Kesämatka07: Epilogi

Lähes kolmekymmentä postausta samaan aiheeseen liittyen on jo koetellut omaakin motivaatiotani, mahdollisesta lukijasta puhumattakaan. Miksi sitten ruotia niin kauan ajat sitten tehtyä matkaa? – Syy on yksinkertainen: matkat ovat ihmiselle tärkeitä, ja matkan tekemisen metaforisuus laajentaa itse käsitteen paljon laajemmallekin kuin vain konkreettiseen matkustamiseen. Ensimmäisessä kesämatka07-postauksessani käsittelin vanhaa kliseetä ”lukeminen on matka”. Nyt kun olen makustellut kesämatkaa parin kolmen kuukauden ajan kirjoituksissani, voin allekirjoittaa toisenkin klisee. Kirjoittaminen on matkantekoa siinä missä lukeminenkin.

Kun Ruotsin ruuhkista selvittyämme suunnistimme varhain aamulla (23.7.) Bredängin leirintäalueelta Tukholman keskustasta lähtevälle lautalle, koin taas tutun tunteen: haikeus siitä, että matka loppuu, tuntuu ainakin minusta aina voimakkaammalta kuin kotiinpaluun ”riemu”. Kuitenkin tämä kerta oli hivenen erilainen, sillä selatessani laivan kahvilassa muistiinpanovihkoani mietin, että tällä kertaa tämä ei jää tähän. Oli hauskaa suunnitella tulevaa, valikoida sopivia postauksen aiheita, tulkita sotkuisia ja kiireessä sutaistuja merkintöjä (usein taukopaikoilla tehtyjä: vihko oli koko ajan kuskin käden ulottuvilla …). – Ehkäpä tämä kirjoitusrupeamani on palvellut ensisijaisesti omaa henkilökohtaista tarvettani kesän jatkamiseksi, sillä pimeys ja talvi on ainakin minulle aina kovin raskasta aikaa.

Ehkä seuraava metafora ei ole kovin korrekti ympäristöä ajatellen, mutta käytettäköön sitä kuitenkin: kesän vaihtuessa talveen siirryn autoihmisestä vaunuihmiseksi. Ajatus vaunuihmisestä on poimittu Sinikka Nopolan kirjoituskokoelmasta Miksi emme totu pystyasentoon (2007, WSOY). Kirjoituksessaan Oletko vaunu- vai tunneli-ihminen? Nopola toteaa:

Se, joka keksi, että ihmistä pitää kuljettaa vaunussa, oivalsi ihmisen idean. Ihmisen ei ole hyvä kaiken aikaa tahtoa. Ihmisen ei tule liiaksi järjestellä elämäänsä. Kun ihminen istuu vaunussa, hänelle vain tapahtuu: maisema kulkee ohi, uusi tulee tilalle. Vaunussa istuja ei sure sitä, minkä jätti taakseen, koska hänellä ei ole vaihtoehtoa. Vaunu päättää hänen puolestaan.

Ja hieman myöhemmin samassa kirjoituksessa:

Itse asiassa autoilijan osa on onnettomampi. Autoilija on sidottu tunteisiinsa: pelkoon, katumukseen, suruun ja kaipaukseen. Autoilija pohdiskelee, miksei hän sittenkin valinnut tuota tietä, se olisi ehkä johtanut uimarannalle. Ja miksi hän jätti liian nopeasti viehättävän kirkonkylän, miksei käynyt hautausmaalla?

Vaunuilla Nopola tarkoittaa kohtua, lastenvaunuja, raitiovaunuja, junanvaunuja – mutta kaiketi myös yleensäkin heittäytymistä elämän oravanpyörään, jossa oma tahto ja valinnanvapaus alkavat murentua arjen vaateissa. – Joskus nuorempana pyristelin ajatusta vastaan, mutta nykyisin hyppään talvikaudeksi kevyin mielin vaunuihin, jotka kolistelevat samoja raiteita pitkin aina kevääseen saakka: lukujärjestykset ja työpäivät sanelevat aikatauluni, ja kaamos karkottaa energian niin vähiin, että omaehtoiseen toimintaan ei oikein riitä tarmoa.

Parempi siis antautua suosiolla vaunun vietäväksi ja odottaa kesää. Kesällä minut valtaa kaikkivoipaisuuden tunne, jota Nopolan kuvaamat autoilijan surut eivät voi taltuttaa. Nousenkin ulos vaunusta viimeistään, kun pääskyset palailevat Pohjolaan. On totta, että omaehtoiset valinnat aiheuttavat ilojen lisäksi myös välillä katumusta ja kaipausta. Mutta mitä pienet vastoinkäymiset ovat KESÄN rinnalla?

Onneksi talvea ei tarvitse kestää yksin: vaikka elämänpiiri pienenee,  ei kaamosvaununi koskaan ole ollut mikään ankea matkustamo, vaan pikemminkin kirjastoauto, jossa kirjojen lisäksi myös perhe on seuranani. Ja minä olen heidän seuranaan – ainakin silloin tällöin, kun havahdun fiktioon suuntautuvasta eskapismistani…

Read Full Post »

Kesämatka07: Harry Potter ja jästijonot

22.7.

Edellisen päivän Harry Potter -huumaa puidaan Ruotsin radioasemilla – kuten varmasti monessa muussakin maassa. Potterin taikakonsteja tulee ikävä, kun juutumme autojonoihin. Saksassa jonottamiseen on tottunut, mutta Ruotsissa emme ole ennen vastaavaa ilmiötä kokeneet. Minne ihmeeseen nämä kaikki ihmiset ovat matkalla? Suomeenko? Ei kai sentään …

Jos olisin opiskellut velhoksi Tylypahkaksi, en tietenkään haaskaisi aikaani tällaiseen naurettavuuteen – tosin Ron Wesleyn isä, joka on  perverssillä tavalla innostunut kaikesta jästikulttuurista, saattaisi olla ilahtunut jopa jästijonossa matelemisestakin. Mutta oikea velho todennäköisesti ajaisi päin jotakin tavalliseksi liikenteenjakajaksi naamioitua salaista porttia, josta pääsisikin vain velhojen käytössä olevalle, näkymättömälle ohituskaistalle. – Vähitellen alan vilkuilla liikenteenjakajia jo siinä määrin, että itseänikin alkaa huolestuttaa: eräskin on poikkeuksellisen paljon kallellaan vasemmalle, voisiko se merkitä jotain? Pakko ryhdistäytyä: ei ole velhoja, ei ole näkymättömiä keskikaistoja eikä muitakaan oikotien mahdollisuuksia. Vain jästimaailma on todellinen.

Jästit. Ruotsalaisissa on kyllä jotakin perin jästimäistä. Jos Rowling ei olisi sijoittanut tarinaansa Englantiin, niin sopivan miljöön löytäisi täältäkin. Itse nimittäin liitän jästi-sanan normaaliuteen – mitä normaalimpi, sitä jästimpi. Kun pysähdymme ruotsalaisella huoltoasemalla, alan nähdä jästejä joka puolella: medelsvenssoneita farmarivolvoissaan – äiti, isä, kaksi lasta (aina tyttö ja poika!) ja EVÄSKORI! Nimenomaan tuo eväskori on kaiken huippu. Levähdyspaikalla tulee jotenkin vajavainen olo, kun tonkii tavaratilan kaaoksesta Aldin muovikassiin unohtuneet keksit, pari puolityhjää mehutölkkiä, epämääräisen muovipussin, johon on sullottu murentuneita leipiä ja jonkin leirintäalueen myymälästä ostettuja marmeladipaketteja. Vieressä hymyilevä ja kaunis ruotsalaisperhe taas on ryhmittynyt eväskorin ympärille. Sieltä löytyy vaalea leipä, kokonainen hillopurkki (varmasti itse tehty, aivan kuin jossakin Astrid Lindgrenin kirjassa), lihapullia ja muuta sellaista, mitä nyt jokaisella normaalilla (jästi)ruotsalaisperheellä on pikku eväskorissaan.

Heille eväskori on luonnollinen ja itsestään selvä asia – kuten on myös heidän hymynsä, reippautensa, vaaleat pitkät jäsenensä ja melko uusi Volvo V70. Tuossa eväskorissa tiivistyy juuri se olennainen ja täysin ylitsepääsemätön kuilu, joka erottaa minut heistä. Harry Potter -kirjoissa velhomaailmassa on surkkeja, jotka ovat kyllä velhosyntyisiä, mutta joilla ei ole mitään taikavoimia. – Mutta miksi kutsutaan jästimaailman ”surkkeja”, niitä, joilla ei ole eväskoria?

Joka tapauksessa Harry Potter -saagan päätösosa on kiinnostava keskustelun aihe, sillä sekä minä että takapenkillä istuva jälkikasvumme olemme lukeneet kaikki edeltävät Potter-tarinat. Pohdimme useita päätösosassa luultavasti ratkeavia asioita. Olen iloinen siitä, että 12-vuotias osaa ottaa juonen mahdollista etenemistä miettiessään huomioon niin narratologisia, myyttisiä kuin kustannuspoliittisiakin seikkoja. Eniten nuorta lukijaa tuntuu askarruttavan se, mitä Harry Potterille ja hänen ystävilleen käy kirjasarjan lopussa. Päädymme kahteen perusvaihtoehtoon: 1) Sekä Harry Potter että Voldemort kuolee, 2) Voldemort kuolee ja Harry Potter selviytyy. Vaihtoehdot, joissa Voldemort jää eloon, suljemme pois: kyllä pahan on kuoltava. Vaikka toisaalta, onhan mahdollista, että ”jotakin jää henkiin” – ei olisi ensimmäinen kerta, kun siten mahdollistettaisiin jatko-osa.

Jos Harry Potter kuolee, on hänen kuolemansa oltava jollakin tavoin ainutlaatuinen ja merkityksellinen. Käytännössä silloin kuolleita ei voi juurikaan olla muita (sillä suuri taistelu kirjassa todennäköisesti tulee, siitä olemme yhtä mieltä – suureen taisteluun huipentuu moni muukin fantasiaromaani, ja edellisissä Potter-kirjoissa on kalisteltu taikasauvoja siihen malliin, että vielä suurempaa on luvassa). Jos Potterin lisäksi kuolee moni muukin, hänen kuolemansa arvo tavallaan laskee: uhrautuminen muiden puolesta kokee inflaation. Mutta jos Potter ei kuole, silloin jonkun/joidenkin hänen ystävistään on kuoltava. Sillä jonkun täytyy kuolla hyvistäkin – on kuitenkin kyse sarjan päätösosasta, suuresta finaalista, ja onhan hyviä velhoja kuollut jo aiemmissakin osissa. Sarjan uskottavuus vaatii uhrauksia.

Päädymme kakkosvaihtoehtoon, jossa Potter selviää, mutta joku/jotkut hänen ystävistään kuolee/kuolevat, sillä kirjasarja rakentuu niin vahvasti Potterin henkilön varaan, että tuskinpa häntä on varaa tapattaa. Tämän päätöksen jälkeen alkaakin autossamme mustan huumorin sävyttämä leikki: kun jossakin vastaantulevista autoista kenties kulutetaan aikaa laskemalla punaisia autoja, me mietimme, ketkä Potterin lähipiiristä ovat todennäköisimpiä kuolijoita.

                                                        ——————–

Myöhemmin kotona luen tuon J.K. Rowlingin uutukaisen Harry Potter and Deathly Hollows. Eipä ole ennustamisen lahjoja, täytyy tunnustaa. Noiden tarinassa mahdollisesti kuolevien hyvien velhojen suhteen meni arvaukset pieleen – paitsi yksi osui oikeaan, ikävä kyllä.

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, että Harry Potter on vihdoin edennyt viimeiseen osaan. Jotenkin sarjan keskeneräisyys on samalla merkinnyt sitä, että mitään uutta, todella suurta kirjallista tapausta lasten- ja nuortenkirjallisuuden saralla ei voi syntyä (okei, Potterit eivät ole pelkästään lastenkirjoja, mutta lukija ymmärtänee, mitä tarkoitan). Nyt tilanne on taas avoin, ja kirjamaailma voi alkaa etsiä uutta menestystarinaa.

Mutta vaikka minusta ei mikään varsinainen Potter-fani koskaan tullutkaan, silti olen salaa hieman kateellinen pojalleni ja monille muillekin: heillä viimeisen osan jännittävät hetket ovat vielä edessä. Vasta keväällä, kun Jaana Kaparin suomennos valmistuu, ratkeaa tarinan päätös suurimmalle osalle suomalaisia lukijoita. Siihen saakka on pidettävä kielensä kurissa ja yritettävä olla paljastamatta liikoja.

Read Full Post »

Kesämatka07: Sinuhe Pimeässä talossa

21.7.

Loppumatka onkin päämäärätietoista ajoa. Moottoriteiden ankeutta ja autojonojen harmautta maustaa Lars Svedbergin ääni: 31 cd-levyn kaksiosainen äänikirjapaketti Sinuhe egyptiläinen ei lopu kesken, varsinkaan, kun Keski-Euroopan ihmeitä ihasteltaessa äänikirjaa tuli kuunneltua vain silloin tällöin.  

Minulle Waltarin tarina aukeaa parhaiten traagisessa jaksossa, jossa Sinuhe matkaa Minean ja Kaptahin kanssa Kreetaan. Sinuhe on vähitellen alkanut tointua surusta ja häpeästä, jonka hän nuoruudessaan itse aiheutti mielipuolisella rakkaudellaan kavalaan Neferneferneferiin. Matkusteltuaan vuosia eri maissa hän on hankkinut kokemusta niin lääkärin ammatissaan kuin elämässäkin – ja eräällä matkallaan pelastanut kuninkaan naistalosta vastoin tahtoaan sinne joutuneen härkätanssijattaren, kauniin Minean.

Sinuhe rakastuu Mineaan ja Minea Sinuheen, mutta heidän rakkautensa ei voi saada täyttymystä, sillä Minea on kreetalaisen uskonnon papitar, joka on lupautunut palvomalleen härkäjumalalle. Waltari muuntelee vanhaa Minotaurus-myyttiä kirjansa uskonto- ja kulttuurikriittiseen teemaan sopivaksi. Alkuperäisessä tarinassa kreetalaiset vaativat verona ateenalaisilta joka yhdeksäs vuosi seitsemän nuorta miestä ja seitsemän nuorta naista (kirjoitin tästä samasta aiheesta hieman jo aiemminkin, Shakespearen Kesäyön uni -näytelmään viitatessani) uhrattavaksi labyrintissa elävälle Minotaurukselle. Kyse on siis vallankäytöstä: uhrit kokevat julman kuoleman, ja kaikki ateenalaiset haluavat käytännön loppuvan. Waltarin romaanissa nuoret eivät kuitenkaan ole ateenalaisia vaan kreetalaisia, saaren omaa kansaa; eikä näitä nuorukaisia ja neitoja valita arvalla, vaan vain kaikkein parhaimmat yksilöt pääsevät kohtaamaan jumalansa. Myös määrät ovat huikeita: Pimeään taloon astelee joka kuukausi uusi neito tai nuorukainen.

Minea ei usko kuolevansa Pimeässä talossa, sillä kulttiin kuuluu ajatus siitä, että härkäjumalan luona valitut pääsevät osallisiksi suuresta ilosta ja onnesta – siksi vielä kukaan ei ole tullut takaisin, vaikka se on sallittua. Mutta Minea lupaa Sinuhelle tulevansa takaisin; hän käy vain ensin toteuttamassa velvollisuutensa papittarena, ja palaa sitten elämään rakastettunsa kanssa.

Koko kreetalaisten uskonto palvontamenoineen on tietenkin suurta huijausta, kuten Sinuhen eri maissa kohtaamat uskonnot yleensäkin. Silti vaatii Sinuhelta ja hänen palvelijaltaan Kaptahilta suunnatonta rohkeutta lähteä Pimeän talon labyrinttiin etsimään Mineaa, joka ei ole palannutkaan, vaikka niin lupasi. Tässäkin Waltari sekoittaa tarinoita: alkuperäisessä Theseus kävelee itse uhrina kohtaamaan Minotauruksen, ja kreetalaisen kuninkaan Minoksen tytär Ariadne antaa hänelle langan, jonka avulla labyrintista löytää takaisin. Waltarin romaanissa kuninkaan tytär Minea onkin uhri, ja lankaa keksii käyttää käytännön asioissa teräväpäinen Kaptah.

Nuoruudessaan Sinuhe menetti uskonsa itseensä ja rakkauteen; Pimeässä talossa hän lakkaa uskomasta jumaliin ja kiroaa elämänkin. Ilman Pimeän talon kokemustaan Sinuhe tuskin ryhtyisi niin sokeasti uskomaan farao Ekthatonin näkyihin ja ajatuksiin Kristuksen kaltaisesta valon ja rakkauden jumalasta Atonista. Aton on olemukseltaan kaikkien vanhojen jumalien vastakohta, ja varsinkaan Kreetan härkäjumalan kanssa sillä ei ole mitään yhteistä. Aton ei ole pelon vaan rakkauden jumala, jolla ei ole kuvaa tai hahmoa, mutta joka silti on läsnä kaikessa.

Pimeä talo ja muisto Mineasta jättää Sinuheen pysyvän vamman – ja traagisinta onkin, että päästäkseen pimeydestä takaisin valoon hän tulee sokeaksi tosiasioille ja järjen äänelle, aivan samalla tavalla kuin rakastuessaan Neferneferneferiin. Se johtaa Sinuhen lopulta uuteen tuhoon ja menetykseen.

Sinuhe egyptiläinen on upea teos, ja nimenomaan Lars Svedbergin kertomana. Svedberg esittää eri henkilöiden ominaispiirteet osuvasti äänensävyillä ja painotuksilla, ja hänen vakuuttavan matala kertojaäänensä on nautittavaa kuultavaa. Loistava valinta matkaseuraksi tai ihan vain kotona kuunneltunakin: Sinuhe egyptiläisen seurassa tekee matkan joka tapauksessa.

Read Full Post »

Kesämatka07: Neuschwanstein

20.7.

Pohjois-Italiasta ajamme Brennerin solan läpi Itävaltaan ja sieltä edelleen seuraavana päivänä Saksan puolelle katsomaan satumaista Neuschwansteinin linnaa. Sen rakensi Baijerin kuningas Ludwig II vuosina 1869-1886. Linna on suuruudenhullu kokonaistaideteos, johon Ludwig II surutta käytti varoja luodakseen kunnianosoituksen ihailemansa Richard Wagnerin teoksille. Valitettavasti linna ei koskaan täysin valmistunut: vain pieni osa lukuisista huoneista on viimeistelty. Työt lopetettiin heti Ludwigin kuoltua epämääräisissä olosuhteissa – hieman sen jälkeen, kun häneltä oli riistetty kuninkuus mielenterveysongelmien takia.

Hulluus ja nerous: missä kulkee raja? – sitä joutuu taas kerran kysymään itseltään ihmetellessään Neuschwansteinin linnaa. Erakoitunut Ludwig toteutti visiotaan johdonmukaisesti: satulinnassa valmiiksi saadut huoneet on koristeltu vanhojen sankaritarujen kohtauksilla. Samoja taruja Richard Wagner on hyödyntänyt oopperoissaan. Makuuhuoneessa aiheena on kuuluisa, murheentäyteinen Tristan ja Isolde, makuuhuoneen viereistä olohuonetta taas hallitsee Lohengrin joutsenineen ja suuri juhlasali on pyhitetty Parsifalille. Suuressa salissa on esitetty Wagnerin musiikkia, tosin ei Ludwigin aikana. Valitettavasti opaskierroksen aikana ei saa ottaa valokuvia, mutta linnan kotisivuilta löytyy joitakin.

Jos haluaa vierailla Neuschwansteinissa, kannattaa varautua siihen, että tuhansilla muillakin ihmisillä on todennäköisesti mielessään sama ajatus, vieläpä samana päivänä. Vierailu on syytä ajoittaa aamuun tai ainakin aamupäivään, ja samalla on hyvä varautua siihen, että opaskierrokselle pääsee kuitenkin vasta parin tunnin kuluttua.

Ludwig tuhlasi omaisuuden rakennusprojekteihinsa: Neuschwansteinin linnan lisäksi hän rakensi myös lähellä olevan Linderhofin linnan. Tällaiset kuninkaat ovat aikalaisilleen olleet painajaisia, mutta jälkipolville siunaus. Kansalaisilta riistetyillä verorahoilla on mahdollistettu kansallisaarteiden syntyminen. Nykyaikaisessa demokratiassa vastaava ei ole mahdollista: toki suuria rakennushankkeita tehdään julkisin varoin, mutta ne ovat aina lukuisten kompromissien tulos. Ei synny enää satulinnoja, pyramideista puhumattakaan.

Linnavierailulla on vaikutuksensa, sillä se herättää pienen oopperakipinän – tai ei oikeastaan varsinaista kipinää, vaan pelottavan tyhjyyden tunteen: ooppera on aihepiiri, jota en tunne juuri ollenkaan. Täytynee hankkia jokin Wagnerin oopperoista kuunteluun.

Read Full Post »

Kesämatka07: Dolomiittien tontut

17.-19.7.

Vihdoinkin Dolomiitit! Pari matkapäivää on tuskailtu kiireen takia: maisemia on kyllä ihailtu esimerkiksi Toscanan kautta ajettaessa, mutta ikävä kyllä aikaa ei ole ollut kuin pieniin pysähdyksiin. Ja matkafiilistä on haitannut kaksi epäonnistunutta yöpymistä. Ensimmäinen, alun perin eksoottiseksi kaavailtu leirintäalue pinjametsikössä – ja vieläpä meren rannalla – osoittautui italialaiseksi turistihelvetiksi: leirintäalue oli kuin pieni kaupunki parturi-kampaamoineen, kauppoineen, ravintoloineen ja junineen. Kaiken lisäksi korvia raastoi valehtelematta miljoonien pinjoihin kiivenneiden kaskaiden piinaava melu. Seuraava yöpyminen ei onnistunut sen paremmin: ilta yllätti, leirintäalueet ja italialaiset opasteet hukassa – sieluton tienvarsihotelli Modenassa ei juurikaan parantanut autossa syntynyttä kireää ilmapiiriä.

Mutta Dolomiiteissa sielukkuutta riittää. Vietämme pari päivää Fassan laaksossa (Val di Fassa), jossa hissit vievät ylös talvisin laskettelijoita ja kesäisin patikoijia. Vuorenhuiput ovat persoonallisen näköisiksi kuluneita kallioita, jotka tekee erityisiksi paitsi niiden muodot niin myös värisävyt. Vulkaanista alkuperää oleva kivi on punertavansävyistä, mikä korostuu erityisesti ilta-auringossa. Toinenkin selitys värisävyyn löytyy, nimittäin keijut – ainakin jos käyttää tietolähteenään Walt Disney -yhtiön tuotantoa. 

Tarinassa Mikki Hiiri ja Dolomiittien tontut (Roope-setä nro 125, 1/1990) Mikki ja Minni suuntaavat romanttiselle matkalle Dolomiiteille. Heidän on tarkoitus ihastella kuuluisaa auringonlaskua, joka värjää vuorenhuiput ruusunpunaisiksi. Valitettavasti on tapahtunut onnettomuus: he löytävät metsästä itkevän keijun, jolta ilkeät, kepposia alituisesti tekevät tontut ovat varastaneet taikasauvan. Keijun tehtävänä on taikoa taikavauvallaan ruusunpunainen väritys kallioihin aina iltaisin, mutta nyt hän ei siihen pysty. Onneksi neuvokkaat hiiret auttavat, ja taikasauva saadaan takaisin!

Disneyn tarinassa esiintyvät Dolomiittien tontut ovat luultavasti alueen omaa perinnettä, vaikka Disney runnookin kaiken lähes tunnistamattomaan muotoon. Kiinnostavana sivujuonena törmään nimittäin samaisiin tonttuihin italialaisen Stefano Bennin romaanissa Keplo (2001, suom. Laura Lahdensuu 2004, Loki-kirjat). Se kertoo Keplo-nimisestä nuorukaisesta, joka asuu italialaisessa pikkukaupungissa. Kaupungissa käydään poliittista valtataistelua: oikeisto uskoo globaaliin markkinatalouteen ja talouskasvun kaiken parantavaan voimaan, mikä kuitenkin koituu monen kyläläisen turmaksi. Ympäristöstä piittaamaton metsän kaataminen ja uudisrakentaminen paisuu järjettömäksi, ja viimein luonto iskee takaisin.

Keplo elää railakasta nuoren miehen elämää, seikkailee kotoaan itsenäistyttyään opiskelijapiireissä ja antaa viettien ohjata kulkua. Eletään 60-luvun loppua, opiskelijoiden politisoitumisen ja seksuaalisen vapautumisen aikaa. Keplon ei kuitenkaan tarvitse käyttää huumeita päästäkseen irti todellisuudesta. Lapsesta saakka hän on keskustellut menninkäisten ja metsän Jumalan kanssa. Menninkäiset ovat ristiriitaista väkeä: niillä on valtavasti tietoa ja voimaa, mutta silti ne käyttäytyvät täysin hullusti ja tekevät pilaa kaikesta. Metsän olennot esitetäänkin kirjassa varsin erikoisissa tilanteissa: esimerkiksi kirjan alussa Keplo kohtaa Jumalan, joka on kyykistynyt tarpeilleen (jota kuvataan jättimäiseksi anakondaksi). Toisessa kohtauksessa Keplo taas tapaa pissalla olevan menninkäisen, jolta hän tiedustelee menninkäisten taipumuksesta muuttua välillä puuksi:

– Onko hän puutunut? No eihän se ole vaarallista, hän tekee sitä aina hermostuksissaan. Hän puutuu suunnilleen kahdeksikymmeneksi vuodeksi ja vetreytyy sitten taas menninkäismuotoonsa.
– Puudutteko tekin?
– Minä olen liian vanha sellaiseen, sanoi menninkäinen ja pissasi edelleen, suihku vain voimistui. – Jos puudun, en enää palaudu. Minä aion kuolla yhden kerran ja kertakaikkiaan.
– Milloin se tapahtuu?
– Me Dolomiittien menninkäiset menetämme henkemme, jos edes kerran puhumme ihmisolennon kanssa.
– Ei! minä huusin. Olin tappanut sen!
– Menitpä lankaan, tollo, kiekaisi menninkäinen riemastuneena, pissata lorautti päähäni ja katosi metsään nauraen valtavaa naurua jolla oli seitsemän kaikua.

Stefano Bennia luonnehditaan kirjan kansitekstissä Italian Arto Paasilinnaksi, mutta en ole vakuuttunut, tekeekö se oikeutta kummallekaan kirjailijalle (tosin olen lukenut Bennilta vain tämän yhden kirjan). Keplossa yhteiskuntaa tarkastellaan monella tasolla, ja vaikka Paasilinnankin romaaneista parhaimmillaan löytyy yhteiskunnallista satiiria, ei kritiikki yleensä ole yhtä terävää ja suoraviivaista kuin Keplossa. – Toisaalta taas Bennin räävittömyydellä ei tunnu olevan rajaa: kuin lukijaa kiusoitellen hän aina välillä ylittää hyvän maun rajat.

Emme tapaa Dolomiiteilla tonttuja, vaikka polkuja tuleekin tallattua. Menemme hissillä ylös ja patikoimme alas kylään. Koska suuri osa matkasta on jyrkkää alamäkeä, Keplon mukaan kyse olisi klomppoilusta. Klomppoilu on Keplon oma termi:

Klomppoilu tarkoittaa sitä, että hyppelehditään takakenossa alamäkeen. Asuin näet vuoristossa ja koulu oli alempana kylässä. Pysähtyminen ei käy päinsä, viettävällä polulla on poukkoiltava eteenpäin, pikkuiset pallit hytkyvät ja keuhkot puuskuttavat kuin pienet palkeet.

Kuulostaa hauskalta, mutta totuus on toisenlainen: alas tullessa kengät hiertävät aivan eri kohdista kuin normaalisti ja polvissa ristisiteet rutisevat. Reissu kuitenkin kannattaa – tulee nähtyä komeita maisemia ja myös se Itävallan Alpeilla katseiltamme piilotellut edelweiss löytyy viimeinkin.

Read Full Post »

Kesämatka07: Häät Antiumissa

14.7. lauantai

Matkamme varsinainen määränpää on saavutettu: tämän etelämmäksi emme mene. Perjantaina olemme ajaneet Nettunoon, josta on noin 50 kilometriä Roomaan. Hotellimme sijaitsee lähellä vanhaa keskustaa, meren rannalla. Tälläkin kaupungilla on pitkä historiansa (milläpä italialaisella kaupungilla ei olisi …). Nettunosta löytyy vanhoja rakennuksia ja museoita, mutta monia turisteja eniten kiinnostava nähtävyys on peräisin kurjasta lähihistoriastamme. Toisessa maailmansodassa lähistöllä suoritettiin maihinnousu, ja kaupungissa sijaitseekin suuri amerikkalainen sankarihautausmaa. Minuakin hautausmaa kiinnostaisi, tosin ei ehkä niinkään sankaruuden vaan suuren tragedian muistomerkkinä. Mutta taas on kerrottava se tavallinen tarina: ei ole aikaa.

Emme tullet Nettunoon vainajia laskemaan, vaan sukulaisten häihin. Häät pidetään viereisessä kaupungissa, Anziossa, joka Rooman suuruuden päivinä tunnettiin nimellä Antium. Antiumissa on syntynyt peräti kaksi Rooman keisaria – tosin en usko, että paikalliset kovin paljon ylpeilevät näiden miesten saavutuksilla. Keisari Caligulalla ja keisari Nerolla on molemmilla surkea maine: ensimmäistä historioitsijat ovat pitäneet mielenvikaisena despoottina, jälkimmäistä mielenvikaisena Ilmestyskirjan petona. Keisari Neron nimi liitetään yleisesti Rooman paloon – väitetään, että Nero olisi hulluudessaan sytyttänyt kaupungin palamaan. Kuitenkin antiikin merkittävä historioitsija Tacitus kertoo Neron olleen nimenomaan huvilallaan Antiumissa palon syttyessä 18. heinäkuuta vuonna 64. Samoin kerrotaan Neron korjanneen palon tuhoja omista varoistaan ja tarjonneen suojaa palatseissaan kodittomille.

– Vaikea sanoa, mikä on totuus – itse kuitenkin pitäisin todennäköisempänä sitä, että Nero ei Roomaa polttanut. Miksi olisi? Ja onhan tuolle väitteelle paljon luonnollisempikin selitys: historian kirjoittaneet voittajat ovat aina mustamaalanneet häviäjiä. Nero todellakin hävisi – hän menetti valtansa kolmekymppisenä ja tappoi siksi itsensä. Luultavasti uusi hallinto liioitteli edeltäjänsä julmuuksia, ja myöhemmin kristityt, joita Nero oli vainonnut.

Mutta palataanpa takaisin 2000-luvulle. Häät Anziossa ovat upeat. Olen ollut muutamissa juhlavissa suomalaisissa kesähäissä, mutta eivät ne ole mitään verrattuna Anziossa kokemaani. Nämä ovat aivan tavallisten, keskiluokkaan kuuluvien ihmisten järjestämät juhlat – silti tuntuu siltä, kuin olisin päässyt osalliseksi jotakin paljon hienompaa. Luulen, että se johtuu enemmänkin kulttuurista kuin häihin käytetyistä rahoista. Perhe on tärkeä italialaisille, samoin avioliitto. Ja vaikka en ole kovinkaan uskonnollinen, täytyy myöntää, että katolisessa hääseremoniassa on pyhyyden tuntua.

Kaikki hoidetaan tyylillä: hääparia seuraa koko päivän (klo 14:stä aina aamuyöhön saakka) valokuvaaja avustajineen, ja kuvauksen lisäksi hoidetaan myös hääparin stailaus – sulhasen takin kauluksia ja morsiamen kampausta parannellaan vähän väliä. Eikä kirkosta ulos astuttaessa värillisen riisin heittely riitä, vaan vaikutelmaa tehostetaan ampumalla ilmaan valkoisia ja punaisia paperisydämiä. Paikalle tapahtumaa katsomaan kerääntyneet ihmiset keräilevät sydämiä maasta, erityisesti ohikulkevat lapset: ajatus siitä, kuinka vastavihityn parin rakkaus leviää symbolisesti kirkon luota joka puolelle kaupunkia, on kaunis.

Varsinainen hääjuhla alkaa vasta joskus seitsemän aikoihin, mutta kestää pitkälle yöhön. Juhlassa hämmästyttää kaksi asiaa: tarjoiltavien ruokalajien paljous ja juodun alkoholin vähyys. Suomessa perinteisissä  häissä syödään ensin kylmät alkupalat ja kohteliaisuuden vuoksi hieman salaattia. Sitten heitetään huiviin karjalanpaisti. Kakkukahvien jälkeen voidaankin jo huokaista helpotuksesta ja aloittaa illan odotelluin osuus eli viinan juonti – kunhan ensin ne suvun pari uskovaista vanhapiikatätiä ja leskimummoa on saatu poistumaan paikalta valvovine silmineen. Alkoholin kanssa läträtessä jutellaan jo hieman muidenkin kuin lähimpien sukulaisten kanssa. Ja hieman myöhemmin alkaa todellinen hauskuus: horjutaan tanssilavalla ja käydään sylipainia nurmikolla. Tosin sitä ei kestä kauan, vaan moni alkoholiin voimansa hukuttanut juhlija väsyy ja joutuu jättämään leikin jo viimeistään puolen yön aikoihin.

Näissä häissä alkoholi ei esitä pääosaa, vaikka hyvää viiniä toki on tarjolla: sitä juodaan, mutta erittäin kohtuullisesti. Jostain matkaoppaasta luinkin, että Italiassa ei ole soveliasta esiintyä päihtyneenä. Täällä ihmiset osaavat pitää hauskaa muutenkin, ja luulen että se onnistuisi Suomessakin, jos vain ihmiset ottaisivat hieman avoimemman ja positiivisemman asenteen suhteessa muihin ihmisiin. Ruoka on paljon viiniä tärkeämpää, ja kattauksia on useita. Välillä käydään hieman jaloittelemassa, katsomassa ilotulitusta ja tanssitaan ryhmätansseja. Ruokailu hääpaikan puutarhan isoissa juhlateltoissa kestääkin jälkiruokineen ja jäätelötarjoiluineen pitkälle yöhön – ja kun viimeiseksi pöytiin tarjoillaan limoncelloa, onkin kello jo melkein kaksi ja pikkuhiljaa aika lähteä hotellille.

Keisari Neron aikana meno oli huomattavasti riehakkaampaa. Jossakin lähistöllä sijainneessa Neron kesähuvilassa on varmasti pidetty melkoisia bakkanaaleja – kuuluihan Neron läheiseen sisäpiiriin Petronius Arbiter, jonka kirjoittama Trimalkion pidot (suom. Edwin Linkomies, Otava) kuvaa tuon ajan roomalaisia juhlia. Tosin liioitellusti, ja tekstin tarkoitus lieneekin ivata rikkaiden nousukkaiden ja ylimystön hillitöntä kulutusjuhlaa. Pidoissa viini virtaa ja ruokaa ahmitaan hengenvaarallisen paljon:

Kun Trimalkion into täten oli tullut joksikin aikaa hillityksi, hän käski sekoittaa viiniä suureen maljaan ja jakaa juoma-annokset kaikille orjille, jotka istuivat vieraiden jalkopäässä. Hän liitti käskyyn seuraavan varauksen:

”Jos joku ei halua ottaa viiniä, niin kaatakaa se hänen päähänsä. Päivällä toimitetaan vakavia asioita, mutta nyt saakoon sijansa leikki.”

    Tämän suopeuden osoituksen jälkeen tarjottiin herkkupaloja, joiden muistaminenkin, niin totta kuin saatte minua uskoa, herättää minussa pahoinvointia. Sillä rastaan asemesta tuotiin jokaiselle lihotettu kana ja kuorrutettuja hanhenmunia, joita Trimalkio erittäin mielistelevästi pyysi meitä syömään sanoen niiden olevan kanoja, joista luut oli poistettu.

Trimalkion vieraat syövät mm. kokonaisen sian, joka on täytetty verimakkaroilla yms. lisukkeilla – onneksi nykyajan italialaiset herkuttelevat huomattavasti kevyemmin. Muutenkin juhlinta on asiallista: ehkäpä muinaisessa Roomassa tuli mässäiltyä tarpeeksi – ja rappion ajoista kertovat tarinat säilyvät kansakunnan muistissa varoittavana esimerkkinä.

Hääpäivän jälkeisenä aamuna on omituinen olo: ei vähäisintäkään krapulaa, vaikka viinilasi oli nenän edessä koko illan! – Kaikki aika meni yksinkertaisesti syömiseen ja seurusteluun (vaikka ei ollut edes kunnollista yhteistä kieltä), ei ehtinyt keskittyä viinin litkimiseen. Ja täytyy vielä todeta, että en muista, milloin olisin herkutellut näin hyvin – ja paljon.

(kuvat: tinkatinka)

Read Full Post »

Kesämatka07: Metsä moottoritiellä

11.-13.7.

Arqua Petrarcasta huristelemme San Marinoon ja sieltä Rooman vanhaan satamakaupunkiin Nettunoon. Ajan säästämiseksi ajetaan satoja kilometrejä moottoriteitä pitkin. Matkatessa tulee mieleen ylioppilaskirjoitukset. Ensimmäisen kosketuksen italialaiseen moottoritietiehen sain nimittäin keväällä 1992. Silloin en kylläkään käynyt Italiassa, mutta kirjoitin ylioppilaaksi, ja ylioppilaskirjoitusten äidinkielen kokeessa oli tehtävä Italo Calvinon novellista Metsä moottoritiellä. Valitsinkin tuon tehtävänannon, joka kuului seuraavasti:

14. Italo Calvinon novelli Metsä moottoritiellä ilmestyi italiaksi 1958. Etsi itse näkökulma tai näkökulmia, joista tarkastelet novellia. Otsikko: Italo Calvinon novelli Metsä moottoritiellä

Todettakoon, että tehtävänanto on surkea. Siinä pyydetään tarkastelemaan novellia jostakin näkökulmasta, mutta kuitenkin pakotetaan valitsemaan täysin neutraali ja lattea otsikko. Luontevampaa olisi, että otsikon voisi keksiä itse, jolloin näkökulmakin pääsisi jo siinä esille. – Mutta novelli itsessään on mielenkiintoinen.

Metsä moottoritiellä on peräisin Calvinon teoksesta Marcovaldo eli Vuodenajat kaupungissa, joka on kertomuskokoelma Marcovaldon ja hänen perheensä elämästä. Kertomuksissa seurataan vuodenaikojen vaihtumista keväästä talveen ja Marcovaldon köyhän perheen arkea. Kirja onkin upea kuvaus pienen ihmisen ja suuren kaupungin välisestä ristiriidasta: Marcovaldoa elää omassa todellisuudessaan, kaupunkikulttuuri ja betonin paljous ei pysty haavoittamaan.

Novellissa Metsä moottoritiellä on talvi, ja kylmyys pakottaa perheen etsimään polttopuuta. Puita ei juurikaan lähitienoilla kasva. Marcovaldon etsintä on tulokseton,  mutta lapset löytävät ”metsän” moottoritieltä:

Marcovaldo palasi mukanaan laiha kuorma kosteita oksia ja huomasi että uuni oli sytytetty.
  ”Mistä te otitte sen?” hän huudahti osoittaen rippeitä mainostaulusta joka oli palanut hyvin nopeasti koska se oli vaneria.
  ”Metsästä”, lapset sanoivat.
  ”Ja mistä metsästä?”
  ”Moottoritien metsästä. Se on täynnä puita!”
   Koska se oli niin yksinkertaista ja koska taas tarvittiin puuta, kannatti seurata lasten esimerkkiä. Marcovaldo lähti uudestaan sahoineen ja meni moottoritielle.

Novelli on hauska, ja siinä tuodaan hyvin esille luonto/kaupunki-vastakkainasettelu. Samoin siinä paljastuu italialainen mutkattomuus: sääntöjen noudattamista tärkeämpää on käytännöllinen ajattelu. Lapset ovat rikkomukseen täysin syyntakeettomia, koska he eivät ole koskaan nähneet oikeaa metsää – niinpä he tarkastelevat mainosviidakkoa vain erikoisena ja värikkäänä puurivistönä. Marcovaldo kyllä tietää, mistä on kyse, mutta lasten päättely vaikuttaa niin yksinkertaisen järkevältä, ettei hän voi muuta kuin tehdä samoin.

On kertomuksessa muutakin todenmukaista kuin syväluotaava väläys italialaisten mutkattomaan arvomaailmaan. Nimittäin puuttomuus: mitä etelämmäksi Italiassa matkaa, sitä vähemmän tuntuisi olevan metsiä. Ja suurten kaupunkien läheisyydessä moottoritien varrella on todellakin paljon erilaisia kylttejä – niin paljon, että suunnistaminen hankaloituu, koska tähän kulttuuriin tottumaton silmä ei välillä erota varsinaisia paikannimiä yritysten yms. opasteista.  

En enää muista, minkä näkökulman silloin 15 vuotta sitten valitsin. Pahoin pelkään, että en juuri minkäänlaista. Nyt kirjoittaisin ihmisen luontosuhteesta: pohtisin sitä, miten betonihelvetin vinksahtaneessa todellisuudessa voi nähdä yhtäaikaa kurjuuden ja koomisuuden, ahdistuksen ja groteskin, läsnäolon ja vieraantuneisuuden, tuhon ja rakkauden, tulevaisuuden ja unohduksen. Kirjoittaisin kauniisti, liikoja kielikuvia varoen. Välttäisin kieliopin karikot, mutta lisäisin kuitenkin yhden pakollisen puolipisteen – ja käyttäisin ajatusviivaa kaksi-kolme kertaa.   

Italialaisella moottoritiellä näimme kuitenkin ihmeellisempiäkin asioita kuin mainoskylttejä. Eniten minua hämmästytti eräässä Bolognan liittymässä päivystäneet prostituoidut. Kyse ei nimittäin ollut yhdestä tai kahdesta ”liftarista”, vaan 10-20 vähäpukeisesta naisesta, jotka seisoskelivat tien varrella. Ei siis mikään tyttökatu vaan tyttöliittymä: naiset nähdessään takanamme ajanut rekka kurvasi välittömästi levikkeelle parin muun tien varteen pysäköidyn rekan perään. Ja koska risteysalueella oli liikennevalot ja autojonot pysähtyivät, naisilla oli mahdollisuus kierrellä potentiaalisia asiakkaista etsiskellen. – Lämpöä lähes 40 astetta, työolosuhteet kuuman asfaltin paahteessa eivät kovin kummoiset; eikä tietenkään itse työkään. En voi uskoa, että näistä naisista kukaan on tullut liittymään (todennäköisemmin tuotu) muuta kuin pakosta.

Toinen hämmästyksen aihe oli maastopalot, joita riehui esimerkiksi Rooman kehätien lähettyvillä ilman, että kukaan tuntui olevan niistä kiinnostunut – tai sitten helle oli yksinkertaisesti aiheuttanut niin paljon pikkupaloja, ettei kalusto riittänyt niiden sammuttamiseen.

Jos olisin Marcovaldo, en todennäköisesti hämmästelisi kovinkaan paljon kumpaakaan ilmiötä – tai saattaisin hämmästelläkin, mutta aivan eri näkökulmasta kuin mitä nyt teen. Luultavasti naiivi Marcovaldo ajatuisi jonkun ”liittymätytön” kanssa keskusteluun, jossa kumpikaan ei ymmärtäisi toisen intressejä. Maastopalojen problematiikan hän sivuuttaisi olankohautuksella, sillä hän todennäköisesti olisi kiinnostuneempi palaneen ruohon väristä ja siitä, pyrkivätkö pienet eläimet kiertämään hiiltyneet alueet vai matkaavatko ne rohkeasti niiden läpi. Ja olisin myös onnellinen siitä, että on lämmin: ei tarvitse etsiä puita moottoritieltä!

(kuva: tinkatinka)

Read Full Post »

Kesämatka07: Arqua Petrarca

11.7. keskiviikko

On mukavaa herätä kerrankin pehmeästä vuoteesta parin viikon telttailun jälkeen. Tiistaina ajoimme Veneton alueelle, viehättävään italialaiseen kaupunkiin Monseliceen. Matkaa rannikolle Venetsian kupeeseen on noin 60 kilometriä. Colli Euganei -kukkuloilla sijaitsevaa Monselicea eivät turistilaumat ole vielä kansoittaneet, ja olemme rauhassa päässeet tutustumaan italialaisen kulttuurin ihmeellisyyksiin: suurin osa pikkuputiikeista oli auki myöhään illalla ja iltatorikin avautui vasta yhdeksän aikoihin. Suomessa näkee iltayhdeksältä kaupungin keskustassa lähinnä baarikansaa, mutta täällä ihmiset harrastavat sosiaalista elämää kokoontumalla torille ja ruokapaikkoihin. Ja kaikki ovat iloisia, keskustelevat ja nauravat keskenään – ihmeellistä.

Aamulla jätämme retkeilymajamme (voin suositella, ok paikka: Venetian Hostel) ja ajamme lähellä sijaitsevaan Arqua Petrarcaan.

Keskiaikaisen ilmeensä säilyttänyt pikkukaupunki on saanut nimensä runoilija Petrarcan (1304-1374) mukaan. Kävelemme ylös kukkulalle, rinteeseen rakennettujen talojen lomitse kulkevaa katua pitkin. Sieltä löytyy Petrarcan talo, jossa runoilija asui viimeiset elinvuotensa. Se on vankka rakennus, kivestä tehty, ja jo noustessa portaat ylös avautuu komeat näkymät kukkuloille. Talo ei ole Petrarcan itsensä rakennuttama, vaan hän sai sen lahjaksi, tavallaan eläkepäiviä varten. Vanha talo on kokenut muutoksia reilun 600 vuoden aikana, mutta ”aitoa” tunnelmaa kyllä löytyy. Talon myöhemmät omistajat ovat kunnioittaneet Petrarcaa, ja niinpä huoneisiin on jo 1500-luvulla tehty Petrarcan runojen aiheisiin liittyviä maaluksia – myös se maalaus Petrarcasta (kuva alempana). Alkuperäistä esineistöäkin on säilytetty (tai ainakin niin väitetään – olen ikuinen skeptikko, myönnetään …): runoilijan työhuoneessa on Petrarcan itsensä käyttämä tuoli ja hänen kirjakaappinsa.

Vaikka talossa onkin työhuone, on Petrarca kuitenkin kirjoittanut tunnetut runonsa jo nuorempana, muualla. Taitavan sonetin sorvaajana kunnostautuneen Petrarcan runot eivät kuitenkaan taivu kovinkaan helposti suomeksi. Sonetti on alun perin varsin kurinalainen runomuoto: se koostuu 14 säkeestä, jotka italialaisessa sonetissa ryhmitellään säkeistöiksi periaatteella 4+4+3+3. Shakespeare taas kirjoitti sonettinsa kaavalla 4+4+4+2. Lisähaastetta tuo mitta: perinteisen sonetin runomittana on nimittäin jambi, joten runojalkojen pitäisi olla nousevia. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että sonetti-suomennoksissa säkeet pyritään aloittamaan yksitavuisella tai kolmitavuisella sanalla – ja paino tulee säkeessä joka toiselle tavulle, säkeen toisesta tavusta alkaen.  

Jotta asia olisi vielä monimutkaisempi, on joka säkeessä 10-11 tavua (usein sonetit on kirjoitettu esim 11-tavusiksi, mutta silloin niistä tulee rytmiltään monotonisia – sonettia voi elävöittää kirjoittamalla samaan sonettiin myös 10-tavuisia säkeitä). Ja kuten Ostos-tv:ssä sanottaisiin: Eikä tässä vielä kaikki! – Säkeissä nimittäin käytetään aivan tietynlaisia, tosin hieman järjestykseltään vaihtelevia loppusointukuvioita. Esimerkiksi Petrarcalla loppusointukaava voi olla vaikkapa abba abba cdc dcd (kirjaimet symboloivat loppusointua tyyliin a = änä, b = uumiin). Esimerkkinä yksi säkeistö Elina Vaaran suomentamasta Petrarcan kokoelmasta Sonetteja Lauralle:

Ei liekki liekkiin koske nääntäjänä,
ei kuivattain lyö sade virran uumiin:
ilmiöt yhtyy, usein kylmät kuumiin,
käy vasta-aine toisen kerkeänä.

Kuten esimerkistä huomaa, runossa kyllä toimii rytmi, mutta sisältö uhkaa jäädä muotonsa vangiksi. Ehkä Elina Vaaran käännös kaipaisi päivittämistä. Ei sonetti kuitenkaan mikään kuollut laji ole, sillä sitä voi viritellä hauskastikin, kuten Juice Leskinen kokoelmassaan Sonetteja laumalle (1975) – ensimmäinen säkeistö runosta Sonetti numero 11:

Ei mikään taasen millään lailla luista.
On kynä kädessäin, ja käsi jäässä.
Ja taitaa, piru, kusta olla päässä.
Tää vaiva on jo melko vakituista.

Tuttu tunne todennäköisesti monelle muullekin kirjoittamista harrastaneelle…

Tarpeeksi Petrarcan taloa ihmeteltyämme palailemme omia jälkiämme pitkin alas ja poikkeamme vielä kuvaamassa runoilijan haudan, joka sijaitsee kaupungin keskeisellä paikalla, kirkon edustalla. Täysin rauhassa Petrarca ei ole haudassaan saanut maata: kaupungin historiaa esittelevässä kirjassa kerrotaan, että 27.3.1630 joku rikkoi haudan ja varasti runoilijan toisen käsivarren! Tarina ei kerro, kumpi käsi oli kyseessä, mutta asiansa tunteva henkilö todennäköisesti valitsisi kirjoituskäden. Kättä ei koskaan löydetty. Hauta on sen jälkeen aukaistu ainakin kolmasti, viimeksi vuonna 1944, jolloin Petrarcan maalliset jäännökset kuljetettiin turvaan Venetsiaan pommitusten pelossa. Sodan jälkeen luut siirrettiin takaisin hautaansa.

(kuvat: tinkatinka)

Read Full Post »

Kesämatka07: Venetsia

9.7. maanantai

Auringonnousun jälkeen lähtee laivamme Piranin satamasta. Luovumme hetkeksi omatoimisuudesta ja antaudumme täysin seuramatkalaisen rooliin. Merimatka Adrianmerellä ei alun perin kuulunut matkasuunnitelmaan, mutta alkureissullamme on jäänyt niin paljon rahaa säästöön, että pieneen huikentelevaisuuteen on varaa. Sitä paitsi matka meriteitse on myös jonkinlainen kunnianosoitus menneiden aikojen merenkulkumahdille, Venetsialle, jonka laivasto hallitsi aikoinaan Välimerta.

Paalujen varaan rakennettu kaupunki todellakin kirjaimellisesti kohoaa merestä. Rakennuksien paljous hätkähdyttää – ja millaisten rakennusten! Lähestyessämme Venetsiaa laiva hidastaa kulkuaan, sillä vilkkaan meriliikenteen aiheuttamaa eroosiota on pakko ehkäistä. Verkkainen eteneminen ei kuitenkaan haittaa, päinvastoin: kirkkojen ja palazzojen upeat julkisivut ja silhuetit tarjoavat ihasteltavaa mereltä saapuville matkustajille jo kaukaa. 

Venetsia-aiheisia kirjoja on runsaasti, onhan kaupunki taideaarteineen aina kuulunut kulttuuriväen pakollisiin kohteisiin. Monet kirjailijatkin ovat vierailleet Venetsiassa ja saaneet sieltä innoituksensa. Venetsia-kirjallisuuden helmiä on Joseph Brodskyn esseistinen Veden peili (1992, suom. Marja Alopaeus, 1994, Tammi), jossa viisikymppinen kirjailija summaa Venetsia-kokemuksiaan usean vuoden ajalta. Kirjassa vesi-elementti nousee hallitsevaksi teemaksi. Erityisesti Brodsky kuvaa talvista Venetsiaa, sillä kirjailijan lukuisat vierailut sijoittuvat yleensä turistikauden ulkopuolelle, joulun tienoille, jolloin sumu ja jäytävän kostea kylmyys verhoaa kaupungin syleilyynsä. Brodsky ihailee talvista Venetsiaa, hänen mielestään kauneus alhaisissa lämpötiloissa on todellista kauneutta. Ja toisaalta, kuten Brodsky varsin kuvaavasti kirjoittaa:

En missään tapauksessa tulisi tänne kesällä, en edes pyssyllä uhattuna. Siedän hellettä kovin huonosti, hiilivetyjen ja kainalokuoppien valtoimia päästöjä vielä huonommin. Shortsiasuiset laumat, varsinkin saksaksi hirnuvat, käyvät myös hermoilleni, yhtä lailla sen vuoksi, mitä heidän liikkuvuutensa ja kaikki sitä lietsova ilmentää, kun sen vastakohtana on marmorin värähtämättömyys.

Turisteja on todellakin käsittämätön määrä. Ja helle yllyttää lämpöhalvausta etsimään uhreja vellovan ihmismassan värähtelevästä kuumuudesta. Kun kävelee Euroopan kuuluisimman ulkoilmamuseon katuja, on mielessä varsin ristiriitaiset tunteet: toisaalta haluaisi heti pois tästä pätsistä, banaalien turistiorgioiden keskeltä, ja toisaalta haluaisi viettää täällä ikuisuuden, käydä läpi jokaisen rakennuksen, taidemuseoiden aarteet, nähdä pimeyden laskeutuvan ja valojen syttyvän, vuodenaikojen vaihtuvan …

Vanhan kaupungin keskustassa, Piazza San Marcolla, tuhannet pulut ”isännöivät” turisteja. Pulujen välissä ihmisjonot kiemurtelevat tuskaisan hitaasti Pyhän Markuksen kirkon (kuvassa näkyvä rakennus) runsaita kultauksia ihastelemaan. Päädymme yksimieliseen ratkaisuun: tässä kuumuudessa meille riittää pelkkä jonon näkeminen.

Ei ole mikään ihme, jos Venetsia vajoaa: ihmismassojen askeleet nuijivat kaupungia päivittäin syvemmälle mutaan. Samaa ilmiötä pohtii myös Jean-Philippe Toussaintin romaanin Kylpyhuone (1985, suom. Mirja Bolgar, 1987, Wsoy) päähenkilö, joka Venetsiaan kyllästyneenä pyrkii omalta osaltaan vauhdittamaan kaupungin tuhoa:

Kävelin pää painuksissa, kädet takin taskuissa , ja painoin askeleni katukäytävään auttaakseni kaupunkia vajoamaan neteen. Joka kerta kun menimme portaita alas hypppäsin huomiota herättämättä alemmilta askelmilta tasajalkaa maahan, odotin Edmondssonia portaitten juurella ja pyysin häntä tekemään samoin.

Venetsian tilanne on edelleen kriittinen, mutta ei enää niin paha kuin joitakin vuosikymmeniä sitten. Suojelutoimilla on saatu vajoamista vähennettyä. Toisaalta, jos ilmastonmuutos etenee ja kauhukuvat jäätikköjen sulamisesta toteutuvat, pyyhkii merivesi joka tapauksessa Venetsian olemattomiin.  

Kalliiseen yhden päivän ”pakettimatkaamme” sisältyy gondoliajelu. Nuorempana olisin kriittisesti sanonut ”ei” mokomalle humpuukille ja pitänyt sitä typerien turistien naurettavana rahastuksena. Onneksi nuo ajat ovat onnellisesti takana, ja osaan nykyään ottaa ilon irti hauskoista kokemuksista turhia murisematta. Vaikka gondolit todellakin ovat nykyisin pelkkää rahastusta (kierros saattaa maksaa muutaman hengen seurueelle turistikautena jopa 150 euroa), ovat ne kuitenkin ikivanha, perinteikäs kulkuväline Venetsiassa. Ennen gondoleita käyttivät paikallisetkin, mutta kuten Brodsky kirjoittaa:

Vain ulkomaalaisilla turisteilla, ja äveriäillä, on siihen varaa. Tämä selittää gondolimatkustajajien keski-iän: 70-vuotias voi silmää räpäyttämättä panna menemään kymmenesosan opettajan palkasta. Nämä ränstyneet Romeot ja heidän tutisevat Juliansa ovat poikkeuksetta surullinen ja kiusallinen näky, ellei suorastaan aavemainen. Sillä nuorille, eli niille joille tällainen ajelu olisi paikallaan, gondoli on yhtä saavuttamaton kuin viiden tähden hotelli.

Tässä kohdin olen Brodskyn kanssa hivenen eri mieltä. On totta, että gondoleissa näkyy olevan paljon kypsään keski-ikään ehtineitä, mutta haittaako tuo. Aika on purrut kapeiden kanavien varrella olevien rakennusten seiniin, ja jotenkin syntyy molemminpuolinen kunnioituksen tunne, kun ikäihmiset lipuvat hiljalleen gondoleissaan vanhojen rakennusten välissä. Minun on kuitenkin päästävä gondolille jo nyt, sillä tuskin jaksan tähän paahteeseen tulla 70-vuotiaana – ja talvella taas todennäköisesti reuma estäisi kosteassa kanavassa veneilyn. Pulitamme normaalia lyhyemmästä reissusta 54 euroa. Samassa gondolissa on toinen kolmihenkinen perhe, joka maksanee saman summan. Ajelu kestää vaivaiset 22 minuuttia, mutta on poikkeuksellisuudessaan hintansa arvoinen.

Gondolista käsin voi tarkastella kanavien varsien yksityiskohtia. Ja näihin kanaviin ja siltoihin liittyy myös paljon tarinoita. Etsiessäni kirjakaupasta kotiin viemiseksi venetsialaista marmoroitua kirjepaperia (taas turistiklisee …) tulen ostaneeksi Venetsiaan sijoittuvia kummitustarinoita sisältävän kokoelman. Kertomuksista jotkut vaikuttavat tutuilta, ehkäpä ne ovat yhteisen eurooppalaisen kummitustarinaperinteen muunnelmia, mutta joka tapauksessa paikallisväri tehostaa niiden vaikutusta. Öiset kanavat ja sumuiset sillat: hitaasti vajoava kaupunki vanhoine rakennuksineen on kuin tehty aavetarinoille. Rapistuneet nimilaatat ja lukuisat barokki/goottihenkiset yksityiskohdat rakennuksissa korostavat vaikutelmaa.

Venetsian ihmeistä tulee yhdessä päivässä nähtyä vain murto-osa. Tänne on tultava uudelleen, ja ehkä juuri talvella kuten Brodsky. Eikä ole syytä jätättää takaisin tulemista eläkeikään: saattaahan olla, että kolmenkymmenen vuoden kuluttua San Marcon aukiolla lainehtii meri, joka jo nyt toisinaan tulvii sinne silloin tällöin niin, että ainakin paikallisilla kiiltonahkakengät vaihtuvat saappaisiin. – Venetsiasta lähdettyämme ehdimme laivalla takaisin Piraniin juuri ennen auringolaskua, joka pilvien lomasta värjää meren punaiseksi.

(kuvat: tinkatinka)

Read Full Post »

Kesämatka07: Škocjan luolat

8.7. sunnuntai

Jos matkustaa Sloveniaan, kuuluu pakollisiin TOP5-nähtävyyksiin kaikista matkaoppaista vyöryvästä hekumoinnista päätellen tippukiviluolat. Eteläisen Slovenian alueella on valtavia luolastoja, joista tunnetuin on Postojnan tippukiviluola. Jonkin matkan päässä Postojnasta sijaitsee Škocjan tippukiviluola – tai ehkä pitäisi sanoa luolasto – jota kuvataan oppaissa pienemmäksi mutta huomattavasti ”dramaattisemmaksi”. Totta kai kallistumme valinnassamme dramatiikkaan, ja kun kohtuullisen ajomatkan jälkeen (edelleen yövytty Isolassa, Slovenian rannikolla) saavumme Škocjaan, päätöksemme palkitaan.

Retki Škocjan tippukiviluolaan on antoisa: oppaan johdolla marssitaan syvälle maan uumeniin, jossa luolien valtavat mittasuhteet on paljastettu tarkoin suunnitellulla valaistuksella. Valokuvia luolan sisällä ei saanut ottaa, mutta esim. Škocjan esittelysivuilta löytyy hienoja kuvia. Luolat eivät todellakaan ole mitään ”kumarassa kuljettavia”, sillä korkeutta niillä on parhaimmillaan kymmeniä metrejä. Tippukivien, onkaloiden, rotkojen ja muiden luonnon itsensä rakentamien ihmeiden ihastelun lisäksi maanalainen viileys on miellyttävä kokemus: tervetullutta vaihtelua helteeseen.

Luolan pohjalla virtaa Reka, joki, joka on muovannut aikojen kuluessa luolaston. On varsin hämmentävää seisoa sillalla yli 40 metriä joen yläpuolella – jotenkin tulee mieleen kuvia elokuvasta Taru Sormusten Herrasta, jossa Sormuksen viejät matkaavat Morian kaivosten halki. Tietenkään Škocjan luola ei ole lähelläkään Morian ihmeitä, mutta jotenkin luolakokemukseni saa minut vakuuttuneeksi siitä, että Tolkienin kuvaukset eivät ole täysin vailla todellisuuspohjaa.

Postojnan luolassa olisi paremmat mahdollisuudet nähdä Proteus anguinus eli olmi, ”ihmiskala”. Škocjassa Reka virtaa niin kaukana alhaalla, että siihen ei ole mahdollisuutta – ja toisaalta ostamani esittelykirjan mukaan olmia ei ole Škocjan alueella tavattu turistikierroksen tietämillä vaan kauempana, Škocjan kansallispuiston laitamilla. Ai mikäkö on olmi? Tällä kertaa ei tarvitse etsiä Wikipediasta – antaa kaunokirjallisuuden toimia tiedon lähteenä:

Se on sokea. Sillä on kädet ja jalat, mutta nekin ovat jääneet puolitiehen. Jalkojen sijasta sillä on pelkät tyngät ja eturaajoissa kolme sormea. Väitetään, että se voi elää useita vuosia syömättä. Se voi elää epätavallisen kauan, jopa sata vuotta. Sillä ei ole pigmenttiä ja sen nahka on kalpea ja maidonvärinen, melkein kuultava. Ihon läpi voi erottaa pienet verenpunaiset kidukset ja hyvin hennot verisuonet, jotka kulkevat ruumiin ja pikkuriikkisen sydämen kautta. Sanalla sanoen olmi on eräänlainen sisiliskon, kalan ja ihmissikiön välimaastoon sijoittuva epäonnistunut mutantti.

Näin olmia, jonkinlaista Jugoslavian kansallista ihmettä, kuvaillaan jo aiemmin tässä matkakertomuksessa esitellyssä Dubravka Ugresicin romaanissa Kiputilahallitus (suom. Kari Klemelä).

Törmäämme luolassa kuitenkin erääseen outoon otukseen: suomalaisnaiseen, joka on samalla luolakierroksella. Nainen on työmatkalla, ja  vaihdamme hänen kanssaan muutaman sanan matkakuulumisia. Tuntuu hassulta kuulla välillä kotomaan puhetta jonkun muunkin suusta kuin meidän kolmen.

Maanalaisen maailman hämärästä on oikeastaan ihan helpottavaa astella kierroksen päättyessä takaisin päivänvaloon. Luolan mittasuhteista saa hieman käsitystä kuvasta, joka on otettu tullessa ulos luolasta. Suuaukkokin on jo varsin mahtava, ja vain hivenen sisempänä luolassa katon tippukivien välissä lenteli joitakin päivävirkkuja lepakoita. Täällä olisi upeaa odotella illan hämärtymistä ja sitä, kun sakea musta lepakkoparvi syöksähtää kiljahdellen ulos luolasta kohti täysikuun valaisemaa rotkomaisemaa …

(kuva: tinkatinka)

Read Full Post »