Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘emily dickinson’

Mari Kosken runokokoelmassa Sch yksityiskohdista avautuu houkuttavia  polkuja, joita ainakaan minunkaltaiseni lukija ei voi vastustaa. Vaikka runoista ei tarkankaan lukemisen jälkeen muodostu kovin selkeitä kokonaisuuksia, tulee niihin tehtyä monta matkaa, jotka vievät aivan toisaalle kuin  aurinkorantojen pakettilomakohteisiin. Ja silloinkin kun polut eivät johda minnekään tai loppuvat yllättäen, voivat ne olla kiinnostavia: umpikuja ei välttämättä ole hukkaperä.

 – – – – –

se mitä halusin löytää etsiytyykin käteeni
kuin Nadjan käsi, kädessään luonnoskynä, euroopan sydäntä piirtävä,
sydäntä sydämen polya

tämä erottaa meidät, tämä yhdistää

juottolat, spenglerin kanssa kömytyt yöt, help your see, tee-se-itse-
goethet

ja sivu alkaa täyttyä merkinnöistä jotka käsittelevät
c) päihtymistä t) sydämen etymologiaa

– Mari Koski: Sch, s. 45. Poesia, 2011.

– – – – –

Runo tuo mieleen muistiinpanot, joita olen tehnyt kokoelmaa lukiessani. Lehtiön sivu on täyttynyt irrallisista lauseista: Tarkista Majnoon. Leda ja Joutsen, Michelangelo. Munat. Tarkista kumpi olikaan kuolematon, Castor vai Pollux.  Sapfon eri käännökset. Juvonen ja Dickinson, tyhjyyden kokemus. Dickinsonin runofragmentit kirjeissä – hän kirjoittaa kirjein. Fragmentin määritelmä?  jne., jne.

Tällaisen mielikuvamatkailun lisäksi runojännärin tarkoitus olisi paljastaa lukijalle myös Kosken kokoelmasta hahmottuvia sisällön ja muodon yhteyksiä. Nyt on meneillään jo neljäs osa, joten korkea aika siis ryhdistäytyä ja keskittyä runomuotoon. Onneksi laatu ei välttämättä aina heikkene jatko-osissa: monet fanit pitävät Sylvester Stallonen tähdittämää Rocky IV -elokuvaa sarjan parhaimpana. Genre on tietysti tyystin toinen kuin runojännärissä, mutta onnistumisessa vaaditaan samaa uhrautumista. Kaikki tai ei mitään.

 – – – – –

ADRIAN: It’s suicide. You’ve seen him, you know how strong he is. You can’t win.

ROCKY: Oh, Adrian. Adrian always tells the truth. No, maybe I can’t win. Maybe the only thing I can do is just take everything he’s got. But to beat me, he’s going to have to kill me. And to kill me, he’s gonna have to have the heart to stand in front of me. And to do that, he’s got to be willing to die himself. I don’t know if he’s ready to do that. I don’t know.

– Elokuvasta Rocky IV (1985)

– – – – –

Sisältö/muoto-näkökulma on jäänyt vaille kunnon nostetta senkin vuoksi, että olen ottanut Mari Kosken runokokoelmaan liitetyn käsitteen kokeellinen runo  turhan valmiina. En ole pysähtynyt miettimään, mitä kokeellisuus tarkoittaa – ja mitä se nimenomaan Kosken kokoelman kohdalla merkitsee. Näköalattomuuteni tajusin muutama päivä sitten, kun luin Kristian Blombergin artikkelin Kielen ja puhujan välissä 2000-luvun uutta runoutta esittelevän Vastakaanon-antologian (Poesia, 2011) johdanto-osuudesta.

Blombergin mukaan kokeellinen runous on alkanut jakaa ihmisiä yksioikoisesti kannattajiin ja vastustajiin, mikä ei enää ole hedelmällistä runouskeskustelun kannalta. Blombergin näkemystä hieman kärjistäen: kannattajien mielestä kaikki kokeellinen runous on hyvää ja edistyksellistä, ja ”ei-kokeellinen” runous pelkkää taantunutta, kuollutta kirjainta (peukkua, jos tunnistat itsestäsi tällaisen ehdottoman avantgardistin!) – ja ”ei-kokeellisen” runon ystävät taas pitävät kokeellista runoutta pelkkänä kikkailuna kikkailun itsensä takia (käsi ylös, jos itsekin pidät sitä pelleilynä!).

Nyt kun jako leireihin on suoritettu, kuulostellaanpa Blombergin muistutus riitapukareille. Sillä kun keskitytään nahisteluun, unohdetaan, mistä 2000-luvun kokeellisessa runoudessa tai oikeastaan sen sanomassa on kyse: muodosta. Blomberg korostaa, että siinä missä muotokokeilut muuttuvat merkityksellisiksi kokeellisessa runoudessa, voi runon muodosta lukea merkityksiä vanhemmissakin runomuodoissa (esim. sonetti ja haiku). Siksi hän ehdottaa tälle runouskäsityksiä haastavalle suuntaukselle jonkinlaista laajempaa käsitettä – muototietoinen runous.

 – – – – –

Terminä muototietoinen runous lakkaa ehdottamasta uutuuden ja mullistavuuden kaltaisia sisältöjä. Se kiinnittää huomiota siihen, mihin runoudessa pyritään, miksi meillä yleensä on kirjallisia muotoja eikä esimerkiksi vain kirjoitusta. Jos kykymme lukea muodon merkityksiä, muodon ehdottamia merkityksiä, muodon mahdollistamia merkityksiä häviää, häviää myös runous muuna kuin puhumisen vakiintuneena tapana, tiettynä ”runollisuuden” sävynä.

– Kristian Blomberg: Kielen ja puhujan välissä (teoksessa Vastakaanon: suomalainen kokeellinen runous 2000-2010, Poesia, 2011)

– – – – –

Vaikka muototietoisuus olisikin suomalaisessa lyriikassa tällä hetkellä hyvin muotitietoista, on sillä vahva historiallinen traditionsa. Itse asiassa se ei edes ole hyppy mihinkään uuteen, vaan palauttaa runouden juurilleen: runossa runomaistahan on juuri muotoon keskittyminen ja se, että kirjoittajan valitsemalla runomuodolla on vahva merkityksensä niin runon synnyssä kuin sen lukemisessakin. Toisin sanoen, on hyvä, että uusia muotoja etsitään (kokeellisuus), mutta ei vanhoissakaan mitään vikaa ole – jos ne vain palvelevat tekstin päämääriä eivätkä jähmety pelkiksi lyyrisen tyylin nimilapuiksi.

Kosken kokoelmasta kirjoitetuissa kritiikeissä on käsitelty runojen fragmentaarisuutta (Anna Tomi Parnassossa ja Miikka Laihinen Tuli&Savussa). Se onkin nykyisin trendikkään muototietoinen piirre runoudessa. Fragmentaarisuuden voi ymmärtää monella eri tavalla: katkelmallisuus, keskeneräisyys, sirpalemaisuus, hajanaisuus. Tunnetuimmat fragmentaariset tekstit eivät kuitenkaan ole nykyrunoutta, vaan antiikin tekstejä (esimerkiksi Herakleitoksen filosofiset mietelmät), joita ei alun perin tarkoitettu fragmenteiksi: niistä vain ei ole säilynyt enempää kuin katkelmia.

Runoudessa fragmenteistaan tunnettu on Sapfo, Lesboksen saarella elänyt runoilija ja naisten välisen rakkauden tulkki. Hänen tekstejään löytyy kahdesta 1960-luvulla julkaistusta suomennoskokoelmasta, joiden vertailu on kiinnostavaa juuri runomuodon kannalta.

– – – – –

Kerrotaan että Leda kerran löysi

hyasintin värisen munan

– Sapfo: Iltatähti, häälaulu (suom. Pentti Saarikoski, 1969, Otava)

– – – – –

he sanovat Ledasta

                               että hän

kerran löysi

kätketyn munan

villishyasintin

                                 hyasintin

alta

– Sapfo: Sapfon runoja (suom. Aapo Junkola, 1966, WSOY)

 – – – – –

Pentti Saarikoski suomentaa säilyneen katkelman anekdootiksi, sen fragmenttimaisuutta korostaen.  Aapo Junkola taas pyrkii etsimään sen Sapfon runon lyyristä luonnetta. Itse pidän enemmän Saarikosken suomennoksesta, vaikka se onkin pelkkä toteamus. Siinä lukijan on pakko ajatella, että nyt jää paljon sanomatta, kun taas Junkolan suomennoksen voi lukea itsenäisenä kokonaisuutena, säkeiden polveilevaa ilmavuutta ihaillen.

Myös Kosken runoissa on viitattu samaan Ledaan, fragmentaarisesti siinäkin. Kyse on antiikin melko tunnetusta tarusta. Leda oli Spartan kuninkaan puoliso, jonka kertomuksen mukaan Zeus vietteli joutsenen hahmossa. Leda tuli raskaaksi, ja synnytti (tai muni) kaksi munaa. Toisesta syntyi tyttö – Troijan kaunis Helena. Kosken kokoelmassa tästä tarusta kerrotaan hyvin viitteellisesti. Tähtitaivasta ja paljon muutakin kuvaavassa kollaasimaisessa otoksessa viitataan kahteen tapaukseen, jossa jumala on omavaltaisesti ottanut kuolevaisen naisen ruumiin omaan käyttöönsä (s. 50, katkelma runosta, viimeiset neljä riviä).

– – – – –

etäisyys 500 valovuotta. Käärmeineen ja piirtimineen Luonnon kasvot
painautuvat käärinliinaan. Marian elämä. Joutsenen repeämä, etäisyys
2400, pituus 2500 valovuotta. Equo ne credite, Teucri. Valkoisessa hie-
kassa karuselli. This particular flying horse.

 

– s. 50, katkelma runosta, viimeiset neljä riviä.

– – – – –

Lainauksessa yksittäiset lauseet ovat itsenäisiä fragmentteja siinä mielessä, että ne eivät sujuvasti sulaudu toisiinsa – mutta silti yhteyksiä löytyy ainakin joidenkin välille. Ja toisin kuin esimerkiksi kokoelman nimirunossa Sch, tässä tyhjää tilaa ei ole jätetty katkelmien välille vaan ne on ladottu peräkkäin. Silti on tilaa: tuhansia valovuosia.

Peräkkäiset lauseet Marian elämä ja Joutsenen repeämä kiinnittävät huomion. Koska latinankielinen lause ”Equo ne credite, Teucri” on Troijan sodasta tuttu Laokoonin huudahdus (Älkää luottako hevoseen, troijalaiset!), on joutsen-viittauskin helppo tulkita samassa yhteydessä. Joutsenen tähtikuviolla on monta vaihtoehtoista mytologista selitystä, ja yksi niistä on se, että Zeus asetti tähtikuvion taivaalle juhlistamaan Helenan syntymää.

Kun Marian, Jeesuksen äidin, elämä rinnastetaan tähän tapaukseen, syntyy monta mielikuvaa. Häntä ei Jumala sentään vietellyt, mutta ei Marialla toisaalta valinnanvaraakaan ollut. – Pari sivua myöhemmin Kosken kokoelmassa on runo, jossa mainitaan, että Zeun luotapa myös unet saapuu, ja alempana keskelle tyhjää tilaa on kirjoitettu nimirimpsu.

– – – – –

 LedaHelenaLeilaLola

– – – – –

Leila voisi viitata vanhaan persialaiseen tarinaan Laylan ja Majnunin toivottomasta rakkaudesta. Layla ja Majnun olivat nuoret rakastavaiset, mutta suku naitti Laylan toiselle  miehelle. Majnun on nimenä mainittu yksittäisenä fragmenttina kokoelman nimirunossa Sch: Farhad hakkaa kiveä / Majnoon siirtää vuorta. (s. 16)

Lolasta tulee mieleen Nabokovin klassikkoromaanin Lola, lapsirakastettu. Miesten hyväksikäyttämiä siis kaikki neljä naista: Leda Zeuksen viettelemä, Helena kauneutensa tähden kaikkien himoitsema ja vieläpä sodan pelinappula, Leila (Layla) pakkoavioliittoon määrätty ja Lola irstaan sedän uhri.  Toinen näkökulma voisi olla toivoton rakkaus: jokaiseen liittyy normit rikkova rakkaussuhde, joka on toivoton tai tuhoon tuomittu.

Ehkä hurjimmin normit ylittyvät Ledan ja Zeuksen suhteessa. Michelangelon kuuluisa maalaus esittää eroottisen kohtauksen, jossa alaston Leda on ottanut joutsenen ”suojiinsa”. Jos tuntee tarun, kuvaa ei voi olla tulkitsematta aktin kuvauksena ja sitähän se onkin.

– – – – –

Huomaan tehneeni taas sen, mistä postauksen alussa kirjoitin: alan paljastua juonivetoisen proosan addiktiksi. Tartun heti tarinaan, kun tekstissä on edes pienen pieni viite jonkinlaiseen  kertomukseen. Siis takaisin muotoon: miksi Mari Koski kirjoittaa fragmentaarisesti?

Runojen kaksiulotteinen pinta on yhtenäisyydessään vain näennäinen. Viitteet ja katkelmat johdattavat koko ajan lukemaan runokokoelmaa ikään kuin syvyyssuunnassa: ne ovat ikkunoita, joista voi kurkistaa tekstin toiselle puolelle. Toisaalta niin toimii ihmisen arkikokemuskin. Jos saataisiin vangittua parin minuutin pituinen satunnainen otos omasta ajattelusta, luultavasti se koostuisi fragmentaarisista mielikuvista, jotka peräkkäin aseteltuina vaikuttaisivat yhteensovittamattomilta ja keskeneräisiltä. Silti häly, jota aivoissamme on, kykenee kannattelemaan minuuttamme ja identiteettiämme.

Kosken runoissa on vaikea hahmottaa vastaavaa  keskusta. Tämä lienee yksi fragmentaarisuuden tavoitteista: ei voi varmasti sanoa, kuka runoissa puhuu. Tai ehkä niissä puhuukin Ei-Kukaan. – Kokoelman nimirunon Sch toinen osa alkaa runositaatilla Pilvet yli taivaan laen lipuu tuijottain. Huvittavaa kyllä, persiankieliselle lukijalle tarjotaan paremmat mahdollisuudet selvittää, mistä lainaus on peräisin, sillä persiankielisessä käännöksessä juuri tähän kohtaan on laitettu alaviite. On mahdotonta persiaa taitamattomana sanoa, mitä siinä lukee, mutta luultavasti ainakin se, että sitaatti on Helvi Juvosen runosta.

– – – – –

EI KUKAAN

 
Pilvet yli taivaan laen lipuu tuijottain,
samein silmin katsovat, ei ketään ole vain.
Jähmeä on hymy kukkain,
kuollut niittyvillan nukkain.
Ei kukaan viru tuskassansa hiljaa vavahtain.
 

Ei kukaan paina sammaleeseen päätä särkevää,
kenenkään ei kulmaluista maahan jälki jää.
Oksat huojuu tyhjän yllä,
saraheinät taipuu kyllä.
Sekaan mullan ruskean vain toukka häviää.

– Helvi Juvosen runo on hänen esikoiskokoelmastaan Kääpiöpuu (1949). (Kootut runot, 1960, WSOY)

– – – – –

Helvi Juvonen luetaan suomalaisen lyriikan uudistajiin, mutta hänen esikoiskokoelmansa edustaa vielä melko perinteistä runoutta. Kun ensimmäinen säe on irroitettu osaksi Mari Kosken runon kaltaista kokonaisuutta, sen jokseenkin vanhakantainen kuvallisuus korostuu. Mutta voi runossa nähdä muunkinlaista tulkinnallista lisäarvoa: se kertoo tyhjyydestä tai tyhjyyden kokemisesta, joka on teemana monissa Juvosen runoissa. Samaa tunnelmaa on Kosken kokoelman nimirunossakin.

Tyhjyyden kokemus konkretisoituu Kosken runossa tekstiin materiaalisesti, sillä fragmentaarisuus jättää sanat ja lauseet ikään kuin haromaan ilmaa ympärillään  – ja koska niiden välissä on paljon valkoista paperia, tyhjyys muuttuu näkyväksi.

  Runoilija Mari Koski on jättänyt alaviitteen pois Juvosen runositaatista (persiankieliseen tekstiin kääntäjä on sen siis laittanut, mikä on hieman nurinkurista, sillä persiankieliselle tiedosta on tavallaan vähemmän iloa: oletan, että Juvosen runoja ei ole käännetty persiaksi). Onko oletuksena se, että lukijan ei tarvitsekaan tietää lainauksen lähdettä? Mutta entäpä jos hän tietää tai selvittää sen? Miten käy sitaatin fragmentaarisuudelle silloin? Menettääkö se ideansa?

– – – – –

Yksi varmimpia keinoja puun tappamiseen on maan kaivaminen sen ympäriltä ja juurien paljastaminen. Sama pätee instituutioihin. Jos mitä halutaan säilyttää, ei pidä liiaksi kaivella esiin sen alkuperää. Kaikki alkaa pienestä.

   Joseph Joubert: Mitä ajattelen   merkintöjä vuosilta 1774 1824. suom. Martti Anhava, Otava, 2007.

 – – – – –

Joubert vertaa puita instituutioihin, mutta samaa rinnastusta voisi käyttää runofragmenteistakin. Jos alkuperäinen asiayhteys paljastuu, kadotetaan samalla katkelman yllä leijuva salaperäisyys. Vaikka toisaalta voihan ajatella niinkin, että tällaiset sitaatit toimivat ikään kuin ärsykkeinä, jotka haastavat lukijaa mukaan peliin, yllyttävät rakentamaan runon tulkintaa ja merkityksiä, pakottavat penkomaan runohyllyä ja tarkistamaan myyttikirjoista, mitä niistä Ledan poikimista munista oikein syntyikään.

Sitaatit ovat kuitenkin poikkeuksia Kosken runoissa, eikä niitä ole kuin muutama koko kokoelmassa (siis oletan sitaateiksi ainakin joitakin sellaisia lauseita, joissa on lainausmerkit – mutta vain pari niistä tunnistin). Toinen erityinen ja huomattavasti hämmentävämpi fragmentin muoto runossa Sch on kursivoidut sanat/lauseet.

– – – – –

miksi                                   (sillä näpertely on kuin auringosta tislattu piriste

tuskallinen, hiivuttava)

hän kirjoittaa kirjein
 

minä voisin pystyttää patsaan; En tiedä,                     käteeni Sohrabin varjo,

                                             pimeys kuollut lamppu

 
on paljon sellaista mitä ihmettely pienentää ja paljon sellaista helposti katoavaa
 

Sillä on rajat, sillä ainoastaan, ja sillä

 

avaan keskeltä                                                        Ainetta vapautuu aineessa.

ja sävyjä, sävyjä

uuvun sinun kuviin

– Mari Koski: Sch (katkelma sivulta 14)

– – – – –

Niin, hän kirjoittaa kirjein. Ja avaan keskeltä. Nämä eivät tunnu liittyvän oikein mihinkään, mutta kursivointi on tehokeino, joka kerjää lukijan huomiota. Jälkimmäisen lauseen voisi tietysti ajatella olevan jonkinlaista kirjoittamishetken kommentointia, sillä samalle riville on jätetty paljon tyhjää: se on kuin avattu keskeltä. – Kursivoinnit, fontin koon vaihdokset, kirjainvälien harvennukset yms. lienee kuitenkin parempi tulkita osaksi laajempaa Mari Kosken runokokoelman muototematiikkaa, visuaalisten keinojen korostumista.

Mieli tekisi kyllä tarttua tuohon lauseeseen hän kirjoittaa kirjein. Emily Dickinsonin laajaan tuotantoon sisältyy paljon runofragmentteja, keskeneräisiksi jääneitä/jätettyjä runojakatkelmia. Hänellä oli tapana liittää runojaan ystävilleen lähettämiin kirjeisiinsä – hän kirjoittaa kirjein. Dickinson tulee mieleen siksikin, että Helvi Juvonen on suomentanut monia hänen runojaan, ja jos lukee naisten tekstejä rinnakkain, löytyy myös yhteisiä aihepiirejä. Ja onpa tuossa jo aiemmin mainitussa Vastakaanon-kokoelmassa Mari Kosken runo Emilylle, jossa pohjatekstinä on käytetty erästä Dickinsonin runoa …

– Vaan nyt suu suppuun, ennen kuin allekirjoittaneen mielikuvamatkailu karkaa taas harhateille. Edellä siteeratussa runossa huomionarvoisempaa on viittaus/fragmentti, joka omalla tavallaan luo näkökulmaa Kosken runoihin ja niiden fragmentaarisuuteen: käteeni Sohrabin varjo.

– – – – –

Minä olen Kashanista,
ammatiltani maalari:
aika ajoin teen häkkejä väreistä, myyn niitä teille,
jotta yksinäinen sydämenne virkistyisi
vankeudessa elävien vuokkojen äänistä.
Kuvitelmia! Turhia kuvitelmia … tiedänhän minä,
että kangas on hengetön,
tiedän hyvin, että maalarin allas on kaloja vailla.

Sohrab Sepehri: katkelma runosta Veden askelten ääni. Suom. Jaakko Hämeen-Anttila, kokoelmassa Vain ääni jää: runoja Iranista, WSOY, 2006.

– – – – –

Taas persiankielinen lukija on suomalaista viisaampi, sillä myös Sohrabin kohdalle kääntäjä on laittanut alaviitteen. Se voi toisaalta olla tarpeenkin, mikäli Sohrab on kovin yleinen nimi kielialueella (vertaa: käteeni Virtasen varjon – vaatisi kieltämättä täsmennystä …).

Oletettavasti Kosken runossa viitataan iranilaiseen runoilijaan Sohrab Sepehriin (1929-1980). Edellä siteerattu katkelma on hänen omaelämäkerrallisesta runostaan. Sepehri on tehnyt myös kuvataidetta, mutta yhtä lailla voisi kuvitella hänen puhuvan myös runoudesta. Viittaus tällaiseen runoilija-kuvataiteilijaan on tuskin sattumaa: kuten mahdollinen postaussarjan lukija on jo huomannutkin, Kosken kokoelmassa liikutaan usein kirjallisuuden ja kuvataiteen rajalla.

Onneksi ei tarvitse tuntea laajemmin Sohrabin tuotantoa voidakseen arvella, miten tuo varjo voisi Kosken runojen syntyyn vaikuttaa (käteen, joka kynää heiluttaa), sillä Jaakko Hämeen-Anttilan teokseen kirjoittama esittely on lyhyt mutta avartava.

– – – – –

Varsinkin Ibn Arabin (k. 1240) mystinen filosofia on Sepehrin ajattelun taustalla. Kun Veden askelten äänessä Sepehri kehottaa ”ottamaan nimen pois pilveltä”, kehotuksessa kuuluu Ibn Arabin korostama ero todellisuuden (pilvi ilman nimeä) ja meidän kuvailuyrityksemme (pilven nimi) välillä.

Jaakko Hämeen-Anttila: katkelma esipuheesta teoksessa Vain ääni jää: runoja Iranista, WSOY, 2006.

– – – – –

Iranilainen mystikko lähenee ajatuksissaan taiteen avantgarden ja ajatusta todellisuuden jäljentämisen mahdottomuudesta. Tosin näkökulma ja päämäärä ovat erilaiset. Mari Kosken kokoelman nimirunossa Sch mainitaan pariinkiin kertaan: ei ole tekemistä kielellä. Katkelmat ja keskeneräiset lauseet ovat eräänlainen muoto kirjoittaa maailmasta ja kokemuksesta niin, että kieli ei tule väliin: luodaan vain viitteitä ja alkuja jollekin, jonka lukukokemus täydentää.

Fragmentti on erityinen silmä, todetaan eräässä Kosken runossa (s. 42). Se on todellakin silmä, sillä lukijan on katsottava fragmentin läpi: fragmentti ei ole samalla tavalla valmis kuva kuin perinteisen runon oksat huojuu tyhjän yllä/saraheinät taipuu kyllä, joka saa symbolisen merkityksensä runon kokonaisuudessa.

Yksittäiset katkelmat hakevat paikkaansa Kosken runoissa, mutta ei niiden välinen tyhjä tila ole lukukokemuksen tasolla tyhjää. Juuri siinä tyhjässä tilassa lukija liikkuu, rakentaa siltoja ja pohtii merkityksiä.

– – – – –

– Onko sellainen runoutta?

– On, nimenomaan sellainen on runoutta.

– – – – –

Jos mahdollinen lukija kiinnostui enemmän fragmenteista, suosittelen viidettä jaksoa odotellessa tutustumaan Kristian Blombergin tuoreeseen runokokoelmaan Itsekseen muuttuva (Poesia, 2011), jota voi käydä lukemassa PDF-muodossa Poesian sivuilla. Ja jos nyt joku epäilee näiden tämän postaussarjan aikana tekemieni lukuisten Poesia-viittausten vaikuttimia, niin voin vakuuttaa niiden olevan vilpittömät ja perusteltavissa. Poesia on vahvasti profiloitunut tämäntyyppisen uuden, muototietoisen runouden kustantamoksi – ja heidän sivuilleen on hedelmällistä tehdä linkityksiä, koska lukija voi tutustua niihin ilmaiseksi (toki kukaanhan ei kiellä antamasta myös ktaloudellista tukea tällaiselle kulttuurityölle, nettikaupasta kokoelmia voi tilata helposti …).

Runotrillerin kutkuttavan päätösosan julkaisuajankohdasta en lupaa mitään varmaa. Joka tapauksessa siinä olisi tarkoitus hieman koota langanpätkiä yhteen. Vaikka kyllä finaalissakin vielä kerran kurkotetaan kauas, tähtienkin tuolle puolen!

Runojännärin viimeiseen osaan pääset tästä: Mari Koski: Sch (5/5).

Read Full Post »

Kuten romaanin takakannessakin mainitaan, Carlos María Domínguezin Paperitalo (2002, suom. Einari Aaltonen, 2006, Basam Books) on kertomus kirjahulluudesta. Jo kirjan alku sopii teemaan:

Keväällä 1998 Bluma Lennon osti Sohossa sijaitsevasta kirjakaupasta vanhan painoksen Emily Dickinsonin Runoja ja päästyään toiseen runoon, ensimmäiseen tienristeykseen, hän jäi auton alle.

Paperitalon kertoja, joka nimitetään Bluman kuoltua tämän sijaiseksi espanjan kielen ja kulttuurin laitokselle, ei kerro mistä runosta on kyse.  Emily Dickinsonin runoista on koottu monia erilaisia kokoelmia, mutta nyt lienee kyse niistä vanhimmista. Kirjahyllystäni ei Dickinsonin runoja löydy – onneksi on Internet. Gutenbergin klassikkoteksteistä löytyy kolme erilaista versiota Dickinsonin varhaisista kokoelmista. Kertojan mukaan Bluman kuoltua ”pohdittiin, miten monta sonettien säettä hän oli ehtinyt lukea ja miten lujaa auto oli kulkenut”. Sonetteja ei oikein nettiversioista löydy, mutta sivuston toisen Dickinson-sarjan runoissa  (jos käyt katsomassa, niin linkin alussa on paljon ”turhaa” – rullaa reilusti alaspäin!) toisena runona on riimitelty monisäkeistöinen, hieman sonettia muistuttava runo. Sarjan ensimmäinen runo kuuluu seuraavasti:

 I’m nobody! Who are you?
Are you nobody, too?
Then there ’s a pair of us — don’t tell!
They ’d banish us, you know.

How dreary to be somebody!
How public, like a frog
To tell your name the livelong day
To an admiring bog!

Runo ikään kuin haastaa lukijansa: Olen ei-kukaan! Kuka sinä olet? Runon puhujan mielestä olisi kauheaa olla jotenkin merkityksellinen ja tärkeä; olisi hyödytöntä kuuluttaa nimeään kaiken aikaa ja kerjätä ihailua mitättömyyksiltä. Jotenkin sopisi kuvaan, että tällaisen runon luettuaan kävelisi auton alle, katoaisi, alkaisi täydellisesti olla ei-kukaan. Ja tietysti kirjan tapahtumien perusteella ironista on, että kuoltuaan Bluma Lennonista nimenomaan tulee joku: kaikki puhuvat hänestä ja hänen erikoisesta onnettomuudestaan, spekuloivat Lontoon liikennejärjestelmän semiotiikalla ja tekevät Blumasta jonkinlaisen lukutoukan karrikatyyrin, kulttihahmon. 

Mutta miksi ihmeessä ryhdyn pohtimaan, minkä Dickinsonin runon Bluma ehti lukea ennen kuolemaansa? – Siksi, että Paperitalo on täynnä mainintoja kirjoista. Lyhykäisyydestään huolimatta teos avautuu moneen suuntaan, viittaa jatkuvasti toisaalle, muihin teoksiin. Eräs Paperitalon kirjahulluista, Delgado, kertoo kirjan kertojalle lukutavastaan:

Minun pitää lukea koko viiteaparaatti, selvittää jokaisen käsitteen merkitys, ja minun on vaikea lukea kirjaa, koska joskus vieressäni on kaksikymmentä muuta teosta vain siksi, että saisin yhden kappaleen tulkittua.

Romaanin kertoja on tutkija, kuten Blumakin, ja kun Bluman kuoleman jälkeen tämän työpostiin ilmestyy erikoinen lähetys, ei hän voi olla kiinnostumatta asiasta. Lähetys on Joseph Conradin romaani The Shadow Line (1915, Varjolinja, kuten sen nimi tässä romaanissa on suomennettu). Erityiseksi kirjan tekee se, että se on hyvin huonokuntoinen: se on likainen ja kostunut, ja siitä irtoilee sementinmurusia. Omistuskirjoituksen mukaan Bluma on antanut kirjan aikoinaan Carlos Brauerille, uruguayalaiselle bibliofiilille, jonka kanssa Blumalla on nähtävästi ollut jonkinlainen suhde. Brauer on lähettänyt kirjan takaisin Blumalle, ja kertoja päättää lähteä etsimään miehen käsiinsä sekä kertoakseen Bluman kuolemasta että selvittääkseen kirjan tarinan.

Kirjassa seurataan kuitenkin lähinnä itse teoksen matkaa, ei niinkään pohdita, miksi ihmeessä Bluma antoi juuri Varjolinjan Brauerille. Parissa kohdassa kyllä viitataan kirjan sisältöönkin. Mikä kirjassa oli niin merkittävää? Millaisia teemoja, aiheita, ajatuksia romaani sisältää? Voisiko kirjasta löytyä avainta siihen, miksi Varjolinja siirtyy ensin Brauerille ja sitten takaisin Blumalle. – Kertoja on tutkija itsekin, ja onkin huomioitava se välinpitämättömyys, jolla hän suhtautuu Varjolinjan sisältöön. Hän ikään kuin jättää sen lukijan ratkaistavaksi – tavallaan usuttaa lukijan lukemaan myös Varjolinjan.

Varjolinjaa ei ole taidettu suomentaa, mutta se löytyy myös Gutenberg-sivustolta. Romaani kertoo nuoresta merikapteenista ja hänen ensimmäisestä tehtävästään laivan päällikkönä. Matkalla on monia vaikeuksia, miehistö sairastuu eikä sääkään suosi. Tehtävä tarjoutui yllättäen laivan edellisen kapteenin kuoltua. Edellisen kapteenin muisto varjostaakin pahaenteisesti laivaa, sillä ennen kuolemaansa hän houreissaan kirosi koko laivan ja sen miehistön. Manaaminen liittyy myös Paperitaloon, sillä Brauerille lahjoittamansa Varjolinjan omistuskirjoituksessa Bluma mainitsee: ”Anteeksi, että minussa on loitsijan vikaa: et pysty ikinä yllättämään minua.” Tästä loitsimisesta ei lukijalle juuri mitään paljasteta, mutta Brauerin eräs kommentti Blumasta on kuin kohtalokas loitsu.

Mielenkiintoista Conradin Varjolinjassa on siinä esiintyvä käsite, josta kirjan nimikin tulee: shadow-line. Conrad tarkoittaa sillä jonkinlaista nuoruuden ja aikuisuuden välistä rajapyykkiä, jossa ihminen havahtuu omasta loputtomalta tuntuvasta illuusioiden ja kuvitelmien täyteisestä elämänvaiheestaan. En tiedä, onko kyseessä jokin tietty englanninkielinen käsite, mutta ainakaan minun sanakirjani eivät sellaista tunne. Lainaan tähän melko pitkän katkelman Conradin Varjolinjan alusta, toivottavasti se selventää ajatusta (lihavointi minun):

Only the young have such moments. I don’t mean the very young. No. The very young have, properly speaking, no moments. It is the privilege of early youth to live in advance of its days in all the beautiful continuity of hope which knows no pauses and no introspection.

One closes behind one the little gate of mere boyishness—and enters an enchanted garden. Its very shades glow with promise. Every turn of the path has its seduction. And it isn’t because it is an undiscovered country. One knows well enough that all mankind had streamed that way. It is the charm of universal experience from which one expects an uncommon or personal sensation—a bit of one’s own.

One goes on recognizing the landmarks of the predecessors, excited, amused, taking the hard luck and the good luck together—the kicks and the half-pence, as the saying is—the picturesque common lot that holds so many possibilities for the deserving or perhaps for the lucky. Yes. One goes on. And the time, too, goes on—till one perceives ahead a shadow-line warning one that the region of early youth, too, must be left behind.

Miten siis shadow-line käsitteenä liittyy Paperitalon Blumaan ja Braueriin? Kyse on kuitenkin jo keski-ikäisistä ihmisistä. Tosin eihän tuon varjolinjan tarvitse olla sidottu ikään, voihan sen laajentaa käsittämään yleensäkin jonkinlaista elämänvaiheeseen liittyvää rajakohtaa. – Ehkä Bluman shadow-line oli se, kun hän osti kirjakaupasta Dickinsonin runokokoelman. Ensimmäinen runo havahdutti häntä niin voimakkaasti, että hän käveli suoraan auton alle. Brauerin shadow-line liittynee hänen bibliofiili-elämäntapansa radikaaliin käännekohtaan.

Kerättyään valtavan kirjakokoelman Brauer ei kykene enää hallitsemaan sitä. Häneen on iskenyt kirjahulluus, joka johtaa siihen, että hän esimerkiksi luokittelee kirjansa aivan eri tavalla kuin kirjastossa. Vaikkapa tunteiden mukaan. Tai sen mukaan, mitkä kirjat tulevat toimeen vierekkäin ja mitkä ei. Hän jopa alkaa lukea vanhaa, kynttilänvalossa kirjoitettua kirjallisuutta – kynttilänvalossa tietenkin. Tämän seurauksena hän eräänä iltana vahingossa polttaa koko luokituskortistonsa.

Ilman kortistoaan Brauer ei enää löydä kirjojaan, ja niinpä hän muuttaa meren rantaan ja rakentaa itselleen kirjoista talon – konkreettisesti. Hän alkaa asua kirjojensa sisällä, sanamukaisesti, ja rakentaessaan talon tuhoaa samalla itselleen niin rakkaan kirjakokoelmansa. Ja merenrannasta löytyy vielä yhtymäkohta Conradin Varjolinjaan: Varjolinjankin nuori merikapteeni ammentaa voimansa mereltä, suolaveden ja merituulen ääreltä.

Nyt huomaan kirjoittaneeni paljon tekstiä Paperitalosta, enkä edes käsitellyt kuin paria näkökulmaa. Jos joku on jaksanut lukea kirjoitustani tähän saakka, hänelle suosittelen lämpimästi Dominquezin romaania. Eikä kannata ylenkatsoa sen kokoa: vaikka romaanissa on vain 134 harvalla rivivälillä ja isolla marginaalilla painettua sivua ja vaikka sen lukee hetkessä, saattaa lukija löytääkin itsensä seuraavana päivänä kirjahulluuskipinän kourissa etsimässä lisäystä kirjahyllyynsä – tai järjestelemässä sitä uudelleen.

Read Full Post »

%d bloggers like this: