Tanskalaisen dekkarin parhautta: Q-osasto

Ruotsin pääministeri Olof Palme murhattiin talvella 1986 Tukholmassa. Viime viikolla uutisoitiin poliisin löytäneen murha-aseesta uusia DNA-jälkiä. Läpimurto kohta 30 vuotta kestäneessä tutkinnassa?

(Tuskin.)

Mitä kauemmin aikaa rikoksesta kuluu, sitä epätodennäköisemmin se ratkeaa. Silti mahdollisuus on aina olemassa, mikä tekee vanhoista murhatapauksista kiehtovia. Lisäksi ajallinen etäisyys häivyttää kiinnekohdat omaan todellisuuteen. Vuosikymmeniä sitten tapahtunut julma rikos ei herätä samanlaista luontaista ahdistusta kuin tuore väkivallanteko.

Näiden “klassikkojen” uutisointeja tulee seurattua, vaikka tämän päivän auerit ja aarniot eivät kiinnosta lainkaan. Myös dekkarikirjallisuuden parissa viihdyn parhaiten silloin, kun rikoksen jäljet ovat kylmenneet. Tanskalaisen kirjailijan Jussi Adler-Olsenin Q-osasto-sarja onkin ollut minulle täysosuma, monin tavoin.

En ole mitenkään erityisen vaikuttunut Adler-Olsenin teosten juonenkehittelyistä – rima kuitenkin ylittyy – mutta olen kovin ihastunut tapaan, jolla hän rakentaa dekkariensa sisäisen logiikan, ja siihen, millaisin konstein hän puhaltaa henkeä variaatioonsa tyypillisestä “kyynisen poliisimiehen” hahmosta.

*  *  *

Apulaispoliisikomisario Carl Mørck on työpaikallaan epäsuosittu paitsi hankalan luonteensa myös pahasti pieleen menneen operaation takia. Myös Mørck tuntee syyllisyyttä tapahtuneesta ja on sairauslomalta palattuaan yhteistyökyvytön ja tehoton. Kun Mørckin esimiehelle tarjoutuu mahdollisuus saada erikoismääräraha vanhoja rikosjuttuja tutkivan osaston perustamiseksi, hän lyö kaksi kärpästä yhdellä iskulla: kellarikerrokseen – pois muiden silmistä – sijaitsevan osaston johtoon määrätään Mørck, mutta hänelle ohjataan vain pieni osa uudesta resurssista. Loput käytetään normaalin rikostutkinnan tehostamiseen.

Nerokasta – ei pelkästään esimieheltä vaan myös Adler-Olsenilta:

1. Päähenkilö Mørck saa melkoiset toimintavapaudet. Hän toimii itsenäisesti kuin yksityisetsivä ja päättää mitkä jutut ottaa selvitettäväkseen. Hänen työtään ei juuri kontrolloida, mutta hänellä on kuitenkin poliisin status ja resurssit käytössään. – Mørckin voi laittaa toimimaan tavoilla, jotka ”normaalissa” poliisiromaanissa eivät olisi mahdollisia.
2. Määrärahan epäsuhtainen jakautuminen on nerokas veto. Jos ajaudutaan tilanteeseen, jossa kellarikerroksen etsivä tarvitsee materiaalista apua tai tukea, hän voi uskottavasti kiristää esimiestään: kerronko ylemmälle taholle, mihin määrärahat todellisuudessa käytetään?
3. Kaikkein parasta ovat vanhat rikosjutut, joista Mørck voi valita MIELEISENSÄ! – Vuosikymmenien aikana Tanskassa kertyneet ratkaisemattomat tapaukset … toki sellaisesta määrästä löytyy uskottavammin kaikkea outoa ja hurjaa verrattuna siihen, että komisario ratkoisi juttuja jossain pikkukaupungissa.

Vanhojen rikosjuttujen selvittelyä on tyydyttävää lukea aikana, jolloin teknisen tutkinnan ylivalta on pilannut dekkarikirjallisuuden – televisiosarjoista puhumattakaan. Toki uuden teknologian hyödyntäminen voi johtaa ratkaisuun vuosia sitten umpikujaan ajautuneessa rikostutkinnassa – kuten nyt mahdollisesti Palmen murhassa.

(Epäilen.)

Mutta muitakin vaihtoehtoja on. Joku alkaa puhua: koska ei enää pelkää, koska haluaa tehdä tilit selväksi menneisyyden kanssa, koska kuolema lähestyy. Kenties on tapahtunut uusia rikoksia, jotka johtavat vanhan jäljille. Kenties henkilöillä ja paikoilla, joilla ei aikoinaan vaikuttanut olevan mitään yhteyksiä, on niitä nyt. Kenties – ja hyvin todennäköisestikin – poliisitutkinnassa on tehty jokin ilmeinen virhe. Tai kenties ajan kuluessa on tapahtunut jotain, joka paljastaa motiivin.

Vanhojen rikosten ratkaisemisessa lähestytään klassisen salapoliisiromaanin hienovireisyyttä: palapelidekkaria, jossa kaikki osat ovat jo näkyvissä – palat pitää vain sijoitella oikeaan järjestykseen. Tekninen tutkinta, kuulustelut, todistajanlausunnot, paljon resursseja vievä ovelta ovelle -jalkautuminen, alibien tarkistaminen, epätodennäköistenkin tutkintalinjojen selvittely – kaikki on jo tehty ja arkistoitu.

Tarvitaan vain tuoreet silmät, luova mieli, jotakin uutta tietoa – ja tietysti onnea.

*  *  *

Myös Q-osaston henkilökaartin Adler-Olsen on valikoinut nerokkaasti. Mørckin apulaiseksi määrätään jo heti alussa salaperäinen Assad, jonka taustat ja todellinen henkilöllisyys säilyy arvoituksena sarjan edetessä. Assad on Lähi-idästä kotoisin oleva kulttuurinen sekamelska, joka paitsi ontuvan kielenkäyttönsä myös toimintansa takia luo tarinaan koomisia tilanteita. Hän on myös jotain minkä hän salaa: liian hyvä varjostamaan, liian tehokas avaamaan lukkoja ja liian taitava käyttämään veistä ollakseen sitä mitä hänen papereissaan lukee.

Assadin hahmo tuo juoneen ennalta-arvaamattomuutta – ja toisaalta istuu hyvin rikostutkintaan, joka välillä muistuttaa kovaksikeitettyä dekkaria tai ainakin kulkee laillisuuden hämärällä alueella. Mutta sekin tulee perusteltua vanhojen juttujen ansiosta – tietenkin yhteiskunnassa asemansa vakiinnuttaneita epäiltyjä on mahdoton ajaa ulos puolustuslinnakkeistaan muuta kuin provosoimalla.

Q-osaston kolmas henkilö on Rose. Koska Adler-Olsen on kirjoittamassa pitkää sarjaa – nyt jo kuusiosainen ja jostain luin että 10-osaiseksi kaavailtu – on selvää, että klassinen ”ritari ja hänen aseenkantajansa”-asetelma vakiintuu ja jähmettyy jossain vaiheessa. Mutta siksi on Rose: hän on sekopää ja muuttaa kaiken, luo tai oikeastaan pakottaa tilanteisiin dynamiikkaa.

Ja upeaa tässä kolmikossa on myös se, että missä tahansa muualla kuin Q-osastolla heidän persoonansa ja luovuutensa eivät pääsisi esille positiivisella tavalla: poliisiorganisaation ulkopuolella, toinen toisensa erilaisuuden ja outouden hyväksyen, he kykenevät ratkomaan rikosjuttuja, jotka vaikuttavat tutkinnallisilta umpikujilta.

*  *  *

Minun tuskin on tarpeellista kertoa, että toisin kuin klassisissa arvoitusdekkareissa, Adler-Olsenin teoksissa lukijalle paljastetaan askelmerkit syyllisen luo yleensä jo tarinan alussa. Tietenkin – halutaan kiinnittää huomio siihen, miten rikostutkinta etenee.

Tai niin ainakin välillä ajattelen.

Välillä taas Q-osastosta kertovia dekkareita lukiessani tuntuu siltä, että rikostutkinnan edistymisen seuraaminenkin on melko yhdentekevää. Ikään kuin tärkeintä lukukokemuksessa olisikin jokin aivan muu, esimerkiksi se, miten influenssa valtaa alaa poliisitalon henkilökunnassa ja miten Assadin tai Mørckin nenä vuotaa. Adler-Olsen onnistuukin hienosti siinä, mikä saa lukijat rakastamaan dekkarien lukemista: tarinat eivät ole niinkään yhtä oleellisia kuin tutun poliisin tai tämän apurin maneerien riemastuttava tunnistaminen yhä uudelleen ja uudelleen.

Mutta kuten jo edellä totesin: Q-osaston henkilökemiassa kliseet ja asetelmat eivät pelkästään toistu vaan myös muuttavat luonnettaan.

*  *  *

Tekisi mieli avata vielä erikseen apulaispoliisikomisario Mørckin hahmo: sen karakterisointi on julkean paljaasti näkyvissä, mutta silti kuvaus viehättää ja saa uskomaan henkilöön itseensä. Mutta ehkä jätän mahdolliselle lukijalle ilon tutustua Carl Mørckiin ilman kummempaa ennakko-opastusta. – Gummeruksen suomeksi julkaisemat teokset kannattaa tai oikeastaan pitää lukea järjestyksessä: Vanki on ensimmäinen osa, ja viimeinen suomennettu on Tapaus 64.

Voi olla, että kevään mittaan tilailen itselleni malttamattomana nuo kaksi seuraavaa osaa, jotka on jo käännetty ruotsiksi. Toisaalta voisi pitkästä aikaa yrittää takellella tanskaakin: kiinnostaisi lukea, millä tavalla Assadin kieli nyrjähtelee alkuperäisteoksessa.

 

Read Full Post »

Kun isä lukee pojalle

Isä ja poika, yhteinen lukuhetki. Kuva on otettu viisi vuotta sitten: nuorempi poikani on siinä arviolta kymmenen kuukauden ikäinen. Ikuistettu hetki on erityislaatuinen, sillä kovinkaan paljon muita kuvia lukutuokioistamme vuosien varrelta en löytänyt. En, vaikka niitä on ollut lukuisia. Tai kaiketi juuri siksi: kaikkein arkisimpia tapahtumia ei tule kuvattua.

* * *

Sunnuntaina luimme loppuun J. K. Rowlingin klassikon Harry Potter ja viisasten kivi. Minulle kerta oli kolmas: tutustuin aikoinaan Potteriin sen ilmestyttyä suomeksi, toisen kerran luin kirjan pari kolme vuotta myöhemmin silloin alle kouluikäiselle esikoiselleni ja nyt kolmentoista vuoden kuluttua kuopukselle. Välillä tuntuikin siltä, kuin vierelläni olisi istunut kaksi kuusivuotiasta poikaa – niin vahvasti palautui mieleen esikoisen eläytyminen tarinaan vuosia sitten. Hagridin saapuminen Harryn jästiperheen luokse, Irvetan holvit, asemalaituri, junamatka Tylypahkan linnaan, Lajitteluhattu, huispaus, kolmipäinen koira  …

”Lue vielä, ei minua väsytä, lue vielä vähän, minä ihan varmasti jaksan herätä aamulla ja puen heti kaikki vaatteet, kyllä me ehditään ajoissa hoitoon ja sinä töihin, lue vielä, kiltti …”

Mutta tietenkään en lue. En niinkään sen vuoksi, että kello on jo aivan liikaa, vaan siksi, että mahtavinta tällaisissa tarinoissa on jättää kirja pöydälle, nukkua yön yli ja odottaa seuraavaan iltaan saakka. Odotus ruokkii mielikuvitusta: päivän mittaan mieli palaa velhokouluun monta kertaa ja aprikoi, mitä juonenkäänteitä mahtaakaan olla luvassa. Kun sitten ennen nukkumaanmenoa vihdoin avataan kirja ja palataan takaisin velhokouluun, jännitys väreilee taikana ilmassa.

* * *

Nyt kun Viisasten kivi on luettu, maailmassa on taas yksi uusi Harry Potter -fani. Olen saanut kuunnella viime päivinä spekulaatioita siitä, ketkä päiväkodin lapsista olisivat luihuisia ja ketkä rohkelikkoja. Suunnilleen kaikki pojat ovat rohkelikkoja – paitsi jos jonkun kanssa on tullut riitaa, niin sinä päivänä hänet luokitellaan luihuiseksi. Tytöt on hankalammin määriteltävissä (fiksu poika, alkaa selvästi oppia jotakin elämästä), heidän kohdallaan sijoittelulla ei vaikuta olevan mitään vakaata perustaa.

Tarinan loputtua myös shakki  kiinnostaa. Nuori mies on täysin varma siitä, että hän on vähintään Ronin tasoinen pelaaja tai ehkä jopa yhtä hyvä kuin McGarmiwa tai Dumbledore. Vaikka ei osaa kunnolla edes sääntöjä. Valitettavasti isä on mukavuudenhaluinen ja lupaa kaivaa laudan nappuloineen esille vasta joskus myöhemmin. Päädymme pelaamaan Yatzya – siinä mahdollisuudet voittoon ovat tasan. Kerron, että luultavasti velhot käyttävät pelejä pelatessaan sellaisia noppia, joita ei voi taikoa. Pelissähän ei olisi mitään mieltä, jos nopat aina pyörähtäisivät toivotunlaisiksi.

Pyynnöistä huolimatta en kuitenkaan ala lukea ääneen kirjasarjan toista osaa, Salaisuuksien kammiota. Säästellään sitä vielä jonkin aikaa: alle kouluikäiselle ääneen luettuna soveltuvat Potter-kirjat loppuvat mielestäni kolmanteen osaan, Azkabanin vankiin. Sekin on aika pelottava ankeuttajineen, mutta onneksi ääneen lukiessaan voi hyppiä rivejä yli. Neljännessä osassa teosten maailma alkaa muuttua huomattavasti synkemmäksi.

Luetun kirjan synnyttämään lohikäärme-innostukseen tarttuen esittelen kirjahyllystä yhden fantasiakirjallisuuden klassikoista: Tolkienin Hobitin. – Ja kohta poika tutkii kirjan välissä olevaa kartta-sivua, miettii miten pitkiä kääpiöt ovat verrattuna ihmisiin, miten pitkiä hobitit. Odottamaton matka voi alkaa.

* * *

Lapselle ääneen lukeminen ei ole tärkeää pelkästään kielellisen kehityksen ja mielikuvituksen rikastuttamisen kannalta. Läsnä ovat läheisyys, lämpö ja yhteisen kokemuksen jakaminen:  lukuhetki on lapselle turvallinen tila, jossa hän yhdessä aikuisen kanssa voi jäsentää maailmaa ja elämää, luoda ajatuksissaan uuttakin. Muistan itse omasta lapsuudestani, kuinka iltaisin kuuntelin vuoteessani äitiäni tai isääni lukemassa minulle – ja kuinka unen lähestyessä ajatus alkoi harhautua enkä jaksanut enää seurata itse tarinaa. Kuuntelin vain tuttua ääntä: aivan lähellä, rauhoittava ja turvallinen, hyvä.

Hieman haikeana ajattelen, että jo parin vuoden kuluttua poikani alkaa lukea itsekseen. Yhteiset lukuhetket ovat ohi. Ja siitä joitakin vuosia myöhemmin hän ei enää tule niin luontevasti kainaloon, vaan kasvaa isoksi miehenaluksi, pitää etäisyyttä. Pelaillaan ja touhutaan, katsotaan yhdessä elokuvia ja jutellaan kaikista mahdollisista asioista – mutta isän ja pojan yhteisten lukuhetkien läheisyyttä ja intensiteettiä ei voi enää tavoittaa.

Niin on käynyt juuri nyt ylioppilaskirjoituksiin valmistuvan esikoiseni kanssa. Silti uskon, että vaikka muistikuvat vuosia sitten koetuista yhteisistä lukuhetkistä ovat hämärtyneet, niiden synnyttämä taika ei ole kadonnut minnekään. Sen huomaa siitä, että vaikka välillä on vaikea puhua ongelmista aikuistuvan nuoren kanssa, keskustelun siirtyessä kirjallisuuteen (elokuvaan, taiteeseen, musiikkiin) tai yleisemminkin mahdollisten maailmojen pariin, yhteys löytyy. Eikä pelkästään siinä hetkessä, vaan ainakin toisinaan tuntuu siltä, että se avautuu samanaikaisesti vuosien taakse ja tuo jollakin tiedostamattomalla tavalla läsnäoleviksi niitä tuntemuksia, kun luimme yhdessä sellaisia kirjoja kuin Grimmin sadut, Taikatalvi, IKJ, Veljeni Leijonamieli, Harry Potter …

Jälki yhdessä koetuista seikkailuista kirjan maailmaan säilyy vahvana. Se on aarre.

* * *

Bilbo on lähtenyt matkalleen kääpiöiden ja Gandalfin kanssa. Mukana tallustelen minä ja poikani. Tunnen hyvin tien: tämäkin reissu tuli tehtyä myös esikoiseni kanssa aikoinaan, ja itse kuljin sen ensimmäistä kertaa samanikäisenä joskus 70-luvun lopulla, äitini ja isäni kanssa. Myöhemmin luin kirjan itse, parikin kertaa. Siitä huolimatta tuntuu siltä, että kaikkea en ole vielä kokenut: matkan luonne riippuu aina seurasta.

Kun peikot aikovat tehdä vangitsemistaan kääpiöistä soosia, pieni kuulijani painautuu minua vasten ja pidättää hengitystään. Onneksi Gandalf tulee – jännitin itsekin niin, että unohdin pian saapuvan pelastuksen – ja seurue pääsee pinteestä. Seuraavaksi löydetään peikkojen luola ja sinne kerätty ryöstösaalis. Itse sivuuttaisin episodin nopeasti, mutta poika on siitä kiinnostunut. ”Paljonkohan siellä on niitä kolikoita?” ”Onko ne kultaa?” ”Mitä niillä voisi ostaa?” – Tolkienin hieno tarina paljastuu yllättävän puuttelliseksi tältä osin: jos kerran joku löytää rahaa, niin tokihan hän suunnilleen arvioi sen määrän ja alkaa miettiä rahalle käyttökohteita! Pohdittuamme asiaa jonkin aikaa jatkamme kohti Rivendelliä. 

* * *

Poikien lukuharrastuksen hiipumisesta ollaan nykyisin kovasti huolissaan. Kasvattajana tunnustan monet heikkouteni (en ala luetella) mutta yhdestä asiasta olen ylpeä: tässä perheessä isä lukee pojalleen.

On hyvä osoittaa, että lukeminen on myös miesten juttu.

Ja on tärkeää lukea ääneen omalle lapselle. Se antaa paljon kummallekin, kantaa elämässä pitkälle.

Read Full Post »

Finlandia Junior -ehdokkaat ja Pettymysten Kirja

Pettymysten kirja. Moniosainen, joka vuosi päivittyvä teossarja, johon kirjattaisiin kaikki Finlandia Junior -ehdokkuutta vaille jääneiden kirjailijoiden ja kuvittajien tuntemukset. Poimintoja lukujen otsikoista:

1.  Raati palvoi pelkkää viihdettä!
8.  Raatilaisilla on yhteisiä FB-kavereita ehdokkaiden kanssa: epäreilua!
11. Raati sivuutti taaskin kuvakirjat ja suosi nuortenkirjoja!
12. Raati sivuutti taaskin nuortenkirjat ja suosi kuvakirjoja!
16. Viimeinen kirja jonka kirjoitin!
17. Ne vihaa mua!
21. Raati oli täynnä (sensuroitu)!
22. (sensuroitu)
23. (sensuroitu)
…
172. (sensuroitu)
173. (sensuroitu)
174. Äiti, mulla on niin paha olla …

Onneksi tänä vuonna ehdokkaita oli kohtuullinen määrä: 120 teosta. Joinakin vuosina on ollut jopa 170 – siis viisikymmentä pettymystä enemmän. Toki täytyy ottaa huomioon, että joukossa on paljon sellaisia, jotka eivät ehdokkuuta erityisesti odota. Joko he eivät halua turhaan vaivata asialla päätään tai ovat realisteja oman teoksensa suhteen ja ajattelevat, että tällä kertaa tuskin kirja säväyttää, vaikka hyvä onkin.

* * *

Toisen teoksen voisi kirjoittaa muiden kuin kirjailijoiden pettymyksistä. On paljon lukijoita, jotka haluaisivat nähdä suosikkinsa ehdokkaana. Ja on paljon niitä, jotka syystä tai toisesta haluaisivat ehdokasjoukon painottuvan johonkin tiettyyn suuntaan:

• Kuvituksen ammattilaiset ja pienten lasten parissa työskentelevät pahoittavat mielensä, jos kuvakirjat sivuutetaan.
• Ja pahvikantiset katselukirjat! Kyllä nekin ovat oikeaa sanataidetta! Eikö ihmisen ensimmäistä kosketusta kirjaan haluta arvostaa?
• Alakoulun opettajat ja kirjavinkkarit ihmettelevät, jos ahmimisikäisten lukuharrastukselle elintärkeät sarjakirjat sivuutetaan.
• Nuortenkirjojen aseman puolustajat taas kaipaisivat listan täyteen nuortenkirjoja, yläkouluikäisten lukuharrastuksen tukemiseksi.
• Fantasian ja spefin harrastajat tietysti toivoisivat ainakin yhden tai miksei kaksi fantasiakirjaa.
• Osa toivoisi räväkkyyttä.
• Osa toivoisi perinteiden arvostamista.
• Ja missä on lastenrunot?
• Entä suomenruotsalainen lasten- ja nuortenkirjallisuus? Eikö ne moukat ole kyenneet lukemaan alkukielisiä teoksia, suomennoksia kun ei ole vielä saatavilla?
• Kyllä tasapuolisuuden vuoksi ehdokkaiden joukossa pitäisi olla tietokirjojakin, sillä niitäkin on kisassa mukana! Ei lapsia voi jättää pelkän Wikipedian varaan!
• Sarjakuvaa! Ottakaa nyt ihmeessä sinne sarjakuvaa mukaan, sillä sarjakuvahan on mitä mainioin silta lukemisen pariin!
• Sadut! Aivan loistavia satukirjoja julkaistu tänäkin vuonna! Satu on perinteikäs ja hieno ”käyttöliittymä”, siinä on vielä ripaus leirinuotioiden taikaa jäljellä!

Äh, listaan keksisi varmasti vielä lisääkin näkökulmia, mutta kuten mahdollinen lukija jo tuosta ymmärtää, kaikkien miellyttäminen korkeintaan kuuden teoksen kattauksella on mahdoton tehtävä.

Ja sitten jos ehdokasasetteluun nousee kirjoja eri ikäryhmistä, eri lajityypeistä, syytetään linjattomuudesta ja näkemyksen puutteesta. Great.

Yhdenkin päivän medianäkyvyys voi olla iso lahja. Varsinkin julkisuudessa yleensä vähälle huomiolle jäävälle lasten- ja nuortenkirjallisuudelle. Tuntuukin julmalta, että kolmen ihmisen päätöksellä se voidaan suoda kuudelle teokselle – ja samalla riistää muilta, jotka toiveikkaasti ovat odottaneet marraskuun ensimmäistä viikkoa.

* * *

En silti voi kertoa, mitkä kirjat olivat lähellä  tämänvuotisten Finlandia Junior -ehdokkaiden joukkoa, siis tavallaan vaikkapa sijoilla 7-10. Raadin kokousten sisällöt jäävät sääntöjen mukaan suljettujen ovien taakse. Ja vaikka Mervi Eskelisen, Jenni Pääskysaaren ja minun valitsemasta listasta löytyykin viitteitä lukuharrastukseen innostamisesta (peräti neljä alakouluikäiselle mainiosti soveltuvaa teosta) juuri siinä ikävaiheessa, jossa oma identiteetti lukijuuteen tai lukemattomuuteen muodostetaan, se ei ole ollut mikään raadin suunnittelema nosto.

Meidän mielestämme seuraavat kuusi teosta vain yksinkertaisesti olivat tänä vuonna ne ”ansiokkaimmat”. Se, olimmeko 100-prosenttisen vai 90-prosenttisen vai 80-prosenttisen (jne.)  ”yksimielisiä”, jääköön myös salaisuudeksi. Todettakoon kuitenkin, että hyvässä hengessä sujuivat kaikki kokoukset – myös se viimeinen. Ehdokkaat vuosimallia 2013 ja raadin perustelut:

Marja Björk, Poika (Like)

Makke on kokenut koko ikänsä olevansa väärässä sukupuolessa. Suorapuheinen kertomus siitä, miten vaikeaa transsukupuolisen on elää vahvasti sukupuolitetussa maailmassa, on yhtä aikaa niin pojan kuin hänen äitinsäkin kasvutarina.

Moni nuori kokee olevansa jotakin täysin muuta kuin mitä hänen oletetaan olevan. Makken tarina keskittyy useissa nuortenkirjoissa sivuttuun tärkeään aiheeseen. Tällä kertaa perinteisistä poikatyttö-asetelmista edetään paljon syvemmälle. Tiivis lause tulee konkreettisuudessaan lukijaa lähelle: Makken tuskan voi tuntea. Lukukokemus on voimakas ja lisää ymmärrystä sellaista toiseutta kohtaan, jota ulkopuolisen on lähes mahdotonta tajuta.

Ville Hytönen – kuvitus Matti Pikkujämsä: Hipinäaasi, apinahiisi (Tammi)

Aasi on keuhkorikkoinen rillipää ja apina kömpelö laahustaja. Kahden hellyttävän hahmon matka toistensa luo on lämminhenkinen satu niin muiden kuin omankin erilaisuuden hyväksymisestä.

Vaikka tarinassa ollaan haikeissa tunnelmissa, kauniin värikäs kuvitus luo maailman, johon haluaisi mennä. Jokainen aukeama on pieni taideteoksensa, jota ei ole rikottu liialla tekstillä. Kieli on ilmaisuvoimaista, ääneen luettuna valloittavaa. Pienillä vivahteilla piirtyy koskettava tunnelma. Kiusaamista on käsitelty hyvällä tavalla: vaikka matka metsän halki on pitkä ja monet ikävät sanat satuttavat, loppu on lohdullinen. Mikä voima onkaan sillä, kun tajuaa, että joku toinenkin on yksin ja etsii ystävää! Joku, jolle voisi itse olla se ystävä.

Jukka Laajarinne – Timo Mänttäri: Isä vaihtaa vapaalle (WSOY)

Sarjakuvamainen kuvakirja tarttuu työkiireisten vanhempien ongelmaan: lapsille ei ole riittävästi aikaa. Yhteisten hetkien löytäminen on erityisen vaikeaa, jos isä on salainen agentti. Puolukan isä päättääkin irtisanoa itsensä.

Hauskasti toteutettu teos on kuvan ja sanan iloittelua. Kerrontaan on rakennettu taitavasti kaksoisnäkökulma: kuva kertoo tarinaa siitä, että isä on agentti, mutta tekstin voi lukea pelkkänä hyvin arkisen tapahtumaketjun kuvauksena. Ehkä kaikki onkin vain lapsen vilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Isommat voivat nauttia aukeamien humoristisista salaiseen palveluun viittaavista yksityiskohdista: hyllyssä on kirja vastavakoilusta saunassa ja keittiössä purkillinen poloniumia. Vuoropuhelu kuvan ja tekstin välillä on onnistunut hyvin myös taitossa, ja välillä kerronta heittäytyy rohkeasti pelkän visuaalisuuden varaan.

Heli Laaksonen – Elina Warsta: Aapine (Otava)

Ääneen luettuna lounaismurteella kirjoitetut runot ovat hauskoja niin murretta puhuville kuin sitä osaamattomillekin: joku taatusti nauraa, joko lukija itse tai yleisö. Tai sitten molemmat. Mutta ei Aapine ole kuitenkaan mikään vitsikirja: lukukokemuksen myötä kasvaa ymmärrys siitä, että eri murteissa kirjaimilla on erilaisia rooleja.

Yhtenäiset, aukeaman kokoiset tilannekuvat ja niihin upotetut tekstilaatikot ovat tasapainossa keskenään. Sanasto ja kuvasto on runsasta ja murrepiirteet huomioivaa: D:n kohdalla löytää autiomaasta mm. dyynejä, divaanin ja disco-pallon – mutta runon sanoista d tietenkin puuttuu. Hahmot ovat ilmeikkäitä, ja esitetyissä tilanteissa on sekä lämmintä huumoria että elämän haikeitakin sävyjä. Kuvitus tavoittaa hyvin teoksen aapisrunojen maailmaa hieman vinosti katsovan näkökulman. Kokonaisuuden kruunaa lopun sanasto, jonka avulla heikomminkin murretta taitava ymmärtää, mistä runoissa on kyse.

Kreetta Onkeli : Poika joka menetti muistinsa (Otava)

On pelottavaa herätä yksin puistossa ja huomata, ettei muista mitään. Tässä tarinassa se on kuitenkin myös lahja: alkaa seikkailu, joka johdattaa yksinäisen pojan löytämään lämpöä ja ystävyyttä helsinkiläisestä lähiöstä. Lopulta muistinsa menettänyt poika löytää myös itsensä, monellakin tapaa.

Arkisesta kaupungista voi nähdä aivan uuden puolen, jos vain uskaltautuu olemaan avoin ja utelias. Lapsen näkökulmasta tehdyt havainnot ihmisistä ja vahvasti kuvatut tunnetilat tekevät muistinsa menettäneen pojan seikkailusta elämyksellistä luettavaa. Kohdattuja vaikeita tilanteita ja asioita on käsitelty lempeän ymmärtäväisesti: maailmaan mahtuu monenlaisia kohtaloita, ja jokaisella perheellä on oma tarinansa. Kirjan luettuaan alkaa itsekin tarkastella ympäristöään uusin silmin.

Ville Tietäväinen – Aino Tietäväinen: Vain pahaa unta (WSOY)

Korkokengissä kulkevat jättiläispuput, päättymättömät portaat ja myrkkykäärmeet ovat unissa pelottavia, mutta niistä puhuminen helpottaa. Isän ja tyttären yhteisessä projektissa pahat unet piirretään paperille. Syntyy kiehtova hybridi, jossa on sarjakuvia, lapsen painajaisistaan tekemiä piirroksia, kuvituskuvia ja tietokirjan elementtejä.

Aukeamiin tuo lisäsyvyyttä kuvien takana taustaan häviävät tekstikatkelmat unioppaista ja mytologisten hahmojen selityksistä. Synkästä maailmasta on tehty kunnianhimoinen ja rohkea teos, joka jättää lukijalle tilaa pohtia omia unikuviaan. Aikuisen ja lapsen yhdessä luettava kirja ei poista painajaisia, mutta auttaa niiden kohtaamisessa. Tummia sävyä keventää lämmin huumori. Perheen pienimmille teos saattaa olla liian jännittävä, mutta yläikärajaa painajaiskirjalla ei ole.

Read Full Post »

Kivikkopuutarhuri

Kun ensimmäisen kerran näin Alpit, vaikutuin vuoriston massiivisesta voimasta ja jylhästä kauneudesta. Katse suuntautui ylös korkeille huipuille – ja kun tie tai patikoimamme polku nousi parin kilometrin korkeuteen, oli pakko katsoa alas, mittailla etäisyyksiä. Vuoristojärvien ihmeelliset värit, lumihuiput, maanvyöryjen kasaamat kivikeot, insinööritaidon huipentuminen kallioiden kylkeen rakennetuissa tieratkaisuissa, kilometrien pituiset tunnelit – koko ajan riitti suomalaisiin maaseutunäkymiin tottuneelle hämmästeltävää.

Vasta seuraavalla matkalla maltoin katsoa lähemmäs, tarkentaa yksityiskohtiin. Itävallan vuoristopoluilta Hohe Tauernin maisemista jäi mieleen kymmenet erilaiset alppikukat, jotka sinnittelivät niukissa olosuhteissa. Vaaleanpunaisten kohokkien ja muiden matalavartisten kukkien muodostamat värikkäät mättäät kivisillä rinteillä olivat kauniita ympäristössään: rehevällä suomalaisella rantaniityllä ne olisivat kadonneet vehreyteen. Ja tuskinpa hyvin vaatimattoman näköinen edelweiss pääsisi oikeuksiinsa tuoreen kangasmetsän aluskasvillisuuden seassa.

Kun palasimme Suomeen, tuntuikin yhtäkkiä välttämättömältä perustaa mökille kivikkopuutarha – luoda keinotekoisesti alppimaisen karu perennapenkki. Olin alkanut pengertää pientä alaa pihamaasta jo aiemmin, ja tuon alppimatkan jälkeen olen viime vuosina haalinut paikalle ison kasan kiviä ja kymmeniä eri kasvilajikkeita. Kivikon luona tuleekin nykyään kesäisin vietettyä paljon aikaa. – Perheen mielestä muistutan toimissani hämmästyttävän paljon Karel Capekin kuvausta puutarhurista alppitarhansa kimpussa hänen lempeän satiirisesti puutarhanhoidon intohimoja kuvaavassa kirjassaan Puutarhurin vuosi (alkuteos v. 1929, suom. Eero Balk, Basam Books, 2011):

Alppitarhaksi sitä sanotaan ilmeisesti siksi, että tämä puutarhan kolkka antaa hoitajalleen mahdollisuuden harjoittaa päätähuimaavaa alpinismia; jos hän haluaa vaikka istuttaa kahden kiven väliin pienen esikon, hänen on asetuttava toisella jalallaan kevyesti yhdelle kivelle, joka hieman heiluu, ja tasapainoiltava toisella jalalla ilmassa, jottei polkisi ukonnaurismätästä tai kukkivia ristikkejä. Hänen on käytettävä mitä rohkeimpia haara-asentoja, kyykkyjä, käännöksiä, seisoma- ja makuuasentoja, hyppyjä, syöksyjä, etunojia, otteita ja liikkeitä voidakseen istuttaa, möyhentää, tonkia ja kitkeä kivikkopuutarhansa maalauksellisesti sijoiteltujen, mutta ei kovin tiukasti istuvien kivien välistä.

On totta, että kivikkopuutarhassa minun kaltaiseni joogaa, pilatesta, syvävenyttelyä yms. ihmisen rääkkäämiseen keskittyneitä hullutuksia järjestelmällisesti kaihtava pökkelö venyn mitä ihmeellisimpiin asentoihin. Illalla jäseniä kolottaa: mutta silti voisi saunan jälkeen käydä hakemassa metsän reunasta vielä pari kiveä estämään pohjanruusujuurelle päivällä lisäämääni multaa karkaamasta sadeveden mukana …

* * *

”Alppitarhani” on siitä erikoinen, ettei sitä ole perustettu kallion kupeseen vaan vahvan, yli puolimetrisen muhevan mullan päälle. Maaperä on mökillä hyvin rehevää, ja oikeastaan kaltaiselleni laiskalle kitkijälle ”köyhdytetty” kivikko on ainoa järkevä puutarhamuoto – muuten taimit peittyisivät nopeasti vuohenputken alle. Vuosien aikana olenkin tuonut paikalle tuhansia kiviä, suuria ja pieniä. Mitään ei ole tilattu valmiina kuormana, vaan jokainen murikka on omin käsin siirretty alkuperäiseltä paikaltaan.

Samalla kivikkopuutarhaan on kerrostunut melkoinen määrä historiaa. On kiviä paikoilta, jonne mökin alkuperäiset asukkaat joskus 1920-luvulla kasasivat raivaamaltaan peltosaralta nousseita kiviä. On lapsuudessani 70-luvulla valmistuneen saunan rakennustöistä yli jääneitä tiiliä, joista tehtiin sittemmin käytöstä poistunut ja murentunut (ja siis lopulta kivikkoon päätynyt) grilli: mummin ja papan kanssa siellä tuli istuttua monta hyvää hetkeä. On saunan läheltä löytyneet löylykivet, joiden lämmöstä ovat nauttineet niin talon väki kuin monet vieraatkin – nyt monet heistä jo paremmille löylymaille siirtyneet.

Erityislaatuisena yksityiskohtana mainittakoon matkoilla taskunpohjille kertyneet kivet. Ne ovat pienen kokonsa takia sujahtaneet isompien kivien väliin, mutta aina välillä uusia taimia istuttaessaan tai kiviä siirrellessään saattaa löytää kauniin, pyöreän kiven. Ehkä se on Dolomiiteilta vuoristopuron varrelta – tai sitten Etelä-Hollannista Pohjanmeren rannikolta, hiekkadyynien lomasta poimittu. Tai kenties Adrianmeren aaltojen lämmöstä läheltä Piranin kaupunkia – tai sitten pohjoisesta Lofooteilta, jossa samaa kiveä on muinoin ihastellut isänsä kotiin paluuta rannalla odottanut viikinkipoika.

* * *

Luultavasti moni multakuormia vähäravinteiselle tontilleen ajattanut pudistelee tässä vaiheessa päätään: miksi pilata hyvä kasvimaan paikka kivipatjalla? Ja miksi uhrata aikaa ja energiaa alppitarhaan, kun voisi kasvattaa jotain hyödyllistäkin? – Sama ajatus tuodaan esille myös Capekin kirjassa, jossa kirjoittaja vastaa epäilijöille kertomalla omasta turhautumisestaan vihannesten viljelyyn. Kertoja avautuu kokemuksistaan kaalien, salaattien yms. viljelyssä silloin, kun hänellä vielä oli ”jonkinlainen romanttinen halu nauttia maanviljelyn illuusiosta”:

 Aikanaan kävi sitten ilmi, että minun täytyi päivittäin rouskuttaa satakaksikymmentä retiisiä, koska kukaan muu koko talossa ei halunnut niitä enää syödä; seuraavalla viikolla hukuin lehtikaaliin, minkä jälkeen koittivat kyssäkaaliorgiat – ja ne olivat kaiken lisäksi puisevia. Joinakin viikkoina jouduin kolmesti päivässä pureskelemaan salaattia, jotta sitä ei olisi tarvinnut heittää menemään.

Tämän kokemuksen voin itse allekirjoittaa täysin. Pahimmat muistoni vihannesviljelykokeiluistani liittyvät juuri massiivisiin onnistumisiin, ei niinkään niihin huomattavasti useampiin kertoihin, kun kuivuus, halla, kirvat ja rikkaruohot tuhosivat sadon. Lanttuja ei ole juurikaan tehnyt mieli niiden parin syksyn jälkeen yli kymmenen vuotta sitten, kun tuli tehtyä ”kaikkea kivaa lantusta” (lanttuja oli aivan liikaa, ja ne olivat isoja). Tai se kesä, kun ensimmäisen ja viimeisen kerran kasvatin kesäkurpitsoita: kaikki 26 kylvämääni siementä iti ja erittäin suotuisan kurpitsavuoden tuloksena suunnilleen jokainen taimi puski kesän aikana 5-10 kesäkurpitsaa. Tuolloin muutaman vuoden ikäinen vanhempi poikani vierottui kesäkurpitsasta täysin – enkä itsekään sitä ensimmäiseksi ole ruokiin laittamassa.

Ehkä nämä pari esimerkkiä riittävät selittämään, miksi olen innostunut vuosi vuodelta korottamaan ja levittämään vihannestuotannon kannalta täysin hyödytöntä kivikkopuutarhaa (onneksi mökillä on riittämiin hyvää maata kasvimaillekin, jos sellaista jonakin kesänä kaipaa).  Ja onhan siitä konkreettista hyötyä hauskoille pikkuotuksille, sisiliskoille. Niitä lekottelee aina muutama kivillä auringonpaisteessa. Vaikka rauhoitettua sisiliskoa ei tietenkään saa ottaa lemmikiksi, on yhdyskunta itse valinnut kivikon eräänlaiseksi terraariokseen. Onneksi tontilla tai sen lähimaastossa ei ole käärmeitä: niitä en kaipaa tyräkkien ja tervakkojen katveeseen lepäilemään.

* * *

Perinteisesti perennapenkeistä tehdään puutarhoihin näyttäviä pihan komistuksia. Toki kivikkopuutarhassakin esimerkiksi leimut ja ajuruohot luovat kukkiessaan väriloistoa, mutta silti juuri vaatimattomuus, herkkyys ja pienuus ovat nimenomaan kivikkokasvien kiinnostavinta antia. Suunnilleen viisi metriä leveään ja pari metriä syvään kivipenkereeseen mahtuu helposti 30-40 eri kasvilajia. Tai ainakin voi yrittää: kokemus osoittaa että moninaisuuden lisäämistä tärkeämpää on varmojen menestyjien löytäminen.

Vaikka esimerkiksi maksaruohot ja mehitähdet saattavat tuntua tylsiltä ja tavanomaisilta (jokaisessa kivikkopuutarhassahan niitä on), ilahduttavat ne kuitenkin puutarhaharrastajaa ilmestyessään lumen alta sellaisinakin vuosina, kun moni muu (ja varsinkin eksoottiset kokeilut) kivikon asukki on kovan pakkastalven jälkeen enää pelkkä muisto edelliseltä kesältä. Ja kun kumartuu riittävän lähelle, yllättyy positiivisesti huomatessaan, kuinka kaunis voi mehitähden kukkakin olla.

Siitä huolimatta uusia lajeja tulee kokeiltua joka vuosi. Ja kuten mikä tahansa keräilyharrastus – postimerkkeily, kirjat, tulitikkuaskit, muovipussit – voi kivikkokasvienkin kerääminen pahimmassa tapauksessa saada maanisia piirteitä. Onneksi tätä kuvausta en enää Capekin kirjasta itsessäni tunnista:

Niinpä niin, sillä kivikkopuutarhuri ei ole vain puutarhuri vaan keräilijä, ja siksi hänet lasketaan vaikeiden maanikoiden joukkoon. Näyttäkää hänelle, että olette saanut vaikkapa Campanula morettianan kasvamaan; hän varastaa sen yöllä murhaten ja ammuskellen, sillä hän ei voi elää ilman sitä. Ja jos hän on liian arka tai lihava varastamaan sitä, hän itkee ja kärttää teiltä edes pientä juurivesaa.

Rikoksiin ei ole vielä tullut ryhdyttyä: kaltaiselleni amatöörille riittää hyvin taimiliikkeiden valikoimat. Edellisellä mökkireissulla  tuli poikettua Leivonmäellä Tommolan tilalla, ja mukaan tarttui jokaisen kivikkopuutarhan välttämättömyys (en ymmärrä, miksi en ole hankkinut aiemmin) eli kivikkosuopayrtti. Viihtyessään se on todella kaunis, muodostaa laajoja kasvustoja ja kukkii runsaasti. Pikkusiskoani ajatellen ostin myös pari sileneä, nimensä mukaisesti kasvavan pallokohokin (silene compacta) ja hieman erikoisen balkaninkohokin (silene asterias), jota en leveiden lehtien takia olisi sileneksi uskonut, nimikyltistä huolimatta (piti oikein varmistaa paikan puutarhurilta).

Ja tietysti minttuja, niitä ei voi olla liikaa: karjalanmintun ostin satoisuutensa tähden, ja sijoitinkin sen hieman muhevampaan multaan, kivikon viereen. Sveitsinminttu perhoskukaksi – molemmat taimet jaoin neljään osaan ja …

* * *

… niin, jos en olisi kirjabloggaaja, pitäisin luultavasti puutarhablogia. Kirjoittaisin puutarhavinkkejä tai siitä, miltä tuntuu käydä illan viiletessä kivikon luona, kumartua, laskea kahvimuki jokunen vuosi aiemmin harkiten valitulle ja asetellulle kivelle – ja tuntea kämmentä vasten maksaruohomättään pehmeys, verrata sitä kiven pintaan, katsella vielä hieman mitä seuraavana päivänä voisi tehdä – siirtäisikö tuon taimen parempaan paikkaan, toisiko hivenen lisää multaa, ehkä pari kiveä, kitkeä ainakin pitäisi, mistä tuo juolavehnä onkin taas tuonne putkahtanut …

* * *

Kaikille, joiden peukalo hivenenkin vihertää, suosittelen kesälukemiseksi Capekin Puutarhurin vuotta. Mainio kirja, jonka äärellä voi viivähtää myös talvikuukausinakin, kesää muistellen, seuraavasta unelmoiden.

Read Full Post »

Kukkien kieli

Maaliskuu. Puutarhaharrastaja on jo ottanut varaslähdön kesään, sillä vuoden ensimmäinen sato kerätään postin tuomista siemenlähetyksistä. Ikkunalaudalle esikasvatukseen päätyneet siemenet eivät idä ainakaan pariin viikkoon, mutta silti taimilaatikon kosteaa multaa tulee vilkuiltua ohi kulkiessa. Ja samalla tekee mieli kurkistaa ruskeissa pusseissa odottavien jaloleinikkien juurimukuloita. Niiden vuoro on seuraavaksi. Mikäli haluan istuttaa niitä ollenkaan – olen alkanut kiintyä noihin pikkuotuksiin.

Sanotaan kukkien kasvavan paremmin, jos niille jutellaan. Luultavasti taustalla on ihmisten narsistinen kuvitelma siitä, että heidän sanomisillaan olisi jotakin universaalia merkitystä. Tuskinpa kukat välittävät ihmisten höpinöistä pätkääkään. Asia on tietysti päinvastoin: kukat puhuvat meille. Jo siemenpussin rapinassa on sanomaa, taimien ensilehdet herättävät toiveita ja versojen kohotessa tarkkakorvainen kuulee, kuinka elämännälkä vaatii ponnistamaan ylöspäin, kohti valoa.

Muutakin sanottavaa kukilla on, jos vain taitaa niiden kielen. Kukkasymboliikkaa tunteva tietää, että ukonhattu viestii ritarillisuutta, punainen ruusu rakkautta mutta keltainen uskottomuutta (tästä on toisenlaisiakin tulkintoja), laventeli epäluottamusta ja kaunokainen viattomuutta. Tietenkin symboliset merkitykset ovat ihmisten kukille antamia, mutta kyllä ainakin joissakin tapauksissa ne tuntuvat ilmentävän osuvasti kukan olemusta. Tällainen kukkien kieli on ollut aiemmin tärkeää runoudessa ja maalaustaiteessa, ja viktoriaanisen ajan Englannissa sillä on ollut merkitystä jopa ihmisten keskinäisessä viestinnässäkin.

* * *

Ajatusta kukkasymboliikan voimasta hyödyntää Vanessa Diffenbaughin romaani Kukkien kieli (suom. Leena Tamminen, WSOY, 2011). Päähenkilö Victoria on juuri tullut täysi-ikäiseksi ja vapautuu koko ikänsä kestäneestä lasten- ja nuorisokotielämästä. Traumatisoitunut nuori nainen tuntuu menettäneen uskonsa paitsi ihmisiin myös kommunikaatioon. Hän on elämänsä aikana joutunut kuuntelemaan liikaa tyhjiä lupauksia ja sanoja, jotka eivät ole merkinneet mitään.

Victorialla on kuitenkin yksi kokemus, josta hän ammentaa voimaa. Kymmenvuotiaana hän oli jonkin aikaa sijoitettuna puutarha-alan ammattilaisen Elisabethin luokse. Tämä opetti Victorian tuntemaan kasvit ja niiden symboliikan. – Kun Victoria tultuaan täysi-ikäiseksi muuttaa omaan asuntoon, hän perustaa sinne puutarhan varastamalla lähialueiden pihoista ja puistoista taimia. Ja kun asunnosta on luovuttava, hän siirtää puutarhansa metsään. Tämä salainen puutarha on turvapaikka, jossa hän jonkin aikaa asunnottomana viettää myös öitään.

Victorian onni kääntyy, kun hän pääsee kukkakauppaan töihin. Asiakkaat ihastuvat hänen taitoonsa kätkeä kukkakimppuihin ja asetelmiin symboliikkaa, jolla on terapeuttista vaikutusta. Victoria uskoo kukkien kielen arkaaiseen voimaan, joka on aidompaa ja tehokkaampaa kuin puheet. Kukkatorilla hän kohtaa samaa kieltä “puhuvan” miehen. Ystävyys alkaa kehittyä. Mutta samalla paljastuu, että symboleissa on ristiriitaisuuksia. Miehen kukkasymbolikirja on joiltakin osin erilainen kuin Victorian. He päättävät yhtenäistää kukkaiskielen valitsemalla aina sopivammalta vaikuttavan sanakirjojensa vaihtoehtoisista merkityksistä:

     Juutuimme heti ensimmäiseen kukkaan. Grantin sanakirja määritteli akasian ystävyydeksi, minun salaiseksi rakkaudeksi.
     ”Salainen rakkaus”, minä sanoin. ”Seuraava.”
     ”Seuraava? Noin vain? Et sinä paljon perustellut.”
     ”Se on piikkinen ja tekee paljon palkoja. Puun huojuntakin tuo mieleen halpakaupoissa pälyilevät miehet, epäluotettavat.”
     ”Mutta miten epäluotettava liittyy salaiseen rakkauteen?” hän kysyi.
     ”Miten ei liittyisi?” minä näpäytin.
     Grant ei ilmeisesti tiennyt miten vastaisi, ja valitsikin toisen näkökulman. ”Akasia. Alaheimo: Mimosoideae. Heimo: Fabaceae. Palkokasvit. Ne tarjoavat ravintoa, energiaa ja tyydytystä ihmisruumiille. Hyvältä ystävältä saa saman.”
     ”Pöh”, minä sanoin. ”Viisi terälehteä. Niin pieniä että melkein jäävät ison heteen alle piiloon. Kätketty”, minä toistin. ”Salainen. Hede: rakkaus.” Kasvoni punehtuivat näin sanoessani, mutta en kääntynyt poispäin. Eikä kääntynyt Grantkaan.

Myös kukkien kieli on sopimus. Suuria väärinkäsityksiä syntyy, kun vastaanottaja tulkitsee viestin eri tavalla kuin lähettäjä on sen tarkoittanut. Erehdys voi olla kohtalokas, kuten Diffenbaughin romaanissa käy ilmi.

* * *

Kukkaiskielen tunnettu klassikkokuvaus on kertomus Ofelian kuolemasta William Shakespearen näytelmäklassikossa Hamlet. Ofelian hukkumisesta kertoo kuningatar Gertrud, Ofelian sulhasen Hamletin äiti. Kukkasymboliikkaa käytettäessä sanotaan rivien välissä sellaisia asioita, joista muuten täytyisi vaieta. Jos siis Ofelia valitessaan kukkia kimppuunsa tuntuu tarkoituksellisesti viittaavan kuolemanläheisiin ajatuksiin ja onnettomaan tilanteeseensa, itsemurhankaan mahdollisuutta ei voi sulkea pois (suom. Eeva-Liisa Manner, Tammi, 1981):

Gertrud:

Missä raita taipuu puron ylle
ja peilaa lehtiensä hopeaa.
Hän sitoi yhteen tuhatkaunokit,
nokkoset, orvokit ja kämmekät,
joille paimen antaa rivot nimet;
kuolleensormiksi ne tietää ujo neito.
Hän kiipesi kaartuville oksille
ripustaakseen niille seppeleensä,
kun petollinen oksanhaara murtui
ja pudotti hänet virtaan itkevään.

Ofelian sitoma kukkaseppele tai -kimppu on koostumukseltaan erikoinen: kun nokkosta yhdistetään kämmeköihin, niin motiivina tuskin on mahdollisimman ihastuttavan vaikutelman luominen. Voidaan siis olettaa, että Ofelia haluaa kertoa kimpulla jotakin. Nokkonen merkitsee kukkasymboliikassa huonoa onnea tai jopa julmuutta. Kumpaakin Ofelia on saanut osakseen: Hamlet on ollut julma häntä kohtaan ja Ofelian isä kuoli epäonnisesti olemalla ns. väärässä paikassa väärään aikaan. Tuhatkaunot taas viittaavat mm. uskolliseen rakkauteen ja rivoja nimityksiä kaiketi ulkonäön perusteella keränneiden kämmeköiden yhteyttä seksuaalisuuteen voi arvailla.

Kyseinen kämmekkä on Shakespeare-kommentaattorien mukaan “Early-purple Orchid” (orchis mascula), jonka suomenkielinen lajinimitys on miehenkämmekkä. Ja onhan tuo kieltämättä melko miehekäs kukka, koko komeudessaan (kuva esim. täällä). Mainitulla orkidealajilla on myös erityismerkitys: juurtensa ulkomuodon perusteella se on saanut kansanomaisen nimen ”kuolleen miehen sormet”. Tavallaanhan Ofelian onnettomuuden syynä ovat kuolleet miehet: Hamletin isän haamu, josta koko vyyhti lähtee liikkeelle, ja Ofelian oman isän kuolema, joka oli lopullinen silaus Ofelian mielenterveyden järkkymiselle.

Kimpun voi tulkita jäähyväisviestiksi. Tai sitten tapahtui todellakin vahinko. Kukkien kieli kertoo tällä kertaa vain sen, minkä lukija jo tietääkin. Muu jää salaisuudeksi.

* * *

Aidointa kukkien kieltä on kuitenkin voima ja kauneus, jotka kasveista itsestään välittyvät. Varsinkin nyt, kun kasvit vasta alkavat nousta esiin taimilaatikon mullasta, siihen sisältyy valtavasti merkityksiä, joita ei mistään symboliikkakirjoista löydä. Itämässä olevat siemenet kantavat sisällään koko tulevaa kesää, viestivät vihreydestä, väriloistosta ja lämmöstä.

Kun kotona on neljävuotias poika, taimilaatikoiden tarkkailusta ja vaalimisesta tulee hauska, yhteinen kevätharrastus. Tosin puutarhurin alku on niin innokas, että kastelua ja suihkepullon käyttöä pitää rajoittaa. Muuten kesä mätänee muovilaatikkoon.

Read Full Post »

Kirjavuosi 2011 – poisnukkuneita kirjailijoita

Paljon hyviä kirjoja on tänä vuonna kirjoitettu ja useita luettukin. Niitäkin voisi ruotia, vaan otetaan nyt tämän kerran hieman erilainen näkökulma aiheseen. Lyhyesti listaan sellaisia vuoden aikana poisnukkuneita kirjailijoita, jotka jollakin tavalla ovat olleet minulle merkityksellisiä tai joita olen ainakin joskus lukenut tai kenties olisi ainakin pitänyt lukea … Muutama nimi tuli heti mieleen, loput olen täydentänyt lähinnä Wikipedian listasta. Henkilöt eivät ole missään erityisessä järjestyksessä.

– – – – –

Vaclav Havel (1936–2011) En ole tainnut lukea Havelilta mitään, mutta paljon näytelmiä kirjoittaneen kirjailijan, yhteiskunnallisen vaikuttajan ja presidentin uraa on tietysti tullut seurattua. Ehkä siinä voisi olla ensi vuodelle yksi lukutavoite: jokin Havelin näytelmistä.

– – – – –

Martti Yrjänä Joensuu (1948–2011) Arvostettu suomalainen dekkaristi. Rikokset Joensuun kirjoissa eivät ole mitään monipolvisia murhamysteerejä tai itämafian kiemuroihin kompastelevia viritelmiä vaan hyvinkin arkisia ja tavallisia tapauksia. Se antaa romaaneille uskottavuutta. Jos yhtä romaania pitäisi suositella Harjunpää-sarjasta, sanoisin saman kuin ehkä moni muukin: Harjunpää ja poliisin poika (1983). Juttu Harjunpäästä Vantaan Laurissa.

– – – – –

Michael S. Hart (1947–2011) Luultavasti monelle tuntematon kirjallisuuden vaikuttaja, mutta jos haluaa hänen suuruuttaan ja merkitystään alleviivata, riittää kun mainitsee yhden nimen: Gutenberg-project. Hartin perustama kirjallisuuden aarreaitta pohjautuu työhön, jonka hän aloitti jo niinkin aikaisin kuin 1970-luvulla. Hartin elämäntyöstä kirjoitus Gutenberg-projectin sivuilla.

– – – – –

Christa Wolf (1929–2011) Oikeastaan Wolfia voin kiittää siitä, että kiinnostukseni antiikin myyttien mahdollisuuksiin heräsi aivan uudella, luovalla tavalla. Kun parikymppisenä luin Kassandran (1983, suom. 1985), olin vaikuttunut. Aiemminkin olin ollut innostunut myyteistä, mutta olin lukenut niitä sellaisenaan, alkuperäisinä. Kassandra sai innostumaan myyttien uudelleentulkinnoista. Onpa saanut monet muutkin: esimerkiksi Luotaajat-nimisen lukupiirin kokoontumisessa hämmentävältä vaikuttaneen teoksen keskustelussa on siirrytty pohtimaan aihetta, josta kaikilla on ollut mielipide. (Kumpi on Troija-elokuvassa komeampi, Brad Pitt vai Orlando Bloom?)

– – – – –

Zdenek Miler (1921–2011) Myyrä-hahmon luoja ei ole mikään kirjailija, mutta tarinankertojana hän on niin upea, että sopii hyvin tähänkin joukkoon. Myyrä-animaatioita esitettiin 70-luvulla Suomen televisiossakin, ja ne sopivat kyllä 60–70-luvuilla syntyneiden lapsuuden maisemaan niin hyvin, että melkein alkaa itkettää … Loistavinta Milerin luomassa hahmossa on kuitenkin sen ajattomuus: koskettaa aivan yhtä hyvin 2000-lukulaisenkin mielikuvitusmaailmaa. Terveellinen vastavoima Disneylle ja kaikenlaisille puhuville autoille yms. Myyrä-videoita löytyy mukavasti Youtubesta. Ja mikä parasta, niistä voi oppiakin: esimerkiksi tässä sen, kuinka lapsia tehdään!

– – – – –

Matti Pulkkinen (1944–2011) Samana syksynä kun aloitin kirjallisuudenopinnot Jyväskylässä, Pulkkisen viimeiseksi jäänyt (sitähän ei tuolloin tietenkään voinut tietää) romaani Ehdotus rakkausromaaniksi (1992) ilmestyi. Silloin en osannut ymmärtää, miksi Pulkkinen oli niin iso asia monille kirjallisuudenharrastajille. Nykyään osaan paremmin: kun Pulkkinen keväällä kuoli, hain kirjahyllystä Romaanihenkilön kuoleman (1985). Muodoltaan romaani herättää edelleen paljon ajatuksia, ja Pulkkisen proosa on kaunista luettavaa. – Iso asia Pulkkinen on monille edelleenkin, esimerkiksi Parnasson päätoimittajalle Jarmo Papinniemelle: Mahdottomien romaanien mies.

– – – – –

Bo Carpelan (1926–2011) Ei Carpelanista koskaan mitään ”Koko kansan Karppelaania” tullut, mutta minulla on kuitenkin sellainen käsitys, että vanhemmiten hän oli varsin laajan lukijakunnan rakastama – osittain varmasti Finlandia-voittojensa ansiosta. 70-luvun Carpelan vaikuttaa huomattavasti elitistisemmältä, Gunnar Björlingistä kiinnostuneelta suomenruotsalaiselta runoilijalta. Carpelanin kieli on hienoa, sen olen huomannut yrittäessäni (huomattavasti haasteellisempaa kuin ruotsinkieliset dekkarit …) lukea ruotsiksi hänen romaaniaan Berg (2005, suom. Kesän varjot – hämmentävä suomenkielinen nimi). Postuumisti julkaistu Lehtiä syksyn arkistosta minulla on vielä lukematta, säästelen sitä. Hienon katkelman tuosta teoksesta on blogikirjoituksessaan siteerannut Ilse: Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta.

– – – – –

Annika Idström (1947–2011) Nimitys ns. ”pahan koulukunnasta” on aina tuntunut päälleliimatulta nimikkeeltä, jolla on laitettu saman katon alle niinkin erilaisia kertojia kuin Idström, Esa Sariola, Eira Stenberg, Olli Jalonen ja Juha Seppälä. Mutta kieltämättä ainakin Idströmin romaanissa Veljeni Sebastian (1985) tuntuu jonkinlainen pahuuden kosketus – siis en tietenkään tarkoita, että kirjailija olisi paha. Mutta kuvauksen kohteessa pahuus tulee näkyviin. Elävästä arkistosta löytyy Annika Idströmin haastattelu vuodelta 1988.

– – – – –

Diana Wynne Jones (1934–2011) Fantasiakirjailija, jonka tunnetuin teos ainakin Suomessa lienee Liikkuva linna. Tunnetuksi sen on tehnyt Hayao Miyazakin ohjaama mainio, samanniminen animaatioelokuva. Wikipedian tietojen mukaan Jones on opiskellut kirjallisuutta Oxfordin yliopistossa, jossa hän kävi mm. J.R.R. Tolkienin ja C.S. Lewisin luennoilla! Muista Jonesin suomennetuista teoksista minulle tuttuja ovat samaan sarjaan kuuluvat Derkinhovin musta ruhtinas ja Aarnikotkan vuosi. Niitä oppilaatkin ovat jonkin verran lukeneet 8. luokan fantasiakirjavalintanaan, toki muitakin Jonesilta suomennettuja romaaneja.

– – – – –

Brian Jacques (1939–2011) Fantasiakirjailija hänkin. Tunnetuin hänen teoksistaan on Redwallin taru -sarja, josta on suomennettu suunnilleen puolet. Voi olla, että ihmismäisesti käyttäytyviä hiiriä, hillereitä, kärppiä, mäyriä yms. eläimiä vilisevässä teossarjassa ei ollut oikein potentiaalia Suomen markkinoilla. Itse olen lukenut pari, mutta jossakin minunkin kaikkiruokaisuuteni rajat menevät – toisaalta en ole ikinä pitänyt Kaislikossa suhisee -klassikostakaan, joten ehkä en vain kuulu kohderyhmään. Mutta ainakin 97 henkilöä tuntuu kuuluvan.

– – – – –

Arvo Salo (1932–2011) Vasemmistolaisen kirjailijan vuonna 1966 kantaesityksensä saanut Lapualaisooppera on vaikuttava teos luettunakin. Ja kyllähän tuo Ylen arkiston videopätkästä löytyvä nuoren Vesa-Matti Loirin esittämä Kosolan tulolaulu kajahtaa komiasti: ”Jumalauta, näillä lakeuksilla ei, jumalauta, pilkata Jumalaa!”

– – – – –

Kalevi Seilonen (1937–2011) Runoilija ja toimittaja, kirjallisuusvaikuttaja, joka oli keskeinen henkilö Helsingin kirjallisuuspiireissä. Seilosen runoja olen lukenut ja teksteistä paikoin vaikuttunut, mutta jotenkin ohueksi jää oma kokemukseni suhteessa siihen, miten painavaksi olen Seilosen merkityksen muiden teksteistä ja puheista ymmärtänyt. Minulta puuttuu ajallista ja aikalaisperspektiiviä. Sitä näkökulmaa voi lukea esimerkiksi Anita Konkan muistokirjoituksesta sekä Marjatta Ripsaluoman muistelmasta Vanhan vaiheilla.

– – – – –

Jorma Ojaharju (1938–2011) Pakko tunnustaa, mutta en ole lukenut ainuttakaan Ojaharjun romaania. Tässä voisi olla tuon alussa mainitun Havelin lisäksi toinen tutustumisen arvoinen kohde ensi vuodelle. Eli jos jollakin on tuntumaa Ojaharjun teoksiin, niin suositella saa.

– – – – –

Kirjailijat poistuvat, mutta heidän tekstinsä jäävät jäljelle ja muuttuvat luettaessa eläviksi sanoiksi, ajatuksiksi, kertomuksiksi. Tämä poisnukkuneiden lista ei ole mikään kattava esitys, sillä muitakin tänä vuonna menehtyneitä kirjailijoita varmasti on. Jos joku lukijoista haluaa täydentää listaa, niin kommentit ovat tervetulleita.

– – – – –

(lisätty 31.12.) Ja muutama lisäys tulikin. Aleksis Salusjärven ja hdcaniksen kommenteista poimittuna laitan tähän vielä muutaman nimen:

Jorge Semprún (1923-2011) Espanjalainen kirjailija, joka toimi sodan aikana Ranskan vastarintaliikkeessä ja myöhemmin vastusti Francon hallintoa. Aleksis Salusjärvi suosittelee kommentissaan Semprúnin teosta Kirjoittaminen tai elämä:

Semprúnin Kirjoittaminen tai elämä ei ole kevyt tai hauska kirja muuten, se kertoo hänen vaiheistaan keskitysleirillä, se on sävyltään täydellisen ahdistava teos. Hän kuitenkin kirjoittaa kokemuksistaan nimenomaan filosofina, taustanaan länsimaisen ajattelun suurimmat saavutukset. Jopa niin perusteellisesti, että kun häneltä kysytään ammattia hänen saapuessaan leiriin, hän vastaa “filosofi”. Vanki, joka kirjaa saapuneiden tietoja, ehdottaa jotain käytännöllisempää, koska tarpeeton aines tapetaan. Modernin Euroopan drakonisessa pimeydessä ei kaivattu ajattelua.

William Sleator (1945-2011) Scifikirjailija, joka tunnetaan erityisesti nuorille suunnatuista scifeistään. Muistelin ensin, että Sleatorin Aika-avain (suom. 1983) olisi ensimmäisiä scifejä, joita luin, mutta olinhan toki lukenut aiemmin jo esimerkiksi Edgar Rice Burroughsin Mars-sarjaa. Vai onko se enemmänkin fantasiaa?

Jerry Leiber (1933-2011) Kirjoittanut sanat sellaisiin rockklassikoihin kuin Hound Dog ja Jailhouse Rock. Todellinen runoilija siis.

Gil Scott-Heron (1949-2011) Runoilija-muusikko, joka on osaltaan vaikutta rap-musiikin kehittymiseen.

Read Full Post »

Jouluaaton tarinat

Blogihiljaisuus on venähtänyt Jäljen äänessä poikkeuksellisen pitkäksi. Valitettavasti. Syyttää voi lähinnä töitä ja hyviä kirjoja: molemmat ovat vieneet joulukuussa kaiken ylimääräisen ajan. Tänään kuitenkin oli viimeinen koulupäivä. Oppilaat saivat aamulla joulutodistuksensa, ja nyt voi hyvällä omallatunnolla keskittyä muuhun.

Tänään aamulla yläkoulussa pitämäni aamunavaus sopii mainiosti joulukuun talvipäivänseisauksen blogikirjoituksen inspiraatioksi. Aiheena ei ollut joulun sanoma Jeesus-lapsineen eikä musiikkina soinut Katri Helenan Joulumaa (sitä osastoa saa kuulla radiosta lähipäivinä riittämiin) vaan lähestyin joulun aikaa vastakkaisesta näkökulmasta.

Pimeydestä.

On sääli, että aina ei osata hyödyntää ulkona vallitsevaa tummuutta, josta löytyy valtavasti sävyjä sinisestä hämärästä täydelliseen mustuuteen. Väkisin yritetään sysätä pimeä syrjään ja unohtaa se: ymmärrettäväähän tällainen toki on, enkä itsekään kaamosajasta nauti, mutta kun vuodenaika nyt kerran on olemassa, kannattaisi käyttää sen mahdollisuuksia. Pimeys heijastaa alitajuntaa, pelkoja ja vaaran tunnetta, alkukantaisuutta. Tulen keksimisestä saakka ihmiskunta onkin pyristellyt pois pimeydestä. Niinpä pimeä on tavallaan myös teknologian, muovikulttuurin, kulutuksen ja tuhlailevan energiatalouden vastavoima, joka väijyy nurkkien hämärässä ja kuusen juurella.

Se on myös mysteerien, selittämättömän ja yliluonnollisen valtakuntaa, josta pääsee helposti osalliseksi. Pitää vain sammuttaa valot. Ja tietysti televisio. Oikean tunnelman saavuttamiseksi tarvitsee lisäksi häilyvää valoa antavan kynttilän, joka luo kiehtovia varjoja ja sumearajaisen, pimeän nieluun katoavan valokehän. Sitten antaa vain mielikuvitukselleen tilaa.

_ _ _ _ _ _

Oppia voisi ottaa viktoriaanisen ajan Englannista, jossa eräs kiinnostava jouluperinne oli kummitusjuttujen kertominen jouluaattoiltana. Tapa on jossain määrin voimissaan kaiketi edelleenkin, vaikka ikävä kyllä audiovisuaalinen kulttuuri on tuhonnut suuren osan suullisesta kertomaperinteestä. Ei nykyisin perheissä kerrota tarinoita, Englannissakaan. Taakkatulen korvaa televisio.

Mutta  vanhaan hyvään aikaan oli toisin. Jerome K. Jerome toteaa joulukertomusaiheisessa tarinakokoelmassaan (joka sisältää paitsi kummitusjuttuja myös pohdintaa perinteestä) Told After Supper (1891), että missä tahansa jouluaattoiltaa kokoontuu viettämään muutama englannin kielen taitaja, siellä kerrotaan karmaisevia juttuja kummituksista. Hänen mukaansa joulussa on erityistä tunnelmaa, joka vetää puoleensa aaveita samalla tavalla kuin kesäsade sammakoita.

1800-luvulla monet kirjailijat kirjoittivatkin jouluaattoiltaa varten kertomuksia, joita julkaistiin mm. lehtien jouluekstroina. Jouluaaton tarinatuokioista on myös esimerkkejä kirjallisuudessa. Hyvin tunnettu on mm. Henry Jamesin Ruuvikierre (1898), jossa kummitustarina kerrotaan juuri tällaiselle yhteen kokoontuneelle ystäväjoukolle. Hieman uudemmasta kirjallisuudesta voisi mainita Susan Hillin upean kauhuromaanin Woman in Black (1983), jonka alussa vietetään jouluiltaa takkatulen ja tarinoiden äärellä. Kertoja suhtautuu halveksuen illan kummitusjuttuihin, jotka ovat pelkkiä satuja. Hänellä on mielipiteeseensä syynsä. Kun romaanin kertojaa pyydetään vuorostaan tarinoimaan jokin hyytävä kertomus, hän vaikenee. Sillä hänellä on tarina, mutta se on liian hurja kerrottavaksi perheelle. Varsinkin kun se on tosi.

Susan Hillin romaanissa kummitusjuttua ei kerrotakaan seurueelle, mutta parinkymmenen vuoden takaiset tapahtumat vyöryvät kertojan mieleen eivätkä jätä rauhaan, joten hän alkaa kirjoittaa tarinaansa ja kertoa kohtaamisestaan mustapukuisen naisen kanssa. En kuitenkaan ala referoida Hillin romaanin juonta tässä, sillä ilman loppuratkaisuja sitä on turha ruotia ja loppuratkaisun paljastaminen taas veisi pohjan vaikuttavuudelta. Ensi vuoden puolella kirjasta on tulossa elokuva, joten voihan olla, että silloin kirjasta saadaan suomennoskin.

_ _ _ _ _

Jouluinen kummitustarinaperinne on lumoava, mutta ainakin minun kohdallani heikosti toteutettavissa. Oma perhe ei välttämättä innostu hyytävistä kertomuksista. Muutenkin kummitusjutun kertominen on vaikea laji: sopivan goottitunnelman luominen on monen asian summa. Itse tarina kuitenkin on tärkein, ja periaatteessa helposti voisi hyödyntää jotakin valmista, vaikkapa tuollaista vanhaa englantilaista tarinaa. Muokkaamalla ja versioimalla (ja hieman harjoittelemalla …) saisi ehkä synnytettyä uusvanhan, omaäänisen jutun.

Periaatteessa ei hullumpi idea vaikkapa jonkinlaiseksi pienen porukan pikkujoulunvietoksi, jossa kummitustarinat olisivat illan keskeinen anti. Tai vaihtoehtoisesti täytyy alkaa pehmittää sukulaisia ensin hieman kevyemmillä tarinoilla – ja vasta parin joulun ”siedätyshoidon” jälkeen sitten niitä hyytävämpiä kertomuksia.

Read Full Post »

Sarah Waters: Vieras kartanossa

Joskus yllättyy, kun kirjailija paljastaa teoksensa taustoja. Sarah Watersin artikkeli The Lost Girl (Guardian) romaaninsa Vieras kartanossa (2009, suom. Helene Bützow, 2011, Tammi) syntyyn vaikuttaneista teksteistä ja tapahtumista on kiinnostava. Romaanissa täysin sivuhenkilöksi jääneen palvelustytön henkilökuvaa innoittanut Josephine Teyn dekkari The Franchise Affair (1948)tuntuu olleen keskeinen Watersin kirjoitusprosessin alkuvaiheessa, samoin 1750-luvulla tapahtunut skandaalimainen tapaus, johon taas Tey on perustanut tarinansa: nuori palvelustyttö katosi kuukaudeksi ja väitti myöhemmin, että prostituutiota harjoittavat naiset pitivät häntä vankinaan ja yrittivät pakottaa seksityöläiseksi.

Watersin Vieras kartanossa on kuitenkin kummitustarina, ja yhteyttä Josephine Teyn dekkariin tai sen taustalla oleviin tapahtumiin olisi mahdoton keksiä, ellei Waters itse asiasta artikkelissaan mainitsisi. Hän sanoo lähteneensä kehittelemään kirjan ideaa palvelustytön tarinaa ajatellen – lopputuloksesta vain tuli jotakin aivan muuta.

Jos mahdollinen lukija haluaa tietää millainen 1940-luvun Englantiin sijoittuva goottiromanssi Sarah Watersin kummitustarina on, kannattaa vilkaista juttuni Maailmankirjoissa:

Sarah Waters: Vieras kartanossa

– Liitän tähän vielä lukuvinkiksi Watersin artikkelin lopusta hänen oman kummitustarinoiden TOP-kympin. Se on kokoelma erityylisiä kauhukertomuksia, joista joissakin tuo ”kummitus” täytyy ymmärtää laajasti, pikemminkin ”kammotuksena”. Aivan erinomainen lista, tätä suosittelen minäkin!

W. W. Jacobs: Apinan käsi (The Monkey’s Paw)

Sheridan Le Fanu: Carmilla

Kazuo Ishiguro: Silmissä siintävät vuoret

Charlotte Perkins Gilman: Keltainen seinäpaperi (The Yellow Wallpaper)

Kelly Link: The Specialist’s Hat

Shirley Jackson: The Haunting of Hill House

Henry James: Ruuvikierre (The Turn of The Screw)

Elizabeth Bowen: Aaverakastaja (The Demon Lover)

Susan Hill: The Woman in Black

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani (The Beloved)

Read Full Post »

Fjodor Dostojevski: Kaksoisolento

Jäljen äänessä on ollut hiljaista viime aikoina. Ei oikein jaksa kesällä paneutua blogiin, kun ulkona on niin vihreätä. Toisaalta kesäisin lukijoitakin on vähemmän vaikka bloggaisikin. Ehkä hyviä juttuja kannattaa siis säästellä elo-syyskuuhun saakka.

Jotta kesäkuullekin tulisi edes yksi merkintä, vinkkaan toisaalle. Luin uuden suomennoksen Fjodor Dostojevskin romaanista Kaksoisolento (alkuteos 1846, suom. Olli Kuukasjärvi, Otava, 2011) ja kirjoitin siitä jutun Maailmankirjat-verkkolehteen. Pidin itse tästä Dostojevskin romaanista, joka aiheeltaan liittyy perinteikkääseen kaksoisolento-traditioon mutta on silti yllättävän puhutteleva 2000-lukulaisen näkökulmasta. Ja ennen kaikkea mukava luettava Dostojevskin romaaniksi, sivuja vain reilut 200 ja suomennos on hyvä.

Näin alkaa juttu Maailmankirjoissa:

Klassikkokirjailijoiden vähäpätöisempien teosten kohtalona on yleensä jäädä kirjaston hyllyyn pölyttymään, kun vierestä viedään esimerkiksi Rikos ja rangaistus tai Idiootti tai Karamazovin veljekset. Silti ”100 klassikkoa” tai ”500 romaania, jotka jokaisen tulee lukea”-listausten ulottumattomiin jäävät teokset saattavat olla yllättävän antoisia lukukokemuksia: jopa antoisampia kuin kirjailijoiden pääteokset, sillä niihin on usein helpompi muodostaa omakohtainen lukijasuhde. Kirjallisuushistorian merkkipaalut kun ovat filmatisointien, dramatisointien ja lukemattomien esseiden, tutkimusten yms. kirjoitusten raskauttamia. Niiden äärellä tuntee nahoissaan koko länsimaisen kirjallisuuden painolastin ja alkaa epäillä omien tulkintojen yrittämisen mielekkyyttä: mitäpä voi Raskolnikovin tekemästä kirvesmurhasta enää sanoa?

Ehkä juuri siksi Fjodor Dostojevskin Kaksoisolento (alkuteos 1846, suom. Olli Kuukasjärvi, Otava, 2011) on niin vapauttava lukukokemus. Tai sitten syynä tunteeseen on vain tuore käännös, jonka teksti etenee melkeinpä epädostojevskimaisen kevyesti. – Romaanissa nimineuvos Goljadkinin maailma järkkyy, kun hänen elämäänsä astuu kaksoisolento. Ensimmäinen kohtaaminen tapahtuu sattumalta lumipyryssä:

Ohikulkija oli jo katoamassa lumipyryyn. Hänkin käveli nopeasti, oli pukeutunut samaan tapaan kuin herra Goljadkin, kietoutunut tiukasti vaatteisiinsa päälaelta jalkoihin asti ja tepsutti Fontankaa pitkin lyhyin ja tihein, hieman lönkyttävin askelin. ”Mitä, mitä tämä on?” suhahti herra Goljadkin hymyillen epäuskoisesti mutta vavahti kauttaaltaan. Kylmät väreet kiirivät hänen selkäpiitään pitkin. Ohikulkija oli sillä välin kadonnut kokonaan eikä enää kuulunut edes hänen askeleitaan, mutta herra Goljadkin seisoi yhä paikallaan ja tuijotti hänen jälkeensä. Lopulta hän alkoi vähitellen tointua. ”Mutta mitä tämä oikein merkitsee?” hän ajatteli tuohtuneena. ”Olenko minä tosiaan tullut hulluksi?”

Lopun  kritiikistä voi lukea Maailmankirjoissa.

Read Full Post »

Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

Vaikka en olekaan mikään intomielinen kuntoilija, olen toisinaan harrastanut juoksemista. Sanon toisinaan, sillä yleensä joko laiskuus tai tietyt perusongelmat (nilkka, polvi) ovat tyrehdyttäneet motivaation olemattomiin ennemmin tai myöhemmin. Kuitenkin melkein joka kevät tulee lenkkarit kaivettua esiin, ja joinakin vuosina vire on kestänyt pitkälle syksyyn, jopa talveenkin. Mutta vain joinakin vuosina – usein taas säännöllinen lenkkeily on lopahtanut vuodeksi, pariksikin.

Pitkänperjantain kärsimysteemaa kunnioittaen kävin pitkästä aikaa kunnon lenkillä. Ei tuntunut kovin hyvältä, mutta ei erityisen pahaltakaan: hapenotto ja lihaskunto ovat alamaissa, mutta kun on joskus juoksua harrastanut, osaa kuunnella kehoa ja askeltaa sen mukaan. Hengitys ei vielä löydä oikeaa rytmiä, ja jalat ovat arat (tottuneet viime kuukausina lähinnä kävelemään olohuoneen matolla …). Asfaltille ei ole asiaa,  pururadalla ylämäet menevät kävelyksi. Se ei kuitenkaan haittaa: tämä on alku, ja jos kaikki sujuu kuten aiempinakin keväinä, parin kuukauden päästä hölkkääminen tuntuu jopa hyvältä.

 Jonkinlaisen kimmokkeen keväinen lenkille lähtö kuitenkin vaatii. Tällä kertaa se oli Haruki Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (ilm. 2007, suom. Jyrki Kiiskinen, 2011, Tammi). Teoksessa kirjailija Murakami kertoo intohimoisesta harrastuksestaan, juoksemisesta, jonka hän aloitti 33-vuotiaana samoihin aikoihin, kun hänen kirjailijan uransa kunnolla käynnistyi (Murakami on syntynyt v. 1949, ja hänen kolmas romaaninsa Suuri lammasseikkailu ilmestyi v. 1982 – kahta ensimmäistä romaaniaan Murakami pitää heikkoina.) – Kirjoittaessaan juoksemisesta kertovaa kirjaansa Murakami on 58-vuotias ja juoksee päivittäin. Hän juoksee maratoneja ja käy triathlon-kilpailuissa. Liikunta on hänelle elämäntapa ja juokseminen filosofia, joka hyödyttää myös kirjailijan työtä: 

Suurimman osan siitä, minkä tiedän kirjoittamisesta, olen oppinut juoksemalla joka päivä. Nämä oppitunnit ovat käytännönläheisiä ja ruumiillisia. Kuinka paljon voin painostaa itseäni? Kuinka pitkä lepo kuuluu asiaan – ja kuinka paljon on liikaa? Miten pitkälle voin mennä, niin että lopputulos on yhä kelvollinen ja johdonmukainen? Milloin tekstistä tulee ahdasmielistä ja jäykkää? Missä määrin minun pitäisi tiedostaa ulkomaailma, ja missä määrin minun pitäisi keskittyä sisäiseen maailmaani? Missä määrin luottaa kykyihini, ja milloin minun pitäisi alkaa epäillä itseäni? Tiedän että tuotantoni olisi ollut huimaavan erilaista, ellei minusta olisi tullut kestävyysjuoksijaa samalla kun minusta tuli romaanikirjailija. Miten erilaista? Vaikea sanoa. Mutta jokin olisi täysin toisenlaista.

Vaikka olenkin vain ailahtelevainen sunnuntaijuoksija, tunnistan heti, mistä Murakami puhuu. Aina silloin, kun olen kyennyt harrastamaan lenkkeilyä vuoden tai edes puolikin vuotta yhtäjaksoisesti, käsitys omasta itsestä ja suorituskyvystä on ollut parhaimmillaan, ajankäyttö tehokkaimmillaan. Joku voisi väittää, että syinä ovat olleet parempi kunto ja jaksaminen, happipitoisemmat aivot jne., ja on myönnettävä, että tokihan sellaisillakin tervehdyttävillä vaikutuksilla oma merkityksensä on. Mielestäni omalla kohdallani kyse on ensisijaisesti ollut aina paremmasta oman mielen ja fysiikan hallinnasta, johon kolmisen kertaa viikossa juostu lenkki hyvin koulii (ikinä en ole juossut kerran päivässä, tuntuu aivan ylimitoitetulta). Keskittyminen, pitkäjänteisyys ja yleensäkin asioihin tarttuminen tuntuvat vaivattomilta, kun laiskuuttaan vastaan hangoittelevat laiska sielu ja heikko ruumis ovat paremmassa ojennuksessa.

Liiallisuuksiin en kuitenkaan haluaisi mennä: kauhistuttaa ajatus lommoposkisesta juoksuhullusta, joka maaninen palo silmissään nielee kilometrejä toisensa jälkeen. Vaikka olen omallakin kohdallani huomannut, että hallinta ja itsekontrolli parantavat tuloksia, eivät ne mielestäni ole pelkästään hyväksi. Voi ajautua omaan päänsä sisäiseen totalitarismiin, jossa ehdottomat säännöt ja velvoitteet säätelevät koko elämää. – Mutta se, mikä ei sovi minulle, voi sopia muille. Kun lukee Murakamin kirjaa, vaikuttuu hänen kestävyysjuoksuharrastuksensa lisäksi yleensäkin hänen kurinalaisuudestaan. Kirjailijan koko elämä tuntuu olevan hallittua ja kontrolloitua: esimerkiksi saadessaan ystäviltään kutsuja illanviettoihin hän vastaa kieltävästi, sillä nukkumaan pitää mennä ennen kymmentä – jotta jaksaa herätä viideltä kirjoittamaan.

Minä olen sivupolkujen ja sattumanvaraisten pysähdysten ystävä (kunhan niihin ei sisälly riskitekijöitä, sillä riskinsietokykyni on äärimmäisen heikko). Siksi minusta ei olekaan juoksemaan maratonia tai edes puolimaratonia, vaikka joskus olen ainakin jälkimmäisen tasoisessa kunnossa ollut. – Todellisen kestävyysjuoksijan luonteella varustettu pystyy sulkemaan kaikki asiat mielestään, jopa kärsimyksenkin, ja keskittymään vain juoksemiseen. Näin Murakami, kun 100 kilometrin ultramatkasta vajaa puolet on jäljellä ja jalat ”karjuvat ahdingossaan”: 

En ole ihminen. Minä olen kone. Minun ei tarvitse tuntea mitään. Taaperra vain eteenpäin. Toistan sitä kuin mantraa. Kirjaimellinen, mekaaninen toisto. Ja yritän kovasti kutistaa havaittavan maailman kapeimpiin mahdollisiin parametreihin. Minä näen vain maan kolme metriä edessäni, en mitään sen tuolla puolen. Koko maailmani koostuu kolmesta metristä maata edessäni. Sen pidemmälle ei tarvitse ajatella. Taivas ja tuuli, ruoho, ruohoa rouskuttavat lehmät, katsojat, kannustushuudot, järvi, romaanit, todellisuus, menneisyys, muisti, ne eivät tarkoita minulle mitään. Päästä kolme metriä eteenpäin – se on minun vaatimaton syyni elää ihmisenä. Ei, anteeksi, vaan koneena.

Murakami kuvaa, kuinka ultramatkan kriittisimmillä hetkillä oma persoona ja mieli väistyvät taka-alalle: oleellista on vain juokseminen. Luulen, että tämä on ideaalitila, jota kaikki pitkiä lenkkejä harrastavat ainakin jossain määrin tavoittelevat. Juokseminen rinnastuu eräänlaiseen meditaatioon, jossa mieli tyhjenee ja yksilö menettää merkityksensä. – Tietenkään en ole itse kokenut mitään niin totaalista kuin Murakami ultramatkallaan, mutta tunnistan fiiliksen. En ole ikinä oivaltanut joogan merkitystä (vaikka on tullut kokeiltua) tai rentoutumista (ei, ei sovi minulle, hermostun jo kun joku alkaa puhua aiheesta), mutta pitkillä lenkeillä minäkin olen parhaimmillani päässyt askelten ja hengityksen monotonisen rytmin kautta eräänlaiselle meditatiiviselle tasolle, jossa ajatukset alkavat kaikota taka-alalle.

Murakamin kaltaiseksi juoksukoneeksi minun luonteellani varustetusta tapauksesta ei kuitenkaan ole. Ei yksinkertaisesti enää kiinnosta jatkaa matkaa silloin, kun juoksu ei kulje. Meditatiivinen tilakin romahtaa heti, kun piina kasvaa liian suureksi.

Murakamin kirjaa suosittelen kaikille, jotka ovat joskus harrastaneet jotakin kestävyyttä vaativaa liikuntaa. Juoksemisen voi ajatella olevan vain universaalisti tuttu esimerkki: aivan yhtä hyvin Murakami voisi kirjoittaa hiihtämisestä, pyöräilystä, soudusta, uinnista jne. (pyöräilystä ja uinnista hän kertookin, sillä onhan kirjassa puhetta myös triathlonista). Ja voi kirjaa suositella myös kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille, ja erityisesti tietysti heille, jotka ovat lukeneet Murakamin kirjoja. – Murakami itse ei halua olla mikään juoksemisharrastuksen sanansaattaja. Hänen mielestään juoksemisen tuputtaminen ihmisille olisi yhtä typerää, kuin jos yrittäisi innostaa kaikkia kirjailijoiksi. Juoksemisen motivaation täytyy lähteä omasta itsestä:

Aina kun näen opiskelijoita, jotka on pakotettu juoksemaan pitkiä lenkkejä voimistelutunneilla, minä säälin heitä. Se on turhaa kidutusta, jos he kerran eivät pidä lenkkeilystä tai eivät ole tarpeeksi hyvässä kunnossa. Haluan aina neuvoa opettajia, etteivät he pakottaisi kaikkia yläasteikäisiä oppilaita juoksemaan samoja matkoja, mutta epäilenpä ettei kukaan kuuntelisi minua. Sellaisia koulut ovat. Tärkein asia jonka opimme koulussa on se, että tärkeimpiä asioita ei voi oppia koulussa.

Tuo viimeinen virke on muuten niin hyvä, että saisikohan sen mitenkään ujutettua seuraavaan peruskoulun valtakunnalliseen opetussuunnitelmaan. Sopisi hyvin kohtaan ”Opetuksen keskeiset sisällöt ja tavoitteet” …

– – – – –

Tänään ilma on loistava, ja heti kun aamukahvi on riittävästi vajunnut vatsassa, täytyy vetää lenkkitossut jalkaan. Jos olisin parikymmentä vuotta nuorempi, loikkisin kuin nuori varsa kevätauringossa. Nyt askel on vaatimattomampi. Pääasia, että on taas herätty horroksesta.

Read Full Post »