Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘dante gabriel rossetti’

Bram Stokerin romaanin Dracula (1897, suom. Jarkko Laine (1977), 2007, Otava) juoni on monille tuttu, mutta kerrattakoon tiivistetysti sen alkua, jotta tämän postauksen lukemisesta tulee mielekästä asiaan vihkiytymättömillekin.

Eletään 1800-luvun loppua. Jonathan Harker saa toimeksiannon työnantajaltaan ja matkustaa Karpaateille tapaamaan salaperäistä kreivi Draculaa järjestääkseen tämän kiinteistökaupan Lontoossa. Pian Harkerille paljastuu, että linnan isännällä on kauhistuttavia salaisuuksia. Harker joutuu jäämään Draculan linnaan vangiksi, ja kreivi itse matkustaa Lontooseen. – Lontooseen saapuessaan kreivi Dracula alkaa ensi töikseen kirjaimellisesti imeä kuiviin Lucya, joka on Harkerin morsiamen Minan hyvä ystävä (melkoinen sattuma: juuri Lucy kaikista Lontoon naisista …). Lucyn tila heikkenee päivä päivältä, ja viimein hätiin kutsutaan professori Abraham van Helsing. Apu tulee kuitenkin liian myöhään/on riittämätöntä, ja Lucy kuolee. Hänet haudataan, mutta jonkin ajan kuluttua Lucyn lähipiiri joutuu vaikean tilanteen eteen: Lucy on noussut kuolleista verenhimoisena vampyyrina.

Stokerin romaanissa kerrotaan Lucyn leposijan sijaitsevan Kingsteadin hautausmaalla. Sellaista Lontoossa ei kuitenkaan ole, mutta koska romaanissa mainitaan monia todellisia paikkoja tuon Kingsteadin läheltä, voidaan fiktiivinen hautausmaa suunnilleen sijoittaa kartalle:  Kingsteadin hautausmaa sijaitsee Hampsteadin pohjoispuolella, lähellä Hampstead Heathia. – Stokerin romaani on fiktiivinen (onhan?) teos, joten ei voi olettaa siinä kuvatuille tapahtumille löytyvän vastineita todellisuudesta. Toisaalta romaanissa esiintyy niin monta paikkaa, jotka ovat oikeastikin olemassa, että kiusaus spekulointiin on suuri. Stoker nimeää oikeita paikkoja kuvauksissa silloin, kun ne ovat julkisia (hotellit, kadut, rautatieasemat, sairaala jne.). Mutta kun kerrotaan jonkun henkilön yksityiskodista, suhde todellisuuteen piilotetaan. 

Hautausmaa on jonkinlainen poikkeus: vaikka se on julkinen paikka, tulee siitä Lucyn leposijana intiimi ja yksityinen – ja ehkä Stoker halusi kunnioittaa hautausmaan pyhyyttä jättämällä sen nimen mainitsematta. Vampyyriksi muuttuneen nuoren naisen tappaminen ja paloittelu luovat ikäviä mielikuvia rauhan tyyssijalle:

Arthur otti puusauvan ja vasaran, ja kohta kun hänen mielensä oli keskittynyt tehtävään, hänen kätensä eivät enää vavisseet, eivät edes värähtäneet. Van Helsing aukaisi rukouskirjansa ja alkoi lukea, ja Quincey ja minä säestimme parhaan taitomme mukaan. Arthur asetti sauvan terävän pään sydämen kohdalle, ja minä näin sen kärjen painuvan valkoiseen lihaan. Sitten hän iski voimainsa takaa.

Hautausmaalle sijoittuvat kohtaukset ovat niin dramaattisia, että ainakaan Lontooseen matkaava Bram Stokerin romaanin ystävä ei voi olla pohtimatta sen sijaintia. Hampstead Heathin pohjoispuolen on kaksi muita sopivampaa vaihtoehtoa: Highgaten hautausmaa ja Hendonin hautausmaa (St Mary’s Churchin hautausmaa). Vaikka usein viitataan Highgaten hautausmaahan Bram Stokerin innoittajana, ei Hendoninkaan hautausmaata voi jättää pois laskuista. –Clive Leatherdale kertoo teoksessaan Dracula – the Novel & Legend (1985, The Aquarian Press) Hendonin hautausmaahan liittyvästä tapahtumasta, joka mahdollisesti on herättänyt aikoinaan Stokerin huomion. Leatherdalen mukaan vuonna 1892 viikkolehti Lloyd’s Weekly Advertiser julkaisi jutun, jossa kerrottiin, kuinka Henry Holm ja Arthur Wood murtautuivat hautaholviin Hendonissa, St Maryn kirkon hautausmaalla. Tarkoituksenaan heillä oli irrottaa Holmin äidin ruumiilta pää.

Samalla sivulla haudan häpäisystä kertoneen jutun kanssa oli arvostelu tuon ajan kuuluisan näyttelijäsuuruuden Henry Irvingin Kuningas Lear -esityksestä. Arvostelu tuskin on jäänyt Stokerilta lukematta, sillä hän oli managerina samassa teatterissa kuin Henry Irving  ja myös tämän hyvä ystävä. Olisiko Bram Stoker sivuuttanut samalla sivulla olleen maininnan tapahtumista Hendonin hautausmaalla? Ei varmaankaan.  Edellä mainituilla haudanhäpäisijöillä tuntuisi olevan jonkinlainen yhteys yhteen Stokerin romaanin keskeisistä henkilöistä: Lucyn rakastettu on Arthur Holmwood, joka hautakammiokohtauksessa “vapauttaa” Lucyn ruumiin vampyyriuden kirouksesta. Arthur Holmwood – vertaa:  Henry Holm ja Arthur Wood. – Ehkä kahdesta todellisesta henkilöstä muodostettu fiktiivinen nimi on jonkinlainen vihje menetelmästä, jonka varaan myös nimi Kingstead rakentuu. Kun katsoo Lontoon karttaa, huomaa nimenomaan Hendonin hautausmaalta olevan suunnilleen yhtä pitkä matka KINGsburyyn ja HampSTEADiin ( = KINGSTEAD).

Näistä yhteyksistä huolimatta (muutakin on mainittu Hendonin puolesta, mutta en ala kaikkea märehtimään) veikkaisin itse silti Highgaten hautausmaata. Syy löytyy itse teoksen tapahtumien logiikasta.  – Lucyn kuoleman jälkeen alkaa Hampsteadin nummella (Hampstead Heath) liikkua mystinen valkopukuinen nainen, joka ahdistelee lapsia. Van Helsingin epäilykset heräävät, ja hän lähtee tohtori Sewardin kanssa tarkastamaan Lucyn hautakammiota. Ensin he vierailevat North Hospital -nimisessä sairaalassa, jonne eräs lapsiuhreista on toimitettu. Sairaala on luultavasti vuonna 1860 perustettu ja vuonna 1864 Mount Vernoniin siirtynyt North London Hospital for Consumption and Diseases of the Chest, joka hoiti lähinnä vain vähävaraisia potilaita. Mount Vernonista, joka sijaitsee Hampstead Heathin eteläpuolella, van Helsing ja Steward kulkevat Jack Straw’s Castleen syömään päivällistä.

Söimme päivällistä Jack Straw’s Castle nimisessä paikassa seuranamme joukko pyöräilijöitä ja muuta iloisesti hälisevää väkeä. Kymmenen maissa poistuimme majatalosta. Silloin oli hyvin pimeä, ja harva katuvalaistus vain syvensi pimeyttä aina kun jouduimme lampun valokehän ulkopuolelle. Professori oli ilmeisesti painanut mieleensä kulkureittimme, sillä hän käveli eteenpäin epäröimättä, kun taas minun paikallisvaistoni oli aivan sekaisin. Mitä kauemmas kuljimme sitä vähäisemmiksi kävivät vastaantulijat, ja lopulta ihan yllätyimme tavatessamme vielä ratsupoliisipartion esikaupunkikierroksellaan. Viimein saavuimme hautausmaan muurin luokse ja kiipesimme sen yli.

Jack Straw’s Castlen jälkeen reitti jää hieman epäselväksi. Mutta ehkä paremman vihjeen hautausmaan sijainnista antaakin sieltä palaaminen. – Kun van Helsing ja Seward avaavat Lucyn arkun, se osoittautuukin tyhjäksi. Miehet jäävät vartioon, ja yöllä van Helsing yllättää hautakammiolleen palaavan Lucyn, joka kantaa sylissään pientä lasta. Lucy luikkii kammioonsa, lapsi jää van Helsingille:

Meidän piti nyt päättää, mitä tekisimme lapselle, joten neuvottelimme asiasta. Jos veisimme sen poliisiasemalle, meidän pitäisi tehdä jonkinlainen selko yöllisistä puuhistamme; joka tapauksessa joutuisimme selittämään miten olimme löytäneet lapsen.  Niin me lopulta päätimme, että veisimme lapsen nummelle ja kuullessamme poliisin tulevan jättäisimme sen paikkaan josta tämä varmasti sen löytäisi ja sitten suoriutuisimme kotiin kiireen vilkkaa, Kaikki sujui hienosti. Hampsteadin nummen nurkalla kuulimme poliisin raskaat askelet ja laskimme lapsen polulle, ja sitten odotimme kunnes hän oli huomannut sen heiluttaessaan lyhtyään edestakaisin. Kuulimme hänen hämmästyneen huudahduksensa, ja sen jälkeen poistuimme ääneti. Kaikeksi onneksi saimme ajurin Spaniards-nimisen pubin läheltä ja ajoimme kaupunkiin.

Luultavasti miehet jättävät lapsen Shooters Hillin puoleiseen osaan (sieltä romaanissa esitellyn lehtileikkeen mukaan aiemmat uhrit ovat löytyneet ), jolla poliisi on alkanut partioida sattuneiden tapausten takia. Tosin maininta Shooters Hillistä on erikoinen, sillä kartan mukaan kukkula on melkoisen kaukana Hampstead Heathilta. Joka tapauksessa Highgaten hautausmaalta on Hampstead Heathiin huomattavasti lyhyempi matka kuin Hendonin hautausmaalta. Spaniards Inn -niminen pub on edelleen olemassa, ja matka Hendonin hautausmaalta sinne on useita kilometrejä (Googlen karttapalvelua tulkiten) – Highgaten hautausmaalta matkaa on vain reilun kilometrin verran. Luulisi verenhimoisen vampyyrin etsivän uhrinsa läheltä, tai ainakaan ei tunnu todennäköiseltä, että vampyyri lähtisi kantamaan uhriaan kovin kauaksi – eivätkä van Helsing ja tohtori Seward myöskään halua kanniskella lasta sylissään mailitolkulla.

Edellisessä postauksessa tuli jo viitattua siihen, että eräs Bram Stokeria innoittanut tapaus on mahdollisesti ollut Elizabeth Siddalin haudan avaaminen syksyisenä yönä vuonna 1869. Stoker onkin saanut aiheesta runsaasti tietoa, minkä paljastaa Draculan ensilehdillä oleva omistuskirjoitus:

Rakkaalle ystävälleni
Hommy-Begille  

Hommy-Beg on Bram Stokerin hyvän ystävän Hall Cainen lapsuudenaikainen lempinimi, jota erityisesti Cainen mansaarelainen isoäiti hänestä käytti (Cainen omaelämäkerran My Story (1908) mukaan: siinä isoäiti kuvataan kerrassaan hämmästyttävän ihanaksi ihmiseksi, joka tietää niin luonnon kuin yliluonnollisenkin salaisuudet, tuntee tarinat keijuista ja noidista, osaa nähdä ihmisen sydämeen ja katsoa kellonajan tähdistä ).  Hommy-Beg on mansaaren murretta, muunnos englannin hellittelynimestä Little Tommy: Hall Cainen koko nimi on Thomas Henry Hall Caine. 

Hall Caine taas oli Dante Gabriel Rossettin sihteeri tämän viimeisinä elinvuosina ja hyvin perillä Rossettin ja Siddallin tarinasta sekä mm. Highgaten hautausmaan tapahtumista. Stoker onkin kuullut Cainelta yksityiskohtaisia selostuksia tapahtumista; ehkä sellaisiakin asioita, joita ei ole tohdittu kirjoittaa ylös jälkipolvien kauhisteltavaksi.  – Draculan syntyyn tarina Siddallin haudan avaamisesta  tuskin on ollut ratkaiseva tekijä, mutta varmasti kirjailija on miettinyt sitä ja Highgaten hautausmaata kirjoittaessaan van Helsingistä kumppaneineen tunkeutumassa Lucyn hautakammioon. 

Lisäksi Stoker on kirjoittanut erään novellin, jota lukiessa ei voi olla miettimättä kirjailijan mielenliikkeiden yhteyttä Elizabeth Siddalliin ja nimenomaan tämän hiuksiin. The Secret of the Growing Gold on kauhutarina, joka kertoo haudantakaisesta kostosta. Sisarukset Wykham ja Margaret  asuvat yhdessä sukutilallaan. Heille tulee riitaa, ja Margaret muuttaa Geoffrey Brentin luokse. Yhteys veljeen katkeaa,  eivätkä sisarukset ole puheväleissä, vaikka Wykham yrittääkin saada Margaretiin kontaktia. – Geoffrey ja Margaret matkustelevat paljon. Erään kerran heidän poissolonsa kotiseudulta kestää tavallista pidempään. Kuluu kuukausia, ja vihdoin saapuu huhu, että matkalla on tapahtunut onnettomuus. Wykham selvittää asiaa: Margaret on luultavasti kuollut hevosten vetämien vaunujen syöksyessä jyrkänteeltä jokeen. Ruumista ei kuitenkaan ole löytynyt. Lopulta Geoffrey vihdoin palaa kotiseudulleen. Hänellä on uusi italialainen morsian, ja jonkin ajan kuluttua myös perillinen.

Wykham hautoo synkkiä ajatuksia ja ryypiskelee, kunnes eräänä iltana hänelle tulee odottamaton vieras: Margaret, olemus rujona ja runneltuna, onnettomuuden jälkiä kantaen. Vain hiukset ovat säilyttäneet kultansa ja elinvoimansa, vaikka joitakin harmaita raitoja on ilmaantunut. Sisko ilmoittaa tulleensa kotiseudulleen ainoastaan koston takia: onnettomuus ei ollutkaan vahinko vaan Geoffreyn tekemä harkittu yritys tappaa vaimonsa. Margaret lähtee Wykhamin luota yhtä yllättäen kuin on saapunutkin:

     “Minne sinä olet menossa”, kysyi hänen veljensä.
     ”Se on minun asiani! Eikä minulla ole pienintäkään aikomusta kertoa sinulle!” Wykham nousi seisomaan, mutta oli niin humalassa että horjahti ja kaatui. Lattialta hän ilmoitti aikomuksestaan seurata siskoaan ja kertoi ärtyisenä puuskahtaen seuraavansa tätä pimeässä apunaan siskon hiuksista ja kauneudesta hohtava valo. Tämän kuultuaan sisko kääntyi ja sanoi, että oli muita, jotka kiroaisivat hänen hiuksiaan ja myös kauneuttaan. ”Kuten hän”, sisko sihisi, ”sillä hiukset säilyvät vaikka kauneus katoaa. Kun hän veti pultin irti ja lähetti meidät jyrkänteen yli koskeen, hän ei juurikaan ajatellut kauneuttani. Ehkä hänenkin kauneutensa olisi muuttunut arviksi, jos hän olisi minun laillani kieppunut Visp-joen kivien seassa ja paleltunut ahtojään päällä joessa ajelehtiessaan. Mutta pitäköön varansa! Hänen aikansa on tullut!” Kiukkuisesti hän potkaisi oven auki ja lähti ulos yöhön.

”Hiukset säilyvät vaikka kauneus katoaa (the hair remains though the beauty be gone)”, sanoo Margaret veljelleen. Tulee mieleen Dante Gabriel Rossettin sonetti Life-in-love, jota siteerasin edellisessä postauksessa:

keskellä muutosta, muuttumattoman yön ympäröimänä,
lepäävät kultaiset hiukset, jotka eivät himmene kuolemassakaan.

Geoffrey ei tiedä Margaretin selvinneen hengissä. Kun Margaret saapuu keskellä yötä, tappaa Geoffrey hänet: Margaret uhkaa olemassolollaan onnea, jonka Geoffrey on saavuttanut. Ruumiin Geoffrey kaivaa remontissa olevan huoneen tulisijan edustalle. – Syyllisyys painaa raskaana, eikä Geoffrey saa tilaisuutta siirtää ruumista pois talosta. Jonkin ajan kuluttua Geoffrey huomaa kauhukseen kätkön kohdalta kasvavan kultaisia hiuksia. Ahdistus, kauhu, syyllisyys, pelko paljastumisesta – psykologinen paine kasvaa, ja Margaretin kosto alkaa toteutua. 

Stoker tuntuu ottaneen novelliinsa aineksia Dante Gabriel Rossettin elämästä, vaikka ne ovatkin muuttaneet muotoaan. Geoffreyn uusi vaimo on italialainen – myös Rossettilla oli italialaisia sukujuuria. Geoffrey tuntee katumusta vaimonsa kohtalosta (syystäkin, onhan hän murhannut tämän) – Rossettikin syytti itseään Elizabethin kuolemasta, koska ei ollut riittävästi huomioinut tätä. Ja sitten on tietysti vielä nuo haudasta nousevat kultaiset hiukset, jotka muistuttavat eletystä elämästä – aivan kuten Elizabethin haudan avaamisen jälkeen arkusta paljastuvat elinvoimaisina säilyneet hiukset.  – Novellin lopussa myös vaimo, jonka nimeä ei mainita, huomaa takan edustalla nousevan ”kullan” ja pyytää yöllä miestään tulemaan sitä katsomaan. Koska vaimo on sairastellut ja on nytkin houreisen kiihkeä vaatimuksessaan, Geoffrey ei halua kieltäytyä yöllisestä vahtivuorosta vaan katsoo paremmaksi myöntyä (kohtaus hieman kömpelösti suomennettuna):

     “Istu tähän”, sanoi hänen vaimonsa sammuttaessaan lyhdyn. ”Istu tähän takan ääreen ja katso kuinka kulta nousee! Hopeinen kuunvalo on kateellinen! Katso, se hiipii pitkin lattiaa kohti kultaa – meidän kultaamme!” Geoffrey katsoi kauhistuneena ja näki, että vierähtäneiden tuntien aikana kultaisia hiuksia oli työntynyt lisää takan murtuneiden kivien läpi. Hän yritti piilottaa ne siirtämällä jalkansa rikkoutuneen paikan kohdalle. Hänen vaimonsa veti tuolin hänen viereensä ja nojasi päänsä hänen hartiaansa vasten.
     ”Älä nyt liiku, rakas”, hänen vaimonsa sanoi, ”istutaan hiljaa ja katsellaan. Ratkaisemme kyllä arvoituksen ja keksimme, miksi kultaa tulee lisää!” Geoffrey kietoi kätensä vaimonsa ympärille ja istui vaiti; ja kun kuunvalo hiipi lattiaa pitkin, tämä vaipui uneen.
     Geoffrey ei uskaltanut herättää häntä, vaan istui hiljaa ja epätoivoisena tuntien kuluessa. Hänen kauhun lamauttamien silmiensä edessä murtuneesta kivestä nousi yhä enemmän kultaisia hiuksia. Ja niiden kasvaessa hänen sydämensä muuttui koko ajan kylmemmäksi, kunnes hän ei lopulta kyennyt liikahtamaankaan. Hän vain istui kauhuissaan ja katseli tuomiotaan.

Aamulla pariskunta löydetään kuolleena takan äärestä: Margaret on saanut kostonsa, haudan takaa tosin. – Margaretin kultaisista hiuksista tulee mieleen Elizabeth Siddallin lisäksi myytti Meduusasta. Meduusa oli alun perin kaunis merenneito, jonka kultaiset hiukset viettelivät Poseidonin. Tarinasta on parikin versiota: joko Meduusa antautui Poseidonille suosiolla tai sitten Poseidon raiskasi hänet. Joka tapauksessa tapahtumapaikkana oli Athenen temppeli, mistä suuttuneena Athene muutti Meduusan hirviöksi: neidon hiukset muuttuivat käärmeiksi, ja jos häntä katsoi kasvoihin, kivettyi kuoliaaksi. Margaretin kultaiset hiukset, jotka varmasti ovat viehättäneet Geoffreya tämän vielä seurustellessa Margaretin kanssa, muuttuvat kuolemassa demonisiksi, luikerrellen kivien raosta ylös elävien joukkoon muistuttamaan murhasta ja petoksesta. Ja kuten novellin lopussa todetaan, Geoffrey löydetään aamulla paikoilleen jähmettyneenä, katse kultaisiin hiuksiin suuntautuneena.

On arveltu, että Bram Stokerilla oli mahdollisesti tarkoitus kirjoittaa Draculaan jatkoa. Vanhemmassa käsikirjoitusversiossa on kuvaus siitä, kuinka romaanin lopussa, kun Dracula saa surmansa, myös hänen linnansa romahtaa ja murenee. Niin ei käy painetussa romaanissa. Ehkä Stoker jätti varaa vampyyriruhtinaansa henkiin heräämiselle. – Muut kirjoittajat ja elokuvantekijät ovat jatkaneet tarinaa useammankin kerran. Ehkä erikoisimpia niistä ovat versiot, joissa Dracula esitetään hyviksenä (esim. Fred Saberhagenin Dracula-sarja, josta olisi aineksia useampaankin postaukseen). Eräs tällainen on Bram Stokerin veljenpojanpojaksi mainitun (grandnephew) Dacre Stokerin romaani Dracula – the Un-Dead (2009, Harper, London), joka on kirjoitettu yhdessä Ian Holtin kanssa (heti herää epäilys: onkohan Dacre Stokerin rooli yhteistyössä ollut pelkästään kirjan markkinoinnin hyödyttäminen sukunimen avulla?). Romaanissa esitetään ihan uskottavalta kuulostava selitys Lucyn kuolemalle: Lucyn terveyden nopea heikkeneminen ja kuolema ei johtunutkaan Draculan toistuvista hyökkäyksistä, vaan van Helsingin tekemistä verensiirroista, jotka myrkyttivät Lucyn elimistön. Lucy saa muutaman päivän aikana usealta eri mieheltä verta, ja koska veriryhmistä ei tiedetty 1800-luvun lopulla, ei niitä osattu testatakaan.

Dacre Stokerin ja Ian Holtin romaanissa on hyviä ideoita, mutta toteutus ei ole kovin onnistunut: liikaa vauhdikkaita toimintakohtauksia ja liian sekavaa, jotta juoni toimisi – esimerkiksi Bram Stoker on yksi romaanin henkilöistä, samassa fiktiivisessä maailmassa kuin Dracula, van Helsing ja kumppanit. Tätä kuvaa hyvin kohtaus, jossa Mina Harkerin poika menee tapaamaan Bram Stokeria teatteriharjoituksiin, jossa valmistellaan Stokerin romaanista Dracula (jonka henkilöitä siis esim. Mina Harker on) dramatisoitua näytelmää. Kuulostaa joltakin Paul Austerin romaanilta, mutta ei vaan toimi. – Tämän postauksen kannalta kiinnostavaa on se, että Bram Stokerin veljenpojanpoika on päätynyt Lucyn hautapaikan nimeämisessä Highgaten hautausmaahan. Ja vielä miten oivaltavalla tavalla romaanissa kuvattu hautausmaakohtaus on pohjustettu: Viiltäjä-Jackin veritöitä yli kaksi vuosikymmentä sitten tutkinut poliisi on löytänyt yhteyden van Helsingin ja Lontoon historian kuuluisimman murhamiehen välille. Murhatutkimuksissa mukana ollut Cotford on saanut käsiinsä tohtori Sewardin muistiinpanot, joissa kerrotaan, kuinka Lucy seivästettiin hautakammiossaan ja kuinka hänen päänsä sekä jäsenensä irrotettiin vartalosta. Saadakseen todisteita epäilyilleen Cotford lähtee Highgaten hautausmaalle avaamaan Lucyn haudan:

     Sade oli vihdoin lakannut Cotfordin ja Leen saapuessa Highgaten hautausmaalle Swains Lanen puoleisesta sisäänkäynnistä. Sumu alkoi nousta Lontoon yössä. Cotford valaisi lampullaan karttaa Egyptian Avenueta etsien. Lampun valo pyyhkäisi polkua, jota hallitsi kaksi valtavaa papyruksen ja lootuksen lehdillä koristettua obeliskia. Miehet jatkoivat matkaansa portin läpi. Tuuli ripotteli heidän päälleen sadepisaroita lehdettömistä puista, jotka kurkottelivat kohti kuunsirppiä kuin luurankomaiset sormet. Suloiset kivienkelit, surevat veistoshahmot ja lyhtyjä kantavat naispatsaat hehkuivat kuunvalossa. Kivisiä kasvoja pilkisti ruohon, muratin ja karhunvatukoiden välistä.
     Tunnelma sai Cotfordin muistelemaan lapsuuttaan. Äidillä oli tapana kertoa vanhoja irlantilaisia kansantaruja bansheesta, leprekauneista, vaihdokkaista ja Caoineadhista, lady Kuolemasta.
     Kun Cotford oli vielä nuori, tuberkuloosi ja influenssa olivat pyyhkäisseet Irlannin halki. Cotfordin kylän vanhimmat sanoivat niiden olevan paholaisen työtä. Potilaat eivät voineet hengittää öisin, koska tuntui kuin suuri paino olisi ollut rinnan päällä. Taikauskoisen parantajan mielestä tämä oli todiste siitä, että vampyyri istui heidän päällään verta imien. Huhut ja paniikki levisivät nopeammin kuin tauti itse. Cotford muisti elävästi yön, jolloin kyläläiset kaivoivat hänen veljensä haudan auki. Cotford oli kauhistunut kuullessaan papin vakuuttavan, että koska veli oli kuollut tautiin ensimmäisenä, täytyi tämän olla vampyyri, joka tartutti muita kyläläisiä. Pappi oli iskenyt rautaisen vaarnan hänen veljensä ruumiiseen. Nuori ja naiivi Conford uskoi, kun kuuli kuolleen veljensä vaikertavan. Verta vuoti suusta, silmistä ja korvista. Pappi julisti kylän pelastetuksi. Mutta viisi ihmistä kuoli vielä, ja Cotfordin usko horjui.

Vuosien kuluttua, poliisityössään, Cotford oppii, että hänen nuorena näkemilleen merkeille vampyyriudesta löytyy luonnolliset selitykset. Kun ruumis puhkaistaan, kaasut purkautuvat ja aiheuttavat ”vaikeroinnin” sekä veren purkautumisen. Ei siis mitään yliluonnollista. – Cotford löytää Highgaten hautausmaalta haluamansa, mutta rationalistina tulkitsee Lucyn hautakammiossa olevat ”todisteet” väärin. Myöhemmin romaanissa Cotfordin rationalismi joutuu kyllä uudelleen koetukselle. Valitettavasti.

Minäkin pidän itseäni rationalistina, mutta silti Highgaten hautausmaa tuntuu paikalta, jossa en välttämättä menisi yöllä. Ja silti juuri ajatus yön viettämisestä yksin legendaarisella hautausmaalla kiehtoo. Nojailla hautapaateen tammen katveessa, katsella kuun valaisemaa kujaa, kivisten veistosten silhuetteja yötaivasta vasten – kenties torkahtaa hetkeksi, säpsähtää hereille ja tuntea kylmän aavistuksen ryömivän selkää pitkin: olenko täällä sittenkään yksin?

Read Full Post »

En ole käynyt Highgaten hautausmaalla Lontoossa, mutta lukemani perusteella vuonna 1839 avattu yksityinen hautausmaa vaikuttaa unelmakohteelta romantikolle: on goottilaistyylisiä muistomerkkejä, historian eri vaiheissa ränsistyneitä ja uudelleen kunnostettuja alueita, monumentteja, monimuotoista kasvillisuutta ja ikivanhoja puita, hämäriä puistokäytäviä, vanhoja sukuhautoja ja kuuluisuuksia sekä kiinnostavia tarinoita. – Loppukesästä tuli luettua parikin romaania, jotka jollakin tavalla liittyvät Highgaten hautausmaahan. Ja vaikka toisessa niistä ei kerrotakaan vampyyreista, esittelen sitä silti, sillä se toimii hyvänä introna aiheeseen. Annettakoon siis puheenvuoro Audrey Niffeneggerille tai oikeastaan hänen kirjoittamansa romaanin Hänen varjonsa tarina (2009, suom. Paula Korhonen, 2010, Gummerus) hautausmaaoppaalle Robertille:

Robert vei vierailijat yhteen lempipaikoistaan: jalustan malliselle haudalle. Sitä koristi arkun vieressä valvojan itkijänaisen kohokuva. ”Ennen nykyaikaista tekniikkaa oli joskus vaikeaa määritellä, oliko ihminen kuollut vai ei. Luulisi, että kuollut on helppo tunnistaa, mutta on useita kuuluisia tapauksia, joissa kuolleeksi luultu nousi ja jatkoi elämäänsä. Viktoriaanisella ajalla elävältä haudatuksi tulemista pelättiin yleisesti.
     Käytännön ihmisinä he yrittivät kehitellä ratkaisuja ongelmaan. Viktoriaanisella ajalla kehitettiin hälytysjärjestelmä, jossa kellonaru ulottui arkkuun ja jos vainaja sitten heräsikin, hän saattoi vetää narusta ja kilkattaa kelloja kunnes joku tuli kaivamaan haudan auki. Mikään tarina ei kerro, että järjestelmä olisi pelastanut ketään. Testamentteihin kirjattiin kaikenlaisia kummallisuuksia, kuten toiveita kaulan katkaisusta ennen hautaamista, ettei vaan enää heräisi henkiin.”
     ”Entä vampyyrit?”
     ”Mitä vampyyreistä?”
     ”Olen kuullut, että täällä on vampyyri.”
     ”Ei ole. Muuan julkisuutta himoava typerysporukka väitti nähneensä vampyyrin. Jotkut tosin väittävät, että Bram Stoker sai idean Draculaan eräästä täällä tehdystä haudan avauksesta.”

Melkein tekisi mieli hypätä mukaan Robertin johdattamalle kierrokselle, ihmettelemään hautausmaan näkymiä, salaisuuksia, ja kuuntelemaan tarinoita. Ja tietysti kuulla, kenen hauta avattiin ja miksi, ja mitä sitten tapahtui. – Väitöskirjaansa Highgaten hautausmaasta tekevän Robertin lisäksi romaanissa tutustutaan parikymppisiin amerikkalaisiin kaksostyttöihin, Juliaan ja Valentinaan, jotka saapuvat asumaan Highgaten hautausmaan naapuriin tädiltään Elspethiltä perimäänsä asuntoon. Asunnossa kummittelee: Elspethin haamu on jäänyt asuntonsa vangiksi eikä pääse pois – mutta se vahvistuu vähitellen, ja on vain ajan kysymys, milloin Elspeth saa kontaktin sisarentyttäriinsä.  Samassa talossa asuu myös Robert, joka on ollut tädin pitkäaikainen miesystävä.

Kummitustarinaksi romaani ei ole kovinkaan pelottava, vaikka kirjan dramaattiset loppuvaiheet ovatkin omalla tavallaan hyytäviä (tämän romaanin luettuani suhtaudun mahdollisesti olemassa oleviin kummituksiin entistäkin kunnioittavammin). Hänen varjonsa tarina ei ole mikään kauhukirja, ei edes jännityskirja, vaan kertomus identiteettiongelmista ja henkilöiden itselleen rakentamista esteistä ja sidoksista, jotka estävät heitä elämästä vapaasti. Kaksoset ovat sidoksissa toisiinsa, Robert paikoilleen jumittuneeseen väitöskirjaansa sekä Elspethin muistoon, Elspethin haamu asuntoonsa ja vanhaan elämäänsä, yläkerran pakkoneurooseista kärsivä Martin hulluihin tapoihinsa ja myös asuntoonsa (ei kykene menemään ulos) ja Martinin vaimo mieheensä. Kaikki etsivät jonkinlaista ulospääsyä, mutta en tietenkään tässä paljasta, ketkä sen löytävät ja miten.

Muuten mielenkiintoisen romaanin jonkinlaiseksi puutteeksi voisi mainita juonenkulun, joka etenee verkkaisesti kuin hautausmaakierros. Parasta antia on kuitenkin ehdottomasti miljöökuvaus ja tuo Highgaten hautausmaa, joten palataanpa sinne. Tällä kertaa Robert kulkee hautojen välissä yksin:

Tänä iltana hän seisahtui Rossettien haudalle ja ajatteli Elizabeth Siddalia. Hän oli kirjoittanut Elizabethille omistaman lukunsa uusiksi kerta toisensa jälkeen pääasiassa siksi, että hänestä oli mukava ajatella naista, eikä niinkään siksi, että hänellä olisi ollut mitään lisättävää siihen. Robert hapuili naisen elämänkulkua mielessään: tämä oli syntynyt vaatimattomiin oloihin hatuntekijän tytöksi, sitten prerafaeliittitaiteilijat olivat löytäneet hänet mallikseen. Lopulta hän kohosi Dante Gabriel Rossettin ihailluksi rakastajattereksi. Seurasi odottamattomia sairauksia, kauan odotettu avioliitto Rossettin kanssa ja kuolleena syntynyt lapsi. Elizabeth Siddall kuoli oopiumimyrkytykseen. Dante Gabrielia piinasi syyllisyys ja hän sujautti ainutlaatuisen runokäsikirjoituksen vaimonsa arkkuun. Seitsemän vuotta myöhemmin Lizzien hauta avattiin yöllä nuotion valossa, jotta runot saatiin talteen. Robert nautti tarinasta. Hän seisoi silmät kiinni ja kuvitteli mielessään haudan sellaisena kuin se oli ollut vuonna 1869, kun muut haudat eivät ahdistaneet sitä joka puolelta. Hän näki mielessään miehet kaivamassa lepattavien liekkien loimussa.

Kiitos Robert, nyt päästään asiaan. On aika hyvästellä Niffeneggerin Hänen varjonsa tarina ja keskittyä tapahtumasarjaan, joka kuuluu kirjallisuushistorian merkillisimpiin ja samalla karmivimpiin anekdootteihin. Tarinaan, joka – kuten Robert alussa mainitsi – innoitti myös Bram Stokeria. – Dante Gabriel Rossetti (1828–1882)  oli paitsi runoilija niin myös kuvataiteilija. Hän kuului prerafaeliittitaiteilijoiden ryhmään, jota yhdisti mm. kaipuu antiikin taiteen yksinkertaisuuteen ja kapinahenki akateemisia taidekäsityksiä vastaan: siitä ryhmän nimikin juontuu, sillä akateeminen taide piti tuolloin Rafaelia jonkinlaisena esikuvana kauneuden esittämisessä. Monissa teoksissaan Dante Gabrielin mallina on Elizabeth Siddall (1829–1862), joka oli ensin hänen rakastajattarensa, sitten vaimonsa.

Suhde ei ollut helppo, ja ennen parin avioitumista Elizabethin kerrotaan olleen hyvin epävarma asemastaan Dante Gabrielin rakastettuna. Luultavasti  tämän takia hän alkoi lääkitä vaihtelevia mielialojaan ja horjuvaa terveyttään laudanumilla (oopiumiuute). Naimisiin he menivät vuonna 1860, ja lyhyeksi jääneen avioliiton aikana Elizabeth ehti tulla raskaaksi, mutta lapsi syntyi kuolleena. Elizabeth kuoli laudanumin yliannostukseen helmikuussa 1862. – Käsikirjoituskokoelman laittaminen Elizabethin arkkuun ei ollut mikään harkittu teko, vaan surun murtaman runoilijan epätoivoinen ele, joka johtui enemmänkin hänen tuntemastaan syyllisyydestään kuin rakkaudesta muusaansa kohtaan. William Michael Rossetti (Dante Gabrielin veli) kertoo toimittamassaan teoksessa Dante Gabriel Rossetti: His Family Letters (Vol I) (s. 225) (löytyy mm. kaiken Rossettin liittyvän kattavasta arkistosta Rossetti Archive, joka vaatii selaimeksi Mozillan. Explorer ei toimi.)  Dante Gabrielin sanoneen heti tekonsa jälkeen, että koska hän oli kirjoittanut runojaan usein juuri silloinkin, kun Elizabeth sairasti ja kärsi ja olisi kaivannut huolenpitoa, saivat runot nyt mennä Elizabethin mukana hautaan. Käsikirjoituskokoelma sisälsi runoja, jotka Dante Gabrielin oli tarkoitus julkaista kokoelmana nimellä Dante at Verona and Other Poems.

Useista kokoelman runoista oli olemassa kopioita tai ainakin versioita, hahmotelmia, mutta joukossa oli joitakin tärkeitä runoja, joista Dante Gabrielilla ei ollut juuri minkäänlaista kunnollista versiota. Yhdeksi tällaiseksi William Rossetti mainitsee runokokonaisuuden Jenny. – Dante Gabriel Rossetti julkaisi haudan avaamista seuraavana vuonna kokoelman Poems. (Mozzilla …) Rossetti Archiven sivuilla  kerrotaan, että vuoden 1870 kokoelmaa varten Dante Gabriel kopioi ja muokkasi hautarunoista viisi (joukossa pitkiä runoja, yhteensä kymmeniä sivuja), joista neljä julkaistiin kokoelmassa. Nämä hautarunot painatettiin yksityispainatuksena jonkinlaisena työversiona nimikkeellä Exhumation Proofs. Toki vuoden 1870 kokoelmassa on paljon muitakin runoja, jotka olivat myös hautaan laitetussa käsikirjoituksessa. Niistä oli kuitenkin ollut muitakin versioita, joita runoilija oli työstänyt julkaisua varten jo ennen haudan aukaisemistakin.

Haudassa olleesta käsikirjoituksesta on säilynyt vain jokunen sivu. Niistä löytyy kuvia Rossetti Archivesta (edelleen, jos siis käyttää Mozillaa, ei Exploreria), esimerkiksi tästä sonetista Praise and Prayer. Käsikirjoitussivun ylälaidassa näkyy hyvin haudassa vietettyjen vuosien aiheuttamat vauriot. Kokonaisuudessaan käsikirjoitus oli kuitenkin säilynyt lukukelpoisena. – Vaikka elämäkerrallisten tulkintojen tekemisessä on omat vaaransa, ei ainakaan seuraavan Dante Gabriel Rossettin sonetin (kokoelmasta Poems, 1870)  kohdalla voi vastustaa kiusausta, sillä niin selvästi se tuntuisi viittaavan Highgaten hautausmaan ja Elizabethin haudan suuntaan:

Life-in-Love

Not in thy body is thy life at all
        But in this lady’s lips and hands and eyes;
        Through these she yields thee life that vivifies
What else were sorrow’s servant and death’s thrall.
Look on thyself without her, and recall
        The waste remembrance and forlorn surmise
        That lived but in a dead-drawn breath of sighs
O’er vanish’d hours and hours eventual.

Even so much life hath the poor tress of hair
        Which, stor’d apart, is all love hath to show
        For heart-beats and for fire-heats long ago;
Even so much life endures unknown, even where,
        ’Mid change the changeless night environeth,
        Lies all that golden hair undimm’d in death.

Life-in-Love on kirjoitettu 1869–1870, sen jälkeen kun Elizabeth Siddallin hauta oli aukaistu.  Sonettia on tulkittu elämäkerrallisesti mm. Rossetti Archiven sivustolla. Alkupuolella runon puhuja mahdollisesti kertoo uudesta rakkaudestaan  ja loppupuolella hän tuntuu viittaavan kuolleeseen rakastettuunsa, siis vaimoonsa. – Sonetti alkaa vapaasti käännettynä suunnilleen näin:

Ei ruumissasi ole lainkaan elämää
vaan tämän naisen huulissa, käsissä ja silmissä;
näillä hän antaa sinulle elämän, joka herättää henkiin
sen mikä muuten palvelisi surua ja olisi kuoleman vallassa

Kokonaismerkityksen kannalta on järkevää ajatella, että ensimmäisen säkeen ”sinä” (thy) tarkoittaa runon puhujaa itseään ja ”tämä nainen” (this lady) uutta rakastettua, joka on rakkaudellaan virvoittanut suruun vaipuneen puhujan. Toisaalta, ei ole mitenkään huono tulkinta sekään, että ”tämä nainen” viittaisikin jonkinlaiseen idealisoituneeseen runon muusaan, joka ei enää ole lihaa ja verta vaan on kirkastunut jonkinlaiseksi kuvaksi (kenties edesmenneen vaimon muistosta). – Love-in-Life on ns. italialainen sonetti, jossa kahdeksan säkeen jälkeen näkökulman on tarkoitus muuttua (muutos tapahtuu tässäkin runossa, joka tuntuu miltei hajoavan kahteen osaan, niin toisenlainen on runon loppupuolen maailma):

Niin paljon elämää on vaivaisessa hiuskiharassa,
kätketyssä, eikä rakkaudella ole muuta todistetta
sydämenlyönneistä ja tulen kuumuudesta kauan sitten

Tämä kohta ei vielä välttämättä kerro näkymästä, joka yllätti hautaa auki kaivaneet miehet öisellä Highgaten hautausmaalla. Mieleen tulee yksittäinen kihara, joka on saatu rakkaudenosoituksena rakastetulta ja jota pidetään jossakin varmassa tallessa. Tällaisesta löytyykin maininta Dante Gabriel Rossettin kirjeestä siskolleen Christina Rossettille (4. elokuuta 1852). Dante Gabriel kertoo saaneensa Highgatesta lähetettyjen tavaroidensa joukossa rakastettunsa hiuksista leikatun kiharan, joka sädehtii kuin Auroran kiharat ja saattaa sokaista Catherinen, kunhan tämä näkee sen. ”Auroran kiharat” viittaavat tässä kreikkalaiseen jumalattareen Eosiin (lat. Aurora), aamun auringonsäteiden tuojaan. Rossetti kirjoittaa:

Since you went away, I have had sent me, among my things from Highgate, a lock of hair shorn from the beloved head of that dear, and radiant as the tresses of  Aurora, a sight of which perhaps may dazzle you on your return.

Teoksen Dante Gabriel Rossetti. His Family-Letters with a Memoir toimittanut William Michael Rossetti kertoo kirjeestä, että tämä on ensimmäinen kerta, kun hänen veljensä mainitsee Elizabethin perhekirjeissään. On karmivaa, että Rossetti samalla tulee viitanneeksi myös sekä Elizabethin hiuksiin että Highgateen.  Aivan kuin enteenä sille, mitä tapahtuu Highgaten hautausmaalla 17 vuotta myöhemmin. Maininta Highgatesta selittyy sillä, että alkuvuodesta 1852 Rossetti majaili ystävänsä Edward La Trobe Batemanin talossa Highgatessa: luultavasti sinne jääneitä tavaroita on toimitettu Rossettille ja niiden mukana myös tuo hiuskihara. – Ehkä Rossetti siis palaa muistoissaan 17 vuotta myöhemmin kirjoittamassaan sonetissa Life-in-Love tuohon samaiseen kiharaan. Ja sonetin kaksi viimeistä säettä taas kertovat hiuksista, jotka sädehtivät vielä haudassakin:

keskellä muutosta, muuttumattoman yön ympäröimänä,
lepäävät kultaiset hiukset, jotka eivät himmene kuolemassakaan.

Muuttumaton yö tarkoittaa kuolemaa ja haudan pimeyttä, muutos arkun sisällä olevaa prosessia, jossa ruumis muuttuu maaksi ja tomuksi. Mutta hiukset säilyvät, kantavat rakkautta ja muistoa elämästä. Edelleenkin ne säihkyvät Auroran lailla. Ja niiden paljoutta korostaa tuo all that golden hair – tuntuu siltä, kuin hiuksia olisi lähes arkun täydeltä. Niinhän jotkin tarinan versiot kertovat: Elizabethin hiukset olisivat paitsi säilyneet muuttumattomina niin myös kasvaneet seitsemän vuoden aikana.

Jos haluaa paremmin ymmärtää, mikä niissä Elizabethin hiuksissa oikein kiehtoo, niin kannattaa katsoa Dante Gabriel Rossettin tekemiä maalauksia. Esimerkiksi Beata Beatrice, jonka taiteilija maalasi vaimonsa kuoleman jälkeen jonkinlaisena kunnianosoituksena mallilleen ja rakastetulleen, antaa viitteitä siitä, että ehkäpä Elizabethin hiuksissa oli jotain taianomaista.

Jos nyt mahdollinen lukijani innostuu tämän jutun perusteella lähtemään Highgaten hautausmaalle ja Elizabeth Siddallin haudalle, niin kannattaa ottaa huomioon, että sinne ei kävellä ihan noin vain. Liikkuminen hautausmaan vanhoissa osissa onnistuu vain opastetuilla kierroksilla, ja mitä olen ymmärtänyt paikalla vierailleiden ihmisten blogikirjoituksista, ei ole ollenkaan varmaa, että kierros kulkee Rossettien haudan kautta. Paremman puutteessa voi vilkaista Elizabeth Siddallin hautaa tästäkin.

Dante Gabriel Rossettia ei haudattu Highgaten hautausmaalle vaan Birchingtoniin. Syystä tuntuu olevan kaksi erilaista versiota. Toisen mukaan Highgaten hautausmaalta ei heltinyt lupaa hautaamisenn. Ja toisen mukaan Dante Gabriel , jota Elizabethin haudan avaamisen kerrotaan piinanneen koko loppuelämän, tunsi syyllisyyttä ja häpeää eikä siksi halunnut tulla haudatuksi vaimonsa viereen. Olettaisin jälkimmäistä syytä.

Read Full Post »

%d bloggers like this: