukaansa. Mutta siellä hevonen ei kykene – vaatimattomalla puistopolulla astellessaan  – kohoamaan samanlaiseen siivekkääseen, villiin laukkaan kuin Mortonin lähimaastoissa. Muutosta Bellerofoniksi ja Pegasokseksi ei enää tapahdu. Satujen ja legendojen aika on ohi. 

Ja kun rakas hevonen kuolee, menettää Stephen viimeisen yhteyden lapsuutensa ja nuoruutensa hetkiin, jolloin Raftery polki Khimairan jalkoihinsa ja Stephen saattoi kokea todella olevansa Stephen.

– – – – –

Stephen ei kuitenkaan täysin anna periksi, vaan nousee vielä. Ja hyvä niin, sillä romaani on edennyt vasta puoliväliin …

Read Full Post »

Ruskohukankorento on laskeutunut lepäämään kesken saalistuksensa. Sysmä, Nikkaroinen, 2010.

Loppukesän kohokohtia kesämökillä on sudenkorentojen saapuminen suurena joukkona pihamaalle: 10-20 suurikokoista sudenkorentoa saalistaa yhtä aikaa nurmikon yllä lenteleviä ötököitä. Kauniit, taitavat pedot hallitsevat suvereenisti ilmatilaa. Uhrin asemassa oleviin hyönteisiin verrattuna sudenkorentojen armada vaikuttaa herrakansalta, joka tekee mitä haluaa. Ja vaikka yleensä sympatiani ovat heikompien puolella, sudenkorentoja en voi olla ihailematta.

Sudenkorentoja ihailee myös Tiina Raevaaran novellin Sudenkorento päähenkilö (kokoelmassa En tunne sinua vierelläni, Teos, 2010). Hän on sudenkorennoista opintojensa lopputyötä tekevä biologian opiskelija, joka novellin tapahtumahetkellä majailee biologisella asemalla tekemässä havaintoja:

     Seison purossa saappaat vettä täynnä ja katson kolmeenkymmeneentuhanteen silmään. Silmät tuijottavat takaisin, näkevät enemmän kuin minä. Mustansiniset verkkosilmät peittävät kantajansa lähes kokonaan.
     Olento on keihästytönkorento. Koiras, tunnistan selän kuvioinnin. Korento istuu pajunoksalla ja kääntelee päätään, heijastaa kuvaani silmiinsä kaikista mahdollisista suunnista. Ojennan käteni sitä kohti, mutta eläin lennähtää pois kuin olisi nähnyt aikeeni ennalta. Siipien surahdus jää korviini, aurinkoinen, tyyni päivä on muuten vailla ääniä.

Sudenkorennon silmät ovat mykistävät. Digikameran aikakautena yksityiskohtien suurentaminen tietokoneen näyttöruudulla on vaivatonta ja pääsee ihailemaan kesämökillä tavattujen lentotaiturien piirteitä kaikessa rauhassa. Ihmisen näköelimet piilottelevat syvällä kuopissaan otsan alapuolella, mutta sudenkorennon silmät peittävät kahtena värikkäänä kupuna melkein koko pään. Mitä kaikkea niillä mahtaakaan nähdä?

Keijukorento Taurionlammen rannalla. Sysmä, 2010.

Raevaaran novellissa näkeminen nousee tärkeäksi teemaksi. Kertojalla on ollut lapsena kohtauksia, joissa hän on nähnyt kaiken kahtena. Tavallisista kaksoiskuvista ei kuitenkaan ole ollut kyse, vaan saman tilanteen tai hetken erilaisista vaihtoehdoista. Kaksoiskuvia voi nähdä esimerkiksi epileptikot, mutta novellin päähenkilön taudinkuva on monimutkaisempi: hänen kokemuksissaan visiot ovat näyttäytyneet ikään kuin rinnakkaistodellisuuksina. Lukijan tulkittavaksi jää, onko kyse pelkästään päähenkilön kuvitelmista vai novellin todellisuuden lainalaisuuksia murtavista maagisista hetkistä.

Näkemisen tematiikan kannalta sudenkorennot ovat oiva valinta, sillä niistä on kansanperinteessä aiheeseen liittyviä uskomuksia, joihin novellin kertojakin viittaa:

     En enää muista, kuka siitä minulle kertoi. Tarina on painunut mieleeni kuin se olisi aina ollut siellä. ”Sudenkorennot voivat ommella nukkuvan silmät kiinni”, tarina väittää, niin ihmiset joskus uskoivat.
     Kuolla nukkuessaan vai herätä sokeana? Tarina ei tarkenna väitettään, kukaan ei ole kertonut minulle, kumpaa ihmiset pelkäsivät.
     Minä en usko kumpaankaan. Kun olin lapsi, vanhempani pelkäsivät, että kuolen nukkuessani. Sellaiseen olisi ollut mahdollisuus, väitti lääkäri heille, iskosti vanhempani täyteen pelkoa, joka lopulta imi heistä kaiken muun. Ihmiset kauan sitten pitivät sudenkorentoja noitien ja susien lähettiläinä. Korennot varastivat ihmiseltä hiuksen, piilottivat sen kantoon, ja kun kanto lahosi, ihminen kuoli. Ehkä vanhempani olivat laskeneet hiukseni ja huomanneet yhden puuttuvan.
     Itse en pelännyt edes herääväni sokeana, päinvastoin, toivoin herätessäni näkeväni enemmän, sillä niin oli todella joskus käynyt, avasin silmäni ja maailma oli hetkeksi kahdentunut. Mutta lopulta menetin kyvyn.

Silmien ompeleminen (sokeuden aiheuttaminen), hiuksen kätkeminen ja käsitykset sudenkorennoista pahan lähettiläinä ovat kansanperinnettä monissa maissa. Raevaaran novellin kertoja kääntää sokeuteen liittyvän myytin kuitenkin päälaelleen: hän ajattelee, että sudenkorennot auttavat näkemään paremmin, monimuotoisemmin. Ja näin tapahtuukin, sillä eräs isokokoinen ukonkorento tarrautuu kertojan lääkepurkkiin. Lähtiessään lentoon se vie purkin mukanaan ja pudottaa sen järveen. Näin lapsuuden ”kyky” (tai sairaus, miten tuon nyt tulkitseekaan), jonka lääkkeet ovat pitäneet kurissa, palautuu. Sudenkorento ei varasta hiusta vaan lääkepurkin, mutta lopputulos on hieman samanlainen kuin kansantarinassa: kemoterapialla ylläpidetty ihmisyys kuolee, ja alta paljastuu aivan muuta. Novellin lopussa kertomus huipentuu kertojan muodonmuutokseen sudenkorennoksi.

Ruskoukonkorento. Sysmä, Nikkaroinen, 2010.

Sudenkorento sopii hyvin muodonmuutostarinaan, sillä sudenkorennot elävät monivaiheisen elämän, jonka korkeimpana huippuna on siipien välke kesäauringossa. Ihmishahmo on novellissa tavallaan kertojan toukkavaihe, mikä ei herätä kovinkaan mairittelevia mielikuvia ihmisyydestä. – Vaikka sudenkorennon saalistuslennossa on uljautta, samaa ei voi sanoa toukkavaiheen elämästä. Sudenkorennon muodonmuutosta rumasta toukasta kauniiksi aikuiseksi on kuvannut Kaarlo Sarkia runossaan Muodonvaihdos (Unen kaivo, WSOY. Kokoelma ilmestyi vuonna 1936. Tuolloin Sarkia ei vielä asunut Sysmässä. Harmi, sillä postauksen kuvien sysmäläisiin sudenkorentoihin tulisi tavallaan ”kirjallista” lisäarvoa, jos niissä olisi mahdollisesti samaa geenikantaa, josta Sarkia ammensi innoitustaan …):

        Näät korennon
veen yllä kimmelsiipisen,
        Smaragdit on
sen silmät, ruumis neula kultainen.

Mut missä niljainen on lätäkkö,
        olento ruma nää,
        rutainen, sarvipää,
kuin pieni, rietas lohikäärmeensikiö.

Kuin painajainen yössä rapakon
        se murhaa, verta juo,
        siks kunnes luo
se kerran yltään rumuutensa naamion

        ja korennon
näät kauniin, kimmelsiipisen.
        Smaragdit on
sen silmät, ruumis neula kultainen.

Runossa on luotu hieno kontrasti. Aivan yksiselitteisesti se ei kuitenkaan ole tulkittavissa. Perinteinen ”moni kakku päältä kaunis”-asetelma on keikautettu nurin: tässä naamiona onkin rumuus. Mutta toisaalta ilman murhaamista ja tolkutonta mässäilyä toukka ei voisi kasvaa riittävän vahvaksi paljastaakseen todellisen olemuksensa. Eli onko kyse siitä, että tarkoitus pyhittää keinot, vai siitä, että kauniiden ja hyvien asioiden taustalla on usein synkkiä salaisuuksia? – Tai ehkä runoilija vain kertoo sudenkorennon muodonmuutoksesta.

Sudenkorento on juuri kuoriutunut. Sysmä, Taurionlampi, 2010.

Sama yksilö eri kuvakulmasta. Siivet eivät ole vielä kunnolla auenneet.

Sarkian runo on tehnyt vaikutuksen ainakin Juha Mannerkorpeen, joka on rakentanut Muodonvaihdoksen idean varaan Sudenkorennoista-nimisen novellinsa (kokoelmassa Sudenkorento, 1970, Otava). Siinä kertoja kuvittelee itsensä sudenkorennoksi ja lähtee lentoon. Novellissa kuvataan sudenkorennon kehitysvaiheet. Ensin paritellaan:

 Ruumis neula kultainen. Sen kärki on spektrivälkkeisessä tulessa, ja mutkalla, ja kaikki kuusi karheakyntistä jalkaani pitelevät toista taikakorentoa, me lennämme yhdessä siivet väristen samaa aurinkovärinää kuin koko ruumiimme, samaa hekuman ja ilmassa kiitämisen automatismia, ja me kiepumme ja teemme piruetteja voltteja immelmanneja silmukoita ja varjomme kiitää hietikolla ja kaislojen kasvoille ja tulipalo piikkini kärjessä paisuu ja minä pumppaan ja pumppaan ja lennän ja lennän me lennämme kirjosäteitten poikki kunnes huomaan säteisiin takertuneen lihavan itikan enkä enää pumppaakaan vaan pomppaan itikan kimppuun ja se toinen ruumis neula kultainen laskeutuu kaislanvarteen munimaan.

Mannerkorven novellissa kiinnostavaa on kertojan näkökulman muutoksen rajuus: kertoja eläytyy sudenkorennon rooliin niin vahvasti, että hän todellakin tuntuu muuttuvan sudenkorennoksi. – Kun parittelun jälkeen naaraskorento munii, kertoja siirtyy munan asemaan ja siitä kuoriuduttuaan toukaksi, vedenalaisen maailman pikkupedoksi:

Tajuntani on laajimmillaan, näen vilahduksia läheltä ja kaukaa, kuulen ääniä, kaahimista pohjamudasta, ininää, porahtelua, vastaukset veden liikkeisiin ja paineen muutoksiin osaan kuin kuusi jalkaani, ymmärrän että maailma on vilisemiin täynnä toisia eläviä olentoja, joiden kimppuun iskeä piilosta ulpukanlehden alta, murhata oitis tai pureksia murhaamatta, silpoa jäsenet, kiskoa suolet ulos tai jättää kiskomatta ja itse kiskoutua sisään suupala suupalalta, raivata kanavan sydämeen ja lahmia veren, ihanuuksia riittää kuin äkkirynnäköllä vallatussa kulutusyhteiskunnan tavaratalossa, vesiliskoja, sammakoita ja sammakonpoikia, pulleapakaraisia hämähäkkejä, ja voi noita idiootteja iiliäisiä vai miksi niitä sanotaan, juotikkaita, pääpää yhtä ainoata verenimukuppia ja mikäs siinä, oivallinen laite pumppaamaan tyhjäksi eliön minkä tahansa joka antautuu pumpattavaksi, mutta muutoin: yksi hyvin hiottujen leukojen loksautus ja luonto on taas siltä osin tasapainossa. Minun ideologiani on luonnon tasapaino. Se on kiehtova ideologia. Tuntea olevansa ase oman järjestelmänsä kädessä. Ellen silpoisi, ellen murhaisi, nuo kaikki pehmeäihoiset täyttäisivät ennen pitkää koko vedenpiirin ja missä olisimme sitten? Tämä maailma on niiden maailma jotka tajuavat kokonaisuuden ja toimivat sen mukaan. Kuka syötävän söisi, ellei syöjiä olisi?

Sitaatti on pitkä, sillä muuten ”toukan” ajatuksenvirta ei pääsisi oikeuksiinsa. Sarkian runon kaavaa noudatellen seuraa muodonmuutos (ongelmineen) ja lopussa taas lentää ”ruumis neula kultainen”. Upea novelli sudenkorennosta, ja ihan harmittaa, että luultavasti se saa enää hyvin harvoja uusia lukijoita ja on tuomittu vaipumaan vähitellen yhä syvemmälle kirjaston hyllyjen hämärään unohdukseen.

– – – – –

Kesämökkimme (tai ei meidän, mutta suvun kuitenkin …) tontti ulottuu soisen metsikön keskellä olevan Taurionlammen reunamille. Matka saunan nurkalta kuusikon halki ja sitten vanhaa suosarkaa pitkin lammelle on minulle hyvin tuttu. Sitä pitkin on tullut tallusteltua pikkupojasta saakka, useita kertoja kesässä. Silti itse lampi tuntuu aina jäävän hieman vieraaksi, tavoittamattomaksi, salaperäiseksi. Sellainen on metsälampien luonne: vaikka ne ovat usein erehdyttävän samankaltaisia, herättää tumman veden tasainen pinta ja lammen rannoilla vallitseva maiseman harmonia vahvan tunteen paikan erityislaatuisuudesta. Jopa maagisuudesta. Lapsena kuvittelin, että metsälammessa asuu vedenhaltija. Siihen on helppo uskoa vieläkin, kun katselee vastarannan puiden heijastusta tummassa vedessä ja kuuntelee lammen hiljaisuutta.

Taurionlampi, Sysmä, 2010.

Kun Tiina Raevaaran novellissa kertoja saapuu lammen rantaan tutkimaan sudenkorentoja, ei siis tarvita kuin muutama kuvaileva sana, ja pystyn hyvin kuvittelemaan paikan:

     Lampi on täydellisen pyöreä, tummavetinen suolampi, ja sitä reunustaa rahkasammaleiden vihreänpunainen rengas. Jossain jyrähtää ukkonen, kaukana taivaanrannassa.
     Voisin jo lähteä eteenpäin, mutta astelen kuitenkin hyllyvälle sammalelle. Lampi houkuttelee katsomaan. Toinen jalkani uppoaa mättääseen ja jää kiinni johonkin, ehkä ammoin kuolleen puun juurakkoon. Saapas täyttyy vedellä, ja terävä oksa painuu säärtä vasten.
     Takanani kahahtaa. Mies, se sudenkorennoista kiinnostunut mies, katselee minua kuusen alta.
     ”Auta!” ulvahdan ja ojennan kättäni häntä kohden.
     Mies katselee liikkumatta. Hänellä on päällään vain ohut T-paita, kuluneet farkut, saappaat, sama lippalakki kuin aiemmin. Tummissa kasvoissa on jotain kovin tuttua, silti vierasta. Lopulta hän ojentaa kätensä minua kohti. Ei heti tarpeeksi pitkälle, sanoo ensin: ”Saat sitten puolestasi auttaa minua!”

Sudenkorentoja on mökkiämmekin lähellä olevalla lammella, mutta vieraita kulkijoita siellä ei ole näkynyt. Ainoastaan naapuriin saattaa toisinaan törmätä. – Ei Raevaaran novellissakaan kertojan tapaama mies itse asiassa ole mikään vieras: hän on kertojan kaksoisolento, hahmo eräästä mahdollisesta tulevaisuudesta. Kertojaa huomattavasti vanhempi kaksoisolento etsii myös sudenkorentoja, mutta hänen motiivinaan ei ole akateeminen tutkimus vaan jonkinlainen pakkomielle. Tässä vaiheessa on hyvä muistaa kaksoisolennon ilmaantumisen luonnollisin syy: kertoja ei ole syönyt lääkkeitään. Mutta toki arkirealismin rajat rikkovia selityksiäkin tilanteelle voi keksiä.

Novellin lopussa kertojan kaksoisolento sukeltaa etsimisen kiihkossaan lampeen katsomaan, ovatko sudenkorennot siellä. Ja hukkuu. Kun kertoja raahaa miehen ruumista lammesta rannalle, hän huomaa, että repeytyneen ihon alta pilkottaa hyönteisen panssari. Kaksoisolento etsi täydellistä sudenkorentoa väärästä paikasta: se olisi löytynyt hänestä itsestään. – Tämän tajuttuaan novellin kertoja tekee oman ratkaisunsa, joka on sanamukaisesti hurja. Lukija voikin itse valita lukutavan novellin loppuratkaisuihin. Joko kyse on kertojan harhaisista näyistä ja mielenterveyden romahtamisesta, jolloin loppu vaikuttaa hyvin traagiselta (mieleen tulee Edgar Allan Poen novellien tyyli, esim. tunnettu kaksoisolento-tarina William Wilson). Tai sitten novelli on luettavissa maagisen realismin genressä, mikä antaa tulkinnalle enemmän väljyyttä.

– – – – –

Raevaaran novellissa kertojan kaksoisolentona ei ole pelkästään lammen rannalla tavattu mies. Myös sudenkorento on hänen kaksoisolentonsa, toinen minänsä, todellinen olemuksensa.  – Viime aikoina olen ollut kovin innostunut kaksoisolentoaiheesta. Erityisen kiinnostava on ajatus kaksoisolennosta jonkinlaisena varjona tai peilikuvana, joka heijastelee oman minän salattua puolta. Muistaakseni jossakin on kuvattu peiliin katsomista ”narkissolaisena aktina”, joka jakaa ihmisen minän todelliseen ja haaveelliseen. Omasta peilikuvastani en kyllä paljonkaan saa irti (jos tätä naamaa alan peilistä liian usein tuijottelemaan, niin hoitoon ja heti). Mutta romantiikkaan taipuvaisena minuun tehoaa hyvin kaikenlainen itse luonnossa koettu symboliikka, joka muistuttaa jollakin tavalla niistä puolista, jotka arkiminä helposti jättää varjoonsa: mystisyyden kaipuu, pelot,  unelmat, moraalisesti parempi/huonompi minä jne.  

Tällaisena kimmokkeena toimii minulle myös sudenkorennon lento. Vaikka en itse osaa nähdä sudenkorentoa omana kaksoisolentonani, ymmärrän hyvin, miksi Raevaaran novellin kertoja niin kokee. Sudenkorento on muodonmuutoksensa kautta jättänyt lätäkössä rämpimisen taakseen. Sen lento muistuttaa haaveista ja unelmista, joita ei ole omassa elämässään syystä tai toisesta toteuttanut. Sellaisia on meillä kaikilla.

Ja kun kauniina kesäpäivänä on ihastellut sudenkorennon lentoa tovin, haluaa lisätä edelliseen toteamukseen toiveikkaan pikkusanan: lento muistuttaa unelmista, jotka eivät ole toteutuneet – vielä. Sillä kyllä tässä elämässä vielä moni haave toteutuu ja siivet kantavat lentoon edes hetkeksi.

Ruskohukankorento. Sysmä, Nikkaroinen, 2010.

– – – – –

Tämän postauksen kaikki kuvat ovat perheen valokuvaajan arkistosta. Lisää niin kesäisiä kuin talvisiakin kuvia löytyy hänen Flickr-osoitteestaan tinkatinka.

– Ja jos sudenkorennot kiinnostavat, niin kesää odotellessa voi harjoitella lajintuntemustaan Sudenkorento.fi-sivustolla. Siellä esitellään kattavasti kaikki Suomessa esiintyvät sudenkorentolajit.

Ja sitten vielä markkinointipuhe, sillä sellaisen  ansaitsee  ajanmukainen ja upeasti kuvitettu perusteos sudenkorennoista, Sami Karjalaisen Suomen sudenkorennot (Tammi, 2010).  Todella hieno ja luonnon tarkkailuun innostava luontokirja (kliseisesti: sopii niin lahjaksi kuin omaan hyllyyn …), josta ilmestyi viime vuonna uudistettu laitos.  Kirjan esittelyä täällä: Suomen sudenkorennot.

Read Full Post »

Suomalaisen kesäyön valoisuus on melkeinpä valitettavaa, sillä muuten juhannusaattoilta olisi otollista aikaa vampyyreille. Kaupungit tyhjenevät ihmisten lähtiessä perhekunnittain ja pienissä porukoissa kesämökeille, usein hyvin syrjäisiin paikkoihin, joissa luonto on lähellä ja sivistys kaukana. Kun tietää juhannuksenviettoon liittyvän reippaan alkoholinkäytön ja yleisen huolettomuuden, saalis olisi helppo: vampyyrin tarvitsisi vain raahata arkkunsa (esim. ison pakettiauton kyydissä) etäisyydelle muutamasta mökistä, odottaa yön pimeintä hetkeä ja saalistaa sitten nopeasti. Grillipaikalta lähimetsään harhautuneita humalaisia kusella kävijöitä voisi poimia kuin sieniä.

Mutta vaikka aurinko hetkeksi laskeekin, on taivaanrannassa säilyvä kajastus liikaa valoherkälle yökulkijalle – tai niin ainakin luulen (ja toivon, sillä juhannuksena suuntaan itsekin kesämökille, metsän keskelle). Mitä pidemmälle pohjoiseen mennään, sitä kauemmin kestää vampyyrin kuiva kausi kesäaikana. Jos itse olisin vampyyri, pitäisin todennäköisesti Suomea liian hankalana asuinympäristönä. Paitsi tietysti talvella, jolloin kaamoksen viettäminen jossakin Lapin laskettelurysässä mahdollistaisi lähes ympärivuorokautisen herkuttelun.

Vaikka kesämökin nurkilla ei vampyyreja vaanikaan (valitettavasti muita verenimijöitä kyllä riittää, tuhansittain), ovat ne silti oleellinen osa juhannustani. Päätin jo keväällä, että tämä on minun vampyyrikesäni, jonka aikana paikkaan tuohon populaarikulttuurin yhteen suosituimmista legendoista liittyvät mahdolliset sivistykselliset puutteeni. Päällimmäiseksi juhannuskassiin pakkaan ainakin Anne Ricen Vampyyri Lestatin, Richard Mathesonin romaanin Olen legenda ja perusasioita kerratakseni joskus aikoinaan luetun Bram Stokerin klassikon Dracula.

Kauhukirjallisuuden ja -elokuvan yliluonnollisista hirviöistä vampyyri on mielestäni kiinnostavin ja monitahoisin. Pelottavin se ei ole: kunnon kummitustarinoita ei voita mikään. – Tuntuu ehkä oudolta kutsua monitahoiseksi hahmoa, joka valitettavan usein jää pelkäksi vampyyrikliseiden toistoksi: arkku, verenhimo, kulmahampaat, viattomat neidot, valkosipuli, vaarnat, ei kestä aurinkoa, krusifiksit, vihkivesi, iättömyys, aatelinen, yksinäinen linna, mustat vaatteet, tunnekylmyys, viitta, lepakot jne. Ei kuitenkaan pidä sortua tarkastelemaan vampyyria yksinomaan näiden pinnallisten ominaisuuksien kautta: vampyyrikliseet ovat vain merkkejä, jotka antavat legendalle tai myytille ulkoisen, helposti tunnistettavan hahmon.

Monitahoisuus syntyy siitä, että kun luen Le Fanun tarinaa Carmillasta tai Viktor Pelevinin romaania Viides maailmanvalta, en lue kyseistä teosta niinkään ainutkertaisena tapauksena vaan yhtenä tulkintana myyttisestä vampyyrista. Ja kun näitä tulkintoja lukee/katsoo tarpeeksi monta, alkaa kokonaiskuva olla todellakin monitahoinen. Esimerkiksi kummitustarinoihin sama tekniikka ei päde: tarinoita autiotalojen kummituksista tai vanhoihin kartanoihin pesiytyneistä räyhähengistä on lukemattomia, ja usein ne ovat hyvin samanlaisiakin, mutta silti kyse on yleensä aina eri kummituksista.

Tarmo Kunnas esittelee teoksessaan Paha – Mitä kirjallisuus ja taide paljastavat pahuuden olemuksesta (2008, Atena) erilaisia pahan muotoja: absurdia pahaa edustaa mm. kuningas Oidipuksen tarina absurdina tragediana, karismaattisesta pahuudesta yhtenä esimerkkinä on William Blaken maalaama Lucifer ja sairas paha ilmentyy kuvauksissa natsien julmuuksista. Kunnas määrittelee monia muitakin pahan lajeja, ja yksi niistä on kauhistuttava paha, jonka kategoriaan vampyyritarinatkin kuuluvat. Kauhistuttavasta pahasta Kunnas kirjoittaa:

Sen avulla voi selittää modernin kulttuuri-ihmisen viehtymystä ja kiinnostusta hätkähdyttävään pahuuteen, mikä näkyy modernissa ajanvietekulttuurissa, jännitysromaaneissa, fantasiakirjallisuudessa, science fictionissa ja modernin ihmisen kiinnostuksessa pahan historiallisiin ilmenemismuotoihin. Ehkä jokaisessa meissä on alullaan rikollinen ja perverssi olento, kuten nerokas modernin romaanin edustaja Robert Musil ounasteli romaanissaan Mies vailla ominaisuuksia.
       Traagisen taiteen tapaan kauhistuttava paha on myös elämän tragiikan tutkimista, oppimista ja tarkastelua ja samalla oman tunne-elämän harjaannuttamista kärsimykseen ja oman kokemuspiirin laajentamista, syventämistä, puhdistamista ja terapiaa. Kauhistuttavassa pahassa pelko ei kohdistu selkeästi määriteltävissä olevaan pahaan, vaan tuntemattomaan, odottamattomaan, yliluonnolliseen ja outoon, joka yleensä tajutaan fiktioksi. Kauhistuttava paha on pääosin voimakkaan mielikuvituksen tuote, mutta se kertoo myös jokaisen ihmisen alitajuisesta olemisen pelosta.

Tarmo Kunnaksen sanat lohduttavat kaltaistani modernia kulttuuri-ihmistä: täydellistä synninpäästöä Kunnas tuskin suo (korkeakirjallisuus lienee se suositeltavin vaihtoehto), mutta ainakin kesäiselle vampyyriharrastukselleni löytyy jonkinlainen perusta. Vaikka vampyyrikirjat eivät aina kaunokirjallisella tasollaan huimaa ja elokuvatkin painivat usein siellä B-sarjassa (jopa C …), on vampyyreissa, vampyyrien uhreissa ja vampyyrinmetsästäjissä itsessään jännitteitä, ristiriitoja ja säröjä, jotka haastavat ”kulttuuri-ihmistä” monenlaisiin pohdiskeluihin. – Tosin nykyinen vampyyribuumi jauhaa legendaa kaupallisen viihdemyllyn läpi ihmissuhdemössöksi, jossa vampyyriyden kauhistuttavuus ja traaginen luonne kuihtuu pelkäksi romanttisten juonikuvioiden polttoaineeksi. Mutta eräs tulkintahan sekin on.

Vaikka vampyyreita ei valoisana juhannusviikonloppuna tarvitsekaan pelätä, voi huussireissulla suviyön hämärässä kuitenkin viihdyttää itseään kuuntelemalla metsiköstä kuuluvia rasahduksia ja muita epämääräisiä äämiä. Ehkä puiden keskellä vilahtaakin jotakin tummaa, jonka kokoa on vaikea päätellä. Niin, ihmissusia on Suomessakin – ja lauantaina on täysikuu.

Read Full Post »

Edellisen postaukseni jatkeeksi otan Jorge Luis Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirjasta (1967, suom. Sari Selander 2009, Teos) esille vielä toisenkin otuksen: madragoran, jota hyvällä syyllä voi kutsua taruolennoksi, sillä vanhojen uskomusten mukaan se on puoliksi kasvi ja puoliksi ihminen. Lemmenmarjaksikin kutsuttu ikivanha lääkekasvi tunnetaan Suomessa myös saksan/ruotsin kielestä juontuvalla nimellä alruuna, englanniksi kasvi on mandrake. Sinikka Piipon ja Ulla Salon teoksessa Mielen ja rakkauden kasvit (2005, WSOY) kerrotaan mandragoran kasvavan Euroopassa ”luonnonvaraisena Pohjois-Italiasta Balkanille viljelemättömillä pelloilla ja kivisillä jättömailla”, joten lähimetsistä sitä ei kannata lähteä etsimään.

Itse kiinnostuin mandragorasta melko tarkalleen seitsemän vuotta sitten lukiessani J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjan toisen osan, Salaisuuksien kammio (1998, suom. Jaana Kapari 2001, Tammi). Siinä seurataan pienenä sivujuonena, kuinka Tylypahkan velhokoulun professori Verso kasvattaa alruunoita, joita velholääketiede käyttää palauttamaan muodonmuutoksen kokeneet tai kirouksen uhriksi joutuneet ihmiset ennalleen. Minuun teki romaanissa vaikutuksen Rowlingin oivaltavuus hyödyntää mandragoraan liittyviä legendoja. Niistä tunnetuimpia, ihmismäistä ulkonäköä ja kammottavaa huutoa luonnehtii myös Borges:

Mandragora-niminen kasvi sijoittuu Borametzin tavoin kasvi- ja eläinkunnan välimaastoon: se huutaa, kun sen juuri kiskotaan maasta. Tuo huuto voi tehdä ihmisen hulluksi (Romeo ja Julia, IV:3). Pythagoras määritti tämän kasvin ”antropomorfiseksi” eli ihmisen muotoiseksi, ja roomalainen maatalousoppinut Lucius Colomella ”semihomoksi” eli puoli-ihmiseksi. Albert Suuri kirjoitti, että mandragorassa on ihmislajille tyypillisiä piirteitä, kuten jako kahteen sukupuoleen.

Tylypahkan kasvihuoneessa professori Verso kehottaa oppilaita suureen varovaisuuteen: täysikasvuisen alruunan huuto tappaa, ja hyvin nuorienkin alruunoiden parulta pitää suojata kuulo, muuten menettää tajuntansa moneksi tunniksi. – Jos karmea huuto olisi Tylypahkan alruunoiden ainoa legendoista napattu ominaisuus, en vielä nostaisi Rowlingille hattua. Mutta kirjailija käyttää mielikuvitustaan ja kehittää alruunan antropomorfisuutta niin pitkälle, että luo kasville ihmismäiset kehitysvaiheet – vauvaiän, lapsuuden, murrosiän ja aikuisuuden (kolme katkelmaa kirjasta):

Harry napsautti laput korvilleen. Ne sulkivat äänet kokonaan pois. Professori Verso pani pinkin pörröparin omille korvilleen, kääri kaapunsa hihat, tarttui lujasti yhteen kasvitupsuun ja nykäisi voimakkaasti.
     Harrylta pääsi hämmästynyt ähkäisy, jota kukaan ei kuullut.
Juurten sijaan mullasta putkahti pikkuinen, likainen ja kamalan ruma vauva.

Verso ilmoitti tyytyväisenä, että alruunat olivat ruvenneet oikukkaisiksi ja salamyhkäisiksi, mikä tarkoitti että niiden lapsuus jäi kovaa kyytiä taakse.
     ”Siinä silmänräpäyksessä kun niiden finnit kuivuvat, ne voidaan siirtää taas uusiin ruukkuihin.”

Maaliskuussa alruunat järjestivät meluisat ja riehakkaat hipat kasvihuone kolmosessa. Siitä professori Verso ilahtui suuresti.
”Heti kun ne yrittävät ruveta siirtyilemään toistensa ruukkuihin, ne ovat kypsiä”, hän sanoi Harrylle.

Alruunan muihin käyttötarkoituksiin viitataan ainakin sarjan viimeisessä osassa Kuoleman varjelukset (2007, suom. Jaana Kapari-Jatta 2008, Tammi). Kun Voldemortin joukot hyökkäävät Tylypahkaan, yhtenä puolustuskeinona professori Verso apureineen vie täysikasvuisia alruunoita muurille. – Kirjassa niiden vaikutus on tietenkin tappava, mikäli lähistölle osuvat viholliset eivät ole suojanneet kuuloaan, mutta alruuna saattaa olla pimeyden voimilta suojautumista ajatellen muutenkin. Teoksessa Mielen ja rakkauden kasvit nimittäin mainitaan, että mandragoraa hallussaan pitävän uskottiin olevan mm. pahojen manauksien ulottumattomissa ja että pahat henget eivät pitäneet kasvin hajusta. Näitä ominaisuuksia alruunaruukkua kuljettava Neville ehkä tarkoittaakin huutaessaan Harrylle: ”Alruunoita! Heitellään ne muurien päälle – ne eivät tykkää näistä!”

Borges viittaa kirjassaan myös Raamattuun, 1. Mooseksen kirjaan, jonka 30. luvussa kerrotaan mandragoran eli lemmenmarjan käyttämisestä lääkkeenä lapsettomuuteen. Jaakob on mennyt naimisiin kahden sisaruksen kanssa, joista Lea on vanhempi ja Raakel nuorempi. Alun perin hän oli ihastunut vain Raakeliin, mutta sisarusten isä huijasi hänet ottamaan ensin puolisokseen Lean. Koska Jaakob suosi enemmän nuorempaa vaimoaan, tasaa Jumala tilejä suomalla poikalapsia aluksi ainoastaan Lealle. Ruubenin, Simeonin ja Leevin synnytettyään alkaa hän kuitenkin ilmeisesti olla jo siinä iässä, ettei lasten saaminen ole enää kovin helppoa. – Ruuben löytää vehnänleikkuun aikaan vainiolta lemmenmarjoja  (1. Moos. 30:14) . Hän vie ne äidilleen Lealle. Myös Raakel, joka on joutunut turvautumaan orjattarensa Bilhan apuun saadakseen miehelleen perillisiä, kiinnostuu marjoista:

Silloin Raakel sanoi Lealle: ”Anna minullekin poikasi tuomia lemmenmarjoja.” Mutta Lea vastasi hänelle: ”Eikö riitä, että sinä olet jo vienyt minulta mieheni, kun nyt vielä tahdot poikani lemmenmarjat?” Raakel sanoi: ”Olkoon menneeksi, Jaakob saa ensi yönä maata sinun kanssasi, kunhan minä saan poikasi lemmenmarjat.” Ja kun Jaakob illalla palasi laitumelta, Lea meni häntä vastaan ja sanoi: ”Sinun on nyt maattava minun kanssani, sillä minä olen ostanut sinut itselleni poikani löytämillä lemmenmarjoilla.” Jaakob makasi sinä yönä hänen kanssaan.

Jakeen 30:14 alaviitteessä kerrotaan, että lemmenmarja on ”hedelmällisyyden edistämiseen käytetty kasvi, luultavasti Mandragora officinarum”. – Lemmenmarjoista tuntuisi olevan erityisesti hyötyä Lealle, sillä hän tulee raskaaksi ja synnyttää Isaskarin. Luultavasti hän ei antanutkaan kaikkia lemmenmarjoja kilpasiskolleen, vaan käytti osan itse. Sellaisesta ei kyllä Raamatussa mainita mitään, mutta kyllä nämä siskokset ovat aivan varmasti tottuneet juonimaan toisiaan vastaan ja käyttämään kaikki konstit päästäkseen Jaakobin suosioon.

Tämän jälkeen Lea synnyttää vielä yhden pojan ja yhden tyttären: no, jos Ruuben kerran löysi lemmenmarjojen kasvupaikan, niin siellähän ne kasvavat seuraavinakin vuosina. Raakelille marjoista ei tuntuisi olevan välitöntä hyötyä, sillä vaikka hän synnyttääkin Jaakobille kaksi poikaa, Joosefin ja Benjaminin, tapahtuu se vasta Lean saatua tuon nuorimmaisen poikansa.

Mandragoran käyttö sekä hedelmällisyyden lisääjänä että yleensäkin seksuaalisen halukkuuden innostajana on ollut laajalti tunnettu. – Niccolo Machiavelli käsitellyt aihetta vuonna 1518 kirjoittamassan komediassa Mandragola. Callimaco on näytelmän juonikas päähenkilö, joka on ihastunut naimisissa olevaan Lucreziaan, ja haluaa vietellä tämän. Kaunis Lucrezia on naimisissa itseään paljon vanhemman Nician kanssa, mutta hän ei hyveellisenä naisena ole mikään helppo saalis. Jokaisella on kuitenkin heikkoutensa: Lucrezia ja Nicia ovat edelleen lapsettomia, vaikka he ovat olleet jo monta vuotta naimisissa.

Callimaco tekeytyy lääkäriksi ja lähtee kaupittelemaan Nicialle ratkaisua ongelmaan. Hän kertoo mandagorasta tehdystä juomasta, jonka nauttiminen auttaisi Lucreziaa tulemaan raskaaksi. Lääke ei kuitenkaan ole täysin vaaraton: ensimmäinen mies, joka harrastaa seksiä lääkkeen ottaneen naisen kanssa, kuolee. Callimaco ehdottaakin, että ensimmäiseksi rakastajaksi Lucrezialle järjestettäisiin joku ulkopuolinen. – Nicia lankeaa ansaan ja suostuu suunnitelmaan.

Lucrezian taivutteleminen erikoiseen järjestelyyn on paljon hankalampaa, mutta lopulta Lucrezia myöntyy, sillä hän ei halua asettua aviomiehensä tahtoa vastaan. Ja kuten voi arvatakin, tuon ”ulkopuolisen” rakastajan rooliin astuu Callimaco itse. Näytelmä päättyy tavallaan onnellisesti, sillä Lucrezia ihastuu nuoreen rakastajaansa ja haluaa heidän jatkavan suhdetta, ja toisaalta taas Nicia saa perillisen, sillä Lucrezia tulee raskaaksi.

Hedelmällisyyden parantamisen ja seksuaalisen himon kiihdyttämisen lisäksi mandagoraa on jo antiikin aikana käytetty narkoottisiin tarkoituksiin, kuten koviin kipuihin ja ennen amputaatioita. Teoksessa Mielen ja rakkauden kasvit mainitaan tähän liittyen eräs erityisen kiinnostava asia:

Roomassa tunnettiin myös ”kuoleman viini”, jota annettiin ennen ristiinnaulitsemista ja kidutuksia. Ajanlaskumme alussa Roomassa oli sääntö, että ristiinnaulittujen ruumiit piti silpoa ennen omaisille luovuttamista, koska mandraken tiedettiin tuovan myös kuolemankaltaisen unen.

Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta on esitetty spekulaatioita ja vaihtoehtoisia teorioita luultavasti jo heti hänen kuolemansa jälkeen. Olisiko mahdollista, että Jeesus ei kuollutkaan ristillä, vaan ainoastaan vaipui kuolemankaltaiseen uneen? – Kuulostaa melko mahdottomalta, mutta näkökulma muuttuu, jos asetellaan kysymys hieman toisin. Eli, kumpi on todennäköisempää: herätä kuolleista vai  herätä syvästä narkoosista?

Kysymyksenasettelu on sikäli hauska, että jos joku uskoo tunnetut luonnolait kumoavaan kuolleista heräämiseen, ei hän voi täysin kyseenalaistaa tuota toista vaihtoehtoa: vaikka vaipumisessa narkoosiin ristillä ja siitä selviämisessä on omat ongelmansa, on jokaisen pakko myöntää sen olevan huomattavasti loogisempi selitys. – Spekulaatiot narkoosista johtuvat ainakin osaksi Raamatun kuvauksista Jeesuksen viimeisistä hetkistä ristillä. Sekä Markus, Matteus että Johannes kertovat Jeesuksen juoneen jonkinlaiseen sieneen imeytettyä hapanviiniä juuri ennen kuin hän ”antoi henkensä”. Hapanviiniksi kutsuttiin viiniä, johon oli sekoitettu etikkaa. Oliko Jeesukselle tarjottuun viiniin sekoitettu jotain muutakin, esimerkiksi mandragoraa tai jopa oopiumia – tai mahdollisesti molempia?

– Lisäksi Johanneksen evankeliumissa on mielenkiintoinen yksityiskohta, joka paljastaa, että ristiinnaulitut otettiin alas tavallaan ”kesken toimituksen” ja että Jeesusta kohdeltiin eri tavalla kuin kahta muuta (Joh. 19: 31-34):

Silloin oli valmistuspäivä, ja alkava sapatti oli erityisen suuri juhla. Jotta ruumiit eivät jäisi sapatiksi ristille, juutalaiset pyysivät Pilatukselta, että ristiinnaulituilta lyötäisiin sääriluut poikki ja heidät otettaisiin ristiltä alas. Niinpä sotilaat katkaisivat sääriluut niiltä miehiltä, jotka oli ristiinnaulittu Jeesuksen kanssa, ensin toiselta ja sitten toiselta. Jeesuksen luo tultuaan he huomasivat hänen jo kuolleen eivätkä siksi katkaisseet hänen sääriluitaan. Yksi sotilas kuitenkin työnsi keihään hänen kylkeensä ja haavasta vuoti heti verta ja vettä.

Jos yksi Jeesuksen läheisimmistä opetuslapsista on lahjottavissa, niin miksei roomalainen vartiosotilaskin? Jeesuksen sääriluita ei katkottu, ja haavan aiheuttaminen keihäällä on saattanut olla vain paikalle kerääntyneelle yleisölle suunnattua teatteria. Nukutusjuoman paras mahdollinen nauttimisajankohtakin on ollut helppo määrittää, sillä juutalaisten sapatti alkoi jo perjantai-iltana, ja koska sapattina ei saanut tehdä työtä, sotilailla oli todennäköisesti tietty määräaika, jolloin ristiinnaulitut otettiin alas ristiltä. Sääriluut katkaistiin kuoleman nopeuttamiseksi.- Sopiva määrä oopiumin ja mandragoran sekoitusta etikkaviiniin lisättynä vie tajun ja hidastaa ruumiintoimintoja, mm. hengitystä – mutta aikaa ei tämän jälkeen varmaankaan ole paljon, sillä tajuttomuus todennäköisesti jouduttaa ristiinnaulitun loppua, koska hän ei voi enää kannatella painoaan jaloilla. 

Kuolemankaltainen uni on oleellisessa osassa myös maailmankirjallisuuden tunnetuimmassa rakkaustarinassa, William Shakespearen näytelmässä Romeo ja Julia. Välttääkseen hänelle järjestetyn avioliiton Julia ottaa isä Laurencen hänelle antamaa valekuolleeksi tekevää lääkettä, johon on uutettu mandragoraa. Julian nukkuessa kuin kuollut isä Laurencen on tarkoitus lähettää Romeolle kirje, jossa hän pyytää tätä saapumaan paikalle. Yhdessä he sitten menisivät hautaholviin, jonne Julian  ”kuollut ruumis” viedään. Suunnitelma on muuten hyvä, mutta valitettavasti se menee pieleen: nuorten rakkaustarinan loppu on traaginen.  – Tätä isä Laurence ei tietenkään vielä tiedä kertoessaan Julialle lääkkeen vaikutuksista (suom. Marja-Leena Mikkola, 2006, WSOY):

Mikään ei ilmaise, että yhä elät,
ei hengitys, ei ruumiin lämpö;
harmaaksi tuhkaksi kohta kuihtuvat
ruusut huulillasi ja poskillasi,
silmien luukut laskeutuvat alas,
niin kuin kuolema ne sulkee
päättäessään elämämme päivät.
Jäsenet vailla voimaa, notkeutta
ovat kuin kuolleella, kankeat ja kylmät;
ja neljäkymmentäkaksi tuntia
pysyt kuihtuneessa kalmon hahmossasi,
ja sitten unestasi heräät virkeänä

Elintoimintojen hidastuttaminen 42 tunnin ajaksi kuulostaa riskialttiilta. Jos esimerkiksi Jeesus vaipui ristillä narkoosiin, todennäköisesti häntä ei edes viety hautaan vaan elvytettiin mahdollisimman nopeasti: liian pitkä aika elintoiminnot hidastettuina saattaa aiheuttaa pysyviä aivovaurioita.  Hautakammioon olisi siinä tapauksessa päätynyt aivan eri ruumis, käärinliinoihin peitettynä. – Mutta kaunokirjallisuudessa kaikki keinot ovat sallittuja. Ja jotta mahdollinen lukija uskoisi, että Julian nauttimassa rohdossa todellakin on mandragoraa, lainattakoon vielä katkelma Julian mietteistä ennen lääkkeen juomista:

entä jos herään ennen määräaikaa –
keskellä tuota löyhkää, parkua,
joka kuin lemmenmarjan kauhunkiljaisut
vie järjen valon kuolevaisilta

Kuten jo aiemmista esimerkeistä on käytynyt ilmi, myyttisen mandragoran ominta aluetta ovat  nuo kaksi niin ihmiselämän kuin kirjallisuudenkin järisyttävintä voimaa: rakkaus ja kuolema. Lemmenlääkkeeksikin käytetyn kasvin synkempää puolta selittävät vanhat uskomukset, jotka liittyvät sen syntyyn ja kasvupaikkoihin. Borges kertoo Kuvitteellisten olentojen kirjassaan:

Se että mandragora muistuttaa erehdyttävästi ihmistä, on levittänyt taikauskoista käsitystä, että mandragorat kasvaisivat hirsipuiden läheisyydessä. Browne (Pseudodoxia Epidemica, 1646) kirjoittaa, että hirtetyistä tihkuva rasva saa ne itämään; populaari kirjailija Hanns Heinz Ewers (Alraune, 1913) puhuu puolestaan hirtettyjen siemennesteestä.

Kauhukirjallisuutta kirjoittaneen saksalaisen Hanns Heinz Ewersin romaania Alraune ei valitettavasti ole suomennettu – Ewers on ollut kustannusmaailman hylkimä 1940-luvulta saakka natsisympatioidensa takia. Suurin yksittäinen ”rike” hänen kirjailijaurallaan on ehkä kansallissosialistien vuonna 1930 kuolleen marttyyrin ja sankarin Horst Wesselin elämäkerran kirjoittaminen. Teoksen suomensi Mika Waltari (Horst Wessel, eräs saksalainen kohtalo, WSOY, 1933). Panu Rajala kertoo Mika Waltari -elämäkerrassaan Unio Mystica (2008, WSOY) nuoren Waltarin olleen hyvin kiinnostunut Hanns Heinz Ewersin kauhuromantiikasta ja ottaneen siitä vaikutteita nimimerkillä Kristian Korppi julkaisemaansa kauhunovellikokoelmaan Kuolleen silmät.

Ewersin romaanissa mandragora-myyttiä sovelletaan hätkähdyttävän erikoisella tavalla. Olen tosin lukenut kirjasta vain alkuosan (löysin netistä blogin, jossa Ewersin tuotantoa englanniksi kääntävä Joe E. Bandel tarjoilee maistiaisia tulevasta julkaisusta), mutta siitäkin sai jo aika hyvän kuvan kirjan luonteesta.  – Frank Braun ja hänen tiedemiesenonsa professori Ten Brinken ovat vierailulla eräässä kodissa, kun seinältä putoaa alas outo esine. Se paljastuu alruunaksi, mandragoran kuivuneeksi juureksi, joka on ollut suvussa jonkinlaisena talismaanina jo ainakin kahdensadan vuoden ajan. Frank Braun ja hänen enonsa saavat kuulla seikkaperäisen selvityksen alruunasta ja erityisesti sen synnystä: tarinan mukaan keskiajalla rikolliset hirtettiin alasti, ja kun hirtetyn niska katkesi, tapahtui siemensyöksy ja sperma lensi maahan. Näistä siemenistä kasvoi alruunoita, mies- tai naispuolisia. 

Professori kiinnostuu kasvista ja pyytää sen mukaansa. Mutta vielä enemmän aiheesta innostuu sisarenpoika, joka ehdottaa keinosiemennystä tutkineelle enolleen huikeaa tieteellistä tutkimusta: oikean alruunan luomista, myytin muuttamista todeksi. Sperman saaminen ei ole hänen mukaansa ongelma, sillä rikollisia hirtetään jatkuvasti. Ja Äiti Maa pitää tietysti ymmärtää symbolisesti: millainen on nainen, joka auliisti antautuu kenen tahansa siemennettäväksi? – Vastaus: prostituoitu tietenkin.

Professori ryhtyy tuumasta toimeen. Vaikka Äiti Maan korvike houkutellaankin mukaan suunnitelman toteuttamiseen aluksi melkoisella rahasummalla, tulee hän katumapäälle, jolloin toimenpide tehdään laboratoriossa vastoin hänen tahtoaan.  Äiti kuolee synnytettyään tytön, josta kehittyy täysin moraaliton ja seksuaalisuudessaan holtiton – isä kun on murhaaja ja äiti prostituoitu. Lopulta professorin adoptoima tyttö saa selville keinotekoisen taustansa, ja niin hän päättää kostaa kasvatti-isälleen.

– Mandragoralle ei taida löytyä Suomen luonnosta vastinetta. Toki meilläkin kasvaa myyttisiä lääkekasveja, kuten esimerkiksi hullukaali. Mutta se olisikin jo ihan oman postauksensa aihe.

Read Full Post »

Maailmankirjallisuudessa ja eri kulttuurien mytologioissa on valtava määrä ihmeellisiä otuksia: arvoituksia esittävä sfinksi Sofokleen näytelmässä Kuningas Oidipus, irvistelevä Cheshiren kissa Lewis Carrollin romaanissa Liisa ihmemaassa, Helvetin porttia vartioiva Kerberos antiikin tarustossa ja trullipeikot Henrik Ibsenin näytelmässä Peer Gynt – vain muutaman mainitakseni. Nämä ja yli sata muuta fantastista olentoa löytyvät Jorge Luis Borgesin teoksesta Kuvitteellisten olentojen kirja (1967, suom. Sari Selander 2009, Teos), joka on eräänlainen tarumaailman otusten hakuteos.

Vaikka Borgesin kirja onkin hauska ja ajatuksia herättävä, jää se lukukokemuksena yllättävän kevyeksi: olentojen esittelyt ovat lyhyitä, ja vaikka viittaukset maailmankirjallisuuteen ovat hyvin valittuja, jää niitä kaipaamaan lisää. Kirjaa lukiessa tuleekin taas kerran miettineeksi sitä, kuinka aika on nakertanut tällaisten teosten merkitystä: ei pärjää Wikipedialle. – Toisaalta Borges on kerännyt joukon hyvin poikkeuksellisia ja harvinaisia olentoja, joita ei kannata etsiä nörttisukupolven kyhäilemästä nettisanakirjasta.

Kokoelmassa on paljon erikoisuuksia, mutta ehkä eniten minua viehättää omassa yksinkertaisuudessaan nerokas kuvittelun luomus, merihevonen:

Merihevosen ero muihin fantastisiin eläimiin nähden on siinä, että se ei ole syntynyt heterogeenisiä elementtejä yhdistelemällä. Kyse on yksinkertaisesti villihevosesta, joka asustaa meren syvyyksissä ja vierailee maan päällä vain kuuttomina öinä, silloin kun merituuli tuo sen sieraimiin laiduntavien tammojen hajun.

Borgesin kuvaama merihevonen herättää ihmetystä, sillä oma käsitykseni merihevosista perustuu kreikkalaisen mytologian kuvastoon. Kuvataiteessa ja patsaissahan usein kuvataan Poseidonin ohjastama hevosvaljakko, jossa hevosilla on hevosen eturuumis, mutta takajalkojen tilalla jonkinlainen kalan tai delfiinin pyrstö. – Borges ei kuitenkaan viittaa Poseidoniin, vaan hänen merihevosensa on itäisempää alkuperää, Tuhannen ja yhden yön tarinoiden mailta: itse Sinbad on nähnyt, kuinka merestä noussut ori hyppää tamman selkään … (en tuollaista kohtausta muista, mutta siitä onkin aikaa, kun olen Sinbadin matkoista lukenut).

Täsmentääkseen merihevostaan Borges siteeraa 1200-luvulla eläneen kosmografi al-Qazwinin tutkimusta Luomisen ihmeet:

Merihevonen muistuttaa tavallista hevosta, mutta sen harja ja häntä ovat pitemmät, sen väri kiiltävämpi ja sen kaviot halkinaiset aivan kuin villihärällä. Kooltaan se on tavallista hevosta pienempi, mutta hieman aasia suurempi.

Ei siis todellakaan mikään kreikkalaistyylinen hippocampus. Ongelman voisi ratkaista selittämällä, että rannalle noustessaan merihevonen ottaa maaeläimen hahmon ja pyrstö muuttuu takajaloiksi. Tällaisesta metamorfoosista Borges ei kuitenkaan mainitse mitään, joten voihan olla, että itäisissä mytologioissa merihevoset laukkaavat myös veden alla nelijalkaisina. – Samalla kun ihmettelen merihevosen hevosmaisuutta, tajuan, että löytyyhän kotimaisesta kirjallisuudesta aivan täydellinen vastine Borgesin kuvaamalle merihevoselle, nimittäin Tove Janssonin romaanista Muumipappa ja meri. Aina ei todellakaan tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan:

Ne nelistivät hiekalla edestakaisin pää pystyssä ja harja liehuen, hännät hulmusivat takana kuin pitkät, kiiltävät laineet. Ne olivat kuvaamattoman kauniita ja kepeitä ja tiesivät sen itse, ne keimailivat julkean luontevasti – toisilleenko, itselleen, saarelle vai merelle, se oli yhdentekevää. Toisinaan ne heittäytyivät päistikkaa veteen, joka pärskyi korkealle ja loi sateenkaaria kuutamoon, sitten ne laukkasivat takaisin omien sateenkaariensa alle, pyörittivät silmiään ja taivuttivat päänsä alas korostaakseen kaulan ja selän kaarta. Näytti siltä kuin ne olisivat tanssineet peilin edessä.

Muumipappa ja meri on kertomus siitä, kun muumiperhe lähtee yksinäiselle majakkasaarelle. Saari sijaitsee kaukana Muumilaaksosta ja on aivan toisenlainen ympäristö kesäiseen ja vehreään kotiseutuun verrattuna: karu, kivikkoinen, tuulinen ja hyvin yksinäinen. – Merihevosille saaren rantahietikko on tietenkin otollinen paikka telmimiseen, kaukana asutuksesta ja liian uteliailta katseilta. Muumipeikolle merihevoset kuitenkin näyttäytyvät, ja samalla paljastuu niiden narsistinen luonne: vaikka ne kaipaavat rauhaa, nauttivat ne silti ihailun kohteena olemisesta.

Tove Janssonin kuvittelemat hevoset poikkeavat itämaisista lajitovereistaan siinä, että ne tanssivat rannalla nimenomaan kuutamossa, kun taas Borgesin luonnehdinnan perusteella kaukoidässä orit nousevat vedestä vain kuuttomina öinä. Yhteistä hevosille on kuitenkin villi alkuvoimaisuus: vaikka Janssonin romaanin merihevoset eivät saavukaan rannalle tammojen tuoksun kiihottamina, on niidenkin hevostelu luonteeltaan keimailevaa ja eroottistakin.

Muumipeikon kohtaamista merihevosten kanssa tuskin kuitenkaan voi tulkita havahtumiseksi omaan seksuaalisuuteen, vaikka hän merihevosiin tutustuttuaan kokee määrittelemätöntä halua ja kaipuuta. (Lue: Bruno Bettelheim –tyylisillä seksuaalisuustulkinnoilla ei tarvitse kaikkea lastenkirjallisuutta pilata!) – Muumipeikko käy myrskylyhtyineen rannalla odottamassa merihevosia jokaisena yönä, jopa silloinkin kun kuutamoa ei ole, ja muutaman kerran odotus palkitaan. Tähän prosessiin Jansson on yhdistänyt hienosti Mörön, joka puolestaan saapuu rannalle joka yö Muumipeikon myrskylyhdyn houkuttelemana. Muumikirjojen filosofisia näkökulmia tarkastelevassa teoksessaan Muumit ja olemisen arvoitus (Atena, 2009) Jukka Laajarinne kirjoittaa:

Muumipeikko kohtaa mörkönsä, kun hän ihastuu häpeilemättömästi keimaileviin merihevosiin. Nuo samettiset, kukalliset, ilkikuriset ja ennen kaikkea kauniit olennot herättävät hänessä romanttisen, tuskaisan kaipuun. Juuri merihevoseen rakastuminen saa Muumipeikon kulkemaan öisin rannalla, kaivaten, Mörköä houkutteleva lyhty kädessään. Juuri merihevoseen rakastuminen, kauneuden kaipuu nostaa hänen Mörkönsä pintaan, juuri yhteys toiseen havahduttaa tietoisuuteen siitä, että on tästä erossa:

– Sinä olet kaunein olento, jonka olen nähnyt, sanoi Muumipeikko, ja juuri silloin Mörkö alkoi ulvoa.

Mörkö alkaa ulvoa, koska se kaipaa lamppuaan: Muumipeikko on sammuttanut lyhtynsä, jotta hän ei pilaisi merihevosten kuutamoa ja karkottaisi niitä rannalta. Samalla Muumipeikko on itse muuttunut Möröksi – olennoksi, joka istuu pimeässä ja ihailee merihevosten kukikkaita kylkiä, liehuvia harjoja ja kuunpaisteen heijastuksia kavioiden nostattamissa rantaveden pärskeissä.

Merihevosten ihastelua ei jatku loputtomiin, ja Muumipeikko ymmärtää, että merihevoset ovat narsismissaan pinnallisia ja vain pilailevat peikon kustannuksella. Möröstä tuleekin merihevosia tärkeämpi, sillä Muumipeikko on ottanut velvollisuudekseen lievittää sen yksinäisyyttä viemällä öisin myrskylyhdyn rannalle, jotta Mörön ei tarvitse olla pimeässä. – Viimein paloöljy loppuu, eikä Muumipeikko voi enää sytyttää lyhtyä. Hän joutuu menemään rannalle ilman lyhtyä. Mutta silti Mörkö aloittaa ilolaulun nähdessään peikon, ja Muumipeikko tajuaa, että Mörkö ei välitäkään lyhdystä, vaan ilahtuu nähdessään hänet.

– Merihevoset vaikuttavat Mörköön verrattuna latteilta ja epäaidoilta otuksilta, ainakin näin marraskuun harmaudessa synkistelevän suomalaisen näkökulmasta. Ja onhan Mörössä potkua, kyllä se kestää kansainvälisen vertailun pelottavien otusten sarjassa. Mörkö sopisi hyvin Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirjaan, koska Mörkö ei pelkästään kulje Muumilaakson metsissä ja pihoilla kasvillisuutta palelluttamassa, vaan se löytyy myös jokaisen omasta päästä. Lapsuuden pelottavimmaksi kirjallisuuden ja elokuvien olennoksi monet nimeävätkin Mörön. Möröllä ei juurikaan ole tarkasti kuvattuja yksittäisiä ominaispiirteitä, joten jokainen kasvattaa sitä mielessään jonkinlaisena omien pelkojensa peilikuvana. Ja se vasta pelottavaa onkin.

Lohdullista kuitenkin on, että oman Mörkönsä voi kohdata ja sen kanssa voi tulla toimeen. Niin tekee Muumipeikko, miksen siis minäkin? – Merihevoset pitäkööt hauskaa keskenään, ei niiden perään kannata haikailla …

Read Full Post »

Older Posts »

%d bloggers like this: