Rakkaudesta kirjaan

Pitäisi kirjoittaa viimeinen postaus Mari Kosken Sch-kokoelmaa käsittelevään runojännäriin, mutta en oikein voi jättää tätä väliin (vaikka siitä on jo monissa kirjallisuusblogeissa ollutkin paljon puhetta). Lainaus meneillään olevien Helsingin kirjamessujen tiedotteesta:

Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto kirjallisuusblogisteille

Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto jaettiin tänään torstaina 27.10. Helsingin Kirjamessujen avajaisissa viidelle blogistille, jotka ovat kirjoittaneet kirjallisuusblogejaan suurella sydämellä rakkaudesta kirjaan. Tunnustuspalkinnon saivat Jessica Andersin, Salla Brunou, Penjami Lehto, Hanna Matilainen ja Hanna Pudas. Nyt ensimmäistä kertaa 5000 e:n palkinto jaettiin viiteen osaan.

Jäljen ääni kiittää ja kumartaa, syvään. Tämä oli hieno tunnustus kirjallisuusblogeille. Jotakin tällaista nostoa olin hieman jo odotellutkin tapahtuvaksi (siis en nyt tarkoita omaa blogiani, vaan yleensäkin jonkin kulttuuripalkinnon myöntämistä kirjallisuusblogeille). Kirjallisuusblogien määrän kasvu on ollut huimaa viime vuosina. Samalla niiden rooli osana suomalaista kirjallisuuskeskustelua ja lukemiskulttuuria on vakiintunut. Vaikka palkinto on osoitettu viidelle kirjablogaajalle, on sen merkitys huomattavasti laajempi ja koskee koko kirjallisuusblogien kenttää: aktiivisten kirjoittajien työ kulttuurin ja kirjallisuuden hyväksi aletaan huomata muuallakin kuin blogipiireissä.

Eilisessä kirjamessujen avajaisten palkintojenjakotilaisuudessa tuli hyvin esille myös se, että vaikka verkossa puhutaan paljon kirjoista, ei se puhe kosketa kuin osaa kirjojen ystävistä. Kuulin yleisössä istuneilta tukijoukoiltani (äiti ja sisko) tilaisuuden jälkeen ajatuksia herättävän anekdootin: 

Kun palkintoja jakamassa ollut Kustannusyhdistyksen puheenjohtaja Anna Valsta kertoi Rakkaudesta kirjaan -palkinnon menevän tänä vuonna kirjallisuusblogeille ja alkoi esitellä palkittuja, eräs vanhempi rouva oli kysynyt vieressään istuneelta ystävättäreltään: ”Missähän näitä blokkeja sitten oikein on?”

Luulen, että keskimäärin minua jonkin verran vanhemmista henkilöistä koostuneessa yleisössä rouva ei ollut ihmettelyineen yksin – ja silti en epäile, etteikö hän erittäin todennäköisesti voinut olla  intohimoinen lukija ja kirjallisuuden harrastaja.  

Tuo väärin kuultu tai väärin ymmärretty ”blokki” oli absurdisti vääriä mielikuvia synnyttävä, sillä olihan avajaisissa vahvasti esillä kirjamessujen teemamaa Viro. Entisessä ns. itäblokissa tahtomattaan olleen Viron kurjan historian tuntevat kaikki.  – Mutta kyllä väärin kuuleminen jotakin myös paljastaa. Vaikka kirjallisuusblogit muodostavat avoimen kirjallisuuskeskustelun temmellyskentän, jää niiden ulkopuolelle valtavasti kirjojen lukijoita: todennäköisesti suurin osa. Toiveikkaasti uskallan kuitenkin väittää, että heidän määränsä (jotka eivät lue kirjallisuusblogeja) vähenee koko ajan.

 – Vanhan rouvan erehdys herättää myös toisenlaisia ajatuksia. Vaikka tällaiset palkinnot ym. listaukset nostavat esille vain muutamia sivustoja monien hyvien joukosta, niin toivottavasti kirjallisuusblogien kesken vallinnut avoimuus ja positiivinen asenne muiden kirjoittajien työtä kohtaan ei katoa. Palkintojen ja listausten ansiosta koko kirjallisuusblogien kenttä saa näkyvyyttä: mutta sen näkyvyyden hyvät vaikutukset tuhlaantuvat, jos kirjallisuusblogeihin alkaa syntyä toisiaan kyräileviä kirjallisuusblokkeja.  

Palkinnonsaajia puntaroidessaan palkintolautakunta – johon kuuluvat Suomen Kustannusyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja Anne Valsta, toimittaja Suvi Ahola, kirjailijat Olli Jalonen ja Sofi Oksanen, päätoimittaja Jarmo Papinniemi, tiedottaja Reetta Ravi ja toimittaja Philip Teir – on todennäköisesti pyrkinyt siihen, että muutaman blogin valinta antaisi kuitenkin moni-ilmeisen kuvan kirjallisuusblogien kentästä. (Ja tiedän, tiedän, olen itse yksi palkituista eikä ehkä ole täysin korrektia siksi ruotia tätä näin pitkään – mutta teen sen silti.)  Mitään yhtä muottia palkintolautakunta ei ole valintoja tehdessään ajatellut, se näkyy jo perusteluissa:

Jessica Andersin suorastaan ahmii kirjoja. Viime vuonna hän luki yli 161 kirjaa ja kirjoitti lähes yhtä vaikuttavan määrän arvosteluja. Bokbabbel-blogista näkee myös, miten kirjallisuuskeskustelu on muuttunut digitaalisessa ajassa. Andersin ylläpitää Twitterissä ja blogissaan päivittäin jatkuvaa keskustelua kirjoista.
http://bokbabbel.com/

Salla Brunou on Sallan lukupäiväkirja -blogissaan jo viiden vuoden ajan kirjoittanut napakoita ja tarkkanäköisiä blogiarvioita niin klassikoista kuin uutuuskirjoistakin. Tässä kuussa hän on muun muassa haastanut lukijoitaan tutustumaan ankaran työnteon kuvauksiin Väinö Linnan, Heikki Turusen, Veikko Huovisen, Hilkka Ravilon, Orvokki Aution ja Arto Salmisen romaaneissa.
http://sbrunou.blogspot.com/

Penjami Lehto on intohimoinen lukija, jonka blogi Jäljen ääni sisältää toisinaan hyvinkin pitkiä ja antoisia puntarointeja luetuksi tulleista teoksista. Juuri parhaillaan Jäljen äänessä on meneillään kunniahimoinen kokeilu, viiden osan laajuinen arvostelu Mari Kosken runokirjasta Sch.
https://penjami.wordpress.com/

Hanna Matilainen kertoo lukevansa mielellään kauhua, fantasiaa ja historiallisia romaaneja. Hän on hyvin laaja-alainen ja -katseinen blogisti ja on tänä syksynä käsitellyt Morren maailma -blogissaan kauden uusien kirjojen ohella muun muassa antiikin kirjallisuutta. Odysseus on hänen mielestään raivostuttava itkupilli.
http://morrenmaailma.blogspot.com

Hanna Pudaksen Kirjainten virrassa -blogi täytti syyskuussa vuoden, mutta kirjoituksia siihen on kertynyt jo 240, ja blogia on käyty lukemassa yli 55 000 kertaa. Pudas bloggaa nykykirjallisuudesta raikkaasti ja reipasotteisesti. Yksi hänen erityiskiinnostuksen kohteistaan on yhteiskuntakriittiset, omaelämäkerralliset sarjakuvaromaanit.
http://kirjaintenvirrassa.blogspot.com/

Sinä aikana kun itse olen blogannut kirjoista, olen usein törmännyt vertailuun kirjallisuuskriitikoiden ja kirjallisuusblogien pitäjien välillä. Olen jopa ollut kritiikkiseminaarissa, jossa joku vanhaparta kehtasi väittää, että kirjallisuusblogit ikään kuin turmelevat kirjallisuuskeskustelua ja luovat lukijoille vääränlaisia käsityksiä kirjoista. Hän oli sitä mieltä, että amatöörien ei pitäisi mennä tekemään nettiin kirjallisuusarvioita kaikkien luettavaksi.

On totta, että blogitekstit eivät aina ole niin korkeatasoisen ammattitaitoisia, jos nyt ammattitaidolla tarkoitetaan sitä, että osaa käyttää hienoja käsitteitä ja tuntee kaikki mahdolliset klassikot sekä kirjallisen perinteen eri muodot. Mutta eiköhän tämä ole selvää myös blogien lukijoille – monet eivät saa mitään irti kritiikeistä, mutta he voivat innostua kritiikkejä helppotajuisemmista ja henkilökohtaisemmista blogiteksteistä. Ja se on arvokasta, se luo yhteyttä lukijoiden välille ja edistää suomalaista lukemiskulttuuria.

Eikä muutenkaan kannata haukkua amatöörien tekemää työtä. Kuten jo sanan latinankielinen kanta (amare = rakastaa) kertoo, amatöörit ylläpitävät harrastustaan rakkaudesta. Ja kun tämä henkilökohtainen tunne välittyy kirjallisuusblogeihin, syntyy koetuista lukuelämyksistä persoonallisia tekstejä, joiden arvoa on vaikea kiistää.

Kriitikko on tosiaan tulkitsija, mutta hän ei ole sellainen tulkitsija joka pelkästään toistaa uudessa muodossa viestin, joka on asetettu hänen huulilleen. Sillä niin kuin kansallinen taide saavuttaa vain yhteydessä muiden kansojen taiteeseen tuon yksilöllisen ja erillisen elämän jota kutsutaan kansalliseksi luonteeksi, niin kriitikkokin, erikoisen kääntöliikkeen avulla, voi vain omaa persoonallisuuttaan vahvistamalla tulkita muiden persoonallisuutta ja teoksia. Ja mitä vahvemmin tuo persoonallisuus tulee mukaan tulkintaan, sen uskottavampi, tyydyttävämpi, vakuuttavampi ja todempi tulkinnasta tulee.

– Katkelma Gilbertin puheenvuorosta Oscar Wilden kirjoituksessa Kriitikko taiteilijana (teoksessa Naamioiden totuus ja muita esseitä. Suom. Timo Hännikäinen, Savukeidas, 2008). 

Vaikka Oscar Wilden luoma fiktiivinen hahmo Gilbert onkin melkoinen elitisti eikä luultavasti innostuisi kirjallisuusblogeista, voi hänen ajatuksestaan silti napata kopin kirjallisuusblogaajia ajatellen. Kyllä, vahva kokemuksellisuus ja persoonallisuus erottavat blogitekstit kritiikeistä – mutta miksi se olisi huono asia?

Eikä muutenkaan blogipostausten tarvitse hävetä kirjallisuuskritiikkien rinnalla. Kyse on eri tekstilajista. Peruskaavassaan kirjallisuuskritiikissä on esittelyä, analyysia, tulkintaa ja arviointia – ja niistäkin sanomalehtien typistetyissä palstatiloissa nuo kolme viimeistä usein kutistuvat lähes olemattomiin. Jäljelle jää vain kirjan esittely ja pari korulausetta. Sellainen ei vielä kovin paljon ammattitaitoa edellytä. Ja nyt jotta ei synny väärinkäsityksiä, níin korostan, että ei tilanpuute tietenkään ole kriitikoiden syy: meillä on loistavia kriitikoita, mutta liian vähän mahdollisuuksia ja palstatilaa kirjoittaa kritiikkejä. Paitsi tietysti blogeissa.

Blogipostaus mahdollistaa paljon enemmän, sillä siinä rajoituksia muodon ja pituuden suhteen ei juuri ole. Kirjallisuusblogeja haukkuvatkin usein sellaiset, jotka pelkäävät muutosta eivätkä halua nähdä siinä piileviä mahdollisuuksia. En usko, että esimerkiksi Parnasson kaltaisen kirjallisuuslehden levikki kärsisi, vaikka blogien määrä vielä moninkertaistuisi. Päinvastoin: jos joku alkaa lukea kirjallisuusblogeja, saattaa hän jossain vaiheessa kiinnostua myös painetuista kirjallisuuslehdistä, vaikkapa Nuoresta Voimasta, Säröstä tai Lumoojasta.

 – Toivottavasti Rakkaudesta kirjaan -palkinnon herättämä huomio tuo uusia lukijoita kirjallisuusblogeille. Palkittujen blogeissa on linkkejä muihin, ja niin Jäljen äänen kuin muidenkin kohdalla uskallan veikata, että palkinnon aiheuttaman julkisuuden tuomasta kävijämäärästä hyvin monet löytävät parhaiten omia mieltymyksiään vastaavat blogit toisaalta, juuri noista linkityksistä – mikäli nyt kirjallisuusblogeista innostuvat . Yksi blogi ei voi miellyttää kaikkia: jokainen lukija on yksilö, joten voidakseen luoda elävää kulttuuria myös kirjallisuusblogien kirjon täytyy olla monimuotoinen. Siis tsemppiä kaikille kirjoittajille, jotka kirjoittavat rakkaudesta kirjoihin, teitä tarvitaan! 

Read Full Post »

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Hirliin suosittelun muistaen tartuin rohkeasti Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin romaaniin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (2008, suom. Jaana Kapari-Jatta, 2010, Otava) – vaikka kirjan nimi ja ulkoasu (vaaleanpunaista, vaaleanvihreää, kuvia kirjeistä, jopa rusetista) vaikuttivat hieman imelältä kokonaisuudelta. Ensivaikutelma piti tämän teoksen kohdalla paikkansa, ainakin jossain määrin. Romaanin lämminhenkisessä, romanttisesti sävyttyneessä tarinassa ystävyys ja idealismi kantavat yli vaikeiden aikojen, yhteisön jäsenet pitävät huolta toinen toisistaan, kirjojen lukeminen antaa lohtua – ja loppukin on onnellinen. En silti murissut: teos on puettu kirjeromaanin muotoon, mikä tekee siitä kiinnostavan, ja tekstistä välittyy niin paljon lämpöä ja hyvää mieltä, että alkuimelyyden herättämä pieni kyyninen ärinä peittyy kuulumattomiin, kehräyksen alle. Ihana kirja, jos sille vain antaa mahdollisuuden. – Kirjoittajia romaanilla on kaksi, sillä lastenkirjailija Annie Barrows viimeisteli teoksen tätinsä Mary Ann Shafferin puolesta.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville kertoo Guernseyn saaren asukkaiden vaiheista  toisen maailmansodan aikana ja hieman sen jälkeen. Saksalaiset miehittivät Englannin kanaalissa sijaitsevan Guernseyn kesäkuussa 1940. Miehityksen aikana saarelaisten arkielämää rajoitettiin erilaisin säädöksin (esim. ulkonaliikkumiskiellot ja omaan käyttöön tarkoitetun karjankasvatuksen säännöstely), yhteydet muuhun maailmaan olivat poikki, elintarvikkeet ja muutkin tuotteet vähissä ja yleinen mieliala tietysti synkkä sodan takia. Kirjallisuuspiiri sai alkunsa sattumalta. Joukko asukkaita oli kokoontunut syömään salassa kasvatetusta porsaasta tehtyä illallista. Tapaaminen venähti pitkäksi, ja niinpä osa heistä jäi kotimatkalla kiinni ulkonaliikkumiskiellon rikkomisesta. Todellista syytä vierailulle ei voinut kertoa, joten hätäpäissään he keksivät olleensa kirjallisuuspiirin kokouksessa. Ja koska mahdollinen tarkastus uhkasi, oli peitetarinan takia ryhdyttävä kokoontumaan kahden viikon välein kirjoista keskustellen.

Romaanin erikoinen nimi vaatinee selityksen. Eräs kirjallisuuspiirin jäsenistä, Amelia Maugery, kirjoittaa kirjeessään:

On Will Thisbeen ansiota, että piirimme nimeen tuli perunankuoripaistos. Olipa saksalaisia tai ei, hän ei tosiaankaan suostu lähtemään kokoukseen, jossa ei ole mitään purtavaa! Syömisestä tuli siis osa ohjelmaamme. Koska Guernseyllä oli tuolloin niukasti voita, vielä vähemmän jauhoja eikä lainkaan sokeria, Will kehitti perunankuoripaistoksen: perunasosetta täytteeksi, siivilän läpi puristettua juurikasta makeuttajaksi ja perunankuoria taikinakuoren sijaan. Willin reseptit ovat yleensä epäilyttäviä, mutta tästä tuli suosikki.

Onnekseni ruoka ei pääse kirjassa kuin tällaisiin sivumainintoihin, sillä en ole koskaan oikein innostunut resepteistä yms. Mutta kirjallisuusviitteillä herkuttelen mielelläni, niitä kirjassa on paljon ja usein hauskasti esitettynä. Saarelaisten kirjallisuuspiirissä ihastuttaakin epäakateemisuus: kirjallisuuspiirin toimintaan osallistuu paljon henkilöitä, jotka eivät ole juuri koskaan lukeneet kirjoja. Kirjojen esittelyt ovat vapaamuotoisia ja omakohtaisia, vailla analyyttisen tai kanonistisen lukutavan rasitteita. Esimerkiksi Clovis, maanviljelijä, päättää lukea rakkausrunoja, koska hänellä on kiikarissa Hubertin leski  – ja naisethan tunnetusti pitävät runoista. Clovis kertoo:

     Menin herra Foxin kirjakauppaan ja kysyin rakkausrunoja. Kirjoja ei ollut enää silloin jäljellä, sillä väki osti niitä poltettavaksi, ja kun Fox vihdoin sai vihiä siitä, hän sulki kauppansa kokonaan. Hän antoi minulle jotain Catullus-nimistä kaveria. Kaveri oli roomalainen. Tiedättekö te millaisia asioita hän pani runomittaan? Ei sellaisia voi puhua hienolle naiselle.
     Hän kaipaili yhtä naista, Lesbiaa, joka torjui hänet kun oli ensin ottanut petiinsä. En ihmettele Lesbiaa, koska Catullus ei tykännyt kun Lesbia silitteli pientä untuvaista varpustaan. Oli mustasukkainen pikkuiselle linnulle. Painui kotiinsa, otti kynänsä ja kirjoitti miten kärsi nähdessään, kun nainen helli povellaan pientä lintusta. Kaveri otti sen raskaasti eikä sen koommin pitänyt naisista vaan kirjoitti heistä ilkeitä runoja.

Ei taida Clovis ihan ymmärtää, mihin Lesbian ”untuvaisen varpusen silittely” oikein viittaa. Samaa mieltä olen kuitenkin siitä, että Catulluksen tekstejä ei todellakaan pidä mennä lukemaan hienolle naiselle romanttisessa tarkoituksessa. Lesbialle osoitetut sanat korkeintaan hämmentävät, mutta kun Catullus ryhtyy roisiksi, alkaa heikompaa hirvittää. On aivan pakko ottaa esimerkki Jukka Kemppisen suomennoskokoelmasta Kaikki runous (1990, Wsoy):

Homopoika Thalluksen
          liha on löysempää
kuin jäniksen nahka
          kuin korvannipukka.
Vanhan herran siitin kasvaa jo seittiä
          ja vielä hän on ahne
kuin talven rajumyrsky
          jota satamissa ihmetellään
monttu auki. 

Isojen poikien juttuja osattiin kertoa antiikin aikaankin (eikä pelkästään vain kertoa).  – Clovisin kirje on osoitettu Juliet Ashtonille, joka on sattumalta saanut tietää Guernseyn saaren kirjallisen piirin olemassaolosta. Hän kiinnostuu siitä ja saaren sodanaikaisista tapahtumista. Juliet päättää kirjoittaa aiheesta seuraavan kirjansa ja alkaa kerätä materiaalia, ensin kirjeitse ja viimein paikan päällä. Silloinkin tapahtumien kuvaus etenee kirjeromaanin muodossa, sillä Juliet raportoi tapahtumista mm. kustantajalleen ja tämän siskolle Lontooseen. Kirjassa kulkee myös romanttinen juoni: Juliet pohdiskelee omia tunteitaan ja  naimisiinmenon problematiikkaa.

Kun Juliet haastattelee saarelaisia ja lukee näiden hänelle lähettämiä kirjeitä, tuntuu eräs henkilö nousevan muita tärkeämmäksi ja kiinnostavammaksi: Elizabeth, joka saapui saarelle juuri ennen miehitystä, käyttäytyi monissa tilanteissa raikkaan epäsovinnaisesti, rakastui saksalaiseen upseeriin, sai tämän kanssa lapsen (mutta piti isän salassa), auttoi karannutta pakkotyöläistä, jäi kiinni ja joutui keskitysleirille. Julietin saapuessa saarelle Elizabethin kohtalo on vielä epäselvä, kuten tuohon aikaan (vuonna 1946) oli monen muunkin sodan aikana vangiksi joutuneen tilanne. – Yleisesti käytetty konsti romaaneissa, mutta useimmiten myös toimii hyvin: tarinan kiinnostavin henkilö rakentuu ja korostuu poissaolonsa kautta, hänestä kasvaa muiden puheissa myyttinen hahmo, legenda.

On saarella vieraillut oikeakin legenda. Kirjallisuuspiirin illassa paljastuu, että Isolalla (eräs romaanin keskeisistä jäsenistä) on hallussaan fantastisia kirjeitä, jotka hän on perinyt mummiltaan Pheenilta. Shafferin ja Barrowsin romaanissa on nimittäin kohtaus, joka selvästi viittaa tunnettuun anekdoottiin Kafkasta. Pheenilla oli lapsena kissa, jonka hänen isänsä äkkipikaistuksissaan tappoi. Tästä kuultuaan tuolloin 9-vuotias Pheen heittäytyi tielle itkemään. Julmaksi kuvattu isä jätti hänet siihen, ilman lohtua. Ja sitten:

     Vaunut, jotka huristivat aivan liian lujaa, olivat täpärällä ajaa hänen päälleen. Ajaja nousi seisomaan ja alkoi kirota tyttöä, mutta matkustaja, erittäin kookas mies pitkässä turkiskauluksisessa takissa, hyppäsi tielle. Hän käski ajajan vaieta, kumartui Pheenin puoleen ja kysyi voisiko jotenkin auttaa.
     Pheen-mummi sanoi ei, ei, häntä ei voinut enää auttaa. Hänen kissansa oli poissa! Isä oli hukuttanut Muffinin ja nyt Muffini oli kuollut, kuollut ja ikuiseseti poissa.
     Mies sanoi: ”Tietenkään Muffini ei ole kuollut. Kai sinä sen tiedät, että kissoilla on yhdeksän elämää?” Kun Pheen myönsi kuulleensa sellaisesta, mies sanoi:”No, minä taas satun tietämään, että sinun Muffinillasi oli menossa vasta kolmas elämä, joten sillä on vielä kuusi jäljellä.”
     Pheen kysyi mistä mies tiesi. Mies vastasi vain tietävänsä. Hän tiesi aina – se oli syntymälahja. Hän ei tiennyt miten tai miksi niin kävi, mutta kissat tulivat usein hänen mieleensä ja juttelivat hänelle. No, eivät sanoilla tietenkään, mutta kuvilla.

Salaperäinen herrasmies kirjoittaa Pheenin osoitteen muistikirjaansa, eikä kulu aikaakaan, kun Pheen alkaa saada kirjeitä, joissa kerrotaan tarkemmin Muffinin nykyisestä elämäntilanteesta. Mutta kuka on tuo romaanin herrasmies ja kuuluisa englantilainen kirjailija, joka kirjoittaa satuja kissan elämästä lumoavasti kuin taikuri, kätkee sanansa vaaleanpunaisiin kirjekuoriin, pukeutuu huolitellun keikarin lailla? 1800-luvun lopulla? Turkiskauluksinen takki? Signeeraa kirjeensä nimikirjaimin ”O.F.O’F.W.W.”? – Eipä ole ihan mahdotonta arvata oikein.

Kyseinen kirjailija tuskin on tuollaisessa episodissa ollut mukana (vaikka mistäpä sen tietää). Tarina kirjailijasta, joka lohduttaa tyttöä kirjoittamalla kirjeitä kuulostaa kuitenkin tutulta. Paul Austerin romaanissa Sattumuksia Brooklynissa  (2005) kerrotaan vastaavanlainen tarina Franz Kafkasta. Jo vakavasti sairas Kafka on kävelyllä puistossa, kun hän löytää tytön itkemästä puiston penkiltä. Tyttö kertoo, että hän on kadottanut nukkensa. Kafka toteaa tähän, että ei hätää, nukke voi hyvin. Kun tyttö ihmettelee, mistä mies voi sen tietää, Kafka vastaa saaneensa nukelta kirjeen. Ja kun Kafka menee kotiinsa, hän kirjoittaa itse tuon kirjeen ja vie sen seuraavana päivänä tytölle. Tarinan mukaan tätä jatkuu kolmisen viikkoa, kunnes tyttö on valmis luopumaan nukesta tietäessään, että sillä on kaikki hyvin.

En tiedä, onko juttu Kafkasta ja nukesta varmasti tosi, mutta siihen kyllä viitataan anekdoottina useissa lähteissä – paljon vanhemmissa kuin tuo Austerin romaani. Romaanin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville kirjoittajat ovat siirtäneet anekdootin tapahtumat Guernseyn saarelle. Vaikka voihan olla, että tuo kertomus Kafkasta ja nukesta ei ole kirjoittajille tuttu. Joka tapauksessa tarina maailmanluokan kirjailijasta, joka keskittää luovuutensa ja aikansa yhden lapsen lohduttamiseen, on kaunis pyyteettömyydessään. Se kuvastaa hyvin Shafferin ja Barrowsin romaanin henkeä.

Read Full Post »