Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘risto niemi-pynttäri’

Kuin tilaustöinä Kritiikkiä-sarjaa varten Putte Wilhelmsson on viime aikoina kirjoitellut ärhäkkää kritiikkiä blogiinsa. Jutuista löytyisi pureskeltavaa paljonkin, esimerkiksi kolmen viikon takainen postaus, jossa Wilhelmsson kommentoi tätä Jäljen äänen sarjaa ja kaivaa Schlink-murskaamonsa kätköistä aiemmin julkaisemattoman kritiikin Lukija-romaanista. Klisee ”olkoon kirjoittajan tyylistä mitä mieltä tahansa, kylmäksi se ei jätä ketään” pitää Wilhelmssonin kohdalla paikkansa. Toisinaan jotkut lukijat ovat kuumentuneet liikaakin.

Jos niin tapahtuu omalla kohdalla, kannattaa harkita hetken aikaa perusteluidensa pätevyyttä ennen kuin kirjoittaa Wilhelmssonin kritiikistä kriittisen palautteen tai vastineen. Oletan, että asiallista (kriittistä) palautetta Wilhelmsson ottaa mielellään vastaan  – vaikkakin toki tyrmää sen sitten kohteliaasti mutta päättäväisesti: en muista, että hän koskaan olisi myöntänyt erehtyneensä. Jos tämä ei riitä vaan haluaa tulla myös julkisesti nöyryytetyksi, voi  kirjoittaa Wilhelmssonille kärjekkään, piikittelevän palautteen.  Mainion alustan tällaiseen tulella leikkimiseen tarjoaa esimerkiksi kirjallisuuslehti Parnassosta löytyvä Lukijakirjeet-palsta, jossa julkaistaan toimitukseen saapuneita kirjeitä. Usein toimitus lähettää lukijan kirjeen myös lehden toimittajalle tai avustajalle, jonka tekstiä kommentti koskee. Samassa numerosta voikin lukea artikkelin/kritiikin kirjoittajan vastineen saamaansa kritiikkiin.

Eräs viime vuosien mieleenpainuvimmista mittelöistä Parnassossa on omassa lukukokemuksessani ollut kirjailija Asko Sahlbergin lukijakirjeestä (Parnasso 7/2008)alkanut sanailu. Sahlberg oli lukenut Wilhelmssonin kirjoittaman arvostelun Richard Powersin romaanista Laulut joita lauloimme (Parnasso 6/2008) ja ihmetteli, miksi siinä annettin niin vähänlaisesti tietoa kirjan tapahtumista:

En nimittäin saa työllä ja tuskallakaan selvää siitä, mistä Wilhelmssonin arvioimassa teoksessa on kysymys, mistä se kertoo. Näen kyllä, että kyseessä on melkein tuhatsivuinen tiiliskivi, mutta se ei minulle informaatioksi riitä. Ymmärrän, että kysymys on rodullisista ongelmista Yhdysvalloissa, mutta siihen sitten jääkin.

Kritiikin ei luonnollisestikaan tule olla juonireferaatti, mutta kai sitä sentään jotakin teoksen juonesta voisi kertoa. Sillä kai noin laajassa romaanissa sentään jokin tarina on, vai onko?

Kirjeessään Sahlberg tuo esille saman kysymyksen, jota pohdittiin tämän Putte Wilhelmsson -postauksen ensimmäisessä osassa. Harmittaa, kun Wilhelmsson ei lähtenyt perusteellisesti vastaamaan tähän kysymykseen: itse näkisin Sahlbergin kommentissa mahdollisuuden pohtia rajanvetoa kritiikin ja esseistiikan välillä. Laulut joita lauloimme -arvostelussaan Wilhelmsson etenee jälkimmäisen suuntaan, eikä se mielestäni tee kritiikistä huonoa, päinvastoin. Toki koko aukeaman laajuisessa arvostelussa voisi olla pieni tiivistys romaanistakin: mutta kuinka mahdollista tai edes järkevää on yrittää kirjoittaa sellainen tuhatsivuisesta teoksesta.

Hieman kyllä ihmettelen, miksi Sahlberg niin kipeästi kaipaa informaatiota romaanin tarinasta ja juonesta. Wilhelmsson pitkähkössä tekstissään selvästi käy läpi lukukokemuksestaan esille nousseita asioita ja tarkastelee arvostelun kohteena olevaa teosta. Kyse ei ole samankaltaisesta teoksen sisällön ohittamisesta kuin aiemmassa postauksessa kuvatussa Wilhelmssonin Auster-kritiikissä. Wilhelmsson viittaa Powersin teokseen jatkuvasti, ja vaikka kirjailija Sahlberg ei kommenttinsa mukaan pääse selville esimerkiksi romaanin perhesuhteista, niin en kyllä itse huomannut samaa ongelmaa. Sahlberg on muutenkin muotoillut lukijakirjeensä kärkevästi. Siitä viimeiset kolme kappaletta:

Sen sijaan Wilhelmsson kyllä tekee parhaansa tehdäkseen tiettäväksi, mitä mieltä hän on (ja ennen kaikkea mitä hän nähdäkseen tietää) Yhdysvaltain siirtolaisuusongelman taustoista ja nykypäivästä. Mikä olisi luonnollisesti sinänsä hyvä esseen aihe (mitä muotoa taitavasti omaa ajatuksenjuoksuaan formuloivalle Wilhelmssonille suosittelen).

Anteeksi vain, mutta Wilhelmssonin arvion otsikko Jaarittelun liemi osuu kyllä arvion kirjoittajan omaan nilkkaan. Kriitikot ilmoittautuvat mielellään lukijoiden palvelijoiksi, mutta Wilhelmssonin tässä mainittu arvio ei palvele muita kuin itseään alituisesti huvittamaan pyrkivää Wilhelmssonia.

Siksi kysynkin päätoimittaja Jarmo Papinniemeltä, miksi näin korkeatasoisessa julkaisussa ja maan johtavassa kirjallisuuslehdessä tällaista sisäänpäin kääntynyttä saivartelua, joka ei anna kaunokirjallisuudesta kiinnostuneelle lukijalle edes oleellisinta informaatiota arvioitavasta teoksesta, julkaistaan kirjallisuuskritiikin nimikkeen alla. 

Tuo ”sisäänpäin kääntynyt saivartelu” osoittaa Sahlbergilta haluttomuutta ymmärtää Wilhelmssonin kirjoittaman tekstin lähtökohtia. Ainakin itse lukijana odotan, että Parnassoon kirjoitetuissa arvosteluissa on tämäntyylisiä laajempia pohdintoja – siis toisin sanoen, Wilhelmssonin kritiikki on ”jaaritteleva” juuri siksi, että kyseessä on ”korkeatasoinen julkaisu ja maan johtava kirjallisuuslehti”. Näkemyksellinen, taustoittava kirjallisuuskritiikki palvelee lukijoitaan aivan mainiosti: jopa paremmin kuin tuhatsivuisen romaanin juonenkäänteitä ja lukuisia henkilösuhteita esittelevä uuvuttava selostus.

Asko Sahlberg on vallitsevan kritiikkimuodon vanki: se, että jo peruskoulussa ja lukiossa opetetaan liittämään kritiikkiin lyhyt selostus juonesta ja henkilösuhteista ei tarkoita, että myös kirjallisuuskriitikkojen täytyisi niin tehdä. Tällainen tarinakeskeinen ajattelu teoksen vastaanotossa on ehkä (paino sanalla ehkä, sillä tämä on  aivan omaa ”mutuhuttuani”) myös yksi syy proosan tradition jäykistymiseen juonen rakentelua korostavaan muotoonsa. Kirjailijan urasta (tai ehkä pitäisi kirjoittaa ”urasta”) haaveilevat harrastajakirjoittajat lukevat kritiikkejä, joissa palkitaan onnistuneita kasvukertomuksia ja uskottavia juonenkäänteitä. Ripsa vinkkasi edellisen postaukseni kommentissa Tommy Melenderin blogimerkintään Juha Seppälän romaanista Mr Smith ja saman tekstin on huomioinut myös Wilhelmsson omassa blogissaan. Melender tiivistää asian hyvin (Romaani kellariloukon otuksille, 10.8.2012):

Juonettomuus on rikos, ja rikosjuonettomuus verisin rikos. Kohta kaikki kirjallisuus tulee, todellakin, Lisbeth Salanderin hameen alta.

Helsingin Sanomien kriitikotkin muistavat kaikessa lukijaystävällisyydessään nykyään räksyttää, jos romaaneista puuttuu jännitystä ja ”toimivia” henkilöhahmoja.

Aikamme proosa keskittyy lukuelämysten tuottamiseen. Se muuttaa todellisuuden vaarattomaksi tusinaestetiikaksi. Se nihiloi kielen, tekee siitä pelkän tarinankertomisvälineen.

Se on tuote, jota myydään. Se on laite, jonka toimintaa Helsingin Sanomien kriitikko arvioi kuluttajanäkökulmasta.

Itse lukijana toivoisin, että juoni ja henkilöt olisivat ensisijaisesti vain välineitä, joiden varaan kirjailija rakentaa sanottavansa. Toki esimerkiksi dekkareissa ja trillereissä toiminta ja tarinnan kehittyminen ovat keskeisessä asemassa, samoin vaikkapa romanttisen kirjallisuuden juoni ja henkilösuhteet: hyvän viihdekirjan tehtävä voi olla pelkästään se, että se koukuttaa ja imaisee mukaan tarinaan. Mutta jos kritiikin vallitseva suuntaus on, että kaikkea kirjallisuutta aletaan lukea samoilla kriteereillä kuin viihdekirjallisuutta (mihin Melenderin voi tulkita hieman viittaavan), niin esimerkiksi esseistiset romaanit ja kielen ja todellisuuden suhteita tutkivat proosateokset jäävät kirjoittamatta. Kun edes kriitikot eivät niitä arvosta, kirjoittavat kirjailijat vain turvallista valtavirtaa.

Jos useammat kriitikot kirjoittaisivat samalla tavalla kuin Wilhelmsson Laulut joita lauloimme -romaanin arvostelussaan (ja monissa muissakin kritiikeissään), alkaisivatko kirjailijat ja kustannustoimittajat kiinnittää enemmän huomiota muuhunkin kuin ”lukijaystävällisyyteen” – siis esimerkiksi siihen, mitä sanottavaa kirjalla on?

* * *

Asko Sahlberg luonnehtii lukijakirjeessään Wilhelmssonin kritiikkiä ”jaaritteluksi”, ”sisäänpäin kääntyneeksi saivarteluksi” ja antaa ymmärtää, että Wilhelmsson alittaa pahasti Parnasson laatukriteerit. Ei ihme, että kriitikko ärähtää takaisin. Keskustelu etenee pahasti sivuraiteille: Wilhelmsson ei pelkästään vastaa Sahlbergin kysymykseen (ja tuo kiinnostava näkökulma kritiikin esseistisyydestä jää käsittelemättä) vaan antaa samalla mitalla takaisin. Lukijakirjeessään Sahlberg kaipasi täsmennyksiä omasta mielestään sekavaan ja vajavaiseen romaanin henkilösuhteiden esittelyyn. Wilhelmsson kommentoi Sahlbergin kritiikkiä tyylillä, joka saa Sahlbergin vaikuttamaan idiootilta:

Olen silti pahoillani, että olen kutsunut Ruthia äitinsä tyttäreksi, ja  – kieltämättä aika hämmentävästi – Ruthin äitiä Ruthin isoäidin tyttäreksi. Olen ehkä pitänyt biologian ja ja kieliopin normaalit karikot ylittävää lukemista itsestään selvyytenä.

Sen sijaan tuntuisi kovin tarpeettomalta korostaa, että ”perhe” on romaanin perhe, eikä kirjailijan tai Parnasson lukijan perhe. Ja että ”veljekset” ovat yleensä ”poikia”, ja että Jonah, jonka mainitsin ”maailman johtavaksi vanhan musiikin tulkitsijaksi”, ei ole ”hiphoppari”, sillä hiphop ei ole vanhaa musiikkia.

Ehkä tämä sarkasmin määrä olisi riittänyt: näin kirjallisuusdebattia seuraavan lukijan näkökulmasta on aiheen kannalta tarpeetonta, että Wilhelmsson vielä samassa tekstissä kyseenalaistaa Sahlbergin kirjalliset kyvytkin:

Viime vuosina olen moittinut vähättelevää tapaa, jolla Asko Sahlberg kommentoi muita kirjailijoita (minusta Antti Tuurin tuotanto ansaitsee jonkin muun epiteetin kuin ”tylsä”), toisinaan myös matikkapäätä (Finladiaa ei ole annettu ”joka toinen vuosi lesbolle”).

Enimmäkseen ristiriidat ovat kuitenkin koskeneet Sahlbergin omaa tuotantoa (varovaisempi kirjailija hutaisee romaanin loppuun joko symbolin, jossa sivilisaation puhjennut mätäpaise pursuaa visvaa, tai eskatologian, jossa helvetti valuu tulikuumaa lietettä, mutta varomaton Sahlberg valitsee molemmat, ja hourii jotain ”tulikuumaa visvaa pursuavasta lietteestä”).

Soppa on valmis. Alkaa kinastelu, joka jatkuu vielä useassa numerossa. Sen referoiminen ei ole mielekästä tässä postauksessa (veisi paljon tilaa …), mutta todettakoon, että aivan kirkkaimpia tyylipisteitä en jakaisi kummallekaan osapuolelle. Jo Sahlbergin ensimmäinen lukijakirje on jokseenkin epäasiallinen tarpeettomassa kärkevyydessään, ja toisaalta taas Wilhelmsson ei hänkään pysy aivan asialinjalla – eikä ainakaan alkuperäisessä kysymyksenasettelussa.

Kun lukee nuo keskustelut loppuvuoden 2007 ja alkuvuoden 2008 Parnassoista, vakuuttuu yhdestä asiasta: kriitikoiden työn kritisoiminen on riskialtista puuhaa, varsinkin kun kyseessä on Putte Wilhelmsson. Mutta yritetään silti vielä.

* * *

Edellisen postauksen kommenteissa Hirlii muisteli Arto Virtasen tylyä arviota Olga Tokarczukin romaanista Vaeltajat (Parnasso 3/12).  Wilhelmsson ei jää kriitikkovertailussa toiseksi. Arvostellessaan Tokarczukin romaanin Alku ja muut ajat (Otava, 2007) Wilhelmsson irvailee jopa teoksen lukijoille (Turun Sanomat, 29.6.2007):

Romaanina Alku ja muut ajat ylittää melko nopeasti kynnyksen, jonka jälkeen turmeltumattoman mielikuvituksen ihanne muuttuu tavalliseksi typeryyden palvonnaksi. Ilman mitään tutkimuksellista näyttöä otaksunkin, että Tokarczukin innokkaimmat lukijat seuraavat muita ihmisiä useammin horoskooppeja, uskovat homeopatiaan, omistavat vähintään kaksi Feng Chui -opasta ja ovat käyneet kerran enkeliterapiassa.

Oletan, että lukijoihin kohdistuvaa ylenkatsetta ei ole tässä tarkoitus ottaa täysin tosissaan. Mutta mikä sen funktio on, sitä en ymmärrä. Miksi kriitikko menee näin pitkälle?  – Wilhelmsson tuntuu lukevan Tokarczukin romaania jonkinlaisena pseudotieteellisenä elämänfilosofisena oppaana. Vertaus typeryyden palvontaan jääköön pelkäksi kärjistetyn otaksuman arvoiseksi huomioksi. Vaikka joku lukisi horoskooppeja tai Tokarczukin romaaneja, kuuluisi kirkkoon, söisi homeopaattisia lääkkeitä tai antautuisi muulle hörhöilylle, ei se välttämättä tarkoita, että hän todella uskoisi niihin. Yleensäkin kriitikon olisi järkevämpää arvottaa teoksia kuin niiden lukijoita.

Omassa lukukokemuksessani Alku ja muut ajat osoittautui kiinnostavaksi. Jos mietoja neljänsadan milligramman särkylääkkeitä ei lasketa (melko tehottomia kylläkin), en harrasta esimerkiksi lumelääkeiden popsimista. Feng Chuita ja enkeliterapiaa en viitsi edes kommentoida: eiköhän ole ihan mahdollista, että täyspäinenkin lukija saattaa ihastua Alku ja muut ajat -romaaniin. Suosittelenkin tutustumaan Putte Wilhelmssonin arvostelun vastapainoksi  Sinikka Vuolan kritiikkiin Kiiltomadossa:

Tokarcczukin Alku ja muut ajat on maaginen ja realistinen, symbolinen ja historiallinen, viehättävä ja raaka, väkivaltainen ja näkemyksellinen. Tähän romaaniin on vaikea olla menemättä mukaan, se haastaa lukijan syvään kokemiseen, inhoon ja ihmeisiin.

On paljon mahdollista, että Tokarczukin romaani on Melenderin edellä kuvaamaa ”vaaratonta tusinaestetiikkaa”. Silti, vaikka Alku ja muut ajat on lukuelämyksellinen romaani ja hyödyntää fantasiakirjallisuuden keinoja, en sitä lajityypin kaavamaisimpiin teoksiin lähtisi vertailemaan. Ehkä jo kaiken nähneen ja kokeneen, paljon lukeneen kriitikon mielestä fantasia pirstoo todellisuutta kliseisesti, mutta omasta mielestäni innostavaa romaanissa on esimerkiksi  luonnon kuvaus, jota  Risto Niemi-Pynttäri luonnehtii Maailmankirjoissa:

Olga Tokarczukin romaania on sanottu mystiseksi ja uskonnolliseksi teokseksi, käytännössä se liittyy siis puolalaisen katolisen taiteen traditioon. Luonto on yleensä varsin huonosti esillä katolisessa taiteessa, mutta tässä romaanissa se tulee vaikuttavasti esille. Pitkään ihmettelin miksi romaanin nimi viittaa aikaan, jokainen lukukin osoittaa aikaa. Pienen kylän omaperäisten henkilöiden ajan lisäksi omat lukunsa on enkelten ja haamujen ajalla, puiden ajalla. Luonnosta kirjoittamisen kannalta onkin hienoa, että ajassa olevia ei ole rajattu vain ihmisiin. Puiden aika on hämmästyttävää ja eläinten.

Niemi-Pynttäri siteeraa romaanista kohtausta, jossa naisen asuttaman mökin edustalla kasvava väinönputki ottaa miehen hahmon – ja sitten mies ottaa mökissä elelevän naisen, Tähkän (suom. Tapani Kärkkäinen, Otava, 2007):

He menivät makuulle lattialle ja hankasivat itseään toisiaan vasten kuin heinät. Sitten väinonputki istutti Tähkän reisilleen ja juurtui häneen rytmikkäästi, aina vain syvemmälle, ja lävisti koko hänen ruumiinsa, tunkeutui hänen sisimpiin sopukoihinsa asti ja joi hänen mehuaan. Se joi hänestä aamuun asti, kunnes taivas muuttui harmaaksi ja linnut alkoivat laulaa. Silloin väinönputki värähti, sen kova ruumis kuoli, se muuttui liikkumattomaksi kuin puu. Kukat kahahtelivat ja Tähkän alastomalle, uupuneelle ruumiille putoili kuivia, pistäviä siemeniä. Sitten vaaleahiuksinen nuorukainen palasi takaisin talon eteen, ja Tähkä nyppi tuoksuvia siemeniä hiuksistaan koko päivän.

Myyttiset ja sadunomaiset ainekset muuttavat romaanin luonnetta. Voidaan puhua maagisesta realismista tai viime vuosina suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa esiintyneestä reaalifantasiasta (käsittääkseni tekijöiden oma määritelmä), joka pyrkii murtamaan lajityyppien rajoja. Suhtaudun äidinkielenopettajana jo ammattinikin puolesta ilmiöön suopeasti: vuosituhannen vaihteesta saakka jatkunut fantasiabuumi voi koitua myös kaunokirjallisuuden hyväksi, jos vain Harry Potter -kirjojen sekä vampyyri/ihmissusikeitosten ahmijat saataisiin houkuteltua hieman vakavampienkin romaanien pariin. Antti Hyryn Uunin kaltaisilla teoksilla se ei onnistu. On oltava kuin fiksu kamanheittäjä, joka vähitellen totuttaa käyttäjät yhä kovempiin aineisiin. Siksi tarvitaan hybridejä, joissa on realistinen pohjavire mutta oudosti nyrjähtänyt todellisuus.

Kritiikin kestävän hybridin luominen on haastavaa. Koska teosta arvioidaan yleensä sen lähtökohtia vasten, mahdollisuudet hurmata kriitikko eivät ole erityisen hyvät. Hybridin pitäisi kestää tarkastelu sekä perinteikkään laatukirjallisuuden että fantasian näkökulmasta – ja ikävä kyllä näissä traditioissa hyvinä piirteinä arvostetaan usein vastakkaisia asioita. Realismissa ristiriidat ja poikkeavuudet todellisuuskuvauksessa ovat virheitä, sadunomainen kliseisyys henkilöhahmoissa ja juonessa tyylirikkoa. Ja fantasia puolestaan asettaa myytit järkikeskeisen maailmankuvan edelle, korostaa lapsenomaista, saduista kumpuavaa uskoa kohtaloon ja yliluonnolliseen.

Jo muutaman kritiikin perusteella voisi todeta, että joko Wilhelmssonin arvioimaksi on sattunut hänen mielestään huonoja teoksia – tai sitten fantasialla ryyditetyt romaanit eivät yleensäkään ole hänen suosikkejaan. Jälkimmäiseen tulkintaan jouduttaa Turmio ja perikato -esseekokoelmasta löytyvä kirjoitus Kohtalo ja tehtävä, jossa kriitikko mitätöi kokonaisen kirjallisuuden lajityypin (tai siis edellä kuvatun hybridin). Jose Luis Peixoto, Jyrki Vainonen, Carl-Johan Vallgren, Laurent Gaudén, Peter Hoeg ja Olga Tokarczuk mainitaan nimeltä, ja ”jokaisesta maasta löytyy varmaan jo omansa”:

Niiden tunnusmerkkinä voi toki pitää outoja tapahtumakulkuja ja lyyristä kieltä, mutta vaikutteet on ammennettu angloamerikkalaisen mielikuvateollisuuden pönkittämästä fantasiaviihteestä. Toisinaan hyvinkin tietoisesti, toisinaan tahattomasti, kun kirjailija on etsinyt jotain vaihtoehtoa liian rationaalisiksi kokemilleen maailmanselityksille.

”Realismia, tunnistettavia faktoja vaativat lukijat karsiutuvat jo kättelyssä”, totesi pääkaupunkilehden kriitikko Jan Blomstedt Vainosesta, mikä pätee myös hänen ulkomaisiin kumppaneihinsa. Seuraavaksi karsiutuvat kliseitä, tunnistettavia latteuksia vieroksuvat lukijat. Samoin kuin ne, joille synkkä ja juhlava ovat yhä eri asioita kuin vakava ja tärkeä.

Näin luultavasti käy, jos lukijalla on ehdoton kirjallinen maku. Mutta niille realismin tai fantasian ystäville, joilla on kiinnostusta lukea muutakin kuin suosikkigenrensä romaaneja, ”oudot/outoutetut” kirjat tarjoavat turvallisen tutustumisen hieman erilaiseen kirjallisuuteen.

Uskallan väittää, että tämä suhtautuminen on Wilhelmssonille kriitikkona ohjelmallista. Hän siis lukee fantastiset romaanit (miksi niitä oikein pitäisi kutsua?) vastahankaisemmin kuin muut kirjat. Kritiikkien lukijana näen tällaisessa ohjelmallisuudessa sekä hyviä että huonoja piirteitä: se tekee arvosteluista johdonmukaisia, mutta toisaalta taas toisenlaisella kirjallisella maulla varustettu kriitikko voisi löytää kyseisistä teoksista kiinnostavia, mahdollisten lukijoiden lukukokemuksia positiivisella tavalla avartavia näkökulmia.

Esseessään Wilhelmsson esimerkiksi toteaa, että mielikuvituksen ihanne muuttuu typeryyden palvonnaksi Peter Hoegin romaanissa Hiljainen tyttö. Arvion moite lukijoita kohtaan muistuttaa muuten erehdyttävästi aiemmin siteerattua Alku ja muut ajat -kritiikin katkelmaa:

Viimeistään tässä vaiheessa uraansa Hoeg on liittynyt sirkuksesta, maailmanlopusta ja ihmetaitoja omaavista kummajaisista kirjoittavien kasvavaan joukkoon, osaksi Debordin soimaamaa köyhtyneen mielikuvituksen moninaisuutta. Samalla häneltä myös ylittyi kynnys, jonka jälkeen kirjaviisauden kritiikki ja mielikuvituksen ihanne muuttuu tavalliseksi typeryyden palvonnaksi. Ilman mitään tieteellistä näyttöä otaksunkin, että Hoegin uuden romaanin varauksettomimmat ihailijat seuraavat muita ihmisiä useammin horoskooppeja, uskovat homeopatiaan ja omistavat vähintään yhden Feng Shui-oppaan.

Moite on lievempi, sillä nyt Feng Shui -oppaita on vain yksi eikä enkeliterapiasta puhuta mitään. Hoegin romaani siis kaiketi sijoittuu Wilhelmssonin arvoasteikossa korkeammalle kuin Tokarczukin teos. Toki kuvattu rinnastus on niin tehokas piikki, että se kannattaa hyödyntää esseistiikassa lähes sellaisenaan, vaikka puhe onkin tällä kertaa toisen kirjailijan romaanista.

Suomalaisista fantastikoista (Wilhelmsson ei tällaista termiä käytä) Wilhelmsson kritisoi esseessään voimakkaasti Jyrki Vainosen teoksia:

Vainonen on pohjimmiltaan vanhasta kirjallisuudesta ja antikvaarisista kielikuvista kiinnostunut haihattelija, jonka mielestä VR:n ajanmukainen veturikalusto yhä ”höyryää” asemalle pysähtyessään, ja joka aina keksii jonkin verukkeen, jotta hän voisi käyttää näennäisesti nykypäivään sijoittuvassa romaanissa sanoja ”kartano”, ”jaarli” ja ”alustalainen”.

Taas huomaan olevani eri mieltä: en ole Vainosen viimeisimpiä romaaneja lukenut, mutta ainakin hänen novellikokoelmistaan olen pitänyt. Ehkä vanhat sanat murtamassa kielen varaan rakentuvan todellisuuden yhtenäisyyttä voivat tuntua kauneusvirheiltä. Kuitenkin niissä on kulttuurin kerrostumia läpäisevää voimaa ja ulottuvuutta, joka kapinoi vastaan modernia aikakäsitystä vastaan. Myyttisessä maailmankuvassa aika ei ole pelkkä lineaarisesti etenevä steriili viiva, vaan minä hetkenä hyvänsä kaikki voi keikahtaa nurin niskoin ja palautua hetkeksi menneisyyteen, ajattomuuteenkin.

Pahimmillaan kriitikon ohjelmallisuus näkyy tarkoitushakuisuutena, joka ei enää ole reilua.  Aamulehdessä julkaistussa Wilhelmssonin arvostelussa (29.9.2011) Jyrki Vainosen romaanista Swiftin ovella on lisänä tietolaatikko kirjailijasta. Sen teksti päättyy (huom. – siis mitä jää viimeiseksi lukijan mieleen Vainosesta) poimintoihin Vainosen ensimmäisen romaanin kritiikeistä:

Ensimmäistä romaania Mykkä jumala (2003) Helsingin Sanomat luonnehti dynaamiseksi fantasiaksi matkalla kohti arvaamatonta päätepistettä. Sen sijaan Kritiikin Uutiset löysi siitä patavanhoillisen fantasian kliseet, joissa ”kohtalo” mainitaan heti ensimmäisessä luvussa ja ”tehtävä” neljännessä.

Tietolaatikko esittelee muita lähteitä lainaten kirjailijan tuotantoa ikään kuin objektiiviseen toteavuuteen pyrkien. Nuo kommentit rinnastuvat kuitenkin siten, että Helsingin Sanomien arvio vaikuttaa naiivilta höpöhöpöltä ja Kritiikin Uutisten kritiikki taas faktoihin perustuvalta toteamukselta. En ota tässä kantaa siihen, kumpi sitaatti osuu lähemmäksi totuutta – totean vain, että mielestäni tällainen tyyli ei ole korrektia. Lukijana toivoisi arvottavien näkemysten pysyvän varsinaisessa arvostelussa ja tietolaatikoiden edustavan neutraalia suhtautumista. Vaikka Kritiikin uutisten arvostelija olisi pitänyt Vainosen romaania miten kliseisenä tahansa, ei se mikään totuus ole, vaan kriitikon oma arvio.

* * *

Valitsin Putte Wilhelmssonin Kritiikkiä-sarjani ensimmäiseksi kriitikoksi osittain siksi, että hänen kritiikkejään olen seurannut eri julkaisuissa vaihtelevasti jo 90-luvun alusta saakka – siis siitä asti, kun olen yleensäkin kirjallisuuskritiikkejä lukenut. Olen aina pitänyt Wilhelmssonia kiinnostavana kriitikkona, niin hyvässä (hyvä kirjoittaja, asiantuntevuus, purevuus, johdonmukaisuus) kuin pahassakin (toisinaan liiankin sarkastinen/ironinen ote, liika tuomitsevuus, kirjallisen maun ehdottomuus). Toisaalta voi todeta, että nuo ”pahuudet” ovat samalla Putte Wilhelmssonin vahvuuksia: niiden terävimpien kärkien tylsyttely ja hyssyttely vesittäisi persoonallisen otteen, joka parhaimmillaan saa monet lukijat yhä uudelleen vakuuttumaan siitä, että kritiikkejä kannattaa lukea. Että ajatuksia ja tuntemuksia herättävien kritiikkien aika ei ole vielä ohi.

Kriitikkoa voi arvostaa, vaikka olisikin itse lukijana usein eri mieltä. Sellaisia kriitikoita, jotka olisivat minun kanssani aina samaa mieltä, on vaikeaa löytää. Ja jos löytäisinkin, niin en tiedä, jaksaisinko lukea: omaa peilikuvaa tulee muutenkin tarkasteltua kyllästymiseen asti.

* * *

Ensimmäisen kriitikon tarkasteluun meni aikaa kokonainen kuukausi: tätä menoa projektista tulee pikemminkin kolmevuotinen kuin vuoden mittainen. Mutta onneksi minulla ei ole mitään deadlineja asian suhteen. Piakkoin vaihteeksi  joka tapauksessa jotain muuta: raporttia reilu viikko sitten pidetystä Helsingin poetiikkakonferenssista sekä uutuuskirjojen arvioita.

* * *

Lisäys (8. syyskuuta 2012):

Putte Wilhelmsson on kirjoittanut omaan blogiinsa kommentin postaukseeni liittyen. Wilhelmssonin postauksessa on pari hyvää nökökulmaa, jotka mahdollisen lukijan kannattaa ottaa huomioon minun tulkintojani lukiessaan. Tässä sitaatti Putte Wilhelmssonin postauksen lopusta:

Ei Lehdonkaan blogimerkintä käsittele suhdettani fantisointiin kotimaisessa kirjallisuudessa tai muihin poikkeamiin perinteisen modernismin todellisuuskäsityksestä. Se käsittelee kielteistä kritiikkiä. Siksi esimerkki on Vainonen. Jos esimerkki olisi ollut Hesarin arvostelu Hotakaisen Sydänkohtauksista (1999), tai eriskummallisuuden elementeistä Sirolan tai Skiftesvikin kirjoissa, tulkintaa ”maustani” pitäisi säätää jonkin verran (ei kuitenkaan ylikansallisen fantasia-genren osalta).
 
Listaa voisi jatkaa, ja käännöskirjallisuuden osalta hyvinkin pitkään, mutta mennään seuraavaan kysymykseen: jos ”kielteinen” kriitikko on Lehdon valitsema teema, onko sille silti olemassa tilastollista perustaa?
Voi ollakin, kahdesta syystä. Kumpikaan ei liity kriitikon makuun, linjanvalintaan tai luonteenpiirteisiin, vaan päätoimisen kriitikon toimeentuloon ja sivutoimisen kriitikon epäjärjestelmällisyyteen.
 
Päätoimisena kriitikkona olen ottanut vastaan kaikki tehtävät, joita suinkin tarjotaan. Eikä kaikki ole hyvää, kuten kaikki varmasti tietävät. Sivutoimisena kriitikkona (nykypalkkioilla kukaan kriitikko ei ole ”päätoiminen”) en ole vieläkään lähettänyt Parnassoon syksyn toivelistaa, joten jos sieltä jotakin annetaan, niin tuskin parasta päältä.

Read Full Post »

Esseetä voi toisinaan kutsua tähtien kirjoitukseksi, ranskalaisittain l’écriture des astres. Tällä ei niinkään tarkoiteta sitä, että essee kurkottaisi tähtiin (vaikka voi se sitäkin tehdä), pikemminkin viitataan eri tekstinpätkiä erottaviin typografisiin tähtiin, joita tässäkin esseessä olen viljellyt.

– Kuisma Korhonen: Ketuista, tähdistä ja kannibaaleista

* * *

Asteriskit eli tähtimerkit vaikuttavat mitättömän pieniltä paperilla. Mutta kuten taivaalla tuikkivat esikuvansakin, ne paljastuvat lähemmässä tarkastelussa mittasuhteiltaan valtaviksi. Alun sitaatti on Kuisma Korhosen esseestä Ketuista, tähdistä ja kannibaaleista (kokoelmassa Mitä essee tarkoittaa?, toim. Johanna Venho, Savukeidas 2012). Kirjoittaja toteaa, että tekstin osia erottavat tähtimerkit sisältävät ”murroksia, siirtymiä, aukkoja jotka lukijan on täytettävä”.

Korhosen kuvaama tähtien kirjoitus on symboliikaltaan kaunista: teksti ei pelkästään etene junan lailla alusta loppuun, vaan aina välillä suodaan lukijalle mahdollisuus avartaa mielensä. Esseekirjoittamisessa metodi mahdollistaa sen, että saman tekstin sisällä saattaa olla elementtejä, jotka liittyvät toisiinsa vain löyhästi. Jos tekstin kirjoittaisi yhtenäiseksi, joutuisi joko karsimaan turhat rönsyt pois tai käyttämään jonkinlaisia aasinsiltoja sidoskeinona tekstin osien välillä.

Itsekin olen blogikirjoituksissani käyttänyt usein tähtimerkkejä tekstin osien välissä. Blogipostauksessa tähtimerkeillä on toinenkin, hyvin yksinkertainen tehtävä: tekstin jakaminen osiin helpottaa lukemista näyttöpäätteeltä, varsinkin jos postauksilla on tapana venyä (kuten Jäljen äänessä …). Kolmen tai neljän kappaleen jälkeen on lukijaystävällistä vaihtaa hivenen näkökulmaa ja näpäyttää kolme kertaa tähtimerkkiä. Kas näin!

* * *

Suosittelen tähtimerkkien käyttöä kaikille pidempiin postauksiin mieltyneille blogikirjoittajille. Samoin suosittelen myös edellä mainittua teosta Mitä essee tarkoittaa? Kirja sisältää seitsemän eri kirjoittajan näkemykset esseestä (linkki kustantajan esittelyyn, josta näkee myös kirjoittajat). Toteutus on tyylillä tehty, sillä jokainen teksti on essee itsessään: lukiessaan voi tarkkailla tekstissä käytettyjä keinoja ja miettiä, vastaako kyseisen esseen muoto ja tyyli kirjoittajan esittämiä yleisiä ajatuksia esseiden … no, muodosta ja tyylistä.

Aivan vakavissani ehdotan teoksen lukemiseen toisenlaistakin näkökulmaa (erityisesti blogikirjoittajalle mutta yleensäkin kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille) : miltä tuntuisi itse kokeilla esseen kirjoittamista? Ja blogikirjoittajille tarkemmin: kirjoitatko jo nyt sellaisia? Väitän, että moni kirjoittaa. Ei mitään suuria kaunokirjallisia taideteoksia, mutta luultavasti monella on blogiarkistossaan melkoinen aarreaitta täynnä esseen aihioita tai materiaalia, jota voisi käyttää esseen raaka-aineena.

Tässä kohdassa harrastajakirjoittaja nostaa kädet pystyyn ja huudahtaa: ”Ei minusta ole kirjoittamaan esseitä, sillä essee on niin vaikea laji!” Pötypuhetta: ei essee ole sen vaikeampi kirjallisuuden laji kuin mikään muukaan.  Tai siis totta kai hyvän  esseen kirjoittaminen on vaikeaa. Mutta niin on hyvän romaanin ja hyvän runonkin kirjoittaminen. Jotenkin tuntuu siltä, että aina kun puhutaan esseen piirteistä, määritellään nimenomaan hyvää esseetä. Runon ja proosan kohdalla ei heti lähdetä tavoittelemaan taivaita, ja siksi harrastajakirjoittajalle kynnys on matalampi. Miksi näin? Eikö kirjoittajan olisi mahdollista nauttia amatöörimaisesta mutta täydestä sydämestä kirjoittamastaan esseestään aivan yhtä lailla kuin hän nauttii saadessaan valmiiksi novellinsa tai runonsakin?

Asiaproosa on luontevaa lähtökohdiltaan ja lähellä sitä, mitä teemme päivittäin: kielennämme muille omaa ajatteluamme, yhdistelemme tietoja ja omia kokemuksiamme, ihmettelemme elämän pieniä ja suuria pulmia, ilahdumme hyvistä anekdooteista ja väritämme itsekin puhettamme pienillä tarinoilla ja tapausesimerkeillä. Ja tietysti luemme lehtiä sekä kirjoja, katsomme televisiota ja elokuvia, pidämme silmät ja korvat auki – toisin sanoen hamuamme samaa materiaalia, jota esseistitkin hyödyntävät.

* * *

Ne, jotka ovat liian nokkelia romaanikirjailijoiksi tai liian skeptisiä runoilijoiksi, päätyvät yleensä kirjoittamaan esseitä. Lajinsa löydettyään he huokaisevat helpotuksesta, kun heidän ei tarvitse yrittää tuottaa lukuelämyksiä romaanien ystäville tai kielimateriaalia runouden harrastajille.

– Tommi Melender: Liian nokkelien ja skeptisten laji

* * *

Tunnistan itseni Tommi Melenderin esseen lopusta (kaikki tämän postauksen esseesitaatit ovat kokoelmasta Mitä essee tarkoittaa? ellei toisin mainita) lainatusta katkelmasta. Tai ainakin kahdesta viimeisestä rivistä, sillä erityisen nokkelana en ole koskaan itseäni pitänyt, skeptisenä kyllä. En ole koskaan lukenut yhtään luovan kirjoittamisen opasta (sori vain, niitä kirjoittavat mahdolliset tutut, nyt tämäkin paljastui …), mutta käsittääkseni niissä luova kirjoittaminen mielletään usein runojen tai proosan tekemiseksi. Se on sääli ja suurta tuhlausta: moni potentiaalinen harrastajakirjoittaja vierastaa kumpaakin lajia. Runo vaatii kielellisesti toiselle tasolle siirtymistä ja romaanihenkilöiden rakentelu suunnatonta innostusta ja mielikuvitusta.

Ehkä tulevaisuus on valoisampi: tällä hetkellä essee on ollut paljon pinnalla julkisessa keskustelussa. Tommi Melender pohtii kirjoituksessaan myös esseen nousun syitä. Esseebuumin hän tyrmää harhaanjohtavana terminä, perustellusti: essee on marginaalinen laji edelleen. Melenderin mukaan kyse on etujoukkoilmiöstä, jossa tiedotusvälineet ovat kiinnostuneet pienen aktiiviporukan esille nostamasta aiheesta. Ja todellakin, tuoreempien esseistien tuotanto on vielä vähäistä, vaikkakin esimerkiksi (tai lähinnä) Savukeitaan kustantamat  Antti Nylénin ja Timo Hännikäisen kokoelmat  ovat saaneet niin paljon huomiota, että heidän voisi kuvitella kirjoittaneen jo kokonaisen esseetuotannon.

Selityksenä etujoukkoilmiö vakuuttaa, mutta kiinnostavaa on ottaa huomioon  laajempi asiaproosan harrastuneisuuteen liittyvä ilmiö, verkkokirjoittaminen. 2000-luvun aikana nettiin on ilmaantunut  tuhansia blogeja. Blogeja on monilta eri aloilta ja elämänalueilta, taso on kirjavaa ja tavoitteetkin vaihtelevat henkilökohtaisesta päiväkirjan pitämisestä ammattimaisiin asiantuntijablogeihin. Joka tapauksessa joukossa on paljon esseistisen kirjoittamisen laitamilla tai jopa ytimessä versovaa asiaproosaa, jossa blogikirjoittaja kertoo välillä faktoja ja välillä käy läpi omia kokemuksiaan tarkoituksenaan selvittää  ajatuksiaan niin itselleen kuin mahdolliselle lukijalleenkin.

On perusteltua olettaa, että jossakin vaiheessa laajentunut harrastajapohja alkaa näkyä innostuksena haasteellisempaan kirjoittamiseen, viimeisteltyyn esseeseen. – Verkkokirjoittaminen lisää myös esseiden kysyntää. Itse olen viime vuosina seurannut paljon blogeja, ja mahdollisesti se on vaikuttanut lukutottumuksiini. Romaaneja tulee luettua vähemmän, sillä jotenkin fiktiivisten henkilöiden keskinäiset suhteet eivät jaksa enää kiinnostaa yhtä paljon kuin ennen. Blogit ovat kirjoittamisen/lukemisen tositelevisio-ohjelmia, hyvässä mielessä. Mutta useimmiten postaukset ovat kovin lyhykäisiä ja kevyitä – nälkä herää, vaan ei tule tyydytetyksi. Siksi blogien kautta asiaproosaan tutustunut lukija rohkenee tarttua myös esseekokoelmaan.

* * *

Verkkotekstin julkaiseminen on luonteeltaan toisenlaista kuin pysyvä teksti. Blogien ja foorumeiden tekstit ovat tapahtumia, reaktioita ja uusia avauksia. Tällainen kirjoitus on luonteeltaan hetkellistä tekstin julkiselle näyttämölle asettumista, ja koska kirjoittaminen on lähellä tapahtumaa, se toimii eri tavalla kuin valmiiksi laadittu teksti. Verkon agorat ovat pikemminkin julkisia näyttämöitä kuin kirjastoja.

– Risto Niemi-Pynttäri: Verkkoproosa (ntamo, 2007)

* * *

Hyvät, monipuoliset ja tyylillisesti taitavat blogipostaukset muistuttavat parhaimmillaan esseitä. Mutta tällöin ne eivät välttämättä ole enää parhaita mahdollisia blogikirjoituksia, sillä blogikirjoittamisen filosofiaan (tai ehkä voisi jopa sanoa poetiikkaan) liittyy piirteitä, joita painetuissa esseissä ei ole. Väitöskirjassaan verkkoproosasta Risto Niemi-Pynttäri esittääkin kiinnostavan ajatuksen verkkotekstien tapahtumaluonteesta. Esimerkiksi tämä postaukseni on Jäljen äänen etusivulla vain seuraavaan kirjoitukseen saakka. Vähitellen se alkaa painua ajassa taaksepäin, blogiarkiston uumeniin, josta satunnainen lukija sen kenties jonain päivänä löytää tiedonhaun tuloksena.

Eli toisin sanoen sinä, mahdollinen lukija, et pelkästään tällä hetkellä lue tekstiä vaan seuraat myös esitystä. Mikäli luet postausta Haluaisitko esseistiksi? huhtikuussa 2012, olet ajan hermolla ja voit osallistua kommenttilaatikossa tämän näytöksen interaktiiviseen osuuteen. Piakkoin esitys poistuu näyttämöltä: on se luettavissa senkin jälkeen, mutta tunnelma on hieman sama kuin katsoisi ohjelmaa Ylen arkistosta. Välittömyys puuttuu.

Henkilökohtaisesti minua innostaa verkkokirjoittamisessa myös se, että keskeneräisyys on sallitumpaa kuin valmiissa painotuotteissa (tästäkin Niemi-Pynttärin kirjassa puhutaan, mutta en nyt jaksa koko ajan kirjoitella sitaatteja). Virheet ja rakenteellinen sekavuus suvaitaan, sillä sekä kirjoittajat että lukijat ymmärtävät, että vain hetken aktiivisesti luettavana olevaan tekstiin ei kannata hukata liikaa voimavaroja. Keskeneräisyys luokin teksteihin omanlaistaan estetiikkaa: vaikutelmaa lisäävät kommentit, jotka saattavat viedä ajatuksen aivan vastakkaiseen suuntaan kuin alkuperäinen teksti. Ja juuri kun kommenttien tuloksena alkaisi syntyä jotakin uutta ja hienoa, niiden virta tyrehtyy. Ei kannata jäädä liian pitkäksi aikaa lueskelemaan samaa postausta ja sen kommenttilootaa, sillä uusia kiinnostavia tekstejä ilmaantuu koko ajan.

 * * *

Näyttää kuitenkin siltä, ettei moniin nykyesseihin, ei minun eikä muidenkaan, millään mahdu riittävästi pohdintaa ja vasta-argumentteja. Voisi siis ajatella esseeteoksen laajentamista niin, että julkaistaisiin myös poisjääneiden ajatusten osio. Paras vaihtoehto olisi, jos poleemisille tai muuten varmoja mielipiteitä esittäville esseekirjoille voisi julkaista jatko-osan, jotka sisältäisivät muutaman harkitun vastapuheenvuoron. Siis harkitun, ei mitään keskustelusivukamaa.

 – Jukka Koskelainen: Monta aavistusta kokonaisuudesta. Kertojasta ja esseen pakenevasta olemuksesta

* * *

Kun blogien asiaproosasta innostunut lukija tarttuu esseekokoelmaan, luultavasti hän ensimmäiseksi kaipaa kommenttilaatikkoa, mahdollisuutta tarkentaa esitettyjä ajatuksia, esittää vastaväitteitä ja yleensäkin osallistua keskusteluun – varsinkin jos essee on sävyltään julistava, omaa mielipidettään erinomaisena esille tuova. Jukka Koskelainen on samaa mieltä kuin moni muukin nykyesseistiikkaa kritisoinut: hänen mielestään esseiden pitäisi olla esseemäisempiä ja tarkastella asioita useammasta näkökulmasta.

Pohdiskelun ja vasta-argumenttien puutetta voisi Koskelaisen idean mukaisesti ehkä kompensoida ”jatko-osilla” tai vastineilla.  Ehdotus on mielenkiintoinen, mutta samalla se osoittaa, kuinka peruuttamattomasti Internet on muuttanut kirjallisuuden kenttää. Esseiden lukijat ovat itsekin valveutuneita ja yleensä sekä valmiita että halukkaita ottamaan kantaa asioihin. ”Keskustelusivukama” voi pahimmillaan olla todella tasotonta, mutta jotenkin tuntuu siltä, että moniäänisyyttä ei juuri tule lisää, jos toinen esseisti kirjoittaa vastineensa. Yhteentörmäyksestä herää vain uusia, ratkaisemattomia kysymyksiä ja keskustelunavauksia. Ehkä tekniikka (sähkökirja Internet-yhteyksineen mahdolliselle kirjaan liittyvälle keskustelupalstalle) tuo tähänkin pulmaan ratkaisuja.

Aihe on synnyttänyt paljon polemiikkia kirjallisuusaiheisissa blogeissa. Jos mahdollinen lukija haluaa välttämättä tuohon vyyhteen päänsä pistää (en erityisesti suosittele), jyvälle alkuun pääsee Kritiikin Uutisten päätoimittajan Aleksis Salusjärven blogista: Suuri esseekeskustelu. Sytykkeenä rönsyilevälle, ylilyönteihin sortuvalle ja asiaan vihkiytymättömän näkökulmasta sekavalta vaikuttavalle keskustelulle on ainakin osittain toiminut Kristian Blombergin alun perin Kritiikin Uutisissa julkaistu kirjoitus Kirjallisuus ilman muotoa, jossa hän esittää huolensa esseekirjoittamisen nykytrendistä. Blombergin mielestä sitä leimaa opettava ja itsevarma sävy. Valitettavasti Blombergin kirjoitusta on osittain luettu väärin: vaikka hän peräänkuuluttaa esseisiin moniäänisyyttä, samalla hän kuitenkin kiittelee voimakkaasti mielipiteitään esille tuovia Savukeitaan esseistejä. Kirjoittajina he ovat erinomaisia. Hän vain esittää toiveen, että esseen lajityypille tunnusomainen omien (tai esseen kertojaminän) ajatusten ja näkemysten monipuolisempi pohdiskelu saisi enemmän sijaa orastavassa suomalaisessa esseekulttuurissa. Esseen ei tarvitsisi olla ”valmiiksi ajateltu” vaan lukija voisi seurata, kuinka ajatus kehittyy, välillä haparoiden ja välillä eteenpäin loikkien.

 * * *

Essee on metodi. Sen avulla voi pohtia ja pyöritellä ideoita, rakennella vaihtoehtoisia ajatusmalleja, hioa hypoteeseja, kokeilla esioletusten käyttökelpoisuutta, käännellä ja väännellä, etsiä langanpäitä, purkaa ja koota.

– Olli Löytty: Välimuodon estetiikka

* * *

Sitaatti on Olli Löytyn esseestä, jossa hän osuvasti pohdiskelee esseen luonnetta välitilan tekstinä, ”epäkeskona hybridinä”, joka ei ole tietotekstiä mutta ei fiktiotakaan. Tällainen välitilassa oleva muoto sopii olemukseltaan myös sisällölliseksi sillanrakentajaksi erilaisten katsantotapojen välille. Esseekokoelmassaan Kulttuurin sekakäyttäjä (Teos, 2011) Löytty kirjoittaa tekstejä, jotka eivät julista omaa näkökulmaansa vaan pyrkivät ymmärtämään muita ja myös omaa itseään muiden silmin. Löytyn määrittelemä esseen metodimaisuus tulee siinä hyvin esille. Essee onkin mielestäni parhaimmillaan ja omimmillaan itseymmärryksen välineenä.

Omaa itseymmärrystä lisätäkseni olen alkanut työstää mm. näitä blogikirjoituksiani esseistisempään suuntaan. Luontevana jatkona sille on tietenkin esseiden kirjoittaminen. Tämän vuoden alussa perustimme muutaman tutun kanssa esseepajan, jossa ideana on suunnilleen kerran kuussa kokoontua keskustelemaan omista ja muiden kirjoittamista teksteistä. Aihe on ollut vapaa ja kaikenlainen keskeneräisyys on katsottu pikemminkin ansioksi kuin heikkoudeksi: hedelmällisintähän on tuoda teksti pajaan taottavaksi silloin, kun se on vielä punahehkuinen raakile.

Vaikka olemme kokoontuneet vain kaksi kertaa (emmekä vielä kertaakaan koko porukalla), paja on osoittautunut jo nyt elämykseksi. Essee (keskeneräinenkin/ keskinkertainenkin) on loistava perusta keskustelulle: kolme varttia yhtä tekstiä kohti tuntuu kuluvan nopeasti, ja silti siinäkin ajassa kirjoittaja saa muilta monta hyvää näkökulmaa ja ideaa tekstin kehittelylle. Keskustelussa usein 1+1 on enemmän kuin kaksi: sähköpostitse, chatin tai netin kommenttilaatikon kautta viestiessä vastaavaa taikaa ei synny.

Vaikka en päiväkirjaa pidäkään, silloin tällöin teen merkintöjä. Yksi sellainen löytyy esseepajan alkuvaiheesta tammikuulta.

* * *

19.1.2012 Torstai

Viikko on vierähtänyt. Suunnittelu on pitkällä, mutta kirjoittaminen vasta alussa. Virikkeeksi tulevaa varten tilasin Jorge Luis Borgesin tekstejä nettikaupasta: kirjoituskokoelmat Total Library ja Selected Non-Fictions, Selected Poems ja yhden Borgesin elämään ja tuotantoon perehtyvän teoksen. En lähde patsaita pystyttämään, mutta Borgesin jutuissa on jotakin tunnistettavaa: sellaista, mitä joskus haluaisin itsekin yrittää – omalla vaatimattomalla tavallani.

Suurin ongelmakin alkaa hahmottua. On vaikea löytää sopivaa olosijaa keveyden ja raskauden välillä. Liian helposti teksti taipuu kolumnityyliseksi, ja kun hakee ryhtiä, se muuttuu turhan abstraktiksi, akateemiseksi.

Jotta saan jotakin aikaiseksi, päätin ensin kirjoittaa kepeästi. Yksinkertaista on aina helpompi monimutkaistaa kuin monimutkaista yksinkertaistaa.

Laitoin juuri muille pajalaisille sähköpostia:

Hei 

Jos Henriikka Tavi aikoo kirjoittaa runokirjan kuussa, niin kaiketi minäkin yhden esseen tapaisen yritelmän saan aikaan kolmessa viikossa. Luvassa teille tuolloin luettavaksi teksti, jossa (luultavasti)

– pohditaan mielikuvitusystävien ikääntymistä
– marmorinen fauni herää eloon
– kaivellaan Pompejin tuhkaa

Kunhan ensin kirjoitan sen. Joka tapauksessa suhtaudun tulevaan ehdottoman vakavissani, ja olenkin jo harjoitellut viljelemään latteuksia mahdollisia naistenlehtihaastatteluita varten:

”Minulle horisontti on pelkkä kuollut viiva. Se ei herää henkiin katsomalla – on muututtava itse”, toteaa Lehto esseekokoelmansa lähtökohdista.

– Yritän saada tuonkin mahtumaan tekstiin, sillä itseironia ei ole esseistille pahitteeksi.

Kolmen viikon kuluttua,

t. Penjami

* * *

Ensimmäisessä tekstissä esiintyi kyllä fauni, mutta Pompeji jäi haaveeksi. Sen korvasi kuvanveistoon liittyvä pohdiskelu. Ehkä tämä on sitä aitoa esseismiä: kirjoittaminen vie mennessään ja kulkusuunta saattaa muuttua yllättäen.

Huvittuneena luen tuosta Borges-tilauksestani. Siellä ne kirjat lojuvat kirjahyllyssä pinossa edelleen. Vain joitakin tekstejä olen satunnaisesti lukenut. Aluksi ajattelin, että kirjoitan pajaa varten yksinomaan kirjallisuusaiheisia esseitä, ja minua aina kiehtonut Borges vaikutti sopivan kunnianhimoiselta aiheelta. Mutta parin kerran jälkeen olen todennut, että liiallinen rajaaminen ei sovi esseekirjoittamisen filosofiaan, varsinkaan, kun kyse on harrasteluonteisesta vapaa-ajan toiminnasta. Sitä paitsi kirjallisuusaiheita varten minulla on blogi.

Aionkin siis kirjoittaa mistä tahansa, toki kirjallisuutta unohtamatta. Essee mahdollistaa ”minkä tahansa” aivan eri tavalla kuin runo (jossa hyydyn jo ensimmäisen keksimäni kielikuvan latteuteen) tai novelli (en jaksa kuvailla henkilöitä, en yksityiskohtia enkä varsinkaan maisemia).  Essee ei ole vaikea laji kuten nuo kaksi, sillä siinä voi mennä suoraan asiaan.

* * *

Uskon ja toivon, etten ole ainoa blogikirjoittaja, jota essee kiinnostaa. Siksi tämän postauksen otsikko ei ole mikään tyhjä heitto vaan aivan vilpitön kannustus kaikille. Ja jos on tutuissa harrastajakirjoittajia, niin riittävän matalalla profiililla perustettu esseepaja on hyvä lisävirike (3–5 henkeä sopiva määrä: kaksistaan keskustelu jää pelkäksi palautteenannoksi ja viisi on taas melko maksimi, jos aiotaan saada tekstit luetuksi yhdessä illassa). Ilman deadlineja tekstit jäävät helposti tekemättä, ja muutenkin pajassa oma ajattelu alkaa tuottaa kipinää.

Erityisesti toivoisin, että esseepallosta nappaisi kopin mahdollisimman moni naisbloggari. Essee kun tuntuu olevan kovin miehinen laji. Itsekin muuten huomaan viitanneeni tässä postauksessa ainoastaan Mitä essee tarkoittaa? -kokoelman mieskirjoittajiin. En usko, että syynä on sukupuoleni, vaan se, että Maaria Pääjärven ja Bodil Lindforsin esseet ovat tyyliltään ja aiheiltaankin tällä kertaa sellaisia, etten saa niistä yhtä mutkattomasti napattua muutamaa riviä esseepuhetta oman juttuni höysteeksi. Mikä ei tietenkään tarkoita, että ne olisivat huonoja. Päinvastoin, pidin kummastakin. Pääjärvi matkaa Venetsiaan tekstissään Kaupunki pahvissa ja pohdiskelee esseen olemuksellista keveyttä kelluvasta kaupungista käsin. Ja Lindforsin esseen nimi jo sinänsä kertoo paljon essehtimisestä: Tie vailla nimeä.

Mutta Virpi Hämeen-Anttilalta liitän lopetukseksi lainauksen. Tekstissään hän ihmettelee, miksi esseekirjoittajissa on niin vähän naisia. Hämeen-Anttilan mukaan esseen kirjoittaminen vaatii itsensä korostamista ja vahvojen mielipiteiden ilmaisemista. Juuri niihin asioihin perinteisesti tyttöjä ja naisia ei ole juuri kannustettu. Vaikka sukupuoliroolit on haudattu, saattavat ne edelleen luoda varjojaan. Vielä suurempi syy lienee esikuvien puute: itsekin olen mieltänyt esseistiikan nuorempana ummehtuneeksi äijäkirjallisuudeksi. Kun ei ole naisesseistejä esikuviksi, on kynnys korkea.

Hämeen-Anttila kääntää heikkoudet vahvuuksiksi. Kukkoilu ja dandyily eivät ole ainoa mahdollinen tie esseistiikkaan. Ja koska jo pelkästään blogikirjoittajissa on paljon naisesseistipotentiaalia, Hämeen-Anttilan toiveeseen on helppo yhtyä.

 * * *

Toisaalta naisilta luontuu hyvin sivuun astuminen ja sivusta tarkkaileminen. He ovat tehneet sitä pitkään. Naisilla on kyky itseironiaan. Ja intohimo yksityiskohtiin. He eivät halveksu triviaa, esseistin ruokamultaa.

Esteitä ei ole muualla kuin päämme sisällä. Naiset, odotan esseitänne.

– Virpi Hämeen-Anttila: Sivuun astumisen taide

Read Full Post »

%d bloggers like this: