Kritiikkiä (2/30): Putte Wilhelmsson 2/2

Kuin tilaustöinä Kritiikkiä-sarjaa varten Putte Wilhelmsson on viime aikoina kirjoitellut ärhäkkää kritiikkiä blogiinsa. Jutuista löytyisi pureskeltavaa paljonkin, esimerkiksi kolmen viikon takainen postaus, jossa Wilhelmsson kommentoi tätä Jäljen äänen sarjaa ja kaivaa Schlink-murskaamonsa kätköistä aiemmin julkaisemattoman kritiikin Lukija-romaanista. Klisee ”olkoon kirjoittajan tyylistä mitä mieltä tahansa, kylmäksi se ei jätä ketään” pitää Wilhelmssonin kohdalla paikkansa. Toisinaan jotkut lukijat ovat kuumentuneet liikaakin.

Jos niin tapahtuu omalla kohdalla, kannattaa harkita hetken aikaa perusteluidensa pätevyyttä ennen kuin kirjoittaa Wilhelmssonin kritiikistä kriittisen palautteen tai vastineen. Oletan, että asiallista (kriittistä) palautetta Wilhelmsson ottaa mielellään vastaan  – vaikkakin toki tyrmää sen sitten kohteliaasti mutta päättäväisesti: en muista, että hän koskaan olisi myöntänyt erehtyneensä. Jos tämä ei riitä vaan haluaa tulla myös julkisesti nöyryytetyksi, voi  kirjoittaa Wilhelmssonille kärjekkään, piikittelevän palautteen.  Mainion alustan tällaiseen tulella leikkimiseen tarjoaa esimerkiksi kirjallisuuslehti Parnassosta löytyvä Lukijakirjeet-palsta, jossa julkaistaan toimitukseen saapuneita kirjeitä. Usein toimitus lähettää lukijan kirjeen myös lehden toimittajalle tai avustajalle, jonka tekstiä kommentti koskee. Samassa numerosta voikin lukea artikkelin/kritiikin kirjoittajan vastineen saamaansa kritiikkiin.

Eräs viime vuosien mieleenpainuvimmista mittelöistä Parnassossa on omassa lukukokemuksessani ollut kirjailija Asko Sahlbergin lukijakirjeestä (Parnasso 7/2008)alkanut sanailu. Sahlberg oli lukenut Wilhelmssonin kirjoittaman arvostelun Richard Powersin romaanista Laulut joita lauloimme (Parnasso 6/2008) ja ihmetteli, miksi siinä annettin niin vähänlaisesti tietoa kirjan tapahtumista:

En nimittäin saa työllä ja tuskallakaan selvää siitä, mistä Wilhelmssonin arvioimassa teoksessa on kysymys, mistä se kertoo. Näen kyllä, että kyseessä on melkein tuhatsivuinen tiiliskivi, mutta se ei minulle informaatioksi riitä. Ymmärrän, että kysymys on rodullisista ongelmista Yhdysvalloissa, mutta siihen sitten jääkin.

Kritiikin ei luonnollisestikaan tule olla juonireferaatti, mutta kai sitä sentään jotakin teoksen juonesta voisi kertoa. Sillä kai noin laajassa romaanissa sentään jokin tarina on, vai onko?

Kirjeessään Sahlberg tuo esille saman kysymyksen, jota pohdittiin tämän Putte Wilhelmsson -postauksen ensimmäisessä osassa. Harmittaa, kun Wilhelmsson ei lähtenyt perusteellisesti vastaamaan tähän kysymykseen: itse näkisin Sahlbergin kommentissa mahdollisuuden pohtia rajanvetoa kritiikin ja esseistiikan välillä. Laulut joita lauloimme -arvostelussaan Wilhelmsson etenee jälkimmäisen suuntaan, eikä se mielestäni tee kritiikistä huonoa, päinvastoin. Toki koko aukeaman laajuisessa arvostelussa voisi olla pieni tiivistys romaanistakin: mutta kuinka mahdollista tai edes järkevää on yrittää kirjoittaa sellainen tuhatsivuisesta teoksesta.

Hieman kyllä ihmettelen, miksi Sahlberg niin kipeästi kaipaa informaatiota romaanin tarinasta ja juonesta. Wilhelmsson pitkähkössä tekstissään selvästi käy läpi lukukokemuksestaan esille nousseita asioita ja tarkastelee arvostelun kohteena olevaa teosta. Kyse ei ole samankaltaisesta teoksen sisällön ohittamisesta kuin aiemmassa postauksessa kuvatussa Wilhelmssonin Auster-kritiikissä. Wilhelmsson viittaa Powersin teokseen jatkuvasti, ja vaikka kirjailija Sahlberg ei kommenttinsa mukaan pääse selville esimerkiksi romaanin perhesuhteista, niin en kyllä itse huomannut samaa ongelmaa. Sahlberg on muutenkin muotoillut lukijakirjeensä kärkevästi. Siitä viimeiset kolme kappaletta:

Sen sijaan Wilhelmsson kyllä tekee parhaansa tehdäkseen tiettäväksi, mitä mieltä hän on (ja ennen kaikkea mitä hän nähdäkseen tietää) Yhdysvaltain siirtolaisuusongelman taustoista ja nykypäivästä. Mikä olisi luonnollisesti sinänsä hyvä esseen aihe (mitä muotoa taitavasti omaa ajatuksenjuoksuaan formuloivalle Wilhelmssonille suosittelen).

Anteeksi vain, mutta Wilhelmssonin arvion otsikko Jaarittelun liemi osuu kyllä arvion kirjoittajan omaan nilkkaan. Kriitikot ilmoittautuvat mielellään lukijoiden palvelijoiksi, mutta Wilhelmssonin tässä mainittu arvio ei palvele muita kuin itseään alituisesti huvittamaan pyrkivää Wilhelmssonia.

Siksi kysynkin päätoimittaja Jarmo Papinniemeltä, miksi näin korkeatasoisessa julkaisussa ja maan johtavassa kirjallisuuslehdessä tällaista sisäänpäin kääntynyttä saivartelua, joka ei anna kaunokirjallisuudesta kiinnostuneelle lukijalle edes oleellisinta informaatiota arvioitavasta teoksesta, julkaistaan kirjallisuuskritiikin nimikkeen alla. 

Tuo ”sisäänpäin kääntynyt saivartelu” osoittaa Sahlbergilta haluttomuutta ymmärtää Wilhelmssonin kirjoittaman tekstin lähtökohtia. Ainakin itse lukijana odotan, että Parnassoon kirjoitetuissa arvosteluissa on tämäntyylisiä laajempia pohdintoja – siis toisin sanoen, Wilhelmssonin kritiikki on ”jaaritteleva” juuri siksi, että kyseessä on ”korkeatasoinen julkaisu ja maan johtava kirjallisuuslehti”. Näkemyksellinen, taustoittava kirjallisuuskritiikki palvelee lukijoitaan aivan mainiosti: jopa paremmin kuin tuhatsivuisen romaanin juonenkäänteitä ja lukuisia henkilösuhteita esittelevä uuvuttava selostus.

Asko Sahlberg on vallitsevan kritiikkimuodon vanki: se, että jo peruskoulussa ja lukiossa opetetaan liittämään kritiikkiin lyhyt selostus juonesta ja henkilösuhteista ei tarkoita, että myös kirjallisuuskriitikkojen täytyisi niin tehdä. Tällainen tarinakeskeinen ajattelu teoksen vastaanotossa on ehkä (paino sanalla ehkä, sillä tämä on  aivan omaa ”mutuhuttuani”) myös yksi syy proosan tradition jäykistymiseen juonen rakentelua korostavaan muotoonsa. Kirjailijan urasta (tai ehkä pitäisi kirjoittaa ”urasta”) haaveilevat harrastajakirjoittajat lukevat kritiikkejä, joissa palkitaan onnistuneita kasvukertomuksia ja uskottavia juonenkäänteitä. Ripsa vinkkasi edellisen postaukseni kommentissa Tommy Melenderin blogimerkintään Juha Seppälän romaanista Mr Smith ja saman tekstin on huomioinut myös Wilhelmsson omassa blogissaan. Melender tiivistää asian hyvin (Romaani kellariloukon otuksille, 10.8.2012):

Juonettomuus on rikos, ja rikosjuonettomuus verisin rikos. Kohta kaikki kirjallisuus tulee, todellakin, Lisbeth Salanderin hameen alta.

Helsingin Sanomien kriitikotkin muistavat kaikessa lukijaystävällisyydessään nykyään räksyttää, jos romaaneista puuttuu jännitystä ja ”toimivia” henkilöhahmoja.

Aikamme proosa keskittyy lukuelämysten tuottamiseen. Se muuttaa todellisuuden vaarattomaksi tusinaestetiikaksi. Se nihiloi kielen, tekee siitä pelkän tarinankertomisvälineen.

Se on tuote, jota myydään. Se on laite, jonka toimintaa Helsingin Sanomien kriitikko arvioi kuluttajanäkökulmasta.

Itse lukijana toivoisin, että juoni ja henkilöt olisivat ensisijaisesti vain välineitä, joiden varaan kirjailija rakentaa sanottavansa. Toki esimerkiksi dekkareissa ja trillereissä toiminta ja tarinnan kehittyminen ovat keskeisessä asemassa, samoin vaikkapa romanttisen kirjallisuuden juoni ja henkilösuhteet: hyvän viihdekirjan tehtävä voi olla pelkästään se, että se koukuttaa ja imaisee mukaan tarinaan. Mutta jos kritiikin vallitseva suuntaus on, että kaikkea kirjallisuutta aletaan lukea samoilla kriteereillä kuin viihdekirjallisuutta (mihin Melenderin voi tulkita hieman viittaavan), niin esimerkiksi esseistiset romaanit ja kielen ja todellisuuden suhteita tutkivat proosateokset jäävät kirjoittamatta. Kun edes kriitikot eivät niitä arvosta, kirjoittavat kirjailijat vain turvallista valtavirtaa.

Jos useammat kriitikot kirjoittaisivat samalla tavalla kuin Wilhelmsson Laulut joita lauloimme -romaanin arvostelussaan (ja monissa muissakin kritiikeissään), alkaisivatko kirjailijat ja kustannustoimittajat kiinnittää enemmän huomiota muuhunkin kuin ”lukijaystävällisyyteen” – siis esimerkiksi siihen, mitä sanottavaa kirjalla on?

* * *

Asko Sahlberg luonnehtii lukijakirjeessään Wilhelmssonin kritiikkiä ”jaaritteluksi”, ”sisäänpäin kääntyneeksi saivarteluksi” ja antaa ymmärtää, että Wilhelmsson alittaa pahasti Parnasson laatukriteerit. Ei ihme, että kriitikko ärähtää takaisin. Keskustelu etenee pahasti sivuraiteille: Wilhelmsson ei pelkästään vastaa Sahlbergin kysymykseen (ja tuo kiinnostava näkökulma kritiikin esseistisyydestä jää käsittelemättä) vaan antaa samalla mitalla takaisin. Lukijakirjeessään Sahlberg kaipasi täsmennyksiä omasta mielestään sekavaan ja vajavaiseen romaanin henkilösuhteiden esittelyyn. Wilhelmsson kommentoi Sahlbergin kritiikkiä tyylillä, joka saa Sahlbergin vaikuttamaan idiootilta:

Olen silti pahoillani, että olen kutsunut Ruthia äitinsä tyttäreksi, ja  – kieltämättä aika hämmentävästi – Ruthin äitiä Ruthin isoäidin tyttäreksi. Olen ehkä pitänyt biologian ja ja kieliopin normaalit karikot ylittävää lukemista itsestään selvyytenä.

Sen sijaan tuntuisi kovin tarpeettomalta korostaa, että ”perhe” on romaanin perhe, eikä kirjailijan tai Parnasson lukijan perhe. Ja että ”veljekset” ovat yleensä ”poikia”, ja että Jonah, jonka mainitsin ”maailman johtavaksi vanhan musiikin tulkitsijaksi”, ei ole ”hiphoppari”, sillä hiphop ei ole vanhaa musiikkia.

Ehkä tämä sarkasmin määrä olisi riittänyt: näin kirjallisuusdebattia seuraavan lukijan näkökulmasta on aiheen kannalta tarpeetonta, että Wilhelmsson vielä samassa tekstissä kyseenalaistaa Sahlbergin kirjalliset kyvytkin:

Viime vuosina olen moittinut vähättelevää tapaa, jolla Asko Sahlberg kommentoi muita kirjailijoita (minusta Antti Tuurin tuotanto ansaitsee jonkin muun epiteetin kuin ”tylsä”), toisinaan myös matikkapäätä (Finladiaa ei ole annettu ”joka toinen vuosi lesbolle”).

Enimmäkseen ristiriidat ovat kuitenkin koskeneet Sahlbergin omaa tuotantoa (varovaisempi kirjailija hutaisee romaanin loppuun joko symbolin, jossa sivilisaation puhjennut mätäpaise pursuaa visvaa, tai eskatologian, jossa helvetti valuu tulikuumaa lietettä, mutta varomaton Sahlberg valitsee molemmat, ja hourii jotain ”tulikuumaa visvaa pursuavasta lietteestä”).

Soppa on valmis. Alkaa kinastelu, joka jatkuu vielä useassa numerossa. Sen referoiminen ei ole mielekästä tässä postauksessa (veisi paljon tilaa …), mutta todettakoon, että aivan kirkkaimpia tyylipisteitä en jakaisi kummallekaan osapuolelle. Jo Sahlbergin ensimmäinen lukijakirje on jokseenkin epäasiallinen tarpeettomassa kärkevyydessään, ja toisaalta taas Wilhelmsson ei hänkään pysy aivan asialinjalla – eikä ainakaan alkuperäisessä kysymyksenasettelussa.

Kun lukee nuo keskustelut loppuvuoden 2007 ja alkuvuoden 2008 Parnassoista, vakuuttuu yhdestä asiasta: kriitikoiden työn kritisoiminen on riskialtista puuhaa, varsinkin kun kyseessä on Putte Wilhelmsson. Mutta yritetään silti vielä.

* * *

Edellisen postauksen kommenteissa Hirlii muisteli Arto Virtasen tylyä arviota Olga Tokarczukin romaanista Vaeltajat (Parnasso 3/12).  Wilhelmsson ei jää kriitikkovertailussa toiseksi. Arvostellessaan Tokarczukin romaanin Alku ja muut ajat (Otava, 2007) Wilhelmsson irvailee jopa teoksen lukijoille (Turun Sanomat, 29.6.2007):

Romaanina Alku ja muut ajat ylittää melko nopeasti kynnyksen, jonka jälkeen turmeltumattoman mielikuvituksen ihanne muuttuu tavalliseksi typeryyden palvonnaksi. Ilman mitään tutkimuksellista näyttöä otaksunkin, että Tokarczukin innokkaimmat lukijat seuraavat muita ihmisiä useammin horoskooppeja, uskovat homeopatiaan, omistavat vähintään kaksi Feng Chui -opasta ja ovat käyneet kerran enkeliterapiassa.

Oletan, että lukijoihin kohdistuvaa ylenkatsetta ei ole tässä tarkoitus ottaa täysin tosissaan. Mutta mikä sen funktio on, sitä en ymmärrä. Miksi kriitikko menee näin pitkälle?  – Wilhelmsson tuntuu lukevan Tokarczukin romaania jonkinlaisena pseudotieteellisenä elämänfilosofisena oppaana. Vertaus typeryyden palvontaan jääköön pelkäksi kärjistetyn otaksuman arvoiseksi huomioksi. Vaikka joku lukisi horoskooppeja tai Tokarczukin romaaneja, kuuluisi kirkkoon, söisi homeopaattisia lääkkeitä tai antautuisi muulle hörhöilylle, ei se välttämättä tarkoita, että hän todella uskoisi niihin. Yleensäkin kriitikon olisi järkevämpää arvottaa teoksia kuin niiden lukijoita.

Omassa lukukokemuksessani Alku ja muut ajat osoittautui kiinnostavaksi. Jos mietoja neljänsadan milligramman särkylääkkeitä ei lasketa (melko tehottomia kylläkin), en harrasta esimerkiksi lumelääkeiden popsimista. Feng Chuita ja enkeliterapiaa en viitsi edes kommentoida: eiköhän ole ihan mahdollista, että täyspäinenkin lukija saattaa ihastua Alku ja muut ajat -romaaniin. Suosittelenkin tutustumaan Putte Wilhelmssonin arvostelun vastapainoksi  Sinikka Vuolan kritiikkiin Kiiltomadossa:

Tokarcczukin Alku ja muut ajat on maaginen ja realistinen, symbolinen ja historiallinen, viehättävä ja raaka, väkivaltainen ja näkemyksellinen. Tähän romaaniin on vaikea olla menemättä mukaan, se haastaa lukijan syvään kokemiseen, inhoon ja ihmeisiin.

On paljon mahdollista, että Tokarczukin romaani on Melenderin edellä kuvaamaa ”vaaratonta tusinaestetiikkaa”. Silti, vaikka Alku ja muut ajat on lukuelämyksellinen romaani ja hyödyntää fantasiakirjallisuuden keinoja, en sitä lajityypin kaavamaisimpiin teoksiin lähtisi vertailemaan. Ehkä jo kaiken nähneen ja kokeneen, paljon lukeneen kriitikon mielestä fantasia pirstoo todellisuutta kliseisesti, mutta omasta mielestäni innostavaa romaanissa on esimerkiksi  luonnon kuvaus, jota  Risto Niemi-Pynttäri luonnehtii Maailmankirjoissa:

Olga Tokarczukin romaania on sanottu mystiseksi ja uskonnolliseksi teokseksi, käytännössä se liittyy siis puolalaisen katolisen taiteen traditioon. Luonto on yleensä varsin huonosti esillä katolisessa taiteessa, mutta tässä romaanissa se tulee vaikuttavasti esille. Pitkään ihmettelin miksi romaanin nimi viittaa aikaan, jokainen lukukin osoittaa aikaa. Pienen kylän omaperäisten henkilöiden ajan lisäksi omat lukunsa on enkelten ja haamujen ajalla, puiden ajalla. Luonnosta kirjoittamisen kannalta onkin hienoa, että ajassa olevia ei ole rajattu vain ihmisiin. Puiden aika on hämmästyttävää ja eläinten.

Niemi-Pynttäri siteeraa romaanista kohtausta, jossa naisen asuttaman mökin edustalla kasvava väinönputki ottaa miehen hahmon – ja sitten mies ottaa mökissä elelevän naisen, Tähkän (suom. Tapani Kärkkäinen, Otava, 2007):

He menivät makuulle lattialle ja hankasivat itseään toisiaan vasten kuin heinät. Sitten väinonputki istutti Tähkän reisilleen ja juurtui häneen rytmikkäästi, aina vain syvemmälle, ja lävisti koko hänen ruumiinsa, tunkeutui hänen sisimpiin sopukoihinsa asti ja joi hänen mehuaan. Se joi hänestä aamuun asti, kunnes taivas muuttui harmaaksi ja linnut alkoivat laulaa. Silloin väinönputki värähti, sen kova ruumis kuoli, se muuttui liikkumattomaksi kuin puu. Kukat kahahtelivat ja Tähkän alastomalle, uupuneelle ruumiille putoili kuivia, pistäviä siemeniä. Sitten vaaleahiuksinen nuorukainen palasi takaisin talon eteen, ja Tähkä nyppi tuoksuvia siemeniä hiuksistaan koko päivän.

Myyttiset ja sadunomaiset ainekset muuttavat romaanin luonnetta. Voidaan puhua maagisesta realismista tai viime vuosina suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa esiintyneestä reaalifantasiasta (käsittääkseni tekijöiden oma määritelmä), joka pyrkii murtamaan lajityyppien rajoja. Suhtaudun äidinkielenopettajana jo ammattinikin puolesta ilmiöön suopeasti: vuosituhannen vaihteesta saakka jatkunut fantasiabuumi voi koitua myös kaunokirjallisuuden hyväksi, jos vain Harry Potter -kirjojen sekä vampyyri/ihmissusikeitosten ahmijat saataisiin houkuteltua hieman vakavampienkin romaanien pariin. Antti Hyryn Uunin kaltaisilla teoksilla se ei onnistu. On oltava kuin fiksu kamanheittäjä, joka vähitellen totuttaa käyttäjät yhä kovempiin aineisiin. Siksi tarvitaan hybridejä, joissa on realistinen pohjavire mutta oudosti nyrjähtänyt todellisuus.

Kritiikin kestävän hybridin luominen on haastavaa. Koska teosta arvioidaan yleensä sen lähtökohtia vasten, mahdollisuudet hurmata kriitikko eivät ole erityisen hyvät. Hybridin pitäisi kestää tarkastelu sekä perinteikkään laatukirjallisuuden että fantasian näkökulmasta – ja ikävä kyllä näissä traditioissa hyvinä piirteinä arvostetaan usein vastakkaisia asioita. Realismissa ristiriidat ja poikkeavuudet todellisuuskuvauksessa ovat virheitä, sadunomainen kliseisyys henkilöhahmoissa ja juonessa tyylirikkoa. Ja fantasia puolestaan asettaa myytit järkikeskeisen maailmankuvan edelle, korostaa lapsenomaista, saduista kumpuavaa uskoa kohtaloon ja yliluonnolliseen.

Jo muutaman kritiikin perusteella voisi todeta, että joko Wilhelmssonin arvioimaksi on sattunut hänen mielestään huonoja teoksia – tai sitten fantasialla ryyditetyt romaanit eivät yleensäkään ole hänen suosikkejaan. Jälkimmäiseen tulkintaan jouduttaa Turmio ja perikato -esseekokoelmasta löytyvä kirjoitus Kohtalo ja tehtävä, jossa kriitikko mitätöi kokonaisen kirjallisuuden lajityypin (tai siis edellä kuvatun hybridin). Jose Luis Peixoto, Jyrki Vainonen, Carl-Johan Vallgren, Laurent Gaudén, Peter Hoeg ja Olga Tokarczuk mainitaan nimeltä, ja ”jokaisesta maasta löytyy varmaan jo omansa”:

Niiden tunnusmerkkinä voi toki pitää outoja tapahtumakulkuja ja lyyristä kieltä, mutta vaikutteet on ammennettu angloamerikkalaisen mielikuvateollisuuden pönkittämästä fantasiaviihteestä. Toisinaan hyvinkin tietoisesti, toisinaan tahattomasti, kun kirjailija on etsinyt jotain vaihtoehtoa liian rationaalisiksi kokemilleen maailmanselityksille.

”Realismia, tunnistettavia faktoja vaativat lukijat karsiutuvat jo kättelyssä”, totesi pääkaupunkilehden kriitikko Jan Blomstedt Vainosesta, mikä pätee myös hänen ulkomaisiin kumppaneihinsa. Seuraavaksi karsiutuvat kliseitä, tunnistettavia latteuksia vieroksuvat lukijat. Samoin kuin ne, joille synkkä ja juhlava ovat yhä eri asioita kuin vakava ja tärkeä.

Näin luultavasti käy, jos lukijalla on ehdoton kirjallinen maku. Mutta niille realismin tai fantasian ystäville, joilla on kiinnostusta lukea muutakin kuin suosikkigenrensä romaaneja, ”oudot/outoutetut” kirjat tarjoavat turvallisen tutustumisen hieman erilaiseen kirjallisuuteen.

Uskallan väittää, että tämä suhtautuminen on Wilhelmssonille kriitikkona ohjelmallista. Hän siis lukee fantastiset romaanit (miksi niitä oikein pitäisi kutsua?) vastahankaisemmin kuin muut kirjat. Kritiikkien lukijana näen tällaisessa ohjelmallisuudessa sekä hyviä että huonoja piirteitä: se tekee arvosteluista johdonmukaisia, mutta toisaalta taas toisenlaisella kirjallisella maulla varustettu kriitikko voisi löytää kyseisistä teoksista kiinnostavia, mahdollisten lukijoiden lukukokemuksia positiivisella tavalla avartavia näkökulmia.

Esseessään Wilhelmsson esimerkiksi toteaa, että mielikuvituksen ihanne muuttuu typeryyden palvonnaksi Peter Hoegin romaanissa Hiljainen tyttö. Arvion moite lukijoita kohtaan muistuttaa muuten erehdyttävästi aiemmin siteerattua Alku ja muut ajat -kritiikin katkelmaa:

Viimeistään tässä vaiheessa uraansa Hoeg on liittynyt sirkuksesta, maailmanlopusta ja ihmetaitoja omaavista kummajaisista kirjoittavien kasvavaan joukkoon, osaksi Debordin soimaamaa köyhtyneen mielikuvituksen moninaisuutta. Samalla häneltä myös ylittyi kynnys, jonka jälkeen kirjaviisauden kritiikki ja mielikuvituksen ihanne muuttuu tavalliseksi typeryyden palvonnaksi. Ilman mitään tieteellistä näyttöä otaksunkin, että Hoegin uuden romaanin varauksettomimmat ihailijat seuraavat muita ihmisiä useammin horoskooppeja, uskovat homeopatiaan ja omistavat vähintään yhden Feng Shui-oppaan.

Moite on lievempi, sillä nyt Feng Shui -oppaita on vain yksi eikä enkeliterapiasta puhuta mitään. Hoegin romaani siis kaiketi sijoittuu Wilhelmssonin arvoasteikossa korkeammalle kuin Tokarczukin teos. Toki kuvattu rinnastus on niin tehokas piikki, että se kannattaa hyödyntää esseistiikassa lähes sellaisenaan, vaikka puhe onkin tällä kertaa toisen kirjailijan romaanista.

Suomalaisista fantastikoista (Wilhelmsson ei tällaista termiä käytä) Wilhelmsson kritisoi esseessään voimakkaasti Jyrki Vainosen teoksia:

Vainonen on pohjimmiltaan vanhasta kirjallisuudesta ja antikvaarisista kielikuvista kiinnostunut haihattelija, jonka mielestä VR:n ajanmukainen veturikalusto yhä ”höyryää” asemalle pysähtyessään, ja joka aina keksii jonkin verukkeen, jotta hän voisi käyttää näennäisesti nykypäivään sijoittuvassa romaanissa sanoja ”kartano”, ”jaarli” ja ”alustalainen”.

Taas huomaan olevani eri mieltä: en ole Vainosen viimeisimpiä romaaneja lukenut, mutta ainakin hänen novellikokoelmistaan olen pitänyt. Ehkä vanhat sanat murtamassa kielen varaan rakentuvan todellisuuden yhtenäisyyttä voivat tuntua kauneusvirheiltä. Kuitenkin niissä on kulttuurin kerrostumia läpäisevää voimaa ja ulottuvuutta, joka kapinoi vastaan modernia aikakäsitystä vastaan. Myyttisessä maailmankuvassa aika ei ole pelkkä lineaarisesti etenevä steriili viiva, vaan minä hetkenä hyvänsä kaikki voi keikahtaa nurin niskoin ja palautua hetkeksi menneisyyteen, ajattomuuteenkin.

Pahimmillaan kriitikon ohjelmallisuus näkyy tarkoitushakuisuutena, joka ei enää ole reilua.  Aamulehdessä julkaistussa Wilhelmssonin arvostelussa (29.9.2011) Jyrki Vainosen romaanista Swiftin ovella on lisänä tietolaatikko kirjailijasta. Sen teksti päättyy (huom. – siis mitä jää viimeiseksi lukijan mieleen Vainosesta) poimintoihin Vainosen ensimmäisen romaanin kritiikeistä:

Ensimmäistä romaania Mykkä jumala (2003) Helsingin Sanomat luonnehti dynaamiseksi fantasiaksi matkalla kohti arvaamatonta päätepistettä. Sen sijaan Kritiikin Uutiset löysi siitä patavanhoillisen fantasian kliseet, joissa ”kohtalo” mainitaan heti ensimmäisessä luvussa ja ”tehtävä” neljännessä.

Tietolaatikko esittelee muita lähteitä lainaten kirjailijan tuotantoa ikään kuin objektiiviseen toteavuuteen pyrkien. Nuo kommentit rinnastuvat kuitenkin siten, että Helsingin Sanomien arvio vaikuttaa naiivilta höpöhöpöltä ja Kritiikin Uutisten kritiikki taas faktoihin perustuvalta toteamukselta. En ota tässä kantaa siihen, kumpi sitaatti osuu lähemmäksi totuutta – totean vain, että mielestäni tällainen tyyli ei ole korrektia. Lukijana toivoisi arvottavien näkemysten pysyvän varsinaisessa arvostelussa ja tietolaatikoiden edustavan neutraalia suhtautumista. Vaikka Kritiikin uutisten arvostelija olisi pitänyt Vainosen romaania miten kliseisenä tahansa, ei se mikään totuus ole, vaan kriitikon oma arvio.

* * *

Valitsin Putte Wilhelmssonin Kritiikkiä-sarjani ensimmäiseksi kriitikoksi osittain siksi, että hänen kritiikkejään olen seurannut eri julkaisuissa vaihtelevasti jo 90-luvun alusta saakka – siis siitä asti, kun olen yleensäkin kirjallisuuskritiikkejä lukenut. Olen aina pitänyt Wilhelmssonia kiinnostavana kriitikkona, niin hyvässä (hyvä kirjoittaja, asiantuntevuus, purevuus, johdonmukaisuus) kuin pahassakin (toisinaan liiankin sarkastinen/ironinen ote, liika tuomitsevuus, kirjallisen maun ehdottomuus). Toisaalta voi todeta, että nuo ”pahuudet” ovat samalla Putte Wilhelmssonin vahvuuksia: niiden terävimpien kärkien tylsyttely ja hyssyttely vesittäisi persoonallisen otteen, joka parhaimmillaan saa monet lukijat yhä uudelleen vakuuttumaan siitä, että kritiikkejä kannattaa lukea. Että ajatuksia ja tuntemuksia herättävien kritiikkien aika ei ole vielä ohi.

Kriitikkoa voi arvostaa, vaikka olisikin itse lukijana usein eri mieltä. Sellaisia kriitikoita, jotka olisivat minun kanssani aina samaa mieltä, on vaikeaa löytää. Ja jos löytäisinkin, niin en tiedä, jaksaisinko lukea: omaa peilikuvaa tulee muutenkin tarkasteltua kyllästymiseen asti.

* * *

Ensimmäisen kriitikon tarkasteluun meni aikaa kokonainen kuukausi: tätä menoa projektista tulee pikemminkin kolmevuotinen kuin vuoden mittainen. Mutta onneksi minulla ei ole mitään deadlineja asian suhteen. Piakkoin vaihteeksi  joka tapauksessa jotain muuta: raporttia reilu viikko sitten pidetystä Helsingin poetiikkakonferenssista sekä uutuuskirjojen arvioita.

* * *

Lisäys (8. syyskuuta 2012):

Putte Wilhelmsson on kirjoittanut omaan blogiinsa kommentin postaukseeni liittyen. Wilhelmssonin postauksessa on pari hyvää nökökulmaa, jotka mahdollisen lukijan kannattaa ottaa huomioon minun tulkintojani lukiessaan. Tässä sitaatti Putte Wilhelmssonin postauksen lopusta:

Ei Lehdonkaan blogimerkintä käsittele suhdettani fantisointiin kotimaisessa kirjallisuudessa tai muihin poikkeamiin perinteisen modernismin todellisuuskäsityksestä. Se käsittelee kielteistä kritiikkiä. Siksi esimerkki on Vainonen. Jos esimerkki olisi ollut Hesarin arvostelu Hotakaisen Sydänkohtauksista (1999), tai eriskummallisuuden elementeistä Sirolan tai Skiftesvikin kirjoissa, tulkintaa ”maustani” pitäisi säätää jonkin verran (ei kuitenkaan ylikansallisen fantasia-genren osalta).

 

Listaa voisi jatkaa, ja käännöskirjallisuuden osalta hyvinkin pitkään, mutta mennään seuraavaan kysymykseen: jos ”kielteinen” kriitikko on Lehdon valitsema teema, onko sille silti olemassa tilastollista perustaa?

Voi ollakin, kahdesta syystä. Kumpikaan ei liity kriitikon makuun, linjanvalintaan tai luonteenpiirteisiin, vaan päätoimisen kriitikon toimeentuloon ja sivutoimisen kriitikon epäjärjestelmällisyyteen.

 

Päätoimisena kriitikkona olen ottanut vastaan kaikki tehtävät, joita suinkin tarjotaan. Eikä kaikki ole hyvää, kuten kaikki varmasti tietävät. Sivutoimisena kriitikkona (nykypalkkioilla kukaan kriitikko ei ole ”päätoiminen”) en ole vieläkään lähettänyt Parnassoon syksyn toivelistaa, joten jos sieltä jotakin annetaan, niin tuskin parasta päältä.

Read Full Post »

Kritiikkiä (2/30): Putte Wilhelmsson 1½/2

Putte Wilhemssonin esseekokoelman Turmio ja perikato (2009, Savukeidas) ilmestymisen aikoihin julkaistussa jutussa Mies jolla on maine (TS 8.11.2009) Tuomo Karhu luonnehtii kirjoittajan kriitikko-imagoa näin:

Putte Wilhelmsson on mies, jolla on maine. Hän on sitä katoavaa kriitikkolajia, jonka arvosteluja kirjailijat lukevat kämmenet hikisinä. Nyt Turun Sanomienkin sivuilta tutun miehen viiltoja on koottu kirjaksi.

Esseekokoelmansa Turmio ja perikato (Savukeidas) aluksi Wilhelmsson siteeraa Walter Benjaminia: ”Kiittämisen vaara: kriitikko menettää luottonsa. Jokainen kiitos on strategisesti katsottuna avoin takaus. Kirjakritiikin on perustuttava ohjelmaan. Immanentti kritiikki voi johtaa yksittäisiin onnekkaisiin tuloksiin improvisoidessaan mittapuunsa itse teoksesta. Mutta ohjelma on välttämättömämpi.”

Wilhelmsson itse täsmentää haastattelussa, että varsinaista ohjelmaa ei tarvita: riittää, kun kriitikko on perusteluissaan johdonmukainen. Mutta tietynlaista asennetta valittu sitaatti Benjaminilta kuitenkin henkii. Kriittisyys näyttäytyy hyveenä, liiat kiitokset paheena. Wilhelmssonin arvosteluja lukiessa tuntuu siltä, että negatiivisten arvioiden kirjoittamisen vaikuttimina on monia syitä. Oletan, että kriitikolle itselleen tärkein on jonkinlainen taiteesta/kirjallisuudesta lähtevä ehdoton vaatimus: kriitikon tehtävä on arvottaa – heikkouksia ja puutteita ei voi ohittaa, niihin on tartuttava topakasti. Tuo edellä olevassa jutussa mainittu ”maine” perustuu luultavasti siihen, että Wilhelmsson myös perustelee mielipiteensä: jos hän toteaa kielen olevan kehnoa tai henkilöiden kliseisiä, puutteet osoitetaan esimerkeillä. Useimmiten.

* * *

Lukijana pidän arvioista, jotka tuovat esille teoksen ongelmia, mutta eivät kuitenkaan täysin mitätöi sitä. Esimerkiksi esikoisteosten arvosteluissa tuntuu kurjalta, jos kriitikko ei löydä siitä mitään positiivista: toisaalta, ei arvostelija voi ruveta lukemaan aloittelevien kirjailijoiden kirjoja lempeämmin kuin konkareiden teoksia. Tästä on puhuttu blogeissakin – hyvä kirjoitus kommentteineen löytyy mm. Morrelta, joka tunnustautuu tiukaksi arvostelijaksi. (Morren maailma: Armotontaaaa menoaaaa ….)

Kaksi vuotta sitten ilmestynyt Sami Hilvon esikoisromaani Viinakortti joutui Turun Sanomissa Putte Wilhelmssonin tiukkaan syyniin. Jo kritiikin otsikko kertoo kaiken olennaisen: Hyvä sanoma, heikompi toteutus (TS 18.7.2010). Romaanin päähenkilö Mikael löytää isoisänsä Urhon jäämistöstä salaisuuden: pappa oli homo, kuten Mikaelkin. Seksuaalisesta suuntautumisesta löytyy yhteys, ja lukijaa kuljetetaan kahdessa eri aikakaudessa. Urho on elänyt aikana, jolloin homoseksuaalisuus oli rikos, mutta omat vaikeutensa on Mikaelillakin. Asetelma on kiinnostava ja kuten Wilhelmsson toteaa, aihe tärkeä. Toteutus vain on turhan kliseinen:

Lievemmän asteista, mutta yhtä ilmeistä ratkaisua edustaa se, että Urhon kulissiavioliitosta syntynyt heteropoika meni avioon lähinnä muodon vuoksi itsekin ja lopulta erosi. Ja että homoseksuaalinen pojanpoika on eristänyt itsensä kaikista ihmissuhteista.

Vain kaappiin pakotettu isoisä on tuntenut rakkauden.

Jos tämä viimeinen kuulosti Kaija Koon iskelmältä, niin Hilvon romaanista löytyy kyllä lisää tutunoloisia lauseita, joissa järven ulappa välkehtii ja sydän kaipaa.

Ratkaisu on osin tietoinen. Kun Urho kertoo omaa tarinaansa menneestä käsin, myös Hilvon kieli tavoittelee mennyttä maailmaa, vaikka yleensä pystyykin vain vanhanaikaisuuteen.

Vaikka Wilhelmsson rinnastaakin Hilvon käyttämiä kielikuvia Kaija Koon iskelmiin (tässä rinnastuksessa kiehtoo se, että Wilhemsson kuuntelee Kaija Koon musiikkia …) ja vaikka hän myöhemmin kritisoi teosta epäloogisuuksista, viimeistään lopetus pyörtää arvion pohjavireen positiiviseksi:

Kahden sukupolven ja käytännössä kahden erilaisen maailman rinnastaminen toisiinsa yhdistettynä hyvään peruskirjoittamiseen ei nyt kertakaikkiaan riitä. Mutta toki lukija voi ottaa romaanista mukaansa sen hyvän sanoman: ”Rakastatko sinä?”

Kriitikko itse välttää kliseisimmät tavat muotoilla ajatus romaanin rakkaudellisesta sanomasta. Tuo kysymys on tehokas, herättelevä, eikä siihen yllättävyydessään osaa vastata kyllä tai ei. On pakko vastata kysymällä itseltään: ”Rakastanko minä?” – Ehkä mahdollinen lukija ei pääse kiinni ajatuksestani, mutta kyllä tämänkaltaisissa puhuttelevissa lopetuksissa oma tenhonsa on.

Vertailuksi annettakoon esimerkki samasta romaanista kirjoitetun arvostelun lopetuksesta, joka ei todellakaan huipenna kritiikkiä vaan latistaa sen täysin. Keskisuomalaisessa (2.5.2010) julkaistun kritiikin Pertti Ehrnrooth päättää henkilökohtaiseen pohdiskeluun:

Homoeroottisen Viinakortti-romaanin kovin monet, yksityiskohtaisen tarkat rakastelukohtaukset, vaikkakin enimmäkseen kauniisti kuvatut, rasittavat hieman heterolukijaa. Ehkäpä vähempikin olisi riittänyt. Mene ja tiedä.

Homoeroottiset rakastelukohtaukset ”rasittavat hieman heterolukijaa”? Todellako, Pertti Ehrnrooth? Minua ei. Jos oma heteroseksuaalinen suuntautuminen on niin epävarmalla pohjalla, että muutama homostelukohtaus saa olon tuntumaan ”rasittuneelta”, en välttämättä menisi avautumaan siitä sanomalehdessä.

Jos taas kyse ei ole kriitikon seksuaali-identiteetin epävarmuudesta vaan enemmänkin ongelmista kohdata toiseutta, johtopäätökset ovat vielä surullisempia. Alkaako mikä tahansa naispäähenkilöstä kertova romaani ”rasittaa” mieskriitikkoa? Tuntuuko islamilaista tapakulttuuria esittelevän kirjan tapahtumat ”rasittavilta” luterilaisessa Suomessa varttuneen lukijan mielestä? Listaa voisi jatkaa loputtomiin: on vaikea olla kriitikko, jos haluaa lukea vain itsensä kaltaisista henkilöistä ja omasta kulttuuristaan kirjoitettuja kuvauksia.

Jäljelle jää vielä yksi vaihtoehto: ehkä kriitikko lukee romaanien rakastelukohtauksia kiihoittumismielessä? Silloin ymmärrän tämän loppukommentin paremmin. Tosin se jää ikävän vajaaksi: olisi mielenkiintoista tietää, mikä kohtauksissa oli kaunista (suudelmat, kosketukset?) ja mikä taas liikaa kriitikon omalle heteronormatiivisuudelle (penetraatio?).

* * *

Sami Hilvon romaania arvostellessaan Wilhelmsson perustelee negatiivisen arvionsa havainnollisilla esimerkeillä. Samaa ei voi sanoa Bernhard Schlinkin romaanin Viikonloppu arvostelusta Yhdentekevää (Parnasso, 12.12.2010), jossa Wilhelmsson teilaa kirjailijan koko tuotannon. Perusteluna kirjailijan tuotannon surkeudesta käytetään lähinnä viittausta kriitikon omakohtaiseen näkemykseen (joka on siis hänen itsensä mukaan oikeampi kuin New York Timesin, Turun Sanomien ym. lehtien kriitikoilla …):

No, ehkä haluaisin miettiä asiaa pitempään, jos Schlink ei olisi ainoastaan kädetön moralisti vaan lisäksi tylsä kirjailija.

Schlinkin uuden romaanin saama murskakritiikki (New York Times, Turun Sanomat, jne.) antaa ymmärtää, että nämä piirteet olisivat Schlinkin tuotannossa uusia. Eivät ne ole, ne ainoastaan korostuvat Viikonlopussa, jossa mitään salaisuuksia ei paljastu ja symboliikkakin säästetään tyhjänpäiväiseen loppukohtaukseen.

Vaikka New York Timesin kritiikissä (Living Down the Past) teoksen ideaa ja asetelmia jopa kehutaan, kriitikko toteaa romaanin henkilökuvauksen ja itse tarinankin olevan niin latteita, että hän kutsuu kirjaa ”huonoksi romaaniksi”. Mutta kritiikissä ei lytätä tosiaankaan koko tuotantoa vaan ainoastaan Viikonloppu. Samanhenkinen on Erkki Kanervan arvio Turun Sanomissa (Hiipuneen tähden paluu, 30.9.2010). Mutta esimerkiksi kriitikko Hannu Waarala suitsuttaa (Keskisuomalainen, 27.10.2010):

Saksan nykykirjallisuuden yksi johtavista mielentilojen kuvaajista on Bernhard Schlink (s. 1944).

Hän on kirjoittanut vaikuttavan romaanin saksalaisesta terrorismista 1970- ja -80-luvuilla – tai pikemminkin moraalisen jälkikuvan terrorismin filosofiasta, jossa päämäärä siunaa aina keinot.

Waarala on nähtävästi kiinnostunut lukijana enemmän romaanin ajankuvasta ja ideologisista kysymyksistä. Hän vertaa romaanin näkemystä moraalisesta nihilismistä Feodor Dostojevskin Riivaajien kuvaamiin poliittisiin asetelmiin ja pakkomielteisiin. Taas kerran tulee havaittua, kuinka eri tavalla kokeneetkin, laajasti kirjallisuutta tuntevat kriitikot voivat saman teoksen arvostella.

Kenties Viikonloppu ei ole tarinaltaan niin kiinnostava kuin Lukija. Kenties sen henkilöhahmoissa ei ole riittävästi henkeä hyvän lukukokemuksen tarpeisiin. Mutta ei Wilhelmssonin kritiikkikään ole onnistunut. Sen mitä Schlink romaanillaan mahdollisesti haluaa sanoa, Wilhelmsson mitätöi kritiikkinsä lopussa yhdellä lauseella:

Yrittääkö Schlink sanoa: nyt me kaikki kastumme, jos jokainen ei kanna vastuuta omista tekemisistään? Vai sittenkin: unohtakaa menneet, on aika tehdä yhteistyötä tulevaisuuden hyväksi? Minä sanon: yhdentekevää.

Lause on poikkeuksellisen painokas, ja toteamuksensa Wilhelmsson on valinnut myös kritiikkinsä otsikoksi: Yhdentekevää. Näinköhän? – Samaan kritiikkiin on tarttunut myös Tytti Heikkinen, joka blogissaan (on muuten kiinnostava postaus kritiikin kritiikistä, kannattaa vilkaista!) kirjoittaa:

Kyseisessä kritiikissä ongelma ei ole se, että Wilhelmsson haukkuu kritiikin kohteena olevan kirjan. Kuten sanottu, kaikki epäonnistuvat joskus. On täysin mahdollista, että tällä kertaa kirjailijalta tuli totaalinen huti, mutta kun Wilhelmsson talloo samaan hintaan koko tekijän tuotannon, se tuntuu epäilyttävältä.

Valistunut lukija suhtautuu aina hieman epäillen sellaisiin arvosteluihin, joissa ylitsevuotavasti kehutaan teos taivaisiin. Mutta varauksettomasti ei kannata lukea myöskään teilauksia. Varsinkaan silloin, kun kriitikko luopuu omista periaatteistaan eikä esitä kunnon perusteluja näkemyksilleen vaan tarjoaa vain epämääräisiä yleistyksiä ja vetoaa omaan arvovaltaansa kannanotoissaan.

* * *

Voi olla, että Wilhelmsson kirjoittaa negatiiviset kritiikkinsä puhtaasti taiteen vuoksi, mutta välillä epäilyttää, että kielteisyyteen liittyy muitakin motiiveja, esimerkiksi tyylillisiä. Parhaimmillaan Wilhelmsson onkin juuri silloin, kun niin rivien välissä kuin sattuvilla sivalluksilla osoitetaan lukijalle kritiikin kohteen puutteita. Satunnainen lukija saattaa tulkita tällaisen yksittäisen kritiikin jopa ilkeilyksi: kriittisyys, ironia, sarkasmi – niin, en osaa sanoa, milloin tyyliä voi kutsua ilkeäksi. Luultavasti se, mikä toiselle on suoraa ilkeilyä, tuntuu toisesta lukijasta melko harmittomalta piikittelyltä.

Sävyt ovat aina tulkinnanvaraisia, mutta kirjoittajan tyylin tunteminen auttaa ainakin siinä, että osaa suhteuttaa yksittäisen kritiikin positiivisuuden/negatiivisuuden. Toimittaja Juhani Karila kirjoittaakin Helsingin Sanomissa (28.7.) Lauantaiessee-palstalla julkaistussa lukemisen omakohtaisuutta pohtivassa jutussaan (Älä usko kriitikkoa):

Kun kriitikkonsa oppii tuntemaan, hänen yli- ja alilyöntejään voi käyttää kaikuluotaimena omassa kulttuurisessa helmenkalastelussaan.

Neuvon voisi muotoilla ehdottomammin: kriitikon tyyli pitää oppia tuntemaan, jos haluaa lukea kritiikkejä ikään kuin lukusuosituksina. Tämä pätee Putte Wilhelmssoniin: ironian, piikittelyn ja vihjailun eri vivahteet avautuvat vasta, kun kirjoittajaa tuntee paremmin. Jos haluaa tutustua Putte Wilhelmssonin kriitikkouden lähtökohtiin, kannattaa arvosteluiden lisäksi lukea hänen esseekokoelmansa Turmio ja perikato (Savukeidas, 2009). Teos on samanniminen kuin Wilhelmssonin blogi – joka sekin täydentää kuvaa kriitikosta. Tietysti on otettava huomioon, että tekstilajeina kritiikki, essee ja blogikirjoitus ovat erilaisia. Wilhelmssonin tekstien kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että muodon vapautuessa ärhäkkyys lisääntyy. Esseekokoelmassaan Wilhelmsson tuntuu suomivan kohteitaan paatuneemmin kuin kritiikeissään, ja blogin postaukset ovat – jos mahdollista – vielä suorasukaisempia.

Tuoreessa blogimerkinnässään Ideaalinen puhetilanne: Kodinkonekauppias kirjallisuuskriitikkona (3.8.2012) Wilhelmsson moukaroi juuri tuota Juhani Karilan esseetä ja oikeastaan Karilan kriitikon kykyjäkin. On pakko myöntää (vaikka edellisestä postauksesta virinneiden kommenttien aikana aloin taas kerran ajatella, että liika tylyys ei kuulu hyvään kritiikkiin), että Wilhelmssonin tyylin jäätävyys ihastuttaa. Se on säälimätöntä, ja iskut asetellaan siten, että lukija kokee niiden osuvan maaliinsa. Wilhelmsson analysoi Karilan arvostelua Roope Lipastin romaanista Virtasen historia (Virtanen polttaa Turun ja keksii Jazzin, HS, 29.7.2012):

Karilan mukaan Lipasti on ”kunnostautunut” lastenkirjailijana ja kolumnistina, mikä tarkoittaa Lipastin kirjoittaneen niitä. Jos Karila olisi elokuvakriitikko, ja miksei olisi, hän kertoisi kuka elokuvaa ”tähdittää”. Kohdakkoin ”vauhti on kohdallaan”, mutta valitettavasti ”kirja ei ole huolellisesti tehty”, Karila jatkaa: kaivattujen ”timanttisten hetkien” tilalla on ”hassuuksia kuin liukuhihna T-fordeja”. Silti, Karila täsmentää arvostelunsa, ”homma ei lähde kunnolla lapasesta”.

Teos ei siis ole yksityiskohdiltaan hiottu, vaan tyytyy täyttämään massatuotannon standardin, mutta mitä ihmettä Karila tarkoittaa lapasella ja lähtemisellä? Meille muille se tarkoittaa, että jonkin toiminnan hallinta on nyt menetetty, Karilalle ehkä sitä, että jokin suoritus kantaa pitkälle.

Ja hieman edempänä Wilhelmsson jatkaa tutustuttuaan Karilan muihinkin kritiikkeihin:

Kirjailijana Risto Ahti ei ilmeisesti ole yhtä kiva kuin Tuuve Aro, mutta kuitenkin ”näppärä”, Virpi Hämeen-Anttilan ”suoritus” on puolestaan ”perusvarma”. Luulen, että nämä kirjailijat loukkaantuisivat vähemmän, jos heistä näiden kehujen sijaan olisi kirjoitettu jokin loukkaus.

Mikäli Karilan lukemista jaksaa pitempään, käy ilmi, että kirjallisuuden yleisin vika on tyhjäkäynti, vajavainen editointi, puuttuva terävöinti, unohtunut viipalointi tai laiminlyöty siivilöinti, mahdottomiin mittoihin paisuminen, karsimattomuus, junnaaminen, lukijan turha odottelu, henkilöhahmojen turha jaarittelu, istumalihaksiin meneminen, kirivaihteen puuttuminen tai jokin kirjaan kuulumaton, joka sinne on työnnetty.

Onko tämä ilkeilyä? Toki voi ajatella, että alkuperäisestä yhteydestään ja useista eri teksteistä irrotettuja kielikuvia ei ole reilua esittää tällaisena yhtenäisenä pötkönä. Esimerkiksi ”istumalihaksiin meneminen” ja ”kirivaihteen puuttuminen” selittyvät sillä, että arvostelussaan Karila on verrannut joko kerrontaa tai lukemistapahtumaa pyörällä ajeluun. Pidempi sitaatti Karilan arvostelusta kuitenkin osoittaa, että Wilhelmssonin kritiikki nuoremman kollegan tyylistä on oikeutettu. Wilhelmsson on itse asiassa lempeä siteeratessaan vain yksittäisiä sanoja ja lauseita eikä kokonaisia tekstinpätkiä. Näin Karila esittelee Kader Abdolahin romaania Talo moskeijan vieressä (Perusjutustelua islamista, HS, 14.8.2011):

Kun lukija jo luulee, että kirjassa vain lasketellaan hupsutuksia, moskeijan imaami Alsaberi kuolee. Hänet korvaa Galgal, Yhdysvaltojen vaikutusvaltaa Iranissa vastustava kiihkoilija, ja viimeinkin tarina ottaa kierroksia.

Vaan ei kieli. Iran suistuu sisällissotaan, jonka läpi hollantilaistunut, salanimellä kirjoittava Kader Abdolah poljentelee ykkösvaihteella kuin maisemareitillä. Ensin lauseet tuntuvat väljiltä ja hyviltä. Mikäpä tässä on huilata tarakalla ja ihmetellä meininkiä.

Sitten jutustelu menee istumalihaksiin. Kun kirivaihde puuttuu, pari koskettavaa kohtausta ohittavat eräpäivänsä ennen kuin ehtivät sivulta lukijan päähän.

Karila tavoittelee hauskan kevyttä tyyliä, mutta siinä on vaaransa. Jos kritiikkejä toisinaan moititaan tarpeettomasta sivistyssanojen käytöstä, tällä kertaa arvoseleva katse kiinnittyy kielikuviin. Vanhassa kirjoittajan ohjeessa on viisautensa: kill your darlings. Ylimääräisten koukeroiden ja epäselvien metaforisten ilmausten karsiminen parantaa tekstin luettavuutta ja ymmärrettävyyttä. Eikä lopputuloksena ole kuivaa insinööriproosaa, jos vain kirjoittaja osaa käyttää lausetta hyvin ja valita sanansa oikein.

Ensimmäinen kappale Karila-sitaatissa on selkeä, vaikka tuo ”tarina ottaa kierroksia” saattaa joitakin lukijoita ärsyttää. Toisessa kappaleessa lukija ei voi olla täysin varma, ajaako romaanin kertoja pyörällä. Oletan, ettei, mutta viittausta pyöräilevään kirjailijaan lukija ei yksiselitteisesti osaa tulkita pelkäksi metaforaksi, sillä kirjan kerrontatavasta ei ole muutakaan mainintaa. – Toisen kappaleen Karila aloittaa kirjoittamalla kielestä ja toteaa siten kolmannessa virkkeessä: ”Ensin lauseet tuntuvat väljiltä ja hyviltä.” Sille jatkoa on kolmannen kappaleen alku: ”Sitten jutustelu menee istumalihaksiin.” Mutta mikäli oikein ymmärrän, nyt Karila ei enää kirjoitakaan romaanin kielestä vaan kerronnasta – vai siirtyikö hän kielestä kerrontaan jo tuossa ”lauseet tuntuvat”-kohdassa?

Karilan kritiikissä kieli/kerronta-sekaannuksen lisäksi polkupyöräily-vertauskin ontuu (vai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa: ”saa keppejä pinnojen väliin”?). En seuraa kilpapyöräilyä, mutta ainakin autoillessa kannattaa ohituksissa, siis kiriessään, vaihtaa pykälää pienemmälle vaihteelle, ei isommalle. Mutta miten vaihtaa pienemmälle, jos jo polkee ykkösvaihteella? Ja miten ihmeessä kerronnan ”kirivaihteen puuttuminen” vaikuttaa siihen, ettei lukija ennätä koskettaviin kohtauksiin ennen kuin ne ”erääntyvät”? Muutenkin tuo ”sivulta lukijan päähän” ehtiminen on mielestäni enemmänkin vain huonoa suomen kielen käyttöä kuin mikään kielikuva.

* * *

Todennäköisesti Karila haluaa sanoa romaanin olevan kerronnaltaan hidastempoista ja liian usein sivupoluille eksyvää jutustelua. Kirja on siis tylsä, eikä lukija jaksa nauttia kiinnostavistakaan kohtauksista. Mutta eikö sitä voisi sanoa niin, ettei lukijan tarvitse arvailla, mitä kriitikko tarkoittaa?

Vaikka aluksi Wilhelmssonin teksti vaikutti ”ilkeältä”, osoittautuivat sen perusteet lähemmässä tarkastelussa vahvoiksi. Valtakunnan ykkössanomalehteen säännöllisesti kirjoittavan toimittajan tekstejä ei tarvitse – eikä pidä – käsitellä silkkihansikkain. Jos tyylissä on hiomista, on vain hyvä, että joku tuo sen esille. Ei kirjoittaja muuten kehity.

Juhani Karilan tyylissä kirjoittaa kielikuvilla ja puhekielimäisillä sanoilla höystettyjä kritiikkejä on toki omat mahdollisuutensakin. Wilhelmsson ei niistä ole kovin innostunut: hän mainitsee postauksessaan Karilan kritiikin Risto Ahdin teoksesta Metsän mies (WSOY, 2012) esimerkkinä siitä, että kriitikon pitää tyytyä tarkastelemaan teoksen metaforia, ei kehitellä omiaan. Karilan kirjoittaman arvostelun alku on kieltämättä aika persoonallinen (Risto Ahdin muhkein teos julistaa tuttuja ohjeita, HS, 25.3.2012):

Risto Ahti on kirjoittanut itsensä ulos kirjallisesta sukupuusta. Kun useimmat teokset voidaan jäljittää lajityyppiin ja runkoon, kaanoniin asti, Ahdin (s. 1943) tuotanto kasvaa tästä kaikesta erillään näreenä nokkospusikossa. Siellä pääasiallista ravintomultaa ovat keskiajan mystikot Chandidas ja Rumi.

Yksi rihmajuuri emäpuuhun sentään vie, Aleksis Kivi, jonka luontokuviin ja mäntyihin päänsä juokseviin miehiin Ahti paaluttaa lyriikkansa.

Omasta mielestäni tällainen veikeä aloitus ei ole yhtään hullumpi: kritiikki voi hyvin leikitellä kielellä, tempoilla lukijaa assosiaatiollaan vaikkapa metsän siimekseen. Kunhan kielikuvat noudattavat jonkinlaista logiikkaa eivätkä täysin hämärry merkityksiltään kuten edellä esitellyssä kritiikissä romaanista Talo moskeijan vieressä. Mutta laajentaessaan kritiikin kirjoittamisen perinteisä kielellisiä käytänteitä (selkeys, analyyttisyys, tarkkuus jne.) kirjoittajan on huomioitava, että kokeellinen tyyli jakaa mielipiteitä. Kokeellisuudessa onnistuminen ja epäonnistuminen ovat usein hyvin lähellä toisiaan.

* * *

Kirjailijan ja erityisesti kustantajien kannalta on tärkeää, millainen kuva teoksesta onnistutaan kriitikoille ja lukevalle yleisölle myymään. Turkka Hautalan Kansalliskirjan (2012, Gummerus) lukijoista ainakaan Putte Wilhelmssonia ei sumuteta. Wilhelmsson tarttuu Kiiltomatoon kirjoittamassaan kritiikissä Erityisyyden ylijäämiä (18.6.2012)Hautalan mahdollisuuksista päästä samoille apajille kuin Tuomas Kyrö:

Kuka Hautalan sukupolvessa sanoo lapsia ”vesoiksi”? Tai käyttää tällä tavoin käännettyjä sanajärjestyksiä muutenkin kuin Koskenniemen tai Sillanpään tyyliparodiana?

Mieleen tulee Tuomas Kyrö, joka Uutisvuodon jäljitelmässä alkoi monologisoida jotain pokasahan tai muun muinaisesineen käytöstä metsätöissä, ja joutui rangaistukseksi näyttämään ohjelman juontajalle tietokoneen näppäimistöllä pehmentyneet kämmenpohjat.

Tai tulee ylipäänsä mieleen Tuomas Kyrö. Tällä viikolla Turun Akateemisessa myydyin kaunokirjallinen teos oli Mielensäpahoittaja, toiseksi myydyin oli Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike.

Tätä taustaa vasten Hautalan lyhyet anekdootit aina menneisyyteen katsovasta suomalaisesta elämäntavasta tuntuvat miellyttävältä luettavalta mutta vaikuttavat työpaikkahakemukselta. Jospa Kyröltä on jäänyt yli kolumnipaikka lehdessä tai vierailu tv-ohjelmassa?

Wilhelmsson on tietysti oikeassa: ottamatta kantaa siihen, jäljitteleekö Turkka Hautala Mielensäpahoittajan menestystarinaa, todettava on, että kirjakauppojen myydyimpien listalta löytyvää suosikkia kannattaisi jäljitellä. Kyrön kirjan hauskojen ja erittäin aidolta juputukselta vaikuttavien tekstien nerokkuutta ei voi väheksyä: huumoriksi tarkoitetuissa teksteissä on totuuksia, jotka moni allekirjoittaa. Niissä on myös kaipuuta markka-aikaan, maitolaitureiden ja puhelinlankojen Suomeen. Nostalgia vetoaa nuorempiinkin lukijoihin: suomalaisuuden identiteettiä on myös twitter-sukupolvi halukkaampi etsimään Mielensäpahoittajan päähenkilön jäärämäisistä tilityksistä kuin Jyrki Kataisen ja Jutta Urpilaisen lainapaketti-puheista.

Kansalliskirjaa arvioidessaan Wilhelmsson osoittaa, ettei sen sisältämien tarinoiden piirteissä ole mitään ainutlaatuisen suomalaista: samat heinäladot ja maaseutuidyllit ovat yleistä eurooppalaista kuvastoa, jota joka maassa pidetään oman kansallisuuden ytimenä. Vakuudeksi Wilhelmsson siteeraa tutkija Jacqueline S. Stoeckleria, jonka mukaan ”taiteen teosten ympärille muotoutunut kansallinen identiteetti nojaa oman identiteetin epäkriittiseen hyväksymiseen kansallisena ilmiönä”:

Länsimaiseen kulttuuriin tottuneelle yleisölle kodin kuva, kotimaa, on eräänlainen yleispätevä sosiaalinen hieroglyfi, Stoeckler jatkaa. Se ei jakaudu kansainvälisiä yleisöjä imarteleviin väärennöksiin ja toisaalta autenttisiin mielikuviin. Kyse on kansallisuuden fetisoidusta kulttuurimaisemasta ja helppotajuisista käyttökielistä, jotka ”juuri erityisyyden ylijääminä saavat yleisen luonteen”.

Hautala on kirjoittanut 50 tarinaa, väittää sen sijaan kustantajan takakansi, ”joita ei toisaalle osaa kuvitella”. Aivan helposti voi.

Wilhelmsson päättää kritiikkinsä toteamukseen, joka kyseenalaistaa kustantajan markkinapuheet Kansalliskirjassa esitetystä Suomi-kuvasta ja kansallisten piirteidemmme ainutlaatuisuudesta. Arvostelussaan Wilhelmsson ei kuvaile kirjan yksittäisiä tarinoita, mutta onnistuu silti paljastamaan siitä jotakin olennaista: sopivasti kaupallisen tuomaskyrömäisen tyylin jäljittelyn ja toisaalta kansallisuuspiirteiden sisällöllisen onttouden.

Onkin riemastuttavaa lukea tämän rinnalla kriitikko Eija Komun arvostelu Keskisuomalaisessa (3.4.2012), jossa hän tuntuu päätyvän aivan päinvastaiseen lopputulokseen kuin Wilhelmsson:

Onko tässä Aleksis Kiven tapaan ”kotomaamme koko kuva”? Likipitäen. Kansalliskirjan terävät kuvat on siirretty digiaikaan, mutta ne on kehitetty pimiössä, jonka nimi on nyky-Suomi.

Komu ikään kuin nielaisee syötin ja suhtautuu Turkka Hautalan kirjoituskokoelman luomaan ”kansallismaisemaan” huomattavasti Wilhelmssonia kritiikittömämmin. Ei Komunkaan lukutapa väärä ole, vaikka tietysti mahdollista on, että viittaus Aleksis Kiveen saa Kansalliskirjan kirjoittajan ja kustantajan tyrskimään kämmeneensä. Komun kritiikki olisi astetta terävämpi, jos hän pohtisi Hautalan tekstien lempeän otteen vaikuttimia: Kansalliskirja on kirjoitettu helpoksi luettavaksi – suomalaiseen kansalliseen traditioon pesiytyneet perhesurmat, vaimon hakkaamiset yms. kaikkein ikävimmät asiat jäävät käsittelemättä. Mainio isänpäivälahja siis.

* * *

Tarkoitus oli kirjoittaa tiiviimmin, mutta sivupolut tuntuivat kiinnostavilta. Koska yritän pitää postaukset alle 3000 sanassa, en saata tätä osaa päätökseen vaan luvassa on vielä yksi Wilhelmsson-postaus …

Read Full Post »

Kritiikkiä (2/30): Putte Wilhelmsson 1/2

Herman Melvillen Moby Dickin arviota varten luin rinnakkain alkutekstin sekä uuden ja vanhan suomennoksen, tarkastelin klassikon vastaanottohistoriaa aikalaisista nykypäivään ja yritin avata sitä omintakeista amerikkalaista kielen ja kirjoitetun sanan kulttuuria, jossa Moby Dick ilmestyessään oli kuohuttava teos.

Toimituksen palaute? Julkaisukelvoton. Miksi? Siksi, Majander täsmensi puhelimitse, ettei arvostelussa ollut riittävästi ”juoniselostetta”.

 – Turmio ja perikato -blogi, 24.2.2012

Sitaatti on kriitikko Putte Wilhelmssonin blogista Turmio ja perikato, jossa hän muistelee kymmenen vuotta sitten Helsingin Sanomiin kirjoittamaansa kritiikkiä. Uusi kirjallisuustoimittaja Antti Majander hyllytti arvostelun, jossa Moby Dickin tapahtumien kuvailemisen sijaan pohdittiin Melvillen romaanin asemaa kirjallisuuden traditiossa. Pienin muutoksin teksti kuitenkin julkaistiin (Wilhelmsson on liittänyt sen postauksensa jatkeeksi).

Lähtökohtaisesti olen samalla kannalla kuin Wilhelmsson: klassikkoteoksen avaaminen muusta kuin juonen näkökulmasta on perusteltua.  Moby Dick -romaanista keskivertolukija tietää, että valkoista valastahan siinä yritetään pyytää – ja että huonosti käy. Kyse ei ole mistään neitseellisestä uutuusromaanista, sillä moni on lukenut kirjan tai nähnyt sen filmatisoinnin. Majanderin näkökulma jää silti mietityttämään: miten paljon kirja-arvostelulta kaivataan juonen ja henkilöiden esittelyä?

* * *

Tietenkin sekä lukijoita että kirjoja on monenlaisia, joten yksiselitteistä mielipidettä ei voi muodostaa. Moni haluaa jonkinlaisen käsityksen siitä, minkälainen tarina ja maailma kansien välissä odottaa. Silti kaikkea ei saa paljastaa: varsinkin juonivetoisten teosten kohdalla tapahtumien liika kuvailu vie lukuilon.  Olisi kurja lukea dekkariarvostelua, jossa alkuasetelman esittelyn lisäksi viitattaisiin myös muihin kirjassa tapahtuviin murhiin ja niiden vaikuttimiin. Toisaalta taas usein kaunokirjallisuudessa itse juoni ei välttämättä ole kovinkaan tärkeä (äärimmäisenä esimerkkinä tuore Ulysses-suomennos), jolloin sen esittely ei haittaa / ei ole tarpeellista.

Kritiikkien lukijoissa on joka tapauksessa paljon sellaisia, jotka eivät halua arvostelun olevan pelkkä pitkitetty takakansiteksti. He ovat kiinnostuneita siitä, minkälaisen arvon kriitikko teokselle antaa, millaiseen kehykseen hän lukemansa asettaa. Tällaiset lukijat luultavasti viihtyvät Putte Wilhelmssonin tekstien parissa. Jos kritiikin perusperiaatteina pidetään teoksen kuvailua, tulkintaa ja arvottamista, niin Wilhelmsson tuntuu useissa teksteissään tinkivän ensimmäisestä jättääkseen kahdelle muulle enemmän palstatilaa. Hän siirtyy suoraan asiaan.

Usein kriitikolle suokin vapauden katsoa teoksen ohi kohti laajempaa kokonaisuutta, jos aihe niin vaatii. Riittävän hyvä syy tällaiseen on esimerkiksi Jorge Luis Borges.  Arvostelussaan Borgesin Hiekkakirjasta (suom. Pentti Saaritsa, 2003) Wilhelmsson kertoo lähinnä Borgesin tuotannon merkityksestä maailmankirjallisuudessa. Ilmestynyttä uutta suomennosta puidaan vain muutaman virkkeen verran – voikin kysyä, onko teksti pikemminkin lukijaa informoiva artikkeli kuin kritiikki. Huomion vie Borgesin varhaisempi suomennosvalikoima, Haarautuvien polkujen puutarha, ja sen synnyttämät ajatuskulut. Wilhelmsson visioi arvostelussaan (Borges – maailmankirjallisuuden viimeinen nero, TS 28.8.2003):

Borgesin puutarha tuo mieleen tietokoneajan tyypillisen ahdistuskohtauksen. Jos me emme tarkista ”kaikkia vaihtoehtoja”, jotka Google-hakurobotti tarjosi tekemäämme hakuun, me emme saa selville koko totuutta vaan ainoastaan jonkin vaillinaisen polun. Toisaalta haku tuotti tuhansia polkuja, joten kaikkien tarkistaminen on inhimillisesti katsoen mahdotonta.

Tämä epävarmuus on kuin verho, joka jakaa maailmamme kahtia. Sen toisella puolella on tietokoneiden ja muiden medioiden välittämän loputtoman informaation aavemainen maailma, joka saa toisen, ”todellisemman” maailmamme näyttämään vaikeasti tavoitettavalta, hetkelliseltä ja vajavaiselta.

Arvostelu ei kerro kovinkaan tarkkaan, mitä Hiekkakirja sisältää. Silti kritiikki koukuttaa ja houkuttaa tarttumaan Hiekkakirjaan: Borges vaikuttaa kirjailijalta, jota ei saa ohittaa.

* * *

Teoksesta irrottautuvassa tai jopa sen ohittavassa arvostelun kirjoittamisessa on myös vaaransa. Kuvailun tehtävä kritiikissä kun ei ole pelkästään esitellä kirjaa lukuvinkkejä kaipaavalle lukijalle. On myös tärkeää luoda jonkinlainen käsitys kirjasta, jotta lukijalla on edellytyksiä ymmärtää teoksen tulkintaa ja arvottamista koskevat lausunnot. Tästä näkökulmasta katsottuna Wilhelmssonkin sortuu hutaisuihin. Esimerkiksi Paul Austerin romaanin Sunset Park kritiikki on hämmentävä – en ole lukenut tätä teosta (paljon Austerin muuta tuotantoa kylläkin), ja Wilhelmssonin kritiikin perusteella en kyllä ymmärrä, mistä kirjassa mahtaa olla kyse (Aamulehti, 27.9.2011):

Tuore suomennos Sunset Park tukeutuu viisaasti parempien taiteilijoiden teoksiin, kun se yhä pönkittää mielikuvaa Austerin ammattikunnasta uhrautuvana, tavallisen ihmisen henkisenä tukena ja oppaana.

Valitettavasti mikään Austerin omassa proosassa ei vakuuta, että hänellä olisi jotain olennaista sanottavaa F. Scott Fitzgeradin romaanista Kultahattu (1925) ja William Wylerin elokuvasta Elämämme parhaat vuodet (1946).

Tiedän, että copypasteni on armoton ja irrottaa kappaleet kokonaisuudesta, mutta jokainen voi halutessaan lukea koko arvostelun tästä. Siis mikä rooli Fitzgeraldin romaanilla ja Wylerin elokuvalla on kirjassa? Jokin romaanin sisällä oleva austerimainen metafiktiivinen rakennelma? Vai onko kyse vain pelkistä maininnoista? Wilhelmssonin itse tulkitsemista intertekstuaalisista kytkennöistä? Asiaa ei paljonkaan selvennä seuraava kappale, jossa hypätään kuvailemaan kirjan sanomaa:

Parhaiten romaanin oman sanottavan kiteyttää aforismi, joka ei ylittäisi julkaisukynnystä postikorttifirmassa: ”Elossa olemisen ihmeellinen omituisuus.” Tai olemisen ohimenevyyttä koskeva oivallus, jonka Paulo Coelho hylkäisi liian latteana: ”Nykyisyys on kadonnut ikiajoiksi.”

Wilhelmsson ei ilmeisestikään ole pitänyt Austerin romaanista, ja hän antaa sen myös näkyä tekstissään. Lukukokemuksen innottomuus heijastuu välinpitämättömyytenä romaanin sisältöä kohtaan: kriitikko ei vaivaudu sitä esittelemään, sillä arvostelun viestihän on muutenkin selvä – turha kirja. En ehkä muuten kiinnittäisi tähän huomiota, mutta kun postaustani varten lueskelin Wilhelmssonin kritiikkejä 2000-luvulta, löysin arvostelut neljästä Paul Austerin romaanista. Ja kaikki kritiikit ovat jokseenkin negatiivisia.

Kyllä omakin innostukseni Austerin teoksia kohtaan on laimentunut, vaikka joskus oikein odotin uusia Auster-suomennoksia. Jossain vaiheessa vain huomasin, että en saanut kirjoista enää niin paljon irti: liikaa samankaltaisten ideoiden ja henkilöiden toistoa. Kritiikki lukijoiden ja kriitikoiden kestosuosikkia kohtaan voisi siis olla hedelmällistä luettavaa, mutta tuntuu siltä, että Wilhelmsson syyllistyy samaan syntiin kuin Auster. Kahdessa arvostelussa aloituksetkin on kirjoitettu samanlaisiksi – tarkoituksella vai vahingossa. Näin alkaa jo edellä siteerattu kritiikki romaanista Sunset Park:

Aluksi Paul Auster vaikutti postmodernistilta, jota kiinnosti kirjallisuuden muoto elämänsisältöjen kustannuksella.

Sittemmin kävi ilmi, että Auster onkin romantikko. Ja ettei hän pidä taidetta yleisön jaettuna illuusiona vaan taiteilijan ihmetekona. Parin vuoden takainen Mies pimeässä (2009) verhosi tämän mahtailun siten, ettei kirjailijaa esitetty sankarina vaan marttyyrina:”Olen yksin pimeässä ja vatvon maailmaa mielessäni samalla kun kamppailen jälleen unettomuuteni kanssa, valvon jälleen yön suuressa amerikkalaisessa autiomaassa.”

Ja saman Wilhelmsson muotoili hieman eri sanankääntein aiemmin arvostellessaan romaania Sattumuksia Brooklinissa (Austerin evankeliumi, TS 21.7.2008):

Uransa alkuvaiheessa amerikkalainen Paul Auster vaikutti kirjailijalta, jota kiinnostivat kirjoittamisen eivätkä ihmisten ongelmat. Myös kirjallisuus oli hänelle enemmän mystinen ilmiö kuin kätten tuote. Ei elämän osa tai elämäntapa, vaan lunastus, joka lievittää ahdistusta ja poistaa tarkoituksettomuuden tunteen. 

Nykyisin Auster vaikuttaa kirjailijalta, josta on vain mukava kuunnella omaa ääntään.

”Kuoleman ajatus kääntää väistämättä ajatukset vakaviin asioihin”, toteaa kuusikymppinen vakuutusasiamies Nathan Glass Austerin tuoreessa suomennoksessa Sattumuksia Brooklynissa.

Syntyy vaikutelma leipääntyneestä kriitikosta, joka kirjoittaa oman kritiikkinsä uudelleen, kun ei muutakaan keksi. Miksi Wilhelmsson vaivautuu arvostelemaan Austerin romaaneja – tai edes lukemaan niitä? Haluaako hän paljastaa lukijoiden ja kriitikoidenkin suositun kirjailijan teosten onttouden? Ehkä kovin kauas tulevaisuuteen saakka tätä projektia ei kannata jatkaa, muuten se alkaa vaikuttaa lukijoista pakkomielteiseltä. – Linkit niihin kahteen muuhun Auster-arvosteluun:  Oraakkeliyö (TS 16.1.2007 ) ja Näkymätön (TS 27.10.2010).

* * *

Kritiikkiä-sarjan ensimmäisessä postauksessa ja sen kommenteissa pohdittiin ammattikriitikoutta. Wilhelmsson ainakin täyttää kriteerit: pitkään ja aktiivisesti kritiikkejä moniin eri julkaisuihin kirjoittanut kriitikko nauttii arvostusta – vaikka paljon on myös niitä, joita hänen usein pisteliäs tyylinsä ärsyttää (ja heistäkin monet arvostavat, ärsyyntyneinäkin). Jokin aika sitten Wilhelmsson esimerkiksi sai Taiteen keskustoimikunnan kolmevuotisen arvostelija-apurahan. Sellaista ei ihan löyhin perustein anneta. Asiantuntemustaan ja lukeneisuuttaan Wilhelmsson ei piilottele, päinvastoin: jo Markku Ihonen kirjoitti Hyvä kritiikki -esitelmässään vuonna 1999 näin:

Yksi uusi ilmiö näyttäisi olevan kriitikkojen oppineisuuden osoittaminen. Havaitakseni tämän kritiikkityypin on pannut varsinaisesti liikkeelle Putte Wilhelmsson. Hänen kirjallisuuskritiikkejään leimaa tavaton oman tietämyksen vyöryttely. Arvostelun kohde sitten lopulta asetellaan huolellisesti punottuun kehykseen, jossa se näyttää taatusti siltä kuin kriitikko haluaa. Myös Wilhelmssonin kieli on usein sillä tapaa ylivirittynyttä, että se kuulostaa hienolta ja eksaktilta mutta tosiasiassa on monin tavoin hämärää ja vaikeaselkoista.

90-luvulla tehdyt ”rikokset” ovat varmastikin vanhentuneita, mutta kiinnostavan näkökulman sitaatti tarjoaa. Vaikka minulla ei riitä ajallinen perspektiivi eikä asiantuntemuskaan soveltaa Ihosen väitettä Wilhelmssonin 2000-luvun kirjoituksiin kattavasti, niin tuon oppineisuuden sävyn tunnistan. Mutta mikä sen rooli on: pyrkiikö Wilhelmsson ”vyöryttäessään” tietämystään osoittamaan omaa oppineisuuttaan – vai jakamaan sitä? Pönkittääkö kriitikko omaa asemaansa asiantuntija-auktoriteettina vai onko kyse puhtaasta halusta avata lukijalle uusia näkökulmia, herättää ajatuksia?

Oletan, että joillekin henkilökohtaisen lukukokemuksen merkitystä korostaville lukijoille Putte Wilhelmssonin tyyli saattaa toisinaan vaikuttaa vieraalta, ja silloin sen herkästi tuomitsee itsetarkoitukselliseksi.  Akateemista jargonia kaihtavan lukijan kipupistettä ärsyttäväksi esimerkiksi käy hyvin arvostelu Ja ihminen loi kuoleman (Parnasso 7/2007)  Philip Rothin romaanista Jokamies. Tekstissään Wilhelmsson yhdistää romaanin tarkasteluun ”halun” käsitteen, jonka terminologista taustaa hän selittää muutaman kappaleen verran:

Viime vuosikymmenten älykkökeskustelussa tämän taistelun synonyyminä on usein toiminut arvoituksellinen ”halun” käsite. Termin alkuperä ei kuitenkaan ole biologiassa, johon ruumiinvaivoja yhä seikkaperäisemmin luetteleva Roth nyt uppoutuu. Eikä Freudin viettiteoriassa, joka askarrutti häntä kolme vuosikymmentä sitten Haamukirjailijassa. Se on Keatsin runoutta lähempänä olevassa romanttisessa filosofiassa.

Kiistelty psykoanalyytikko Jacques Lacan poimi sen Alexandre Kojéven Hegel-luennoista, joissa se tarkoittaa samaa kuin eetos 1800-luvun kirjallisuudessa: ihmisen tietoinen elämä on uuden ja vielä ei-olevan etsimistä, olevaan tyytyminen on eläimen selviytymiskamppailua.

Tästä samasta ei-olevasta sitten juontuu Hegelin ratkaisematon herran ja orjan paradoksi, Thomas Hardyn romaanien nöyryyttävä tragedia sekä Lacanin psykoanalyysi, jossa olennaista ei ole jokin olemassa oleva asia, vaan jonkin tuleminen tai tapahtuminen.

Myönnän saavani päänsärkyä aina, kun joku alkaa puhua Jacques Lacanista. Myönnän myös, että esimerkkini on tarkoitushakuisesti valittu: ei Wilhelmssonin kritiikeissä kovinkaan usein näin paljon ”oppineisuutta” osoiteta/jaeta. Luulen, että tämän tekstin kohdalla Antti Majanderin punakynä saattaisi heilahtaa.

On paljastavaa, että Wilhelmsson joutuu selittelemään melko pitkästi ”halun” käsitettä. Hän tietää, että se on lukijan näkökulmasta hankala ja ehkä jopa kaukaa haettu apparaatti teoksen tulkintaan. Itse pidän paljon juuri tästä kritiikistä, sillä kiinnostavaa siinä on eräänlainen epäonnistuminen omassa luennassani: vaikka kaikki tuo selittäminen kyllä selventää, mitä Wilhelmsson tarkoittaa, se ei onnistu vakuuttamaan minua. Wilhelmsson jatkaa:

Lacanin psykoanalyysi onkin pohjimmiltaan darvinistista, kuten myös Rothin kirjallisuus. Halu on sokea elämänvoima, joka varjelee elämän muutosta ja jatkumista, ei sen pysyvyyttä, muotoa tai tarkoitusta.

En voi itselleni mitään: ensimmäinen lukukokemukseni Rothin kirjoista – Portnoyn tauti, mikäpä muukaan – liittää mielessäni ”halun” niin vahvasti päähenkilö Alexander Portnoyn masturbaatioharrastuksiin, että puhe ”elämän muutosta ja jatkumista varjelevasta sokeasta elämänvoimasta” Hegel-viittauksinen kuulostaa hyvin perusteltunakin huvittavalta. Kehykseen, jonka Wilhelmsson Rothin romaanille Jokamies luo, syntyy jännitteinen halkeama, jossa ”halun” käsitteen on/off-tyylinen ymmärtäminen/väärin(?)ymmärtäminen horjuttaa niin kriitikon esittämää ajatusta kuin omia mielikuvianikin.

* * *

Jos lukijan mielestä tuo Wilhelmssonin kuvaama ”halun” käsite tuntuu olevan tyylillisesti väärässä paikassa romaanista kirjoitetussa arvostelussa, hän on tavallaan oikeassa. Paremmin katkelma toimii Turun Sanomien kritiikissä (Turun metafysiikkaa, 4.12.2007), jossa Wilhelmsson kritisoi aivan toista teosta, kirjoituskokoelmaa Mediaa etsimässä:

Sihvonen ei valitettavasti selvitä elämänvoiman romanttista taustaa, vaan tyytyy käyttämään sitä psykoanalyyttisesta elokuvatutkimuksesta tutun ”halun” synonyyminä.

Halun alkuperä ei kuitenkaan ole biologiassa eikä Freudin viettiteoriassa, vaan jälleen kerran saksalaisessa romantiikassa. Psykoanalyytikko Jacques Lacan poimi sen Alexandre Kojèven Hegel-luennoista, joissa se tarkoittaa samaa kuin eetos ajan kirjallisuudessa: ihmisen tietoinen elämä on uuden ja vielä ei-olevan etsimistä, olevaan tyytyminen on eläimen selviämiskamppailua.

Tästä samasta ei-olevasta sitten juontuu Hegelin herran ja orjan paradoksi, kirjailija Thomas Hardyn tragediat sekä professorin mediaoppi, jossa olennaista ei ole jokin olemassa oleva asia, vaan jonkin ”tuleminen”, ”sysäävä voima”, ”liike” tai ”tapahtuminen”.

Myös Parnasson juttu on ilmestynyt joulukuussa 2007: kumpikohan siis on kirjoitettu ensin? Tekisi mieli arvata, että  yliopiston tutkijoita vastaan nokittelevan arvostelun terminologiaa tarkentava lähestymistapa on siirretty lähes sellaisenaan romaanista kirjoitettuun kritiikkiin. Ratkaisu ei välttämättä ole paras mahdollinen, vaikka tietysti on huomioitava, että Jokamiehen arvostelu on julkaistu Parnassossa. Kirjoittaessaan kritiikin Rothin seuraavasta suomennetusta teoksesta Haamu poistuu Wilhelmsson on maanläheisempi: kyseinen kritiikki julkaistiin Aamulehdessä.

En usko, että Putte Wilhelmsson haluaa (taas tuo sana …) erityisesti todistella oppineisuuttaan Parnasson lukijoille.  Jokamies-arvostelussaan kriitikko vain pyrkii antamaan lukijalle hyvin perustellun, kiinnostavan näkökulman tai eräänlaisen kehyksen teokseen. Kritiikkihän on tavallaan arvosteltavan kohteen kehystämistä: kehystä voi rakentaa omasta lukukokemuksesta, teoksen rakenteellisesta analyysista, kirjailijan elämän vaiheiden tarkastelusta, kirjallisuuden traditiosta, jostakin teoriasta tai käsitteestä, muista kirjoista, yhteiskunnasta jne. Hyvässä kritiikissä tuo kehys on se kiinnostavin asia, ei niinkään teos itse. Ja hyvässä kritiikissä parhaimmillaan tuo kehys jättää jonkinlaisen jäljen lukijaan, antaa tälle eväitä kirjallisuuden vastaanottamiseen.

* * *

Toisaalta voisi todeta dekkaritermein: kriitikolla on huomattava motiivi oman auktoriteettiasemansa kohottamiseen, sillä hän antaa subjektiivisia arvostelmia siinä toivossa, että lukija vakuuttuisi niiden paikkansapitävyydestä. Ja mitä enemmän lukija uskoo arvostelijan oppineisuuteen, sitä enemmän hän luottaa tämän asiantuntijuuteen – syntyy eräänlainen harha kriitikon maun objektiivisuudesta, tai ainakin lukutapa, jossa kriitikolla kuvitellaan olevan luotettavaa tietoa siitä, mikä on hyvää ja mikä huonoa kirjallisuutta. Toisinaan siihen alkaa uskoa kriitikko itsekin.

– Koska postauksesta on tulossa toivottoman pitkä, säälin mahdollista lukijaa ja julkaisen tämän kahdessa osassa. Jatkoa Putte Wilhelmssonista kriitikkona siis piakkoin.

* * *

Kritiikkiä-sarja käy läpi kotimaista kirjallisuuskritiikkiä lukijan näkökulmasta. Edelliseen osaan pääset tästä: (1/30) Maailma muuttuu, Marttaseni.

Read Full Post »