Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘leena krohn’

Filosofin vastaanotto

Leena Krohnin romaanissa Valeikkuna (2009, Teos) esitellään kammioonsa vetäytynyt erikoinen päähenkilö, joka pitää kelluntatankistaan käsin filosofin vastaanottoa. Romaanissa häntä kutsutaan valefilosofiksi: filosofian opinnot ovat jääneet kesken eikä hänen vastaanottonsa filosofinen anti ole useinkaan kovin perusteltua. Itse asiassa romaanin valefilosofia voisi kutsua jopa huonoksi filosofiksi, ainakin filosofisen praktiikan pitämisen näkökulmasta. Sen hän myöntää itsekin:

Minulla ei ole metodia, sillä kaikki metodit ovat turhia tai jopa vahingollisia, kun ihmiset kohtaavat. Gaard tosin väittää, että kyllä minullakin on metodi, itse en vain ymmärrä sitä. Tunnustan myös, että olen unohtanut suurimman osan niiden kurssien sisällöistä, jotka aikoinani suoritin. Sokraattinen dialogikaan ei tahdo minulta onnistua. Jos esitän kysymyksiä, en vaadi vastauksia. Jos saan vastauksia, en aina tiedä, miten jatkaa niistä.

Silti tätä valefilosofin vastaanottoa tuskin voi pitää samankaltaisena petkutuksena kuin viime viikolla laajasti uutisoitua valelääkärin tapausta: nuori mies toimi suunnilleen vuoden osastolääkärinä Karkkilassa ilman minkäänlaista alan koulutusta. Lääkärin ammatin harjoittamiseen on tiukat pätevyysvaatimukset, mutta filosofiksi kaiketi voi kutsua itseään kuka tahansa. – Leena Krohnin Valeikkuna ei ole mikään seikkaperäinen esitys filosofin työskentelystä, koska romaani keskittyy lähinnä päähenkilön omaan sisäiseen maailmaan ja yleensäkin maailmasta vetäytymisen tematiikkaan. Kelluntatankilla vierailevat asiakkaat ongelmineen herättävät kuitenkin paljon ajatuksia filosofisen praktiikan mahdollisuuksista ja samalla problematiikasta, vaikka valefilosofi ei työtänsä oikein kunnialla hoidakaan – tietojen ja taitojen puutteen lisäksi hän kärsii narkolepsiasta eli nukahtelee helposti kuunnellessaan asiakkaitaan …

Aivan tyhjästä Krohn ei ole päähenkilönsä ammattia kehitellyt, sillä Suomessakin on muutamia filosofin vastaanottoa pitäviä henkilöitä: netistä löytyy ainakin Antti Mattilan, Elli Arivaaran ja Ville-Matti Vilkan vastaanottojen yhteystiedot sekä samalla muutakin infoa  aiheesta. Monet suomalaisista praktisen filosofian harjoittajista ovat myös psykoterapeutteja – filosofinen keskustelu voidaan ottaa mukaan silloin, kun tarvitaan erilaista näkökulmaa asiakkaan ongelmaan. Esimerkiksi parisuhdekriisi tai työuupumus voivat olla tilanteita, joissa ratkaisua kannattaisikin ehkä hakea omien arvojen, tunteiden ja elämänvalintojen laajemmasta pohdiskelusta.

Kynnystä filosofin vastaanotolle nostaa raha. Esimerkiksi Elli Arivaara veloittaa yhdestä tunnista 65 euroa (ensimmäinen kerta 70 euroa) ja Ville-Matti Vilkka 50-65 euroa paikkakunnasta riippuen (Hämeenlinnassa halvempaa kuin Lahdessa tai Tampereella). Suunnilleen saman verran maksaa yleensä psykoterapeutin vastaanottokin.  Käytännössä psykoterapian saa paljon halvemmalla, sillä se kuuluu Kela-korvauksen piiriin. Kelan sivujen mukaan enimmäiskorvaus on psykoterapiassa erityistasolla 37 e, vaativalla erityistasolla 45,41 e tunnilta. En tunne käytäntöjä, mutta voisi kuvitella, että omavastuuosuus psykoterapiassa voisi olla siis halvimmillaan 15-20 euroa tunti.

Filosofin vastaanotosta tuskin saa Kela-korvausta, sillä ensinhän pitäisi saada lääkäriltä lähete: ”Muuten melko vireällä 36-vuotiaalla miehellä on ongelmia löytää työstään mielekkyyttä (burnoutis duunicus dasein). Hänellä on myös taipumusta pessimistiseen elämänasenteeseen (croonikus laifsaks eksistentialistum). Hoidoksi keskusteluja filosofin kanssa, annostus 1 tunti kahdessa viikossa, kolmen kuukauden ajan.” Eipä taida tuollaista lappua työterveyslääkäriltäni saada – ja vaikka saisikin, niin tuskin sitä Kelassa hyväksyttäisiin.

Ainakin minun kukkarolleni mieluisampi vaihtoehto on turvautua ”valefilosofeihin” eli soittaa jollekin tutulle ja lähteä puntaroimaan tuopin ääreen elämän peruskysymyksiä – sellainen maksaa anniskelupaikasta, kellonajasta ja janosta riippuen noin 3-8 euroa tunnilta. Pienempiin pulmiin riittänee kahvilassa käynti: jo vitosella saa kahvin, pullan ja santsikupin sekä yli puoli tuntia jutustelua.

Vaikka itse en elämänfilosofisissa pulmatilanteissa hakeutuisikaan filosofin vastaanotolle, en suinkaan väheksy sellaista palvelua tarjoavien ammattifilosofien tarvetta. Laajastakaan ystäväpiiristä ei välttämättä löydy apuja syvällisten peruskysymysten pohtimiseen – tai sitten ei halua syystä tai toisesta omien tuttujen kanssa liian vakavista aiheista puhua. Myös kulttuurinen muutos on lisännyt filosofien tarvetta: ennen luontevin ammattiauttaja kriisitilanteissa oli pappi, mutta nykyisessä tilanteessa uskonnolliset arvot ja vastaukset hyvän elämän kysymyksiin eivät varmastikaan kaikkia tyydytä. 

Kaikkiin pulmiin (jos mihinkään …) filosofikaan ei löydä tyydyttäviä ratkaisuja. Etenkin perustavanlaatuisiin kysymyksiin hyvän elämän rakennusaineista ja elämän tarkoituksesta filosofilla on kyllä paljon sanottavaa, mutta jokainen ymmärtää, että mitään valmiita vastauksia niihin ei ole. Silti keskustelu saattaa tarjota apuvälineitä omaan ajatteluun ja oman tilanteen analysoimiseen, selkiyttää omia näkemyksiä ja päämääriä. – Itse kuvittelisin haastavimmaksi asiakkaaksi sellaisen, joka kokee elämänsä niin ahdistavaksi ja merkityksettömäksi, että ei halua enää elää. Juuri tällainen itsemurhakandidaatti saapuu Krohnin romaanissa valefilosofin vastaanotolle:

Nuori mies työntyi kelluntatankkiini ja tervehtimättä, ensimmäisiksi sanoikseen, huomautti: – Aion lähipäivinä tappaa itseni, luultavasti jo huomenna. Minulla on oikeus päättää omasta elämästäni ja kuolemastani.
     Siinäpä sain muistutuksen omasta synkkämielisestä nuoruudestani.
     – Saanko kysyä, onko sinulla jokin tietty ja pakottava syy olla jatkamatta elämääsi?
     – Sanotaanko näin: itse elämä on se syy, hän sanoi. – Olemassaolossa ei ole mitään mieltä. Ja minun elämäni on minun.

Ja kun valefilosofi pyytää miestä tarkentamaan näkemystään, tämä perustelee:

– Rationaalinen, itse valittu kuolema on jokaisen oikeus. Ei ihmistä pidä vaatia jatkamaan hänelle itselleen merkityksettömäksi käynyttä elämää vain toisten ihmisten emotionaalisten, sosiaalisten tai taloudellisten pyyteiden tyydyttämiseksi.

Tavallaan valefilosofin asiakas osuu filosofian ytimeen: kysymys itsemurhan oikeutuksesta/oikeutuksettomuudesta on problemaattinen, koska se haastaa pohtimaan etiikkaa, yksilön vapautta, vastuuta ja velvollisuuksia yhteisön jäsenenä, rationaalisen toimijan käsitettä, muuttuvaa/pysyvää minuutta, onnellisuutta ja kärsimystä,  elämän mielekkyyttä ja tarkoitusta jne. – Albert Camus on sanonut, että on olemassa vain yksi filosofinen ongelma, itsemurha. Tärkeintä ja ensisijaisinta on siis ratkaista, onko elämä elämisen arvoinen – sen jälkeen voi pohdiskella vähäpätöisempiä asioita.

Valefilosofin vastaanotolle saapuvan miehen näkemyksessä erikoista on rationaalisuuden korostaminen. Onko itsemurhaa suunnitteleva, elämän mielekkyyden kadottanut henkilö rationaalinen, järkevä päätöksentekijä? Syynä itsetuhoisuuteen voi olla horjuva mielenterveys, esim. vakava masennus, tai ikävien vastoinkäymisten aiheuttama elämänhalun menettäminen. Myös esimerkiksi nuorten alttius itsemurhaan on huomioitava: nuori voi pitää itseään rationaalisena, mutta onko 15-30-vuotiaalla todella riittävästi perspektiiviä ( = ”kilometrejä alla”) arvioida elämän arvokkuutta kokonaisuutena? Onko edes viisikymppisellä? Kuusikymppisellä? – Ikinähän ei voi tietää, mitä seuraavat viisi tai kymmenen vuotta tuovat tullessaan.

Ongelmia itsemurha-kysymyksen suhteen filosofin vastaanotolla tuottanee myös filosofin ammattietiikka. Esimerkiksi lääkärin, psykoterapeutin, papin, poliisin, opettajan jne. tehtävä ja velvollisuuskin on puhua itsemurhakandidaatille järkeä ja yrittää kääntää tämän ajatukset pois itsetuhoisista mietteistä. Mutta mitä tekee filosofi? Periaatteessahan filosofian luonteeseen kuuluu, että yksilön omaa auktoriteettivapaata ajattelua tulee kunnioittaa – filosofin vastaanottoa pitävän henkilön tehtävä ei ole ”parantaa”  asiakastaan, vaan ainoastaan antaa tälle uusia näkökulmia ja osoittaa ristiriitaisuuksia tämän ajattelussa. – Jos filosofi tulkitsee asiakkaansa kärsivän esimerkiksi masennuksesta, niin pitääkö hänen suositella hoitoon hakeutumista? Tavallaanhan on liian helppo ratkaisu todeta kaikki negatiiviset ajatukset ”mielihäiriöiksi”: on masentuneellakin ihmisellä oikeus tuoda mietteensä elämästä julki ja tulla hyväksytyksi elämänfilosofisen keskustelun osapuolena. Toisaalta, jos filosofi ei hoitoa suosittele ja henkilö masennuksensa takia tappaa itsensä, voiko filosofi välttyä itsesyytöksiltä?

Valefilosofin vastaanotolle saapunut itsemurhakandidaatti herättää tapauksena paljon kysymyksiä, mutta valitettavasti Leena Krohnin romaanissa tilanne jää ratkaisemattomaksi: narkolepsiaa poteva valefilosofi nukahtaa kesken asiakkaansa selostuksen, eikä itsemurhakandidaatti enää ole paikalla, kun hän herää…

                                              ———————

Lisätietoa filosofin vastaanoton periaatteista Arto Tukiaisen artikkelissa Filosofia terapiana? Alustavia huomioita filosofian ja psykoterapian suhteesta 

Mainokset

Read Full Post »

Mehiläispaviljonki

Kun luen uudesta, juuri julkaistusta kirjasta, usein kirjan nimi herättää varsin monitahoisia assosiaatioita. Mehiläispaviljongin kohdalla luulisin kuitenkin assosioineeni varsin tyypillisesti ja kulttuurisidonnaisesti. Mehiläisestä tulee mieleen ensimmäisenä pesä ja parvi, pörinää. Leena Krohnin romaanin Mehiläispaviljonki (Teos, 2006) alaotsikkona onkin kertomus parvista. Kirjassa kuvataan suurta rakennusta, jossa varsin erikoiset järjestöt (= ´parvet´) kokoontuvat. Yhdistyksistä monet kaihtavat normaaliuden määritelmiä: Vaihtuvan todellisuuden kerho, Palladistit, Profeetat ja Hartsilasten äidit. Jotkut lähentelevät pakkomielteistä hulluutta: Hengittäjät (eivät usko syömiseen), Kunnallistieteen edistäjät (silkkaa hulluutta; ei tarvinne selitellä), Vesijettikilpatoiminnan seura (ks. edellinen kohta) ja Steinwurzeleiden sukuseura (?).

Toisaalta mehiläiset liitettyä kirjallisuuteen assosioituvat minulla heti Stephen Kingin romaaniin Hohto. Elokuvakin on hyvä, mutta kirjassa mehiläiset jonkinlaisena surisevana pahuuden parvena tulee vielä paremmin esille. Kuvaavaa onkin, että Krohnin romaanin kertojan Mehiläispaviljongiksi kutsuma rakennus oli aiemmin Sielullisesti sairaiden tukiasema. Siellä hoidettiin mielenterveysongelmista kärsiviä kovalla kädellä. Kirjassa kuvataan, kuinka eräs potilaista jopa lähetettiin lobotomia-leikkaukseen. Enää ihmisiä ei kovinkaan kevein perustein hoideta. Krohnin romaanissa tämän ajan ”hulluilla” (eivät he mitään hulluja ole; kyse on enemmänkin erilaisesta näkökulmasta maailmaan) on omituiset seuransa, joissa he kokoontuvat ja voivat rauhassa keskustella omasta todellisuudestaan ilman, että sitä kukaan kyseenalaistaisi.

Kirjassa on 44 novellimaista lukua, jotka yhdessä muodostavat kokonaisuuden. Episodeissa kerrotaan etupäässä Mehiläispaviljongin erikoisten seurueiden jäsenten tarinoita. Samalla tarkastellaan maailmaa toiseuden näkökulmasta. Pidän tämäntyylisistä kirjoista, sillä Krohn lähestyy omituisten henkilöhahmojensa ja heidän kertomustensa kautta elämän peruskysymyksiä (ja myös vähemmän perustavanlaatuisia mutta sitäkin mielenkiintoisempia kysymyksiä) ajatuksia herättävästi. Mainio kirja yöpöytälukemiseksi, ja episodit ovat riittävän lyhyitäkin nautittavaksi ennen nukahtamista.

Mehiläispaviljongin kertoja  sivuaa muutamaan otteeseen myös taidetta ja kirjallisuutta. Kirjassa kerrotaan lounaskahvila Café Solitairesta, jossa vierailee erilaisia mediapersoonia ja kulttuuriväkeä:

Siellä kävi kirjallisuudentutkija, joka tutki passingia, seksualistista diasporaa, intersektionaalisuutta ja kulkevan queerin suhdetta pervoutuvaan tilaan. Siellä kävi Gerde-lehden päätoimittaja, jonka mielestä mikään sellainen teos, joka tuottaa kauneuselämyksiä, harmoniaa, iloa, lohtua tai mielihyvää, ei mitenkään voi kuulua taiteen piiriin.

Katkelma kuvaa hyvin Krohnin henkilökategorian suhdetta todellisuuteen: kyse on karikatyyreista, mutta toisaalta oikeasta maailmasta hyvinkin todennäköisesti löytyy vastaavanlaisia. Tuollaisia kriitikkoja (tai ainakin melkein tuollaisia) on varsin monessa taidelehdessä – ja jos jonkun mielestä seksualistinen diaspora tai kulkevan queerin suhde pervoutuvaan tilaan kuulostavat huvittavilta ja epäuskottavilta kirjallisuudentutkimuksen aiheilta, niin kerrottakoon, että usein totuus on tarua ihmeellisempää. On paljon mahdollista, että Leena Krohn on poiminut nuokin aiheet suoraan jonkin yliopiston – vaikkapa Turun – kirjallisuustieteen laitoksen viimeaikaisista tutkimuksista.

Leena Krohn on tietynlaisen älykkökirjailijan maineessa: hän on käsitellyt teoksissaan filosofisia kysymyksiä, taidetta ja kulttuuria, harrastanut kirjallisia kokeiluja, analysoinut identiteetin ongelmaa, sivunnut matematiikkaa ja geometriaa, leikitellyt faktan ja fiktion rajamailla, haistattanut pitkät kirjallisuuden genre-määrittelyille jne. Uskoisin kirjailijoiden inhoavan tuollaisia ”älykkö”-leimoja, mutta kyllä Mehiläispaviljonkikin tarjoaa älyllistä viihdettä. Sen ansiona on kuitenkin myös lukijaystävällisyys: ihmiskasvoisten tarinoiden kautta Krohnin esille nostamia teemoja on helppo lähestyä. Useissa tarinoissa on luettavissa satiirimaista kritiikkiä toisinaan hörhöilyä ja toisinaan normaaliutta kohtaan. Ja yllättävän monesta toiseuden (tai hulluuden) kuvauksesta lukija tunnistaa myös piirteitä omasta itsestään. Tai ainakin minä.

Jos tuollainen Mehiläispaviljonki olisi Jyväskylässä, saattaisin itsekin liittyä sen toimintaan. Erityisesti kiinnostaisi Vaihtuvan todellisuuden seura (kuten todennäköisesti monia muitakin lukijoita). Siihen kirjan kertojakin liittyy. Yksi seuran jäsenistä kertoo esimerkiksi tarinan, jossa hän käy katsomassa lapsuutensa kaupunginosaa, monien vuosien jälkeen. Hän kuljeskelee nostalgia-tunnelmissa tuttua katua ja käy lapsuuskotinsa pihalla. Vähän ajan kuluttua hän päättää vierailla siellä uudelleen. Mutta kaupunginosa onkin aivan erilainen, rakennettu uudelleen. Hänelle kerrotaan, että alue uudistettiin jo vuosia sitten. Mutta silti hänen kokemuksensa oli ollut hyvin todellinen. Todellisuus vaihtui, hetkeksi.

Kyllä minulla saattaisi olla parikin tarinaa kerrottavana siitä, kun todellisuus näyttäytyy toisenlaisena kuin normaalisti (vaikka ei ehkä ihan noin radikaaleja kokemuksia). Mutta enemmänkin liittyisin seuraan ihan periaatteesta: ärsyttää tämä ”todellisen” suvereeni ylivalta. Liikkeet, jotka sen diktatuuria vastustavat, saavat sympatiani. Kuten taide ja kirjallisuus.

Read Full Post »

%d bloggers like this: