Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘dan brown’

Koska Dan Brownin Da Vinci -koodi on melko loppuun käsitelty aihe, en ryhdy vaivaamaan mahdollista lukijaani sen esittelyllä (vaikka kirjan teema hyvin sopiikin Heiligenblutiin, kuten edellisestä postauksesta käy ilmi). Ajatus siitä, että Raamattu ei kerro koko ”totuutta” Jeesuksen elämästä, on askarruttanut toki muitakin kirjailijoita. Ruotsalaiselta huoltoasemalta löysin pokkarihyllystä Tom Egelandin romaanin Cirkelns ände (2001, suom. 2005, Bazar), jonka pääajatukset Jeesuksen suvun jatkumisesta ja sen salaisuutta varjelevasta järjestöstä perustuvat samaan lähteeseen kuin Dan Browninkin teos. Molemmat kirjailijat ovat saaneet innoituksensa Michael Baigentin, Richard Leighin ja Henry Lincolnin kirjasta Pyhä veri, pyhä Graal (1982, suom. 2005).

Norjalaisen Tom Egelandin romaani ei ole mikään Da Vinci -koodin halpa kopio. Päinvastoin, se on julkaistu jo pari vuotta aiemmin. Ja toisaalta on erittäin epätodennäköistä, että Brown olisi ollut tietoinen Egelandin kirjasta omaa romaaniaan kirjoittaessaan. Ympyrän pää julkaistiin englanniksi vasta Da Vinci -koodin menestyttyä. Romaaneissa on paljon yhtäläisyyksiä, ja Egeland itsekin listaa niitä jälkikirjoituksessa, joka löytyy ainakin lukemastani pokkaripainoksesta. Molemmat teokset hyödyntävät edellä mainitsemaani Pyhä veri, pyhä Graal -kirjaa, kertovat Jeesuksen ja Maria Magdaleenan avioliitosta ja heidän jälkeläistensä päätymisestä eurooppalaiseen kuningassukuun, väittävät kirkon muokanneen Jeesuksen opetusta haluamaansa suuntaan – ja yleensäkin leikittelevät vaihtoehtoisella tapahtumien kululla perustellen sitä ”argumenteilla”, joita on yhtä vaikea osoittaa tosiksi/epätosiksi kuin uskonvaraisia asioita yleensäkin. – Sille, että Jeesus olisi saanut lapsia avioliitosta Maria Magdalenan kanssa, on mahdoton löytää todisteita – mutta yhtä mahdoton on todistaa, etteikö niin olisi voinut käydä!

Ympyrän pää on tarinaltaan ja henkilöhahmoiltaan jossain määrin uskottavampi kuin Da Vinci – koodin hollywoodmainen juonen kehittely. Päähenkilönä on norjalainen arkeologi Bjorn Belto (molemmat o:t sillä vinoviivalla varustettuna, mutta valitettavasti WordPress ei taida kyseistä kirjainmerkkiä tuntea …), joka ei todellakaan ole mikään Robert Langdonin kaltainen tiedemiesmacho. Bjorn Belto ei ole luonut merkittävää uraa, vaan päinvastoin hän on jonkinlainen ajelehtija niin työ- kuin yksityiselämässäänkin. Bjornin isä – arkeologi hänkin – on kuollut kiipeilyturmassa Bjornin ollessa murrosikäinen. Kohtalokkaalla kiipeilyretkellä mukana ollut perheystävä Arntzen (myös arkeologi) on mennyt naimisiin surevan lesken kanssa puoli vuotta onnettomuuden jälkeen. Ei tarvitse olla mikään Hamlet tajutakseen, että jotain mätää jutussa on.

Romaanin tapahtumat alkavat norjalaisen Värnen luostarin arkeologisilta kaivauksilta. Belto on valtion edustajana valvomassa, että professori Llyleworthin johtama tutkijaryhmä noudattaa säädöksiä. Kun alueelta löytyy kultainen kirstu, Llyleworth rikkoo yleisiä periaatteita ja vie arvokkaan löydön mukanaan. Belto varastaa sen takaisin, mutta ei luota viranomaisiin vaan piilottaa kirstun ja saa hämäräperäisen organisaation peräänsä. Itsepintainen Belto ei kuitenkaan aio luovuttaa ennen kuin hänelle selviää, mikä on kirstun salaisuus.

Ehkä hämmästyttävin samankaltaisuus romaaneja verrattaessa on se, että molemmissa tarinoissa keskeinen henkilö on albiino. Da Vinci -koodissa psykopaatti tappajamunkki Silas on albiino – Brownin takuuvarmassa tuotteessa luonnonoikku edustaa tietysti pahuutta – mutta Ympyrän pää -romaanissa päähenkilö, siis tarinan sankari itse, kerää kaikkien katseet hätkähdyttävällä valkoisuudellaan. Eikä Egelandin tarinan sankaritarkaan sovellu täysin Hollyvood-kaavaan. Vai miltä kuulostaa (mahdollinen) Jeesuksen jälkeläinen, joka haluaa tulla rakastelluksi sängyntolppiin sidottuna?

Da Vinci -koodin ansiot ovat kiistattomasti perusteellisessa salaliittoteorian esittelyssä – ja suuren valheen ja toisaalta suuren salaisuuden vähittäisessä paljastamisessa. Ympyrän pää on kuitenkin kerronnaltaan monitahoisempi, ei pelkkä luennoilla maustettu elokuvakäsikirjoitus.

Kultaisen kirstun sisältöä en tässä paljasta, sen selvittäköön lukija itse.

                                                       —————-

– Ehkä näistä Jeesukseen liittyvistä epäselvyyksistä voisi vielä yhden kirjan kirjoittaa. Keskustellessani aiheesta isäni kanssa hän esitti hyvän ajatuksen: Jeesuksella oli identtinen kaksoisveli! Se selittäisi yksinkertaisella tavalla sen, että Jeesus saattoi kuolemansa jälkeen ilmestyä opetuslapsilleen. Ja tokihan lihaa ja verta olleen kaksoisveljen oli pakko kiiruhtaa pois maasta melko pian ”kuolemansa” jälkeen: roomalaisten keihäät olisivat melko varmasti pian suuntautuneet häneen ja testanneet, selviäisikö Jeesus toisestakin ristiinnaulitsemisesta. Sitä, mihin pako suuntautui, on vaikea sanoa. Ehkä Intiaan, ehkä Ranskaan. Luultavaa kuitenkin on, että hän otti perheensä mukaan.

Hmm… jonkinlainen synopsis identtisten kaksosten elämästä alkaa hahmottua. Ja kiihkeistä vaiheista, jotka päätyvät toisen traagiseen kuolemaan ja ajavat toisen maanpakoon. Ehkä toinen veljeksistä innostuu liikaa kansansuosiostaan: Jeesus ei valvokaan Getsemanessa isäänsä rukoillakseen, vaan hänen veljensä on tullut puhumaan hänelle järkeä. Kaksoisveljellä on myös mukanaan viesti Maria Magdaleenalta: Jeesuksesta on juuri tullut isä! Jeesus lähtee katsomaan perhettään, ja veli jää siksi aikaa hänen tilalleen opetuslasten luokse. Ja kun vartijat saapuvat, he vangitsevatkin väärän miehen…

Taidankin ryhtyä kirjoituspuuhiin: vaviskaa, Brown ja Egeland, olette kohdanneet haastajanne!

P.S. Otan mielelläni vastaan hyviä nimiehdotuksia romaanilleni.

Read Full Post »

30.6. Lauantai

Heiligenblut on pieni idyllinen kylä, joka sijaitsee alppilaaksossa 1300 metrin korkeudessa. Nimi tarkoittaa sananmukaisesti pyhää verta. Legendan mukaan tanskalainen prinssi Briccius oli palaamassa Konstantinopolista vuonna 914. Mukanaan hänellä oli pyhäinjäännös: Jeesuksen verta. Alppeja ylittäessään hän joutui lumivyöryyn ja kuoli. Bricciuksen ruumis kuitenkin löytyi, sillä kolme vehnäntähkää kasvoi esiin lumesta hänen kuolinpaikaltaan. Siten Heiligenblut, jonka läheisyydessä turma tapahtui, sai nimensä, ja kolme vehnäntähkää päätyi paikkakunnan vaakunaan.

Katsellessani leirintäalueelta kirkolle, johon Briccius on  haudattu ja jossa kaiketi tuo pyhä verikin on jossakin kätkettynä, en kuitenkaan nielaise tarinaa sellaisenaan. Olenhan sentään lukenut Da Vinci -koodini ja osaan siis kurottaa mieleni legendoissa piilevien perimmäisten totuuksien äärelle. – Bricciuksestakin kerrotaan, että vaikka hänen ruumiinsa oli löydettäessä kylmettynyt, niin hänen mukanaan tuomansa pyhä veri ei kuitenkaan ollut jäätynyt. Miten se on mahdollista?

Asiaan löytyy yksinkertainen ratkaisu: Bricciuksen mukanaan tuoma pyhä veri oli tietysti Jeesuksen elävä jälkeläinen! Ajatus on niin huikaiseva, että mietin sitä koko päivän. Jos olisin Dan Brownin kirjojen nerokas päähenkilö Robert Langdon, niin keksisin todennäköisesti heti jotakin muutakin. Kuten esimerkiksi sen, mitä nuo kolme vehnäntähkää merkitsevät. Ehkä jälkeläisiä oli kolme: Briccius toi mukanaan pienen ydinperheen, jossa oli vanhemmat ja kaksi lasta – toinen vanhemmista ei tietenkään ansaitse tulla huomioiduksi vehnäntähkällä, sillä hänessähän ei virtaa Vapahtajan verta.

Kun syömme aamupalaa leirintäalueen viihtyisässä ravintolassa, saa sisäinen Langdonini uusia virikkeitä: paikan pitäjä tuo pöytään vaaleanpunaisia pioneja! Soimaan itseäni siitä, että en kirjallisuuden opinnoissani jaksanut koskaan paneutua tarkemmin symboliikkaan – kukkien on pakko olla jonkinlainen vihje. Mutta vielä suoremman vihjeen antaa paikan emäntä, joka meille tarjoillessaan kysyy täysin järjettömän kysymyksen saksaksi: ”Oletteko Prahasta?” – Jos olisin oikea Robert Langdon, niin osaisin todennäköisesti heti yhdistää vaaleanpunaiset pionit johonkin Prahassa sijaitsevaan kappeliin tai vastaavaan, ja lähtisin sinne etsimään seuraavaa vihjettä.

Innostukseni hiipuu kuitenkin pian. En ole Robert Langdon, eikä minulla ole käytettävissä hänen rahallisia resurssejaan matkusteluun – älyllisistä resursseista puhumattakaan. Syön aamupalaa itävaltalaisella leirintäalueella perheeni kanssa. Ja murhatulle sukua (kenties myös Jeesuksellekin) olevat tiedemiesnaiset ovat myös poissuljettu vaihtoehto – Langdonillehan ne ovat arkipäivää.

Mutta yhdestä asiasta olen kuitenkin vakuuttunut: ehkä ajatuksessa Jeesuksen jälkeläisistä on jotain perääkin, onhan Heiligenblut siitä taas yksi vahva todiste lisää ;)

Heiligenblutin kirkko illalla. (kuvan otti tinkatinka)

Read Full Post »

Kaunokirjallisuus on varsin ongelmallinen tiedonlähde: esimerkiksi historiallisten romaanien kirjoittajat tekevät valtavan pohjatyön teostaan varten, mutta kirjoitusprosessissa ”oikea” historia joutuu taipumaan juonikuvioiden, henkilöhahmojen ja kiinnostavuuden ehdoilla. Tietystikään mitään ”oikeaa” historiaa ei ole olemassa, on vain erilaisia kirjoitettuja historioita, ja siihenhän historiallisten aiheiden tenho perustuukin. Ehkä oikeasti tapahtuikin, kuten romaanissa esitetään – tai ainakin olisi voinut tapahtua…

Leonardo da Vinci on kohonnut varsin trendikkääksi hahmoksi Da Vinci -koodin suosion myötä. Dan Brownin kirjaa on Suomessakin myyty parisataatuhatta kappaletta, ellei enemmänkin. Trendikäs Leonardo da Vinci on toki ollut aiemminkin, sillä monipuolisena ja monilahjakkaana renessanssi-ihmisenä hän on aina kiehtonut ihmisiä.  Javier Sierran Ehtoollisen salat (2004, suom. 2005, Bazar) pureutuu samaan aihepiiriin. Eletään vuotta 1497, ja daVinci on maalaamassa Milanossa suurtyötään Pyhä ehtoollinen, johon hän kirkon saamien tietojen mukaan on kätkemässä oikean opin vastaisia, kerettiläisiä piilomerkityksiä. Tuntematon henkilö on lähettänyt tietoja da Vincin työhön liittyen, ja Roomasta lähetetään paikalle salakirjoitusten asiantuntija isä Agustín Leyre selvittämään sekä tämän anonyymin tietolähteen henkilöllisyyttä että da Vincin työskentelyä. Ja jotain omituistahan vielä keskeneräisessä da Vincin työssä on:

– Mitä sitten sanotte eukaristiasta? kyklooppi [viittaa tässä yksisilmäiseen munkkiin…] puuttui puheeseen kiihdyksissään. – Jos tämä todellakin on pyhä ehtoollinen, miksei Kristuksella ole leipää ja viiniä siunattavanaan? Missä on hänen vapahtavan verensä sisältävä pyhä Graal? Ja miksi hänen vatinsa on tyhjä? Kerettiläinen! Oikea kerettiläinen!

Vähitellen Agustín Leyrelle selviää, että seinämaalaukseen todellakin liittyy mysteeri – ja kuten voi arvata, salaisuus ratkeaa vasta kirjan lopussa. Ehtoollisen salat ei ole samankaltainen juonitrilleri kuin Da Vinci -koodi, jossa koko ajan siirrytään uusien johtolankojen ja mysteerien äärelle pitkin Ranskaa ja Englantia. Ehtoollisen salat etenee hieman verkkaisemmin ja keskittyy ratkomaan ainoastaan da Vincin maalauksen salaisuutta sekä nimettömän kätyrin henkilöllisyyttä.

Samantyylisistä aineksista – kuin Brown Da Vinci -koodissa – Sierra kuitenkin romaaninsa aiheen kokoaa: kataarit (kirkon harhaoppiseksi tuomitsema ja vainoama lahko, joka uskoo Jeesuksen ja Maria Magdaleenan  avioliittoon, gnostilaisiin oppeihin sekä siihen, että Jeesus luovutti oppinsa perinnön Johannekselle ja Maria Magdaleenalle, ei Pietarille) ja  muutkin tahot ovat säilyttäneet oikeaa tietoa Jeesuksen alkuperäisestä sanomasta, kirkon vainoista huolimatta. Sierra ei sentään tuo esille ajatusta Jeesuksen jälkeläisistä. Hänen kirjassaan da Vinci maalaa Viimeiseen ehtoolliseen viestin, muistutuksen siitä, mitä Jeesus todella opeillaan tarkoitti. Ja taas da Vincin maalauksia luetaan kuin piru Raamattua:

– Lisäksi tuo on ainoa hahmo, jossa kirjain muodostuu henkilön ääriviivoista, Bernardino painotti teoriaansa.
– Unohditte Jeesuksen alfan, kreivin tytär tähdensi.
– Tällä kerralla kirjain ei kuvastu ainoastaan Tuomaan kehon asennossa vaan myös ylös nostetussa sormessa. Näettekö? Pystyssä sojottava etusormi ja nyrkistä ulospäin osoittava peukalo yhdistyvät isoksi L-kirjaimeksi.

Melkoisista Viimeisen ehtoollisen ylitulkinnoista huolimatta Ehtoollisen salat -romaanissa on paljon faktaakin. Vuosiluvut täsmäävät: da Vinci oli Milanossa työskentelemässä tuohon aikaan ja samoin monet historialliset tapahtumat, joihin viitataan, ovat oikeita. Kirjassa kerrotaan ruhtinas Il Morosta ja muista historiallisista henkilöistä: jopa Il Moron perhettä kohtaava tragedia tapahtui historiallisestikin samaan aikaan kun da Vinci teki maalaustaan (lueskelin vertailun vuoksi taustoja Antonina Vallentinin kirjasta Leonardo da Vinci, 1952). Myös Leonardo da Vincin mielenkiintoinen henkilökuva on rakennettu historiallisia anekdootteja ja kirjoituksia hyödyntäen.

Da Vinci -koodin ja Ehtoollisen salat -romaanin kaltaisten kirjojen arvo on siinä, että niiden ansiosta lukijat saattavat kiinnostua taiteesta, symboliikasta ja aatehistoriasta. Kääntöpuolena taas on se, että osa lukijoista saattaa uskoa ehdottomasti esitettyihin vaihtoehtohistorioihin. Toisaalta, mitä haittaa siitä on, jos joku esimerkiksi uskoo Jeesuksen ja Maria Magdaleenan saaneen lapsia? Uskovathan monet esimerkiksi saman miehen syntyneen neitseellisesti, muuttaneen veden viiniksi, kävelleen veden päällä, heränneen kuolleista jne. Pari jälkeläistä menee samassa luettelossa ihan hyvin, ei kai siitä kannata mitään suurempaa meteliä nostaa?

Read Full Post »

Dan Brown -kaava

Dan Brownin jännäri Meteoriitti (2001, suom. 2006) voisi olla paljon parempi kirja, jos ei olisi lukenut Brownin aiemmin suomennettuja teoksia Da Vinci -koodi ja Enkelit ja demonit. Vaikka kirjan aihe onkin täysin toisenlainen ja päähenkilönä ei enää ole kaikkitietävyydessään ärsyttävä Robert Langdon, muistuttaa tarinan rakenne ja jopa monet yksityiskohdat uskomattoman paljon edellisiä teoksia.

Meteoriitti kertoo meteoriitista (alkuteoksen nimi on Deception Point – Wsoy on oikein panostanut ja käyttänyt mielikuvitusta suomennoksessa…), jonka NASA:n uusi satelliittijärjestelmä löytää pohjoiselta napaseudulta. Se ei ole mikä tahansa kivi, sillä se sisältää ainutlaatuisia todisteita siitä, että avaruudessa olisi elämää. Meteoriitti on poliittisesti tärkeä löytö, sillä USAssa on käynnissä presidentinvaalikamppailu, jossa polttopisteeseen on noussut kysymys NASA:n rahoituksesta ja sen hyödyllisyydestä veronmaksajille. Meteoriitin löytyminen on tietysti lottovoitto istuvalle presidentille.

Ja niihin yhtäläisyyksiin. 

Romaanin alussa päähenkilö, Rachel, saa tehtävän ja lähtee matkalle. Hänet isutetaan supernopeaan lentokoneeseen, joka lentääkin tuhansien kilometrien päähän (vrt. Enkelit ja demonit).  Rachelin isä on presidenttiehdokas, tärkeä heppu – kuten DV-koodin ja Enkelit ja demonit -romaanin ”naispääosien” isähahmotkin. Jo matkan yhteydessä mainitaan Rachelin vesikammosta (vrt. Langdonin klaustrofobia), ja kuinka ollakaan, veteenhän hän jossain vaiheessa päätyy – yllätys, yllätys, yllätys!

Meteoriitti-romaanin pahis – häntä kutsutaan ”valvojaksi” (vrt. ”opettaja” DV-koodissa) ottaa anonyymisti puhelimella yhteyttä (vrt. DV-koodi) superluokan ammattitappajiin, jotka hoitavat tunteettomasti likaiset työt. Ja kuinka ollakaan, pahiksen henkilöllisyys on tietysti ”täysin odottamaton” yllätys (vrt. DV-koodi). Tämä oli minulle jo liikaa: pidän jännäreistä, mutta ei kai täysin samaa ideaa ole pakko käyttää uudelleen.

Rachelin taisteluparina on tunnettu valtameritutkija Michael, joka tietää kaiken meristä (vrt. Langdon, joka tietää kaiken symboleista – tai oikeastaan kaikesta…). DV-koodissa ja Enkelit ja demonit -romaanissa Dan Brown lataa lukijan aivot täyteen symboleja, aate- ja taidehistoriaa ja mystiikkaa. Nyt vuorossa on Tom Clancy -tyylinen USA:n tiedustelupalvelun ja NASA:n ylivertaisen teknisen osaamisen esittely. Paketti ei tällä kertaa ole aivan yhtä onnistunut, tai sitten minua ei riittävästi kiinnosta esim. ”huippusalaisten moottoroitujen suksien” toimintaperiaate.

Jos kirjan lukee, kannattaa ehdottomasti jättää viimeinen luku väliin. Se on surkean onneton yritelmä ”romanttisesta ja pikkuhauskasta kohtauksesta seikkailun jälkeen” James Bond -elokuvia matkien.

Kaikesta huolimatta, aion lukea Dan Brownin seuraavankin romaanin, josta hän on julkisuudessa puhunut työnimellä The Solomon Key. Käsittämätöntä on, että siitä on kirjoitettu USA:ssa jo ainakin kaksi teosta, The Guide to Dan Brown’s The Solomon Key ja The Solomon Key and Beyond: Unauthorized Dan Brown Update. Niistä ensimmäinen on myynytkin erittäin hyvin. Kirjat perustuvat spekulaatioihin, Dan Brownin haastatteluihin, laajaan materiaaliin aiheesta ja varmasti myös Brownin teosten ennalta arvattavuuteen.

Romaanin päähenkilönä on jälleen Robert Langdon, mutta tällä kertaa hän seikkailee kotoisasti Yhdysvalloissa. Kirja tuleekin (huom.: luultavasti) keskittymään Yhdysvaltojen historiaan. Mielenkiinnon kohteina ovat mormonit ja vapaamuurarit, Ku Klux Klan, ruusuristiläiset, arkkitehtuuriset symbolit mm. Washingtonissa ja Salt Lake Cityssa, kryptografia (salakirjoitus) ja jopa Skull and Bones -salaseura (liittyen USA:n viime presidentinvaaleihin: molemmat ehdokkaat kuuluvat siihen).

Teos julkaistaneen ensi vuonna. Samaa aihepiiriä ja kuvastoa hyödynsi jo elokuva Kansallisaarre, mutta Brownin teos liittynee erityisesti mormoneihin (mikäli lukuisia netissä liikkuvia spekulaatioita on uskominen). Toivottavasti Brown uskaltaa vihdoin muunnella kerronnallista kaavaansa.

Read Full Post »

%d bloggers like this: