Tervetuloa Jyväskylään, Dalai-lama!

Dalai-lama antoi Mannerheimille valkoisen silkkiliinan vietäväksi Venäjän keisarille Nikolai II:lle. Mannerheim puolestaan päätti ojentaa Dalai-lamalle seitsemästi laukeavan browning-pistoolin: ”Ajathan olivat sellaiset, että pyhäkin mies joskus voi tarvita paremmin pistoolia kuin rukousmyllyä!” Mannerheim kirjoitti muistelmissaan. Dalai-lama oli nauraen ottanut lahjan vastaan.

Tuo sama nauru näyttää nykyisessäkin reinkarnaatiossa olevan tallella.

Anekdootti Mannerheimin lahjasta Dalai-lamalle löytyy Mannerheimin muistelmien lisäksi presidenttiehdokas Pekka Haaviston viime syksynä ilmestyneestä teoksesta Anna mun kaikki kestää. Sovinnon kirja (2011, WSOY). Kirjassaan  Pekka Haavisto kertoo mm. tapaamisistaan Tiibetin hengellisen johtajan Dalai-laman kanssa. (Tapauksesta voi lukea täältä Haaviston kirjoittamasta Apu-lehden artikkelistakin.)

Pekka Haavisto on tavannut Dalai-laman useamminkin, viimeksi viime vuonna. Yli sata vuotta sitten Kaukoitään suuntautuneella tutkimusmatkallaan Mannerheim tapasi nykyisen Dalai-Laman edeltäjän, joka oli tuolloin 32-vuotias poliittinen pakolainen. Tapaus on noussut nettikeskusteluissa esille nyt, kun presidenttivaalien ehdokkaista Sauli Niinistö on ilmoittanut vaalitenteissä, että hän ei tapaisi Dalai-lamaa talouspoliittisista syistä. Haaviston näkemys on erilainen, ja onkin jokseenkin kiinnostavaa, että marsalkka Mannerheimin jalanjäljillä kulkeekin vihreä sivari – kokoomuspoliitikko taas kuuntelee kommunistisen puolueen hallitseman Kiinan vaatimuksia.

Toki asetelma on haasteellinen: osoittaako myötätuntoa miehitettyä Tiibetin kansaa kohtaan vai totellako kauppakumppanin (Suomen tavaraviennistä Kiinaan n. 5 prosenttia) sanelupolitiikkaa? Tämä on yksi niistä arvokysymyksistä, joka nousee näissä vaaleissa vedenjakajaksi ehdokkaiden välille.

On eri asia ainoastaan puhua ihmisoikeuksien tärkeydestä kuin olla myös valmis seisomaan sanojensa takana. Ja on eri asia ainoastaan puhua huolestaan demokratiavajetta kohtaan kuin olla valmis ilmaisemaan myötätuntoa miehitetyn kansakunnan demokraattisille pyrkimyksille. Mutta eipä taida tällaisilla pohdinnoilla mitään merkitystä olla.  Liian moni suomalainen äänestää mieluummin siitä, millaisen pariskunnan he näkevät isännöimässä Linnan juhlia itsenäisyyspäivän televisiolähetyksessä.

Mannerheim jatkaa muistelmissaan kuvausta Dalai-lamasta. Ei jää epäselväksi, millaista luonteenlaatua Mannerheim itse arvostaa (Matka Aasian halki: päiväkirja matkalta Kaspianmeri–Peking I–II. Suom. Emerik Olsoni):

Missään tapauksessa hän ei näyttänyt henkilöltä, joka on alistunut näyttelemään Kiinan hallituksen toivomaa osaa, vaan päinvastoin sellaiselta, joka ainoastaan odottaa tilaisuutta sekoittaakseen vastapelaajansa kortit.

Eräs pelisiirto nykyisellä Dalai-lamalla on ollut luopuminen Tiibetin poliittisen johtajan roolista viime vuoden maaliskuussa. Nykyisin hän on pelkästään Tiibetin hengellinen johtaja. Voisi kuvitella, että näin myös mahdolliset tapaamiset hänen kanssaan eivät ole painoarvoltaan enää niin merkityksellisiä kauppapoliittisissa suhteissa, vaikka toki Dalai-laman symbolinen arvo edelleen säilyy. Dalai-lama on myös sanoutunut irti Tiibetissä aikoinaan vallinneesta papiston vallasta, jota voisi verrata perustellusti diktatuuriin. Vuonna 1989 Nobelin rauhanpalkinnon  saanut hengellinen johtaja vannookin demokratian nimeen.

Valitettavan usein talouskeskeinen politiikka on sokea kaikelle muulle. Voikin olla, että Niinistö sortui Dalai-laman kohdalla arviointivirheeseen. Viime vuonna Dalai-lama tapasi mm. Valkoisessa talossa Yhdysvaltojen presidentin ja esimerkiksi Virossa valtiojohtoa, myös presidentin. Tapaamiset olivat luonteeltaan valtiovierailua epävirallisempia, sillä Tiibetillä ei ole itsenäisen valtion asemaa. Totta kai Kiina on tällaisistakin tapaamisista ollut nyreissään, mutta muistettava on, että ei viennistä riippuvainen Kiinakaan voi kauppasuhteitaan jäädyttää yhden hengellisen johtajan vierailujen takia.

Ihmisoikeuksista paljon puhunut Tarja Halonen on onnistunut istumaan 12 vuotta vältellen Dalai-lamaa aikataulusyihin ja muuhun vedoten. Hän ei ole kyennyt muilta kiireiltään järjestämään edes epävirallista tapaamista, mikä lienee olisi tässä se diplomaattisin muoto. Kiinnostavaa olisikin nähdä, miten maailmalla uutisoitaisiin, jos Suomen presidentti rehellisesti ilmoittaisi, ettei hän voi tavata Dalai-lamaa Kiinan painostuksen vuoksi. Gallup-tutkimusten mukaan se tilanne voi pian olla käsillä.

_ _ _ _ _

Pekka Haavisto kertoo kirjassaan, että Suomen historia tarjoaa hyviä keskustelunavauksia rauhan sopimiseen. Meidän on täytynyt löytää sovinto kansakuntana vuoden 1918 tapahtumien jälkeen ja uudelleen itäisen naapurimme kanssa toisen maailmansodan loputtua. Meillä on siis kansakunnan muistissa reilusti sovinto-osaamista, jota voi jakaa muillekin. Ja meillä on myös omakohtaista kokemusta siitä, miten tärkeää on, kun maailma ei täysin hylkää vaan osoittaa edes myötätuntoa itsenäisyytensä puolesta kamppailevalle pikkuvaltiolle.

Jos (ja gallup-ennusteiden mukaan myös kun) Sauli Niinistö valitaan presidentiksi, niin ei kannata Dalai-laman silti Suomea matkoillaan kokonaan väliin jättää: kyllä täältä löytyy kyläpaikkoja, joissa on vielä sydäntä jäljellä ja myös rohkeutta osoittaa, että suomalaiset tuntevat huolta muustakin kuin omasta talouskasvustaan.

Siispä tervetuloa vaikka Jyväskylään, Dalai-lama! Lupaan keittää kahvit ja tarjota pullatkin Suomen virallisena kansalaisena. Englantini ei ole erityisen sujuvaa, mutta kyllä minä elämän arkipäiväisistä ihmeistä osaan jutustella, hyvistä kirjoista ainakin, ja varmasti myös maailman tapahtumista. 

Uskon ja toivon, etten ole ainoa lajiani. Meitä on Suomessa monta.

Read Full Post »

Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

Vaikka en olekaan mikään intomielinen kuntoilija, olen toisinaan harrastanut juoksemista. Sanon toisinaan, sillä yleensä joko laiskuus tai tietyt perusongelmat (nilkka, polvi) ovat tyrehdyttäneet motivaation olemattomiin ennemmin tai myöhemmin. Kuitenkin melkein joka kevät tulee lenkkarit kaivettua esiin, ja joinakin vuosina vire on kestänyt pitkälle syksyyn, jopa talveenkin. Mutta vain joinakin vuosina – usein taas säännöllinen lenkkeily on lopahtanut vuodeksi, pariksikin.

Pitkänperjantain kärsimysteemaa kunnioittaen kävin pitkästä aikaa kunnon lenkillä. Ei tuntunut kovin hyvältä, mutta ei erityisen pahaltakaan: hapenotto ja lihaskunto ovat alamaissa, mutta kun on joskus juoksua harrastanut, osaa kuunnella kehoa ja askeltaa sen mukaan. Hengitys ei vielä löydä oikeaa rytmiä, ja jalat ovat arat (tottuneet viime kuukausina lähinnä kävelemään olohuoneen matolla …). Asfaltille ei ole asiaa,  pururadalla ylämäet menevät kävelyksi. Se ei kuitenkaan haittaa: tämä on alku, ja jos kaikki sujuu kuten aiempinakin keväinä, parin kuukauden päästä hölkkääminen tuntuu jopa hyvältä.

 Jonkinlaisen kimmokkeen keväinen lenkille lähtö kuitenkin vaatii. Tällä kertaa se oli Haruki Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (ilm. 2007, suom. Jyrki Kiiskinen, 2011, Tammi). Teoksessa kirjailija Murakami kertoo intohimoisesta harrastuksestaan, juoksemisesta, jonka hän aloitti 33-vuotiaana samoihin aikoihin, kun hänen kirjailijan uransa kunnolla käynnistyi (Murakami on syntynyt v. 1949, ja hänen kolmas romaaninsa Suuri lammasseikkailu ilmestyi v. 1982 – kahta ensimmäistä romaaniaan Murakami pitää heikkoina.) – Kirjoittaessaan juoksemisesta kertovaa kirjaansa Murakami on 58-vuotias ja juoksee päivittäin. Hän juoksee maratoneja ja käy triathlon-kilpailuissa. Liikunta on hänelle elämäntapa ja juokseminen filosofia, joka hyödyttää myös kirjailijan työtä: 

Suurimman osan siitä, minkä tiedän kirjoittamisesta, olen oppinut juoksemalla joka päivä. Nämä oppitunnit ovat käytännönläheisiä ja ruumiillisia. Kuinka paljon voin painostaa itseäni? Kuinka pitkä lepo kuuluu asiaan – ja kuinka paljon on liikaa? Miten pitkälle voin mennä, niin että lopputulos on yhä kelvollinen ja johdonmukainen? Milloin tekstistä tulee ahdasmielistä ja jäykkää? Missä määrin minun pitäisi tiedostaa ulkomaailma, ja missä määrin minun pitäisi keskittyä sisäiseen maailmaani? Missä määrin luottaa kykyihini, ja milloin minun pitäisi alkaa epäillä itseäni? Tiedän että tuotantoni olisi ollut huimaavan erilaista, ellei minusta olisi tullut kestävyysjuoksijaa samalla kun minusta tuli romaanikirjailija. Miten erilaista? Vaikea sanoa. Mutta jokin olisi täysin toisenlaista.

Vaikka olenkin vain ailahtelevainen sunnuntaijuoksija, tunnistan heti, mistä Murakami puhuu. Aina silloin, kun olen kyennyt harrastamaan lenkkeilyä vuoden tai edes puolikin vuotta yhtäjaksoisesti, käsitys omasta itsestä ja suorituskyvystä on ollut parhaimmillaan, ajankäyttö tehokkaimmillaan. Joku voisi väittää, että syinä ovat olleet parempi kunto ja jaksaminen, happipitoisemmat aivot jne., ja on myönnettävä, että tokihan sellaisillakin tervehdyttävillä vaikutuksilla oma merkityksensä on. Mielestäni omalla kohdallani kyse on ensisijaisesti ollut aina paremmasta oman mielen ja fysiikan hallinnasta, johon kolmisen kertaa viikossa juostu lenkki hyvin koulii (ikinä en ole juossut kerran päivässä, tuntuu aivan ylimitoitetulta). Keskittyminen, pitkäjänteisyys ja yleensäkin asioihin tarttuminen tuntuvat vaivattomilta, kun laiskuuttaan vastaan hangoittelevat laiska sielu ja heikko ruumis ovat paremmassa ojennuksessa.

Liiallisuuksiin en kuitenkaan haluaisi mennä: kauhistuttaa ajatus lommoposkisesta juoksuhullusta, joka maaninen palo silmissään nielee kilometrejä toisensa jälkeen. Vaikka olen omallakin kohdallani huomannut, että hallinta ja itsekontrolli parantavat tuloksia, eivät ne mielestäni ole pelkästään hyväksi. Voi ajautua omaan päänsä sisäiseen totalitarismiin, jossa ehdottomat säännöt ja velvoitteet säätelevät koko elämää. – Mutta se, mikä ei sovi minulle, voi sopia muille. Kun lukee Murakamin kirjaa, vaikuttuu hänen kestävyysjuoksuharrastuksensa lisäksi yleensäkin hänen kurinalaisuudestaan. Kirjailijan koko elämä tuntuu olevan hallittua ja kontrolloitua: esimerkiksi saadessaan ystäviltään kutsuja illanviettoihin hän vastaa kieltävästi, sillä nukkumaan pitää mennä ennen kymmentä – jotta jaksaa herätä viideltä kirjoittamaan.

Minä olen sivupolkujen ja sattumanvaraisten pysähdysten ystävä (kunhan niihin ei sisälly riskitekijöitä, sillä riskinsietokykyni on äärimmäisen heikko). Siksi minusta ei olekaan juoksemaan maratonia tai edes puolimaratonia, vaikka joskus olen ainakin jälkimmäisen tasoisessa kunnossa ollut. – Todellisen kestävyysjuoksijan luonteella varustettu pystyy sulkemaan kaikki asiat mielestään, jopa kärsimyksenkin, ja keskittymään vain juoksemiseen. Näin Murakami, kun 100 kilometrin ultramatkasta vajaa puolet on jäljellä ja jalat ”karjuvat ahdingossaan”: 

En ole ihminen. Minä olen kone. Minun ei tarvitse tuntea mitään. Taaperra vain eteenpäin. Toistan sitä kuin mantraa. Kirjaimellinen, mekaaninen toisto. Ja yritän kovasti kutistaa havaittavan maailman kapeimpiin mahdollisiin parametreihin. Minä näen vain maan kolme metriä edessäni, en mitään sen tuolla puolen. Koko maailmani koostuu kolmesta metristä maata edessäni. Sen pidemmälle ei tarvitse ajatella. Taivas ja tuuli, ruoho, ruohoa rouskuttavat lehmät, katsojat, kannustushuudot, järvi, romaanit, todellisuus, menneisyys, muisti, ne eivät tarkoita minulle mitään. Päästä kolme metriä eteenpäin – se on minun vaatimaton syyni elää ihmisenä. Ei, anteeksi, vaan koneena.

Murakami kuvaa, kuinka ultramatkan kriittisimmillä hetkillä oma persoona ja mieli väistyvät taka-alalle: oleellista on vain juokseminen. Luulen, että tämä on ideaalitila, jota kaikki pitkiä lenkkejä harrastavat ainakin jossain määrin tavoittelevat. Juokseminen rinnastuu eräänlaiseen meditaatioon, jossa mieli tyhjenee ja yksilö menettää merkityksensä. – Tietenkään en ole itse kokenut mitään niin totaalista kuin Murakami ultramatkallaan, mutta tunnistan fiiliksen. En ole ikinä oivaltanut joogan merkitystä (vaikka on tullut kokeiltua) tai rentoutumista (ei, ei sovi minulle, hermostun jo kun joku alkaa puhua aiheesta), mutta pitkillä lenkeillä minäkin olen parhaimmillani päässyt askelten ja hengityksen monotonisen rytmin kautta eräänlaiselle meditatiiviselle tasolle, jossa ajatukset alkavat kaikota taka-alalle.

Murakamin kaltaiseksi juoksukoneeksi minun luonteellani varustetusta tapauksesta ei kuitenkaan ole. Ei yksinkertaisesti enää kiinnosta jatkaa matkaa silloin, kun juoksu ei kulje. Meditatiivinen tilakin romahtaa heti, kun piina kasvaa liian suureksi.

Murakamin kirjaa suosittelen kaikille, jotka ovat joskus harrastaneet jotakin kestävyyttä vaativaa liikuntaa. Juoksemisen voi ajatella olevan vain universaalisti tuttu esimerkki: aivan yhtä hyvin Murakami voisi kirjoittaa hiihtämisestä, pyöräilystä, soudusta, uinnista jne. (pyöräilystä ja uinnista hän kertookin, sillä onhan kirjassa puhetta myös triathlonista). Ja voi kirjaa suositella myös kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille, ja erityisesti tietysti heille, jotka ovat lukeneet Murakamin kirjoja. – Murakami itse ei halua olla mikään juoksemisharrastuksen sanansaattaja. Hänen mielestään juoksemisen tuputtaminen ihmisille olisi yhtä typerää, kuin jos yrittäisi innostaa kaikkia kirjailijoiksi. Juoksemisen motivaation täytyy lähteä omasta itsestä:

Aina kun näen opiskelijoita, jotka on pakotettu juoksemaan pitkiä lenkkejä voimistelutunneilla, minä säälin heitä. Se on turhaa kidutusta, jos he kerran eivät pidä lenkkeilystä tai eivät ole tarpeeksi hyvässä kunnossa. Haluan aina neuvoa opettajia, etteivät he pakottaisi kaikkia yläasteikäisiä oppilaita juoksemaan samoja matkoja, mutta epäilenpä ettei kukaan kuuntelisi minua. Sellaisia koulut ovat. Tärkein asia jonka opimme koulussa on se, että tärkeimpiä asioita ei voi oppia koulussa.

Tuo viimeinen virke on muuten niin hyvä, että saisikohan sen mitenkään ujutettua seuraavaan peruskoulun valtakunnalliseen opetussuunnitelmaan. Sopisi hyvin kohtaan ”Opetuksen keskeiset sisällöt ja tavoitteet” …

– – – – –

Tänään ilma on loistava, ja heti kun aamukahvi on riittävästi vajunnut vatsassa, täytyy vetää lenkkitossut jalkaan. Jos olisin parikymmentä vuotta nuorempi, loikkisin kuin nuori varsa kevätauringossa. Nyt askel on vaatimattomampi. Pääasia, että on taas herätty horroksesta.

Read Full Post »

Ihan kakaroita

Jos on pyöritellyt levysoittimessaan ahkerasti Patti Smithin upeita 1970-luvun tuotoksia Horses (1975) ja Easter (1978), kannattaa lukea omaelämäkerrallinen teos Ihan kakaroita (2010, suom. Antti Nylén, WSOY, 2010). Siinä Smith kertoo hänen ja valokuvataiteilija Robert Mapplethorpen yhteisestä taipaleesta kohti taiteilijuutta ja kuuluisuutta. Alku on hippeilevän romanttinen: kaksi nuorta, rahatonta ja asunnotonta taiteilijanalkua tapaavat New Yorkissa kesällä 1967. Ja loppu koruttoman surullinen: Mapplethorpe kuolee aidsiin keväällä 1989. – Välissä kerrotaan Smithin ja Mapplethorpen tarina. Tai oikeastaan Pattin ja Robertin, sillä Smith kirjoittaa henkilökohtaisesti ja valtaosa kirjasta käsittelee aikaa, jolloin Patti oli pelkkä Patti ja Robert pelkkä Robert. Kuuluisuudesta ei ollut tietoakaan. 

Aluksi kyse on rakkaussuhteesta, mutta pysyvämmiksi siteiksi Pattin ja Robertin välille muodostuvat yhteisymmärrys taiteen ja luovuuden merkityksestä sekä ystävyys, joka kestää myös ristiriidat (esim. sen, kun Robert tajuaa olevansa homoseksuaali) ja erilleen kasvamisen. – Vaikka Smith kertoo avoimesti elämänvaiheistaan, tuntuu välillä siltä, että paljon asioita jää piiloon. Esimerkiksi rakkauden kesän ja sitä seuraavan ”romanttisen” ajanjakson kuvaus keskittyy yllättävän paljon arkisiin huomioihin: rahan ansaitsemiseen, asuntoon ja sen sisustamiseen, elokuviin, musiikkiin jne. Tunteistaan Robertia kohtaan Patti puhuu säästeliäästi: vaihdetaan kyllä lahjoja, piirretään yhdessä, ihaillaan toisen taidetta – mutta nuoren rakkauden siirappi puuttuu, sitä ei tunnu löytyvän edes rivien väleistä.

Ihan kakaroita on kiinnostava paitsi taiteilijuuden niin myös ajankuvan kannalta. 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun New York on käsittämätön taiteen ja musiikin legendojen tihentymä, keskiössään tietenkin Andy Warhol kumppaneineen. Samaan ilmiöön mahdollinen lukija on luultavasti törmännyt aiemminkin, jos on sattunut lukemaan jonkun tuon ajan newyorkilaisen kulttuuripersoonan elämästä. – Tähän joukkoon Patti ja Robert pääsevät mukaan muuttaessaan asumaan Chelsea-hotelliin, jossa satunnaisesti tai pysyvämmin majaili noihin aikoihin paljon taiteilijoita ja muusikoita (hotellin esittelyistä päätellen heitä on aina ollut runsaasti hotelliin majoittuneiden joukossa). Moni aikakauden musiikkia kuunteleva antaisi varmasti paljon aikamatkasta Chelsea-hotellin yhteydessä sijaitsevaan El Quixote –ravintolaan vuoden 1969 elokuussa:

Minulla oli pitkä laivastonsininen viskoosimekkoni, jossa oli valkoisia pikkuja, ja olkihattu: olin Eedenistä itään -asussani. Pöydässä vasemmalla puolellani Janis Joplin yhtyeineen piti hovia. Äärimmäisenä oikealla olivat Grace Slick ja The Jefferson Airplane sekä joitakin Country Joe and The Fishin jäseniä. Taimmaisessa pöydässä oven edessä istui Jimi Hendrix, joka riiputti päätään ja söi hattu päässä, nenätysten jonkun blondin kanssa. Kaikkialla istui muusikoita, ja pöydille heidän eteensä oli katettu kukkuraisia annoksia katkarapuja, salsa verdeä ja paellaa sekä sangriakannuja ja tequilapulloja.
       Seisoin siinä hämilläni, mutta en tuntenut itseäni tunkeilijaksi. Chelsea oli minun kotini, El Quixote minun baarini. Paikassa ei ollut järjestysmiehiä eikä minkäänlaista sisäpiiritunnelmaa. Muusikot olivat siellä Woodstock-festivaalin takia, mutta hotellielämä oli pannut minut niin pahasti pimentoon kaikesta, etten tiennyt mitään koko festivaalista tai siitä, mitä se merkitsi.

21-vuotiaana Patti Smith ei vielä tiedä, että jonakin päivänä myös hänet mainitaan matkaoppaissa Chelsea-hotellissa majailleiden kuuluisuuksien nimilistassa: Jack Kerouac, Dylan Thomas, Bob Dylan, Janis Joplin, Arthur C. Clarke, Arthur Miller, Dee Dee Ramone, Sid Vicious jne. Patti ja Robert asuvat ensin hotellin pienimmässä huoneessa, sitten huoneessa numero 204, jonka naapurissa Dylan Thomas aikoinaan joi itsensä hengiltä.  Hotelli onkin nuorille taiteilijanaluille virikkeellinen ympäristö, jossa syntyy paljon kontakteja ja neuvoja jaellaan auliisti.

Chelsea-hotellista on tehty paljon lauluja, yksi kuuluisimmista (ainakin niin kuuluisa, että minäkin olen sen kuullut) lienee Leonard Cohenin Hotel Chelsea. Lauluntekijän itsensä mukaan se kertoo Janis Joplinista. Joplin ei ollut mikään kaunotar ja tuskin Cohenillakaan olisi ollut tuohon(kaan) aikaan pääsyä ensirakastajan rooleihin. Mutta musiikillinen karisma ja omalaatuisen upea lauluääni korvaavat molemmilla ulkonäköpuutteita. Musiikki mahdollistaa ja yhdistää. Vaikea sanoa, kuinka paljon laulu perustuu tositapahtumiin, loppu kuitenkin on kauneudessaan uskottava:

I remember you well in the Chelsea Hotel
you were famous, your heart was a legend.
You told me again you preferred handsome men
but for me you would make an exception.
And clenching your fist for the ones like us
who are oppressed by the figures of beauty,
you fixed yourself, you said, ”Well never mind,
we are ugly but we have the music.”

Leonard Cohenin esityksen voi kuunnella ja katsella helposti Youtubessa.   – Myös Patti tutustuu hotellissa Janis Jopliniin. Valitettavasti päihdehuuruinen elämä koituu niin Joplinin kuin monen muunkin muusikon kohtaloksi. Jimi Hendrix kuolee 18. syyskuuta 1970 ja Janis Joplin pari viikkoa myöhemmin, 4. lokakuuta. Smithin kirjassa heidän kuolemansa on mainittu samalla sivulla. Patti ei itse juurikaan käytä päihteitä, tai ainakaan sellaisesta ei kirjassa kerrota. Robertille kyllä maistuu LSD ja muukin.

Yllättäviäkin puolia Patti Smithin urakehityksestä löytyy. Hän ei aloittanutkaan musiikin parissa, vaan kirjoitteli aluksi runoja ja harrasti kuvataidetta. Mutta kun ajattelee tarkemmin, ei se ehkä niin yllättävää olekaan. Naispuolisia esikuvia blues/rock-artisteissa ei juurikaan ollut, ensimmäisiä voimahahmoja varmaankin olivat juuri nuo Janis Joplin ja Jefferson Airplanen Grace Slick. – Kun Smith viimein alkoi tehdä musiikkia, jälki oli vakuuttavaa. Debyyttialbumi Horses on kestänyt hyvin aikaa, ja ilmestyessään se on varmasti ollut tapaus rockpiireissä. Runoilijan kädenjälki näkyy sanoituksissa ja joidenkin kappaleiden esityksissäkin on runon lausumisen tunnelmaa. Näin Patti Smith kertoo kirjassaan:

Viimeisenä esitimme ”Glorian” muodossa, johon se oli muutaman viimeksi kuluneen kuukauden aikana asettunut: minun ”Oath”-runoni ja Van Morrisonin upean klassikon yhdistelmäksi. Se oli alkanut Richard Hellin kuparinvärisellä Danelectro-bassolla, jonka olimme ostaneet häneltä 40 dollarilla. Minulla oli ajajtus, että soittaisin itse tuota bassoa, ja koska se oli pienikokoinen, arvelin, että se pysyisi käsissäni. Lenny näytti, miten E soitetaan, ja samalla kun soitin nuotin, lausuin säkeen Jesus died for somebody’s sins but not mine. Olin kirjoittanut nuo sanat pari vuotta aiemmin eräänlaiseksi olemassaolon julistukseksi, jolla lupaisin ottaa vastuun omista teoistani. Kristusta jos ketä vastaan kannatti kapinoida, hänhän oli kapina itse.

Hieno kappale, senkin voi kuunnella Youtubessa, jos ei ole varaa hankkia koko levyä. Patti Smithin Gloria kuuluu sarjaan ”alkuperäistä paremmat cover-biisit”. Kiinnostavaa on tuo Oath-runon julistus: Jeesus kuoli jonkun syntien tähden mutta ei minun. Toimittajat ovat udelleet sen sanomasta Smithiltä useissakin haastatteluissa. Teksti on ymmärretty jopa ateistiseksi, mutta siitä ei ole kyse: Smith haluaa vain korostaa yksilön vapautta ja vastuuta. Runon lopussa alun ensimmäinen säe vielä toistetaan:

So Christ
I’m giving you the good-bye
firing you tonight
I can make my own light shine
and darkness too is equally fine
you got strung up for my brother
but with me I draw the line
you died for somebody’s sins
but not mine

Perisynti, Jeesuksen uhrikuolema ja tavallisille kuolevaisille jumalallisen epäloogisesti kohdentuva armo ovat kristinuskon ydintä, mutta samalla ne kuuluvat kristinuskossa juuri niihin asioihin, joihin itse olen suhtautunut hyvin kriittisesti nuoresta saakka. Smithin sanoissa on järkeä, ja painoarvoa niille antaa se, että Smith itse on uskonnollinen. Uskonnollisuutensa hän kuitenkin määrittelee itse eikä sitoudu tiukasti jonkin tietyn uskontokunnan oppeihin. Tähän saattaa olla syynä kotikasvatus: Smithin äiti oli Jehovan todistaja. Kun Smith irtaantui kotona saamistaan ajattelumalleista, tarvittiin kapinaa, mutta uskonnollisuus jäi. – Smithin uskonnollisuus näyttäytyy silloin tällöin kirjassa, jo alun saatesanoissakin. Niitä kirjan suomentaja Antti Nylén kommentoi esseekokoelmansa Halun ja epäluulon esseet (Savukeidas, 2010) kirjoituksessa Perseellisyys:

       Mikä sitten on uskonnollista taidetta? Kaikki taide. Paitsi huono taide, ei-taide.
       Olen näitä esseitä kirjoittaessani samalla suomentanut Patti Smithin omaelämäkerrallista proosateosta, ja kirjansa saatetekstissä hän lausuu, että ”taide kantaa viestiä Jumalalta, ja Jumalalle se pohjimmiltaan kuuluu”. Olen samaa mieltä – jos kohta myös sitä, että toiset taideteokset kuuluvat Jumalalle hieman enemmän kuin toiset.
       Patti Smithin ajatuksesta voi helposti johtaa toisen: jokainen tosi taiteilija on Jeesus, Jumalan ”poika”.

Nylénin ajatukseen tulee potkua, kun lukee hänen esseensä, joka luultavasti on hyvin provokatiivinen monen uskovaisen mielestä. Kirjoituksessaan Nylén käsittelee mm. taiteilija Pentti Otto Koskisen performanssia Perseveraatio (1976–). Siinä alaston taiteilija liikuttelee peukaloaan peräaukossaan, josta vuotaa verta taiteilijan reisille. Esseisti siteeraa Koskista, joka kutsuu performanssiaan ”uskonnolliseksi aktiksi” ja ”keskusteluksi Jumalan kanssa”. Perseveroimalla taiteilija alentaa ja häpäisee itsensä, tekee itsestään ”armon kerjäläisen”.

En tiedä, onko Patti Smith tarkoittanut saatesanojaan ymmärrettäväksi niin laajasti taidetta yleensä koskevaksi kuin Nylén tekee. Smith on osoittanut sanansa ensisijaisesti Robert Mapplethorpen taiteelle. Toisaalta Mapplethorpen taiteenkin kutsuminen ”Jumalasta peräisin olevaksi” on kyllä aika provokatiivista, sillä Mapplethorpen valokuvataiteesta löytyy paljon esimerkkejä mm. sadomasokistisesta kuvastosta. Hieman harmittaa, että Smithin teoksen suomentaja Antti Nylén ei ole analysoinut ”persekeskeisessä” esseessään Mapplethorpen melko tunnettua teosta, omakuvaa vuodelta 1978, jossa taiteilija poseeraa kameralle mustassa nahka-asussa, pitäen kiinni härkäruoskasta, jonka kahvan hän on työntänyt takapuoleensa. Härkäruoska on kuin paholaisen häntä, ja myös Mapplethorpen köyry asento ja haastava ilme tuovat mieleen klassisen paholaiskuvaston. ”Häntä” on vain hieman väärässä paikassa, ja siitä syntyy ristiriita, joka tekee kuvasta monitulkintaisen. Löytyisikö tästäkin itsensä häpäisyä ja pyrkimystä keskusteluun Jumalan kanssa? (Valokuva löytyy helposti netistä joko selailemalla Googlen kuvahakua asiasanalla Mapplethorpe tai hieman hakua tarkentamalla lisäämällä nimen perään bullwhip.)

Itse en näistä takapuolijutuista oikein innostu. Nylénille sen ilon suon, sillä kunnon esseistin tuleekin tarttua epäsovinnaisiin ajatuskehitelmiin. Ja Robert Mapplethorpella taas oli taiteilijan kutsumus, problemaattinen homoidentiteetti ja halu etsiä uutta taiteellisessa ilmaisussa. – 60-luvun lopulla kaulakoruja punovasta kukkaispojasta on kuitenkin pitkä matka sadomasokistisiin sessioihin. ”Uudistunut” Robert hämmentää ja järkyttää myös Pattia.  Kuitenkaan Robertin tarkoitus ei ollut erityisesti sensaatiohakuisuus:

       Hän ei ajatellut kuviensa sopivan kaikile. Kun hän ansimmäisen kerran pani hardcore-kuviaan näytteille, ne olivat X:llä merkityssä kansiossa, lasilaatikossa, kielletty alle 18-vuotiailta. Hän ei halunnut työntää kuviaan ihmisten kasvoille – paitsi minun, jos halusi kiusata minua. 
       Kun kysyin häneltä, mikä yllytti häntä ottamaan tuollaisia kuvia, hän vastasi vain, että jonkun oli se tehtävä ja että hän teki sen mielellään. Hän oli etuoikeutetussa asemassa päästessään näkemään äärimmäisiä seksiakteja, ja hänen mallinsa luottivat häneen. Hänen missionaan ei ollut paljastaa vaan dokumentoida seksuaalisuuden tiettyä puolta taiteessa, sillä kukaan ei ollut sitä aiemmin tehnyt.

1980-luku toi tullessaan homopiireille uuden ongelman. Aids levisi aluksi Yhdysvalloissa juuri homomiesten ja narkkareiden keskuudessa. Robertilla aids todettiin vuonna 1986, joten mahdollisesti hän on saanut viruksen jo ennen kuin on edes tiennyt koko taudin olemassolosta. – Ennen kuin Robert kuolee, Smith lupaa hänelle, että vielä jonakin päivänä hän kirjoittaa heidän tarinansa.

——

Ja vielä lopuksi eräs yksityiskohta. 70-luvun valokuvista on tullut ihailtua Patti Smithin tyyliä. Jotenkin olin naiivisti kuvitellut, että Smithin kaltainen rosoisen rockin esittäjä olisi pukeutunut huolettomasti, asiaa turhaa pohtimatta. Näin ei ole, eipä tietenkään: 

Minulle pukeutuminen oli vain tilaisuus näyttää siltä kuin esiintyisin ranskalaisessa uuden aallon elokuvassa. Minulla oli pari vaihtoehtoista tyyliä, kuten raidallinen V-aukkoinen paita ja punainen kaulahuivi, niin kuin Yves Montandilla Pelon palkassa, Seinen vasemman rannan beat-tyyli; vihreät sukkahousut ja punaiset balettitossut, tai oma versioni Audrey Hepburnin Rakastunut Pariisissa -tyylistä: pitkä musta villatakki, mustat trikoot , valkoiset sukat ja mustat Capeziot. Käsikirjoituksesta riippumatta olin yleensä valmis noin kymmenessä minuutissa.

Tuolle kymmenelle minuutille kuitenkin nostan hattua.

Read Full Post »

Minä Cheeta

Kun tarina on riittävän hyvä, haluaisi uskoa sen olevan myös totta. Vanhojen Tarzan-elokuvien komedia-osuuksista vastanneen simpanssin, Cheetan, ”omaelämäkerta” on juuri sellainen tarina. Minä Cheeta (2008, suom. Marja Helanen-Ahtola, WSOY, 2009) on pitkän linjan kasvukertomus, joka kuljettaa päähenkilönsä villistä ja vaarallisesta Afrikan viidakosta Hollywoodin seurapiirielämään ja elokuvien tuomaan kuuluisuuteen – ja lopulta eläkepäiville taideharrastusten pariin Palm Springsiin. Siellä Cheeta nauttii maailman vanhimman simpanssin itseoikeutetusta asemasta ja muistelee roolejaan kaikkien aikojen komeimman alfauroksen rinnalla.

Meitä oli Tarzan, minä ja Jane, ja me asuimme metsässä jyrkänteen laella. Jyrkänne kohosi paljaina kallioina pilvien peittämän maailman ylle, missä villiheimot sotivat keskenään kaukana alhaalla. Me elimme unessa. Me osasimme puhua toisillemme ja eläimille, paitsi niille, joiden veri oli kylmää. Tarvittiin oikeastaan vain kaksi sanaa – ”aaaiiaiiaiiaiiaaaaiia-iiaiiaaa”, joka tarkoitti ”minä olen”, ja ”umgawa”, joka tarkoitti ”olkoon niin”.

Tarzan-elokuvat ovat olleet  Cheetalle satuja, joissa elämä täydellistyy noudattamaan selkeitä lainalaisuuksia: jyrkänteellä vietetään ideaalia ydinperhe-elämää, viholliset ovat voitettavissa, juonikuviot ovat selkeitä ja mikä tärkeintä, Cheeta saa peuhata mielin määrin ihailemansa Johny Weissmüllerin kanssa. – Valitettavasti ”jyrkänne-elämä” toteutuu vain hetkittäin elokuvien kuvauksissa, joita Cheeta kutsuu uniksi. Näytteleminen on uneksumista. Unen ja toden, aidon ja epäaidon käsitteet ovatkin tässä elämäkerrassa vahvasti läsnä, jo pelkästään senkin takia, että tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun suurimpaan unelmatehtaaseen, Hollywoodiin. Ja tietysti problematiikkaa syventää itse kertoja: simpanssi.

Apina on kertojana välillä piinallisen totuudenmukainen ja välillä taas viihdyttävän epäluotettava. Ihmiselle ominaisen itsesensuurin puute tuo esille intiimejä yksityiskohtia niin Cheetan itsensä kuin hänen elämäkerrassaan esiintyvien ihmisten elämästä. Harva näyttelijä tunnustaisi muistelmissaan käyttäneensä elokuvien kuvausten välillä vierähtäneet kuukaudet ja vuodet siten, että istui häkissä ja masturboi. Toisaalta taas apina on havainnoissaan välillä hyvin subjektiivinen ja oman suppean käsityskykynsä vanki: Cheeta esimerkiksi johdonmukaisesti ajattelee, että luonnonvaraisia eläimiä vangitsevat ihmiset pyrkivät ”pelastamaan eläimet luonnon armoilta” ja tekevät näin eläimille ainoastaan hyvää.  

Tietystikään kirjaa ei ole kirjoittanut Cheeta itse, vaan joku haamukirjoittaja (jota ei kyllä kirjan kansisivuilla mainita). Se ei kuitenkaan tarinan todenmukaisuutta vielä täysin kyseenalaista: vaikka kirjoittaja on joutunut käyttämään mielikuvitustaan apinan muisteloita luodessaan, ei mikään kertomuksessa ole niin mahdotonta, etteikö jotakin sen tapaista olisi periaatteessa voinut tapahtua. Ihan mahdollisilta vaikuttavat mm. seuraavat poiminnat:

– Cheeta ystävystyy Johnny Weissmüllerin kanssa. Cheetalle tämä suhde merkitsee suunnatonta ihailua ja rakkautta ”Tarzania” kohtaan, Weissmüller taas puolestaan pitää Cheetasta, koska hän yleensäkin on eläinrakas ja koska apina on tehnyt häneen vaikutuksen.
– Weissmüller käy silloin tällöin – kuvauksien välilläkin – hakemassa Cheetahin eläinhoitolasta ja vie tämän kotiinsa ja seurapiireihin maskottinaan.
– Cheetahilla on ongelmia Weissmüllerin vaimojen ja Janea esittävän Maureen O’Sullivanin kanssa (Cheeta on mustasukkainen ”Tarzanista”)
– Cheeta pääsee tahtomattaan todistamaan Hollywood-tähtien sekoiluja ja jopa seksuaalista kanssakäymistä.
– Cheeta onnistuu välttämään monien muiden elokuvissa näytelleiden lajitovereidensa kohtalon eikä päädy elokuvauransa jälkeen koe-eläinlaboratorioon tai lopetettavaksi.
– Cheeta on hämmästyttävän hyvässä kunnossa, vaikka se on jo 77-vuotias: simpanssit eivät vankeudessakaan hyvästä hoidosta huolimatta elä juurikaan 50 vuotta vanhemmiksi.

Miksipä ei, ja jos apina välillä vähän liioittelee, se suotakoon hänelle anteeksi. – Parhaimmillaan Cheeta on kuitenkin ruotiessaan suhdettaan Weissmülleriin/Tarzaniin. Siihen sisältyy paljon kaipuuta, haikeutta ja nostalgiaa, sillä yhteisiä hetkiä on kovin vähän (lähinnä kuvausten aikana), ja Tarzan-elokuvauran päätyttyä 40-luvun lopulla Cheeta ei enää tavannut Johnny Weissmülleria. Paitsi yhden kerran, 80-luvulla, kun Weissmüller on jo vanha ja kuolemansairas. Cheeta pääsee silloin vierailulle, joka on sentimentaalisuudessaan parasta Hollywood-luokkaa: kuolemaa tekevä, puhekykykynsäkin osittain menettänyt Tarzan hyvästelee uskollisen apinansa uima-altaan reunalla:

Johnny istui uima-altaan kolmannella portaalla, ulottumattomissa, selin minuun, ja minä törisin pitkään tyrmistyksestä. Pitkien, valkoisten suortuviensa alla hän oli kalju. Hän saattaisi hukkua, ajattelin, ja sitten se oli minusta hassua: minä pelkäsin Johnnyn hukkuvan. Tulin altaan viereen, ja Johnny käänsi päätään nähdäkseen minut ja kurkotti käsivarttaan reunalle – jos hän nojaisi taakse ja minä eteen, voisimme koskettaa. Minun onnistui huitaista hänen sormiaan kämmenelläni, ja olin menettää tasapainoni. ”Chee’a. Ys’ävä”, Johnny sanoi. ”Pa’as hi’on ys’ävä … ikinä.”

Tarina, jonka haluaisi olevan totta. – Mutta kun se ei ole. Koko Cheetan omaelämäkerran asetelmaan liittyy haamukirjoittajan tulkinnanvapauttakin paljon suurempi ongelma: Palm Springsin vanha simpanssiherra on täyttä valhetta. Ensinnäkään se ei ole maailman vanhin simpanssi vaan todennäköisesti suunnilleen viisikymppinen, ja toiseksi, se ei ole esiintynyt ainoassakaan Tarzan-elokuvassa eikä luultavasti missään muussakaan elokuvassa.

Tähän tyrmäävään paljastukseen päätyi pari vuotta sitten Richard D. Rosen, jolle tarjottiin mahdollisuus kirjoittaa Cheetan elämäkerta. Rosen ryhtyi innokkaana tutkimaan taustoja ja alkoi ensimmäiseksi selvittää sitä, miten ja tarkalleen milloin Cheeta päätyi Afrikasta Yhdysvaltoihin. Eläinten kouluttaja Tom Gentry lahjoitti Cheetan vuonna 1991 (pari vuotta ennen kuolemaansa) Dan Westfalille, Cheetan nykyiselle omistajalle ja hoitajalle. Gentryn mukaan hän oli tuonut Cheetan Liberiasta vuonna 1932 Pan Amin lennolla piilotellen tätä takkinsa alla. – Kun Rosen yritti selvittää Pan Amin mahdollisia lentoja noina vuosina, selvisi, että Atlantin ylittävät kaupalliset lennot aloitettiin vasta 1939.

Sellaisen erehdyksen voisi vielä kuitata pikkujutuksi. Mutta kun Rosen katsoi läpi useaan kertaan kaikki Tarzan-elokuvat, ei hän kyennyt todentamaan, että niissä missään olisi esiintynyt Palm Springsin Cheeta – lukuisia muita simpansseja kylläkin. Menetelmänä Rosen käytti lahjomatonta ”korva-vertailua”: simpansseilla korvien muoto ja yksityiskohdat muuttuvat hyvin vähän ikääntymisen myötä. Lisäksi Tom Gentryn tunteneiden ihmisten haastattelu kyseenalaisti Cheetan iän: Rosen sai selville, että Gentry oli tarinankertoja. Esimerkiksi Hubert Wells (eläinten kouluttaja, joka on ollut mukana tekemässä mm.  Babe suurkaupungissa -elokuvaa) on täysin vakuuttunut siitä, että Gentry sai ”Cheetansa” vuonna 1967, jolloin simpanssi oli vain kuuden tai seitsemän vuoden ikäinen. Eli Palm Springsin apinaherra olisikin nyt korkeintaan 49-vuotias. Ihan kunnioitettava ikä sekin simpanssille. (Rosenin artikkeli Cheeta-episodista löytyy Washington Post -lehdestä.)

Cheetan nykyisen omistajan Dan Westfalin kunniaksi mainittakoon, että heti kun Rosen esitti hänelle tutkimustensa tulokset, Westfal lisäsi Cheetahin kotisivuille tekstin, jossa ilmoitetaan, että Cheeta ei ehkä olekaan SE Cheeta ja että apinan ikäkin on todennäköisesti liioiteltu. Rosen ilmoitti kustantajalleen, että hän voisi tehdä kirjan Cheetasta, mutta aivan eri näkökulmasta. Idea ei kuitenkaan miellyttänyt kustantajaa – ja tuskin miellyttäisi lukijoitakaan, sillä on mukavampi uskoa satuun kuin kylmään realismiin.

Jotenkin minua surettaa ja säälittää tuo Palm Springsin Cheeta, jonka koko maine perustuu valheeseen – eikä apina itse edes tajua koko juttua. Kaikki vierailijat kyselevät Tarzanista, tulee fanipostia Tarzan-piirroksineen, katsellaan vanhoja Tarzan-elokuvia, on valokuvia Weissmülleristä ja muutakin samanaiheista roinaa. – Vaikka voihan asiaa tietysti ajatella toiseltakin kannalta: Palm Springsin apinaherra näkee unta olevansa simpanssi, joka esitti Cheetaa elokuvissa … Kyllä sellainen uni aina koe-eläimen arjen voittaa.

Read Full Post »

Petite Anglaise

Jos kirjoittaisin henkilökohtaisesta elämästäni blogia, tekisin sen anonyymisti. Ehkä teenkin: saattaahan minulla jossakin blogosfäärin nurkassa olla päiväkirja, jossa paljastan syvimmät tunteeni, salaisuuteni ja ihmissuhde-elämäni kiinnostavimmat yksityiskohdat. Mutta blogini osoitetta en kertoisi, sillä kun blogin kirjoittaja on kaikkien tiedossa, alkaa tekstien sisältöön vaikutta se, kuka niitä lukee. Itsesensuurin on silloin pakko säädellä aitoa ”vuodatusta”, muuten voi tulla hankaluuksia kotona, töissä ja ystävyyssuhteissa.  

Tätä ongelmaa käsittelee omaelämäkerrallisessa kirjassaan Catherine Sanderson, jonka omaan blogiin pohjautuva teos on samanniminen kuin hänen bloginsa: Petite Anglaise (Tammi, 2008). Nimi tarkoittaa pikku englannitarta. Sanderson alkoi pitää blogia asuttuaan jo vuosia Ranskassa. Kirjoittamalla hauskoja huomioita pariisilaiselämän moninaisuudesta Petite Anglaise sai melko pian runsaasti lukijoita – ja blogin suosiota kasvatti varmasti myös sen henkilökohtaisuus. Hyvin suorasukaisesti Petite Anglaise kuvaa blogissaan avioliittoaan ja kirjoittaa välillä kärkevästi työnantajastaan ja työpaikastaan, jossa hän työskentelee sihteerinä. Blogin lukijat saavat seurata varsin dramaattisiakin vaiheita, kun Petite Anglaise ihastuu toiseen mieheen, tekee syrjähypyn ja jättää miehensä. Vuoden kuluttua tämä blogituttavuutena alkanut suhde kuitenkin kaatuu.

Näistä blogin alkuajoista ja myöhemmistä ihmisssuhdedraamoista Sandersonin kirjakin kertoo. – Kirjan luettuani kävin tutustumassa alkuperäiseen blogiin. Dramaattiset kohdat löytyivät helposti, ja kiinnostavaa oli huomata kommenttien paljous: blogin ympärille muodostunut lukijayhteisö todellakin eli Petite Anglaisen elämää hänen kanssaan, otti siihen kantaa ja antoi neuvojaan. Kirjan mukaan Petite Anglaise oli lisäksi sähköpostiyhteyksissä monen lukijansa kanssa. En ole seurannut säännöllisesti yhtäkään anonyymiblogia, jossa kirjoittaja todella luotaisi omaa elämäänsä ja jossa olisi jatkuvasti kymmeniä, jopa satoja kommentteja per postaus. Joka tapauksessa blogin kirjoittajan omassa elämässä tuollaisen kanavan avoinna pitämisen täytyy olla merkittävä kokemus.

Kommenttien runsaus tekee blogikirjoituksista moniäänisiä. Jos kirjoittaja postauksessaan pohdiskelee vaikkapa jotakin oman elämän valintatilannetta, saa hän todennäköisesti aiheesta hyvinkin ristiriitaista palautetta. Nuo kommentoijat edustavat hieman samaa kuin sarjakuvissa esim. Aku Ankan pään yläpuolelle joskus piirretyt piru ja enkeli: toinen edustaa halua ja viettiä, toinen hyvettä ja luonteenlujuutta. Kun kommentteja on runsaasti, voi niistä valita oman mielen mukaiset ja tavallaan saa lisävarmuutta. Tuhansien kävijöiden seuraama blogi tarjoaa kirjoittajalleen ystävyyttä, vertaistukea, terapiaa, fanitusta – mutta samalla se myös repii toisaalle, pois todellisesta maailmasta kohti blogosfääriä.

Sanderson joutuukin blogia kirjoittaessaan kysymään itseltään, elääkö hän elämäänsä itseään vai blogiaan varten. Periaatteessa kuka tahansa kirjoittaja huomioi arkielämäänsä kirjoittamisen kautta ja miettii esimerkiksi jonkin eriskummallisuuden havaitessaan, että tuostahan voisi kirjoittaa jutun. Epäterveitä piirteitä tämä voi kuitenkin saada silloin, jos alkaa liikaa tuijottaa kävijätilastoja ja kommenttien määrää: jotta blogi kiinnostaisi, on elämänkin oltava jossain määrin kiinnostavaa. – Ja kiinnostavaa on ihmissuhteet ja kaikki henkilökohtainen dramatiikka. Mutta miten voi esimerkiksi yhteensovittaa uuden ihmissuhteen aloittamisen ja toisaalta siitä kirjoittamisen, jos tuo kyseinen henkilö lukee blogia?

Jättäessään miehensä Sammakon (tätä nimeä Petite Anglaise käyttää blogissaan miehestään – lastaan hän kutsuu Toukaksi) ja aloittaessaan uuden suhteen Jamesin kanssa Petite Anglaise on aivan uudessa tilanteessa: Sammakkoa ei haitannut, että hänestä kirjoitettiin blogissa, mutta toisaalta ei hän sitä lukenutkaan. James taas seuraa blogia tiiviisti, onhan hän ihastunutkin ensin blogikirjoittajaan ja sen jälkeen vasta tutustunut naiseen nimimerkin takana. James sanoo, että häntä ei blogikirjoittelu haittaa, mutta ei Petite Anglaise voi silti kommentoida mahdollisia epäilyksiään tai pettymyksiään: uuden suhteen romantiikkaa ja tulevaisuuteen kohdistuvaa unelmointia on pidettävä yllä, blogissakin.

Ehkä siksikin pudotus on niin korkea, kun James seuraavana vuonna jättää Petite Anglaisen. Vai jättääkö hän sittenkin Catherine Sandersonin – kumpaan James olikaan rakastunut? – Sanderson pohtiikin välillä kirjassaan, onko hän Petite Anglaise vai Catherine Sanderson. Raja oman itsen ja nimimerkin välillä hämärtyy, kun pitää blogia riittävän kauan. Sanderson myöntääkin kirjassaan, että blogi on muuttanut hänen elämäänsä ja persoonaansakin. Jos vertaa naista, joka ei saa arjessaan minkäänlaista vastakaikua mieheltään tai muiltakaan, nimimerkkiin, jonka ylläpitämällä blogilla on tuhansia lukijoita päivittäin ja jopa satoja kommentteja viestiä kohden, ymmärtää muutoksen. Blogi voi todellakin vahvistaa itsetuntoa, huomattavastikin, ja sitä kautta on valmis rohkeampiin askeleisiin omassa elämässään.

Catherine Sandersonin kirja ei ole mikään kaunokirjallinen elämys, mutta tuskinpa siltä sellaista kukaan odottaakaan. Jos teos olisi ainoastaan stilisoitu versio Sandersonin blogista, se tuskin toimisi lainkaan, sillä yksittäisistä postauksista koostuva blogi ei juurikaan muodosta kokonaisuutta, vaikka jonkinlainen hahmo blogitekstien jatkumosta syntyisikin. Sandersonin kirja on elämäkerrallinen, ja Sanderson ammentaa siihen sisällön omasta blogistaan, mutta samalla hän kuitenkin säilyttää blogiteksteihinsä jonkinlaisen etäisyyden, valikoi ja kommentoi. Blogin on kirjoittanut Petite Anglaise – kirjan taas Catherine Sanderson: eron huomaa (tai ainakin on huomaavinaan) kun käy lukemassa blogia.

Petite Anglaisen kaltaisia kiinnostavia ja erittäin suosittuja blogeja on maailmassa valtavasti. Suosio ei olekaan vielä riittävä syy kustannussopimuksen tekemiseen. Petite Anglaisen kohdalla blogi ylitti uutiskynnyksen, sillä työnantaja antoi Sandersonille potkut blogin takia (tuosta hetkestä voi lukea Petite Anglaisen oman kuvauksen). Etsittyäni aiheesta lisäinformaatiota opin uuden termin, ”being dooced”, joka tarkoittaa juuri potkuja blogin takia. Termi on kunnianosoitus ensimmäiselle potkut saaneelle bloggarille, Heather Armstrongille: hänen pseudonyyminsa oli Dooce. – Oikeudessa Sanderson voitti jutun työnantajaansa vastaan, ja työnantaja joutui maksamaan korvaukset väärin perustein tehdyn irtisanomisen vuoksi.

Nykyisellään Petite Anglaise on harventanut bloginsa päivitystahtia – ehkäpä julkaistu kirja on innostanut muihin kirjoitustöihin ja toisaalta on ihan tervettäkin elää elämää itseään, ei blogia varten. – Hengissä blogi kuitenkin on, sen todistaa tämän kuun yhdestoista päivä julkaistu postaus, jossa Petite Anglaise (vai onko hän nyt enemmän Catherine Sanderson, kun henkilöllisyys ei enää ole salattu?) kertoo kokemuksistaan New Yorkissa.

Read Full Post »

Virginia Woolf

Minäkin haluaisin oman huoneen – sellaisen, missä saisi rauhassa olla, ajatella ja vaikkapa kirjoitella. Ja tietysti tarvitsisin myös omaa rahaa voidakseni toteuttaa itseäni. Virginia Woolf, joka on kirjoittanut feministisen klassikon Oma huone,  oli itse aikoinaan siitä onnellisessa asemassa, että hänellä oli sekä rahaa että huone. Nigel Nicolson kirjoittaa jokin aika sitten suomennetussa Virginia Woolf -elämäkerrassa (2000, suom. Ruth Jakobson 2007, Ajatus Kirjat), että Woolfilla oli jopa valinnanvaraa kirjoittamistilansa suhteen. (Tosin hän siitä huolimatta kirjoitti talonsa kellarikerroksessa sijainneessa rauhattomassa varastohuoneessa.)

Ikävä kyllä sekä oma huone että oma raha  jäävät kerrostalossa asuvalle, keskituloiselle perheelliselle miehelle vain haaveeksi. Kaikki kunnia Virginia Woolfille, erityisesti hänen hienoille romaaneilleen, mutta yhteiskunnallisessa ajattelussaan ja feminismissään hänen näkökulmansa hieman ontuivat. Woolf kirjoitti oman porvarisluokkansa naisille, joiden asema oli monessa mielessä huomattavasti parempi kuin työväenluokan naisten ja miesten. Tähän näkökulmaongelmaan Nicolsonkin puuttuu kritisoidessaan Woolfin poliittista ajattelua. – Tietenkään Woolfin asemaa ja arvoa yhtenä naisliikkeen vetureista ja esikuvista ei voi kieltää. Miksi pitäisikään? Naisten asema 1900-luvun alkupuolen Englannissa oli huono, edes äänioikeutta ei ollut. (Kyyninen sivukommentti: minulla on 2000-luvulla elävänä miehenä äänioikeus, mutta eipä se juuri mieltä lämmitä. Ääneni menevät useimmiten joko täysin harakoille tai sitten auttavat sellaisten valintaa, joita en haluaisi missään nimessä kannattaa.)

Virginia Woolf -elämäkerran kirjoittaja Nigel Nicolson tuntee kohteensa: hänen äitinsä Vita oli Virginia Woolfin ystävä ja myös rakastajatar. Muutenkin Nicolsonin on helppo lähestyä aihettaan, sillä lukuisat tutkijat ja kirjoittajat ovat vuosikymmenien ajan koonneet valtavan määrän aineistoa Woolfin elämästä ja tulkintoja hänen teksteistään. Silti elämäkerta on yllättävän koruton, kronologinen esitys Woolfin vaiheista. Mitään  erityisiä paljastuksia kirja ei tee – ei voisikaan, koska todennäköisesti aiheesta on jo jokainen kivi käännetty.

Jonkinlaista dialogia aiempien tutkijoiden kanssa Nicolson kuitenkin käy, sillä hän pyrkii kritisoimaan joitakin Woolfin kiihkeimpien näkemysten perusteita ja kyseenalaistamaan esimerkiksi feministisesti painottuneen tulkinnan, jonka mukaan Virginia ja Leonardo Woolfin avioliitto olisi ollut onneton ja että Leonardon laiminlyöntien takia Virginia ajautui itsemurhaan. Kirjasta käy kuitenkin ilmi, että Virginia Woolf oli henkisesti tasapainoton jo nuorena. Vanhetessaan hän koki yhä suurempaa henkistä painetta luomistyönsä takia, ja siksi hänen terveytensä järkkyi.

Woolfin näkemyksistä Nicolson kritisoi ehkä eniten hänen pasifismiaan, tai oikeastaan sen perusteita. Woolf nimittäin oli monissa kirjoituksissaan sitä mieltä, että sota on mieletön, miehisen vallankäytön ilmentymä, eikä pahaan pidä vastata pahalla. Kun Woolfin ”sotapamfletti” ilmestyi kesäkuussa 1938 (fasismin varjoen pimentäessä uhkaavasti Eurooppaa), monet kriitikot suhtautuivat siihen melko suopeasti, minkä Nicolson tulkitsee merkiksi siitä, että mieskriitikot eivät uskaltaneet sitä kritisoidakaan. Mutta naiskriitikot uskalsivat. Nicolson siteeraakin Theodora Bosanquetin kritiikkiä englantilaisessa kirjallisuuslehdessä Time and Tide:

En oleta, että Virginia Woolf kaikesta päinvastaisesta näytöstä huolimatta väittäisi, että kateutta, turhamaisuutta, ahneutta ja omistushalua esiintyisi ainoastaan julkisuudessa ja että ne ilmenisivät lähes yksinomaan miessukupuolessa.

Juuri sitä Woolf kuitenkin väittää. Woolfin analyysi vallasta ja sen luonteesta sekä ihmiskunnan pahuudesta on melko yksioikoinen. Woolf sivuutta sen tosiasian, että itsekkyys on ihmislajille sekä vitsaus että pelastus – ilman sitä emme olisi selvinneet lajien välisessä kamppailussa, mutta toisaalta juuri sen takia ajaudumme jatkuvasti konflikteihin eturistiriitoinemme. Sodat, yhteiskunnallinen eriarvoisuus, rasismi, Afrikan nälänhätä, paperitehtaiden lakkauttamiset yms. tuskin loppuisivat, vaikka kaikki valta siirrettäisiin naisille. – Ja aivan kuten moni muukin pasifisti, Woolfkin ajautui motiiviristiriitaan Hitlerin aloittaessa hävityksensä. ”Tapahtumat kävivät pasifismin edelle”, Nicolson toteaa kirjassaan.

Kiinnostavaa kirjassa on Bloomsburyn ryhmän vaiheiden kuvailu. Ryhmään kuului useita kirjailijoita, taiteilijoita ja tieteentekijöitäkin.Virginia ja Leonardo Woolfin lisäksi mm. T.S. Eliot, E.M. Forster, Vanessa Bell, Roger Fry ja Duncan Grant kokoontuivat vaihtamaan mielipiteitä ja jakamaan kokemuksiaan. Vapaamielisyys, älyllisyys ja luovuus luonnehtivat ryhmää, josta kehittyi varsin tiivis sisäpiiri.

Oman osansa elämäkerrassa saavat Virginia Woolfin teokset. Niiden esittely ja taustoittaminen jää kuitenkin mielestäni turhan vähälle huomiolle. Ehkä Nicolson on ajatellut, että Woolfin romaaneja on jo analysoitu ihan tarpeeksi. Siksi elämäkerta jääkin sivumäärältään melko suppeaksi, alle 200 sivua. Toisaalta näin lukijalle tarjoutuu nopeasti omaksuttava tietopaketti Woolfin elämästä – hänen kirjoihinsahan jokainen voi tutustua itse.

Read Full Post »

Kuumana bändiin

Fanittaminen, jostakin bändistä täydellisesti hullaantuminen, on aina jäänyt minulle henkilökohtaisesti aika vieraaksi tuntemukseksi, vaikka olenkin kuunnellut paljon musiikkia. Toisaalta, ehkä se on enemminkin tyttöjen juttu – harvemmin varmaan teinipojat tapetoivat huoneensa uudelleen jonkun tietyn artistin kuvilla, kattoa myöten. Saatetaan toki fanaattisesti vannoa jonkun bändin nimeen ja pitää sitä maailman parhaimpana, mutta henkilöpalvontaa ei kuitenkaan toitoteta koko ajan maailmalle. Mistä siis ero johtuu? – Seksistä tietenkin. Pojat haluavat kuunnella rokkareiden musiikkia, tytöt haluavat muutakin. Tosin onhan nykyään naisartistejakin, ja toki erilaisten vähemmistöjen mieltymykset on otettava huomioon.

Pamela des Barresin  (s. 1948) Kuumana bändiin – Bändärin tunnustukset (I’m With the Band – Confessions of a Groupie, 1987, 1988, 2005, suom. 2006, Johny Kniga) kertoo ”maailman kuuluisimman bändärin” (Cynthia Plaster Caster ehkä jopa kuuluisampi: hän valoi muottien avulla kopioita rokkareiden peniksistä…) kiihkeistä vuosista 60-70-luvuilla.  Pamela on teinitytöstä saakka fani: bändit vaihtuvat, mutta fanius pysyy. Vuonna 1964 Beatle-mania laittaa Pamelan pään täysin sekaisin, ja hän kirjoittaa Paul MacCartneylle kirjeitä, käy beatle-kavereidensa kanssa kuvitteellisia bändi-keskusteluja, kirjoittaa päiväkirjaansa romanttisia kuvitelmia jne. 

Vaikka unelmoinkin siitä, mitä Paulilla oli täydellisten maidonvalkoisten reisiensä välissä, en vielä ollut  loihtinut silmiini kolmiulotteisia kuvia. Keräsin Beatles-purkkakuvasarjaa ja yhdessä kuvassa Paul soitti bassoaan hotellin sängyllä jalat levällään. Kuvasta saattoi nähdä hänen tiukkojen housujensa puristavan hänen pallejaan. Minä kannoin kuvaa mukanani  pienessä kultaisessa rasiassa, puuvillaisen pehmusteen sisään käärittynä, kuin jalokiveä ainakin.

Pamelan Beatles-fanitusta voisi verrata vaikkapa Dingo-hysteriaan tai tämän päivän Antti Tuisku -ilmiöön. Toisin sanoen: jokaisen varsin viattomalta vaikuttavan Antti Tuisku -fanin sisällä asuu pieni bändäri … Ja kun iän myötä viattomuus alkaa karista Pamelan ajatuksista, niin samalla 60-luvun kulttuuri alkaa saada rosoisempia ja seksuaalisesti virittyneempiä sävyjä. Pamela vaihtaa Beatlesin Rolling Stonesiin ja muihin rock-henkisempiin yhtyeisiin. Oman koulun pojat alkavat näyttää onnettomilta maitonaamoilta. 

Los Angelesin Sunset Strip on katu, jonka varrella on monia klubeja, esimerkiksi kuuluisa Whisky a Go Go (josta kertoo Rolling Stonesin levyttämä, alkujaan Miraclesin kappale Going to a Go Go). Pamela alkaa viihtyä Sunset Stripillä , ja siellä hänelle myös avautuu tilaisuus tutustua bändeihin ”lähemmin”. Elämäkerrassaan Pamela des Barres ei juurikaan kerro esim. yksittäisistä biiseistä, jotka hänelle olisivat olleet tärkeitä. Musiikki sinällään on merkityksellistä, mutta enemmänkin bändien live-esiintymiset, jolloin voi kokea sähköistyneen ilmapiirin, esiintyjien ja yleisön välillä virtaavan energian. Takahuoneet, komerot, hämyiset nurkat jne. alkavat tulla Pamelalle vähitellen tutuksi, samoin kuin monet bänditkin…

Vaikka Pamela harrastaakin seksiä monien artistien kanssa, ei hän kuitenkaan vaikuta hyväksikäytetyltä: kumpikin osapuoli saa jotakin. Mutta kun Pamela yrittää viedä suhteita pidemmälle, tilanteet osoittautuvatkin hankaliksi. Bändäreihin tottuneet muusikot eivät ole yhden naisen miehiä. Suhteet esim. Led Zeppelinin Jimmy Pageen ja Byrdsin Chris Hillmaniin ovat mahdottomia.

Jim Morrison, Mick Jagger, Keith Moon, Robert Plant, Jimmy Page, Don Johnson (!) – miten ihmeessä näin kuuluisia tyyppejä? Piirit ovat pienet vielä 60-70-luvun taitteessa, ja Pamela liikkuu juuri niissä paikoissa, joissa sen ajan isot nimet käyvät. Asiaan vaikuttaa myös se, että Frank Zappa kokoaa bändäreistä tyttöryhmän GTO’s, jossa Pamelakin on mukana ja joka jopa tekee yhden levyn. GTO’s kuitenkin kaatuu samaan kuin monet sen ajan bändeistäkin: huumeisiin ja sisäisiin ristiriitoihin. Joka tapauksessa Pamela pysyy kaiken kohelluksensa keskellä suhteellisen järjissään, ja vaikka käyttääkin huumausaineita, ei hän kuitenkaan ajaudu heroiiniin tai muihin vahvasti riippuvuutta aiheuttaviin aineisiin.

Pamela des Barresin bändäriys henkii iloista, nuoruuden mutkatonta seksuaalisuutta, vahvaa vapautumisen ja elämisen tunnetta. Tosin lukijan on vaikea arvioida, kuinka paikkansa pitävä des Barresin omaelämäkerta on. Se, mitä kerrotaan, vaikuttaa kyllä uskottavalta, mutta mitä jätetään kertomatta? En väitä, että des Barres olisi harrastanut klubeilla ”rakkauden leikkejä” muiden (esim. roudarien, historian unohtamien pikkubändien, baarimikkojen, ovimiesten etc. ) kuin kirjassa mainittujen kuuluisuuksien kanssa, mutta jos olisi, niin tuskin hän niistä kirjoittaisi. Musiikillisesti laatutietoiset aktit tekevät hänen kirjastaan hohdokkaamman, ylevöittävät kuvatun bändäriyden.  

Ja tietysti bändäriydellä on kirjassa onnellinen loppu: 1973 hän tutustuu Silverhead-nimisessä bändissä soittavaan Michael des Barresiin. Michael on paitsi rokkari niin myös aatelinen. He menevät naimisiin, ja elävät onnellisesti yhdessä (aina avioeroonsa saakka, mutta se onkin jo toinen tarina). Sen pituinen se.

Read Full Post »

Swimming Underground

Mary Woronov on vuonna 1943  syntynyt näyttelijä, kirjailija ja taiteilija – jos nimi ei tunnu tutulta, niin ei hätää; tunnettu hän on lähinnä kulttielokuvien (esim. Chelsea Girls) ja b-luokan filmien harrastajien keskuudessa. Kuuluisuuteen Woronov nousi 60-luvulla Andy Warholin ansiosta, mutta toisin kuin monet muut Warholin tähdet, hän on pärjännyt elokuva-alalla myöhemmin ominkin avuin.

Mary Woronovin omaelämäkerrallinen kirja Swimming Underground – vuoteni Warholin tehtaassa (1995, suom. 2006, LIKE) oli minulle pieni pettymys. Tartuin teokseen siksi, että minua kiinnostaa Andy Warhol ja hänen Tehtaansa – Factory, kuuluisa Warholin studio, jossa hän kuvasi elokuviaan ja valmisti silkkipainotekniikalla taideteoksiaan. Warholia ja hänen Tehdastaan Woronov kuitenkin kuvaa varsin suurpiirteisesti, vaikka toiminta ja kirjan henkilöt liittyvätkin Warholiin. 

Kirjassaan Mary Woronov kertoo, kuinka hän tutustuu Andy Warholiin Gerard Malangan kautta (sama mies, joka otti Iggy Popista sen nakukuvan …) suunnilleen vuonna 1965. Hän jättää opintonsa kesken ja lähtee mukaan Tehtaan elokuvaprojekteihin sekä tanssijana esityksiin The Velvet Undergroundin kanssa. Woronov on poikkeuksellinen nainen Warholin joukoissa: hän on voimakas ja itsetietoinen; hänen motivaattorinaan eivät ole vinksahtaneet kuvitelmat tähteydestä vaan hän on realisti, joka tietää, että Warholin Tehdas ei avaa ovia Hollywoodiin; hän on kaunis mutta käyttäytyy jätkämäisesti ja maskuliinisesti; hän käyttää huumeita mutta pidättäytyy seksistä, toisin kuin muu Tehtaan väki. Woronov on Tehtaan kuvioissa mukana noin parin vuoden ajan.

Woronovin kuvaus Tehtaasta on lähinnä ylimalkainen, eikä Woronov tunnu välillä oikein tietävän, mitä siellä tapahtuu – tosin hän antaa sellaisen kuvan, ettei sitä välttämättä tiennyt  kukaan muukaan, paitsi ehkä Warhol. Ongelmani Woronovin kirjan suhteen onkin se, että  kaipaan liikaa tietoa Warholin taiteesta, sen tekemisestä ja taustoista. Woronovia ei kiinnosta Tehtaassa taide, vaan eläminen ja kokeminen – erityisen tärkeäksi hänelle muodostuu jonkinlainen yöeläjien sisäpiiri, myyräkansa, jonka keskuudessa Warholia kutsuttiin Drellaksi – yhdistelmä Draculasta ja Cinderellasta, Tuhkimosta.

Olin peloton, eikä ollut kuin ajan kysymys milloin minut esiteltäisiin erittäin suljetulle piirille joka ympäröi Warholia 47. kadun hopeanhohtoisen Tehtaan päivinä: Myyräkansalle. Myyriksi heitä kutsuttiin siksi, että heidät saattoi nähdä vain öisin, aurinkolaseissaan, niin kalpeina että heidän oli täytynyt viettää vuosikaudet maan alla, ja siksi että heidän uskottiin yrittävän kaivautua kohti jotakin korkeampaa mielenvikaisuutta josta kukaan muu kuin tämä sisäpiiri ei tiennyt.   

Woronovin kerronnan vahvuus on ehkä juuri hänen näkökulmansa ”suppeudessa”: Woronov ei teoretisoi poptaiteen olemusta, ei määrittele Warholin teosten teemoja tai valota tämän taidefilosofisia näkemyksiä – hän vain kuvaa sisäpiirin jäsenen näkökulmasta Tehtaan väen elämää ruohonjuuritasolla. Woronovin ansioksi laskettakoon myös se, ettei hän mitenkään pyri rakentamaan Warholista neromyyttiä; päinvastoin, hän kuvaa Warholin kirjassaan usein lähinnä avuttomaksi friikiksi. Toisaalta Woronovin mukaan Warhol saa aikaan taidetta jopa huumehöyryissä tekemistään raapusteluista. Huumevisioitaan varten myyrillä nimittäin on pieniä trippivihkoja, joihin jokainen voi piirtää ”näkyjään”.

Jotkut pitivät omia trippivihkojaan taiteena, mitä ne eivät olleet. Niissä oli vain massoittain tuhlattua energiaa, kuten päätähuimaavia kaavioita tavattoman monimutkaisista olemattomuuksista – paitsi silloin kun Andy Warhol sattui olemaan kynänvarressa.
  Sinä yönä Andy piirteli neniä ennen ja jälkeen nenäleikkausten. Kun hän kysyi minulta, pidinkö kuvista, en vastannut. Miksi vaivautua? Tiesin että se typerä piirros ilmestyisi myöhemmin silkkipainoversiona ja siitä maksettaisiin omaisuuksia.

Kriittisesti voisi tietysti ajatella, että Andy Warholin ”kaiken taiteeksi muuttava kädenkosketus” ei ehkä niinkään johdu hänen neroudestaan, vaan siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että hänen nimensä on Andy Warhol: brändi, joka tekee mistä tahansa tekeleestä arvokkaan. – Ja saa minut lukemaan b-luokan filmitähden kirjoittaman kirjan 60-luvun huumesekoiluista…

Mary Woronovin Swimming Undergroundista saa enemmän irti, jos tuntee entuudestaan jonkin verran ilmiötä nimeltä Andy Warhol –  tietää Factorysta, The Velvet Undergroundista, Nicosta, Warholin ”supertähdistä”, drag queeneistä jne. Muuten kirja lukuisine henkilöineen voi vaikuttaa hieman sekavalta.

Read Full Post »

Orjuus ja kirjallisen kokemus

Kun joku henkilö paiskii ylitöitä ja tekee 10-tuntisia työpäiviä, hän voi toisaalta kutsua itseään työn orjaksi, toisaalta taas ironisesti vanhan sosialistisen realismin kaikuja mukaillen työn sankariksi. Oleellista onkin, että hän voi valita, millaista metaforaa omasta raadannastaan käyttää. Todellisella orjalla ei tällaiseen kielipeliin ole mahdollisuutta: todellinen orja ei voi määritellä orjuuttaan, ei nimetä omaa identiteettiään – orjuus instituutiona määrittää ja nimeää hänet.

Frederick Douglassin Amerikkalaisen orjan omaelämäkerta (1845, suom. 2006, Like) on orjakirjallisuuden klassikko. Se kertoo Marylandissa orjaksi syntyneen Frederickin tarinan, joka omana aikanaan sai paljon huomiota ja jolla oli myös poliittisia tavoitteita. Yhdysvaltojen pohjoisissa osavaltioissa teos lisäsi orjuuden vastustusta ja vihaa etäläisten osavaltioiden orjanomistajia kohtaan. Frederick ei nimittäin ollut mikä tahansa karannut orja: hän oli todistusvoimainen esimerkki siitä, että mustaihoinen voi olla luku- ja kirjoitustaitoinen, sivistynyt ja moraalisesti jaloluonteinen kansalainen – siinä missä valkoihoisetkin.

Luku- ja kirjoitustaidon merkitystä korostetaan Douglassin omaelämäkerrassa. Orjanomistajat ja ympäröivä yhteiskunta yhdessä ehkäisivät orjien mahdollisia sivistyspyrkimyksiä. Tietämätön ja lukutaidoton orja oli tietysti helpompi alistaa: kirjainten valtakunta oli valkoisten yksityisaluetta, sinne ei orjalla ollut pääsyä, mikä sai valkoihoiset näyttämään orjien silmissä viisailta ja sitä kautta luonnollisesti etuoikeutetuilta. Aivan yhtä tärkeää orjien lukutaidottomuus oli yleisen asenneilmapiirin kannalta: niin kauan kuin orjat vaikuttivat sivistymättömiltä sekä näyttivät epäsiisteiltä ja puolialastomilta, valtaväestön oli helpompi suhtautua heihin kuin eläimiin. Kaunopuheinen, hyvin käyttäytyvä ja siistiin pukuun pukeutunut Frederick Douglass avasikin monen kuulijan niin silmät kuin korvatkin pitäessään luentoja orjuutta vastaan pakonsa jälkeen.

Douglassin omaelämäkerta ei ole mitenkään erityisen yllättävä nykylukijan näkökulmasta (omana aikanaan se oli järisyttävä), mutta se on kuitenkin koskettava tarina, ja herättää sekä ajatuksia että tunteita. Aluksi kerrotaan lapsuudesta ja nuoruudesta orjatilalla sekä orjien epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Sitten tapahtuu klassinen käänne: kapinahenki, ajatus vapaudesta saa vallan Frederickin mielessä. Salaa opeteltu luku- ja kirjoitustaito ja siihen liittyvä identiteetin vahvistuminen ja näkökulmien avartuminen mahdollistavat seuraavan askeleen. Lukutaidon oppiminen on Frederickille transsendentaali kokemus, murroskohta hänen elämässään, eikä entiseen alistetun orjan asemaan ole enää paluuta. Frederick valitseekin klassisesti: joko vapaus (onnistunut pako) tai sitten kuolema (epäonnistunut pako). Myös paon jälkeistä tilannetta, vapaan miehen elämää, kuvataan kirjan loppupuolella.

Omaelämäkerran autenttisuus herättää kysymyksiä. Miten kouluja käymätön, salaa lukemaan opetellut entinen orja pystyy näinkin jäsenneltyyn ilmaisuun? Asia selittynee motivaatiolla ja kirjoittamisen merkityksellä Douglassin identiteetille. Kirjan lopussa on Mikko Tuhkasen artikkeli Kuolema ja kirjallisen kokemus, jossa Tuhkanen kirjoittaa, että ”aiheuttaessaan säröjä vallitsevan todellisuuden rakennelmaan kirjallisen kokemus auttoi ottamaan etäisyyttä välittömään orjuuteen”. Douglassille kirjoittaminen on avain parempaan maailmaan, ja siksi hän tarrautuu siihen kaikin voimin ja luultavasti kehittää antaumuksella kirjallista ilmaisuaan vapautumisensa jälkeen.

On jokseenkin nurinkurista, että vaikka meidän yhteiskunnassamme lukutaito on itsestäänselvyys, silti kirjallisen kokemusta ei tunnuta juurikaan arvostettavan, varsinkaan nuorison keskuudessa: monelle tietoyhteiskunnan kasvatillemme jo kahden sivun mittaisen kohtuullisen järkevän tekstin kirjoittaminen on mahdoton tehtävä, vaikka takana olisi 9 vuotta peruskoulua (ikävä kyllä se tuottaa vaikeuksia joillekin lukiolaisillekin). Ketäpä kiinnostaa kirjoittaminen! Ja miksi edes pitäisi? Media tarjoaa ihmiselle jo syntymästä saakka audiovisuaalisten ärsykkeiden tulvan, jossa on normaaliin tarpeeseen aivan riittävästi tietoa, näkökulmia ja todellisuuspakoakin. Kirjoittaminen ja lukeminen ovat liian monelle vain välttämätön paha, turhan hidas kommunikaation väline.

Mihin siis enää tarvitaan kirjallisen kokemusta? – Frederick Douglassille se antoi toivon kipinän, sisäistä voimaa ja näköaloja, ja mahdollisti siten paon orjuudesta. Jos palataan tämän tekstin alkuun ja orjuuden kielipeleihin, niin itselleni kirjallisen kokemus merkitsee mahdollisuutta paeta vallitsevaa audiovisuaalista kulttuuria ja sen pakahduttavaa kuvatulvaa. Ja toisaalta, koska minun mediaorjuuteni ei ole vakavaluonteista, vaan perustuu tässä tapauksessa metaforaan, voin ottaa myös toisenlaisen roolin ja nautiskellen harrastaa kriittisesti motivoitunutta, tiedostavaa (ja myös vähemmän tiedostavaa, eikä edes kovin kriittistäkään…) heittäytymistä televisiosarjojen ja elokuvien kiehtovaan maailmaan.

Read Full Post »

Lust for life

Pari viikkoa sitten kävin tekemässä Helsingin Sanomien sivuilla Deadline-testin, jossa vastaamalla kysymyksiin elintavoistaan saa ennusteen kuolinpäivästään. Vastasin kiltisti ja totuudenmukaisesti kaikkiin kohtiin. Testin mukaan kuolen 71-vuotiaana. Ei mielestäni mikään kehno tulos, sillä se jää ikäluokkani miesten keskimääräisestä odotettavissa olevasta eliniästä vain neljä vuotta. Ja jos eläkeikä ei tuohon mennessä kohoa 70 vuotta korkeammaksi, ehdin nauttia vapaaherrana olemisestakin vuoden verran.

Tänään tein testin uudestaan, kokeilumielessä. En kuitenkaan täyttänyt omia tietojani tällä kertaa, vaan Iggy Popin – tai oikeastaan 70-luvun lopun kolmekymppisen Iggy Popin. Joe Ambrosen kirjoittaman elämäkerran Iggy Pop – raakaa voimaa (2004, suom. 2006) perusteella Iggy Popin elämäntavat ja varsinkin tolkuton huumeiden käyttö olivat 70-luvulla sitä luokkaa, että on aivan käsittämätöntä, että mies on yhä hengissä. Vielä käsittämättömämpää on Helsingin Sanomien Deadline-testi. Sen mukaan koemielessä rekonstruoimani 33-vuotias Iggy Pop eläisi 59-vuotiaaksi!

Testissä kysyttiin mm. yleisestä terveydentilasta, ruokatottumuksista, alkoholin ja huumeiden käytöstä, taloudellista tilanteesta sekä mielenterveyteen vaikuttavista tekijöistä ja sosiaalisista suhteista. Ambrosen kirjan perusteella Iggy oli kolmekymppisenä narkkari. Taloudellinen tilanne oli heikko; tosin ansiot olivat toisinaan hyvät, mutta se osa tuloista, mitä verottaja tai levy-yhtiö ei vienyt, meni huumeisiin. Alkoholia Iggy kulutti runsaasti. Elämä oli epäsäännöllistä, ja työ pätkätyötä (kai epävarmoja ja kaoottisia kiertueita voi kutsua pätkätyöksi). Ravinto oli välillä mitä sattuu, pikaruokaa ja sokeripitoisia virvoitusjuomia kului varmasti keikoilla paljon. Vakituista parisuhdetta ei ollut. Ja samankaltaista holtitonta elämänvaihetta oli jatkunut jo monta vuotta.

Iggy Pop – raakaa voimaa kertoo Iggyn tarinan koulupojasta nykypäiviin saakka. Varsin paljon keskitytään The Stooges -yhtyeen vaiheisiin 60-luvun lopulta 70-luvun puoleenväliin, jolloin bändi ajautui lähinnä huumeiden takia umpikujaan ja hajosi. Stoogesin paikka rockin historiassa ”punkbändinä ennen punkia” tulee perusteellisesti selvitettyä. Iggy Popin avantgardistisina alkaneet lavaesiintymiset muuttuivat vähitellen anarkistisiksi sekoiluiksi, mutta olivat kuitenkin aina vaikuttavia – mikäli Iggy ei ollut liian huumetokkurassa esiintyäkseen. Ambrosen kirja rakentuu mosaiikkimaisesti lukuisien haastattelusitaattien varaan, ja moniääninen ”totuus” tapahtumista heitetään lukijan arvioitavaksi. Ambrose pyrkii itse säilyttämään oman aidon punk-asenteensa: hän haukkuu ja kritisoi Iggy Popia aina kun se on mahdollista sekä käyttää paljon alatyylin ilmaisuja. Levyihin ja yksittäisiin kappaleisiinkin vaikuttaneita asioita pohditaan perusteellisesti – ja Ambrosen omat musiikilliset mielipiteet eivät jää piiloon. Alatyyli luo teokseen särmää, mutta välillä se ärsyttääkin: esimerkiksi Iggyn isosta peniksestä puhutaan aivan liikaa. Kaikkia mahdollisia ilmauksia käyttäen, tietysti. Jos haluaa Iggyn peniksen nähdä, niin kuuluisa levynkanteenkin päätynyt – tosin sensuroituna – Gerard Malangan ottama alastonkuva (se sensuroimaton versio) löytyy esim. selailemalla Malangan valokuvia vaikkapa täällä.

Kirjaa voisi suositella yleisesti 60-70-lukujen rockmusiikista, erityisesti glamrockista/punkista (tai hinttirokista, kuten Ambrose genreä nimittää) kiinnostuneelle lukijalle. Iggy Popin ura sivuaa monia artisteja ja bändejä, ja esim. Lou Reed, Nico, David Bowie, New York Dolls ja Doors (ilman Morrisonia) saavat runsaasti huomiota. Erityisesti David Bowie, joka vietti Iggyn kanssa paljon aikaa 70-luvulla ja vaikutti  tämän levytyksiin. Ambrosen kirjassa vihjataan, että Bowien ja Iggyn välisessä suhteessa olisi ollut kyse muustakin kuin pelkästä ystävyydestä ja huumeidenkäytöstä. Tosiasia kuitenkin on, että Bowien 80-luvulla tekemät versiot Iggyn sanoittamista kappaleista (eritsyisesti China Girl) mahdollistivat Iggylle paluun, sillä royalteilla Iggy pystyi rahoittamaan omaa musiikin tekemistään. 80-luku merkitsi muutenkin käännekohtaa: Iggy pääsi eroon huumeista. Ambrose kertoo, että hänestä tuli jopa niin raitis (ainakin toisinaan), että esim. 80-luvun puolessa välissä hänen kiertueellaan mukana ollut Andy McCoy joutui piilottelemaan kaljapulloaan Iggyn tullessa harjoituksiin.

Helsingin Sanomien testissä ei esitetty kysymystä mahdollisesta elämänmuutoksesta. Kolmekymppisen Iggy Popin elinajanennusteen olisi voinut olettaa painuvan alas, mutta toisaalta plussiakin kertyi: kirjassa ei mainittu huonoista perintötekijöistä; Iggy oli laiha ja varmasti hikoili keikoillaan kolme kertaa viikossa; seksielämä oli varmasti tyydyttävää (kirjan mukaan sekä nais- että miespuolisia halukkaita riitti – tosin Iggy on myöhemmin kieltänyt mahdollisen biseksuaalisuutensa); tulot välillä hyvät (tosin rahat kuluivat huumeisiin) ja Iggy oli elämänasenteeltaan useimmiten omista kyvyistään vakuuttunut ja osasi varmasti myös nauttia elämästään – ja pitää hauskaa. Hesarin testin mukaan siis perintötekijöillä ja elämänasenteella vaikuttaisi olevan varsin suuri merkitys: 59-vuotiaaksi elää rilluttelemallakin, jos geenit on kunnossa. Ja jos ajoissa muuttaa elintapojaan, niin mikä vain on mahdollista: Iggy Pop täyttää ensi vuonna 60, ja ainakin U-tuben live-taltiointien perusteella energiaa näyttäisi riittävän vaikka mihin.

Read Full Post »