Leena Krohnin romaanissa Valeikkuna (2009, Teos) esitellään kammioonsa vetäytynyt erikoinen päähenkilö, joka pitää kelluntatankistaan käsin filosofin vastaanottoa. Romaanissa häntä kutsutaan valefilosofiksi: filosofian opinnot ovat jääneet kesken eikä hänen vastaanottonsa filosofinen anti ole useinkaan kovin perusteltua. Itse asiassa romaanin valefilosofia voisi kutsua jopa huonoksi filosofiksi, ainakin filosofisen praktiikan pitämisen näkökulmasta. Sen hän myöntää itsekin:
Minulla ei ole metodia, sillä kaikki metodit ovat turhia tai jopa vahingollisia, kun ihmiset kohtaavat. Gaard tosin väittää, että kyllä minullakin on metodi, itse en vain ymmärrä sitä. Tunnustan myös, että olen unohtanut suurimman osan niiden kurssien sisällöistä, jotka aikoinani suoritin. Sokraattinen dialogikaan ei tahdo minulta onnistua. Jos esitän kysymyksiä, en vaadi vastauksia. Jos saan vastauksia, en aina tiedä, miten jatkaa niistä.
Silti tätä valefilosofin vastaanottoa tuskin voi pitää samankaltaisena petkutuksena kuin viime viikolla laajasti uutisoitua valelääkärin tapausta: nuori mies toimi suunnilleen vuoden osastolääkärinä Karkkilassa ilman minkäänlaista alan koulutusta. Lääkärin ammatin harjoittamiseen on tiukat pätevyysvaatimukset, mutta filosofiksi kaiketi voi kutsua itseään kuka tahansa. – Leena Krohnin Valeikkuna ei ole mikään seikkaperäinen esitys filosofin työskentelystä, koska romaani keskittyy lähinnä päähenkilön omaan sisäiseen maailmaan ja yleensäkin maailmasta vetäytymisen tematiikkaan. Kelluntatankilla vierailevat asiakkaat ongelmineen herättävät kuitenkin paljon ajatuksia filosofisen praktiikan mahdollisuuksista ja samalla problematiikasta, vaikka valefilosofi ei työtänsä oikein kunnialla hoidakaan – tietojen ja taitojen puutteen lisäksi hän kärsii narkolepsiasta eli nukahtelee helposti kuunnellessaan asiakkaitaan …
Aivan tyhjästä Krohn ei ole päähenkilönsä ammattia kehitellyt, sillä Suomessakin on muutamia filosofin vastaanottoa pitäviä henkilöitä: netistä löytyy ainakin Antti Mattilan, Elli Arivaaran ja Ville-Matti Vilkan vastaanottojen yhteystiedot sekä samalla muutakin infoa aiheesta. Monet suomalaisista praktisen filosofian harjoittajista ovat myös psykoterapeutteja – filosofinen keskustelu voidaan ottaa mukaan silloin, kun tarvitaan erilaista näkökulmaa asiakkaan ongelmaan. Esimerkiksi parisuhdekriisi tai työuupumus voivat olla tilanteita, joissa ratkaisua kannattaisikin ehkä hakea omien arvojen, tunteiden ja elämänvalintojen laajemmasta pohdiskelusta.
Kynnystä filosofin vastaanotolle nostaa raha. Esimerkiksi Elli Arivaara veloittaa yhdestä tunnista 65 euroa (ensimmäinen kerta 70 euroa) ja Ville-Matti Vilkka 50-65 euroa paikkakunnasta riippuen (Hämeenlinnassa halvempaa kuin Lahdessa tai Tampereella). Suunnilleen saman verran maksaa yleensä psykoterapeutin vastaanottokin. Käytännössä psykoterapian saa paljon halvemmalla, sillä se kuuluu Kela-korvauksen piiriin. Kelan sivujen mukaan enimmäiskorvaus on psykoterapiassa erityistasolla 37 e, vaativalla erityistasolla 45,41 e tunnilta. En tunne käytäntöjä, mutta voisi kuvitella, että omavastuuosuus psykoterapiassa voisi olla siis halvimmillaan 15-20 euroa tunti.
Filosofin vastaanotosta tuskin saa Kela-korvausta, sillä ensinhän pitäisi saada lääkäriltä lähete: ”Muuten melko vireällä 36-vuotiaalla miehellä on ongelmia löytää työstään mielekkyyttä (burnoutis duunicus dasein). Hänellä on myös taipumusta pessimistiseen elämänasenteeseen (croonikus laifsaks eksistentialistum). Hoidoksi keskusteluja filosofin kanssa, annostus 1 tunti kahdessa viikossa, kolmen kuukauden ajan.” Eipä taida tuollaista lappua työterveyslääkäriltäni saada – ja vaikka saisikin, niin tuskin sitä Kelassa hyväksyttäisiin.
Ainakin minun kukkarolleni mieluisampi vaihtoehto on turvautua ”valefilosofeihin” eli soittaa jollekin tutulle ja lähteä puntaroimaan tuopin ääreen elämän peruskysymyksiä – sellainen maksaa anniskelupaikasta, kellonajasta ja janosta riippuen noin 3-8 euroa tunnilta. Pienempiin pulmiin riittänee kahvilassa käynti: jo vitosella saa kahvin, pullan ja santsikupin sekä yli puoli tuntia jutustelua.
Vaikka itse en elämänfilosofisissa pulmatilanteissa hakeutuisikaan filosofin vastaanotolle, en suinkaan väheksy sellaista palvelua tarjoavien ammattifilosofien tarvetta. Laajastakaan ystäväpiiristä ei välttämättä löydy apuja syvällisten peruskysymysten pohtimiseen – tai sitten ei halua syystä tai toisesta omien tuttujen kanssa liian vakavista aiheista puhua. Myös kulttuurinen muutos on lisännyt filosofien tarvetta: ennen luontevin ammattiauttaja kriisitilanteissa oli pappi, mutta nykyisessä tilanteessa uskonnolliset arvot ja vastaukset hyvän elämän kysymyksiin eivät varmastikaan kaikkia tyydytä.
Kaikkiin pulmiin (jos mihinkään …) filosofikaan ei löydä tyydyttäviä ratkaisuja. Etenkin perustavanlaatuisiin kysymyksiin hyvän elämän rakennusaineista ja elämän tarkoituksesta filosofilla on kyllä paljon sanottavaa, mutta jokainen ymmärtää, että mitään valmiita vastauksia niihin ei ole. Silti keskustelu saattaa tarjota apuvälineitä omaan ajatteluun ja oman tilanteen analysoimiseen, selkiyttää omia näkemyksiä ja päämääriä. – Itse kuvittelisin haastavimmaksi asiakkaaksi sellaisen, joka kokee elämänsä niin ahdistavaksi ja merkityksettömäksi, että ei halua enää elää. Juuri tällainen itsemurhakandidaatti saapuu Krohnin romaanissa valefilosofin vastaanotolle:
Nuori mies työntyi kelluntatankkiini ja tervehtimättä, ensimmäisiksi sanoikseen, huomautti: – Aion lähipäivinä tappaa itseni, luultavasti jo huomenna. Minulla on oikeus päättää omasta elämästäni ja kuolemastani.
Siinäpä sain muistutuksen omasta synkkämielisestä nuoruudestani.
– Saanko kysyä, onko sinulla jokin tietty ja pakottava syy olla jatkamatta elämääsi?
– Sanotaanko näin: itse elämä on se syy, hän sanoi. – Olemassaolossa ei ole mitään mieltä. Ja minun elämäni on minun.
Ja kun valefilosofi pyytää miestä tarkentamaan näkemystään, tämä perustelee:
– Rationaalinen, itse valittu kuolema on jokaisen oikeus. Ei ihmistä pidä vaatia jatkamaan hänelle itselleen merkityksettömäksi käynyttä elämää vain toisten ihmisten emotionaalisten, sosiaalisten tai taloudellisten pyyteiden tyydyttämiseksi.
Tavallaan valefilosofin asiakas osuu filosofian ytimeen: kysymys itsemurhan oikeutuksesta/oikeutuksettomuudesta on problemaattinen, koska se haastaa pohtimaan etiikkaa, yksilön vapautta, vastuuta ja velvollisuuksia yhteisön jäsenenä, rationaalisen toimijan käsitettä, muuttuvaa/pysyvää minuutta, onnellisuutta ja kärsimystä, elämän mielekkyyttä ja tarkoitusta jne. – Albert Camus on sanonut, että on olemassa vain yksi filosofinen ongelma, itsemurha. Tärkeintä ja ensisijaisinta on siis ratkaista, onko elämä elämisen arvoinen – sen jälkeen voi pohdiskella vähäpätöisempiä asioita.
Valefilosofin vastaanotolle saapuvan miehen näkemyksessä erikoista on rationaalisuuden korostaminen. Onko itsemurhaa suunnitteleva, elämän mielekkyyden kadottanut henkilö rationaalinen, järkevä päätöksentekijä? Syynä itsetuhoisuuteen voi olla horjuva mielenterveys, esim. vakava masennus, tai ikävien vastoinkäymisten aiheuttama elämänhalun menettäminen. Myös esimerkiksi nuorten alttius itsemurhaan on huomioitava: nuori voi pitää itseään rationaalisena, mutta onko 15-30-vuotiaalla todella riittävästi perspektiiviä ( = ”kilometrejä alla”) arvioida elämän arvokkuutta kokonaisuutena? Onko edes viisikymppisellä? Kuusikymppisellä? – Ikinähän ei voi tietää, mitä seuraavat viisi tai kymmenen vuotta tuovat tullessaan.
Ongelmia itsemurha-kysymyksen suhteen filosofin vastaanotolla tuottanee myös filosofin ammattietiikka. Esimerkiksi lääkärin, psykoterapeutin, papin, poliisin, opettajan jne. tehtävä ja velvollisuuskin on puhua itsemurhakandidaatille järkeä ja yrittää kääntää tämän ajatukset pois itsetuhoisista mietteistä. Mutta mitä tekee filosofi? Periaatteessahan filosofian luonteeseen kuuluu, että yksilön omaa auktoriteettivapaata ajattelua tulee kunnioittaa – filosofin vastaanottoa pitävän henkilön tehtävä ei ole ”parantaa” asiakastaan, vaan ainoastaan antaa tälle uusia näkökulmia ja osoittaa ristiriitaisuuksia tämän ajattelussa. – Jos filosofi tulkitsee asiakkaansa kärsivän esimerkiksi masennuksesta, niin pitääkö hänen suositella hoitoon hakeutumista? Tavallaanhan on liian helppo ratkaisu todeta kaikki negatiiviset ajatukset ”mielihäiriöiksi”: on masentuneellakin ihmisellä oikeus tuoda mietteensä elämästä julki ja tulla hyväksytyksi elämänfilosofisen keskustelun osapuolena. Toisaalta, jos filosofi ei hoitoa suosittele ja henkilö masennuksensa takia tappaa itsensä, voiko filosofi välttyä itsesyytöksiltä?
Valefilosofin vastaanotolle saapunut itsemurhakandidaatti herättää tapauksena paljon kysymyksiä, mutta valitettavasti Leena Krohnin romaanissa tilanne jää ratkaisemattomaksi: narkolepsiaa poteva valefilosofi nukahtaa kesken asiakkaansa selostuksen, eikä itsemurhakandidaatti enää ole paikalla, kun hän herää…
———————
Lisätietoa filosofin vastaanoton periaatteista Arto Tukiaisen artikkelissa Filosofia terapiana? Alustavia huomioita filosofian ja psykoterapian suhteesta
jäljen ääni 