Kirjablogien Nenäpäivä

Toisinaan puuduttavaltakin tuntuva ”saman kirjan vatvominen” kirjablogeissa käy kiinnostavaksi silloin, kun teos jakaa vahvasti mielipiteitä ja on lisäksi jollakin tavalla niin tärkeä (esim. Finlandia-palkittu), että kirjabloggarit kokevat tarpeelliseksi perustella sen huonoutta/hyvyyttä tavallista korostetummin. Syntyy kommenttiketjuja ja linkityksiä toisten teksteihin.

Kävin lukemassa Mikko Rimmisen romaanista Nenäpäivä (Teos, 2010) kirjoitettuja arvioita eri kirjablogeissa sekä kommenttilaatikoissa käytyjä keskusteluja. Itse olen kirjoittanut blogissani Nenäpäivästä kahdesti aiemminkin.  Niistä ensimmäisessä – Alkuja: Nenäpäivä   (24.11.2010) –kirjoitin romaanin aloituksessakin esiintyvistä kahdesta naisesta. Heistä Irja suhtautuu päähenkilö Irmaan positiivisesti, Arja negatiivisesti:

– Irja ja Arja istuivat olkapäilläni kirjaa lukiessani samalla tavalla kuin Aku Ankka -sarjakuvissa joskus kuvatut Akun sisäisten motiivikonfliktien riitapukarit, enkeli ja piru. Välillä Irman tohelointi ja tungettelu ainoastaan ärsytti, välillä taas hänen lämmin empatiansa ja henkilökohtaisen elämänsä ongelmat saivat minut melkein häpeämään negatiivisia tuntemuksiani.

Ehkä romaanin kertoja intuitiivisesti aavistaa tämän kamppailun ja nimeää sen osapuolet jo heti ensimmäisessä virkkeessä. Taistelua lukijan sielusta ei käydä suljetuin ovin, vaan asetelma on näkyvissä alusta saakka. – Minun olkapäilläni ohjeitaan huutelevien voimasuhteissa ei ollut enää mitään epäselvää romaanin loppuun tultaessa. Irja voitti, sillä eihän Irmasta voi olla pitämättä. Ja näin käy luultavasti kaikille, jotka lukevat kirjan loppuun. Mutta varmasti Arjakin saa käännettyä monen lukijan mielen synkeäksi romaanin alkupuolella, jolloin Irma jää etäiseksi, ikäväksi hahmoksi, ja lukuinto tyrehtyy.

Toivottavasti niin ei käy kovin monelle, sillä Nenäpäivä on hieno romaani.

Oma mielipiteeni tuli siis selväksi: olen Irjan porukoissa. Mutta ymmärrän kyllä Arjankin näkökulmaa. Irma on ärsyttävä ja tungettelevaisuudessaan epäilyttävä persoona. Eikä siinä vielä kaikki: romaanin kerronta etenee tuskastuttavan hitaasti ja poukkoillen. Oman lukukokemuksensa ahdistavuuden tuo kirjablogissaan esille Teresita, joka hauskan itseironisesti korostaa ”perusinsinööriyttään”: 

Insinöörin kirjahylly (3.1.2011)

Kirjan juoni tai aihe tai rakentelu, miksi sitä nyt kutsuisi oli jotenkin puuduttavan ahdistavaa. Sellaista Juoksuhaudantien pakkomielteistä meininkiä. Tällaiselle suoraviivaiselle perusinsinöörille se ei oikein iskenyt. Etenkin Irman liikkuminen paikasta toiseen oli suorastaan tuskastuttavan vaivalloista niin kävellen kuin autollakin. Ja jotenkin omituista myös. En aina pysynyt kärryillä mihin suuntaan Irman raajat sojottivat, kun jokin yllättävä tilanne tuli hänelle eteen. Myöskin uusien tuttaviensa kanssa keskustelun aikana Irman muihin maailmoihin katoilevat ajatukset olivat jotenkin hermostuttavia. Kun pääsi tilanteen loppuun oli jo unohtanut mistä se tilanne oikeastaan alkoi.

Irman henkilön tuskastuttavat ongelmat (niin liikkumisessa, toiminnassa, puhumisessa, ajattelemisessa – yleensäkin kaikessa …) ja romaanin kerronta tuntuvat ahdistavan monia, eikä Rimmisen persoonallinen, omituisia sanoja ja täyteen ahdettuja lauseita pursuileva suomen kieli tilannetta juuri paranna. Toisaalta kieli myös rikastutti useiden lukukokemusta. Näin Jori blogissaan:

Kaiken voi lukea (18.12.2010)

Moneen otteeseen on mainittu kirjailijan käyttämistä itse keksityistä sanoista, jotka ärsyttävät osaa lukijoista syvästi. Minua ne eivät ärsyttäneet, vaan pääsääntöisesti sopivat Irman tohottamiseen hienosti lisäten siihen oman vivahteensa. Valtaosa sanoista selittää itse itsensä, joko sillä että ne muistuttavat oikeaa sanaa tai sitten kuulostavat siltä, mitä ne ovat esittämässä. Ainoastaan yhden kerran panin merkille, että sana ei minulle auennut lainkaan. Vaikka sanat tässä kirjassa toimivatkin, en silti haluaisi kenenkään muun samaa tapaa enää käyttävän, enkä myöskään Rimmisen jatkavan sitä tulevassa tuotannossaan.

Tosin Jorikin kirjoittaa, että vaikka tyyli tähän teokseen sopikin, ei se silti ole erityisen mieluista luettavaa. – Blogeissa tulee rivien välissä esille myös se, että vaikka Rimminen ei tyylillisesti ole liian vaikea, vaatii hänen romaaninsa lukeminen halua ja paneutumista. Jos odotuksissa tai ennakkoasenteessa on särö, lukeminen ei suju. Minulle on joskus käynyt samoin kuin Mari A:lle: jokin seikka romaanissa ärsyttää jo etukäteen, jolloin kirjalle ei ehkä tule annettua mahdollisuutta. Tällainen seikka voi hyvinkin olla se, että oma ehdoton Finlandia-suosikki on jäänyt vaille palkintoa:

Mari A:n kirjablogi (15.12.2010)

Minusta ja Rimmisen teksteistä ei tullut ystäviä. Pidän lyhyistä ja iskevistä ja toki kielellä leikittelevistä teksteistä, mutta kuitenkin hieman, tai ehkä paljonkin, toisenlaisista teksteistä. Lisäksi Finlandia-palkitsemisen jälkeen olin kiukkuinen siitä, että Nenäpäivä vei voiton Karkkipäivästä, joka mielestäni olisi ollut paljon tärkeämpi kirja palkinnon saajaksi ja myös tekstinä enemmän minun tyylinen. Kirjan loppua kohden kiukku vähän pieneni ja yritin antaa kirjalle mahdollisuuden. Silti huomasin kestäväni tekstiä puoli sivua kerrallaan, kunnes ajatukset lähtivät harhailemaan ihan jonnekin muualle. Voisi siis sanoa, että en päässyt tähän kirjaan sisälle ollenkaan.

Irma voi myös valloittaa. Tällaisesta lukukokemuksesta kirjoittaa hauskasti Ilse, joka kohtaa omassa arjessaan Irman vaikkapa hedelmätiskillä:

Juuri tällaista (5.1.2011)

Kertoja-Irma, jonkalaisen naisen jokainen tuntee, on aivan valloittava hahmo. Hänen ajatuksensa ehtivät pujahdella seinäkellojen sijoitteluun tai siivouspaidan kuviointiin silloinkin, kun hänen pitäisi osata olla. Irma on traaginen mutta ei säälittävä, tavallisen tylsä mutta aivan erityinen, lörpöttelevä mutta mysteeriksi jäävä. Kun hän on seuraavan kerran yhtä aikaa minun kanssani punnitsemassa hedelmiä marketissa, minä aion sanoa hänelle hei. Sitten voimme vähän jutella siitä, miten turhia viinirypälerasiat ovat mutta silti niitä tulee aina otettua ja että on se harmi, kun kotimaisia omenoita ei saa kuin syksyllä.

Vaikka Irma tavallaan valloitti minutkin ja pidin romaanista, on pakko yhtyä joihinkin blogien kriittisistä kommenteista. Olen samaa mieltä Jennin kanssa siitä, että romaanin idea ja sanoma löytäisivät tiensä lukijan luokse niukemmallakin sivumäärällä:

K-blogi – koko lailla kirjallisesti (4.1.2011)

Mutta ne risut. Novellina olisin lukenut tämän mielelläni, mutta kirjana tämä oli mielestäni liian pitkä: alussa olin jopa kiinnostunut, mutta tuo into ei kantanut loppuun asti. Kirjan takaliepeessä oli kehuttu juuri takaa-ajokohtausta, mutta minusta se oli venytetty, aivan kuin koko kirja. Kirja oli myös ahdistava. Ei sillä tavalla puhdistavasti, että se pistäisi lukijan kokemaan jotain rankkaa tai osoittaisi tärkeitä, vaikeita asioita, vaan minua tuskastutti se, että nopealukuisuudestaan huolimatta tarina toisti itseään eikä oikein päätynyt mihinkään, vaikka etenkin lopussa kaikenlaista tapahtuikin.

Blogeista löytyy myös sellaisia ajatustiivistymiä, joissa kiteytyy jotakin sellaista Nenäpäivälle olennaista, jota ehkä itsekin mietin mutta en osannut sanoa. Näin blogimaailman konkari Kemppinen Rimmisen hyrymäisyydestä:

Kemppinen (21.12.2010)

”Nenäpäivä” on todella tarkasti kirjoitettu. Perustasolla teksti antaa jatkuvia ilon aiheita. Nokkeluus ei ole mitään tervon juontia. Kokonaisuus on tyypillistä novellitekniikkaa. Universaalikertojaa ei ole. Kaikki tapahtuu päähenkilön mielessä, mielen suodattamana. Lukija ei saa edes tietää, onko täti ollut naimisissa, vai miten hänelle on siunaantunut nyt aikuinen poika. Sekin että poika joutuu autonsa äidille kenkättyään vankilaan, vilahtaa sivulauseena.

Siis runsaskielisyys on istutettu hyrymäisen niukkaan rakenteeseen.

Ja hauskan oivaltava on Juha Siron rinnastus Irman ja Mr Beanin välillä. Siron mukaan Nenäpäivän mahdollisen elokuvaversion itseoikeutetuksi päähenkilöksi pitäisi valita Rowan Atkins:

Juha Siro Mitä tapahtuu todella (28.12.2010)

Nenäpäivän teksti on silkkaa VAK-kieltä. Siitä löytyvät poikkeuksellisen voimakkaina kaikki kielen tasot: visuaalinen, auditiivinen ja kinesteettinen. Jälkimmäinen korostuu enemmän kuin kenelläkään lukemallani kirjailijalla. Ai mikä kinesteettinen? No, kaikki se mikä jää kahden ensimmäisen ulkopuolelle: liike, toiminta, fyysisyys ja tapahtumisen tunne.

Kinestesian keinot ovat perinteisen kohelluskomiikan käytössä. Nenäpäivän teksti on Chaplinin sukua, sen kirjallinen versio. Vielä parempi esimerkki saattaisi olla Mr Bean. Leffoissa ”nolojen tilanteiden miehen” aikeet eivät etene, vaan sotkeutuvat loputtomaksi sykeröksi. Myös Nenäpäivän Irma onnistuu kerrostalon portaikossa juuttumaan postiluukkuun ja jää hautajaisia seuratessaan kiinni katajaan. Tekstistä kutoutuu loputtomien aikeiden, vastuksien ja myttyynmenojen sarja.

Olen samaa mieltä. Nenäpäivän huumorissa on samaa kiusallisuutta kuin ”nolojen tilanteiden miehen” toilailuissa. Ja vaikka kaikkia Rimmisen huumori ei sytytä, voi sen hienoudet oivallettuaan hyrskähdellä mielin määrin romaania lukiessaan. Kuten luultavasti Arja tekee, ainakin blogitekstinsä perusteella:

Kulttuuri kukoistaa (19.10.2010)

Huumorihermooni on aina osunut Mikko Rimmisen tapa kirjoittaa. Hän käyttää kieltä kekseliäästi, täysin omalla tyylillään – kikkailevastikin, mutta lopputulos on hillittömän hauska. Silti ei olla pumpulinkevyitä, vaan lukija saa viihteen lisäksi myös ajateltavaa.

Rimmisen henkilöt ovat taviksia, köyhänpuoleista väkeä, jotka jonkin elämänjuonteensa takia – tai ehkä jo syntymälahjana –ovat vähän erillään meidän muiden todellisuudesta. Pikkuisen nyrjähtäneitä, pikkuisen järkkyneitä tai järkytettyjä, ei valoja kaikissa kerroksissa, miten asian nätisti esittäisi. Mutta äärettömän inhimillisiä, jopa niin, että alkaa itsekin miettiä, miten pienestä on kiinni, kuuluisiko itse samaan sakkiin. Ja millainen käytös nyt sitten oikeastaan loppujen lopuksi on normaalia.

Ja lainauksen loppu pätisi Mr Beaniinkin. – Irman ja Mr Beanin kaltaiset ihmiset eivät näy lehtien otsikoissa tai Uutisvuodossa, mutta jos vaivautuu kadulla kävellessään tarkkailemaan ympäristöään, huomaa, että kyllä heitä on. Rimmisen romaanin luettuaan saattaa Irman havaita läheltään hieman paremmin. Siksi aiheen valinnasta kirjailijalle kiitos. Lainaus siitä toisesta Nenäpäivä-postauksestani:

Lonkeropullollinen joulumieltä (2.12.2010)

Oli unohtua kolmas syy, miksi Nenäpäivä on mielestäni niin hyvä. Rimminen on aikaisemmissakin romaaneissaan (Pussikaljaromaani ja Pölkky) kuvannut jollakin tavalla yhteiskunnassa syrjäytyneitä ihmisiä, jotka eivät millään tavoin edusta brändityöryhmän visioimaa Suomi-kuvaa. Ja tällaisia ihmisiä on Suomessa paljon. Liian usein kirjailijat kuitenkin tarttuvat aiheeseen näyttääkseen vain ahdistusta ja toivottomuutta. Se on tavallaan aika helppokin tie. Rimmisen ansioksi voi lukea sen, että hän esittää henkilönsä inhimillisellä ja lämpimällä tavalla. Ja silti uskottavasti.

Tietysti tämä näkemykseni kertoo ehkä vain minun jokseenkin yksioikoisesta käsityksestäni syrjäytyneistä. Hirlii kirjoittaakin (hienossa blogitekstissään, joka ilmestyi juuri ennen kuin aioin julkaista tämän) aiheesta ilahduttavan päinvastaisesta näkökulmasta:

Preivi (6.1.2011)

Ihaninta oli, että tästä romaanista puuttui   täysin tämä vähänehkä tylsistynyt, ja ehkä hitusen ahne, pelokkuutensa naamioiva, ylenpahoinvoiva keskiluokkainen Hlö joka ylityydytettynä kitisee ja narisee, pihisee ja ruhisee sekä äityy säkisemään surkeasta olostaan tai sitten sihisee toisten elämästä, ja jolla on kokokokoajan ihmisongelmia, kasapäin.

Irmalla ei oikeastaan ole, koska hänessä on sitä jotakin: elämääntarttumasäikeitä, tämän tositolkuttomuuden keskellä, hänellä on se tärkein: ihmisrakkaus.

Minusta on kummalista, että niin tämän romaanin, kuten Pussikaljaromaaninkin yhteydessä puhutaan ylipäätään syrjäytyneistä ihmisistä. Eihän Irmassa ole mitään poikkeuksellisen syrjäytynyttä, olen kohdannut paljon enemmän syrjähtäneitä ihmisiä virastoissa ja muissa pysyvää laitoselämää elävissä ihmisissä joita nyt esimerkiksi työttömänä on velvollisuus tapailla, silloin tällöin. Heistä kannattaisi tehdä syrjäytymisromaani, näistä laitostuneista joilla vaikuttaa joskus oikein kovasti viilettävän ja viheltävän vinttikamareissa. Chaplinkin uskalsi pilkata hitleryyttä.

Niin, ehkä niitä elämästä monin tavoin syrjäytyneitä henkilöitä voi todellakin löytää sieltä tiskin toiseltakin puolelta. En epäile yhtään, etteikö byrokratia laitostuttaisi sen parissa työskenteleviä, jos ei pidä varaansa.

– – – – –

Nämä katkelmat olivat esimerkkejä Nenäpäivä-annista. Lisäksi romaanista ovat kirjoittaneet tai ainakin sitä ovat kommentoineet blogissaan mm.

Sonja – Lukuhetket (2.12.2010)

Anita Konkka – Sanat (18.12.2010)

Mimu – Mimun kirjat (25.12.2010)

Tuula Levo – Tuulan kirjablogi (22.12.2010)

Joana – Hiirulaisen maja (2.12.2010)

Habaneran havaintoja (19.11.2010)

Anneli – Annelin lukuvinkit  (20.12.2010)

Jussi – Also Sprach Jussi (12.12.2010)

Ina – Inahdus (3.1.2011)

Toivottavasti postaukseeni valitsemani sitaatit eivät anna kyseisten kirjoittajien teksteistä tai mielipiteistä ainakaan täysin väärää kuvaa (perusteellisemmat näkökulmat voi käydä lukemassa lainauksien linkeistä).

Read Full Post »

Lonkeropullollinen joulumieltä

Nähtävästi Mikko Rimmisen romaanissa Nenäpäivä (Teos, 2010) on todellakin ”sitä jotakin”, koska kirjoitan siitä Jäljen ääneen nyt jo toisen kerran reilun viikon sisällä – ja hädin tuskin kykenen vastustamaan kiusausta laittaa keittiön apupöydällä lojuva Nenäpäivä-nenä nenälleni.  Tosin se ei toisi oikeaa tunnelmaa, parempi olisi mäjäyttää naamansa naapurin ulko-oveen ja kontata sitten anteeksi pyydellen porraskäytävässä kuten romaanin kertoja Irma.

Sitäkään en tee, sillä vastapäisen asunnon vanha pariskunta saattaisi järkyttyä, ja toki ajattelen myös nenäni hyvinvointia. Mikko Rimminen pärjätköön tänään ratkeavassa Finlandia-kilvassa omin neuvoin, ilman yksittäisen lukijan noitamenoja. – Periaatteessa minulle on aivan sama, kuka tunnustuksen saa. On kuitenkin kaksi, tai oikeastaan kolme syytä, miksi Nenäpäivä viehättää minua erityisesti. Ensinnäkin, Rimminen onnistuu loistavasti tekemään tikusta asiaa ja luomaan kielellisesti rikkaan ja nautittavan lukukokemuksen aineksista, joista ei kaiken järjen mukaan pitäisi syntyä kovin kummoista tarinaa. Romaania lukiessaan huomaa, kuinka jokainen hetki ja jokainen pieni liikahduskin sisältää paljon mahdollisuuksia kerronnan kannalta. Itse juonihan kirjassa on aika mitätön – voin kuvitella, kuinka joku yläkoulun oppilaistani tiivistäisi sen tyyliin: ”Joku hullu akka kulkee pitkin Keravaa soittelemassa ihmisten ovikelloja.”

Toinen syy on joulun läheisyys, sillä Nenäpäivän tapahtumat kestävät syksystä joulukuulle, ja romaanin lopun tunnelmat sopivat hyvin omiin joulunalustunnelmiini. Sillä kun kaiken meuhkaamisen jälkeen romaanissa vihdoin hieman rauhoitutaan, rauha valtaa myös lukijan. Irman hyväsydämisyys, vilpittömyys ja lämmin kiitos korostuvat pienessä eleessä, lahjan muodossa:   

Se avasi ennen kuin ehdin soittaa kelloa. Seuraavaksi se anniskeli rusehtavan hymyn ja sanoi, että sillä oli ollut ikävä. Ennen kuin ehdin hämmentyä, sanoin että niin minullakin ja astuin sisään. Sen koti näytti siinä suoraan ikkunoista pursuavassa, lumen moninkertaistamassa talvivalossa entistäkin hirveämmältä mutta en antanut sen häiritä, vaan osoitin isännälle tuolia ja istuin itse toiselle puolelle. Se totteli käskyä epävarmoin liikkein niin kuin olisi ollut anomassa lainaa tai pelännyt rikkovansa istuimen. Kaivoin taas jo käyttöön palanneesta vanhasta tutusta laukusta Alkon pahvisen lahjalieriön ja ojensin sen Virtaselle, joka sitten haparoi sen jotenkin vähän pelokkaannäköisesti auki ja veti esiin ruskean lonkeropullon.

Virtaselle maistuu alkoholi, ja sen Irma on aiemmilla käynneillään huomannut. Irmalle itselleen ei kuitenkaan taida maistua, sillä hänen oikein Alkosta ostamansa lahjapullo paljastuu pelkäksi lonkeroksi. – Mutta Virtanen ottaa lahjan kunniakkaasti vastaan ja kysyy, saako lahjan avata heti, korkkaa pullon, ja kaataa sisällön kurkkuunsa. Vanha fraasi, ”lahjan antaminen on tärkeämpää kuin itse lahja”, pitää jälleen kerran paikkansa. Sitä paitsi Virtasen kohdalla lahja on onnistunut ja palvelee tarkoitustaan: alkoholisti osaa arvostaa pelkkää lonkeropulloakin, joku pankinjohtaja tai muu vastaava kalliisiin konjakkeihin tottunut taas pitäisi sitä loukkauksena. Mikä tietysti on raivostuttava pikkusieluista ja itsekeskeistä, sillä toki lahjan saajan pitää ajatella lahjaa ja sen merkitystä myös lahjan antajan kautta.

Annettuaan Virtaselle lahjan ja saatuaan tältä vastalahjan Irma pääsee joulutunnelmaan:

Vasta nyt ymmärsi että siinähän se tosiaan oli, joulu, tulossa ihan kohta. Ei sillä että siinä nyt olisi mikään hätä iskenyt, sitä osastoa oli ollut vähäksi aikaa riittämiin, mutta vaikkei sitä joulua nyt ollut mitenkään erikoisemmin tullut vuosikausiin vietettyäkään, niin jotain se tietysti aina teetti. Lahjoja. Oli joukko lahjoja jakamatta.

Jos Virtanen sai Irmalta lonkeropullon, niin millaisia ovatkaan nuo Irman muut lahjat? Ajatus on herkullisen hauska, tulee mieleen kaikenlaisia tarpeellisia ja tarpeettomia pikkuesineitä kenkälusikoista suolasirottimiin. – Ja samalla huomaa ajattelevansa, että juuri sellaisiahan ne hauskimmat ja parhaimmat joululahjat ovatkin, pieniä eleitä, jotka saattavat mennä hieman ohi maalinsa, mutta joissa selvästi on hyvä tarkoitus, joulumieltä. (Vaikka tokihan minä ihan mieluusti löytäisin jostakin paketista sen iPadinkin …)

– – – – –

Oli unohtua kolmas syy, miksi Nenäpäivä on mielestäni niin hyvä. Rimminen on aikaisemmissakin romaaneissaan (Pussikaljaromaani ja Pölkky) kuvannut jollakin tavalla yhteiskunnassa syrjäytyneitä ihmisiä, jotka eivät millään tavoin edusta brändityöryhmän visioimaa Suomi-kuvaa. Ja tällaisia ihmisiä on Suomessa paljon. Liian usein kirjailijat kuitenkin tarttuvat aiheeseen näyttääkseen vain ahdistusta ja toivottomuutta. Se on tavallaan aika helppokin tie. Rimmisen ansioksi voi lukea sen, että hän esittää henkilönsä inhimillisellä ja lämpimällä tavalla. Ja silti uskottavasti.

Kun itsenäisyyspäivänä väki kokoontuu Hakaniemen torille klo 12.00 ”Köyhien linnanjuhlaan” nauttimaan Hurstin menua ja kuuntelemaan Palefacea sekä Koitonlaulua, on Irmakin ehkä paikalla. Luultavasti myös aika monta Virtasta. Ja mitenkään myöhemmin illalla pidettävien Halosen pirskeiden kansallista merkitystä väheksymättä, luulenpa, että hurstilaisessa hengessä tapahtuvassa ihmisten kohtaamisessa on monin verroin enemmän kauneutta kuin Linnan juhlien iltapukujen välkkeessä. Sitä samanlaista kauneutta kuin Rimmisen Nenäpäivässä.

Read Full Post »

Alkuja: Nenäpäivä

Ihan ensimmäiseksi olin kuullut väärin ja luulin hetken, että senkin nimi oli Irma, ja ehdin sitä siinä mielessäni hykertääkin, että mitähän sekaannusta tästäkin kaimuudesta vielä seuraisi, mutta kun sitä nimenomaista sekaannusta sitten myöhemmin kuitenkin riitti aivan kylliksi, oli varmaan ihan hyvä että minä olin siinä nyt yksin Irma ja sen nimi oli Irja eikä Arjasta ollut siinä vaiheessa vielä tietoakaan.
      Siinä se istui, vastapäätä. Sillä oli suun ympärillä naururyppyjä ja pään ympärillä pahkakelloja ja keittiö. Sellainen on minusta aika hyvä olomuoto ihmiselle.

Mikko Rimmisen romaanin Nenäpäivä (Teos, 2010) alku terävöityisi, jos ensimmäisen kappaleen jättäisi pois. Tuo ”Siinä se istui, vastapäätä …” on aloituksena tehokkaampi, sillä se vie lukijan hetkessä keittiöön katselemaan Irjaa ja pahkakelloja, ihmisen hyvää olomuotoa. Pitkään virkkeeseen sullottu päänsisäinen jutustelu kaimoista ja sekaannuksesta taas tuntuu pelkältä lämmittelyltä, ikään kuin kertojalla olisi käynnistymisvaikeuksia – niistä Irma kärsiikin johdonmukaisesti läpi romaanin. Ja kun Irma vihdoin pääsee liikkeelle jutuissaan tai toimissaan, ongelmana onkin pysähtyminen …

Ehkä aloitus on silti hyvä juuri tuollaisena, paljastaessaan kertojan heikkoudet. ”Heikkous” sanavalintana ei kylläkään tee oikeutta Irmalle eikä romaanin idealle. Juuri Irman viipyilevän vinksahtanut tyyli antaa Nenäpäivälle niin omintakeisen äänen, että lukiessani romaania enemmänkin kuuntelin kuin luin – vaikka kyse on pelkästä tekstistä, ei äänikirjasta. Selvennän ajatusta tekstinäytteellä kohtauksesta, jossa Irma nostelee pöydältä tavaroita takaisin käsilaukkuunsa ja ajattelee samalla töpöliputtajaa:

Ja kun sitä kaikkea siinä sitten toimitti niin jostain humpsui yhtäkkiä mieleen muutaman lauantain takainen luonto-ohjelma, siinä oli ollut lintu nimeltä töpöliputtaja, jotenkin luonnottoman tai niin kuin ihmistekoisen näköinen kekkava pieni tepastelija, sen mustaan sulkapeitteeseen oli ynnäilty kaikkea kirjavaa ja räikeää rintakorua, töyhtöä, helmaa ja helttaa, ja siellä se sitten soiditsi jossain sademetsän pohjalla jotenkin pohjattoman yksinäisesti kaikkia niitä kukertavia ulokkeitaan ja erikkeitään esitellen ja lakaisten metsää nokassa pitelemällään lehtevällä oksalla, kai se oli sitten juuri sitä töpöliputtamista. Siivosi metsää! 

Irma käyttää voimakkaita, ilmaisevia sanoja, joista hauskimpia ei kannata etsiä sanakirjasta. Mutta niitä tekee mieli maiskutella ja kuulostella mielessään – vastaavaa kokee lukiessaan  Seitsemää veljestä.

Olen ilmeisesti nähnyt saman ohjelman kuin Irma, sillä muistan nuo lavastajien erikoiset soidinmenot. (21.11.2009 lähetetty Avara luonto –sarjan dokumentti Sademetsän salaisuudet). Jos satun joskus näkemään ohjelman uusintana, häipyy Ylen luontodokumenttien vakiolukijan (Jarmo Heikkinen) ääni ajatuksissani taustalle, ja kuulen kuinka Irma aloittaa: ”Töpöliputtaja on jotenkin luonnottoman tai niin kuin ihmistekoisen näköinen kekkava pieni tepastelija …”  

—–

Romaanin aloituksessa mainitaan nimet Irja ja Arja. Henkilöinä naiset ovat hyvin erilaisia, ja ero näkyy suhtautumisessa Irmaan ja tämän ”harrastukseen”: Irma hakee kontaktia ihmisiin tekeytymällä kuluttajatutkimusta tekeväksi haastattelijaksi, joka kiertää ovelta ovelle. Irja kaipaa juttuseuraa itsekin, mutta Arja paheksuu kotirauhan rikkojaa ja näkee tämän valheen läpi. – Irja ja Arja istuivat olkapäilläni kirjaa lukiessani samalla tavalla kuin Aku Ankka -sarjakuvissa joskus kuvatut Akun sisäisten motiivikonfliktien riitapukarit, enkeli ja piru. Välillä Irman tohelointi ja tungettelu ainoastaan ärsytti, välillä taas hänen lämmin empatiansa ja henkilökohtaisen elämänsä ongelmat saivat minut melkein häpeämään negatiivisia tuntemuksiani.

Ehkä romaanin kertoja intuitiivisesti aavistaa tämän kamppailun ja nimeää sen osapuolet jo heti ensimmäisessä virkkeessä. Taistelua lukijan sielusta ei käydä suljetuin ovin, vaan asetelma on näkyvissä alusta saakka. – Minun olkapäilläni ohjeitaan huutelevien voimasuhteissa ei ollut enää mitään epäselvää romaanin loppuun tultaessa. Irja voitti, sillä eihän Irmasta voi olla pitämättä. Ja näin käy luultavasti kaikille, jotka lukevat kirjan loppuun. Mutta varmasti Arjakin saa käännettyä monen lukijan mielen synkeäksi romaanin alkupuolella, jolloin Irma jää etäiseksi, ikäväksi hahmoksi, ja lukuinto tyrehtyy.

Toivottavasti niin ei käy kovin monelle, sillä Nenäpäivä on hieno romaani.

Read Full Post »