Luutii-blogissa uusi kirjoittaja: kukakohan?

Jatkossa kirjoitan Jäljen äänen lisäksi sivutoimisesti Luutii-blogiin, ”postaus kerran kuussa”-diilillä. Se riittänee, sillä Luutiissa on neljä muutakin kirjoittajaa. Yhteisöblogissa jokaisella kirjoittajalla on oma osastonsa. Tämä järjestely alleviivaa sitä, että mitään yhteistä linjaa tai mielipidettä luutiilaisilla ei ole. Yhteistä on vain intohimo kirjallisuuteen ja kulttuuriin – ja halu löytää tuoreita näkökulmia ajankohtaisiin ilmiöihin. (Huom! Tämä ei ole mikään yhteinen ohjelmajulistus, vain pelkkää omaa tulkintaani.)

Luutiin muut osastot, kirjoittajat ja viimeisimmät kirjoitukset:

Kun kirjoitan – Risto Niemi-Pynttäri: Kirjoittaminen kolahtaa hyvin Teatterikorkeaan (juttu taidekirjoittamisen opinnoista)

Valvontakomissio – Aleksis Salusjärvi: G-pisteen etsintää (kriittinen katsaus Guggenheim-hankkeeseen)

Luutu – Maaria Pääjärvi: Granta-brändi löysi Suomeen (tarkastelussa Granta-lehti, josta on jonkin verran muissakin blogeissa kirjoitettu)

Vox – Tiina Käkelä-Puumala: Ruhtinas 2.0 (osuvaa vertailua filosofi Machiavellin ja Björn Wahlroosin ”oppien” välillä)

Yleissävy Luutii-blogin kirjoituksissa on hivenen haastavampi kuin Jäljen äänessä. ”Haastava” ei ehkä ole oikea termi, mutta tarkoitan sitä, että Luutiin kirjoittajille kirjallisuuskäsitysten ja yleensäkin kulttuurielämään liittyvien kysymysten tarkastelu on arkipäivää: kaikki ovat joko kriitikoita tai kirjallisuudentutkijoita – tai sekä että. Se näkyy Luutii-blogin teksteistä. Ei kuitenkaan puutuneena akateemisuutena vaan asiantuntemuksena, joka on avoin uudelle ja valmis korjaamaan käsityksiään (Maaria, älä tyrski siellä, tämä on myyntipuhe) mutta joka tarvittaessa rohkenee olla myös eri mieltä muun maailman kanssa.

Ja mitäkö minä teen tuossa porukassa? Peruskoulunopettaja, joka viime viikolla mm. piti liikuntatunnin tokaluokkalaisille: pelattiin polttopalloa, oltiin hippaa ja mustekalaa (polittisesti korrekti vastine vanhalle kunnon Kuka pelkää mustaa miestä? -leikille). En osaa sanoa: aika näyttää.

* * *

Joka tapauksessa olen valtavan innostunut mahdollisuudesta kirjoittaa yhteisöblogissa. Seitsemän vuotta oman blogin parissa on tavallaan yksinäinen taival. Tokihan tämä kommentoijien ja lukijoiden ansiosta on harrastuksena sosiaalinen, mutta tarkoitan tietynlaista yksinäisyyttä kirjoittajuuden suhteen. Ei Luutii-blogin kirjoittajien kesken mitään kummempaa yhteistyötä käsittääkseni ole, mutta jo tietous muista lämmittää mieltä. Voi edes toisinaan laittaa sähköpostia muille: ”Kirjoittan seuraavaksi tällaisesta. Mitäs teiltä on lähiaikoina tulossa?” Ei yhteisöllisyyden tunne juuri enempää vaadi.

Ei kuitenkaan nuolaista ennen kuin tipahtaa. Eilen kirjoittamani ensimmäinen postaus on tekstilajiltaan niin erikoinen, että hieman hirvittää. Saa nähdä, mitkä ovat Luutiissa nuo kirjallisen vapauden rajat. En nimittäin kirjoittanut esseetä. En kritiikkiä. En vastinetta. En yleiskatsausta jostakin kirjallisuuden ilmiöstä. En ruotinut mediaa. En turvautunut listaan. En laajentanut anekdoottia hauskaksi pikku tekstiksi. En pohtinut omaa kirjoittajuuttani. En esitellyt itseäni.

Kirjoitin kirjeen:

Jyväskylässä 5.10.2013

Avoin lukijakirje Erkka Filanderille

Kevät on kaksin verroin kaukana. Takana, edessä. Enkä minä tiedä kumpaa pahoittelisin enemmän: sitä, että kirjoitan sinulle näin julkisesti – vai sitä, että kirjoitan vasta nyt. Illuusio kirjeen henkilökohtaisuudesta ja aitoudesta tuntuu kuitenkin luontevalta, välttämättömältä. Mutta myöhässä olen, ainakin siihen nähden, että luin runokirjasi Heräämisen valkea myrsky jo huhtikuussa.

Olin taiteillut viisivuotiaan poikani kanssa kuvaa kotipihasta. Minä piirsin, hän väritti– kevätloitsuja liiduilla, puiden oksat täyteen vihreitä lehvästöjä. Kesän odotusta. Samalla kun vahvistin kerrostalon nurkkia, kerroin, että viivan voi tehdä kahdella tavalla: joko erottamaan tiloja toisistaan, niin kuin ääriviivoissa tai horisontissa, tai sitten itsenäiseksi, vapaaksi viivaksi, kuten puuhun piirretyissä pienissä oksissa.

“Monet taiteilijat haluavat tehdä viivan aina jälkimmäisellä tavalla, eläväksi ja merkitykselliseksi, silloinkin kun he rajaavat tilaa, piirtävät vaikka ihmisen ääriviivat tai neliöitä taloon ikkunoiksi”, selitin. – En tiedä, menikö ajatus perille. Mutta kun luin pari päivää myöhemmin runojasi, huomasin pohtivani sitä itse:

Riennän ylösvapautuvan partaalle.
Allani väri juhlii itseään pintaan,
ympäristö puhkeaa ja korvat ammottavat.
Aava kohoaa silmänkehrän verran,
suutelee minua kuin rantaveden lumpeet.

Lopun voi käydä lukemassa Luutii-blogista: Kirje nuorelle runoilijalle. Käykää: enkä kehota niinkään oman tekstini takia vaan siksi, että tuo Filanderin Heräämisen valkea myrsky, jonka lukukokemusta kirjeessäni avaan, on todella hieno runokirja!

Jatkossa en välttämättä aina laita linkkiä Luutii-postauksiini, ellei ole jotakin erityistä. Mutta koska todennäköisesti kirjoitan Luutiiseen aika samalla tyylillä kuin täälläkin, niin Twitteriin ja Jäljen äänen Facebook-sivulle nuo linkitän.

Myös Luutii-blogilla on oma Facebook-sivu, johon liittymällä saa luonnollisesti uutisvirtaansa viestit kaikista postauksista. Suosittelen kulttuurista ja kirjallisuudesta laajemmin kiinnostuneille – siis niille, jotka naamakirjaa harrastavat: sivu ei päivity kohtuuttoman usein, ja joukostahan voi lukea vain ne tekstit, jotka vaikuttavat mielenkiintoisilta. Todennäköisesti omaan Facebookiin tulee ”tykkäämisen kohteilta” ja ”kavereilta” monia huomattavasti turhempiakin päivityksiä (ainakin minulla) …

Read Full Post »

Rivien välissä – kirjablogikirja

Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen Rivien välissä (Avain, 2013) luo yleiskatsauksen suomalaisen kirjablogiskenen alkutaipaleeseen. Tietokirja kirjablogeista on historiikki, tutkimus, katsaus, opas ja jonkinlainen kannanottokin. Kirjoittajat itse bloggaavat kirjoista (Katja: Lumiomena ja Hanna: Kirjainten virrassa) ja ovat jo pitkään seuranneet tiiviisti blogimaailmaa. Kirjaansa varten he kokosivat tausta-aineiston haastattalemalla bloggaajia. Kyselyyn vastasi 61 bloggaajaa ja 15 kirjailijaa. Otos kertoo paitsi bloggaajien suuresta määrästä niin myös siitä, että he ovat tottuneita osallistumaan keskusteluihin ja innokkaita tuomaan näkemyksiään esille.

Vaikka laaja-alainen yleisesittely aiheeseen onkin perusteltu ratkaisu,  kaventaa se väistämättä sisällöllistä kehittelyä. Useiden lukujen aiheista lukisi mielellään lisää. Tai ehkä ongelma ei olekaan kirjoitetuissa luvuissa vaan lukutavassani: olen tottunut lukemaan näkemyksiä kirjablogeista ja niiden asemasta kirjallisuuden kentällä nimenomaan blogeista, en kirjasta. Ja blogeissa tärkeää on eräs piirre, jota Rivien välissä -kirjassakin korostetaan:

Kommentit ovat arvokkaita, niistä tulee hyviä uusia näkökulmia asiaan ja jatkopohdintoja. Joskus meneekin niin että varsinainen blogiteksti on raakile ja ajatukset selvenevät paremmin vasta kommenttilootassa.

En nyt tarkoita, että Rivien välissä olisi teoksena raakile, päinvastoin. Kuin kiertääkseen kirjan paperinmakuisuuden ongelman Katja Jalkanen ja Hanna Pudas siteeraavat ilahduttavan runsaasti tekemänsä kyselyn vastauksia. Se luo teokseen moniäänistä asiantuntijuutta tai oikeastaan osallisuutta: kirjablogikirjassa on siis samaa yhteisöllisyyden tuntua kuin kirjablogeissa yleensäkin.

* * *

Toki keskustelu jatkuu blogeissa: kerrankin puheet siitä, että ”kirjabloggaajat lukevat aina samoja kirjoja” taitaa osua oikeaan. Rivien välissä ilmestyi viime viikolla, ja siitä on ehtinyt kirjoittaa kymmenkunta bloggaajaa. Jokainen tietenkin omalla tyylillään.

Leena Lumi kertoo lukukokemuksestaan ihastuttavan innoittuneesti, suurella sydämellä:

Tämä ei ole kritiikki. Tämä ei ole edes arvio. Tämä on tunnetila, jonka koin sen jälkeen, kun tänään puolenpäivän aikaan avasin postin ja sain käteeni Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen kirjan Rivien välissä (Avain 2013). Luin puoleen väliin, kävin uimassa ja luin loput. Luin sen, mitä olin elänyt helmikuisesta ystävänpäivästä 2009, päivästä, jolloin annoin pikkusormen Leena Lumi –kirjablogille ja se veikin koko käden ja vähän vielä enemmänkin…

Sinisen linnan kirjaston Maria taas oivasti blogiharrastuksen kannalta kirjan oleellisimpia kohtia tiivistäen:

Kirjablogit eivät olekaan mitään rahasampoja; Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen kirjabloggaajille lähettämään kyselyyn vastanneista vain kaksi sai bloggaamisesta palkaa (mediatalolta, johon kuuluvan lehden sivulla blogi ilmestyy) ja pääosin Bloggerissa, WordPressissa ja Vuodatuksessa toimivista kirjabloggaajista vain ani harva on halunnut ottaa sivuilleen maksettuja mainoksia. Jaan Hannan ja Katjan näkemyksen siitä, että lukukokemusten jakaminen on kirjabloggauksen ydintä ja yhteisöllisyys sen suola.

Maaria Pääjärvi luutii poikkeuksellisen lempeästi (taitaa olla kesäfiiliksissä … ;). Jotain piikkiä sentään löytyy:

Kritiikin ja kirjabloggaamisen erolle on Rivien välissä varannut sen verran tilaa, että lukija voi huomata kysymyksen tärkeäksi. Kirjabloggaaja ei halua tulla luetuksi ammattikriitikkona. Ymmärrän tunteen, minäkin tulisin mieluummin luetuksi jonain muuna kuin ammattikriitikkona, koska mielikuva ammattikriitikosta on täysin absurdi. Kummassa roolissa minä tätä tekstiä kirjoitan, kun en saa palkkiotakaan tästä?

Tommi Melender puolestaan kertoo, mitä hän vastasi kirjaa varten tehtyyn kyselyyn. Melenderin näkemys ”muotiblogimaistumiseen” liittyvästä uhkakuvasta voi tuntua monesta kirjabloggarista turhan jyrkältä, mutta kyllä siinä on paljon tottakin:

Jotkut idealistit kuvittelivat taannoin, että kirjablogit voisivat olla vastavoima kirjallisuusmaailman institutionaalisille rakenteille ja nostaa esiin sellaisia teoksia, jotka eivät saa huomiota valtavirtajulkisuudessa. Luulen, että tällainen idealismi on nyt karissut. En ole itse asiaa systemaattisesti tutkinut, mutta olen useammaltakin taholta kuullut, että kirjablogit keskittyvät enimmäkseen käsittelemään niitä teoksia, joista muutenkin julkisuudessa eniten puhutaan. Tähän ajaa toisaalta kaupallistuminen (kustantajien halu hyödyntää kirjablogeja markkinoinnissa ja viestinnässä), toisaalta yhteisöllisyys (bloggarit haluavat jakaa kokemuksiaan kirjoista, joita tietävät muidenkin lukevan).

Kiinnostavia näkökulmia, jotka ansaitsevat tulla tarkastelluiksi jokainen erikseen.

* * *

Leena Lumen tuntemukset allekirjoittaa varmasti moni muukin bloggaaja. On hauskaa lukea läheisestä harrastuksesta ja palauttaa mieleen, kuinka ensimmäisten – usein aika vaatimattomien – kirjapostausten jälkeen bloggaamisesta on tullut oman lukuharrastuksen luonnollinen jatke, jopa elämäntapa.

Rivien välissä saa Leenan muistelemaan oman blogiuransa alkua. Itse aloitin hieman aiemmin, syksyllä 2006. Tiedän, moni tämän lukeva huvittuu kun sanon seuraavan, mutta sanon sen silti: tärkeä yllyke kirjallisuusblogin (ei silloin puhuttu kirjablogeista, termi tuli myöhemmin) perustamiselle oli se, että sellaisia ei juurikaan ollut! Nyt harmittaa, kun en silloin dokumentoinut Jäljen äänen alkuvaiheita. Jutut kyllä löytyvät arkistosta, mutta esimerkiksi linkkilistani syksyltä 2006 olisi aika paljastava. Kun kirjailijat ja muuta ”ammattilaiset”  jätetään pois, siinä oli muistaakseni vain muutama kirjoista blogannut kirjoittaja – ja heidänkin blogeissaan kirjoitettiin usein myös muusta kuin kirjoista.

Mitään kirjablogiyhteisöllisyyttä ei ollut: silloiset kirjablogit olivat enemmänkin henkilökohtaisia lukupäiväkirjoja, joita jotkut kirjoittajan tutut kenties lukivat. Aika vaikea olisi ollutkaan esittää mitään lukuhaastetta tms., kun oli vain kourallinen toimijoita. On tietysti mahdollista, että oleilin silloin jossakin Blogistanin periferiassa. Joka tapauksessa kehitys on ollut huimaa: kirjablogeja alkoi syntyä vuosi, pari myöhemmin kasvavaa vauhtia. Ehkä eräs asia, mitä itse olisin Rivien välissä -kirjalta toivonut, olisikin ollut jokin näkökulma siihen, miksi juuri tuolloin.

Rivien välissä -kirjassa mainitaan Kirsi Pihan lukupiiri Helsingin Sanomien verkkosivulla. Oletan, että se on ollut yksi keskeisistä kimmokkeista monille kirjabloginsa aloittaneille. Piha perusti bloginsa hieman myöhemmin kuin minä, ja tuolloin tuli usein käytyä ihastelemassa paitsi Pihan ripeää päivitystahtia niin myös vilkasta keskustelua. Pihan blogissa postaukset olivat lyhyitä, usein keskustelua herättäviä: häntä ei tuntunut kiinnostavan niinkään oma kirjoittajuus vaan hän halusi innostaa lukijat mukaan. Siinä Piha onnistuikin hyvin. Nykyisten kirjablogien kommenttilootiin verrattuna Pihan blogissa/nettilukupiirissä oli eräs tärkeä piirre: ainakin alkuaikoina siellä otti kantaa kirjoihin paljon sellaiset, joilla ei ollut omaa blogia. Nyt kirjablogeissa tilanne tuntuu olevan päinvastoin. Kirjabloggaajat keskustelevat enimmäkseen keskenään.

Valitettavasti vahva blogiyhteisöllisyys saattaakin ehkäistä muita lukijoita kommentoimasta. Ei kuitenkaan kannattaisi arkailla turhia: kirjablogeissa kaikki kommentit ovat tervetulleita! Ei oma blogitausta ole tärkeää – nimenomaan on hauska kuulla niistäkin blogin vakituisista lukijoista tai satunnaisista vierailijoista, jotka eivät ole blogimaailmasta tuttuja.

* * *

Sinisen linnan kirjaston Maria kiinnittää huomionsa siihen, mikä kirjaa varten tehdyissä haastatteluissa nousi selkeästi esille: harrastus on blogikirjoittamisessa tärkeämpi vaikutin kuin rahastus. Ne, jotka edelleen kuvittelevat bloggaajien havittelevan itselleen ensisijaisesti taloudellista hyötyä, eivät ole seuranneet aikaansa. 2000-luvun alussa keskusteltiin julkisuudessa paljon Web 2.0 -ilmiöstä  ja hakkerietiikasta. Ensimmäinen liittyy internetin mahdollistamiin avoimen kommunikoinnin ja jakamisen helppoihin teknologioihin ja palveluihin. Hakkerietiikka ideaan, jossa jakaminen ja yhteisöllisyys koetaan tärkeämmiksi periaatteiksi kuin omistaminen ja esimerkiksi tiedon panttaaminen. Juuri näiden kahden yhdistelmästä kirjablogeissakin on kyse.

Helmikuussa 2007 kirjoitin postauksen aiheeseen liittyen: Web 2.0 ja ”pitkä häntä”. Luin sen nyt uudelleen, pitkästä aikaa. Siinä on kaunis lopetus. Siteeraan Risto Niemi-Pynttärin silloisesta blogista poimimaani ajatusta (joka ei ole hänen, vaan Jacques Derridan):

 Niemi-Pynttäri muotoilee ajatusta Derridaan viitaten: Kirjoittaminen on sellaisen antamista, mitä sinulla ei etukäteen ole. Se kuulostaa minusta erittäin lohdulliselta. Moni on nimittäin ihmetellyt, että mitä järkeä minun on kirjoittaa nettiin kirjoista, kun en saa siitä rahaa?  – Ehkä tuo näkökulma kirjoittamisen “kaksisuuntaisesta anteliaisuudesta” on minunkin kirjoittamiseni alkuperäinen motiivi.

Kun kirjoitan sinulle, mahdollinen lukijani, kirjoitan samalla itselleni – luon tyhjästä jonkinlaisen jaettavissa olevan “hyödykkeen”. Saan jotain, mitä minulla ei muuten olisi.

Aina kirjoittaessani Jäljen ääneen uuden postauksen, saan jotain, mitä minulla muuten ei olisi. Ja mikä parasta, myös mahdollinen lukija saa. Johtopäätös: pitäisi päivittää blogia useammin, todellakin!

* * *

Kriitikkona ja kirjallisuuspuheen trendien seuraajana Maaria Pääjärvi kaipaisi Rivien välissä -kirjaan painavampaa pohdintaa eroista ja yhtäläisyyksistä kirjabloggaajien ja ”ammatti”kriitikoiden välillä. Toiveena tuo on hyvä (itsekin toivoisin samaa), mutta vaatimuksena mahdoton (minkä Pääjärvikin tietää).  Aihe olisi todella haasteellinen ja vaatisi aivan oman oman tutkimuksensa, useammankin. – Kirjallisuuskritiikin ja kirjablogien tavoitteiden ja niissä käytettyjen tekstilajien vertailua hankaloittaa sekin, että jo tuo ns. ”perinteinen” ”ammattimainen” ”asiantuntija””kritiikkikin” on kovin moninainen ja venyvä käsite (siksi lainausmerkit joka termissä).

Yhden hyvän pro gradu -työn kirjablogeihin liittyen olen lukenut: toisaalta muihin tutkimuksiin en ole ainakaan vielä törmännyt. Bikka Puoskarin gradua Blogitekstit kirjallisuuskritiikkinä (Jyväskylän yliopisto, toukokuu 2012) voisin suositella niin Pääjärvelle kuin muillekin kiinnostuneille. Valitettavasti vain sen lukeminen ei onnistu kuin Jyväskylässä, sillä aineisto ei ole saatavissa vapaasti netissä. – Puoskari tutkii Anna-Leena Härkösen Onnen tunti -romaanin vastaanottoa kirjaharrastajien blogeissa. Aineistoksi on valittu blogipostaukset 12 kirjoittajalta (löytyvät blogin nimeä klikkaamalla – Eväsreppu-blogia en tosin löytänyt): Luettua, Järjellä ja tunteella, Mari A:n kirjablogi, Sonjan lukuhetket, Salamatkustaja, Vähän epäkirjablogi, Ofelia outolintu, Kirjantila, Kirjakko, Eväsreppu, P. S. Rakastan kirjoja ja Kulttuuri kukoistaa.

Puoskari soveltaa Markku Huotarin aikoinaan muovaamaa kirjallisuuskritiikin sisällönanalyysiä, jossa määrällisesti kartoitetaan, mistä kaunokirjallisuuden piirteistä arvostelussa puhutaan. Tutkimuksessa paljastuu, että bloggaajien postauksissa on tehty huomattavan vähän havaintoja romaanissa käytetystä kielestä, kerrontamuodoista, rakenteesta tai yleensäkin juonen onnistuneisuudesta ja käytetyistä ilmaisukeinoista. Juuri tällainen arviointi romaanin keinojen onnistumisesta on perinteisesti kirjallisuuskritiikin ydinaluetta: bloggaajia se ei kuitenkaan kiinnosta. Huomattavasti enemmän painotetaan romaanin sisällöllisiä piirteitä, kuvataan henkilöitä ja sitä mistä kirja kertoo, mitä siinä tapahtuu. Puoskari pohtii painotuksen syitä:

Tarjoamalla lukijalleen, myös arvioitavaa teosta lukemattomalle lukijalleen, perustiedot teoksen sisällöllisistä elementeistä, blogikriitikko palvelee ainakin kirjavinkkien perässä olevaa lukijaansa. Lisäksi teoksen sisältöjen ja teemojen esittely tarjoaa mahdollisuuden keskustella kommenttiosiossa myös kirjallisuuden kohdeilmiöistä yleensäkin – ja juuri keskustelu- ja kommentointimahdollisuus on blogien merkittävimpiä ominaispiirteitä. Sisällöllisten piirteiden kuvaaminen lienee blogikirjoittajalle myös helppoa ja nopeaa. Tismalleen samoilla määreillähän, siis helppoudella ja nopeudella, on perusteltu koko blogikulttuurin syntyä ja kasvua.

Niin, kommenttilaatikko on usein blogeissa kaiken sydän, kohtaamispaikka, tunteiden ja ajatusten kipinöintiä. Mutta samalla se saattaa ohjata postausten kirjoittamista. Esitellään teoksesta niitä puolia, joihin lukijoiden olisi mahdollisimman helppo tarttua. Kaunokirjalliset elementit ovat hankala keskustelun aihe, varsinkin jos ei ole lukenut kirjaa. Mutta kirjan aiheesta ja henkilöistä keksii kyllä sanottavaa.

Puoskari itsekin aprikoi, että Härkösen Onnentunti ei yksittäistapauksena välttämättä anna koko kuvaa kirjablogien tyylistä. Sijaisvanhemmuuden ongelmista kertova teos on helppo mieltää ”aihe”romaaniksi. Itse pohdiskelin samaa: esimerkiksi Mikko Rimmisen Nenäpäivän kohdalla kirjablogeissa puhuttiin paljon romaanissa käytetystä kielestä, sillä se nousi Rimmisen käyttämässä tyylissä väistämättäkin esillä. Ehkä suurin ero blogikritiikkien ja ns. varsinaisten kritiikkien välillä on se, että blogeissa tartutaan siihen mikä kulloinkin nousee selkeimmin esille teoksissa (ihmissuhteet, kieli, erikoinen juoni, yhteiskunnallinen aihe jne.) kun taas ”ammatti”kriitikot repivät selkärangastaan väkisinkin perinteisen kritiikin kaavan, jossa tarkastellaan tasapuolisemmin eri osa-alueita.

Toinen Puoskarin tutkimuksessa esiin nouseva erityispiirre blogeissa on se, että niiden postauksissa on paljon perinteiseen kritiikkiin kuulumattomia aineksia. Puoskari poimii esimerkeiksi virkkeitä, jotka liittyvät kirjoittajan puheeseen omasta lukijuudestaan tai ovat muulla tavoin epämääräisiä kritiikin perustehtävää ajatellen:

Toki kyse voi olla siitä, että olen soljahtanut pois viihdekirjallisuuden piiristä ja mua vain yksinkertaisesti kiinnostaa aivan toisenlainen kirjallisuus. (Mari A:n kirjablogi 19.9.2011)

No niin, en sitten malttanut odottaa että kirjasto saa hankittua kirjan vaan kipaisin hakemaan sen kirjakaupasta. (Eväsreppu 9.9.2011)

Siksi minusta olisikin hirveän söpöä, jos Härkösestä tehtäisiin pehmolelu, sellainen tuimailmeinen ja polkkatukkainen. (Salamatkustaja 29.12.2011)

Vapaamuotoisuus blogikirjoittamisen ideaalina korostuu myös Jalkasen ja Pudaksen kokoamassa haastatteluaineistossa. Kirjabloggaaja voi aivan huoleti liittää kritiikkiinsä pohdiskeluja siitä, mistä on teoksen hankkinut – tai vaikkapa leikitellä ajatuksella pehmolelu-Härkösestä …

* * *

Tommi Melenderin kommentti kirjablogien kaupallistumisesta ei tarkoita sitä, että blogeilla pyrittäisiin ansaitsemaan rahaa. On fakta, että kustantamoita ja kirjakauppoja kiinnostaa kirjallisuuden uudet toimijat, joiden kautta omia kirjoja voi tavalla tai toisella markkinoida kuluttajille. Itsekin kuulun jossain määrin noihin Melenderin mainitsemiin idealisteihin. Mutta en siinä mielessä kuin Melender kommentoi: en ole koskaan kuvitellut, että kirjablogit olisivat mikään merkitsevä kulttuurinen vastavoima. Mutta kyllä niiden kautta jokin vähälevikkinen teos voi saada mahdollisuuden – ei todellakaan noustakseen suureen suosioon vaan tavoittaakseen kenties muutaman lukijan.

Kirjablogeissa esitellään paljon niitä kirjoja, joista julkisuudessa muutenkin puhutaan. Aivan kuten Melender väittääkin. Toisaalta tällainen ei pelkästään ole markkinointivoimien pakkoruokintaa, jonka edessä poloiset lukijat mumisematta antautuvat. Usein vain on niin, että populaari-ilmiöt koukuttavat yleisön makua aivan aidosti: jos kirjabloggaaja todellakin pitää ns. valtavirrasta, miksi hän pidättäytyisi kirjoittamasta siitä? On oletuksenmukaista, että kirjabloggaajien maku noudattelee yleisiä linjoja. Juoniromaani hallitsee alaa, esseistiikka ja runous jäävät marginaaliin. On turha olettaa/toivoa muuta.

Ajatus kirjablogien kaupallistumisesta näkyy myös Rivien välissä -kirjan kommenteissa:

Uskon, että kustantamojen ja blogien yhteistyö kasvaa ja laajenee, sillä blogit ovat erinomainen markkinointikanava, jota ei vielä osata kaikella sen kapasiteetilla hyödyntää. Uskoisin osan blogeista kaupallistuvan merkittävästi.

Voihan näin käydä, vaikka tuskin tuo merkittävä kaupallistuminen mitään suurta rahavirtaa bloggaajalle toisi. Kirjamarkkinoilla pennit ovat vähissä. Toista on lifestyle-blogeissa. Tuore tapaus on uusi 10 blogin yhteenliittymä, Suomen blogimedia, joka mainospuheensa mukaan ”kokoaa yhteen Suomen blogiskenen arvostetuimmat ja ammattitaitoisimmat kirjoittajat”. Lukijoita tällä porukalla on viikossa yhteensä 100 000 (mainospuheen mukaan). Mukana on muotiblogeja ja ruokablogeja, sekä esimerkiksi tuo aiemmin tässä postauksessa mainitsemani Puoskarin gradussa siteerattu, kaiketi kirjallisuusnäkökulmaakin joukkoon tuova Salamatkustaja: kiinnostavaa nähdä, miten tuollainen blogijoukko saa rahoittajia hankittua.

* * *

Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen kirjasta Rivien välissä kirjoitetaan varmasti vielä monta blogijuttua. Ja olihan tuohon teokseen Jäljen äänikin päässyt mukaan. Sitaatti on lyhyt mutta ytimekäs, ja uskon että se tiivistää yleisemminkin jotain olennaista kirjablogeista ja niihin kirjoitetuista lukukokemuksista:

Kirja paljastaa lukijansa.

Read Full Post »

Kirjabloggarin röyhkeä mainospala: Naivistit Varkaudessa!

Perjantain Helsingin Sanomien NYT-liitteen jutun (Kirjabloggarit ovat kustantamoiden uusia bestiksiä) ja sitä seuranneen blogipöhinän (ks. esimerkiksi Maaria Pääjärven kirjoitus Rakkaudesta … mihin? ) innoittamana päätin omistaa kesäkauden ensimmäisen postauksen härskin kritiikittömälle mainospalalle, jossa kaiken kukkuraksi syyllistyn nepotismiin. Hähää, ammattijournalistit: tällaista ei kulttuurisivulla voisi tehdä! Mutta Jäljen äänessä voi! Hihhihhii!

(Ja mutsi hei, jos tulee yhteydenottoja ja syntyy taulukauppoja jutun ansiosta, niin pistä mulle sitten kunnon provikat – tämä on kuitenkin valtakunnan ykkösmediassakin mainittu blogi ja lukijoita sen mukaisesti. Tosin joukossa on paljon opiskelijoita, pätkätyöläisiä, valkokaulusköyhälistöä, matalapalkkaisia duunareita, työttömiä, eläkeläisiä, downshiftaajia ja muita vähävaraisia. Mutta eikös ne pienikokoiset öljyvärityöt ole vähän halvempia?)

* * *

Lapsena olin sitä mieltä, että äiti on maailman paras taiteilija. Myönnettäköön, että en kyllä noihin aikoihin kovin montaa taiteen tekijää tuntenut. Mutta hyvänä pidän häntä vieläkin: en minä huonon takia viitsisi ajaa Jyväskylästä Varkauteen saakka taidenäyttelyyn. Jo matkoihin menee kolmisen tuntia, ja siinä ajassa ehtisi tutustua pariin runokokoelmaan tai lukea ohuehkon romaanin. ”Aika on lukuaikaa”, kuten meillä kirjablogipiireissä on tapana sanoa, ja jotkut rajathan sukulaisrakkaudellakin on oltava.

Hieman hypetystä latistaakseni on pakko todeta, että taidekeskus Väinölän näyttelyyn Iloa Itä-Suomeen, naivistit Varkaudessa osallistuu myös 29 muuta taitelijaa … – Ja nyt, juuri nyt aavistan kuinka jokunen lukija tuhahtaa tässä vaiheessa. Jos nimittäin kerjää tiukkapipoiselta taide-elitistiltä syvää huokausta ja kitkerää kommentointia, kolme sanaa riittänee: naivistien kesänäyttely Itä-Suomessa:

”Yleisön kosiskelua! Amatöörien puuhastelua jossakin peräkylällä, puoliksi romahtaneen navetan vintillä! Epä-älyllistä helppoutta! Vääristää tavallisten ihmisten näkemyksen oikeasta taiteesta! Kissaa kissan perään sekä iänikuisia koivunrunkoja! Lehmämäisesti hymyileviä, edestä kuvattuja maalaispullukoita pitämässä toisiaan kädestä mummonmökin rappusilla! Ja kaikki on niin kirotun positiivista ja hauskaa!”

En ole edellisen, onneksi kuvitteellisen puhujan kanssa samaa mieltä, vaikka onhan tuossa karrikoidussa puheenvuorossa totuudensiemeniäkin. Kissoja, koivuja, pullukoita – kyllä. Huumoria, iloa, positiivisuutta – kyllä. Helposti lähestyttävyyttä, tuttuutta, lempeyttä – kyllä. Maalaustekniikoiden tietoista yksinkertaistamista – kyllä. Kaikki mainitut seikat löytyvät suomalaisen naivismin perinteestä ja voivat paksusti tänä päivänäkin.

Mutta miksipä ei? Helppous ei välttämättä tarkoita sisällön tai sanoman puutetta eikä kepeys sitä, etteikö teoksessa olisi jokin ajatuksia tai tuntemuksia herättävä näkökulma. Ja vaikka itsekin pidän taidenäyttelyistä, jotka vievät minut niille ”salaperäisille rajoille”, en kyllä haluaisi sellaista teosta olohuoneeni seinälle. Jokin 1×3-metrinen punaisen ja mustan abstrakti sekoitus järkyttämässä arkeani: väsyisin pian joka-aamuiseen pohdiskeluun aiheesta ”Onko millään elämässä oikeastaan mitään merkitystä?” (Viimeistään marraskuussa kaamos synkentää noihin aatoksiin ihan muutenkin …)

* * *

Olen aiempina kesinä käynyt Iittalan perinteikkäässä Naivistit-näyttelyssä. Samaa naivismille ominaista välittömyyttä, lämpöä ja iloa kohtasin Väinölän taidekeskuksen tiloissa, mutta jonkinlaisena erityispiirteenä on vieläkin intiimimpi tunnelma. Vanhan puurakennuksen huoneet on ripustettu niin täyteen teoksia, että katsoja ei voi välttyä niiden kosketukselta. Normaalisti kaipaan taulujen ympärille tyhjää tilaa, mutta naivismin henkeen paljous ja hivenen karnevalistinen taidetunnelma sopii hyvin.

Maalausten, grafiikoiden ja piirustusten lisäksi Iloa Itä-Suomeen -näyttelyssä huomiota kiinnittää pienoisveistokset ja keramiikkatyöt. Marja Myllymäen sympaattiset koirahahmot olivat huoneiden läpi kulkiessamme yksi mukana olleen 5-vuotiaan poikani suosikeista. Niitä oli kokonainen lauma, ja kaikki oli aseteltu matalille tasoille, jotta ylöspäin suuntautuneet katseet olisivat mahdollisimman vaikuttavia (niin, se koiran katse …)

Itsekin ihastuin joukkoon kipsisiä/keraamisia enkelihahmoja (tiedätte mitä tarkoitan: se klassinen enkeli, jota näkee ikkunalaudoilla, takanreunoilla, kirjahyllyissä) hauskasti varioiviin piskeihin. Kuvasta näkyy, kuinka katseen viattomuutta korostaa sädekehän korvannut luu.

Poika piti enemmän kalaan lähtijöistä. Asenne niillä on rock: toivottavasti rehvakkaasti saalistamaan lähtevät urokset eivät joudu pettymään. Ja kuten pojan ilmeestä näkee: naivistinen näyttely motivoi lapsiyleisöäkin tutustumaan taiteeseen!

Kalakavereita katsellessani nostalgiaan taipuvainen mieleni manasi muistin syövereistä esiin Tammen kultaiset kirjat-sarjan kuvakirjan Kapu Karvakorva – koira jota kukaan ei määräillyt. Se oli kauan sitten lempikirjojani: ja jos en aivan väärin muista, olkihattuinen Kapu kävi kirjassa ongella.

Toisena esimerkkinä pienoisveistoksista mainittakoon Teija Oikkosen eläinhahmot. Hevoset, virtahevot, karhut ja muut otukset kantavat ihmisiä kuin unien voimaeläimet. Jokaiseen teokseen liittyy oma tarinansa tai tunnelmansa. Kirjoittamassaan esittelytekstissä Oikkonen kuvaa töidensä ideaa osuvasti:

Veistoksissa olen kuvannut muistoja, hyvin nostalgisia menneen ajan hetkiä. Sillä juuri muistoissa meillä on voimavaramme ja yksikin hyvä muisto kantaa meitä pitkälle elämässämme.

Esimerkiksi teoksen Ukiltani opin elämän viisauksia tunnistaa jokainen, joka on joskus kuunnellut isovanhempiensa tarinointia. Omassa lapsuudessani papan jutut halkovajan kynnyksellä istuessamme loivat turvallisen tilan ympärille – kuin karhun selässä olisi matkannut.

* * *

Naivistisessa taiteessa helposti tunnistettavat aiheet ovat tärkeitä, ja usein ne nousevat esiin arkisista tilanteista. (Ja nyt päästäänkin postauksen varsinaiseen  mainososuuteen …) Äitini Sonja Lehdon öljyväritöissä arki saa uudenlaista ilmettä, kun siihen sekoittuu sadunomaisuus ja hieman surrealistinen käsittelytapa. Varkauden näyttelyssä olleista teoksista pidin eniten Hiiren häät -nimisestä maalauksesta. En niinkään sinänsä leppeän tunnelman takia vaan puhtaasti värimaailman ansiosta. Vaaleanpunaiset kukat sinilehväisessä puussa – kaunista.

Linnut puun oksistossa vaikuttavat kaksiulotteisilta, kuten koko puukin, jossa kaikki kukat ovat avoinna katsojaan päin. Naivistinen lähestymistapa suokin monenlaisia vapauksia teoksen tekniseen toteutukseen: todellisuutta ei tarvitse yrittää mallintaa realismin ehdoilla. Syvyysvaikutelmat ja perspektiivit eivät ole naivististen maalauksissa oleellisia – pikemminkin ne usein loistavat poissaolollaan, mikä korostaa kuvattujen hetkien olevan jollakin tapaa haavoittumattomia, ajan ja tilan tuolla puolen.

Mielenkiintoinen näkökulma tällaiseen metodiseen klassisten taidetekniikoiden hylkäämiseen löytyykin Sonja Lehdon (vai pitäiskö sanoa äidin?) kirjoittamasta omien töiden esittelytekstistä:

Lapsena piirsin lammikon, jossa uiskenteli Ruma Ankanpoikanen. Väritin työn huolella pastelliliiduilla. Näytin kuvaa vanhemmalle veljelleni. Odotin kiitosta, mutta hän sanoikin: ”Siitä puuttuvat varjot! Koska taivaalla paistaa aurinko, täytyy kaikella olla myös varjo!” Hämmästyin, mutta en ollut samaa mieltä. Tämän ensimmäisen oppitunnin jälkeen olen käynyt Oriveden Opiston taidelinjan, ollut erilaisilla taideleireillä ja kansalaisopistojen kursseilla, kunnes olen lähtenyt etsimään maalaamiseen valoa omalla tavallani.

Ei varjoja aina tarvita taiteessa: elämä itsessäänkin on jo niitä täynnä. – Tekstistä käy ilmi myös yksi monia naivisteja yhdistävä piirre: tie taiteeseen käy usein muita polkuja kuin taidekoulujen kautta. Harrastustoimintana ja itseopiskeluna kehittynyt taiteilijuus on hidas mutta palkitseva prosessi. Tähän sopisikin jonkinlaiseksi kiteytykseksi Arto Nybergin ohjelmassa kuulemani Pave Maijasen motto: ”Hidas kehitys takaa pitkän uran.”

Oma elämänkokemus näkyy vahvasti naivistin maalauksissa. Neljän lapsen äidille on vuosien varrella esitelty monenmoista vävy- ja miniäehdokasta. Teoksessa Vävyehdokas maalaistalon harmoniaa on tullut koettelemaan hieman oudompi tuliainen. Tilanne on kuvattu lempein vedoin, mutta kun katsoo tarkemmin, jännitteet alkavat hahmottua.

Isä lukee vain Maaseudun tulevaisuutta eikä vaivaudu edes vilkaisemaan tulijaa: siis kaveria, joka edustaa sitä tulevaisuutta – nostalginen maaseutu on jo historiaa. Ja vaikka äiti vaikuttaa muuten rauhalliselta, niin kas, kahvi läikkyy! Maalauksessa on myös hieno viittaus kysymykseen siitä, mikä on naisvismia: seinällä roikkuu teos, joka vaikuttaa naivistiselta lehmätaululta – mutta jos se onkin perheen tyttären piirustus, ei se olekaan enää naivistinen! Vai onko?

* * *

Naivistit Varkaudessa -näyttelyssä on niin monta erilaista tekijää, että on vaikea valita joukosta muutama esimerkiksi. Onneksi en ole kriitikko vaan bloggari, joten voin jatkaa mutuhuttuilulla ja kertoa, mikä itsestäni tuntui kiinnostavalta …

Suomen Naivistit ry:n puheenjohtajan Aimo Katajaisen teos Jäljet lumessa alleviivaa vastakohtaisuuksia, mutta kuitenkin tavalla, joka ei ärsytä. Treffit rakastavaisten suosimalla puistonpenkillä eivät ole sujuneet odotusten mukaan. Mies on laittanut parasta ylleen, mutta liivien alta pilkistää nolosti kravatti: jotenkin siitä ja miehen katseesta avautuu kokonainen elämäntarina miehestä, joka jo kukkapuskaa ostaessaan tietää hyvin tulevansa taas kerran pettymään. Yksinäisyyttä korosraa taka-alalla talven leikeissä riehakoivien lasten ilo ja viereisellä penkillä lempensä hehkussa lämmittelevä pariskunta.

Penkin luota lähtevät jäljet erottuvat selvästi: muita jälkiä ei ole. Naivistinen tehokeino – tai sitten penkillä on istuttu pitkään, lumen sataessa. Hetki on hyvin tunnistettava, mutta silti se liikuttaa. Ja jotenkin nuo hauskasti maalatut talot ja ihmishahmot pehmentävät surumielistä tunnelmaa, terapoivat, asettavat elämän kolhut osaksi kokonaisuutta, joka itsessään on kaunis ja arvokas.

* * *

Melankoliaa löytyy myös Jari Siljamäen (eli klovni Dodon) pelleaiheisista töistä. Sirkuksen hauskin hahmo kun on aina myös se kaikkein surullisin. Teoksessa Vapauden kaiho maalaus klovnista tavoittelemassa kuuta on laitettu lintuhäkkiin. Tai oikeastaan klovni on kuunsa jo saanutkin: hän pitelee sitä narusta. Ongelmana vain on, että valittuaan elämänsä ja saavutettuaan unelmansa ihminen huomaa lopulta olevansa roolinsa vanki. Tai niin minä klovni Dodon maalausta katsellessani ajattelin. Tämä lienee yksi naivistisen taiteen hienoista piirteistä: niissä esitettyjen tilanteiden tunnistettavuus  houkuttelee pohtimaan paitsi taidetta myös omaa itseään hyvin konkreettisella, hieman naivistisella tavalla – ilman, että oma maailma liikaa järkyttyy.

Surumielisyyden vastapainoksi naivistisessa näyttelyssä on paljon hersyvää huumoria. Pullukoita on kuvattu useammankin taiteilijan voimin (jostain syystä pulskat ihmiset saunomassa tai olohuoneessa jumppaamassa ovat hauskoja). Valitettavasti huomasin kotona, että valokuvia tuli otettua harmittavan vähän. Esimerkiksi Inge Löökin räävittömästi hekottavat vanhat leidit jäi kuvaamatta. Laitankin tähän linkin Löökin sivuille. Oma suosikkini on tuon Old Ladies -kuvasarjan teos numero 27, jossa rouvat ovat asettuneet rönsyilevine muotoineen osaksi vanhaa lehmuskujaa.  Pahkuraisten paksujen runkojen seasta rouvat erottuvat ainoastaan värikkäiden mekkojensa ansiosta.

Esimerkiksi naivistisesta suorasta huumorista, joka perustuu paljon teoksen nimeen, voi mainita entisen poliitikon Sinikka Hurskaisen maalauksen Meidän kylän miehillä on isot vastat. Eipä jää epäselväksi, mitä vastojen koolla tässä tapauksessa kompensoidaan. Hurskaisen maalaus edustaa yksityiskohtia myöten jonkinlaista ”kansallisnaivismia” (kansallisromantiikan humoristisena versiona): Suomen lippu ja kansallispukuinen neito kesäillan auringossa – ja aurinkokin maalattu keltaiseksi palloksi alakoulutyyliin, vain säteet ja hymynaama puuttuvat. On koivunrungot ja ne pakolliset kissat.

Ripaus nykyaikaakin on iloisesti läsnä: se ikiaikaisen Suomi-kuvaston ”Väinämöisen hattu ” on vaihtunut lippalakiksi, joka pysyy miehistä viimeisen päässä yhtä tiukasti kuin äijillä Alavuden ABC:llä (lauantaina tuli poikettua Pohjanmaalla – eipä enää sielläkään riisuta ruokaillessa lakkia, ei edes vanhemmat miehet).

* * *

Kiinnostavia taidenäyttelyissä ovat myös ihmiset. Varsinkin kesänäyttelyissä, jonne on usein matalampi kynnys tulla sellaistenkin, jotka eivät taidetta välttämättä niin paljon harrasta. Ja aivan erityisen kiinnostavia on ihmiset, jotka käyvät katsomassa naivistisia teoksia: syntyy ikään kuin pieniä, performatiivisia teoksia, joissa taide ja sen vastaanottaminen yhdessä muodostavat uuden kokonaisuuden. On hauska seurata sivusta välittömiä reaktioita, joita humoristiset tai erikoiset maalaukset aiheuttavat. Vakavamman taiteen parissa ollaan hiljaa ja mietteliäitä – mutta naivismi vapauttaa, tuo ajatukset, sanat ja naurun pintaan.

* * *

Naivismi sopii myös lapsille, kuten tuli jo edellä todettua. Väinölän taidekeskuksessa on muutenkin otettu perheen pienimmät huomioon, sillä aina tiistaisin kello kahdelta on näyttelyn kuraattorin Marja-Muusa Hämäläisen paperiteatteriesitys Peter Fedorin sadusta Onnenlintu.  Avajaisissa esitettiin Anni Swanin satu Lumolinna samalla tekniikalla (taidekasvattaja Mervi Riikosen esittämänä). Miniatyyrinäyttämöllä kauniisti akvarelleilla maalatut taustakuvat vaihtuivat tarinan edetessä ja kerronnan  jännite säilyi loppuun saakka  ilman 3D-laseja ja THX-hyväksyttyä Dolby Digital -äänentoistoakin.

Tai ehkä juuri siksi.

Iloa Itä-Suomeen – suosittelen!  Näyttely on avoinna Taidekeskus Väinölässä 7.6.-30.8.2013 ma-pe 10-17, la 10-15.  Ja jos Varkaus tuntuu olevan liian kaukana tai jos kaipaa esimakua, naivistisiin maalauksiin voi tutustua netinkin välityksellä ”esimerkiksi” osoitteessa Sonja Lehto, naivistisia maalauksia. (Ja mutsi: muista provikat! Maisterin kesäloma on pitkä ja menot sen kuin kasvaa!)

Read Full Post »

Blogiajan TOP10

Kirjablogeissa kiertää haaste oman blogiajan TOP10-listasta. Täytyy heti todeta, että kuulun niihin bloggaajiin, jotka eivät kirjoita kaikista lukemistaan kirjoista. Monta lukukokemusta, huippuakin, on siis jäänyt jakamatta.

Toki vuosien varrella tehdyistä postauksista löytyy helposti sellaisia teoksia, jotka ovat tehneet vaikutuksen ja joihin usein palaa mielessään. Leevi Lehdon hieno Ulysses-käännös, jonka parissa vietin useamman kuukauden viime vuonna. Alan Weismanin Maailma ilman meitä, jossa hyvin konkretisoitiin ihmisen toimien vaikutusta luontoon pitkällä aikajänteellä. Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät – asunhan itse Jyväskylässä, ja tapahtumien keskeinen alue, Tourujoki, näkyy makuuhuoneen ikkunasta (nyt vielä, kun puissa ei ole lehtiä). Tai vaikkapa Pierre Bayardin Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut: kysymys on kirjallisuusihmiselle aina ajankohtainen.

* * *

Valitettavasti TOP10-listaan ei kovin montaa teosta mahdu, joten jonkinlaisen mielekkyyden säilyttääkseni teen lisärajauksen: lyriikka.  Runopostauksistani valitsen ne, jotka ovat olleet hyviä lukukokemuksia ja joilla on muutenkin minulle henkilökohtaista merkitystä. Edelleenkin joudun jättämään joitakin teoksia väkivaltaisesti pois, valitettavasti.

Siis, Jäljen äänen blogiajan TOP10, lyriikka (ilman rajaustakin kymppini koostuisi luultavasti enimmäkseen runokokoelmista). Teokset eivät ole missään järjestyksessä:

Charles Baudelaire:  Pahan kukat

Käännös ei lähde taittamaan peistä runomittojen kanssa. Nylén keskittyy omassa versiossaan ratkaisemaan runon sisällöstä ja merkityksestä nousevia merkitys/tulkintaongelmia. Alkuperäinen sonettimuoto on hylätty ja muutettu puheenomaiseksi monologiksi, joka kuitenkin on runomuodossa: rivit on vain jaettu lyhyempiin säkeisiin  – vaikka toisaalta säkeiden voi tulkita jatkuvan rivien yli. Riippuu lukutavasta.

Antti Nylén on tunnetumpi esseekokoelmistaan kuin suomennoksistaan. Jälkimmäisten arvoa ei pidä silti vähätellä, päinvastoin. Pahan kukat -käännös on viime vuosien tärkeimpiä klassikkosuomennoksia. Samalla Nylénin tekemät tulkinnat Baudelairen runoista täydentävät hänen omaa tuotantoaan, tuovat siihen lisäulottuvuuksia. Ja ah, Baudelaire: miten kukaan kirjallisuuden ystävä voisi jättää tätä väliin!

Silene Lehto:  Hän lähti valaiden matkaan

Plussana Silenen runoista voisi vielä mainita humoristisen vireen, joka rakentuu lämminhenkisesti vinojen näkökulmien ja toisinaan hieman suoremmin asetellun ironian varaan. Rehellisys ja aitous voivat kasvaa muunkinlaisesta alustasta kuin angstisesta tilityksestä (vaikka kyllä minä niiden nuorten vihaisten miestenkin runoista pidän – en vain rehellisyyden nimissä jaksa niitä aina lukea).

Vuosia oli tullut seurattua läheltä, miten pikkusisko kehittyy kirjoittajana ja vähitellen etenee kohti kirjailijuutta.  Matkan varrelle mahtui luonnollisesti kaikenlaisia epäilyjä ja itsekritiikin sudenkuoppia, mutta onneksi enemmän uskoa omiin kykyihin, halua kirjoittaa omanlaisiaan runoja. Esikoiskokoelman ilmestyminen olikin vapauttava ja hieno kokemus myös runoilijan lähipiirille. Seuraavaa odotellessa ..

Pekka Streng:  Unen maa

kaikki mahdollista on

Minulle Pekka Strengin musiikin ja laulujen tärkein sanoma on siinä, että vakava sairaus ja lähestyvä kuolemakaan eivät välttämättä tee ihmisestä kylmää  ja toimintakyvytöntä. Aina voi – ja pitää – uskoa hyvyyteen, satuun ja keijuihin.

Unen maa -postauksessa käyn läpi Pekka Strengin biisien sanomaa ja sanoitusten kirjallisia lähteitä. Tammikuussa 2009 ilmestyneellä levyllä Olympia-orkesteri täydentää Pekan lähes 40 vuotta aiemmin tekemiä kotiäänityksiä. Odotin niin levytyksen kuin Arto Halosen Magneettimies-dokumentin valmistumista kovasti. Nuorena kuollutta Pekka-enoa en valitettavasti ennättänyt oppia tuntemaan, mutta musiikkinsa kautta hän tuntuu läheiseltä, olevan lähellä. Tämä Unen maa -postaus onkin minulle hyvin henkilökohtainen, vaikka olen kirjoittanut sen objektiivisuutta korostaen.

Mari Koski:  Sch

Kun avaan Mari Kosken esikoisrunokokoelman Sch (Poesia, 2011), lausun ääneen: ”Minun nimeni on Penjami Lehto, ja minä en ymmärrä lyriikkaa.” Sen sanottuani alan huojentunein mielin lukea.

Kielestä tulee mieleen Google-kääntäjällä tehdyt suomennokset, joissa alkuperäinen sisältö erottuu oudosti nyrjähtäneenä.

Aluksi vaikealta, luoksepääsemättömältä vaikuttanut runokokoelma alkoi useamman lukemiskerran jälkeen avautua, ja lopulta postaussarjani venyi viisiosaiseksi. Kiinnostava matka, joka haastoi minut niin lukijana kuin blogikirjoittajanakin. Uhrasin postausten kirjoittamiseen valtavasti aikaa, ja vaikka kirjoittaminen jo itsessään palkitsee kirjoittajan, muunkinlaista huomiota Sch-sarja sai: Nuoren Voiman liiton Vuoden kritiikki -palkintoja jaettaessa sille myönnettiin kunniamaininta. Arvostan tunnustusta kovasti.

Kristian Blomberg:  Puhekuplia

Puhekuplia siirtyy runoutena eräänlaiselle harmaalle alueelle, jossa arvottaminen riippuu paljon lukutavasta: perinteisemmän runon vastaanotolle on olemassa runsaasti toimintamalleja/arvottamisen mittareita, joihin kriitikko voi peilata omaa suhtautumistaan – mutta rajoja rikkovan, kokeellisen runouden maasto on kritiikille vielä avoin pelitila.

Postaus liittyy ns. ”nippukritiikkikeskusteluun”, joka sai alkunsa Helsingin Sanomien kriitikon Jukka Petäjän lytättyä löyhin perustein joukon nuoremman polven runoilijoita. Hieman kriittisin katsein luen vanhaa postaustani – nyt kirjoittaisin muutaman näkökulman toisin, tarkemmin. Silti on tärkeää olla ”korjailematta” vanhoja blogitekstejään (kirjoitusvirheiden yms. pikkuseikkojen parantelun kyllä sallin) – silloin näpelöisi omaa historiaansa kirjoittajana. Blogi onkin hyvä dokumentaatio omien runouskäsitysten muutoksista.

Erasmus Darwin: Kukkien rakkauselämä

Isovelholehden kukinnossa on yksi emi  ja kaksi hedettä. Darwinin runossa emi kuvataan noidaksi, joka runon alussa tekee taikojaan hautausmaalla ja häiritsee haudan lepoa. Yön kuvasto on kuin suoraan jostakin kauhuelokuvasta: kuu, tähdet, lepakoita, pöllöjä – ja ulvova ”keskiyön koira”. Noidan messuamisella on vaikutuksensa: kaksi irstasta pikkupirua nousee esiin ja tervehtii kuningatartaan. Runon loppuosassa kuvataan noiden kahden pikkupaholaisen temmellystä pyhällä maalla ja kulkua  kohti saatanallisen rakkautensa täyttymystä.

Kirja, joka on minulle todella tärkeä. Paitsi että Erasmus Darwin on kiinnostava hahmo Charles Darwinin isoisänä, hänen kaksoisroolinsa runoilija ja tiedemiehenä on ihailtavaa. The Loves of the Plants on vaikuttanut puutarha-harrastukseeni: tänä keväänä jännitän, onko viime vuonna siemenestä kasvattamani isovelholehden taimet talvehtineet … Ja yleisemminkin minusta on tullut jonkinlainen Darwin-harrastaja: pari kuukautta sitten kävin Charles Darwinin kotitalossa, Down Housessa.

Henriikka Tavi: Maaliskuu 3/12

Nimenä yksiulotteinen ja semanttisesti hyvin harmiton Esa kasvaa erilaisiin tekstiyhteyksiin heitettynä välittäjähahmoksi, joka tasoittaa kirjoittajan ja lukijan välistä eroa. Jos Tavi kirjoittaisi roolirunoja Spoon Riverin hengessä, hän nimeäisi kokoelmaansa useita henkilöitä runojensa puhujiksi. Tällaisia yksittäisiä tekstejä voi vielä hallita. Mutta kun Esa näyttelee yksin kaikki mahdolliset roolit ja asennot, hänestä kehittyy monikasvoinen runo-olio, jota kirjoittajan on luultavasti yhtä vaikea kategorioida kuin lukijankin.

12-sarjaan kuuluva Maaliskuu on Henriikka Tavin esikoiskokoelman Esim. Esa eräänlainen ”jatko-osa”. Postauksessani kirjoitankin molemmista kokoelmista, sillä tuo Tavin ensimmäinen oli ilmestyessään osaltaan herättämässä kiinnostustani siihen, mitä nykylyriikassa oikein tapahtuu. Olen myös kovin ihastunut tähän esailuun, esakortin käyttämiseen – ehkä senkin ansiosta tähänastisista 12-postauksistani tämä on mielestäni parhaiten kirjoitettu.

Rainer Maria Rilke:  Duinon elegiat

Kirja on kuin alttarilla, vastaanottamassa samoja näkymättömiä paikan hengen säikeitä, jotka aikoinaan herättivät Rilkessä innoitusta. Toivon, että jotakin maagista energiaa välittyy kirjan kansiin ja sivuihin, tunkeutuu rivien väliin ja täyttää painomusteen taiallaan. Jos ei muuta, niin ainakin tämä paikka ja hetki palautuu elävästi mieleeni Jyväskylässä runohyllyn äärellä, kun otan Duinon elegiat esille ja alan lukea: “Mutta jos huutaisin, järjestelmissä enkelien kuka kuulee?”

Kesällä 2007 teimme pitkän automatkan Euroopassa. Italiaan saakka suuntautuneesta reissusta kirjoitin moniosaisen kirjallisuushenkisen matkapäiväkirjan. Yksi kohteista oli Duinon linna, jossa Rilke kirjoitti kuulut elegiansa. Runokirja matkasi Jyväskylästä syntysijoilleen ja takaisin – ja kyllä, uskon että maagista paikan henkeä tarttui mukaan.

Joni Pyysalo:  Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet

Henki aineellistuu, mainokset yhdistävät nerokkaalla tavalla arvot ja unelmat tavaroihin, eikä ihmisen arkea ja kokemusta voi kuvata tarkastelematta esinekulttuuria. Luontometaforat eivät enää riitä, tarvitaan esinemetaforia, sillä niitä nykylukijat ymmärtävät paremmin kuin jotakin “heiluvaa heinää tuulessa”.

Postauksen otsikkona on: ”Kyyninen romantikko”. Pyysalon runojen tavassa käsitellä rakkauden ja elämän arkista perusvirettä on jotakin, jonka tunnistan itsessäni. Olen käyttänyt tuota termiä joskus, kun on pyydetty määrittelemään oma maailmankatsomuksensa tai luonteenlaatunsa. Vaikka toisinaan saatan olla pikemminkin romanttinen kyynikko – riippuu päivästä, hetkestä, tilanteesta …

Olli-Pekka Tennilä:  Yksinkeltainen on kaksinkeltaista

Kokoelman alun luonnehdinta “tekstisiruja” kuvaa runoja hyvin. Vaikka lauseet ovat viimeisteltyjä, ne eivät varasta ajattelun iloa, vaan tarjoavat alkuja, joita lukija voi kehitellä eteenpäin. Tai taakse, sivuille – Tennilän tekstisirut eivät ehdollista kulkemaan/lukemaan mihinkään tiettyyn suuntaan, ennakoitua reittiä.

En olisi osannut tällaista runokokoelmaa kuvitella – ja silti, kun olen sitä nyt useita kertoja lukenut, tuntuu se sellaiselta kirjalta jonka olen aina halunnut lukea. Joitakin kertoja olen myös ollut kuulemassa, kun Olli-Pekka Tennilä lausuu ääneen kokoelmansa runoja. Silloin tekstisirujen voima hämmentävällä tavalla vielä kertautuu. Tennilällä on kadehdittava kyky loihtia hiljaisuuden keskeltä pudottelemansa lauseet samanaikaisesti sekä kevyiksi että painaviksi.

* * *

Blogiajan TOP10-koosteita löytyy muistakin blogeista (ainakin näistä, yritän täydentää vielä jatkossa):

Satun luetut: Blogiajan parhaat

Leena Lumi: Leena Lumin TOP10 ja haaste!

Opuscolo:  Sunnuntaisuhinaa ja -haasteita

Rakkaudesta kirjoihin: Annikan TOP10

Amman lukuhetki: Amman lukuhetken TOP-10!

Ilselä: TOP10

* * *

Haasteeseen voi vastata halutessaan kuka tahansa Jäljen ääntä seuraava kirjabloggaaja! Mielenkiintoista olisi nähdä, millaisia koosteita muilla syntyy!

Read Full Post »

Uusi kirjailijablogi: Lasimestari

Blogimaailmassa on hauskaa seurailla uusia, juuri aloittaneita blogeja. Kaikki on silloin mahdollista: blogin olemus ei ole vielä täysin hahmottunut edes kirjoittajalle itselleen. Valitettavasti osun paikalle yleensä vasta silloin, kun postauksia on kertynyt kuukausien ajalta. Toki blogi voi olla hyvä ja nautittava, todennäköisesti parempikin kuin alussa, mutta se on jo jollain tapaa valmis. Ensiaskeleiden viehätys jää kokematta.

Tällä kertaa olen oikeassa paikassa, oikeaan aikaan. Kirjailija Seita Vuorela jakoi Facebook-sivullaan linkin uuteen kirjailijablogiin Lasimestari. Nimen alkuperä selittyy kolmen kirjailijan – Seita Vuorelan, Johanna Venhon ja Juuli Niemen – Helsingin Kalliossa sijaitsevan yhteisen työhuoneen historialla. Se on joskus aikoinaan toiminut lasimestarin puotina. Blogin esittelyssä pohditaan yhteyttä nykyhetken ja menneen välillä:

Onko kirjoittamisella ja lasinpuhaltamisella mitään yhteistä? Sanat voivat olla yhtä särkyviä ja uuden värisenä maailman paljastavia kuin kullalla punaiseksi värjätty lasiruutu, ja kirja voi olla tuulia ja sateita uhmaava, järjetön ruusuikkuna.

Joitakin kertoja olen ollut katsomassa lasinpuhallusta, ja aina olen kokenut siinä olevan jotakin taianomaista. Maa, ilma, tuli, vesi – kaikki ovat mukana prosessissa, jossa vaatimattomalta näyttävä materiaali muuttuu kauniiksi esineeksi. Ei ihme, että alkemistit olivat kiinnostuneita esimerkiksi prismoihin kätkeytyneistä mahdollisista voimista.

Myös kirjoittamisessa eri elementeistä työstetään taidolla ja vaivalla teos lukijoiden ihmeteltäväksi. Ja aivan kuten tekovaiheessa rikkoutunut lasiaihio joko sulatetaan uudelleen käytettäväksi massaksi tai mahdollisesti heitetään pois, myös tekstiä ja lauseita on karsittava. Kuitenkin, jos haluaa saada todella hienoja lopputuloksia, on uskallettava ottaa riskejä: niin lasinpuhalluksessa kuin kirjoittamisessa.

*  *  *

Lasimestari-blogin ensimmäinen postauksen on kirjoittanut Seita Vuorela. Hän kuvailee työhuoneen ikkunan läpi avautuvaa näkymää, nuhruista ja boheemia Kalliota. Entisen lasimestarin puodin sijainti on otollinen, ja istuessaan kirjoittamassa ikkunan ääressä voi nähdä sellaista, mikä jossain muualla jäisi näkemättä:

Nähdä selän kumara asento, kun mies painuu seksiluolaan yksinäisyyttä pakoon ja thaipaikan tyttö polttaa tupakkaa hytisten liian kylmän talven kynnyksellä.

Kirjailija tarvitsee työssään materiaalia, havaintoja. Työhuoneen ulkopuolella olevaa maailmaa voi katsoa lasin läpi, sanojen läpi. – Ja löytyy Lasimestari-nimestä muunkinlaisia näkökulmia kirjoittamiseen. Lasi ei ole pelkkä samanaikaisesti etäisyyttä ja läheisyyttä luova läpinäkyvä pinta kirjailijan ja maailman välillä, vaan se on myös henkilökohtaiselle alueelle etenevä kirjailijuuden metafora. Kirjoittajan täytyy uskaltaa kohdata oma herkkyytensä ja haurautensa. Vuorela kirjoittaa:

Välillä minun käteni ovat lasia, katson niiden lävitse, tunnustelen maiseman pintoja. Ajattelen ehkä särkyväni, mutta jatkan kuitenkin. Pikku hiljaa.

Vanhempani asuvat Kalliossa, aivan kirkon vieressä. Seuraavan kerran kun menen käymään Helsingissä, teen aivan takuulla kävelyretken: maleksin pitkin katuja ja tuijottelen ikkunoita. Ehkä näen jonkun näistä kolmesta kirjailijasta katsomassa lasin läpi, huomaamassa hahmoni – ja niin kenties tulen osaksi jotakin tarinaa.

*  *  *

Virtuaalisesti kolmen kirjailijan työhuone sijaitsee siis osoitteessa Lasimestari.

Read Full Post »

Haluatko esseistiksi?

Esseetä voi toisinaan kutsua tähtien kirjoitukseksi, ranskalaisittain l’écriture des astres. Tällä ei niinkään tarkoiteta sitä, että essee kurkottaisi tähtiin (vaikka voi se sitäkin tehdä), pikemminkin viitataan eri tekstinpätkiä erottaviin typografisiin tähtiin, joita tässäkin esseessä olen viljellyt.

– Kuisma Korhonen: Ketuista, tähdistä ja kannibaaleista

* * *

Asteriskit eli tähtimerkit vaikuttavat mitättömän pieniltä paperilla. Mutta kuten taivaalla tuikkivat esikuvansakin, ne paljastuvat lähemmässä tarkastelussa mittasuhteiltaan valtaviksi. Alun sitaatti on Kuisma Korhosen esseestä Ketuista, tähdistä ja kannibaaleista (kokoelmassa Mitä essee tarkoittaa?, toim. Johanna Venho, Savukeidas 2012). Kirjoittaja toteaa, että tekstin osia erottavat tähtimerkit sisältävät ”murroksia, siirtymiä, aukkoja jotka lukijan on täytettävä”.

Korhosen kuvaama tähtien kirjoitus on symboliikaltaan kaunista: teksti ei pelkästään etene junan lailla alusta loppuun, vaan aina välillä suodaan lukijalle mahdollisuus avartaa mielensä. Esseekirjoittamisessa metodi mahdollistaa sen, että saman tekstin sisällä saattaa olla elementtejä, jotka liittyvät toisiinsa vain löyhästi. Jos tekstin kirjoittaisi yhtenäiseksi, joutuisi joko karsimaan turhat rönsyt pois tai käyttämään jonkinlaisia aasinsiltoja sidoskeinona tekstin osien välillä.

Itsekin olen blogikirjoituksissani käyttänyt usein tähtimerkkejä tekstin osien välissä. Blogipostauksessa tähtimerkeillä on toinenkin, hyvin yksinkertainen tehtävä: tekstin jakaminen osiin helpottaa lukemista näyttöpäätteeltä, varsinkin jos postauksilla on tapana venyä (kuten Jäljen äänessä …). Kolmen tai neljän kappaleen jälkeen on lukijaystävällistä vaihtaa hivenen näkökulmaa ja näpäyttää kolme kertaa tähtimerkkiä. Kas näin!

* * *

Suosittelen tähtimerkkien käyttöä kaikille pidempiin postauksiin mieltyneille blogikirjoittajille. Samoin suosittelen myös edellä mainittua teosta Mitä essee tarkoittaa? Kirja sisältää seitsemän eri kirjoittajan näkemykset esseestä (linkki kustantajan esittelyyn, josta näkee myös kirjoittajat). Toteutus on tyylillä tehty, sillä jokainen teksti on essee itsessään: lukiessaan voi tarkkailla tekstissä käytettyjä keinoja ja miettiä, vastaako kyseisen esseen muoto ja tyyli kirjoittajan esittämiä yleisiä ajatuksia esseiden … no, muodosta ja tyylistä.

Aivan vakavissani ehdotan teoksen lukemiseen toisenlaistakin näkökulmaa (erityisesti blogikirjoittajalle mutta yleensäkin kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille) : miltä tuntuisi itse kokeilla esseen kirjoittamista? Ja blogikirjoittajille tarkemmin: kirjoitatko jo nyt sellaisia? Väitän, että moni kirjoittaa. Ei mitään suuria kaunokirjallisia taideteoksia, mutta luultavasti monella on blogiarkistossaan melkoinen aarreaitta täynnä esseen aihioita tai materiaalia, jota voisi käyttää esseen raaka-aineena.

Tässä kohdassa harrastajakirjoittaja nostaa kädet pystyyn ja huudahtaa: ”Ei minusta ole kirjoittamaan esseitä, sillä essee on niin vaikea laji!” Pötypuhetta: ei essee ole sen vaikeampi kirjallisuuden laji kuin mikään muukaan.  Tai siis totta kai hyvän  esseen kirjoittaminen on vaikeaa. Mutta niin on hyvän romaanin ja hyvän runonkin kirjoittaminen. Jotenkin tuntuu siltä, että aina kun puhutaan esseen piirteistä, määritellään nimenomaan hyvää esseetä. Runon ja proosan kohdalla ei heti lähdetä tavoittelemaan taivaita, ja siksi harrastajakirjoittajalle kynnys on matalampi. Miksi näin? Eikö kirjoittajan olisi mahdollista nauttia amatöörimaisesta mutta täydestä sydämestä kirjoittamastaan esseestään aivan yhtä lailla kuin hän nauttii saadessaan valmiiksi novellinsa tai runonsakin?

Asiaproosa on luontevaa lähtökohdiltaan ja lähellä sitä, mitä teemme päivittäin: kielennämme muille omaa ajatteluamme, yhdistelemme tietoja ja omia kokemuksiamme, ihmettelemme elämän pieniä ja suuria pulmia, ilahdumme hyvistä anekdooteista ja väritämme itsekin puhettamme pienillä tarinoilla ja tapausesimerkeillä. Ja tietysti luemme lehtiä sekä kirjoja, katsomme televisiota ja elokuvia, pidämme silmät ja korvat auki – toisin sanoen hamuamme samaa materiaalia, jota esseistitkin hyödyntävät.

* * *

Ne, jotka ovat liian nokkelia romaanikirjailijoiksi tai liian skeptisiä runoilijoiksi, päätyvät yleensä kirjoittamaan esseitä. Lajinsa löydettyään he huokaisevat helpotuksesta, kun heidän ei tarvitse yrittää tuottaa lukuelämyksiä romaanien ystäville tai kielimateriaalia runouden harrastajille.

– Tommi Melender: Liian nokkelien ja skeptisten laji

* * *

Tunnistan itseni Tommi Melenderin esseen lopusta (kaikki tämän postauksen esseesitaatit ovat kokoelmasta Mitä essee tarkoittaa? ellei toisin mainita) lainatusta katkelmasta. Tai ainakin kahdesta viimeisestä rivistä, sillä erityisen nokkelana en ole koskaan itseäni pitänyt, skeptisenä kyllä. En ole koskaan lukenut yhtään luovan kirjoittamisen opasta (sori vain, niitä kirjoittavat mahdolliset tutut, nyt tämäkin paljastui …), mutta käsittääkseni niissä luova kirjoittaminen mielletään usein runojen tai proosan tekemiseksi. Se on sääli ja suurta tuhlausta: moni potentiaalinen harrastajakirjoittaja vierastaa kumpaakin lajia. Runo vaatii kielellisesti toiselle tasolle siirtymistä ja romaanihenkilöiden rakentelu suunnatonta innostusta ja mielikuvitusta.

Ehkä tulevaisuus on valoisampi: tällä hetkellä essee on ollut paljon pinnalla julkisessa keskustelussa. Tommi Melender pohtii kirjoituksessaan myös esseen nousun syitä. Esseebuumin hän tyrmää harhaanjohtavana terminä, perustellusti: essee on marginaalinen laji edelleen. Melenderin mukaan kyse on etujoukkoilmiöstä, jossa tiedotusvälineet ovat kiinnostuneet pienen aktiiviporukan esille nostamasta aiheesta. Ja todellakin, tuoreempien esseistien tuotanto on vielä vähäistä, vaikkakin esimerkiksi (tai lähinnä) Savukeitaan kustantamat  Antti Nylénin ja Timo Hännikäisen kokoelmat  ovat saaneet niin paljon huomiota, että heidän voisi kuvitella kirjoittaneen jo kokonaisen esseetuotannon.

Selityksenä etujoukkoilmiö vakuuttaa, mutta kiinnostavaa on ottaa huomioon  laajempi asiaproosan harrastuneisuuteen liittyvä ilmiö, verkkokirjoittaminen. 2000-luvun aikana nettiin on ilmaantunut  tuhansia blogeja. Blogeja on monilta eri aloilta ja elämänalueilta, taso on kirjavaa ja tavoitteetkin vaihtelevat henkilökohtaisesta päiväkirjan pitämisestä ammattimaisiin asiantuntijablogeihin. Joka tapauksessa joukossa on paljon esseistisen kirjoittamisen laitamilla tai jopa ytimessä versovaa asiaproosaa, jossa blogikirjoittaja kertoo välillä faktoja ja välillä käy läpi omia kokemuksiaan tarkoituksenaan selvittää  ajatuksiaan niin itselleen kuin mahdolliselle lukijalleenkin.

On perusteltua olettaa, että jossakin vaiheessa laajentunut harrastajapohja alkaa näkyä innostuksena haasteellisempaan kirjoittamiseen, viimeisteltyyn esseeseen. – Verkkokirjoittaminen lisää myös esseiden kysyntää. Itse olen viime vuosina seurannut paljon blogeja, ja mahdollisesti se on vaikuttanut lukutottumuksiini. Romaaneja tulee luettua vähemmän, sillä jotenkin fiktiivisten henkilöiden keskinäiset suhteet eivät jaksa enää kiinnostaa yhtä paljon kuin ennen. Blogit ovat kirjoittamisen/lukemisen tositelevisio-ohjelmia, hyvässä mielessä. Mutta useimmiten postaukset ovat kovin lyhykäisiä ja kevyitä – nälkä herää, vaan ei tule tyydytetyksi. Siksi blogien kautta asiaproosaan tutustunut lukija rohkenee tarttua myös esseekokoelmaan.

* * *

Verkkotekstin julkaiseminen on luonteeltaan toisenlaista kuin pysyvä teksti. Blogien ja foorumeiden tekstit ovat tapahtumia, reaktioita ja uusia avauksia. Tällainen kirjoitus on luonteeltaan hetkellistä tekstin julkiselle näyttämölle asettumista, ja koska kirjoittaminen on lähellä tapahtumaa, se toimii eri tavalla kuin valmiiksi laadittu teksti. Verkon agorat ovat pikemminkin julkisia näyttämöitä kuin kirjastoja.

– Risto Niemi-Pynttäri: Verkkoproosa (ntamo, 2007)

* * *

Hyvät, monipuoliset ja tyylillisesti taitavat blogipostaukset muistuttavat parhaimmillaan esseitä. Mutta tällöin ne eivät välttämättä ole enää parhaita mahdollisia blogikirjoituksia, sillä blogikirjoittamisen filosofiaan (tai ehkä voisi jopa sanoa poetiikkaan) liittyy piirteitä, joita painetuissa esseissä ei ole. Väitöskirjassaan verkkoproosasta Risto Niemi-Pynttäri esittääkin kiinnostavan ajatuksen verkkotekstien tapahtumaluonteesta. Esimerkiksi tämä postaukseni on Jäljen äänen etusivulla vain seuraavaan kirjoitukseen saakka. Vähitellen se alkaa painua ajassa taaksepäin, blogiarkiston uumeniin, josta satunnainen lukija sen kenties jonain päivänä löytää tiedonhaun tuloksena.

Eli toisin sanoen sinä, mahdollinen lukija, et pelkästään tällä hetkellä lue tekstiä vaan seuraat myös esitystä. Mikäli luet postausta Haluaisitko esseistiksi? huhtikuussa 2012, olet ajan hermolla ja voit osallistua kommenttilaatikossa tämän näytöksen interaktiiviseen osuuteen. Piakkoin esitys poistuu näyttämöltä: on se luettavissa senkin jälkeen, mutta tunnelma on hieman sama kuin katsoisi ohjelmaa Ylen arkistosta. Välittömyys puuttuu.

Henkilökohtaisesti minua innostaa verkkokirjoittamisessa myös se, että keskeneräisyys on sallitumpaa kuin valmiissa painotuotteissa (tästäkin Niemi-Pynttärin kirjassa puhutaan, mutta en nyt jaksa koko ajan kirjoitella sitaatteja). Virheet ja rakenteellinen sekavuus suvaitaan, sillä sekä kirjoittajat että lukijat ymmärtävät, että vain hetken aktiivisesti luettavana olevaan tekstiin ei kannata hukata liikaa voimavaroja. Keskeneräisyys luokin teksteihin omanlaistaan estetiikkaa: vaikutelmaa lisäävät kommentit, jotka saattavat viedä ajatuksen aivan vastakkaiseen suuntaan kuin alkuperäinen teksti. Ja juuri kun kommenttien tuloksena alkaisi syntyä jotakin uutta ja hienoa, niiden virta tyrehtyy. Ei kannata jäädä liian pitkäksi aikaa lueskelemaan samaa postausta ja sen kommenttilootaa, sillä uusia kiinnostavia tekstejä ilmaantuu koko ajan.

 * * *

Näyttää kuitenkin siltä, ettei moniin nykyesseihin, ei minun eikä muidenkaan, millään mahdu riittävästi pohdintaa ja vasta-argumentteja. Voisi siis ajatella esseeteoksen laajentamista niin, että julkaistaisiin myös poisjääneiden ajatusten osio. Paras vaihtoehto olisi, jos poleemisille tai muuten varmoja mielipiteitä esittäville esseekirjoille voisi julkaista jatko-osan, jotka sisältäisivät muutaman harkitun vastapuheenvuoron. Siis harkitun, ei mitään keskustelusivukamaa.

 – Jukka Koskelainen: Monta aavistusta kokonaisuudesta. Kertojasta ja esseen pakenevasta olemuksesta

* * *

Kun blogien asiaproosasta innostunut lukija tarttuu esseekokoelmaan, luultavasti hän ensimmäiseksi kaipaa kommenttilaatikkoa, mahdollisuutta tarkentaa esitettyjä ajatuksia, esittää vastaväitteitä ja yleensäkin osallistua keskusteluun – varsinkin jos essee on sävyltään julistava, omaa mielipidettään erinomaisena esille tuova. Jukka Koskelainen on samaa mieltä kuin moni muukin nykyesseistiikkaa kritisoinut: hänen mielestään esseiden pitäisi olla esseemäisempiä ja tarkastella asioita useammasta näkökulmasta.

Pohdiskelun ja vasta-argumenttien puutetta voisi Koskelaisen idean mukaisesti ehkä kompensoida ”jatko-osilla” tai vastineilla.  Ehdotus on mielenkiintoinen, mutta samalla se osoittaa, kuinka peruuttamattomasti Internet on muuttanut kirjallisuuden kenttää. Esseiden lukijat ovat itsekin valveutuneita ja yleensä sekä valmiita että halukkaita ottamaan kantaa asioihin. ”Keskustelusivukama” voi pahimmillaan olla todella tasotonta, mutta jotenkin tuntuu siltä, että moniäänisyyttä ei juuri tule lisää, jos toinen esseisti kirjoittaa vastineensa. Yhteentörmäyksestä herää vain uusia, ratkaisemattomia kysymyksiä ja keskustelunavauksia. Ehkä tekniikka (sähkökirja Internet-yhteyksineen mahdolliselle kirjaan liittyvälle keskustelupalstalle) tuo tähänkin pulmaan ratkaisuja.

Aihe on synnyttänyt paljon polemiikkia kirjallisuusaiheisissa blogeissa. Jos mahdollinen lukija haluaa välttämättä tuohon vyyhteen päänsä pistää (en erityisesti suosittele), jyvälle alkuun pääsee Kritiikin Uutisten päätoimittajan Aleksis Salusjärven blogista: Suuri esseekeskustelu. Sytykkeenä rönsyilevälle, ylilyönteihin sortuvalle ja asiaan vihkiytymättömän näkökulmasta sekavalta vaikuttavalle keskustelulle on ainakin osittain toiminut Kristian Blombergin alun perin Kritiikin Uutisissa julkaistu kirjoitus Kirjallisuus ilman muotoa, jossa hän esittää huolensa esseekirjoittamisen nykytrendistä. Blombergin mielestä sitä leimaa opettava ja itsevarma sävy. Valitettavasti Blombergin kirjoitusta on osittain luettu väärin: vaikka hän peräänkuuluttaa esseisiin moniäänisyyttä, samalla hän kuitenkin kiittelee voimakkaasti mielipiteitään esille tuovia Savukeitaan esseistejä. Kirjoittajina he ovat erinomaisia. Hän vain esittää toiveen, että esseen lajityypille tunnusomainen omien (tai esseen kertojaminän) ajatusten ja näkemysten monipuolisempi pohdiskelu saisi enemmän sijaa orastavassa suomalaisessa esseekulttuurissa. Esseen ei tarvitsisi olla ”valmiiksi ajateltu” vaan lukija voisi seurata, kuinka ajatus kehittyy, välillä haparoiden ja välillä eteenpäin loikkien.

 * * *

Essee on metodi. Sen avulla voi pohtia ja pyöritellä ideoita, rakennella vaihtoehtoisia ajatusmalleja, hioa hypoteeseja, kokeilla esioletusten käyttökelpoisuutta, käännellä ja väännellä, etsiä langanpäitä, purkaa ja koota.

– Olli Löytty: Välimuodon estetiikka

* * *

Sitaatti on Olli Löytyn esseestä, jossa hän osuvasti pohdiskelee esseen luonnetta välitilan tekstinä, ”epäkeskona hybridinä”, joka ei ole tietotekstiä mutta ei fiktiotakaan. Tällainen välitilassa oleva muoto sopii olemukseltaan myös sisällölliseksi sillanrakentajaksi erilaisten katsantotapojen välille. Esseekokoelmassaan Kulttuurin sekakäyttäjä (Teos, 2011) Löytty kirjoittaa tekstejä, jotka eivät julista omaa näkökulmaansa vaan pyrkivät ymmärtämään muita ja myös omaa itseään muiden silmin. Löytyn määrittelemä esseen metodimaisuus tulee siinä hyvin esille. Essee onkin mielestäni parhaimmillaan ja omimmillaan itseymmärryksen välineenä.

Omaa itseymmärrystä lisätäkseni olen alkanut työstää mm. näitä blogikirjoituksiani esseistisempään suuntaan. Luontevana jatkona sille on tietenkin esseiden kirjoittaminen. Tämän vuoden alussa perustimme muutaman tutun kanssa esseepajan, jossa ideana on suunnilleen kerran kuussa kokoontua keskustelemaan omista ja muiden kirjoittamista teksteistä. Aihe on ollut vapaa ja kaikenlainen keskeneräisyys on katsottu pikemminkin ansioksi kuin heikkoudeksi: hedelmällisintähän on tuoda teksti pajaan taottavaksi silloin, kun se on vielä punahehkuinen raakile.

Vaikka olemme kokoontuneet vain kaksi kertaa (emmekä vielä kertaakaan koko porukalla), paja on osoittautunut jo nyt elämykseksi. Essee (keskeneräinenkin/ keskinkertainenkin) on loistava perusta keskustelulle: kolme varttia yhtä tekstiä kohti tuntuu kuluvan nopeasti, ja silti siinäkin ajassa kirjoittaja saa muilta monta hyvää näkökulmaa ja ideaa tekstin kehittelylle. Keskustelussa usein 1+1 on enemmän kuin kaksi: sähköpostitse, chatin tai netin kommenttilaatikon kautta viestiessä vastaavaa taikaa ei synny.

Vaikka en päiväkirjaa pidäkään, silloin tällöin teen merkintöjä. Yksi sellainen löytyy esseepajan alkuvaiheesta tammikuulta.

* * *

19.1.2012 Torstai

Viikko on vierähtänyt. Suunnittelu on pitkällä, mutta kirjoittaminen vasta alussa. Virikkeeksi tulevaa varten tilasin Jorge Luis Borgesin tekstejä nettikaupasta: kirjoituskokoelmat Total Library ja Selected Non-Fictions, Selected Poems ja yhden Borgesin elämään ja tuotantoon perehtyvän teoksen. En lähde patsaita pystyttämään, mutta Borgesin jutuissa on jotakin tunnistettavaa: sellaista, mitä joskus haluaisin itsekin yrittää – omalla vaatimattomalla tavallani.

Suurin ongelmakin alkaa hahmottua. On vaikea löytää sopivaa olosijaa keveyden ja raskauden välillä. Liian helposti teksti taipuu kolumnityyliseksi, ja kun hakee ryhtiä, se muuttuu turhan abstraktiksi, akateemiseksi.

Jotta saan jotakin aikaiseksi, päätin ensin kirjoittaa kepeästi. Yksinkertaista on aina helpompi monimutkaistaa kuin monimutkaista yksinkertaistaa.

Laitoin juuri muille pajalaisille sähköpostia:

Hei 

Jos Henriikka Tavi aikoo kirjoittaa runokirjan kuussa, niin kaiketi minäkin yhden esseen tapaisen yritelmän saan aikaan kolmessa viikossa. Luvassa teille tuolloin luettavaksi teksti, jossa (luultavasti)

– pohditaan mielikuvitusystävien ikääntymistä
– marmorinen fauni herää eloon
– kaivellaan Pompejin tuhkaa

Kunhan ensin kirjoitan sen. Joka tapauksessa suhtaudun tulevaan ehdottoman vakavissani, ja olenkin jo harjoitellut viljelemään latteuksia mahdollisia naistenlehtihaastatteluita varten:

”Minulle horisontti on pelkkä kuollut viiva. Se ei herää henkiin katsomalla – on muututtava itse”, toteaa Lehto esseekokoelmansa lähtökohdista.

– Yritän saada tuonkin mahtumaan tekstiin, sillä itseironia ei ole esseistille pahitteeksi.

Kolmen viikon kuluttua,

t. Penjami

* * *

Ensimmäisessä tekstissä esiintyi kyllä fauni, mutta Pompeji jäi haaveeksi. Sen korvasi kuvanveistoon liittyvä pohdiskelu. Ehkä tämä on sitä aitoa esseismiä: kirjoittaminen vie mennessään ja kulkusuunta saattaa muuttua yllättäen.

Huvittuneena luen tuosta Borges-tilauksestani. Siellä ne kirjat lojuvat kirjahyllyssä pinossa edelleen. Vain joitakin tekstejä olen satunnaisesti lukenut. Aluksi ajattelin, että kirjoitan pajaa varten yksinomaan kirjallisuusaiheisia esseitä, ja minua aina kiehtonut Borges vaikutti sopivan kunnianhimoiselta aiheelta. Mutta parin kerran jälkeen olen todennut, että liiallinen rajaaminen ei sovi esseekirjoittamisen filosofiaan, varsinkaan, kun kyse on harrasteluonteisesta vapaa-ajan toiminnasta. Sitä paitsi kirjallisuusaiheita varten minulla on blogi.

Aionkin siis kirjoittaa mistä tahansa, toki kirjallisuutta unohtamatta. Essee mahdollistaa ”minkä tahansa” aivan eri tavalla kuin runo (jossa hyydyn jo ensimmäisen keksimäni kielikuvan latteuteen) tai novelli (en jaksa kuvailla henkilöitä, en yksityiskohtia enkä varsinkaan maisemia).  Essee ei ole vaikea laji kuten nuo kaksi, sillä siinä voi mennä suoraan asiaan.

* * *

Uskon ja toivon, etten ole ainoa blogikirjoittaja, jota essee kiinnostaa. Siksi tämän postauksen otsikko ei ole mikään tyhjä heitto vaan aivan vilpitön kannustus kaikille. Ja jos on tutuissa harrastajakirjoittajia, niin riittävän matalalla profiililla perustettu esseepaja on hyvä lisävirike (3–5 henkeä sopiva määrä: kaksistaan keskustelu jää pelkäksi palautteenannoksi ja viisi on taas melko maksimi, jos aiotaan saada tekstit luetuksi yhdessä illassa). Ilman deadlineja tekstit jäävät helposti tekemättä, ja muutenkin pajassa oma ajattelu alkaa tuottaa kipinää.

Erityisesti toivoisin, että esseepallosta nappaisi kopin mahdollisimman moni naisbloggari. Essee kun tuntuu olevan kovin miehinen laji. Itsekin muuten huomaan viitanneeni tässä postauksessa ainoastaan Mitä essee tarkoittaa? -kokoelman mieskirjoittajiin. En usko, että syynä on sukupuoleni, vaan se, että Maaria Pääjärven ja Bodil Lindforsin esseet ovat tyyliltään ja aiheiltaankin tällä kertaa sellaisia, etten saa niistä yhtä mutkattomasti napattua muutamaa riviä esseepuhetta oman juttuni höysteeksi. Mikä ei tietenkään tarkoita, että ne olisivat huonoja. Päinvastoin, pidin kummastakin. Pääjärvi matkaa Venetsiaan tekstissään Kaupunki pahvissa ja pohdiskelee esseen olemuksellista keveyttä kelluvasta kaupungista käsin. Ja Lindforsin esseen nimi jo sinänsä kertoo paljon essehtimisestä: Tie vailla nimeä.

Mutta Virpi Hämeen-Anttilalta liitän lopetukseksi lainauksen. Tekstissään hän ihmettelee, miksi esseekirjoittajissa on niin vähän naisia. Hämeen-Anttilan mukaan esseen kirjoittaminen vaatii itsensä korostamista ja vahvojen mielipiteiden ilmaisemista. Juuri niihin asioihin perinteisesti tyttöjä ja naisia ei ole juuri kannustettu. Vaikka sukupuoliroolit on haudattu, saattavat ne edelleen luoda varjojaan. Vielä suurempi syy lienee esikuvien puute: itsekin olen mieltänyt esseistiikan nuorempana ummehtuneeksi äijäkirjallisuudeksi. Kun ei ole naisesseistejä esikuviksi, on kynnys korkea.

Hämeen-Anttila kääntää heikkoudet vahvuuksiksi. Kukkoilu ja dandyily eivät ole ainoa mahdollinen tie esseistiikkaan. Ja koska jo pelkästään blogikirjoittajissa on paljon naisesseistipotentiaalia, Hämeen-Anttilan toiveeseen on helppo yhtyä.

 * * *

Toisaalta naisilta luontuu hyvin sivuun astuminen ja sivusta tarkkaileminen. He ovat tehneet sitä pitkään. Naisilla on kyky itseironiaan. Ja intohimo yksityiskohtiin. He eivät halveksu triviaa, esseistin ruokamultaa.

Esteitä ei ole muualla kuin päämme sisällä. Naiset, odotan esseitänne.

– Virpi Hämeen-Anttila: Sivuun astumisen taide

Read Full Post »

Henriikka Tavi: Tammikuu 1/12

Aloitetaan tästä:

 
 
 
 
 
Yksi lause muuten tyhjällä ensimmäisellä sivulla. Aloitus kuvastaa Henriikka Tavin kirjoitusprojektin luonnetta:  jos aikoo kirjoittaa  kirjan kuukaudessa, ei ole aikaa pohtia, mistä aloittaisi. On vain aloitettava – vaikka tästä.

Tammikuu (Poesia, 2012) on ensimmäinen osa kuluvan vuoden aikana kirjoitettavasta 12 runokirjan kokonaisuudesta. Jokaisen kirjansa Tavi kirjoittaa yhden kuukauden aikana ja se julkaistaan seuraavassa kuussa (kirjoitin tästä jo aiemmin jutun, josta voi käydä lukemassa projektin ideasta tarkemmin). Kalenterikuukauden lopussa häämöttävä deadline on määrittänyt Tavin kirjoittamista muutenkin kuin aloituksen suhteen. Aikarajoite pakottaa tuottamaan tekstiä paljon lyhyessä ajassa, mutta toisaalta se ei anna mahdollisuuksia kehitellä esille nousevia ideoita ja aiheita kovin pitkälle.

Näin korostuu deadline-käsitteen toinen merkitys: Yhdysvalloissa sisällissodan aikaisilla vankileireillä deadline merkitsi eräänlaista suojavyöhykettä muurin/aidan läheisyydessä. Jos vanki meni liian lähelle muuria – siis ylitti ”kuoleman rajan” – vartijat ampuivat hänet. Tässä tapauksessa runoilija itse ampuu omat liian tuotteliaat ideansa. Blogissaan (18. tammikuuta) Tavi kirjoittaakin:

Tuntuu ettei tässä ajassa ehdi rakentaa varsinaista poetiikkaa, miettiä poetiikan perusteita saatikka ratkaista tekemisen perusteisiin liittyviä kysymyksiä. Siksi tuntuu suojattomalta / moraalittomalta. Ei myöskään ehdi varsinaisesti keksiä, tehdä “kirjallisia löydöksiä”, tajuta mitä varsinaisesti ajaa takaa. Siksi tekeminen on ehkä hieman ilotonta. Mutta tekstissä tuntuisi kyllä olevan alkuja myös jollekin uusille suunnille. Kysyn onko projektissa mieltä, kun ne pitää jättää näin vähäiselle kehittelylle. Huono omatunto.

Kuten mahdollinen lukija tästä siteerauksesta huomaa, en  edes yritä lukea Tavin Tammikuuta itsenäisenä,  tekijänsä päämääristä riippumattomana teoksena. Koko vuoden mittaista sarjaa voi perustellusti  lähestyä  eräänlaisena kirjallisuusperformanssina tai ihmiskokeena (kuten Tavi itse on prosessia luonnehtinut).  Julkaistavat runokirjat ovat tietysti tärkeimmässä asemassa, mutta oman bloginsa kautta Tavi päästää  lukijat vilkuilemaan myös kirjoittamiseen ja jopa käsikirjoitusten toimittamiseen liittyviä näkökulmia.

– – – – –

Ajallinen rajoite on Henriikka Taville omaehtoisesti valittu kirjoittamisen ja tekstin tuottamisen strategia, mutta samalla se väistämättä vaikuttaa myös lukemistapaan. Tilannetta voisi verrata improvisaatioteatteriin: juonta tai loppuratkaisua mielenkiintoisemmaksi muodostuu se, kuinka hyvin esiintyjät onnistuvat ”nyhjäämään tyhjästä”, hyödyntämään ympäristöstä tulevat ärsykkeet ja alitajunnasta kumpuavan materiaalin. Tietenkin Tavilla on huomattavasti enemmän aikaa työstää tekstiään kuin impronäyttelijöillä, mutta kun ottaa huomioon kirjoittamisen aikaa vievän luonteen, niin ei  vertaus täysin perusteeton ole. Tuntemus on luultavasti voimakkain niillä lukijoilla, jotka lukevat Tammikuun ja sitä seuraavat osat tänä vuonna, projektin edistymistä seuraten.

Tammikuu ajanjaksona pakkasineeen, presidentinvaaleineen, Guggenheim-keskusteluineen, perhesurmineen yms. on koskettanut kaikkia. Vaikka lukeminen jää parhaimmmillaankin kolmen viikon päähän (Tammikuu julkaistiin 16.2.) kirjoittamishetkestä, on etäisyys huomattavan pieni verrattuna runokokoelmiin ja romaaneihin, jotka yleensä syntyvät vuoden tai parin, jopa useammankin kuluessa.  Vielä jos seuraa Tavin luonnostelua hänen blogissaan, pääsee jo aika lähelle runon syntyä.

Huomasin itse myös vaipuvani Tammikuuta lukiessani eräänlaisen romanttisen aikaharhan valtaan: jouduin oikein pyristelemään irti salakavalasti syntyneestä kuvitelmasta, että aloitus on kirjoitettu ensin ja sen jälkeen Tammikuu etenee kirjoitusajankohdan mukaisessa kronologisessa järjestyksessä kohti kuukauden loppua. Niin tuskin on: kirjan viimeinen sivu ei ole mikään tammikuun viimeinen päivä. Vaikka deadline se kyllä on vankilamerkityksessään. Viimeiselle sivulle sanat loppuvat eikä lukijalla ole pääsyä pidemmälle.

– – – – –

”Kirja kuussa”-projektin tavoite on tammikuun osalta täytetty ulkoisilta puitteiltaan, mutta miten on kirjan sisällön laita? Aikarajoitteen lisäksi Tavi on asettanut itselleen myös laadullisia tavoitteita. Runoilija, joka on kirjoittanut hyviä arvosteluja saaneita kokoelmia, tuskin haluaa julkaista mitä tahansa.
– Kuukaudessa Henriikka Tavi on ennättänyt kirjoittaa pienehkön kokoelman verran runoja arkipäiväisistä havainnoista. Kun kääntää aloituslauseen luettuaan sivua, löytää niistä ensimmäisen:

2.1.2012 – 8:30

sää

Sääilmiöiden kuvailu kuuluu lyriikan kliseisimpiin aiheisiin, ja jos tämä tulkitaan varsinaiseksi aluksi (edellisellä sivullahan lauseen perässä oli kaksoispiste), on se samalla oodi vähäeleisyydelle. Mainitaan sää, mutta ei edes yhdellä sanalla kerrota, millainen se on ollut. Tavin blogista lukemalla (tulee epämääräisen syntinen olo, kun koko ajan vilkuilen mitä runoilija on työpäiväkirjassaan kirjoittanut, mutta ei kai tällainen lukutapa luvatontakaan ole …) voi arvailla, että säästä on alun perin ollut ehkä tarkoitus kirjoittaa enemmänkin.

Tammikuun 5. päivänä kirjoittamassaan postauksessa Tavi kertoo lukeneensa John Ashberyn runoelmaa Vuokaavio (suom. Leevi Lehto). Se on pitkä yhtenäinen runo, jollaista Tavikin suunnittelee mutta päätyy sitten työstämään runosarjaa. ”Yritän myös Ashberyn esimerkin avulla päästä eroon pelkästä sateen ja pilvien katselusta, tosi helposti sorrun vain runontamaan harmaata maisemaa”, kirjoittaa Tavi.

Muutamalla sivulla Tammikuussa tehdään säähavaintoja, mutta mitään selkeää runosarjan yhtenäistävää ”on ilmoja pidellyt”-teemaa niistä ei kasva. Takakanteen on valikoitunut ashberylaisittain pelkästä sään kuvailusta kauaksi loittoneva runo (tai runon puhujaa lähenevä – miten tuon haluaakaan ilmaista), joka varmasti koskettaa monen arkea:

On taas erilainen sää:

On kuin maan yltä olisi kaadettu
mustekaloja minuun
mutta minä kysyn vain:
miksi juuri minuun?

torstai-illat eivät koskaan sovi
ja tiistai-iltaisin on zumba
miksi torstai-illat eivät ikinä sovi
miksi tiistai-iltaisin on zumba?

Sää on pikemminkin puhujasta riippuvainen mielentila kuin ulkona vallitseva luonnonilmiö. Riveiltä on luettavissa koko runokirjan perustaakin hallitseva ajan rajallisuus: ihminen luo itse itselleen aikatauluja ja sääntöjä, jotka sitten rajoittavat hänen vapauttaan. Niin, miksi?

– – – – –

Bloginsa työsuunnitelmissa Henriikka Tavi on paljastanut, että hän ei aio kirjoittaa jokaista 12 runoteostaan samalla tyylillä tai metodilla. Tammikuu jo sinänsä poikkeaa siitä, mitä olen tottunut Tavilta lukemaan. Se ei tutki runokielen mahdollisuuksia samalla tavalla kuten Tavin kokoelmat Esim. Esa (2007, Teos) ja Sanakirja (PoEsia, 2010) eikä leikittele tekstiyhteyksillä ja luetteloilla kuten Toivo (Teos, 2011). Ilmaisu on tällä kertaa helposti lähestyttävää ja jopa petollisenkin lyyristä. Esimerkiksi alkupuolen runoissa taustalla häärivä ja välillä itseään voimakkaasti korostava puhuja-minä ei välttämättä olekaan niin yksiääninen kuin lukija kenties erehtyy luulemaan.

Tuntuu siltä, että runojen minä-lauseet (”Minä olen tässä”, ”minä etsin sinua kuin karjaa”, ”ja minä tiedän tän, vaikka olenkin hän”) eivät niinkään tuo esille keskeislyriikan minä-hahmoa vaan pikemminkin ankkuroivat muuten hieman hajanaista tekstiä eräänlaiseen kielelliseen minä-yhteyteen. Ja välillä minää saatetaan tarkastella ulkopuolisinkin silmin:

Kauriit käyskentelevät jossain eurooppalaisessa metsässä.
Köynnökset imartelevat korvia ja kukkamuodostelmista
näkyy halua. Kukkamuodostelmista kuuluu ihana. Minä
näytän olevan vienosti houkutteleva suru.

Jos haluaa tulkita Tavin kokoelmaa kirjoitusajankohtansa kautta, löytää minä-puheelle muunkin yhteyden: presidentinvaalit. Television, radion ja sanomalehtien välityksellä ehdokkaiden egot tunkeutuivat suomalaisten koteihin: minä olisin tässä nyt. Vaaleihin viitataankin suoraan eräässä runossa (”Nyt Suomi muuttuu”), jonka alussa puhutaan muutoksesta ja politiikasta. En voi olla ylitulkitsematta runon loppua oman henkilökohtaisen Väyrysmuki-fetissini innoittamana:

valo ja pimeä vain loiskuvat täälläolon vadissa
kuin olisin lupaava paatti tyrskyillä
kuin olisin käyvässä tiskikoneessa
reipas muki

Minulle tuo ”reipas muki” näyttäytyy väyrysmäisen, suurimpienkin vastoinkäymisten keskellä itseensä uskovan minän puhtaana kuvana. Edelleenkin hieman harmittaa, etten ostanut Paavo Väyrysen kampanjamukia: toisaalta, näin se kasvaa mielessäni myyttiseksi esineeksi, joka säilyy kirkkaana eikä koskaan haalistu …

– – – – –

Kun aiemmin kirjoitin Henriikka Tavin tämän vuoden projektista, pohdin (ja kommentoijatkin pohtivat), mitkä ovat tällaisen teossarjan onnistumisen edellytykset. Siteerasin Tavin omaa ajatuskulkua (katkelma Tavin blogista):

Joka tapauksessa pyrkimys tuottaa vuoden ajan kirja kuukaudessa on (näin uskon) tuomittu epäonnistumaan. En ole kuitenkaan kyennyt ratkaisemaan kysymystä miten epäonnistua.

Ehkä tämä ratkaisemattomuus näkyy vielä Tammikuussa. Teos vaikuttaa jotenkin varovaiselta: tuntuu siltä, että ei ole uskallettu epäonnistua. Luonnosmaisuus näkyy paikoitellen, mutta se onkin ehkä ainoa piirre, joka kertoo siitä, että nyt on kyse deadline-kirjoittamisesta, jossa on vain kuukausi aikaa. Muuten kirjan voisi hyvin lukea ihan ”tavallisena” runokirjana.

En usko, että tämä on monenkaan mielestä puute, luultavasti päinvastoin. Mutta ongelmaksi saattaa tulla se, jos lukija ei näe kirjassa deadline-kirjoittamisen piirteitä: silloin hän lukee sen tavanomaisesti työstettynä, vuoden tai pari aikana kirjoitettuna ja ajan kanssa kustannustoimitettuna kirjana.

Kysymys kuuluukin: pärjääkö Tammikuu sillä tavalla luettuna vertailussa esimerkiksi Toivolle tai Sanakirjalle? Vai pitäisikö tarkastella vasta kokonaisuutta, kun kaikki 12 osaa ovat valmiina?

Jollakin tavoin deadline-kirjoittamisen roolin toivoisi vielä enemmän näkyvän Tavin kirjasarjassa. Ehkä se voisi olla kustannustoimittajan kommentteja, ehkä vaihtoehtoisia tekstejä, ehkä alaviitteisiin kirjattuja pohdintoja kirjoitusprosessiin liittyen, ehkä selvemmin kesken lennon loppuvia ajatuskulkuja.

– – – – –

Jos ette ole Tammikuuta hankkineet, niin käykää lukemassa Poesian sivuilta PDF:tiedostona. Olisi kiinnostavaa saada tietää, mitä muut tästä hankkeesta ajattelevat. Itse odotan kovasti jo seuraavaa osaa: kaiketi se julkaistaan joskus kolmen viikon päästä.

Read Full Post »

Helmikuun luetut (?)

Eräs tuttavani (joka seuraa Jäljen ääntä jokseenkin säännöllisesti) kysyi, miksi en tee listauksia lukemistani kirjoista. Monet kirjablogistithan pitävät blogissaan julkista lukupäiväkirjaa eli kertovat esimerkiksi kuukausittain, mitä kirjoja on tullut luettua.

Olen joskus yrittänyt, mutta luettujen kirjojen listaaminen osoittautui ylivoimaiseksi. Oli hankalaa määritellä käsitteet ”lukeminen” ja  ”kirja”. Lukeminen siksi, että luen paljon, mutta usein silmäilemällä. Toisin sanoen, en välttämättä niinkään lukemalla lue jotakin romaania vaan olen esimerkiksi vain kiinnostunut, millainen se on tyyliltään. Vaikea on myös ”kirjan” käsite. Teokset eivät ole mitenkään verrannollisia toisiinsa. Joel Haahtelan romaanin lukee alle kahdessa tunnissa: siis yksi luettu kirja. Mutta entä kun olen lukenut useamman tunnin verran Sigmund Freudin Tapauskertomuksia pääsemättä pidemmälle  kuin puoleen väliin: ei kai puoliksi luettua kirjaa voi kuukauden luettuihin merkitä?

Ja jos voi, niin entä sitten sellainen, josta on luettua kolmannes? Neljännes? Vain yksi luku? – Puhumattakaan niistä muista silmäillyistä teoksista, joita en ole kokonaisuudessaan lukenut mutta joiden kanssa on ehkä tullut vietettyä enemmän aikaa kuin jonkin kokonaan luetun lyhyen romaanin parissa …

Otetaan esimerkiksi tämä helmikuu, jota on kulunut pari viikkoa. Kuun alussa minulla oli eräs kirjoitusharrastuksiini liittyvä projekti (deadline 8. päivä, josta myöhästyin hieman). Sitä varten tuli virikkeeksi lueskeltua mm. Montaignen Esseitä, Freudin Tapauskertomuksia, Peter Pania, Nathaniel Hawthornen romaania The Marble Faun, William Faulknerin nuoruuden runoja ja Aale Tynnin lastenkirjaklassikko Heikin salaisuudet. Luvussa on ollut myös Jacques Bonnet’n Kirjaston henget (mainio pieni kirja kirjojen keräilystä sekä oman yksityiskirjaston vaalimisesta) ja Maurice Blanchot’n Kirjallinen avaruus (tuli taas selailtua kun luin siihen liittyvän esseen).

Pian ilmestyvää Henriikka Tavin runokirjaa Tammikuu varten olen virittäytynyt lueskelemalla mm. Tavin aiempia kokoelmia ja John Ashberyn Vuokaaviota. Muista runokokoelmista nyt helmikuun aikana on ollut luvussa (sängyn päädyssä ikkunalaudalla yölukemisena, keittiössä kahvin kyytipoikana, töissä koulussa välituntilukemisena, kirjastossa lukupysäkillä käydessä jne.) mm. Miki Liukkosen Valkoisia runoja sekä Silja Järventaustan Patjalla meren yli. Ja tietysti äidinkielenopettajan ominaisuudessa on tullut etsittyä sopivia klassikkorunoja oppitunneille: ysiluokkalaisilla on meneillään kotimaisen kirjallisuuden historiaa (ja niinpä innostuin lukemaan mm. Eino Leinoa pitkästä aikaa – oppilaat eivät olleet yhtä innostuneita, kun käytiin tunnilla läpi …).

Ai niin, luinhan minä tämän kuun puolella tuon Pekka Haaviston vaalikirjan Anna mun kaikki kestää. Lisäksi selailin postausta varten Mannerheimin muistelmia matkasta Aasian halki. Romaaneista minulla on kesken mm. kohta suomeksikin ilmestyvä Umberto Econ The Prague Cemetery.

Ainoa romaani, jonka olen tainnut tässä kuussa lukea alusta loppuun on Emma Donoghuen Huone. Eipä siis kovin hääviä.

                                                       _ _ _ _ _

Onneksi kuu on vasta puolessa välissä. Sain juuri Stephen Fryn romaanin Virtahepo, josta pitäisi kirjoittaa juttu Maailmankirjoihin. Sen luen vielä helmikuun aikana. Ja samaan osoitteeseen täytyisi vihdoin kirjoittaa myös A.S. Byattin romaanista Lasten kirja, joka on tullut luettua jo aiemmin – mutta kyllä sitä pitää kritiikkiä varten selailla uudelleen. Henriikka Tavin tällä viikolla ilmestyvvä runokirja kuuluu myös helmikuun varmoihin.

Vaan mitä muuta ehtiikään kahden jäljellä olevan viikon aikana? Ainakin tutustun kovasti odottamiini ja maanantaina postista hakemiini Jorge Luis Borgesin teoksiin: Colleted Fictions (kattava kokoelma Borgesin proosasta), Total Library (samankaltainen kuin edellinen mutta keskittyy ei-fiktiiviseen tuotantoon), Selected Poems (suurin osa Borgesin runoista espanjaksi ja englanniksi) sekä This Craft of Verse (Borgesin kuusi luentoa). Lisäksi paketissa tuli mukana Gene H. Bell-Villadan Borges and His Fiction. Tietenkään en näitä lue kokonaan helmikuun aikana, mutta esseitä on tullut jo vilkuiltua ja muutama runokin luettua …

Kevään kirjallisia projekteja varten luvussa on Ezra Poundin elämäkerta (lähinnä selailua, myönnetään), Ezra Poundin, Hilda Doolittlen ja Richard Aldingtonin runoja sekä kirjeenvaihtoa.  Myös C. S. Lewisin elämäkerta odottaa hyllyssä parin yksityiskohdan tarkistamista. Lisäksi täytyy kahlata läpi kouluhommia varten tuoreita nuortenkirjoja: omille yläkoulun oppilaille pitää vinkata sopivaa lukemista heti hiihtoloman jälkeen, kun alkaa taas lukujakso.

Ja kirjaston uutuushyllystä tarttuu viikottain mukaan jokunen yllätyksellinen kirja, tässäkin kuussa. Jos ei muuta, niin ainakin selailtavaksi …

                                                       _ _ _ _ _

Niin, on paljon mahdollista, että kuukauden kokonaissaldoksi tulee ainoastaan muutama kokonaan luettu romaani, pari lastenkirjaa, yksi vaalikirja ja jokunen kokonaan luettu runokokoelma. Mitä sellainen listaus lukupäiväkirjamerkinnäksi kertoisi helmikuun kirjaharrastuksistani tämän blogin lukijoille? Ja antaisiko se itselleni hyvän käsityksen lukemisistani, jos muutaman vuoden kuluttua katsoisin ajassa taaksepäin kohtaan ”Helmikuun luetut”?

Toisaalta taas jos listaisin kaikki arviolta noin kolmekymmentä teosta (romaanit, tietokirjat, runokokoelmat, lastenkirjat), joiden parissa helmikuussa aikaani kulutan, antaisi sekin valheellisen kuvan eräänlaisesta superlukijasta. Olenhan lukenut suurimmasta osasta teoksia vain osan.

– Omassa tuttavapiirissäni on useampiakin samankaltaisia lukijoita, esimerkiksi kirjastonhoitajia, opettajia, tutkijoita ja muita kirjallisuuden parissa työskenteleviä. Luetaan enemmänkin tekstejä ja kirjallisuutta kuin pelkästään yksittäisiä kirjoja tai teoksia: luulen, että kirjablogisteissa ja muissakin kirjallisuusharrastajissa on paljon samanlaisia lukijoita.

Omalla kohdallani selvän poikkeuksen muodostaa kesä, jolloin tulee nautiskeltua huomattava määrä kirjoja kannesta kanteen. Syynä voi olla se, että kesällä reissataan ja ollaan mökillä. Mukana kulkee vain rajallinen määrä teoksia, ja siksi ne tulee valikoitua huolella (”Tämän olen halunnut lukea jo pitkään!”). Ei jaksa raahata mukana kahta kassillista opuksia ihan vain selailtavaksi …

Read Full Post »

Jäljen ääni 2011/2012

Vuosi 2011 on ollut kirjabloggareiden viimeaikaisista koonneista päätellen suotuisa. Kirjoja on luettu paljon, kävijämäärät ovat kasvaneet ja keskustelua on syntynyt. Vaikka Jäljen äänessä olen tänä vuonna kirjoitellut harvakseltaan (mutta olen toisaalta yrittänyt panostaa aika paljonkin moniin postauksiin), on vuosi ollut hieno. Tässä viisi kohokohtaa, aikajärjestyksessä:

1. Radclyffe Hall: Yksinäisyyden kaivo

– Helmi- ja huhtikuun aikana yhteensä viisi postausta Radclyffe Hallin lesbokirjallisuuden klassikosta. Kirja sinänsä ei ollut niin mielenkiintoinen kuin matka maskuliinisten naisten historiaan: tutustuin mm. Jeanne d’Arcin oikeudenkäynnin vaiheisiin, kahlasin materiaalia liittyen naisambulanssiyksiköiden vaiheisiin ensimmäisessä maailmansodassa ja luin kirjoja sekä artikkeleita 20–30-lukujen Pariisin vapaasta ilmapiiristä. Ja paljon muuta.

”Kun käyn Yksinäisyyden kaivolle,
istun alas murehtimaan;
näen maailman mutta en rakkaintani,
häntä jolla on meripihkaa hiuksissaan.”

– katkelma irlantilaisesta kansanballadista Donal og

2. Silene Lehto: Hän lähti valaiden matkaan

– Tämä oli minun blogivuoteni kohokohta: syksyinen palkintokin (kohta 5) jää kakkoseksi tunteelle, kun pääsee kirjoittamaan blogiin oman siskon esikoisrunokokoelmasta. Lisäksi runokokoelman julkkaritilaisuus oli erinomaisen hauska tapahtuma. Tuli mm. tutustuttua moniin kirjastolaisiin –mahtavaa porukkaa!

Jos ken ei vielä ole Silenen runoja vilkaissut, niin sopivasti kutinaa ja kysymyksiä herättämään lainaus kokoelman ensimmäiseltä sivulta:

Oliko se kaukokatseisuutta vai mitä,
kun muinainen pakicetus päätti mennä takaisin veteen

3. Jäljen ääni – viisi vuotta!

– Minulle henkilökohtaisesti tärkeä virstanpylväs: Jäljen äänellä alkaa olla historiaa ja omat motivaatiokriisit yms. blogin kirjoittamisen suhteen on käyty läpi . Ja mikä parasta, edelleen minulla on sellainen tunne, että kehityn niin blogin pitäjänä kuin kirjoittajanakin. Vuosien varrella on tullut myös melkoinen määrä vakituisia lukijoita (joiden määrää en tohdi arvioida, mutta joka tapauksessa alkuaikojen kaksinumeroinen luku – äiti ja muutama muu – on muuttunut kolminumeroiseksi). Mutta edelleenkään minulla ei oikein ole mitään kokonaiskäsitystä siitä, millainen porukka Jäljen ääntä lukee.  Luultavasti vain parempi, tulee kirjoitettua aidommin omaäänisesti.

4. Mari Koski: Sch

– Hieno runokokoelma. Siinä on valtavasti potentiaalia esseistiseen lähestymistapaan. Kun ensimmäisen kerran lueskelin Kosken kokoelmaa joskus toukokuussa, päätin, että otan itselleni kesäprojektin ja kirjoitan sen lukemiseen liittyen esseen Parnasson esseekilpailuun. Valitettavasti aikaa (ja motivaatiota) ei löytynyt, ja niin hanke jäi. Mutta kokoelma jätti niin paljon ajatuksia ja kysymyksiä, että siihen oli oikeastaan pakko palata syksyllä.

Luulenpa, että lopputuloksen kannalta parempi vaihtoehto oli tällainen postaussarja, jonka aikana lukukokemus vielä muuttui ja sai uusia uomia. Esseen olisin puristanut tiukempaan muottiin, ja vaikka siitä olisi voinut tulla ihan hyvä (osaan kuvitella sen mielessäni), olen silti sitä mieltä että rönsyilevä ja hieman hahmoton blogitutkielma on lopputuloksena kiinnostavampi. Eikä esseessä olisi ollut kommentoinnin mahdollisuutta: pienimuotoiset keskustelut olivat hedelmällisiä ja parissa kohtaa muuttivat seuraavan kirjoitukseni suuntaa.

Harmi sinänsä, että jäi taas kirjoituskilpailu väliin. En ole ikinä osallistunut sellaiseen – paitsi kerran kauan sitten, mutta silloin kyse oli melko vaatimattomasta opiskelijalehden kilpailusta ja yhteistyönä tehdystä sarjakuvasta.

5. Rakkaudesta kirjaan -palkinto

Hieno tunnustus, olen siitä kovasti otettu – ja positiivisella tavalla ylpeä. Jo aiemmin olen todennut, että samalla viidelle bloggaajalle myönnetty palkinto on eräänlainen tunnustus koko kirjallisuusblogi-ilmiölle. Kyllä tällainen tunnustus asettaa paineitakin. Toivottavasti tulee ensi vuonnakin kehitettyä edes pari sellaista juttua, jotka yllättävät kirjoittajansakin. Sillä on selvää, että tulevana vuonna Jäljen äänen kohokohdat on pakko löytää teksteistä: seuraava synttärimaininta kannattaa tehdä vasta kymmenen vuoden päästä, palkintoja ei kannata odotella (tuli jo!) eikä Silenekään taida vielä ensi vuonna mitään julkaista.

– – – – –

Entäpä vuosi 2012?

En erityisesti pidä tavoitteiden asettamisesta, sillä niissä on vaikea pysytellä. Sitä paitsi tämä on vapaaehtoista harrastustoimintaa, ei ryppyotsaista uurastusta. Vaan asetanpa muutaman tavoitteen silti:

• Turhan pitkiä taukoja tuli tänä vuonna bloggaukseen. Vähintään kahden–kolmen viikon välein olisi hyvä saada edes jotakin postattua. Vaikka sitten hieman lyhyempi juttu.
• Hankin ennen joulua iPadin. Luontevaa olisi kirjoitella jotakin myös sähkökirjoihin ja niiden lukemiseen liittyen.
• Vaikka Sch-kirjoitus oli haastava, siitä tuli hyvää palautetta. Vastaavanlaista pidempää juttusarjaa voisi yrittää ainakin kerran, pari.
• Enemmän voisi jalkautua ja käydä kirjallisuustapahtumissa – ja sitten kirjoittaa niistä. Ainakin itse olen mielelläni lukenut blogeista raportteja erilaisista tilaisuuksista.
• Yhteiskunnallisesti napakampi ote edes silloin tällöin olisi tervetullutta. Poliittiseksi en siis heittäydy, mutta voisi nostaa esiin kirjoja/tekstejä, jotka ovat tässä ajassa läsnä.

– Mutta muuten mennään vanhalla tyylillä: välillä uutuuskirjoja, välillä vanhoja ja välillä kahden edellisen kummallisia yhdistelmiä. Itse olen kovasti motivoitunut tulevalle kirjavuodelle, toivottavasti tekin, mahdolliset lukijat. Joten eipä muuta kuin:

Kiitos kuluneesta vuodesta kaikille lukijoille ja kommentoijille! Ja hyviä lukuelämyksiä vuodelle 2012!

Read Full Post »

Minä, iPad ja Northanger Abbey

Ostin itselleni joululahjaksi iPadin. Kaukonäköisesti hyvissä ajoin ennen joulua, sillä ajattelin, että muuten vierähtää koko pyhä uuden vekottimen asetuksia säätäessä. Hyvin ennakoitu, sillä totutteluun ja ihmettelyyn on kulunut yllättävän paljon aikaa.

Jo näin lyhyen käytön jälkeen olen vakuuttunut sähköisen lukulaitteen hyvistä puolista. En kuitenkaan ole kovin innostunut tekemään vastakkainasettelua perinteisen kirjan ja sähkökirjan välille. Ne ovat erilaiset formaatit ja ainakin omalla kohdallani ikään kuin täydentävät toisiaan. Pidän kirjoista esineinä ja arvostan sitä valtavaa historiallista jatkumoa, jonka osaksi asettaudun ottaessani käteeni kirjapainotaidon tuotoksen. Mutta toisaalta en ole mikään materialisti eikä minulla ole erityistä tarvetta OMISTAA tavaroita: sisältö ja sen saatavuus ovat minulle huomattavasti tärkeämpiä seikkoja.

Uudet sähkökirjat (ainakin suomenkieliset) ovat yllättävän kalliita, mutta jos on kiinnostunut englanninkielisistä vanhemmista klassikoista, taivas aukeaa. Ainakin iPadiin ja käsittääkseni muihinkin yleisimpiin tabletteihin sisältyy sovellus, jonka kautta voi lukea tuhansia englanninkielisiä klassikkoteoksia – ja kyllä joukosta löytyy Juhani Ahoa, Aleksis Kiveä ja muita vanhoja suomalaisiakin mestareita.  Minulle henkilökohtaisesti tällainen kaunokirjallisuuden helppo tavoitettavuus on ollut avartava kokemus. Olen aiemminkin lukenut tietokoneen ruudulta Gutenbergin tietokannan kirjoja, mutta on ihan eri asia istuskella sohvalla tai keittiönpöydän ääressä sähkökirjaa lukien.

_ _ _ _ _

Vaan eipä tuoltakaan kaikkea löydy. Ehdin nimittäin jo hetken riemuita, että nyt pääsen lukemaan kokonaisuudessaan Jane Austenin romaanissa Northanger Abbey mainitun ns. ”Northangerin kaanonin” kokonaisuudessaan. Kirjassa päähenkilö Catherine ja hänen ystävättärensä Isabella keskustelevat Ann Radcliffen romaanista The Mysteries of Udolpho (1794), jota Catherine on juuri lukemassa. Isabella sanoo, että seuraavaksi luettaisiin yhdessä Radcliffen romaani The Italian ja sen jälkeen joukko goottikirjallisuuden parhaimmistoa, joita hän on kuullut suositeltavan. Isabella kaivaa esiin muistikirjansa ja lukee romaanien nimet. Tästä listauksesta kiinnostuivat aikoinaan kirjojen keräilijät, ja niin roskaviihteeksi luokiteltujen goottiromaanien ensipainoksista tulikin todella haluttua tavaraa. Isabella mainitsee vain teosten nimet, joten tässä tuo seitsemän kirjan lista täydennettynä tekijöillä ja ilmestymisvuosilla:

• Eliza Parson: The Castle of Wolfenbach (1793)
• Regina Maria Roche: Clermont. A Tale (1798)
• Eliza Parson:The Mysterious Warning, a German Tale (1796)
• Karl Friedrich Kahlert: The Necromancer; or, The tale of the Black Forest. Saksasta kääntänyt englanniksi Peter Teuthold(1794)
• Francis Lathom: The Midnight Bell, a German story, founded on incidents in real life (1798)
• Eleanor Sleath: The Orphan of the Rhine. A Romance (1798)
• Carl Grosse: Horrid Mysteries. A Story. Saksasta kääntänyt englanniksi Peter Will (1796)

Minulla on ollut jo pitkään tarkoituksenani lukea ne kaikki. Valitettavasti Free Books -sovelluksesta löytyvät vain aiemmin mainitut Radcliffen romaanit (joista olen lukenut Udolphon) ja lisäksi Isabellan listasta Parsonin The Castle of Wolfenbach. Eli täytynee sittenkin turvautua Amazonin apuun, sillä sieltä näyttäisi nämäkin löytyvän. Ja pakkohan ne on hankkia, koska oma lukukokemus Austenin romaanista tuntuu jotenkin juurettomalta – rakentaahan Austen tarinansa goottikirjallisuuden varaan ja nimeää juuri nuo kirjat ikään kuin taustateoksiksi.

Austenin romaanissa mainittu kirjalista kiinnostaa muutenkin. Kun huomioi Isabellan mainitsemien kirjojen julkaisuajankohdat, havaitsee listan ”tuoreuden”: Northanger Abbey on julkaistu postuumisti vuonna 1818, mutta Austen sai sen valmiiksi jo vuonna 1803. Ajallinen perspektiivi on sama, kuin jos tänä vuonna julkaistavassa romaanissa esiintyisi seitsemän romaanin lista 2000-luvun alun tärkeistä kauhuromantiikan teoksista.

_ _ _ _ _

Aloitin kertomalla iPad-kokemuksistani ja eksyin puhumaan Northanger-kaanonista. Jos nyt palataan alkuperäiseen aiheeseen, niin tämän uuden laitteen hyviin puoliin kuuluu myös kirjoittamisen keveys. iPad kulkee sujuvasti mukana, ja ulkoisen näppäimistön vauhdittamana tekstiä syntyy siinä missä tavallisella tietokoneellakin. Hinta on kuitenkin sen verran kova (lisävarusteineen iPad2 32GB wifi+3G maksoi lähemmäs 800 euroa …), että luultavasti monelle järkevämpi vaihtoehto on pieni kannettava. Mutta jos aikoo lukea paljon sähkökirjoja ja kirjoittaa tekstinsä epäergonomisesti sohvalla löhöillen, on tällainen tabletti joustavuutta  arvostavalle aktiivikäyttäjälle oivallinen väline.

Yllättävän nihkeästi monet kirjallisuudenharrastajat ovat sähköisiin lukulaitteisiin suhtautuneet.  Ja tottahan se on, että sähkökirjassa itse kirja häviää: jäljelle jää vain teksti. Mutta täytyy muistaa, että juuri tekstihän se olennaisinta on lukukokemuksessa (vaikka toki joku voi innostua pelkästä paperistakin, nuuskia painomusteen tuoksua ja nitkutella sidoksia). Ainakin omassa kokemuksessani olen tavoittanut tekstin hurman ja tarinan lumovoiman niin paperilta kuin näyttöpäätteeltäkin luettuna.

Hyvä teksti puhuttelee aina, oli julkaisumuoto mikä tahansa.

Read Full Post »