Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘pirjo hassinen’

En ole koskaan ollut erityisen ihastunut Pirjo Hassisen romaaneihin, vaikka hän kirjoittaakin hyvin. Syy vieroksuntaani on kirjojen henkilöissä ja heidän ihmissuhteissaan. Tai siis korjaan: ei syy todellakaan ole Hassisen romaaneissa vaan lukijan mielessäni, joka keski-ikäistyvästä kyynisyydestään huolimatta (ja ehkä juuri sen takia) kaipaa kirjojen tarinoilta edes hitusen puhdasta uskoa ihmiseen ja rakkauteen, kauneuttakin.  Sellaista hömppää Hassinen ei ole teksteissään juurikaan viljellyt. Päinvastoin, Hassisen terävä henkilökuvaus kuorii uhrinsa paljaiksi jättäen jäljelle ytimen, joka ei useinkaan ole kaunista katseltavaa. Varsinkin mieskuvaus on haasteellista luettavaa: herkkupaloja ei ole tarjolla.

Kaikesta tästä huolimatta olen viime vuosina valinnut kirjasyksyn kirjoista lukuohjelmaani aina Pirjo Hassisen uusimman romaanin, joka ilmestyy suunnilleen joka toinen vuosi. Miksikö? No tietenkin Mestarin Herkun takia!

Mestarin Herkku on Jyväskylän keskustassa sijaitseva ruokakauppa, jossa käyn ostoksilla aika usein. Kauppareissuni on melko rutiinimainen suoritus, joka etukäteen suunnitellun kauppalistan mukaisesti alkaa kala/lihaosastolta ja etenee ”vilkaise listaan, etsi hyllystä”-tyylisesti aina leipäosastolle saakka. Siellä kuitenkin valmis konseptini aina hajoaa: Olisiko listaan merkitty ”leipä” tällä kertaa ”kauraleipä”, ”ruisleipä”, ”monen viljan leipä” vai kenties paikalle tulleen tuote-esittelijän suosittelema ”saaristolaisleipä”? Ja olisiko ”jotain hyvää kahvin kanssa” ihan peruspullaa (pitko, korvapuusteja, pikkupullia – irtotavaraa, pussitettua vai kenties pakasteena?), leivoksia (en juuri koskaan osta, liian suuri valikoima, mutta silti usein harkitsen ja käyn melkein kaikki vaihtoehdot läpi) vai kävelisikö sittenkin pakastealtaille jäätelöiden kimppuun? – Leipäosasto on heikko kohtani: siellä epäröin ja ihmettelen, pohdin ostoksieni merkityksiä ja määrittelen itseni uudelleen.

Kauppareissuni rutiineihin kuuluu myös ”kauppanaamojen” huomaaminen. ”Kauppanaamat” ovat asiakkaita, joita en tunne mutta jotka jostakin syystä ovat muuttuneet merkityksellisiksi. Hyvä esimerkki on eräs vanha rouva, joka tuntuu hiipivän ohitseni juuri silloin, kun olen aamiaismurohyllyjen edessä: kriittinen katse pistelee selkääni ja tunnen syyllisyyttä nähdessäni taas saman mummon – tiedän olevani huono ihminen, kun syön aamupalaksi mieluummin muroja enkä kunnon puuroa.  (Vanha rouva voi kyllä olla mielikuvituksenikin tuotetta: ehkä kyseessä onkin ollut aina eri henkilö, kuvittelen hänet vain samaksi.)

Tällainen ”kauppanaama” on myös Pirjo Hassinen, jonka aina joskus näen Mestarin Herkussa. – Kun näkee itselleen tutussa ympäristössä kirjailijan, taiteilijan tai muusikon,  tulee ajatelleeksi, että onnistuuko tämä tiivistämään minulle niin tavanomaisesta paikasta jotakin kertomukseensa, maalaukseensa, lauluunsa. Mestarin Herkussakin Hassisen näkeminen luo särön arkeeni: Miten kirjailija kuvaisi tuonkin miehen luisevia sormia, jotka hypistelevät epävarmoin ottein perunoita ja hylkäävät enemmän kuin mitä pussiin päätyy? Kuka kassajonossa olevista naisista olisi mahdollisesti perheväkivallan uhri – vai kuka ei? Mitä mörköjä kätkeytyy karkkihyllyn ääreen sopuisasti ryhmittyneen lapsiperheen idylliin?

– Ja lukiessani Pirjo Hassisen syksyllä ilmestynyttä romaania Sano että haluat (2009, Otava) odotukseni palkitaan: kirjan eräs pohdiskelu tuo mieleen ne kerrat, kun olen seissyt vuoronumero kädessäni lihatiskillä yhtäaikaa kirjailijan kanssa. Ehkäpä (tunnustan: sanon ”ehkäpä” vain säilyttääkseni uskottavuuteni mahdollisen lukijani silmissä, mutta sisimmässäni uskon – ei, en usko vaan TIEDÄN, sillä näin on TÄYTYNYT tapahtua!) jonakin tällaisena kertana kirjailija on silmäillyt lihatiskin tarjontaa ja tullut miettineeksi romaaniin kirjoittamansa ajatuskulun:

He puhuivat siitä miltä lihan syöminen tuntui. Mitä oli se nautinnon ylijäämä, joka tuntui hampaissa ja suun limakalvolla kulinaarisen kokemuksen jo haivuttua loppuunsa. Minkä verran lihan pureskelun halussa oli silkkaa raakuutta muodossa: minä kierrätän sinut kuolemasi kautta osaksi itseäni. Sinä piipahdat kuolonjäykkyydessäsi, ja kun olet taas pehmennyt sopivasti, hautaan sinut omaan vatsaani, josta vasta toden teolla alkaa sinun matkasi kohti tuntematonta.

Osuva analyysi lihan syömisestä. – En itse ole mikään kulinaristi, mutta hallitsen ruokapuhetta sen verran, ettei ravintolassa tarvitse aivan hävetä. Silti lihasta puhuminen tuntuu aina hivenen alkukantaiselta.  Jos nimittäin syön kasvisruokaa, voin heti alkaa pohdiskella, miltä se maistuu. Mutta jos syön pihviä, minun on kaivettava esiin sisäinen luolamieheni ja arvioitava ensin, tuntuiko liha hampaissa sitkeältä vai murealta ja oliko se sopivasti medium vai liian kypsää tai raakaa.

Olen kohdannut Pirjo Hassisen Mestarin Herkussa lihatiskin lisäksi myös hedelmäosastolla. Ja heti korjaan: varmasti muuallakin, mutta vain näistä tilanteista minulla on mielikuvia – syynä voi tietysti olla Hassisen romaanitkin, joissa erotiikalla on usein merkitsevä rooli. Kieltämättä liha ja hedelmät luovat enemmän eroottisia mielleyhtymiä kuin vaikkapa maito ja leipä (nojaa, heti tulee mieleen maitotytöt ja vanhat suomalaiset elokuvat …). – Hedelmiin tai kasviksiin liittyviä juttuja en kuitenkaan Hassisen romaanista oikein löydä, vaikka keskeisenä aiheena tarinassa onkin samassa ravintolassa työskenteleviä Jimiä ja Essiä yhdistävä intohimo ruokaan, ei lihaan. Saman huomion on kirjasta tehnyt Risto Niemi-Pynttäri toisaalla

Niemi-Pynttäri kummastelee kirjoituksessaan aivan oikeutetusti Hassisen romaanin gourmet-aterioiden kuvauksen yksipuolisuutta: tunnutaan keskittyvän vain lautasella olevaan lihaan. Miksi näin? – Hassisen romaaneja lukeneena en jotenkin ylläty siitä, että syömisestä tai ruuasta puhuttaessa kirjassa kuvataan juuri lihaa. Lihaa syödessään ihminen on raadollisimmillaan, sananmukaisesti. Sellainen sopii Hassisen tyyliin paremmin kuin fetajuustosalaatin pureskelun kuvaus.

Romaanissa kerrotaan Jimin ja Essin unelmasta: he haluavat perustaa yhdessä ravintolan, joka herättää asiakkaissa todellisen halun ja intohimon ruokaan. Jimi kutsuu unelmaa ruuan bordelliksi. Rinnastus lihan syömisen ja lihallisen yhtymisen välillä on ehkä kliseinen ja helppo mutta silti mielikuvissa vahva.  – Ehkä mielenkiintoisimman näkökulman lihan ensiarvoisuuden selittämiseen tarjoaakin Jimi:

– Toisin sanoen lihan hotkaisee ensimmäisenä lautaselta se, joka ei sitä aidosti arvosta, mutta joka ei ikinä voisi jättää sitä tähteeksi, koska se on ruuan kallein osa. Ihminen joka todella nauttii lihasta säästelee sitä aterian loppuun, sahaa siitä yhä pienempiä palasia mitä vähemmän lihaa on jäljellä. Tyhjäksi syöty lautanen ei itsessään merkitse yhtään mitään.

Jimi viittaa lihan kalleuteen. Samalla hän tulee paljastaneeksi jotakin omasta itsestään. Jo kirjan alussa selviää, että Jimillä on ollut ankea nuoruus ja että hän on viettänyt monta vuotta perhekodissa. Aikuisenakin on ollut rahan kanssa tiukkaa. Kun Jimi kertoo, että lihaa ei usein jätetä tähteeksi, koska se on niin kallista, niin mitä hän itse haluaa viestiä toimimalla toisin? Vaikka onkin ollut perhekodissa ja istunut aterialla sellaisten nuorten kanssa, jotka todennäköisesti ovat tulleet varsin kurjista oloista? – Kieltää menneisyytensä? Yhteiskuntaluokkansa? Suhtautua välinpitämättömästi varattomuuteensa? Mitä hän yrittää todistaa?

Jimille liha on tärkeä lautasella oleva pelinappula, jolla tehdään tärkeitä siirtoja ja määritellään omaa itseä. Ja tottahan se on: jopa kasvissyöjäkin määrittelee itsensä lihan kautta, sillä useimmiten kasvissyönti on tietoinen valinta olla syömättä lihaa, luopua lihasta. – Kun seuraavan kerran taas kuljen Mestarin Herkussa lihatiskin ohi, en varmaankaan voi olla arvailematta, kuka jättää lihaa lautaselle ja kuka hotkaisee sen heti ensimmäiseksi.

Enkä tietenkään voi olla katselematta, näkyisikö jossain Pirjo Hassista.

Read Full Post »

Todettakoon, että tämänkertainen postaus ei ole tarkoitettu niille tämän blogin lukijoille, jotka mahdollisesti ovat tosikkomaisuuteen taipuvaisia … 

Ajatusleikki: mitäpä jos saman kustantamon kaksi kirjailijaa päättäisivät kirjoittaa romaaninsa siten, että he kumpikin ottaisivat lähtökohdakseen saman tarinan aihelman, ja julkaisivat teoksensa samana syksynä? Ja vieläpä kaksi niinkin erilaista kirjailijaa kuin Pirjo Hassinen ja Juha Itkonen? – Hyvin epätodennäköistä, että näin kävisi, mutta ainahan lukija voi leikitellä ajatuksella. Itselleni tämä ajatusleikki juolahti mieleeni luettuani melkein peräkkäin Hassisen romaanin Suistola (Otava 2007) ja Itkosen romaanin Kohti (Otava 2007), joista löytyi tosin melko vähän mutta kuitenkin riittävästi samankaltaisuuksia. Ehkäpä molempien kirjojen alkuperäinen, yhteisesti ennalta sovittu perusidea onkin seuraavanlainen:   

Mies ja nainen ovat yhdessä. Mies pettää. Nainen ei voi antaa anteeksi, vaan jättää miehen. Naisen sukulaiset, varsinkin naisen isä, ovat huolissaan naisesta. Isä yrittää saada naisen palaamaan entiseen elämäänsä. Samalla isä tulee kerranneeksi omaa elämäänsä, omia lähtökohtiaan ja traumojaankin – mm. paljastuu, että hän on lapsena menettänyt sisarensa. Menetys on jättänyt isään pysyvän jäljen: tytär onkin saatava uskomaan, että ihmiskontaktit ovat arvokkaita, ei niistä voi luopua kuin vanhoista vaatteista. Mutta saako isä taivuteltua itsepäisen tyttären puolelleen?

Alle kymmeneen virkkeeseen mahtuu tarinan aihio, joka ei ole mitenkään erityinen. Mutta kirjailija voi tehdä siitä ainutlaatuisen: luoda henkilöille luonteet, paljastaa taustatekijöitä heidän menneisyydestään, rakentaa tarinan miljöötä, keksiä sivujuonia ja erilaisia henkilöiden toimintaa selittäviä motiiveja, lisätä tarinaan muitakin henkilöitä, kehitellä sopivia teemoja jne. Onneksi minun ei laiskana sieluna tarvitse moiseen urakkaan ryhtyä, vaan voin pysytellä lukijan roolissani. Mutta katsotaanpa, mihin ammattilaiset yltävät.

Itkonen on tehnyt kertomuksen isästä ministerin, Tapani Ansaksen, joka lähtee etsimään Thaimaassa vapaehtoistyöntekijänä olevaa tytärtään.  Kirjoittaessaan tarinaa Itkonen ajautuu varsin kauas alkuperäisestä juoni-ideasta: oikeastaan koko pettämiskuvio häipyy jonnekin taka-alalle, jonkinlaiseksi viimeiseksi sysäykseksi tyttären päätökselle lähteä mahdollisimman kauas. Tyttären henkilöhahmossa korostuu perinteisestä syystä peräisin oleva sitoutumispelko: Tapani jätti aikoinaan perheensä toisen naisen takia, eikä isän ja tyttären välit ole oikein koskaan palautuneet ennalleen. Vastustaessaan isäänsä ja tämän arvomaailmaa tyttärestä on kasvanut maailmanparantaja, joka etsii omaa identiteettiään ja tarkoitustaan avustustyötä. Siksi hän on lopulta päätynytkin vuonna 2004 tapahtuneen tsunamikatastrofin tuhoalueelle jälleenrakennustyöhön.

Hassinen pysyttelee kertomuksessaan kotimaassa, mutta kuten Itkonen, hänkin päätyy katsomaan henkilöiden menneisyyteen ja paljastamaan vähitellen sekä isän että tämän tyttären taustoja. En tiedä, onko sattumaa vai ennalta sovittua, että Hassisenkin romaanissa isä on töissä ministeriössä, tosin vain virkamiehenä. Joka tapauksessa molemmissa romaaneissa isän patriarkaalisuutta alleviivataan asettamalla heidät työtehtävissäänkin vallan keskipisteeseen. Mielenkiintoista on, että myös isien työtehtävien valta-asema molemmissa romaaneissa heijastelee sitä, miten he käyttävät valtaansa jälkikasvuunsakin. Itkosen romaanin ministerin valta on suoraviivaista, ja tämän takia myös hänen käytöksensä sosiaalisessa elämässä on ehdotonta ja uhittelevaakin. Suistolan Martin valta on taas virkamiehen piilovaltaa: niinpä hän omassa elämässäänkin tuntuu harrastavan hienovaraisempaa manipulointia. Kun järkipuhe ei auta tyttären päätöksen pyörtämisessä, hän turvautuu valkoisen valheen hämärälle alueelle.

Hassinen pidättäytyy perustarinassa jossain määrin uskollisemmin kuin Itkonen, mutta onnistuu lisäämään sekaan erinäisiä henkilöhahmoihin liittyviä sivupolkuja. Esimerkiksi isästä hän paljastaa homoseksuaalisia piirteitä. Paitsi että Martilla on nuoruudessaan (ehkä myöhemminkin, mutta siitä tarina ei kerro) lyhyt suhde miehen kanssa. Martti pyrkii naittamaan itseään huomattavasti nuoremman työtoverinsa tyttärelleen. Tällä tavalla hän tuntuu projisoivan omia tuntemuksiaan: ehkä hän haluaisi itse suhteeseen miespuolisen työtoverinsa kanssa, mutta ei sosiaalista syistä voi (ns. kaappihomo) eikä todennäköisesti saisi vastakaikuakaan. Myös Itkosen romaanissa isä, siis ministeri Tapani Ansas, on kiinnostunut työtoveristaan. Tämä suhde kylläkin toteutuu ongelmitta, onhan kyseinen avustaja nainen.

Itkonen käsittelee lyhyesto Tapanin lapsuudessaan kokemaa onnettomuutta, jossa isoveli joutuu todistamaan sisarensa kuoleman. Tämä ei tunnu juurikaan hetkauttavan rämäpäistä luonnetta. Myöhemmin keski-ikäisenä, Tapanin ex-vaimo (heidän tyttärensä äiti) kuolee. Ehkä kaksi menetystä saa itsekeskeisen miehen heräämään, ja niinpä hän nyt pyrkii kaikin voimin suostuttelemaan tytärtään kotiin: onhan tytär tavallaan sekä tätinsä että äitinsä ilmentymä, eikä Tapani halua enää kokea kolmatta menetystä.

Lapsuudessa koetun sisaren menetyksen Hassinen kirjoittaa painokkaammin kuin Itkonen. Kun Martin isosisko Alma kuolee traagisesti, pojan maailma järkkyy peruuttamattomasti. Useat Martin tekojen motiiveista ovat johdettavissa lapsuuteen ja suhteeseen Almaan. – Luettuani juuri Helsingin kirjamessuilta ostamaani Sigmund Freudin klassikkoa Tapauskertomukset vaikuttaa Martin lapsuus varsin hedelmälliseltä  psykoanalyyttisiin pohdintoihin. Freudilainen näkökulma romaaniin todennäköisesti toisi esille Martin homoseksuaalisuudenkin syyt, mutta jätettäköön aiheeseen liittyvät spekulaatiot tällä kertaa väliin.

Molemmissa romaaneissa on pettämis-aiheesta huolimatta toivoakin. Erityisesti pidin Hassisen tavasta käsitellä teemaa: turhaan ei ole sanottu, että tällä kertaa Hassinen kirjoittaa monia edellisiä teoksiaan positiivisemman  romaanin.

                                                      ——————-

Kun oikein kaivelee, yhtäläisyyksiä romaaneista alkaa löytyä paljonkin – tai ainakin voi KUVITELLA löytävänsä niitä. En tiedä, onko tällaisesta vertailusta haittaa kyseisille romaaneille, mutta ainakin lukijalle se voi tuottaa hupia. Suosittelen kokeilemaan! – Ja muistutettakoon vielä lopuksi, että kyse oli ajatusleikistä, joka oli täysin minun omaa keksintöä: eivät Pirjo Hassinen ja Juha Itkonen mitään yhteistä aihetta ole sopineet.

Vai ovatko?

Read Full Post »

%d bloggers like this: