Kuten romaanin takakannessakin mainitaan, Carlos María Domínguezin Paperitalo (2002, suom. Einari Aaltonen, 2006, Basam Books) on kertomus kirjahulluudesta. Jo kirjan alku sopii teemaan:
Keväällä 1998 Bluma Lennon osti Sohossa sijaitsevasta kirjakaupasta vanhan painoksen Emily Dickinsonin Runoja ja päästyään toiseen runoon, ensimmäiseen tienristeykseen, hän jäi auton alle.
Paperitalon kertoja, joka nimitetään Bluman kuoltua tämän sijaiseksi espanjan kielen ja kulttuurin laitokselle, ei kerro mistä runosta on kyse. Emily Dickinsonin runoista on koottu monia erilaisia kokoelmia, mutta nyt lienee kyse niistä vanhimmista. Kirjahyllystäni ei Dickinsonin runoja löydy – onneksi on Internet. Gutenbergin klassikkoteksteistä löytyy kolme erilaista versiota Dickinsonin varhaisista kokoelmista. Kertojan mukaan Bluman kuoltua ”pohdittiin, miten monta sonettien säettä hän oli ehtinyt lukea ja miten lujaa auto oli kulkenut”. Sonetteja ei oikein nettiversioista löydy, mutta sivuston toisen Dickinson-sarjan runoissa (jos käyt katsomassa, niin linkin alussa on paljon ”turhaa” – rullaa reilusti alaspäin!) toisena runona on riimitelty monisäkeistöinen, hieman sonettia muistuttava runo. Sarjan ensimmäinen runo kuuluu seuraavasti:
I’m nobody! Who are you?
Are you nobody, too?
Then there ’s a pair of us — don’t tell!
They ’d banish us, you know.
How dreary to be somebody!
How public, like a frog
To tell your name the livelong day
To an admiring bog!
Runo ikään kuin haastaa lukijansa: Olen ei-kukaan! Kuka sinä olet? Runon puhujan mielestä olisi kauheaa olla jotenkin merkityksellinen ja tärkeä; olisi hyödytöntä kuuluttaa nimeään kaiken aikaa ja kerjätä ihailua mitättömyyksiltä. Jotenkin sopisi kuvaan, että tällaisen runon luettuaan kävelisi auton alle, katoaisi, alkaisi täydellisesti olla ei-kukaan. Ja tietysti kirjan tapahtumien perusteella ironista on, että kuoltuaan Bluma Lennonista nimenomaan tulee joku: kaikki puhuvat hänestä ja hänen erikoisesta onnettomuudestaan, spekuloivat Lontoon liikennejärjestelmän semiotiikalla ja tekevät Blumasta jonkinlaisen lukutoukan karrikatyyrin, kulttihahmon.
Mutta miksi ihmeessä ryhdyn pohtimaan, minkä Dickinsonin runon Bluma ehti lukea ennen kuolemaansa? – Siksi, että Paperitalo on täynnä mainintoja kirjoista. Lyhykäisyydestään huolimatta teos avautuu moneen suuntaan, viittaa jatkuvasti toisaalle, muihin teoksiin. Eräs Paperitalon kirjahulluista, Delgado, kertoo kirjan kertojalle lukutavastaan:
Minun pitää lukea koko viiteaparaatti, selvittää jokaisen käsitteen merkitys, ja minun on vaikea lukea kirjaa, koska joskus vieressäni on kaksikymmentä muuta teosta vain siksi, että saisin yhden kappaleen tulkittua.
Romaanin kertoja on tutkija, kuten Blumakin, ja kun Bluman kuoleman jälkeen tämän työpostiin ilmestyy erikoinen lähetys, ei hän voi olla kiinnostumatta asiasta. Lähetys on Joseph Conradin romaani The Shadow Line (1915, Varjolinja, kuten sen nimi tässä romaanissa on suomennettu). Erityiseksi kirjan tekee se, että se on hyvin huonokuntoinen: se on likainen ja kostunut, ja siitä irtoilee sementinmurusia. Omistuskirjoituksen mukaan Bluma on antanut kirjan aikoinaan Carlos Brauerille, uruguayalaiselle bibliofiilille, jonka kanssa Blumalla on nähtävästi ollut jonkinlainen suhde. Brauer on lähettänyt kirjan takaisin Blumalle, ja kertoja päättää lähteä etsimään miehen käsiinsä sekä kertoakseen Bluman kuolemasta että selvittääkseen kirjan tarinan.
Kirjassa seurataan kuitenkin lähinnä itse teoksen matkaa, ei niinkään pohdita, miksi ihmeessä Bluma antoi juuri Varjolinjan Brauerille. Parissa kohdassa kyllä viitataan kirjan sisältöönkin. Mikä kirjassa oli niin merkittävää? Millaisia teemoja, aiheita, ajatuksia romaani sisältää? Voisiko kirjasta löytyä avainta siihen, miksi Varjolinja siirtyy ensin Brauerille ja sitten takaisin Blumalle. – Kertoja on tutkija itsekin, ja onkin huomioitava se välinpitämättömyys, jolla hän suhtautuu Varjolinjan sisältöön. Hän ikään kuin jättää sen lukijan ratkaistavaksi – tavallaan usuttaa lukijan lukemaan myös Varjolinjan.
Varjolinjaa ei ole taidettu suomentaa, mutta se löytyy myös Gutenberg-sivustolta. Romaani kertoo nuoresta merikapteenista ja hänen ensimmäisestä tehtävästään laivan päällikkönä. Matkalla on monia vaikeuksia, miehistö sairastuu eikä sääkään suosi. Tehtävä tarjoutui yllättäen laivan edellisen kapteenin kuoltua. Edellisen kapteenin muisto varjostaakin pahaenteisesti laivaa, sillä ennen kuolemaansa hän houreissaan kirosi koko laivan ja sen miehistön. Manaaminen liittyy myös Paperitaloon, sillä Brauerille lahjoittamansa Varjolinjan omistuskirjoituksessa Bluma mainitsee: ”Anteeksi, että minussa on loitsijan vikaa: et pysty ikinä yllättämään minua.” Tästä loitsimisesta ei lukijalle juuri mitään paljasteta, mutta Brauerin eräs kommentti Blumasta on kuin kohtalokas loitsu.
Mielenkiintoista Conradin Varjolinjassa on siinä esiintyvä käsite, josta kirjan nimikin tulee: shadow-line. Conrad tarkoittaa sillä jonkinlaista nuoruuden ja aikuisuuden välistä rajapyykkiä, jossa ihminen havahtuu omasta loputtomalta tuntuvasta illuusioiden ja kuvitelmien täyteisestä elämänvaiheestaan. En tiedä, onko kyseessä jokin tietty englanninkielinen käsite, mutta ainakaan minun sanakirjani eivät sellaista tunne. Lainaan tähän melko pitkän katkelman Conradin Varjolinjan alusta, toivottavasti se selventää ajatusta (lihavointi minun):
Only the young have such moments. I don’t mean the very young. No. The very young have, properly speaking, no moments. It is the privilege of early youth to live in advance of its days in all the beautiful continuity of hope which knows no pauses and no introspection.
One closes behind one the little gate of mere boyishness—and enters an enchanted garden. Its very shades glow with promise. Every turn of the path has its seduction. And it isn’t because it is an undiscovered country. One knows well enough that all mankind had streamed that way. It is the charm of universal experience from which one expects an uncommon or personal sensation—a bit of one’s own.
One goes on recognizing the landmarks of the predecessors, excited, amused, taking the hard luck and the good luck together—the kicks and the half-pence, as the saying is—the picturesque common lot that holds so many possibilities for the deserving or perhaps for the lucky. Yes. One goes on. And the time, too, goes on—till one perceives ahead a shadow-line warning one that the region of early youth, too, must be left behind.
Miten siis shadow-line käsitteenä liittyy Paperitalon Blumaan ja Braueriin? Kyse on kuitenkin jo keski-ikäisistä ihmisistä. Tosin eihän tuon varjolinjan tarvitse olla sidottu ikään, voihan sen laajentaa käsittämään yleensäkin jonkinlaista elämänvaiheeseen liittyvää rajakohtaa. – Ehkä Bluman shadow-line oli se, kun hän osti kirjakaupasta Dickinsonin runokokoelman. Ensimmäinen runo havahdutti häntä niin voimakkaasti, että hän käveli suoraan auton alle. Brauerin shadow-line liittynee hänen bibliofiili-elämäntapansa radikaaliin käännekohtaan.
Kerättyään valtavan kirjakokoelman Brauer ei kykene enää hallitsemaan sitä. Häneen on iskenyt kirjahulluus, joka johtaa siihen, että hän esimerkiksi luokittelee kirjansa aivan eri tavalla kuin kirjastossa. Vaikkapa tunteiden mukaan. Tai sen mukaan, mitkä kirjat tulevat toimeen vierekkäin ja mitkä ei. Hän jopa alkaa lukea vanhaa, kynttilänvalossa kirjoitettua kirjallisuutta – kynttilänvalossa tietenkin. Tämän seurauksena hän eräänä iltana vahingossa polttaa koko luokituskortistonsa.
Ilman kortistoaan Brauer ei enää löydä kirjojaan, ja niinpä hän muuttaa meren rantaan ja rakentaa itselleen kirjoista talon – konkreettisesti. Hän alkaa asua kirjojensa sisällä, sanamukaisesti, ja rakentaessaan talon tuhoaa samalla itselleen niin rakkaan kirjakokoelmansa. Ja merenrannasta löytyy vielä yhtymäkohta Conradin Varjolinjaan: Varjolinjankin nuori merikapteeni ammentaa voimansa mereltä, suolaveden ja merituulen ääreltä.
Nyt huomaan kirjoittaneeni paljon tekstiä Paperitalosta, enkä edes käsitellyt kuin paria näkökulmaa. Jos joku on jaksanut lukea kirjoitustani tähän saakka, hänelle suosittelen lämpimästi Dominquezin romaania. Eikä kannata ylenkatsoa sen kokoa: vaikka romaanissa on vain 134 harvalla rivivälillä ja isolla marginaalilla painettua sivua ja vaikka sen lukee hetkessä, saattaa lukija löytääkin itsensä seuraavana päivänä kirjahulluuskipinän kourissa etsimässä lisäystä kirjahyllyynsä – tai järjestelemässä sitä uudelleen.
Read Full Post »
jäljen ääni 