Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘tieto’ Category

Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen Rivien välissä (Avain, 2013) luo yleiskatsauksen suomalaisen kirjablogiskenen alkutaipaleeseen. Tietokirja kirjablogeista on historiikki, tutkimus, katsaus, opas ja jonkinlainen kannanottokin. Kirjoittajat itse bloggaavat kirjoista (Katja: Lumiomena ja Hanna: Kirjainten virrassa) ja ovat jo pitkään seuranneet tiiviisti blogimaailmaa. Kirjaansa varten he kokosivat tausta-aineiston haastattalemalla bloggaajia. Kyselyyn vastasi 61 bloggaajaa ja 15 kirjailijaa. Otos kertoo paitsi bloggaajien suuresta määrästä niin myös siitä, että he ovat tottuneita osallistumaan keskusteluihin ja innokkaita tuomaan näkemyksiään esille.

Vaikka laaja-alainen yleisesittely aiheeseen onkin perusteltu ratkaisu,  kaventaa se väistämättä sisällöllistä kehittelyä. Useiden lukujen aiheista lukisi mielellään lisää. Tai ehkä ongelma ei olekaan kirjoitetuissa luvuissa vaan lukutavassani: olen tottunut lukemaan näkemyksiä kirjablogeista ja niiden asemasta kirjallisuuden kentällä nimenomaan blogeista, en kirjasta. Ja blogeissa tärkeää on eräs piirre, jota Rivien välissä -kirjassakin korostetaan:

Kommentit ovat arvokkaita, niistä tulee hyviä uusia näkökulmia asiaan ja jatkopohdintoja. Joskus meneekin niin että varsinainen blogiteksti on raakile ja ajatukset selvenevät paremmin vasta kommenttilootassa.

En nyt tarkoita, että Rivien välissä olisi teoksena raakile, päinvastoin. Kuin kiertääkseen kirjan paperinmakuisuuden ongelman Katja Jalkanen ja Hanna Pudas siteeraavat ilahduttavan runsaasti tekemänsä kyselyn vastauksia. Se luo teokseen moniäänistä asiantuntijuutta tai oikeastaan osallisuutta: kirjablogikirjassa on siis samaa yhteisöllisyyden tuntua kuin kirjablogeissa yleensäkin.

* * *

Toki keskustelu jatkuu blogeissa: kerrankin puheet siitä, että ”kirjabloggaajat lukevat aina samoja kirjoja” taitaa osua oikeaan. Rivien välissä ilmestyi viime viikolla, ja siitä on ehtinyt kirjoittaa kymmenkunta bloggaajaa. Jokainen tietenkin omalla tyylillään.

Leena Lumi kertoo lukukokemuksestaan ihastuttavan innoittuneesti, suurella sydämellä:

Tämä ei ole kritiikki. Tämä ei ole edes arvio. Tämä on tunnetila, jonka koin sen jälkeen, kun tänään puolenpäivän aikaan avasin postin ja sain käteeni Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen kirjan Rivien välissä (Avain 2013). Luin puoleen väliin, kävin uimassa ja luin loput. Luin sen, mitä olin elänyt helmikuisesta ystävänpäivästä 2009, päivästä, jolloin annoin pikkusormen Leena Lumi –kirjablogille ja se veikin koko käden ja vähän vielä enemmänkin…

Sinisen linnan kirjaston Maria taas oivasti blogiharrastuksen kannalta kirjan oleellisimpia kohtia tiivistäen:

Kirjablogit eivät olekaan mitään rahasampoja; Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen kirjabloggaajille lähettämään kyselyyn vastanneista vain kaksi sai bloggaamisesta palkaa (mediatalolta, johon kuuluvan lehden sivulla blogi ilmestyy) ja pääosin Bloggerissa, WordPressissa ja Vuodatuksessa toimivista kirjabloggaajista vain ani harva on halunnut ottaa sivuilleen maksettuja mainoksia. Jaan Hannan ja Katjan näkemyksen siitä, että lukukokemusten jakaminen on kirjabloggauksen ydintä ja yhteisöllisyys sen suola.

Maaria Pääjärvi luutii poikkeuksellisen lempeästi (taitaa olla kesäfiiliksissä … ;). Jotain piikkiä sentään löytyy:

Kritiikin ja kirjabloggaamisen erolle on Rivien välissä varannut sen verran tilaa, että lukija voi huomata kysymyksen tärkeäksi. Kirjabloggaaja ei halua tulla luetuksi ammattikriitikkona. Ymmärrän tunteen, minäkin tulisin mieluummin luetuksi jonain muuna kuin ammattikriitikkona, koska mielikuva ammattikriitikosta on täysin absurdi. Kummassa roolissa minä tätä tekstiä kirjoitan, kun en saa palkkiotakaan tästä?

Tommi Melender puolestaan kertoo, mitä hän vastasi kirjaa varten tehtyyn kyselyyn. Melenderin näkemys ”muotiblogimaistumiseen” liittyvästä uhkakuvasta voi tuntua monesta kirjabloggarista turhan jyrkältä, mutta kyllä siinä on paljon tottakin:

Jotkut idealistit kuvittelivat taannoin, että kirjablogit voisivat olla vastavoima kirjallisuusmaailman institutionaalisille rakenteille ja nostaa esiin sellaisia teoksia, jotka eivät saa huomiota valtavirtajulkisuudessa. Luulen, että tällainen idealismi on nyt karissut. En ole itse asiaa systemaattisesti tutkinut, mutta olen useammaltakin taholta kuullut, että kirjablogit keskittyvät enimmäkseen käsittelemään niitä teoksia, joista muutenkin julkisuudessa eniten puhutaan. Tähän ajaa toisaalta kaupallistuminen (kustantajien halu hyödyntää kirjablogeja markkinoinnissa ja viestinnässä), toisaalta yhteisöllisyys (bloggarit haluavat jakaa kokemuksiaan kirjoista, joita tietävät muidenkin lukevan).

Kiinnostavia näkökulmia, jotka ansaitsevat tulla tarkastelluiksi jokainen erikseen.

* * *

Leena Lumen tuntemukset allekirjoittaa varmasti moni muukin bloggaaja. On hauskaa lukea läheisestä harrastuksesta ja palauttaa mieleen, kuinka ensimmäisten – usein aika vaatimattomien – kirjapostausten jälkeen bloggaamisesta on tullut oman lukuharrastuksen luonnollinen jatke, jopa elämäntapa.

Rivien välissä saa Leenan muistelemaan oman blogiuransa alkua. Itse aloitin hieman aiemmin, syksyllä 2006. Tiedän, moni tämän lukeva huvittuu kun sanon seuraavan, mutta sanon sen silti: tärkeä yllyke kirjallisuusblogin (ei silloin puhuttu kirjablogeista, termi tuli myöhemmin) perustamiselle oli se, että sellaisia ei juurikaan ollut! Nyt harmittaa, kun en silloin dokumentoinut Jäljen äänen alkuvaiheita. Jutut kyllä löytyvät arkistosta, mutta esimerkiksi linkkilistani syksyltä 2006 olisi aika paljastava. Kun kirjailijat ja muuta ”ammattilaiset”  jätetään pois, siinä oli muistaakseni vain muutama kirjoista blogannut kirjoittaja – ja heidänkin blogeissaan kirjoitettiin usein myös muusta kuin kirjoista.

Mitään kirjablogiyhteisöllisyyttä ei ollut: silloiset kirjablogit olivat enemmänkin henkilökohtaisia lukupäiväkirjoja, joita jotkut kirjoittajan tutut kenties lukivat. Aika vaikea olisi ollutkaan esittää mitään lukuhaastetta tms., kun oli vain kourallinen toimijoita. On tietysti mahdollista, että oleilin silloin jossakin Blogistanin periferiassa. Joka tapauksessa kehitys on ollut huimaa: kirjablogeja alkoi syntyä vuosi, pari myöhemmin kasvavaa vauhtia. Ehkä eräs asia, mitä itse olisin Rivien välissä -kirjalta toivonut, olisikin ollut jokin näkökulma siihen, miksi juuri tuolloin.

Rivien välissä -kirjassa mainitaan Kirsi Pihan lukupiiri Helsingin Sanomien verkkosivulla. Oletan, että se on ollut yksi keskeisistä kimmokkeista monille kirjabloginsa aloittaneille. Piha perusti bloginsa hieman myöhemmin kuin minä, ja tuolloin tuli usein käytyä ihastelemassa paitsi Pihan ripeää päivitystahtia niin myös vilkasta keskustelua. Pihan blogissa postaukset olivat lyhyitä, usein keskustelua herättäviä: häntä ei tuntunut kiinnostavan niinkään oma kirjoittajuus vaan hän halusi innostaa lukijat mukaan. Siinä Piha onnistuikin hyvin. Nykyisten kirjablogien kommenttilootiin verrattuna Pihan blogissa/nettilukupiirissä oli eräs tärkeä piirre: ainakin alkuaikoina siellä otti kantaa kirjoihin paljon sellaiset, joilla ei ollut omaa blogia. Nyt kirjablogeissa tilanne tuntuu olevan päinvastoin. Kirjabloggaajat keskustelevat enimmäkseen keskenään.

Valitettavasti vahva blogiyhteisöllisyys saattaakin ehkäistä muita lukijoita kommentoimasta. Ei kuitenkaan kannattaisi arkailla turhia: kirjablogeissa kaikki kommentit ovat tervetulleita! Ei oma blogitausta ole tärkeää – nimenomaan on hauska kuulla niistäkin blogin vakituisista lukijoista tai satunnaisista vierailijoista, jotka eivät ole blogimaailmasta tuttuja.

* * *

Sinisen linnan kirjaston Maria kiinnittää huomionsa siihen, mikä kirjaa varten tehdyissä haastatteluissa nousi selkeästi esille: harrastus on blogikirjoittamisessa tärkeämpi vaikutin kuin rahastus. Ne, jotka edelleen kuvittelevat bloggaajien havittelevan itselleen ensisijaisesti taloudellista hyötyä, eivät ole seuranneet aikaansa. 2000-luvun alussa keskusteltiin julkisuudessa paljon Web 2.0 -ilmiöstä  ja hakkerietiikasta. Ensimmäinen liittyy internetin mahdollistamiin avoimen kommunikoinnin ja jakamisen helppoihin teknologioihin ja palveluihin. Hakkerietiikka ideaan, jossa jakaminen ja yhteisöllisyys koetaan tärkeämmiksi periaatteiksi kuin omistaminen ja esimerkiksi tiedon panttaaminen. Juuri näiden kahden yhdistelmästä kirjablogeissakin on kyse.

Helmikuussa 2007 kirjoitin postauksen aiheeseen liittyen: Web 2.0 ja ”pitkä häntä”. Luin sen nyt uudelleen, pitkästä aikaa. Siinä on kaunis lopetus. Siteeraan Risto Niemi-Pynttärin silloisesta blogista poimimaani ajatusta (joka ei ole hänen, vaan Jacques Derridan):

 Niemi-Pynttäri muotoilee ajatusta Derridaan viitaten: Kirjoittaminen on sellaisen antamista, mitä sinulla ei etukäteen ole. Se kuulostaa minusta erittäin lohdulliselta. Moni on nimittäin ihmetellyt, että mitä järkeä minun on kirjoittaa nettiin kirjoista, kun en saa siitä rahaa?  – Ehkä tuo näkökulma kirjoittamisen “kaksisuuntaisesta anteliaisuudesta” on minunkin kirjoittamiseni alkuperäinen motiivi.

Kun kirjoitan sinulle, mahdollinen lukijani, kirjoitan samalla itselleni – luon tyhjästä jonkinlaisen jaettavissa olevan “hyödykkeen”. Saan jotain, mitä minulla ei muuten olisi.

Aina kirjoittaessani Jäljen ääneen uuden postauksen, saan jotain, mitä minulla muuten ei olisi. Ja mikä parasta, myös mahdollinen lukija saa. Johtopäätös: pitäisi päivittää blogia useammin, todellakin!

* * *

Kriitikkona ja kirjallisuuspuheen trendien seuraajana Maaria Pääjärvi kaipaisi Rivien välissä -kirjaan painavampaa pohdintaa eroista ja yhtäläisyyksistä kirjabloggaajien ja ”ammatti”kriitikoiden välillä. Toiveena tuo on hyvä (itsekin toivoisin samaa), mutta vaatimuksena mahdoton (minkä Pääjärvikin tietää).  Aihe olisi todella haasteellinen ja vaatisi aivan oman oman tutkimuksensa, useammankin. – Kirjallisuuskritiikin ja kirjablogien tavoitteiden ja niissä käytettyjen tekstilajien vertailua hankaloittaa sekin, että jo tuo ns. ”perinteinen” ”ammattimainen” ”asiantuntija””kritiikkikin” on kovin moninainen ja venyvä käsite (siksi lainausmerkit joka termissä).

Yhden hyvän pro gradu -työn kirjablogeihin liittyen olen lukenut: toisaalta muihin tutkimuksiin en ole ainakaan vielä törmännyt. Bikka Puoskarin gradua Blogitekstit kirjallisuuskritiikkinä (Jyväskylän yliopisto, toukokuu 2012) voisin suositella niin Pääjärvelle kuin muillekin kiinnostuneille. Valitettavasti vain sen lukeminen ei onnistu kuin Jyväskylässä, sillä aineisto ei ole saatavissa vapaasti netissä. – Puoskari tutkii Anna-Leena Härkösen Onnen tunti -romaanin vastaanottoa kirjaharrastajien blogeissa. Aineistoksi on valittu blogipostaukset 12 kirjoittajalta (löytyvät blogin nimeä klikkaamalla – Eväsreppu-blogia en tosin löytänyt): Luettua, Järjellä ja tunteella, Mari A:n kirjablogi, Sonjan lukuhetket, Salamatkustaja, Vähän epäkirjablogi, Ofelia outolintu, Kirjantila, Kirjakko, Eväsreppu, P. S. Rakastan kirjoja ja Kulttuuri kukoistaa.

Puoskari soveltaa Markku Huotarin aikoinaan muovaamaa kirjallisuuskritiikin sisällönanalyysiä, jossa määrällisesti kartoitetaan, mistä kaunokirjallisuuden piirteistä arvostelussa puhutaan. Tutkimuksessa paljastuu, että bloggaajien postauksissa on tehty huomattavan vähän havaintoja romaanissa käytetystä kielestä, kerrontamuodoista, rakenteesta tai yleensäkin juonen onnistuneisuudesta ja käytetyistä ilmaisukeinoista. Juuri tällainen arviointi romaanin keinojen onnistumisesta on perinteisesti kirjallisuuskritiikin ydinaluetta: bloggaajia se ei kuitenkaan kiinnosta. Huomattavasti enemmän painotetaan romaanin sisällöllisiä piirteitä, kuvataan henkilöitä ja sitä mistä kirja kertoo, mitä siinä tapahtuu. Puoskari pohtii painotuksen syitä:

Tarjoamalla lukijalleen, myös arvioitavaa teosta lukemattomalle lukijalleen, perustiedot teoksen sisällöllisistä elementeistä, blogikriitikko palvelee ainakin kirjavinkkien perässä olevaa lukijaansa. Lisäksi teoksen sisältöjen ja teemojen esittely tarjoaa mahdollisuuden keskustella kommenttiosiossa myös kirjallisuuden kohdeilmiöistä yleensäkin – ja juuri keskustelu- ja kommentointimahdollisuus on blogien merkittävimpiä ominaispiirteitä. Sisällöllisten piirteiden kuvaaminen lienee blogikirjoittajalle myös helppoa ja nopeaa. Tismalleen samoilla määreillähän, siis helppoudella ja nopeudella, on perusteltu koko blogikulttuurin syntyä ja kasvua.

Niin, kommenttilaatikko on usein blogeissa kaiken sydän, kohtaamispaikka, tunteiden ja ajatusten kipinöintiä. Mutta samalla se saattaa ohjata postausten kirjoittamista. Esitellään teoksesta niitä puolia, joihin lukijoiden olisi mahdollisimman helppo tarttua. Kaunokirjalliset elementit ovat hankala keskustelun aihe, varsinkin jos ei ole lukenut kirjaa. Mutta kirjan aiheesta ja henkilöistä keksii kyllä sanottavaa.

Puoskari itsekin aprikoi, että Härkösen Onnentunti ei yksittäistapauksena välttämättä anna koko kuvaa kirjablogien tyylistä. Sijaisvanhemmuuden ongelmista kertova teos on helppo mieltää ”aihe”romaaniksi. Itse pohdiskelin samaa: esimerkiksi Mikko Rimmisen Nenäpäivän kohdalla kirjablogeissa puhuttiin paljon romaanissa käytetystä kielestä, sillä se nousi Rimmisen käyttämässä tyylissä väistämättäkin esillä. Ehkä suurin ero blogikritiikkien ja ns. varsinaisten kritiikkien välillä on se, että blogeissa tartutaan siihen mikä kulloinkin nousee selkeimmin esille teoksissa (ihmissuhteet, kieli, erikoinen juoni, yhteiskunnallinen aihe jne.) kun taas ”ammatti”kriitikot repivät selkärangastaan väkisinkin perinteisen kritiikin kaavan, jossa tarkastellaan tasapuolisemmin eri osa-alueita.

Toinen Puoskarin tutkimuksessa esiin nouseva erityispiirre blogeissa on se, että niiden postauksissa on paljon perinteiseen kritiikkiin kuulumattomia aineksia. Puoskari poimii esimerkeiksi virkkeitä, jotka liittyvät kirjoittajan puheeseen omasta lukijuudestaan tai ovat muulla tavoin epämääräisiä kritiikin perustehtävää ajatellen:

Toki kyse voi olla siitä, että olen soljahtanut pois viihdekirjallisuuden piiristä ja mua vain yksinkertaisesti kiinnostaa aivan toisenlainen kirjallisuus. (Mari A:n kirjablogi 19.9.2011)

No niin, en sitten malttanut odottaa että kirjasto saa hankittua kirjan vaan kipaisin hakemaan sen kirjakaupasta. (Eväsreppu 9.9.2011)

Siksi minusta olisikin hirveän söpöä, jos Härkösestä tehtäisiin pehmolelu, sellainen tuimailmeinen ja polkkatukkainen. (Salamatkustaja 29.12.2011)

Vapaamuotoisuus blogikirjoittamisen ideaalina korostuu myös Jalkasen ja Pudaksen kokoamassa haastatteluaineistossa. Kirjabloggaaja voi aivan huoleti liittää kritiikkiinsä pohdiskeluja siitä, mistä on teoksen hankkinut – tai vaikkapa leikitellä ajatuksella pehmolelu-Härkösestä …

* * *

Tommi Melenderin kommentti kirjablogien kaupallistumisesta ei tarkoita sitä, että blogeilla pyrittäisiin ansaitsemaan rahaa. On fakta, että kustantamoita ja kirjakauppoja kiinnostaa kirjallisuuden uudet toimijat, joiden kautta omia kirjoja voi tavalla tai toisella markkinoida kuluttajille. Itsekin kuulun jossain määrin noihin Melenderin mainitsemiin idealisteihin. Mutta en siinä mielessä kuin Melender kommentoi: en ole koskaan kuvitellut, että kirjablogit olisivat mikään merkitsevä kulttuurinen vastavoima. Mutta kyllä niiden kautta jokin vähälevikkinen teos voi saada mahdollisuuden – ei todellakaan noustakseen suureen suosioon vaan tavoittaakseen kenties muutaman lukijan.

Kirjablogeissa esitellään paljon niitä kirjoja, joista julkisuudessa muutenkin puhutaan. Aivan kuten Melender väittääkin. Toisaalta tällainen ei pelkästään ole markkinointivoimien pakkoruokintaa, jonka edessä poloiset lukijat mumisematta antautuvat. Usein vain on niin, että populaari-ilmiöt koukuttavat yleisön makua aivan aidosti: jos kirjabloggaaja todellakin pitää ns. valtavirrasta, miksi hän pidättäytyisi kirjoittamasta siitä? On oletuksenmukaista, että kirjabloggaajien maku noudattelee yleisiä linjoja. Juoniromaani hallitsee alaa, esseistiikka ja runous jäävät marginaaliin. On turha olettaa/toivoa muuta.

Ajatus kirjablogien kaupallistumisesta näkyy myös Rivien välissä -kirjan kommenteissa:

Uskon, että kustantamojen ja blogien yhteistyö kasvaa ja laajenee, sillä blogit ovat erinomainen markkinointikanava, jota ei vielä osata kaikella sen kapasiteetilla hyödyntää. Uskoisin osan blogeista kaupallistuvan merkittävästi.

Voihan näin käydä, vaikka tuskin tuo merkittävä kaupallistuminen mitään suurta rahavirtaa bloggaajalle toisi. Kirjamarkkinoilla pennit ovat vähissä. Toista on lifestyle-blogeissa. Tuore tapaus on uusi 10 blogin yhteenliittymä, Suomen blogimedia, joka mainospuheensa mukaan ”kokoaa yhteen Suomen blogiskenen arvostetuimmat ja ammattitaitoisimmat kirjoittajat”. Lukijoita tällä porukalla on viikossa yhteensä 100 000 (mainospuheen mukaan). Mukana on muotiblogeja ja ruokablogeja, sekä esimerkiksi tuo aiemmin tässä postauksessa mainitsemani Puoskarin gradussa siteerattu, kaiketi kirjallisuusnäkökulmaakin joukkoon tuova Salamatkustaja: kiinnostavaa nähdä, miten tuollainen blogijoukko saa rahoittajia hankittua.

* * *

Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen kirjasta Rivien välissä kirjoitetaan varmasti vielä monta blogijuttua. Ja olihan tuohon teokseen Jäljen äänikin päässyt mukaan. Sitaatti on lyhyt mutta ytimekäs, ja uskon että se tiivistää yleisemminkin jotain olennaista kirjablogeista ja niihin kirjoitetuista lukukokemuksista:

Kirja paljastaa lukijansa.

Read Full Post »

Viisi puutarhakirjaa

Viimeviikkoisen postauksen jatkoksi on luontevaa kirjoittaa muutama puutarhakirjallisuusvinkki. Hyötyviljelyyn liittyvää kirjallisuutta en juurikaan osaa kommentoida, sillä omat vaatimattomat puutarhaharrastukseni liittyvät lähinnä yrtteihin, perennoihin ja erityisesti kivikkokasveihin. Perinnekasvien ja luonnonvaraisten lajien vaaliminen pihapiirissä on myös lähellä sydäntä. Ja tietenkin sellaiset kukat, jotka houkuttavat mökin läheisyyteen paljon perhosia, kiitäjiä ja muita mielenkiintoisia pörriäisiä.

Valinnanvaraa kirjallisuudessa olisi paljon, mutta kaikkia ei ole mielekästä esitellä. Poimin joukosta viisi sellaista teosta, joita on viime viikkoina tullut luettua erityisellä antaumuksella.

* * *

Tiina Koskimies ja Sanna Pelliccioni: Kaunokainen ja ilonpisara. Kotipihojemme kukkien kulttuurihistoriaa (Kirjapaja, 2011)

Täydellinen lahjakirja perinnekasveista kiinnostuneelle mummonmökin tai omakotitalon omistajalle, jonka pihasta löytyy esimerkiksi palavarakkaus, malva, idänunikko ja ukonhattu. Kirjassa esitellään parikymmentä suomalaisiin puutarhoihin ja pihoihin jo kauan sitten vakiintunutta kukkaa. Määrä on juuri sopiva perinnetietoiselle kasviharrastajalle:  tästä kirjasta voi lukea, mitä omasta pihasta vielä puuttuu. Kenties  vuoden 2009 maatiaiskasviksi valittu rohtosuopayrtti?

Rohtosuopayrttiä kutsutaan yleisesti myös saippuakukaksi. Pihojen kaunistamisen ohessa sitä onkin hyödynnetty saippuana. ”Sillä pestiin käsiä silloin, kun ei ollut saippuaa”, totesi suonenjokelainen vastaaja Museoviraston Puutarhoista ja kasvimaista -kyselyn vastauksesssaan. Rohtosuopayrtin ruskeanpunaiset juuret sisältävät saponiinia, minkä vuoksi ne veteen sekoitettaessa alkavat kuohua saippuan tavoin. Saponiineilla ei kuitenkaan ole lipeämäistä vaikutusta, joten ne sopivat villankin pesuun. Vielä 1930-luvulla suopayrttiä käytettiin Lux-saippuassa, ja joidenkin hiustenpesuaineiden valmistukseen sitä käytetään yhä.

Kylvin viime viikonloppuna rohtosuopayrttiä esikasvatukseen, ja nyt taimilaatikko on kellarissa kylmäkäsittelyssä. Saa nähdä, onko talouskellarin suunnilleen 5–6 asteen lämpötila riittävän alhainen suopayrtille. Jotkut siemenet kaipaavat hieman viileämpää ”herätäkseen” kunnolla. – Koskimiehen ja Pelliccionin teoksessa suopayrttiä on kehuttu kovasti, mutta olen kuullut kasvista eräviäkin mielipiteitä. Kukkapenkissä se saattaa levitä tehokkaasti, ja juurakkoa on vaikea saada kitketyksi pois. Eivätkä kaikki pidä sen voimakkaasta tuoksusta. Mutta yöllä lentelevät kiitäjät kuulemma pitävät: hyvä lisä siis perhospuutarhaan.

* * *

Jouko Rikkinen: Suomalaiset perinnekasvit (Otava, 2011)

Tämä on edellistä teosta huomattavasti laajempi katsaus suomalaisiin perinnekasveihin ja hyvä käsikirja puutarhaharrastajan kotikirjastossa. Ostin kirjan itselleni, ja nyt viikon selailun jälkeen vaikuttaa välttämättömyydeltä, jota ilman ei tule toimeen. Rikkinen esittelee lähes kaksisataa perinnekasvia hoito-ohjeineen: ei mitään perusteellisia puutarhaniksejä, mutta joka kasvista aivan riittävän luonnehdinnan siitä, millaiseen kasvuympäristöön se sopii. Kasvitieteen professori tietää mistä puhuu, ja arvostan sitä, että hän on ottanut valokuvat kirjassa esitellyistä kasveista itse.

”Kaunokaisia ja kevätkaihonkukkia, risiiniä ja ruohonlaukkaa, ukonkelloja ja leijonankitoja!” lukee teoksen takakannessa. Tätä joukkoa ei ihan joka pihasta löydy, mutta perinteikkäitä nimiä. Rikkisen kirjan luettuani heräsi kiinnostus moneen lajiin, ja muutamia tuli tilattuakin siemeninä. Esimerkiksi isohirvenjuuri.

Elias Tillandz (1683) mainitsee sen Turun seudun kasviluettelossaan nimellä ”Olandinjuuri”. Elias Lönnrot (1866) suosittelee isohirvenjuurta rohdokseksi moneen vaivaan ja mainitsee, että ihrassa keitettynä sen uskotaan tehoavan myös ”käärmeenpistoon”. Lopuksi hän toteaa, että vaikka ”sääsket pakenevat sen savusta … muutamat sekoittavat lehtiä tupakkaan ja sanovat terveelliseksi polttaa.”

Isohirvenjuuri näyttää kuvissa komealta perennalta (linkki vie luontoportin sivuille): Rikkisen kirjassa korkeudeksi mainitaan 80–200 cm. Isohirvenjuuri sopii puutarhan laitamille, eräänlaiseksi puolustuslinnakkeeksi metsänrajaa vastaan.

Lönnrotin mainitsema rohdoskäyttö on kiinnostava lisä, vaikka tietenkään en itse ala mitään ihrasoppaa keitellä. Monilla puutarhaan haalimillani lajeilla on muinoin ollut lääkinnällisiä käyttötapoja. Kun tällaisia kasveja on omassa puutarhassa, tuntuu siltä, kuin sitoutuisi säilyttämään vanhaa kulttuuriperintöä. Vaikka meillä nykyisin on toisenlaiset lääkkeet, rohdoskasvien kasvattaminen on kunnianosoitus esi-isien ja -äitien tietotaidolle. Ja jos kierrättää kesällä vieraita kasveja ihmettelemässä, onpahan jotakin tarinoitavaa …

* * *

Riku Cajander: Puutarhan parhaat perhoskasvit

Edellisen postauksen kommenteissa Leena Lumi suositteli luettavaksi Riku Cajanderin teosta Luontopiha. Olen saattanut sitäkin joskus selailla, mutta tutumpi minulle on Riku Cajanderin tuotannosta Puutarhan parhaat perhoskasvit, johon tutustuin viime kesänä.

Perhospuutarha yhdistää ihmisten, perhosten ja luonnon intressit. Varsinkin keväisin ja loppukesällä puutarhan ja pihan ravintokasveilla on hyvin tärkeä merkitys monien perhoslajien yksilöille, jotta ne voivat lisääntyä ja levitä laajemmille alueille. Samalla monet perhoskasvit houkuttelevat muitakin hyödyllisiä hyönteisiä paikalle. Monipuolisemmasta ja runsaammasta hyönteisvalikoimasta hyötyvät myös linnut ja lepakot. Kaikkiaan tuloksena on luonnon biodiversiteetin eli monimuotoisuuden kasvu paikallisesti. Niinpä perhosystävällisten pihojen, puutarhojen ja parvekkeidenkin perustaminen on luonnonsuojelutoimintaa käytännön tasolla.

On perhosia ja ötököitä tullut aiempinakin kesinä seurailtua, mutta silti Cajanderin kirja aiheutti melkoisen innostuksen. Useimmat tälle kesälle suunnitelluista uusista lajikkeista ovatkin hyviä perhoskasveja: esimerkiksi tuo edellä esitelty isohirvenjuuri. Tarkoitus on laittaa kasvamaan mm. isotähtiputkea, ampiaisyrttiä, punahattua ja väriminttuja.

Kiinnostava lisä tulee olemaan myös harjaneilikka (kuvia esim. Perennan Penkki -blogissa). Se on vanha, kaunis perinnekasvi, jota joskus kasvoi mökkimme pihalla, mutta jostain syystä sitä ei ole enää moneen vuoteen näkynyt. Harjaneilikka kuuluu Cajanderin kirjassa mainittuun mielenkiintoiseen listaan ”kasvimetsästyksen kohteista”. Kasvimetsästyksellä Cajander tarkoittaa aktiivista perinteisten ja siksi hyvin talvea kestävien maatiaislajikkeiden hankkimista pihapiiriin esimerkiksi siemeniä keräämällä. Taimimyymälöiden ja kauppojen siemenpussien anti kun saattaa olla turhan jalostettua, tuontitavaraakin.

Itse en ole kasvimetsästystä juurikaan harrastanut, ainoastaan joitakin vaahteroita on tullut siirrettyä lähimetsästä pihapiiriin. Mutta perhospuutarha-ajatus innostaa kokeilemaan: mitä enemmän luonnonkukkia on, sen parempi. Kukkaketoprojektia jouduttaakseni tilasin Maatiaisesta joitakin lajikkeita, esimerkiksi harjaneilikkaa, käenkukkaa, illakkoa ja kaunokkeja – toivottavasti ne asettuvat pihapiirissä jo kasvavien tervakkojen, ruusuruohojen, ailakkien ja muiden perhosia houkuttelevien kedon kukkien rinnalle.

* * * 

Toukohärkä ja kultasiipi niityt ja niiden hoito (1995, Otava). Tekijät: Carl-Adam Häggström, Tapio Heikkilä, Jorma Peiponen, Seppo Vuokko

Kukkivan ”puutarhan” löytää kesällä muualtakin kuin pihapiiristä. Tämä teos ei kerro pihapuutarhoista vaan niityistä, jotka ovat monin paikoin syntyneet ihmisen toiminnan ja luonnon vuorovaikutuksesta. Tällaiset niityt ovat perinnemaisemia, joita valitettavasti uhkaa tuhoutuminen: sekä maatalous että metsänhoito ovat nykyisin tehokasta toimintaa, jossa perinteisillä kedoilla ja niityillä ei juuri ole sijaa. Toki on paljon alkuniittyjäkin, joiden syntyy ihminen ei ole vaikuttanut: kirjassa esimerkkeinä mainitaan rantaniityt, kallioniityt ja tulvaniityt.

Kirjassa esitellään 38 perinnemaisemakohdetta eri puolilta Suomea ja kerrotaan niittyjen suojelusta ja elvyttämisestä. Mielenkiintoisia ovat myös kuvaukset niityn vuorokaudesta sekä niittyjen vuodenkierrosta. Lukiessa ajatus siirtyy omiin niittykokemuksiin:

Toukokuussa alkaa niitty vihertyä, ja ensimmäinen lämmin kesäsade saa ihmeitä aikaan: tuntuu kuin niitty muuttuisi vihreäksi yhdessä yössä. Sisämaan niityillä ei ole sellaista kevätkukkien runsautta kuin lounaisen saariston lehtoniityillä. Tienpientareiden ja peltoheittojen ensikukkija on leskenlehti, suoniityllä tupasvilla ja märillä rantaniityillä ja niittyojissa kultakuppinen rentukka.

Vasta kesäkuun puolella saapuvat rantaniittyjen laulutaiturit, luhta- ja viitakerttunen ja pajuviidan satakieli, joiden laulu täyttää kesäyön. Samoihin aikoihin aloittaa luhtaniityn ruisrääkkäkin narinansa. Aiemmin se oli peltolintu, mutta niittokoneet ja heinänteon varhentuminen karkottivat ruislinnun rantaluhtiin.

Kun itse ihailen kesäisen niityn laitamilla sen monipuolista elämää, sanat ja niiden merkitykset katoavat. Niitystä on vaikea saada otetta, sillä vaihtuvat vuorokaudenajat ja sääilmiöt tekevät niitystä aina erilaisen. Aamuinen kaste, päivänpaahde, illan kaunis valo vai öinen hämärä: vaikea sanoa, mistä kesäisestä niittykokemuksesta pidän eniten  paikka on sama, mutta silti tuntuu, kuin ne olisivat aivan eri maailmat. Omassa puutarhassa vastaavanlaista mystistä kokemusta ei synny.

* * *

Väinö Kirstinä: Puutarhassa (2003, Tammi)

Runoilija Väinö Kirstinä tunnustautuu puutarhaharrastajaksi kirjassaan Puutarhassa. Se on kokoelma puutarhakirjoituksia, joista osa on julkaistu aiemmin lehdissä. Kirja ei ole mikään puutarhaniksikokoelma: enemmänkin se kertoo mökkeilystä ja pihapiirin vaalimisesta ikuisuusprojektina, joka ei koskaan tule valmiiksi.

Kirjoittaessaan mökkipuutarhastaan Kirstinä ajautuu koko ajan toisaalle, puhumaan jostakin paikalla käyneestä työmiehestä tai pohtimaan kylän tapahtumia. Mutta koko ajan puutarha on taustalla eräänlaisena kiintopisteenä. Siitä lähdetään ja siihen palataan. Parempaa lähtöä ja paluuta ei ajatuksille voisi ollakaan. Jos itse kirjoittaisin kirjan puutarhasta, voisin kuvitella sen samanhenkiseksi kuin Kirstinän teos.

Kirja päättyy mietteisiin, jotka varmasti ovat kaikille suomalaisille mökkipuutarhureille tuttuja. Ja hyvin ajankohtaisia nyt, kun lähestytään huhtikuuta.

Puutarha on mielessä, suunnitelmia ja ajatuksia kehkeytyy. Puhelemme niistä hiljaisesti talvella.

Sitten jonain päivänä tulen Kaisaniemestä Kasvitieteellisestä puutarhasta ja kerron kaikille jotka jaksavat kuulla, että nyt kukkii vuorenkilpi, nyt sinivuokko, nyt kylmänkukka, nyt kukkivat jo narsissit! Se on valmistautumista uuteen kesään. Kohta saavat keskuslämmitys ja väritelevisio jäädä. Vanhan mäkituvan uunit ja mustavalkoinen televisio, jonka ruudussa sataa avaruuden neutroneja kuin lunta, tuntuvat paljon paremmalta. Kesämökki kutsuu, Suomen valoisa kesä alkaa.

Read Full Post »

Olen viime päivinä aloittanut yli sata romaania, mutta en ole päässyt niissä alkua pidemmälle. Vaikka riittää aluissakin ihmeteltävää, kuten esimerkiksi Philippe Claudelin romaanissa Harmaat sielut (2003, suom. Ville Keynäs, 2006, Otava):

On vaikea päättää mistä aloittaa. Se ei ole helppoa. Kaikki se mennyt aika, jota sanat eivät koskaan tuo takaisin, ja myös kasvot, hymyt, haavat. Silti minun on yritettävä sanoa kaikki. Kaikki se, mikä on kaksikymmentä vuotta painanut sydäntäni. Tunnonvaivat ja suuret kysymykset. Minun täytyy leikata salaisuus auki, kuten patologi avaa vatsan, ja upottaa siihen käteni, vaikkei se muuttaisikaan mitään.

Kiinnostuksen herättävä aloitus, joka kertoo aloittamisesta, kertomaan ryhtymisen vaikeudesta. Kun aihe on raskas, ei vaikeaa ole pelkästään tapahtumien paljastaminen kuulijalle – vaikeinta on itse kohdata tarina, jonka aikoo kertoa. Claudelin romaanissa kyse on lapsen kuolemasta. – Jos aihe on kertojalle helpompi, näkökulma aloittamisen vaikeuteen muuttuu. Luultavasti tyyli nousee päällimmäiseksi ongelmaksi: siis miten aloittaa? Kysymyksen voi kasvattaa mielessään niin suureksi, ettei saa aloitetuksi yhtään mitään.

Romaanien kirjoittamisen alkuvaikeuksista en tiedä mitään, mutta niiden alkujen lukemisesta paljonkin. Ei lukemisen aloittaminenkaan aina mitään herkkua ole. Kun tarttuu uuteen kirjaan, joutuu kohtaamaan itselleen vieraan ihmisen kielellisen todellisuuden, jossa maailma saattaa näyttää aivan erilaiselta paikalta, kuin mihin itse on tottunut – vaikka kirjailija kuvaisi tuttua kaupunkia, arkisia tilanteita. Tietysti juuri tämä on myös kirjojen lukemisen suurinta nautintoa, mutta ei kaikille. Monet paljon kirjoja ahmivat jumittuvat yhteen genreen (esim. dekkarit tai suomalainen realismi), vähän niin kuin ne, jotka käyvät joka vuosi samassa lomakohteessa tai syövät automatkoilla aina ABC-ketjun tarjoilemaa metsästäjänleikettä. Ja mikäs siinä: pääsee heti jyvälle, mistä oikein on kyse, ja voi keskittyä olennaiseen eli viihtymiseen / tarpeen tyydyttämiseen.

Kieltämättä aivot menevät hetkellisesti solmuun, jos Claudelin romaanin luettuaan tarttuu tyylillisesti hyvin erilaiseen teokseen, vaikkapa Mikko Rimmisen Pussikaljaromaaniin (2005, Teos):

Sinä ehkä sinänsä arvottoman päivän kituliaana aamunkoina esitettiin kesäteatterissa jo rahvaankuvaelmaa suurella sydämellä ja harrastuksella.
       Nouseva aurinko langetti jostain yläilmaikkunasta tytisevän heijastuksen kadun toiselle puolelle. Epävakaassa valokeilassa nojasi vino äijä kävelykeppiin ja odotti.
       Sillä oli umpimähkäisesti paikallispuudutetun näköinen naama joka vähän väliä jotenkin pisteittäisesti kouristui silmäkulman tai suupielen tai leuassa tuikkivan ajoksen kohdalla. Ne olivat sen verran sattumanvaraisia liikkeitä että niitä olisi ehkä ollut mukavampi katsella, jos ne olisivat noudattaneet jotain symmetrialainsäädäntöä ja esiintyneet vähän stereoisemmalla ja siten mutkattomammin omaksuttavalla tavalla.

Vähitellen silmä ja ymmärrys kuitenkin tottuvat hieman pidempään lauseeseen ja omalaatuiseen havaitsemisen tapaan, löytävät oikean rytmin ja fiiliksen. – Ja jos ei tolkku ole syntyäkseen, aina voi kirjan jättää kesken ja siirtyä johonkin toiseen. Ei kirjat maailmasta lukemalla lopu.

Lopuksi pyydän anteeksi tämän kirjoitukseni aloitusta, joka tahallisesti harhauttaa lukijaa. Pitää kyllä paikkansa, että olen viime päivinä lukenut romaanien aloituksia – varmasti yli sata – etenemättä niissä sen pidemmälle. Syynä ei kuitenkaan ole kyllästyminen tai henkinen laiskuus (sitäkin on kyllä esiintynyt) vaan Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen teos Aloittamisen taito (2010, Avain), jossa esitellään helposti lähestyttävällä ja silti (tai ehkä juuri siksi) innoittavalla tavalla niin maailman kuin Suomen kirjallisuuden erilaisia aloituksia. Siitä nuo edellä siteeratutkin aloitukset on poimittu.

Kirjaan tutustuminen kannattaa jo ihan vain siitä ilosta, että pääsee antamaan nasevan vastauksen,  jos  joku utelee kahvipöydässä viime aikojen lukemuksista. Syntyy mukavan hölmistyneitä ilmeitä, kun tokaisee: ”Joo, olenhan minä lukenut aika monta, ja vielä useampia olen aloitellut. Viime viikonloppunakin luin parista sadasta romaanista alun, mutta siihen se sitten aina tyssäsi.”

Read Full Post »

Maailmankirjallisuudessa ja eri kulttuurien mytologioissa on valtava määrä ihmeellisiä otuksia: arvoituksia esittävä sfinksi Sofokleen näytelmässä Kuningas Oidipus, irvistelevä Cheshiren kissa Lewis Carrollin romaanissa Liisa ihmemaassa, Helvetin porttia vartioiva Kerberos antiikin tarustossa ja trullipeikot Henrik Ibsenin näytelmässä Peer Gynt – vain muutaman mainitakseni. Nämä ja yli sata muuta fantastista olentoa löytyvät Jorge Luis Borgesin teoksesta Kuvitteellisten olentojen kirja (1967, suom. Sari Selander 2009, Teos), joka on eräänlainen tarumaailman otusten hakuteos.

Vaikka Borgesin kirja onkin hauska ja ajatuksia herättävä, jää se lukukokemuksena yllättävän kevyeksi: olentojen esittelyt ovat lyhyitä, ja vaikka viittaukset maailmankirjallisuuteen ovat hyvin valittuja, jää niitä kaipaamaan lisää. Kirjaa lukiessa tuleekin taas kerran miettineeksi sitä, kuinka aika on nakertanut tällaisten teosten merkitystä: ei pärjää Wikipedialle. – Toisaalta Borges on kerännyt joukon hyvin poikkeuksellisia ja harvinaisia olentoja, joita ei kannata etsiä nörttisukupolven kyhäilemästä nettisanakirjasta.

Kokoelmassa on paljon erikoisuuksia, mutta ehkä eniten minua viehättää omassa yksinkertaisuudessaan nerokas kuvittelun luomus, merihevonen:

Merihevosen ero muihin fantastisiin eläimiin nähden on siinä, että se ei ole syntynyt heterogeenisiä elementtejä yhdistelemällä. Kyse on yksinkertaisesti villihevosesta, joka asustaa meren syvyyksissä ja vierailee maan päällä vain kuuttomina öinä, silloin kun merituuli tuo sen sieraimiin laiduntavien tammojen hajun.

Borgesin kuvaama merihevonen herättää ihmetystä, sillä oma käsitykseni merihevosista perustuu kreikkalaisen mytologian kuvastoon. Kuvataiteessa ja patsaissahan usein kuvataan Poseidonin ohjastama hevosvaljakko, jossa hevosilla on hevosen eturuumis, mutta takajalkojen tilalla jonkinlainen kalan tai delfiinin pyrstö. – Borges ei kuitenkaan viittaa Poseidoniin, vaan hänen merihevosensa on itäisempää alkuperää, Tuhannen ja yhden yön tarinoiden mailta: itse Sinbad on nähnyt, kuinka merestä noussut ori hyppää tamman selkään … (en tuollaista kohtausta muista, mutta siitä onkin aikaa, kun olen Sinbadin matkoista lukenut).

Täsmentääkseen merihevostaan Borges siteeraa 1200-luvulla eläneen kosmografi al-Qazwinin tutkimusta Luomisen ihmeet:

Merihevonen muistuttaa tavallista hevosta, mutta sen harja ja häntä ovat pitemmät, sen väri kiiltävämpi ja sen kaviot halkinaiset aivan kuin villihärällä. Kooltaan se on tavallista hevosta pienempi, mutta hieman aasia suurempi.

Ei siis todellakaan mikään kreikkalaistyylinen hippocampus. Ongelman voisi ratkaista selittämällä, että rannalle noustessaan merihevonen ottaa maaeläimen hahmon ja pyrstö muuttuu takajaloiksi. Tällaisesta metamorfoosista Borges ei kuitenkaan mainitse mitään, joten voihan olla, että itäisissä mytologioissa merihevoset laukkaavat myös veden alla nelijalkaisina. – Samalla kun ihmettelen merihevosen hevosmaisuutta, tajuan, että löytyyhän kotimaisesta kirjallisuudesta aivan täydellinen vastine Borgesin kuvaamalle merihevoselle, nimittäin Tove Janssonin romaanista Muumipappa ja meri. Aina ei todellakaan tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan:

Ne nelistivät hiekalla edestakaisin pää pystyssä ja harja liehuen, hännät hulmusivat takana kuin pitkät, kiiltävät laineet. Ne olivat kuvaamattoman kauniita ja kepeitä ja tiesivät sen itse, ne keimailivat julkean luontevasti – toisilleenko, itselleen, saarelle vai merelle, se oli yhdentekevää. Toisinaan ne heittäytyivät päistikkaa veteen, joka pärskyi korkealle ja loi sateenkaaria kuutamoon, sitten ne laukkasivat takaisin omien sateenkaariensa alle, pyörittivät silmiään ja taivuttivat päänsä alas korostaakseen kaulan ja selän kaarta. Näytti siltä kuin ne olisivat tanssineet peilin edessä.

Muumipappa ja meri on kertomus siitä, kun muumiperhe lähtee yksinäiselle majakkasaarelle. Saari sijaitsee kaukana Muumilaaksosta ja on aivan toisenlainen ympäristö kesäiseen ja vehreään kotiseutuun verrattuna: karu, kivikkoinen, tuulinen ja hyvin yksinäinen. – Merihevosille saaren rantahietikko on tietenkin otollinen paikka telmimiseen, kaukana asutuksesta ja liian uteliailta katseilta. Muumipeikolle merihevoset kuitenkin näyttäytyvät, ja samalla paljastuu niiden narsistinen luonne: vaikka ne kaipaavat rauhaa, nauttivat ne silti ihailun kohteena olemisesta.

Tove Janssonin kuvittelemat hevoset poikkeavat itämaisista lajitovereistaan siinä, että ne tanssivat rannalla nimenomaan kuutamossa, kun taas Borgesin luonnehdinnan perusteella kaukoidässä orit nousevat vedestä vain kuuttomina öinä. Yhteistä hevosille on kuitenkin villi alkuvoimaisuus: vaikka Janssonin romaanin merihevoset eivät saavukaan rannalle tammojen tuoksun kiihottamina, on niidenkin hevostelu luonteeltaan keimailevaa ja eroottistakin.

Muumipeikon kohtaamista merihevosten kanssa tuskin kuitenkaan voi tulkita havahtumiseksi omaan seksuaalisuuteen, vaikka hän merihevosiin tutustuttuaan kokee määrittelemätöntä halua ja kaipuuta. (Lue: Bruno Bettelheim –tyylisillä seksuaalisuustulkinnoilla ei tarvitse kaikkea lastenkirjallisuutta pilata!) – Muumipeikko käy myrskylyhtyineen rannalla odottamassa merihevosia jokaisena yönä, jopa silloinkin kun kuutamoa ei ole, ja muutaman kerran odotus palkitaan. Tähän prosessiin Jansson on yhdistänyt hienosti Mörön, joka puolestaan saapuu rannalle joka yö Muumipeikon myrskylyhdyn houkuttelemana. Muumikirjojen filosofisia näkökulmia tarkastelevassa teoksessaan Muumit ja olemisen arvoitus (Atena, 2009) Jukka Laajarinne kirjoittaa:

Muumipeikko kohtaa mörkönsä, kun hän ihastuu häpeilemättömästi keimaileviin merihevosiin. Nuo samettiset, kukalliset, ilkikuriset ja ennen kaikkea kauniit olennot herättävät hänessä romanttisen, tuskaisan kaipuun. Juuri merihevoseen rakastuminen saa Muumipeikon kulkemaan öisin rannalla, kaivaten, Mörköä houkutteleva lyhty kädessään. Juuri merihevoseen rakastuminen, kauneuden kaipuu nostaa hänen Mörkönsä pintaan, juuri yhteys toiseen havahduttaa tietoisuuteen siitä, että on tästä erossa:

– Sinä olet kaunein olento, jonka olen nähnyt, sanoi Muumipeikko, ja juuri silloin Mörkö alkoi ulvoa.

Mörkö alkaa ulvoa, koska se kaipaa lamppuaan: Muumipeikko on sammuttanut lyhtynsä, jotta hän ei pilaisi merihevosten kuutamoa ja karkottaisi niitä rannalta. Samalla Muumipeikko on itse muuttunut Möröksi – olennoksi, joka istuu pimeässä ja ihailee merihevosten kukikkaita kylkiä, liehuvia harjoja ja kuunpaisteen heijastuksia kavioiden nostattamissa rantaveden pärskeissä.

Merihevosten ihastelua ei jatku loputtomiin, ja Muumipeikko ymmärtää, että merihevoset ovat narsismissaan pinnallisia ja vain pilailevat peikon kustannuksella. Möröstä tuleekin merihevosia tärkeämpi, sillä Muumipeikko on ottanut velvollisuudekseen lievittää sen yksinäisyyttä viemällä öisin myrskylyhdyn rannalle, jotta Mörön ei tarvitse olla pimeässä. – Viimein paloöljy loppuu, eikä Muumipeikko voi enää sytyttää lyhtyä. Hän joutuu menemään rannalle ilman lyhtyä. Mutta silti Mörkö aloittaa ilolaulun nähdessään peikon, ja Muumipeikko tajuaa, että Mörkö ei välitäkään lyhdystä, vaan ilahtuu nähdessään hänet.

– Merihevoset vaikuttavat Mörköön verrattuna latteilta ja epäaidoilta otuksilta, ainakin näin marraskuun harmaudessa synkistelevän suomalaisen näkökulmasta. Ja onhan Mörössä potkua, kyllä se kestää kansainvälisen vertailun pelottavien otusten sarjassa. Mörkö sopisi hyvin Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirjaan, koska Mörkö ei pelkästään kulje Muumilaakson metsissä ja pihoilla kasvillisuutta palelluttamassa, vaan se löytyy myös jokaisen omasta päästä. Lapsuuden pelottavimmaksi kirjallisuuden ja elokuvien olennoksi monet nimeävätkin Mörön. Möröllä ei juurikaan ole tarkasti kuvattuja yksittäisiä ominaispiirteitä, joten jokainen kasvattaa sitä mielessään jonkinlaisena omien pelkojensa peilikuvana. Ja se vasta pelottavaa onkin.

Lohdullista kuitenkin on, että oman Mörkönsä voi kohdata ja sen kanssa voi tulla toimeen. Niin tekee Muumipeikko, miksen siis minäkin? – Merihevoset pitäkööt hauskaa keskenään, ei niiden perään kannata haikailla …

Read Full Post »

Ei uskoisi, että filosofian teos, jonka henkilöhakemistossa on eniten viitteitä Immanuel Kantin kohdalla, voisi olla positiivisella tavalla kevyttä ja jopa viihdyttävää luettavaa. Tämä kuitenkin pätee saksalaisen Richard David Prechtin kirjaan Montako minua on? Matkoja filosofiaan (2007, suom. Riitta Virkkunen ja Ilona Nykyri 2009, WSOY), jossa pyritään löytämään uusia näkökulmia filosofian perinteisiin ongelmiin aivotutkimuksen, biologian ja psykologian tutkimustulosten avulla.

Precht jakaa kirjansa kolmeen pääjaksoon, joiden otsakkeina ovat Immanuel Kantin muotoilemat filosofian peruskysymykset: Mitä minä voin tietää? Miten minun tulee toimia? Mitä minä saan toivoa? – Lukujen otsikointi Kantin kysymysten mukaan viestii perinnetietoisuudesta, mutta samalla sillä on myös teoksen sisältöön oleellisesti liittyvä merkitys: Immanuel Kant oli uuden ajan merkittävistä filosofeista ensimmäinen, joka pyrki yhdistämään kaksi vastakkaista filosofista suuntausta, järjen nimeen vannovan rationalismin ja kokemusta tiedon lähteenä korostavan empirismin. Samankaltainen projekti on Prechtilläkin, joka tekstissään lähestyy minuuden ja tietoisuuden ongelmia sekä abstraktiin pohdiskeluun pohjautuvan filosofian että luonnontieteellisiä metodeja hyödyntävän aivotutkimuksen näkökulmasta.

Montako minua on? on filosofian yleisesittely, jonka voi lukea joko kevyesti silmäillen tai esiin nouseviin kysymyksiin uppoutuen. Vaikka suuri osa kirjan sisällöstä olikin minulle entuudestaan tuttua (olen joskus opiskellut filosofiaa ja opettanutkin sitä muutaman vuoden lukiossa), herätti Prechtin naseva tyyli ja oivaltavat, kriittiset rinnastukset monta hyvää ajatuskulkua. Länsimainen, järkikeskeistä ihmiskuvaa pönkittävä filosofia alkoi taas kerran vaikuttaa uljaudestaan huolimatta pelottavan hauraalta rakennelmalta.

Muun muassa eräässä kirjan luvussa Precht  kyseenalaistaa ihmisen vapaan ja harkinnanvaraisen päätöksenteon esittelemällä aivotutkimuksen tuloksia, joiden mukaan tiedostamattomat prosessit hallitsevat toimintaamme enemmän kuin haluaisimme uskoa. Ensin hän esittelee Arthur Schopenhauerin ajatuksia: 1800-luvulla eläneen ajattelijan mielestä ihminen ei toimi vain järkensä ohjaamana, vaan varsinainen isäntä on tahto. ”Pää ei päästä sisäänsä mitään sydämen vastaista”, kiteyttää Schopenhauer. Tälle ajatukselle Precht sitten etsii vastakaikua luonnontieteistä. Hän esittelee aivotutkija Benjamin Libetin kokeita, jotka paljastavat, että Schopenhauerin ajatuksissa voi olla perää. Libetin kokeissa koehenkilöiden aivoissa tapahtui toiminnan aiheuttava impulssi jo hieman ennen, kuin koehenkilöt varsinaisesti itse päättivät toimia. – Tämän jälkeen Precht leikittelee ajatuksella siitä, mitä Schopenhauer ja Libet keskustelisivat aiheesta keskenään. Kuvitellun dialogin jälkeen Precht päättää luvun tahdon vapauden tutkimiseen liittyvien ongelmien esittelyyn ja kysymyksiin, joita näkökulma herättää. Lopuksi hän muotoilee pari kysymystä, jotka toimivat aasinsiltana seuraavaan moraalia käsittelevään lukuun.

Prechtin kirjoitustyyli popularisoi aihettaan – niin filosofiaa kuin luonnontieteitäkin – juuri sopivasti. Hän ei jää liikaa jaarittelemaan ja pyörittelemään käsitteitä, vaan siirtyy uuteen näkökulmaan vielä, kun lukijan mielenkiinto säilyy valppaana ja ajatus on kirkas. Kuitenkin ongelmien esittelyyn tulee riittävästi syvyyttä, ja tiedot filosofian historiasta ja teorioiden taustoista esitetään tarkasti. Prechtin kirjasta löytyykin monet filosofian historian tunnetuimmista esimerkeistä ja ajatusleikeistä:  mm. Platonin luolavertaus, Anselm Canterburylaisen ontologinen jumalan olemassaolon todistus, Descartesin Cogito ergo sum, Kantin kategorinen imperatiivi, Rawlsin tietämättömyyden verho ja Paleyn kelloseppä-vertaus (jota mm. kreationistit nykyisin käyttävät ID-kuvitelmissaan). – Voisin kuvitella Prechtin olevan hyvä luennoitsija, ja käsittääkseni hän onkin Saksassa hyvin suosittu filosofi. 

Montako minua on? sisältää lukuja, joissa luonnontieteet rökittävät filosofiaa oikein kunnolla. Esimerkiksi silloin, kun Precht kirjoittaa aivotutkimuksen, biologian ja psykologian saavutuksista sekä mahdollisuuksista alueella, jolla filosofit varsin nopeasti muuttuvat niukkasanaisiksi: tunteet. Tunteet ovat ihmisyyden ydintä, mutta niitä ei oikein voi taivuttaa loogisiksi ajatusrakennelmiksi. Luonnontieteiden avulla voidaan selittää ainakin jonkin verran tunteiden vaikutusmekanismeja. Tosin tutkimustulokset saattavat humanistisesti orientoituneessa lukijassa herättää enemmänkin kammoa kuin ihastusta: esimerkiksi välittäjäaineiden (dopamiini, oksitosiini yms.) määrät ja niihin liittyvät poikkeamat vaikuttavat aivojemme toimintaan ja siten myös tunteisiimme, ajatteluumme ja käytökseemme pelottavan paljon. Ilman näiden tosiasioiden huomioimista filosofinen pohdiskelu on kuitenkin vaarassa kutistua naiiviksi höpinäksi.

Moraali ja hyvyyskään eivät enää ole käsitteinä moraalifilosofien yksityisomaisuutta, vaan niitäkin voidaan tarkastella luonnontieteiden näkökulmasta. Evoluutiobiologian näkökulmasta ei ole olemassa mitään luonnollisista lainalaisuuksista irrallisia universaaleja moraalilakeja: hyvyydessä ja siihen liittyvissä epäitsekkäissä teoissa kyse saattaakin olla vain evoluution hiljaisesta työstä. Vaikka hyvyyttä ei aina palkitakaan, on se varsin toimiva strategia yhteisöjen jatkuvuuden kannalta.  Jos yhteisö olisi läpikotaisin aggressiivista, verenhimoista ja pahansuopaa, sukupuutto kolkuttaisi ovelle hyvin pian.

Filosofia on historian aikana luonut monta teoriaa ja ajatuskehitelmää, joita luonnontieteelliset tutkimustulokset nyt joko vahvistavat tai kyseenalaistavat. Kuitenkin sen suurimman peruskysymyksen äärellä sekä filosofia että luonnontieteet ovat aseettomia: Mikä on elämän tarkoitus? – Precht siteeraa kirjansa lopussa Monty Pythonia elokuvassa Monty Pythonin elämän tarkoitus.

Siis, nyt tulee elämän tarkoitus.  No, ei siinä tosiaan ole sen kummempaa. Yritä vain suhtautua ihmisiin mukavasti, vältä rasvaista ruokaa, lue silloin tällöin hyvä kirja, kutsu joskus joku käymään ja yritä elää rauhassa ja sovussa kaikkien rotujen ja kansojen kanssa.

Niin, miksipä tehdä yksinkertaisesta asiasta yhtään monimutkaisempaa?

                                    ———————————–

Vielä pieni yksityiskohta, joka paljastaa, että Prechtin suhtatuminen Immanuel Kantiin on todellakin hieman hämmentävää. Precht kuvailee Kantin keski-ikäisenä heikohkon terveytensä takia tekemää elämäntaparemonttia:

Runoilija Heinrich Heine vitsaili myöhemmin, että Kantista ei voitu kirjoittaa elämäntarinaa, sillä miehellä ei ollut sen enempää elämää kuin tarinaakaan. Kant nousi joka aamu viideltä palvelijan herättäessä, kävi joka päivä samaan aikaan kävelyllä ja meni nukkumaan iltakymmeneltä. Näillä keinoin hän eli vanhaksi, melkein kahdeksankymmenvuotiaaksi. Vaikka Kantin arki muistutti elämän vastaista protestilaulua, hänen seuraavien 34 vuoden aikana kirjoittamansa kirjat olivat kaikkea muuta kuin pitkäveteisiä. Monille ne ovat edelleen saksankielisen filosofian huomattavimpia teoksia.

Siis Immanuel Kantin kirjoittamat kirjat kaikkea muuta kuin pitkäveteisiä? Onkohan tämä ironiaa? – Jos mahdollinen lukijani haluaa ymmärtää, mistä hämmennyksessäni on kyse, niin kannattaa etsiä kirjastosta käsiinsä teos nimeltä Siveysopilliset pääteokset Salomaan suomentamana. Tehoaa erityisen hyvin nukahtamisvaikeuksiin. Sitä kun lukee 10-20 sivua joka ilta, niin voi huoleti jättää Tenox-reseptinsä uusimatta. – Teos löytynee hyvin varustetuista kirjastoista (ja saatavuuskin hyvä: jos vain on kokoelmissa, niin on hyvin epätodennäköistä, että joku olisi sen lainannut).

Itse asiassa jo pelkkä ajatus alkaa väsyttää …

Read Full Post »

Tänä syksynä jätin Helsingin kirjamessut väliin. Hieman harmitti, mutta toisaalta tunne oli vapauttavakin. Kirjamessuilla ei ahdista pelkästään ihmismassat vaan myös itse kirjat: niitä on niin tuskastuttavan paljon. Jos valitsee kotiin vietäväksi viisi-kymmenen kirjaa, on se vain säälittävä ripe kokonaismäärästä. Harhakuvitelmat siitä, että tuntisi kohtuullisen hyvin nykykirjallisuutta, voi puistella harteiltaan katsellessaan näytteilleasettajien ständeille hyökynyttä kirjamerta. – Kirjojen lukemiseen avautuukin näin tarkasteltuna näkökulma, jota Pierre Bayard kuvaa teoksessaan Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut (suom. Pirjo Thorel, 2008, Atena):

Lukeminen on ennen kaikkea ei-lukemista, ja jopa koko elämänsä kirjoille uhraavien suurlukijoiden kohdalla kirjaan tarttuminen ja sen avaaminen peittää aina alleen päinvastaisen teon, joka toteutuu samanaikaisesti ja välttyy näin ollen huomiolta. Tämä teko on olla tarttumatta ja jättää avaamatta ne kirjat, jotka olisivat eri tavalla järjestetyssä maailmassa voineet tulla valituiksi onnekkaan valitun sijasta.

Bayard kertoo itse olevansa laiska lukija. Kirjallisuuden professorina hänen on kuitenkin pystyttävä puhumaan kirjoista silloinkin, kun hän ei ole niitä lukenut. Tämä koskee tietysti kaikkia muitakin kirjallisuuden lukijoita. Jos kirjallisuuskeskustelut olisi rajattu siten, että puhuttaisiin vain kirjoista, jotka kaikki keskustelun osapuolet ovat varmasti lukeneet, syntyisi hiljaisuus. Niinpä sivistyneessä kirjallisuuskeskustelussa suositaan oman lukemattomuuden suhteen sanomatta jättämisen politiikkaa: on jopa epäkorrektia joka kerta erikseen mainita, jos ei jotakin keskusteluun putkahtavaa teosta ole lukenut. Toisaalta liiallinen oman lukeneisuuden paisuttelukin on typerää, joten on hyvä kommentoida kirjaa vähemmän ja yleisemmällä tasolla silloin, kun ei ole sitä lukenut. Siten ei synny noloja tilanteita, joissa kirjan oikeasti lukeneet huomauttaisivat, että eihän tuollaista kohtaa kirjassa ollutkaan.

Toki, kuten Bayardkin mainitsee, tällaisesta nolosta tilanteesta selviää aina vetoamalla siihen, että muistaa väärin. Sellainen on kirjallisuuskeskusteluissa ymmärrettävää ja inhimillistä, ja paradoksaalisesti se vain korostaa mielikuvaa puhujan suuresta lukeneisuudesta. Sillä tokihan paljon lukevalla henkilöllä on suuremmat ongelmat muistaa yksityiskohtaisesti lukemiaan kirjoja verrattuna sellaiseen, joka on elämänsä aikana lukenut vain pari kirjaa.

Jos harrastaa lukemista säännöllisesti, niin kohtuullisella ajankäytöllä ehtii viikossa lukemaan kolmekin kirjaa. Lisäksi jonkin päivälehden kirjallisuusarvosteluja seuraamalla saa tietoa ainakin muutamasta mahdollisesti itseään kiinnostavasta kirjasta viikossa. – 20 vuodessa tämä tarkoittaisi 3000 luettua kirjaa ja vähintään 4000-5000 luettua kirja-arvostelua. Lisäksi aktiivinen kirjallisuuden harrastaja seuraa todennäköisesti kirjallisuuslehtiä, kirjallisuustapahtumia, kirjailijahaastatteluja, dokumenttiohjelmia, klassikoista tehtyjä elokuvia jne. Ja tietenkin hän keskustelee kirjoista – luetuista ja ei-luetuista – muiden harrastajien kanssa sekä selailee teoksia kirjastossa, kirjakaupoissa, divareissa ja ystäviensä kirjahyllyillä.

Kun ottaa huomioon tämän kirjallisuuden harrastajan päässä vallitsevan tuhansien kirjojen sekamelskan, niin melko poikkeuksellisia täytyy olla lukukokemusten, jotka muistaa hyvin vielä 20 vuoden kuluttua. – Voiko enää sanan varsinaisessa mielessä sanoa lukeneensa kirjan, jos ei siitä muista mitään? Bayardin mukaan muistin hataruus kyseenalaistaa koko kirjojen lukemisen:

Jo lukiessani alan unohtaa lukemaani, ja tämä väistämätön prosessi jatkuu, kunnes kaikki on kuin en olisi kirjaa lukenutkaan ja olen samassa pisteessä kuin ei-lukija, jollaisena olisin voinut pysyä, jos olisin ollut järkevä.

Kirjojen lukemisen järkevyydestä olen kuitenkin eri mieltä Bayardin kanssa. Ei kirjoja lueta siksi, että ne muistettaisiin mahdollisimman hyvin. Muistaminen on mielestäni lukukokemuksessa melko toissijainen asia. Itse lukeminen on tärkeintä: joku tekee sitä viihtyäkseen, joku kuluttaakseen aikaa ja joku saadakseen älyllistä tai kielellistä haastetta. Ja joku vain nauttii kirjallisen kokemuksesta, jonka kautta avautuu toinen maailma: lukiessaan voi kokea olevansa yhtä aikaa läsnä arkitodellisuudessa mutta myös jossakin muualla.

Vaikka kirjojen lukemista puolustankin, myönnän, että kaikista parhaimmat ja jännittävimmät kirjallisuuskeskustelut, joihin olen osallistunut, ovat yleensä liikkuneet ”lukeneisuuden harmaalla alueella”. Mahtavinta on silloin, kun ei oikein itse muista kirjasta mitään (tai edes tiedä, onko sen lukenut vai ei – on lukuisia kirjoja, jotka olen mahdollisesti lukenut, mutta en ole täysin varma …) ja samalla jotenkin aistii, että toinen on kirjasta aivan yhtä pihalla. Lukeneisuuden asteeseen (sekä oman että muiden osapuolten) liittyvien epävarmuustekijöiden takia keskustelu on Bayardinkin kuvaamassa tilanteessa kutkuttavan luovaa:

On ensinnäkin vaikea tietää tarkasti, olemmeko itse lukeneet kirjan vai emme, niin perin häilyvä on lukukokemuksemme. Ja on melkein mahdoton tietää, ovatko toiset lukeneet kirjan. Sen tietäminenhän edellyttäisi, että he pystyisivät vastaamaan tähän kysymykseen itse. Myös tekstin sisältö on epämääräinen käsite, koska on varsin vaikea sanoa varmasti ettei se sisällä jotain tiettyä asiaa.

Luovuus onkin Bayardin mielestä yksi syy sille, miksi kirjoja ei kannata lukea kannesta kanteen. Parempi olisi pitäytyä pikaisessa selailussa – ja luoda siten parhaat mahdollisuudet oman itsen löytymiselle: kirjan selailu tarjoaa siihen virikkeitä, mutta syvempi kirjan maailmaan uppoutuminen saattaa muodostua esteeksi omalle luovuudelle. Tätä voi soveltaa esimerkiksi kritiikkien kirjoittamiseen. Bayard siteeraakin jo kirjansa alussa Oscar Wilden ajatusta: ”En koskaan lue kirjoja, joista minun pitää kriitikkona kirjoittaa; siitä on niin kovin helposti haittaa.” – Bayard yhtyy kirjan viimeisessä luvussa Wilden näkemykseen, jonka mukaan kirjan lukemiselle on sopivaa uhrata kymmenen minuuttia. Bayardin mielestä kirjoista puhuminen ei ole niin tärkeää kuin itsestä puhuminen. Ja kritiikissä tärkeintä ei ole teos vaan kritiikki itse. Kirjojen tehtävä on vain toimia kirjoittamisen innoituksen lähteenä:

Luovuus edellyttää aina, olkoon sen kohde mikä tahansa, jonkinlaista irrottautumista kirjoista. Kuten Wilde taitavasti osoittaa, ovat lukeminen ja luominen tavallaan vastakohtaisia, koska jokainen lukija on toisen kirjaan upottuaan vaarassa loitota omasta maailmastaan. Ja jos ei-luetun kirjan kommentoiminen on uuden luomista, luominen puolestaan edellyttää, ettei viivy liian pitkään minkään kirjan parissa.

Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut sisältää riemastuttavia näkökulmia kirjojen lukemiseen ja erityisesti lukemattomuuteen.  Itse kirja myös todistaa Bayardin väitteiden paikkansapitävyyden: jos lukee Bayardin kirjasta sisällysluettelon ja lisäksi selailee päälukujen otsikot ingresseineen, pystyy kirjasta keskustelemaan helpostikin kymmenen minuutin lukemisen perusteella … ja luultavasti kirjoittamaan ihan kelvollisen blogitekstin aiheesta, varsinkin jos vaivautuu poimimaan kirjasta muutaman sitaatin ikään kuin omaa lukeneisuuttaan osoittaakseen …

Aion Bayardin kirjan luettuanikin pysyä siinä kannassa, että kirjoja kannattaa lukea – kannesta kanteen. Toisille innoitukseksi ehkä riittää kymmenen minuuttia, mutta minun kohdallani luovuus vaatii pitkäkestoisempaa ärsykettä. Ja vaikka en lukemisiani aina muistaisikaan, itse lukukokemukset ovat tärkeitä. Lukijan mieli on kuin suuri hiukkaskiihdytin, johon lukukokemuksia singotaan törmäilemään toisiinsa. Ja näistä törmäyksistä syntyy aina jotakin mielenkiintoista, odottamatonta.

                                        —————————
Erään hullun – mutta luultavasti täysin toteuttamiskelvottoman – idean Bayardin teos synnytti: voisi perustaa anti-lukupiirin, jossa tarkoitus olisi keskustella kirjoista, joita kukaan lukupiirin jäsen ei ole lukenut. Virikkeenä käytettäisiin tuota Wilden metodia, 10 minuuttia kirjan selailua. Silloin syntyisi luovaa ja jännittävää keskustelua, joka ei turhaan takertuisi yksittäisiin henkilöhahmoihin tai juonenkäänteisiin.

Todennäköisesti anti-lukupiirissäkin joku huijaisi, aivan kuten perinteisissä lukupiireissä, tosin täysin päinvastaisesti: kun lukupiirissä kommentoidaan kirjaa, vaikka sitä ei olisi luettukaan, anti-lukupiirissä syyllistyttäisiin salaa lukemiseen. – Ehkä parempi olisikin rajoittaa lukupiiri kirjoihin, joita ei ole vielä edes kirjoitettu. Esimerkiksi Jari Tervon seuraavalla romaanilla spekulointi voisi olla todella kiintoisaa.

Varsinkin, kun en ole lukenut niitä edellisiäkään.

Read Full Post »

Maailma ilman meitä

Kun joitakin vuosia sitten opetin lukiossa filosofiaa, minulla oli ympäristöetiikkaa käsiteltäessä tapana piirtää taululle ”ihmistuhonappi” ja kysyä, kuinka monen mielestä maapallo olisi parempi ilman ihmisiä. Kuka olisi valmis painamaan nappia ja tuhoamaan silmänräpäyksessä koko ihmiskunnan? – Vaikka napinpainajia ei yleensä löytynytkään, aina oli kuitenkin niitä, joiden mielestä maailma olisi parempi paikka ilman ihmisiä, koska elämä olisi silloin paljon rikkaampaa ja monimuotoisempaa kuin nyt.

 Ja kuten aina filosofian tunneilla, provosoivan kysymyksenasettelun tuloksena syntyneistä näkökulmista edettiin käsitteiden määrittelyyn ja edelleen jatkokysymyksiin – ja keskusteluun, joka opetusryhmien vaihtelevien kokoonpanojen takia oli välillä laadukasta, välillä taas sitä tasoa, että opettaja oli jo lähes valmis painamaan nappia itse … – Alan Weismanin kirjassa Maailma ilman meitä (2007, suom. Ulla Lempinen ja Tiina Ohinmaa, 2008, Atena) lähestytään samaa aihetta, ajatuksia herätellen: millainen maailma olisi, jos ihmiskunta katoaisi kokonaan?

Tässä vaiheessa tosikko tuhahtaa ja toteaa, että ei ihmiskunnan yhtäkkinen täydellinen tuhoutuminen ole mahdollista: mitään ihmistuhonappia ei ole olemassa. Eipä tietenkään, eikä Weisman sellaisesta puhukaan, vaikka viittaakin siihen, ettei ihmiskunnan tuho täysin mahdoton ole. Esimerkiksi jonkin superviruksen kehittyminen saattaisi kyseenalaistaa olemassaolomme tällä planeetalla – ellemme sitten tee sitä itse omilla toimillamme, pilaamalla ympäristömme ja elinmahdollisuutemme. Weismanin kirjassa on kyse ajatuskokeesta, jonka avulla voidaan paljastaa konkreettisella tavalla ihmiskunnan mittava vaikutus ympäristöönsä – ja toisaalta taas osoittaa luonnon valtava uusiutumiskyky.

Maailma ilman meitä yllätti minut lukukokemuksena: ajattelin ensin vain selailevani kirjan läpi mahdollisia kiinnostavia kohtia etsien, mutta teos koukuttikin jo heti alussa, jossa kuvaillaan Puolassa sijaitsevaa Euroopan viimeistä ikimetsää. Siellä monisataavuotiaiden tammien lehvästöjen alla voi kokea arkaaista tunnelmaa ja löytää kosketuksen aikakauteen, jolloin ihminen ei vielä ollut turmellut kaikkea. – Ja Puolan Bialowiezasta Weisman siirtyy New Yorkiin, Manhattanille, ja pohtii, miten pian tuo urbaani saari vähitellen palautuisi luonnontilaan, jos ihmiset katoaisivat. Viemäriverkostosta ja metrotunneleista huolehtivat pumput lakkaisivat toimimasta, ja tunnelit täyttyisivät vedellä. Lopulta tukirakenteet pettäisivät ja tunneleiden katot romahtaisivat. Manhattanin kaduille syntyisi jokia ja linnut ja kasvit valtaisivat rakennukset. Vähitellen kaupunki raunioituisi, rakennukset muuttuisivat kivikasoiksi.

Alan Weisman on haastatellut teostaan varten lukuisia asiantuntijoita, matkustellut ympäri maailmaa ja tehnyt taustatyön huolellisesti. Yksityiskohtaiset kuvaukset ihmisettömässä maailmassa tapahtuvista kehityskuluista ovatkin paitsi vakuuttavia niin myös kiehtovia. Esimerkiksi tuohon New York-jaksoon Weisman paneutuu useiden sivujen ajan – ja paitsi että hän kuvailee, millaiseksi Manhattan todennäköisesti muuttuisi ilman ihmisiä, hän myös kertoo, millainen alue on aikoinaan ollut. 

Kirjan kuvaukset ihmisen vaikutuksesta elinympäristöönsä esihistoriallisina aikoina ovat tyrmistyttävää luettavaa. Lähdettyään alkukodistaan Afrikasta ihminen aiheutti tuhoa kaikkialla, minne hän meni. Heimot polttivat suuria alueita metsää, koska avoin maa oli otollisempaa metsästykselle kuin tiheä metsä. Ja maanviljelys kaskikulttuureineen tuhosi loput. Moni laji menehtyikin sukupuuttoon ihmisen takia jo tuhansia vuosia sitten. Meille tunnetuimpia niistä on mammutit, mutta samoin kävi myös esimerkiksi Amerikan suurille nisäkkäille – megafaunalle, kuten Weisman suurikokoista lajistoa kutsuu. Tähän joukkoon kuului mm. kookkaat laiskiaiset, joista suurin oli eteläamerikkalainen jättiläislaiskiainen: se painoi noin 6000 kiloa eli oli suunnilleen norsun kokoinen. 

On erikoista, että Afrikassa, jossa ihminen on vaikuttanut kaikkein pisimpään, on myös maapallon runsain lajisto. Syy tähän on kuitenkin yksinkertainen: muut eläimet sopeutuivat ihmiseen petona pitkän ajan kuluessa ja oppivat varomaan tätä. Mutta muualla maailmassa ihminen saapui yllättäen ja onnistui siksi aiheuttamaan hirvittävää tuhoa. – Samaa tekevät monet ihmisen mukanaan tuomat lajit, kuten kissa. Monilla ihmisen asuttamilla alueilla ei luonnolliseen lajistoon kuulu pienikokoista kissaeläintä, ja siksi evoluutio ei ole kehittänyt linnuille mitään valmiuksia kissapedon kohtaamiseen.

Weismanin kirjassa esitetäänkin tutkimustilastoihin perustuva arvio, jonka mukaan kissat tappaisivat vuodessa USAssa satoja miljoonia lintuja, ehkä jopa miljardi yksilöä. Huima luku: ja paljonkohan tuo on koko maailmassa? Raadollisinta kotikissojen toiminnassa on ihmisten suopea avunanto tähän massamurhaan: ihminen tarjoaa kissalle suojan ja ruokaakin – jonka saatuaan hyvin ravittu ja levännyt tappaja voi lähteä saalistamaan. Ja kissahan saalistaa, vaikka sillä ei olisi nälkäkään. Kissat ovat ihan mukavia lemmikkejä, mutta Weismanin kirja ei valitettavasti ole ainoa lähde, jossa niiden tuhovoimaan on viitattu.

Jos ihmiset poistuisivat, niin ainakin osa kissoista selviytyisi ja jäisi lintujen riesaksi tulevaisuudessakin. Mutta moni muu siivekkäitä uhkaava asia poistuisi. Esimerkiksi radiomastot: uhreja pelkästään USAssa 500 miljoonaa vuodessa. Autot tappavat 60-80 miljoonaa ja metsästys noin 120 miljoonaa lintua vuosittain (USAssa). Ehkä pahin on kuitenkin ikkunat, joihin on arvioitu törmäävän kuolettavasti jopa miljardin linnun vuosittain USAssa. – Suuria lukuja: ja tässä oli otettu esille pelkästään linnut …

Weisman ei erityisesti julista kirjassaan mitään moraalisaarnaa: hänen ei tarvitse, sillä jokainen lukija ymmärtää luonnonsuojelullisen näkökulman muutenkin. Minne tahansa päin maailmaa Weisman kirjassaan luo silmäyksen, kaikkialla näkyy ihmisen luontoon repimät haavat – ja tulevaisuus näyttää yhä synkemmältä. Pohdiskeltavaa tarjoaa esimerkiksi meriin päätyvän muovin ja muun roinan määrästä kertova luku. Suurten merivirtojen pyörteissä on käsittämättömän kokoisia muovi- ja roskalauttoja, jotka ovat satojen kilometrien pituisia. Meressä muovi pilkkoutuu pieniksi rakeiksi, mutta ei varsinaisesti häviä. Pieneliöt ahmivat muovia muun ruuan mukana, samoin linnut – ja lopulta sen kanssa tekemisiin joutuu koko meren eliöstö.

Petolliseksi esimerkiksi muoviroskasta Weisman ottaa erilaiset keinotekoisia rakeita hyödyntävät kuorintavoiteet. Niitä käytettäessä viemäristöön päätyy maailmassa triljoonia pieniä polyeteeni yms. murusia – ja lopulta ne kulkeutuvat mereen pieneliöiden ahmittavaksi. – Tässä kohdin omatuntoni on kuitenkin puhdas: kerrankin jokin ympäristöä saastuttava tuote, jota en ole käyttänyt …  

Ympäristöfilosofian syväekologisen suuntauksen mukaan elämän monimuotoisuus on itseisarvo, jota ihmisen tulisi kunnioittaa ja vaalia tyytymällä vain omien välttämättömimpien perustarpeidensa tyydyttämiseen. Käytännössä se tarkoittaa ainakin korkeasta elintasosta luopumista ja markkinatalouden jatkuvan talouskasvun lainalaisuuksille perustuvan systeemin radikaalia muuttamista. Toteutustavoista vallitsee kuitenkin rajuja näkemyseroja: joidenkin ajattelijoiden mukaan pyrkimys kunnioittavaan rinnakkaiseloon luonnon kanssa riittää, jotkut taas vaativat maapallon väestön huomattavaa vähentämistä.

Weisman sivuaakin kirjan lopussa näitä ajatuksia: maailmanlaajuisella yhden lapsen politiikalla saataisiin kieltämättä paljon aikaiseksi. Väestö vähenisi jo muutamassa vuosikymmenessä kohtuulliselle tasolle. Tosin jossain vaiheessa yhden lapsen politiikasta olisi luovuttava, sillä muutenhan päätyisimme lopulta siihen, että ihmissuku sammuisi kokonaan, ja Weismanin kuvaama visio ihmisettömästä maailmasta toteutuisi.

– Vaikka Weismanin Maailma ilman meitä antaakin aika lohduttoman kuvan ihmisen historiasta maapallon pahimpana petona, on siinä toivoakin. Sillä kävi miten kävi, niin luonto voittaa joka tapauksessa. Jos ihmiskunta onnistuu saavuttamaan tasapainon ympäristönsä kanssa, se on luonnolle hyvä asia. Mutta jos ihminen epäonnistuu, silloin hän tuhoaa paitsi elinympäristönsä niin myös itsensä. Lopulta ihmisen olemassaolosta ei olisi muuta jälkeä kuin avaruudessa kohti tuntemattomia aurinkokuntia etenevät radioaallot. Ehkä joku älykäs olento jossakin pystyisi vastaanottamaan signaalin, seuraamaan vuosikymmeniä lähetystä (toivottavasti kyseessä olisi joku tarkoitukseen sopiva kanava – esimerkiksi Iskelmäradio välittäisi ihmiskusta melko vajavaisen kuvan) ja tulkitsemaan ihmiskunnan nousun ja tuhon.

Kuitenkaan luonto ei siinäkään tapauksessa häviä: sillä on aikaa odottaa ja korjailla haavojaan satatuhatta vuotta, enemmänkin. Eniten ongelmia tuottaisivat radioaktiiviset ydinjätteet, mutta onneksi niidenkin aiheuttamat vaarat olisivat maapallon laajuuteen suhteutettuna hyvin paikallisia. – Ja lopulta elämä olisi taas maapallolla mallillaan, runsasta ja monimuotoista.

Kunnes joku paviaani keksii nousta kahdelle jalalle ja lähteä tallustelemaan Afrikasta uusille metsästysmaille.

—————–

Lisäys:

Alan Weismanin kirjan omilta esittelysivuilta löytyy englanniksi ihmisen katoamisen seurauksia havainnollistava kaavio.

Eli siis täältä: http://www.worldwithoutus.com/did_you_know.html

Read Full Post »

Older Posts »

%d bloggers like this: