Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘silene lehto’

IMG_0698Teoriassa askartelu on helppoa: jos osaa käyttää viivoitinta, saksia, paperileikkuria sekä pujottaa langan neulaan ja liimata, saa tehtyä melkein mitä tahansa paperista ja kartongista.

Siis ainakin teoriassa.

Tähän näkemykseen tukeutuen ryhdyin toimeen: kun oma sisko saa toisen runokirjansa julkaistuksi, mikäpä olisikaan hauskempi julkkarilahja kuin itse tehty tuotos. Päätin tehdä pelin, joka liittyisi Silenen ilmestyvään kokoelmaan Lumikin sydän (WSOY, 2014): lisäpotkua tuumalle antoi Tiimarin konkurssimyynti, josta löytyi tarkoitukseen hyvin sopivia papereita ja kartonkeja.

* * *

Tyhjästä en lähtenyt peliä ideoimaan. Syksyllä Jyväskylässä järjestettiin osana Keski-Suomen kirjailijoiden Uuden runouden koulu -hanketta työpaja, jonka hedelmällistä antia on viime kuukausina työstetty eteenpäin. Kehitteillä olevasta runopelistä on testausvaiheessa pari koeversiota – niiden pohjalta räätälöin yhden lisää, yksinkertaisesti valitsemalla osan pelin sanastosta Silenen kokoelmasta.

Ja mikäpä valitessa, kun kokoelman runoissa on hyödynnetty monenlaisia aineksia: on tekstejä Grimmin ja Andersenin saduista, kuningattarista ja sydämensiirroista, anatomeista ja ruumiinryöstäjistä, tohtori Frankensteinista ja Dersu Uzalasta –  ja jopa Nooan vaimosta arkin uumenissa. Yläkuvassa näkyvistä sanoista tuo sydän liittyy useampaankin runoon, esimerkiksi tähän:

Itsemurhaajan kotona oli ihmeellisen valoisaa,
peikonlehtien alla piileskeli kissa kuin sademetsässä.
Perhe oli pyytänyt saada hänen sydämensä:
se oli säilötty etanoliin, isoäidin vanhaan kurkkupurkkiin.
Siinä se nyt muljahteli, irtonainen lihas, vanhempien hääkuvan
oikealla puolella. Ei itsemurha ollut hänen sydämensä valinta,
he sanoivat. Hänen sydämensä kyllä tiesi, miten paljon
me rakastimme häntä.

Ja pussissa, näkymättömissä, on sana tulitikkutyttö – jonka perusongelmaan esitetään 2000-lukulainen näkökulma:

Mitä jos pieni tulitikkutyttö olisikin lämpimikseen
sytyttänyt jonkin rakennuksen palamaan?

Sanojen valikoiminen on hauskaa: en voi olla miettimättä, että miltäköhän runoilijasta tuntuu, kun hän peliä pelatessaan joutuu sijoittamaan monet kokoelman viimeistelyvaiheessa kovin merkityksellisiksi kasvaneet sanat uusiin yhteyksiin.

* * *

IMG_0680Sanastoon minulla kuluu vain murto-osa aikaa siitä, minkä pelilaatikon ja sen konkreettisen sisällön tekeminen vaatii. Hölmöyksissäni (aloittelija!) teen ensin laatikon. Vasta kun sisältökin alkaa muutamaa iltaa myöhemmin olla jo melko pitkälle työstetty, tajuan, että laatikko on hivenen liian pieni. Onneksi niin seinissä kuin kannessakin on hieman joustovaraa.

Muitakin käytännön pulmia tulee vastaan: varsinkin vaaleanpunainen helmiäiskartonki on ohuudestaan huolimatta herkästi murtuvaa. Taitokset eivät tahdo onnistua, vaan ensin on liimailtava lisää pahvinpalasia, jotta laatikon sisälle asetettavan lokerikon seinistä tulee paksumpia. Siten paperi kestää paremmin taitekohdan.

Ja kun lokerikon seiniä vahvistaa, silloin myös niiden sisätila pienenee – niinpä joudunkin tekemään peliin tarvittavista korteista uudet versiot, jotka ovat läpimitaltaan pari kolme milliä kapeammat. Siihen ei onneksi mene kauan aikaa, printtaan vain uudet tarra-arkit teksteineen, liimaan ne pahville – ja sitten vain heiluttamaan paperileikkuria.

Mutta tulee matkan varrella onnistumisen elämyksiäkin. Erityisen ilahtunut olen kannen sisäpuolesta: vaaleanpunainen sydän näyttää hienolta glitter-kiiltoista mustaa paperia vasten. Ja vaikka en ole tuosta muovisesta glitter-paperista aivan järin innostunut (joku luomumatsku olisi ollut ehkä tyylikkäämpi ratkaisu), on siitä helppo muotoilla laatikon reunoihin tavallista kartonkia kestävämmät vahvikkeet.

* * *

IMG_0684Pelissä säännöt ovat tietysti oleelliset. Tämä  on ensimmäinen kerta, kun uuden runopelin säännöt kirjoitetaan paperille edes jonkinlaisessa muodossa. Samalla täytyy muistaa, että ne ovat kuitenkin vain YRITYS tai EHDOTUS säännöiksi, sillä pelin kehittely on vielä kesken.

Luultavasti jossain vaiheessa – kun peli on lähempänä lopullista muotoaan – kerron pelin ideasta ja toimintaperiaatteista enemmän tässäkin blogissa. Pahoin kuitenkin pelkään, että vielä tulevaksi jouluksi se ei ehdi markkinoille runoilusta ja sanapeleistä innostuneiden ykköslahjatoiveeksi. Vaan ehkäpä vuonna 2015 …

Peli alkaa olla valmis. Lisään laatikkoon vielä neljä näkösuojaksi taiteltua hopeanharmaata kartonkia. On tärkeää, etteivät omat sanat ole muiden pelaajien näkösällä – varsinkaan, kun joukossa on niinkin hieno ja monimerkityksisyydessään lähes tyrmäävä labyrintti!

Sääntökirjan kanteen kirjoitan lainauksen Silenen kokoelman nimirunosta Lumikin sydän:

Kuningattarella ei ole nimeä.
Hän on vain nainen, joka halusi Lumikin sydämen.

* * *

IMG_0685Lopuksi ompelen käsin (eipä ole tullut vähään aikaan ommeltua …) kiiltelevään ja mukavan pehmeään samettikankaaseen kaksi saumaa, käännän sen ympäri – ja sanapussi on valmis. Pussista tulee kooltaan aika reilu, mutta parempi niin. Sekaan voi joskus laittaa täydennykseksi lisää sanoja, jos ja kun pelin nykyinen sanasto alkaa tuntua kuluneelta.

Sanaston etsimistä varten minulla on ollut käytössäni ainoastaan PDF-tiedosto kokoelman taittoversiosta. Mutta kun ajan Helsinkiin Silenen kirjan julkkareihin, runopeli pääsee vihdoinkin oikeaan seuraan! Toivottavasti se toimii käytännössäkin: Lumikin sydän EDITIONia kun ei ole testipelailtu kertaakaan.

Julkkarihumussa unohdan tyystin ottaa kuvat pelistä. Onneksi Jukka lähetti muutaman tätä postausta varten.

* * *

Kirjablogeissa kirjoitetaan kovin vähän runokokoelmista, mutta joitakin postauksia sentään  löysin Silenen edellisestä kokoelmasta, siis esikoisesta Hän lähti valaiden matkaan (WSOY, 2011). Niihin on toistaiseksi turvauduttava, kun harkitsee tähän runoilijaan tutustumista, sillä Lumikin sydämestä kukaan ei ole vielä ennättänyt kirjoittaa. Valaiden matkaan ovat lähteneet ainakin seuraavat blogit:

Preivi (18.7.2011)

Lukemisen kartasto (8.5.2012)

Tarinauttisen hämärän hetket (13.11.2012)

Erjan lukupäiväkirja (24.7.2011)

Pihin naisen elämää (12.12.2012)

Tahaton lueskelija (5.8.2013)

Hymyilevä eläkeläinen (15.9.2011)

Onko kaunosieluista kyborgeiksi? (22.6.2012)

Ja koska tämä oli Jäljen äänen ensimmäinen postaus tänä vuonna (vetoan runopelin suunnitteluun ja askartelukiireisiini …), toivotan kaikille lukijoille hyvää Runovuotta 2014!

Read Full Post »

Sanojen aika

Helsingin kaupunginkirjaston ja Hämeenlinnan kaupunginkirjaston ylläpitämä tietokanta suomalaisista nykykirjailijoista on tutustumisen arvoinen. Kerran viikossa Sanojen ajassa esitellään kotimainen kirjailija, ja tietokannassa onkin jutut jo yli kahdesta sadasta kirjoittajasta. Osa teksteistä on kerätty lähinnä julkisista lähteistä, mutta joukossa on paljon haastattelujakin, mikä tekee tietokannasta tuoreen. Esittelyt ovat napakoita ja löytyvät mukavasti samasta paikasta: Sanojen ajan tietokanta on helppo tapa päivittää omia tietoja kotimaisesta nykykirjallisuudesta ja samalla saa hyviä lukuvinkkejä.

Sanojen ajan etusivulta löytyy myös mm. Lasten Sanojen aika ja Kysy mitä vain kirjallisuudesta -valikko. Tosin jälkimmäiseen en ole uskaltautunut kysymyksiäni laittaa: usein omat kiinnostuksen kohteeni ovat niin epämääräisen omituisia, että en oikein osaa edes muotoilla niitä kysymyksiksi …

Tässä esimerkinomaisesti linkki Sanojen ajan tämän viikon kirjailijaan. Hyvä haastattelu – eikä tämä runoilija itsekään mikään huono ole ;)

Haastattelussa runoileva kirjastonhoitaja Silene Lehto

Read Full Post »

HUOM! Aluksi varoituksen sana mahdolliselle lukijalle: tämä ei ole erityisen objektiivinen arvio runokokoelmasta (ja lopussa on jopa pieni mainososuuskin, varoitan). Jääviysongelma on vakava, sillä Silene Lehto on siskoni. Jos siis jonkin puutteen runoissa huomaisinkin, en siitä erityisesti pitäisi meteliä. En, vaikka Silene kyllä kestää kritiikkiäkin – mutta äitini suuttuisi, enkä aio pilata iltaani korva punaisena puhelimesta tulevaa ryöppyä kuunnellen. Onneksi siskon esikoisrunokokoelmaa ei kuitenkaan tarvitse hävetä, ja tekstit tuntuvat mainioilta silloinkin, kun luen niitä mahdollisimman kriittisesti, pikkupiru olkapäälläni. Käsi sydämellä voinkin todeta, että ei minulla tästä pahaa sanottavaa ole, oli sitten sisko tai ei.

– – – – –

Silene Lehdon runokokoelma Hän lähti valaiden matkaan (2011, WSOY) on virallisesti julkaistu tänään, 23. toukokuuta, vaikka sitä saikin jo viikonloppuna ainakin Helsingin Akateemisesta kirjakaupasta. Visionääri myymäläpäällikkö oli siis ottanut varaslähdön ja päättänyt siirtää ”kuuman tavaran” esille jo hetken kilpailijoitaan aiemmin …

Runokokoelma alkaa säeparilla, joka herättelee ennakko-odotuksia:

Oliko se kaukokatseisuutta vai mitä,
kun muinainen pakicetus päätti mennä takaisin veteen

Niin, kymmeniä miljoonia vuosia sitten elänyt pakicetus ei ollut tyytyväinen maanisäkkään osaansa vaan suuntasi kohti vettä.  Pakicetuksen jälkeläiset eivät lähteneet haastamaan kädellisten nisäkkäiden voittokulkua, ja niistä tuli valaita. Kun katselee runokokoelman kannessa polskuttelevia majesteettisia valaita ja ajattelee niiden valtameriasunnon valtavaa avaruutta (ja vertaa Helsinkiin ruuhka-aikana, tai Moskovaan, Pariisiin, tai mihin tahansa slummivoittoiseen Etelä-Amerikan/Aasian/Afrikan suurkaupunkiin ihan milloin vain …), tulee kieltämättä pohtineeksi, että ehkä sen hiirimäisen pikkunisäkkäänkin (josta kädelliset ovat kehittyneet) olisi ollut parempi hypätä mereen. 

Vaikka Hän lähti valaiden matkaan alkaakin hyvin luonnontieteellissävyisesti, ei silti kannata huolestua, jos Lajien synty on jäänyt lukematta : biologia, Darwin ja kaikenlaiset otukset antavat kuulua itsestään runoissa, mutta päähuomio on ihmiselämässä. Monet runoista ovatkin puheenvuoroja, joissa joku henkilö  tarkastelee elämäntilannettaan tai havainnoi ympäristöään. Yhdessä runossa viitataankin suoraan Edgar Lee Mastersin Spoon River -antologiaan, jossa hautausmaan vainajat pääsevät ääneen ja kommentoimaan elämäänsä. Silenen kokoelmassa puheenvuoronsa saavat  mm. leskirouva, putkimies, vanhapiika, seuranhakupalvelun työntekijä ja neuvolatäti. Runo Terapeutti alkaa näin:

Oletteko lukenut T.S. Eliotia? mies kysyy,
ja minun on myönnettävä että en tunne runoutta,
siitä huolimatta hän siteeraa jotakin säettä,
merenneidoista ja uskalluksesta, minusta se ei
nyt kuuluisi tähän, mutta en henno sanoa mitään,
hänen lahkeissaan on vierasta verta, hän on juuri
nähnyt puukotuksen, istuutunut tuolille vastapäätä,
hän muistuttaa vähän intiaania, ja jos olisin
kaksikymmentä vuotta nuorempi, voisin
syödä pemmikaania vaikka elämäni loppuun asti,
kuunnella preeriakoirien kynsien rapinaa.

Hauska kuvaus terapeutin ajatuksista, siitä miten ”pantteri” herää nuoren, kaunissilmäisen miehen saapuessa vastaanotolle: voisin syödä pemmikaania vaikka elämäni loppuun asti/ kuunnella preeriakoirien kynsien rapinaa. – Puheenvuoroissa on draamallista jännitettä, sillä usein niiden kautta piirtyy kuva puhetilanteesta ja siinä ikään kuin läsnäolevista muista henkilöistä. Silenen proosarunot kolkuttelevatkin paikoitellen jo pienoisnovellin ovia, mutta kielikuvat ja vapaana virtaava vuo kyllä kirkastavat lukijalle tekstit runoiksi.

Olen viime aikoina lukenut useita tuoreita kotimaisia runokoelmia, joissa kieli ja muoto ovat virittyneet niin äärimmilleen, että lukija joutuu todellakin haastamaan itseään ja pohtimaan, mistä runossa oikein on kyse. Tuntuukin todella hyvältä ja helpottavalta lukea vaihteeksi vaivattomammin lähestyttäviä runoja. Silti ”helppous” ei tarkoita sitä, etteikö runoista löytyisi sisältöä.   –Mutta melkein sisältöäkin merkityksellisemmäksi Silenen runoissa kasvaa mielestäni niiden tunnelma.  Silenen runoja lukiessa todellisuus on vahvasti läsnä, mutta oudosti taipuneena. Eläinhahmojen ja erikoisiin tilanteisiin joutuneiden henkilöiden paljous synnyttävät lukukokemuksen, jollainen proosan puolella löytyisi ehkä maagisesta realismista tai sellaisista saduista, joissa on ajateltu aikuislukijaakin.  

Kuten hyvissä saduissakin, Silenen runokokoelmastakin löytyy eräänlainen opetus. Urbaanin nykyihmisen näkemys elämästä ja maailmasta on liian kapea, liian ihmiskeskeinen. Esimerkiksi kokoelman nimeen viittaavassa runossa telepaattinen yhteys valaiden kanssa rikkoo sovinnaisia rajoja (alku runosta Herra D, ja valitettavasti WordPressin rivitys ei ole ihan alkuperäisen runon mukainen):

Olen ajatellut sinua paljon, Herra D,
sen jälkeen kun eräs työtoverini lähti valaiden matkaan,
hän kuuli niiden laulun, telepatiaa, hän sanoi,
jätti mappinsa hujan hajan, kahvikuppinsa puolilleen,
ja ajoi pohjoiseen, pysähtyi eräällä huoltoasemalla ja osti munavoileivän:
se kuva valvontakamerassa on viimeinen, mikä hänestä on
(ja hänen kasvonsa, niin valoisat, kun hän katsahtaa linssiin sekunnin verran,
en tajunnutkaan miten paljon tulisin häntä kaipaamaan).

 Ehkä tällainen telepatia ei aina ole tuntunut aivan mahdottomalta. Ehkä Vienanmeren rannoilla ammoin asustaneet suomensukuiset heimot shamaaneineen olisivat pitäneet tätä täysin luonnollisena asiana. Ja oikeastaan kyllä mahdollisen lukijankin on hieman avarrettava näkökenttäänsä ja mielikuvituksensa rajoja, jos hän aikoo todella lähteä valaiden matkaan, Silenen runokokoelman kyydissä. Avoin asenne palkitaan.

Plussana Silenen runoista voisi vielä mainita humoristisen vireen, joka rakentuu lämminhenkisesti vinojen näkökulmien ja toisinaan hieman suoremmin asetellun ironian varaan. Rehellisys ja aitous voivat kasvaa muunkinlaisesta alustasta kuin angstisesta tilityksestä (vaikka kyllä minä niiden nuorten vihaisten miestenkin runoista pidän – en vain rehellisyyden nimissä jaksa niitä aina lukea). Vakavampi sävy Hän lähti valaiden matkaan -kokoelmassa on huoli ympäristöstä. Se ei kuitenkaan ilmene suoraviivaisena julistuksena (sellaisesta yleensä ärsyynnyn, vaikka tarkoitus olisi hyvä), vaan pysyttelee viisaasti hieman taka-alalla. Valistunut lukija ymmärtää pointin vähemmälläkin. Siellä täällä kuuluva meren pauhu, viittaukset ihmisen lopulta melko vaatimattomaan osaan evoluution pitkässä ketjussa ja sympaattiset eläinhahmot riittävät muistuttamaan luonnosta, sen korvaamattomuudesta.

– – – – –

Luultavasti palaan Silenen kokoelmaan joskus jossakin hieman laajemmassa tekstissä, muiden samanhenkisten kirjojen/runokokoelmien yhteydessä. Nyt tarkoitukseni ei ole alkaa LIIKAA analysoida tai esitellä Silenen runoja. Riski mauttoman tyhjentäviin huomioihin on suuri, sillä ilmeisistä syistä (siis kun olen runojen kirjoittajan veli) saatan tietää joidenkin runojen taustoista turhankin paljon. Toivottavasti joku toinen kirjabloggaaja innostuu lukemaan ja arvioimaan kokoelman: tulisi objektiivisempi arvio.

Suosittelen siis hienoa runokokoelmaa Hän lähti valaiden matkaan paitsi ylpeänä veljenä niin myös kirjabloggaajana, sillä kyllä minä tästä pitäisin, vaikka kirjoittaja olisi tuntematonkin. Kaipa näin suuren kustantamon runokokoelmaa (kaikista myrskyistään huolimatta WSOY siis näyttää edelleen kustantavan myös kaupallisesti kannattamatonta, vähälevikkistä lyriikkaa) tulee kirjastoihinkin, mutta jos ei malta odottaa, niin ainahan tuon saa kirjakaupastakin. Tai sitten vaivattomasti kotiin tilattuna netistä. Esimerkiksi itse suosimani nettikirjakauppa Booky tarjoaa runokokoelman kotiin lähetettynä alle kahden kympin (Booky ei ota toimituskuluja). Ei hullumpi hinta uudesta kotimaisesta runokokoelmasta, kotiin kannettuna.

– – – – –

(Eikö muuten olekin melko hieno tuo röyhkeän viattomasti myyntipuheeksi yltyvä lopetus: … mutta jos ei malta odottaa, niin ainahan tuon saa kirjakaupastakin …)

 

Read Full Post »

%d bloggers like this: