Ekologisen trillerin kulta-aika

Siinä se jälleen lukee, tällä kertaa Risto Isomäen romaanin Litium 6 (2007, Tammi) takakannessa: ekologinen trilleri. – Nimilappu, joka tekee lähes pelkästään viihteeksi leimautuneesta jännitysgenrestä taas markkinakelpoisen laajemmallekin yleisölle. Onhan ekologinen näkökulma paitsi ajankohtainen niin myös melkeinpä välttämätön maapallon ja ihmiskunnan tulevaisuutta ajatellen. Trendikkäässä genressä on kuitenkin myös ongelmansa: ympäristökysymyksiin keskittyvä teema saattaa tehdä romaanista eettisesti hyvän, mutta se ei sinällään kuitenkaan riitä tekemään romaanista hyvää trilleriä. Ympäristöpamfletin kirjoittaminen trillerin sisään saattaa nimittäin kostautua juonen ja rakenteen tasolla.

Ekologisella trillerillä on tällä hetkellä markkinapotentiaalia. Periaatteessa kyseisen genren kaltaisia kirjoja on kirjoitettu aiemminkin, ne on vain luokiteltu scifiksi. Ihmiskunnan itsetuho / ”luonnon vastaisku” ihmisten toimille ovat olleet tieteiskirjallisuudessa varsin käsiteltyjä aiheita. Ne ovat kuitenkin yleensä sijoittuneet kauas tulevaisuuteen, jonnekin vasta useiden sukupolvien kuluttua tapahtuviksi uhkakuviksi. Nyt vastaavat tarinat eivät enää olekaan scifiä, sillä viimeistään tämän vuosikymmenen kuluessa ilmastonmuutos uhkineen on osoittautumassa tosiasiaksi, ja vieläpä juuri nyt tapahtuvaksi – dystopia ei sijaitsekaan hamassa tulevaisuudessa,  vaan se tapahtuu juuri nyt: ensioireet ovat jo havaittavissa. Scifi-genrestä ”ulostuleminen”  mahdollistaa myös laajemman lukijakunnan, sillä tieteiskirjallisuus saattaa monesta potentiaalisesta trillerin ystävästä tuntua vieraalta. Hyvä esimerkki tästä on viime vuonna suomennettu Frank Schätzingin Pedot , joka edustaa aihepiiriltään ekologista trilleriä, mutta jonka voi luokitella scifiksikin.

Ekologinen trilleri ammentaa aineksia muistakin jo vakiintuneista populaarikulttuurin genreistä, esimerkiksi katastrofielokuvista, joissa luonto osoittaa voimansa ja ”raivonsa”. Kuitenkaan vaikkapa hirmumyrskyistä tai lähestyvän komeetan uhasta kertovassa elokuvassa luonnon toimintaa ei ole motivoitu millään tavalla: ekologisessa trillerissä tuodaan esille syyllinen, eli ihminen itse, joka on ahneudellaan ja piittaamattomuudellaan järkyttänyt luonnon tasapainon. Tässä uhan syntymisessä juuri piileekin se tekijä, joka erottaa ekologisen trillerin omaksi alalajikseen.

Hyvä esimerkki olisi tappajaviruksen leviämisestä kertova trilleri. En ole tosin tainut lukea ainuttakaan, mutta aiheeseen liittyviä elokuvia olen nähnyt joitakin. Oletetaan, että tarinassa jostakin alkaa levitä uusi, entistä tappavampi ja helpommin tarttuva virus (Ebola-niminen trilleri taitaa olla kirjoitettukin). Aiheessa ei kuitenkaan sinällään ole mitään ekologista (paitsi että valtava joukko ihmisiä kuolee, mikä luonnon kannalta on hyvä asia). Jos mutaation on luonut esim. jokin USAn armeijan salainen laboratorio, sairauden syy on ihmisen toiminnassa, mutta edelleenkin näkökulma puuttuu. Samoin jos kyse on terrorismista, ei siinäkään ole ekologisen trillerin aineksia.

Jotta tarinan voisi luokitella ekologiseksi trilleriksi, pitäisi viruksen syntyyn vaikuttaa jokin tällä hetkellä ympäristön kannalta riskitekijäksi arvioitu seikka – esimerkiksi geenimanipulointi. Tällöin trillerissä pitää ehdottomasti olla geenimanipulointiin kriittisesti suhtautuvia asiantuntijoita, jotka ovat jo vuosikausia vastustaneet luonnon perimän sorkkimista ja joiden uhkakuvat alkavat vähitellen käydä toteen. Ideaan tietysti kuuluu se, että heidät yritetään aluksi vaientaa – pahiksina on markkinavoimat, suuryritykset, konservatiiviset tiedemiehet ja mukavuudenhaluinen kasvoton kuluttaja – mutta kun tilanne alkaa riistäytyä käsistä, nämä aiemmin hyljeksityt sankarit nousevat pelastamaan maailman. Ja ekologisen trillerin hengessä kirja on tungettu täyteen tietoa ja luentoja aiheesta geenimanipulaation vaarat.

Tämäntyylinen trilleri tuli pari päivää sitten kaksiosaisena sarjana televisiosta. Lontoo tulvii kertoo siitä, millaisia tuhoja todella paha hirmumyrsky voisi aiheuttaa osuessaan täydellä voimalla Lontooseen. Todellista esimerkkiä ei tarvitse hakea kaukaa, New Orleansin tapahtumat ovat vielä tuoreessa muistissa. Lontoo tulvii -sarjassa vanha tiedemies oli ennustanut pahimman mahdollisen uhkakuvan – häntä ei kuitenkaan uskottu. Ja vasta kun kaikki on jo veden vallassa, hänet haetaan paikalle pelastamaan kaupunki. – Mutta oliko kyse ekologisesta trilleristä vai pelkästä katastrofielokuvasta? Väittäisin, että tällaiset katastrofielokuvat alkavat väistämättäkin olla luonteeltaan ekologisia trillereitä, vaikka tapahtumia ei koko ajan selitettäisikään ilmastonmuutoksen kautta. Hirmumyrskyjen ja muiden ääri-ilmiöiden lisääntymisen sekä merenpinnan kohoamisen yleisö osaa liittää ilmastonmuutoksen seurauksiin ilman selittelyjäkin.

Lähivuosina ekologinen trilleri tulee genrenä voimistumaan todennäköisesti kovastikin. Kovin pitkäaikainen se ei kuitenkaan välttämättä ole. Jos uhkakuvat käyvät toteen, siltä katoaa pohja: kun ihmiskunta alkaa todella kamppailla olemassaolostaan, sisältyy ekologinen näkökulma ihmisten kokemusmaailmaan automaattisesti. Silloin luulisi taas scifin voimistuvan visioineen siitä, miten ihmiskunnan voisi teknologian avulla pelastaa.

Mutta palataanpa alkuun ja Isomäen teokseen. Litium 6 on kelpo jännäri, jossa USAn ydinterrorismiin erikoistunut yksikkö saa vihiä tuhovoimaltaan todella suuresta iskusta, joka vaarantaisi miljoonien ihmisten hengen. Kirjassa on ekologinen sanoma: ydinvoima ei ole riskitöntä. Silti perusasetelma kirjassa ei oikeastaan poikkea esim. 007-tyylisestä agenttijännäristä: vastustajana on fundamentalistinen terroristiryhmä, jonka toimet pitää selvittää ja eliminoida. Isomäen edellinen romaani Sarasvatin hiekkaa oli lähtökohdiltaan selkeämmin ekologinen trilleri: siinä syypää tuhoon oli ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos.

Litium 6 -romaanin oikeutus ekologinen trilleri -nimikkeeseen kyllä sinänsä täyttyy kirjaan sisällytetyn ydinvoima-kritiikin turvin, mutta juonen kohdalla ympäristönäkökulmaa täytyy kaivella hieman pintaa syvemmältä. Päättelyketju on seuraavanlainen: ihmiskunta pyrkii hillitsemään aiheuttamaansa ilmastonmuutosta ydinvoiman käytön lisäämisellä ==> mitä enemmän ydinvoimaa käytetään, sen suurempi on riski, että siihen kohdistuu terrorismia  ==> joten kirjassa käsitelty ydinterrorismi on sekin tavallaan ilmastonmuutoksen seurausta. – Tällä perusteella mikä tahansa ydinterrorismista kertova jännäri voisi olla ekologinen trilleri. Isomäeltä on muuten taktisesti hyvä veto nostaa ydinvoimanvastustuksessaan esille tuo terrorismi. Se puree hyvin suureen yleisöön, on riittävän konkreettinen ja sille voi mielessään luoda kasvot.

                                                         ————————-

Jään odottelemaan, milloin James Bond seikkailee ekologisessa trillerissä. Kylmän sodan jälkeen 007-saagassa on jo käsitelty niin huumekauppiaat, terroristit kuin hullut diktaattoritkin. Melko heppoisiksi ovat osoittautuneet, vaikka täpäriäkin tilanteita on ollut. Ihmiskunnan tämän hetken pelottavin vihollinen eli ilmastonmuutos tarjoaisi varteenotettavan vastustajan tuplanollallekin.

Read Full Post »

Viimeiset pisarat

Jälleen kerran kovaa tekstiä: sininen pallo on vaarassa, ja ihmiskunta uhkaa tukehtua hiilidioksidipäästöihinsä. Tällä kertaa aiheesta saarnaa entinen öljy-yhtiöiden palkollinen, nykyinen aurinkoenergiayrityksen toimitusjohtaja Jeremy Legget. Suhtautuminen öljyvaroihin saa miltei uskonnollisia sävyjä: öljyteollisuuden piirissä öljyvarojen riittävyyttä vielä pitkälle tulevaisuuteen ei tule epäillä eikä kyseenalaistaa. ”Hyvien puolelle” hypännyt Legget kuuluu epäilijöihin, joiden mielestä öljyntuotannossa on jo kenties nyt saavutettu tuotantohuippu. Vaikka Leggetin kirjoitusten hienoinen fanaattisuus ( + se, että hän itse työskentelee aurinkoevergia-alalla …) välillä hieman ärsyttää lukuhermoja, on hänen esittämänsä perustelut öljykriisin välittömästä uhasta uskottavia.

Leggettin teos Viimeiset pisarat – Hupeneva öljy, lämpenevä ilmasto (2005, Half Gone – Oil, Gas, Hot Air and the Global Energy Crisis, suom. 2007, LIKE) antaa erittäin raadollisen kuvan länsimaisen teollisen ajan öljyisestä historiasta. Aluksi öljyteollisuus oli renki, teollisen kehityksen moottori, mutta vähitellen siitä tuli isäntä, joka itsepintaisesti ja tehokkaasti suojelee saavutettuja etujaan. Leggettin salaliittoteoriat, joilla hän öljyalaa suomii, on helppo uskoa, koska ne eivät itse asiassa edes ole kovin salaisia. Esimerkiksi öljyteollisuuden ja autoteollisuuden pitkään jatkunut yhteistoiminta ei kaiketi ole koskaan edes pyrkinyt pysyttelemään salassa. Legget kertoo esimerkin 1930-luvulta, Yhdysvalloista:

Autonvalmistajatkaan eivät karsastaneet myynnin edistämiseen tähtääviä salaliittoja. 1930-luvun lopulla General Motors ja Chevron ostivat sähköjunaverkoston, jonka ympärille Los Angelesin esikaupungit oli rakennettu. Sitten ne lakkauttivat sen. Sama toistui muissa suurissa kaupungeissa, ja mukaan tuli myös muita öljy-yhtiöitä. Paikallinen päätöksenteko jyrättiin ja amerikkalaiset naitettiin väkisin öljyn ja autojen kanssa.

Leggett keskittyy paljon Yhdysvaltoihin, mutta onhan se perusteltua: maailman suurimman talousmahdin suurimmat yritykset ovat juuri energiayhtiöitä, joiden vaikutus koko globaaliin talouteen on merkittävä. Koko maailmantalous on itse asiassa rakennettu öljyn varaan. Leggett käsitteleekin kahta öljyriippuvuuden aiheuttamaa globaalia kriisiä, jotka ovat odotettavissa piakkoin: öljyn hupenemisen katastrofaalinen vaikutus maailmantalouteen ja toisaalta fossiilisten polttoaineiden käytön aiheuttama ilmastonmuutos. Pahimmassa tapauksessa öljyn hupeneminen jopa paradoksaalisesti lisää jälkimmäistä: öljyteollisuus on valheillaan (Leggettin mukaan öljyvarojen riittävyyttä on liioiteltu) saanut aikaan sen, että vaihtoehtoisia energiamuotoja ei ole tarpeeksi saatavilla öljyn loppuessa. Niinpä on turvauduttava ilmaston kannalta vielä pahempaan kivihiileen ja öljyn jalostamiseen öljyhiekasta yms. toissijaisista, huonommin hyödynnettävissä olevista varoista, jotka ovat tuotantoprosessiltaan erittäin saastuttavia.

Eli maailma tulee heräämään öljyn loppumiseen vasta silloin, kun se on jo liian myöhäistä. Todennäköisesti seuraa maailmantalouden romahdus, pahempi kuin 20-luvun lopulla alkkanut lama. Leggettin mukaan maailmantalous saattaa romahtaa hurjimpien arvioiden mukaan jopa 20-30%. Vaihtoehdoksi Leggett esittää vaihtoehtoisia energiamuotoja, mm. aurinkoenergiaa, biomassaa, biopolttoaineita, tuulivoimaa, aalto- ja vuorovesivoimaloita jne. Ydinvoimaan Leggett ei juuri usko. Lisäksi tärkeää on keskittää huomio energiatehokkuuteen ja uusiutuvan energian varastointiin. Leggett asuu Iso-Britanniassa, ja huonosta energiatehokkuudesta hän ottaa esimerkiksi mm. englantilaisen rakennuskannan, jossa lämpö karkaa harakoille: kylminä talvina maassa kuolee asunnoissaan paljon vanhuksia kylmyyteen, mutta todellisessa pakkasmaassa Suomessa ei.

Uusiutuvan energian varastointi eli akut yms. (tuuli- ja aurinkoenergiaa on opittava varastoimaan kustannustehokkaasti) ovat myös olennaisessa asemassa. Siksi Leggett arvioikin näiden alojen kasvavan huimasti lähivuosina. Käsittääkseni rahaa sijoittajat tuskin tulevat tahkoamaan uusilta aloilta kovinkaan paljon (ainakaan lyhyellä tähtäimellä), sillä tutkimukseen ja tekniikan kehittämiseen tulee uppoamaan paljon rahaa. Paras vaihtoehto tietysti olisi, jos suurten pääomien öljyteollisuus lähtisi suurella panoksella mukaan uusiutuvien energiamuotojen kehittelyyn mahdollisimman pian eikä keskittyisi tuloksettomaan öljyn etsintään.

Talouden romahtamisen ohella toinen öljyyn liittyvä kriisi on tietysti ilmastonmuutos. Leggett – kuten pelottavan monet muutkin – tuntuu olevan sitä mieltä, että kenties olemme menneet jo liian pitkälle: hallitsemattoman ilmastonmuutoksen uhka on ovella. Ilmastonmuutosta ei voi enää välttää, ainoastaan voi vaikuttaa sen vakavuuteen. Pahin saatana on tässä asiassa tietysti Yhdysvallat, jota ei kiinnosta pätkääkään hiilipäästöjen vähentäminen – sehän voisi vaikuttaa talouskasvuun! – Uskomatonta lyhytnäköisyyttä, sillä ilmastonmuutos tulee joka tapauksessa vaikuttamaan talouskasvuun.

Kokonaisuudessaan Leggettin kirja on mielenkiintoinen, mutta turhan pitkä ja hieman huonosti toimitettu. Leggett kertoo kiinnostavasti ja asiantuntevasti (onhan hän geologi) öljyn etsinnästä ja öljyteollisuuden historiasta. Usein hän kuitenkin pitkästyttää lukijaa turhan yksityiskohtaisilla esimerkeillä erilaisista öljy- ja energia-alan tapauksista, seminaareista yms. tyyliin ”kuka teki ja sanoi ja mitä”. Toinen ongelma kirjassa on sen monipuolisuudessa, mikä toisaalta on ansiokin. Olen lukenut aiemmin parempiakin kirjoja ilmastonmuutoksesta ja vihreistä energiamuodoista: Leggett voisi keskittyä pelkästään öljykriisiin ja öljy-yhtiöiden kritisoimiseen, sillä se on hänen ominta aluettaan. Teos paisuu liikaa.

Pari kiinnostavaa yksityiskohtaa kirjasta voisi vielä mainita. Toinen on mahdollinen fasismin nousu, toinen liittyy Ilmestyskirjaan. Leggett siis ennustaa öljykriisin johtavan maailmantalouden romahtamiseen (erittäin vakuuttavasti, luettuani teoksen ja asiaa ajateltuani ei ole mitenkään perusteetonta väittää, että 10-20 vuoden sisällä energiakriisi alkaa olla tosiasia ja aivan eri mittaluokassa kuin joskus 70-luvulla). Totaalisella lamalla saattaa olla ennalta arvaamattomat seuraukset yhteiskunnallisiin oloihin: paljon työttömyyttä, paljon tyytymättömyyttä. Aika näyttää – nykyiset öljysodat (lue: USAn toimet lähi-idässä) saattavat saada aivan uusia mittasuhteita. Puhumattakaan hieman myöhemmin alkavista ilmastonmuutoksen aiheuttamista taisteluista elinkelpoisista alueista, pakolaistulvista jne.

Toinen mielenkiintoinen Leggettin mainitsema ilmiö on uskonnollisten kiihkoilijoiden näkemys siitä, että Johanneksen Ilmestyskirjassa kuvataankin hallitsematonta ilmastonmuutosta. Sopii hyvin synti-käsitteeseen: luonto ( = Jumala) maksaa ihmisten synnit, ahneuden ja materialistisen kulutuskeskeisen elämäntavan, korkojen kanssa takaisin.

Eli jotain tarttis tehrä. Ja pian.

Read Full Post »

Gaian kosto – Ydinenergianuoristako pelastus?

Tänä ”talvena” on esille noussut jo ruohonjuuritasonkin keskusteluissa tärkeä, globaali ongelma: ilmastonmuutos. Maapallo lämpenee vuosi vuodelta, ja vähitellen monet alkavat uskoa pessimistisimpiäkin kauhuskenaarioita, joiden mukaan pian ilmasto alkaa muuttua todella radikaalisti – ja huonompaan suuntaan, tietenkin. Valitettavasti nuo kauhuskenaariot eivät välttämättä ole pelkkiä apokalyptisia näkyjä, vaan moni seikka viittaa siihen, että ne saattavat olla varsin realistisia arvioita tulevasta.

Pitkän linjan tiedemies ja ympäristöajattelija James Lovelock julkaisi viime vuonna ilmastonmuutosta käsittelevän kirjan Gaian kosto (2006, suom. 2006, Green Spot). Lovelock tunnetaan Gaia-teoriastaan, jonka mukaan maapallo pitäisi nähdä itseään säätelevänä organismina, ei pelkästään eliöiden kasvualustana. Gaia-teorian mukaan maapallo on miljoonien vuosien aikana säädellyt esimerkiksi omaa lämpötilaansa pitäen sitä elinkelpoisena (mikään hörhö Lovelock ei kuitenkaan ole: hänelle Gaia on enemmänkin vertauskuva, ei mikään tunteva ja ajatteleva olento). Viime vuosisatojen aikana ihminen on toiminnallaan vaurioittanut Gaian itsesäätelymekanismeja, ja niinpä kuumenemisen kierre on alkanut.

Tuttua asiaa, samoin kuin sekin, kun Lovelock esittää meidän jo todennäköisesti ylittäneen ns. kriittisen rajan: emme voi enää pysäyttää ilmastonmuutosta, mutta voimme vielä hidastaa sitä. Gaian kosto onkin synkkää luettavaa. Lovelock esittää runsaasti tilastoja ja lainalaisuuksia todistellessaan ilmastonmuutoksen syitä ja vakavia seurauksia. Jäätiköt sulavat, meret valtaavat alaa, viljelyskelpoisen alueen osuus vähenee ja pahimmassa tapauksessa maapallo muuttuu ihmisille lähes elinkelvottomaksi alueeksi, jossa harvat eloonjääneet pyristelevät menneitä ihmiskunnan suuruuden aikoja muistellen.

Kirjan ansioita ovat konkreettisuus ja selkeys. Lovelock kirjoittaa tekstiä, jota maallikkokin ymmärtää, mutta hän ei kuitenkaan aliarvioi lukijaansa vaan esittää väitteilleen kunnolliset tieteelliset perustelut. Ilmastonmuutoksen esimerkit ovat valaisevia perusteellisuudessaan. Lovelock esim. listaa tekijöitä, jotka nykytilanteessa hiilidioksidipäästöjen lisäksi kiihdyttävät lämpenemistä. Kaksi esimerkkiä:

1.  Jää- ja lumipeitteen heijastevaikutus. Kun jäätiköt sulavat + lumipeite vähenee, niin auringonvaloa heijastuu vähemmän takaisin avaruuteen.
2. ”Merien lämmetessä ravinneköyhän vesikerroksen peittämä alue kasvaa, mikä tekee meristä vähemmän sopivia leville.” – Liittyy ravinteiden kiertoon: kun vesi lämpenee liikaa, ravinteita ei enää nouse pintaan eikä leviä synny. Vähentää hiilidioksidin sitoutumista leviin + yhteytymisestä syntyvien valkoisten sumupilvien syntyä (heijastusvaikutus heikkenee).

Ympäristöajattelijana tunnetun Lovelockin ratkaisut ovat hieman yllättävästi teknologia-painotteisia: ydinvoiman käyttöä on radikaalisti lisättävä, luomutuotannosta yms. viljelypinta-alaa kuormittavasta toiminnasta on luovuttava, on etsittävä keinoja esim. synteettisen ruuan valmistamiseksi ja kaupunkimaista, tiivistä asumista on suosittava. Samalla on aktiivisesti kehitettävä fuusioenergiaa ja etsittävä rohkeitakin ratkaisuja maapallon viilentämiselle.

Suhtaudun itse kriittisesti ydinvoimaan, mutta silti Lovelockin perustelut tuntuvat vakuuttavilta. Hänen kritiikkinsä nykyisiä käytettävissä olevia energiamuotoja (esim. tuuli- ja aurinkoenergia) kohtaan on varsin käytännöllistä: lapsenkengissään olevasta tekniikasta ei ole laajamittaisesti korvaamaan fossiiliisten polttoaineiden käyttöä. Varsinaiset ydinvoiman riskit ovat hänen mielestään vähäpätöiset verrattuna totaalisen tuhon mahdollisuuteen, joka hänen mielestään varmasti odottaa fossiilisten polttoaineiden käytön tiellä. Lovelock kuitenkin korostaa, että ydinvoiman käyttö on vain yksi tekijä (tosin lähiaikoina melko hallitseva) energiaratkaisuissa:

Välittömässä tulevaisuudessa, tästä hetkestä alkaen, meidän on väliaikaisesti tarpeen käyttää fissioenergiaa niin paljon kuin voimme, samalla kun varaudumme tulevaisuuteen, jossa fissiovoima voidaan korvata muista lähteistä peräisin olevalla puhtaalla energialla. Näihin lähteisiin pitäisi kuulua uudistuvia lähteitä, fuusiovoimaa sekä fossiiliden hiilen polttoa olosuhteissa, joissa hiilidioksidipäästöt voidaan ottaa talteen.

Lovelock paheksuu fundamentalismia, joka on vallannut vihreän liikkeen suhteessa ydinenrgiaan: ydinvoiman mahdollisuutta vastustetaan jyrkän kiihkeästi. Toisaalta ei Lovelock juuri arvosta ydinvoiman kannattajienkaan lähes uskonnollista suhtautumista ydinvoiman autuuteen. Mutta kun pienempi paha on valittava, Lovelock valitsee ydinenergian.

Etsiskellessäni erilaisten järjestöjen mielipiteitä ydinenergiaan törmään porukkaan, joka vetää vertoja hörhöimmillekin vaihtoehtovihreille: Ydinenergianuoret. Tällainen on todennäköisesti juuri sitä fundamentalismia, johon Lovelockin viittaa. On aivan käsittämätöntä, että nuoret tulevaisuuden rakentajat näin intohimoisesti takertuvat yhteen energiamuotoon – aivan kuin ydinvoima sinällään riittäisi pelastamaan tulevaisuuden. Energiakeskustelussa täytyisi pitää vaihtoehtoja avoinna – nyt ja tulevaisuudessa kaikkien on oltava valmiita tekemään kompromisseja.

Yritän epätoivoisesti googlata muitakin vastaavia järjestöjä: Energiapajunuoret, Maakaasunuoret, Kivihiilinuoret, Biokaasunuoret – ei kuitenkaan löydy, ehkä ovat vasta perustamisvaiheessa… Taidan olla liian vanha Ydinenergianuoriin, mutta jos nyt Lovelockin innoittamana ryhdyn kannattamaan ydinvoimaa, niin voisinhan perustaa sisarjärjestön: Ydinenergiavarhaiskeski-ikäiset!

Read Full Post »