Isaac Bickerstaff

Monet kirjailijat ovat syystä tai toisesta julkaisseet teoksiaan muulla kuin omalla alkuperäisellä nimellään. Jotkut ovat halunneet salata oikean henkilöllisyytensä (usein pakinoitsijat, esim. Pekka Peitsi – Urho Kekkonen),  jotkut taas ovat ottaneet itselleen sointuvamman tai ytimekkäämmän taiteilijanimen (Eino Leino – loistava valinta runoilijalle). Kaikki eivät ole edes tyytyneet yhteen pseudonyymiin: tunnettu esimerkki on Algot Untola, joka julkaisi kirjoituksiaan mm. nimillä Maiju Lassila ja Irmari Rantamala. Harvemmin kuitenkaan samaa pseudonyymia on käyttänyt useampi kirjailija, ellei sitten kyse ole romaanista tai kolumnisarjasta, jossa kirjoittajat tekevät yhteistyötä.

Suomalaisesta pseudonyymistä, joka on ”siirtynyt” seuraavalle kirjoittajalle, käy hyvin esimerkiksi tuo jo edellä mainittu Pekka Peitsi. Eversti Wolf H. Halsti kirjoitti sillä nimimerkillä Suomen Kuvalehteen välirauhan aikana ja jatkosodan alussa. Halstilla alkoi kuitenkin olla kiireellisempiä ja tärkeämpiäkin tehtäviä (ilmeisistä syistä), joten Pekka Peitsen kynään tarttui Urho Kekkonen. – Edellisessä postauksessani esittelemäni Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin romaanin (Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville, 2008, suom. Jaana Kapari-Jatta 2010, Otava) päähenkilö Juliet Ashton on kirjailija, joka myös ”Pekka Peitsen” tavoin kirjoittaa pakinoita toisen maailmansodan synkeinä vuosina. Sodan loputtua hänen kirjoituksensa julkaistaan kirjana, josta tulee menestys. Kiinnostava yksityiskohta romaanissa on Ashtonin pakinoissaan käyttämä pseudonyymi, Izzy Bickerstaff. Ashton kertoo kirjansa esittelytilaisuudesta:

     Tänään oli Tillmanin kirjakaupassa häijy, alentuvasti käyttäytyvä mies. Puhuttuani Izzystä kysyin, onko jollakulla kysyttävää. Tuo mies sananmukaisesti loikkasi istuimeltaan päästäkseen nenäkkäin kanssani. Hän tivasi, kuinka minä, pelkkä nainen, uskalsin halventaa Isaac Bickerstaffin nimen. ”Aito Isaac Bickerstaff, huomattava journalisti ja vieläpä 1700-luvun kirjallisuuden pyhä sydän ja sielu, vainaja jo, ja hänen nimensä te häpäisitte.”
     En ehtinyt saada sanaa suustani ennen kuin muuan nainen ponkaisi takarivissä pystyyn. ”Äh, istukaa alas! Eihän ihmistä voi häpäistä, jos häntä ei ole ollut olemassakaan! Hän ei ole kuollut koska ei ikinä elänytkään! Joseph Addison käytti Isaac Bickerstaffia pseudonyyminään Spectatorin kolumneissaan! Neiti Ashton voi ottaa minkä tahansa peitenimen vain tahtoo, niin että olkaa te hiljaa!”  

– Isaac Bickerstaff (Ashton muuttaa nimeä hiukan, Isaacin muotoon Izzy) on todellakin kuuluisa nimimerkki: hänen luojansa on itse Jonathan Swift, satiirin kunnioitettu mestari. Luultavasti  tuo ”häijy, alentuvasti käyttäytyvä mies”  viittaa puheenvuorollaan juuri Swiftiin. Mutta hieman harhaan osuu yleisöstä esiin nouseva Juliet Ashtonin puolustaja, sillä Swiftin nimimerkkiä käytti Tatlerissa (ei siis Spectatorissa) lehden  perustaja Richard Steele, joka kyllä oli Joseph Addisonin ystävä ja työtoverikin. Tosin ei kuitenkaan voida olla täysin varmoja siitä, kuka kirjoitti ja mitäkin.

Mutta itse tarina siitä, kuinka Jonathan Swiftistä tuli Isaac Bickerstaff ja mitä sitten tapahtui, on herkullinen. Oikein harmittaa, kun sitä ei Shafferin ja Barrowsin romaanissa yhtään esitellä. – 1600-luvun lopulla ja 1700-luvun alussa  englantilainen astrologi John Partridge teki almanakkoja, joissa hän ennusti tulevaa. Epäonnekseen Partridge sai kuitenkin kirjoituksillaan ärsytettyä Jonathan Swiftin, joka ryhtyi armottomaan hyökkäykseen Partridgea vastaan. Swift julkaisi Isaac Bickerstaffin nimellä kokonaisen tarkoin suunnitellun kirjoitussarjan (Gutenbergin tietokannassa Bickerstaff-Partridge Papers), jonka hän aloitti kirjoittamalla astrologisen ennustuksen vuodelle 1708. Bickerstaffin almanakassa kerrotaan John Partridgen kuolevan samana vuonna, 29. maaliskuuta!

My first prediction is but a trifle, yet I will mention it, to show how ignorant those sottish pretenders to astrology are in their own concerns: It relates to Partridge the almanack-maker; I have consulted the stars of his nativity by my own rules, and find he will infallibly die upon the 29th of March next, about eleven at night, of a raging fever; therefore I advise him to consider of it, and settle his affairs in time.

Eli karkeasti suomennettuna:

Ensimmäinen ennustukseni on vain pikkujuttu, mutta mainitsen sen silti osoittaakseni, kuinka tietämättömiä nuo juopot teeskentelijät ovat omista asioistaan: ennustus liittyy Partridgeen, almanakan tekijään. Olen tutkinut omilla säännöilläni hänen syntymänsä tähtikarttaa, ja sen mukaan hän kuolee ehdottoman varmasti ensi maaliskuun 29. päivänä, suunnilleen yhdentoista aikaan illalla rajuun kuumeeseen. Siksi kehotankin häntä harkitsemaan ennustustani ja järjestelemään asiansa ajoissa.

Ennustuksiksi Swiftin profetiat ovat aivan liian yksityiskohtaisia: niissä ei ole tulkinnanvaraa tai selittelyn mahdollisuutta. Jos joku, jonka olisi ennustuksen mukaan määrä kuolla jonakin tiettynä ajankohtana, ei kuolekaan, silloin ennustuksen laatija on erehtynyt. – Pikkutarkkuus Bickerstaffin teksteissä osoittaa ainakin fiksummalle lukijalle, että kyseessä on ennustamisen parodia – ja samalla Swift voi myös alleviivata epäselvien ennustusten älyttömyyttä. Itse löydän 300 vuotta vanhasta tekstistä absurdin puolen: listaus on ehdottomuudessaan ja tarkkuudessaan koominen (suomennettu Gutenbergin tietokannan tekstistä):

1. kesäkuuta ranskalainen kenraali kuolee saatuaan osuman umpimähkään ammutusta tykinkuulasta.

6. kesäkuuta riehuu Pariisin esikaupungeissa tulipalo, joka tuhoaa tuhansia taloja. Ja se vaikuttaa olevan paha enne tulevista tapahtumista, jotka yllättävät koko Euroopan kuun lopussa.

10. kesäkuuta käydään suuri taistelu, joka alkaa neljältä iltapäivällä ja kestää sitkeästi iltayhdeksään saakka, ilman mitään kovin ratkaisevaa tapahtumaa. En nimeä paikkaa jo edellä mainitsemieni syiden takia. Mutta komentajat vasemmilla sivustoilla saavat surmansa. – Näen paloja ja kuulen aseiden äänten pauhaavan voittoa.

14. kesäkuuta raportoidaan virheellisesti Ranskan kuninkaan kuolemasta.

20. kesäkuuta kardinaali Portocarero kuolee punatautiin, ja myrkkyäkin epäillään. Mutta raportti hänen aikeistaan nousta kapinaan kuningas Kaarlea vastaan osoittautuu vääräksi.

Tarina jatkuu. Swift ei pelkästään tyytynyt ennustamaan John Partridgen kuolemaa, vaan 29. maaliskuuta hän myös todisti sen tapahtuneen. Tietenkään Partridge ei oikeasti kuollut, mutta Isaac Bickerstaff kirjoitti tapauksesta silminnäkijäkertomuksen, jossa hän kertoi tavanneensa Partridgen tämän kuolinvuoteella. Kirjoitus julkaistiin seuraavana päivänä – näin aprillipila pohjustettiin loistavasti, sillä uutinen ehti päivän (30.3.) aikana levitä nopeasti, ja huhtikuun ensimmäisenä päivänä olikin kuolleeksi julistetulla astrologilla sitten selittelemistä. – Kun ennustuksen kohde kirjoitti vastineen, jossa hän vakuutti olevansa täysissä sielun ja ruumiin voimissa, oli Bickerstaffin vastaus tyrmäävä: 

Without entering into criticisms of chronology about the hour of his death, I shall only prove that Mr. Partridge is not alive. And my first argument is thus: Above a thousand gentelmen having bought his almanacks for this year, merely to find what he said against me; at every line they read, they would lift up their eyes, and cry out, betwixt rage and laughter, “They were sure no man alive ever writ such damn’d stuff as this.”

Bickerstaffin (siis Swiftin) mielestä Partridgen almanakoissa on julkaistu sellaista soopaa, että ”kukaan elollinen ei ole voinut sellaista kirjoittaa”. Joten jos Partridge on almanakkojensa sisällöstä vastuussa, hänen täytyy olla kuollut. – Päätelmä on tietysti absurdi, eikä se ole missään mielessä pätevä, mutta satiirissa sellainen sallittakoon. Swift saavutti tavoitteensa, sillä Bickerstaffin sanan säilää ihasteltiin ja Partridge päätyi naurunalaiseksi – jopa niin pahasti, että hän joutui luopumaan almanakkojensa tehtailusta.  Swiftin temppu ei olisi onnistunut niin hyvin, ellei hän olisi tuntenut aikansa lehtimiehiä. Bickerstaffin ja Partridgen jupakasta kirjoiteltiin ja puhuttiin, myyttiä pidettiin elossa, ja lopulta Richard Steele alkoi julkaista Tatleria, jonka kustantajaksi mainittiin Isaac Bickerstaff.

Horoskooppien laatimista ja lukemista Bickerstaff ei kuitenkaan onnistunut kirjoituksillaan kitkemään. Jonkin verran vilkuilen horoskooppeja itsekin silloin tällöin, vaikka en niihin uskokaan – varsinkaan aikakauslehtien halpahintaisiin muutaman rivin älyttömyyksiin, joita laativat toimittajat ovat tuskin nähneet ainuttakaan astrologista syntymäkarttaa. Esimerkiksi Cosmopolitanin horoskoopit ovat hyvin kevyitä, tosin niitä ei ehkä ole aivan tarkoitettu minun ikäiselleni miehelle. Mutta juuri se tekeekin niiden lukemisesta hauskaa, ristiriidan synnyttämä koominen vaikutelma virkistää jollakin selittämättömällä tavalla (kesäkuun horoskooppi, Cosmopolitan):

Leijona  (23.7.–22.8.)

Kuntoilukärpänen puraisee! Kokeile zumba-tuntia: kiinteytymisen lisäksi opit keinuttamaan lanteitasi uusilla tavoilla.

– Oletko sinkku? Tapaat baarissa komean ulkopaikkakuntalaisen. Tarjoudu hänen oppaakseen pariksi päiväksi – hän suostuu varmasti.
– Oletko varattu? Olette molemmat ärtyisellä tuulella. Hengailkaa kavereidenne kanssa, kunnes mieli piristyy, ja antakaa sitten kaipauksenne näkyä lakanoiden välissä.

Hetken ihmettelyn jälkeen (mitä kummaa on ZUMBA?) voi vain huokaista ja todeta, että olisi Isaac Bickerstaffille töitä tänäkin päivänä …

Read Full Post »

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Hirliin suosittelun muistaen tartuin rohkeasti Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin romaaniin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (2008, suom. Jaana Kapari-Jatta, 2010, Otava) – vaikka kirjan nimi ja ulkoasu (vaaleanpunaista, vaaleanvihreää, kuvia kirjeistä, jopa rusetista) vaikuttivat hieman imelältä kokonaisuudelta. Ensivaikutelma piti tämän teoksen kohdalla paikkansa, ainakin jossain määrin. Romaanin lämminhenkisessä, romanttisesti sävyttyneessä tarinassa ystävyys ja idealismi kantavat yli vaikeiden aikojen, yhteisön jäsenet pitävät huolta toinen toisistaan, kirjojen lukeminen antaa lohtua – ja loppukin on onnellinen. En silti murissut: teos on puettu kirjeromaanin muotoon, mikä tekee siitä kiinnostavan, ja tekstistä välittyy niin paljon lämpöä ja hyvää mieltä, että alkuimelyyden herättämä pieni kyyninen ärinä peittyy kuulumattomiin, kehräyksen alle. Ihana kirja, jos sille vain antaa mahdollisuuden. – Kirjoittajia romaanilla on kaksi, sillä lastenkirjailija Annie Barrows viimeisteli teoksen tätinsä Mary Ann Shafferin puolesta.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville kertoo Guernseyn saaren asukkaiden vaiheista  toisen maailmansodan aikana ja hieman sen jälkeen. Saksalaiset miehittivät Englannin kanaalissa sijaitsevan Guernseyn kesäkuussa 1940. Miehityksen aikana saarelaisten arkielämää rajoitettiin erilaisin säädöksin (esim. ulkonaliikkumiskiellot ja omaan käyttöön tarkoitetun karjankasvatuksen säännöstely), yhteydet muuhun maailmaan olivat poikki, elintarvikkeet ja muutkin tuotteet vähissä ja yleinen mieliala tietysti synkkä sodan takia. Kirjallisuuspiiri sai alkunsa sattumalta. Joukko asukkaita oli kokoontunut syömään salassa kasvatetusta porsaasta tehtyä illallista. Tapaaminen venähti pitkäksi, ja niinpä osa heistä jäi kotimatkalla kiinni ulkonaliikkumiskiellon rikkomisesta. Todellista syytä vierailulle ei voinut kertoa, joten hätäpäissään he keksivät olleensa kirjallisuuspiirin kokouksessa. Ja koska mahdollinen tarkastus uhkasi, oli peitetarinan takia ryhdyttävä kokoontumaan kahden viikon välein kirjoista keskustellen.

Romaanin erikoinen nimi vaatinee selityksen. Eräs kirjallisuuspiirin jäsenistä, Amelia Maugery, kirjoittaa kirjeessään:

On Will Thisbeen ansiota, että piirimme nimeen tuli perunankuoripaistos. Olipa saksalaisia tai ei, hän ei tosiaankaan suostu lähtemään kokoukseen, jossa ei ole mitään purtavaa! Syömisestä tuli siis osa ohjelmaamme. Koska Guernseyllä oli tuolloin niukasti voita, vielä vähemmän jauhoja eikä lainkaan sokeria, Will kehitti perunankuoripaistoksen: perunasosetta täytteeksi, siivilän läpi puristettua juurikasta makeuttajaksi ja perunankuoria taikinakuoren sijaan. Willin reseptit ovat yleensä epäilyttäviä, mutta tästä tuli suosikki.

Onnekseni ruoka ei pääse kirjassa kuin tällaisiin sivumainintoihin, sillä en ole koskaan oikein innostunut resepteistä yms. Mutta kirjallisuusviitteillä herkuttelen mielelläni, niitä kirjassa on paljon ja usein hauskasti esitettynä. Saarelaisten kirjallisuuspiirissä ihastuttaakin epäakateemisuus: kirjallisuuspiirin toimintaan osallistuu paljon henkilöitä, jotka eivät ole juuri koskaan lukeneet kirjoja. Kirjojen esittelyt ovat vapaamuotoisia ja omakohtaisia, vailla analyyttisen tai kanonistisen lukutavan rasitteita. Esimerkiksi Clovis, maanviljelijä, päättää lukea rakkausrunoja, koska hänellä on kiikarissa Hubertin leski  – ja naisethan tunnetusti pitävät runoista. Clovis kertoo:

     Menin herra Foxin kirjakauppaan ja kysyin rakkausrunoja. Kirjoja ei ollut enää silloin jäljellä, sillä väki osti niitä poltettavaksi, ja kun Fox vihdoin sai vihiä siitä, hän sulki kauppansa kokonaan. Hän antoi minulle jotain Catullus-nimistä kaveria. Kaveri oli roomalainen. Tiedättekö te millaisia asioita hän pani runomittaan? Ei sellaisia voi puhua hienolle naiselle.
     Hän kaipaili yhtä naista, Lesbiaa, joka torjui hänet kun oli ensin ottanut petiinsä. En ihmettele Lesbiaa, koska Catullus ei tykännyt kun Lesbia silitteli pientä untuvaista varpustaan. Oli mustasukkainen pikkuiselle linnulle. Painui kotiinsa, otti kynänsä ja kirjoitti miten kärsi nähdessään, kun nainen helli povellaan pientä lintusta. Kaveri otti sen raskaasti eikä sen koommin pitänyt naisista vaan kirjoitti heistä ilkeitä runoja.

Ei taida Clovis ihan ymmärtää, mihin Lesbian ”untuvaisen varpusen silittely” oikein viittaa. Samaa mieltä olen kuitenkin siitä, että Catulluksen tekstejä ei todellakaan pidä mennä lukemaan hienolle naiselle romanttisessa tarkoituksessa. Lesbialle osoitetut sanat korkeintaan hämmentävät, mutta kun Catullus ryhtyy roisiksi, alkaa heikompaa hirvittää. On aivan pakko ottaa esimerkki Jukka Kemppisen suomennoskokoelmasta Kaikki runous (1990, Wsoy):

Homopoika Thalluksen
          liha on löysempää
kuin jäniksen nahka
          kuin korvannipukka.
Vanhan herran siitin kasvaa jo seittiä
          ja vielä hän on ahne
kuin talven rajumyrsky
          jota satamissa ihmetellään
monttu auki. 

Isojen poikien juttuja osattiin kertoa antiikin aikaankin (eikä pelkästään vain kertoa).  – Clovisin kirje on osoitettu Juliet Ashtonille, joka on sattumalta saanut tietää Guernseyn saaren kirjallisen piirin olemassaolosta. Hän kiinnostuu siitä ja saaren sodanaikaisista tapahtumista. Juliet päättää kirjoittaa aiheesta seuraavan kirjansa ja alkaa kerätä materiaalia, ensin kirjeitse ja viimein paikan päällä. Silloinkin tapahtumien kuvaus etenee kirjeromaanin muodossa, sillä Juliet raportoi tapahtumista mm. kustantajalleen ja tämän siskolle Lontooseen. Kirjassa kulkee myös romanttinen juoni: Juliet pohdiskelee omia tunteitaan ja  naimisiinmenon problematiikkaa.

Kun Juliet haastattelee saarelaisia ja lukee näiden hänelle lähettämiä kirjeitä, tuntuu eräs henkilö nousevan muita tärkeämmäksi ja kiinnostavammaksi: Elizabeth, joka saapui saarelle juuri ennen miehitystä, käyttäytyi monissa tilanteissa raikkaan epäsovinnaisesti, rakastui saksalaiseen upseeriin, sai tämän kanssa lapsen (mutta piti isän salassa), auttoi karannutta pakkotyöläistä, jäi kiinni ja joutui keskitysleirille. Julietin saapuessa saarelle Elizabethin kohtalo on vielä epäselvä, kuten tuohon aikaan (vuonna 1946) oli monen muunkin sodan aikana vangiksi joutuneen tilanne. – Yleisesti käytetty konsti romaaneissa, mutta useimmiten myös toimii hyvin: tarinan kiinnostavin henkilö rakentuu ja korostuu poissaolonsa kautta, hänestä kasvaa muiden puheissa myyttinen hahmo, legenda.

On saarella vieraillut oikeakin legenda. Kirjallisuuspiirin illassa paljastuu, että Isolalla (eräs romaanin keskeisistä jäsenistä) on hallussaan fantastisia kirjeitä, jotka hän on perinyt mummiltaan Pheenilta. Shafferin ja Barrowsin romaanissa on nimittäin kohtaus, joka selvästi viittaa tunnettuun anekdoottiin Kafkasta. Pheenilla oli lapsena kissa, jonka hänen isänsä äkkipikaistuksissaan tappoi. Tästä kuultuaan tuolloin 9-vuotias Pheen heittäytyi tielle itkemään. Julmaksi kuvattu isä jätti hänet siihen, ilman lohtua. Ja sitten:

     Vaunut, jotka huristivat aivan liian lujaa, olivat täpärällä ajaa hänen päälleen. Ajaja nousi seisomaan ja alkoi kirota tyttöä, mutta matkustaja, erittäin kookas mies pitkässä turkiskauluksisessa takissa, hyppäsi tielle. Hän käski ajajan vaieta, kumartui Pheenin puoleen ja kysyi voisiko jotenkin auttaa.
     Pheen-mummi sanoi ei, ei, häntä ei voinut enää auttaa. Hänen kissansa oli poissa! Isä oli hukuttanut Muffinin ja nyt Muffini oli kuollut, kuollut ja ikuiseseti poissa.
     Mies sanoi: ”Tietenkään Muffini ei ole kuollut. Kai sinä sen tiedät, että kissoilla on yhdeksän elämää?” Kun Pheen myönsi kuulleensa sellaisesta, mies sanoi:”No, minä taas satun tietämään, että sinun Muffinillasi oli menossa vasta kolmas elämä, joten sillä on vielä kuusi jäljellä.”
     Pheen kysyi mistä mies tiesi. Mies vastasi vain tietävänsä. Hän tiesi aina – se oli syntymälahja. Hän ei tiennyt miten tai miksi niin kävi, mutta kissat tulivat usein hänen mieleensä ja juttelivat hänelle. No, eivät sanoilla tietenkään, mutta kuvilla.

Salaperäinen herrasmies kirjoittaa Pheenin osoitteen muistikirjaansa, eikä kulu aikaakaan, kun Pheen alkaa saada kirjeitä, joissa kerrotaan tarkemmin Muffinin nykyisestä elämäntilanteesta. Mutta kuka on tuo romaanin herrasmies ja kuuluisa englantilainen kirjailija, joka kirjoittaa satuja kissan elämästä lumoavasti kuin taikuri, kätkee sanansa vaaleanpunaisiin kirjekuoriin, pukeutuu huolitellun keikarin lailla? 1800-luvun lopulla? Turkiskauluksinen takki? Signeeraa kirjeensä nimikirjaimin ”O.F.O’F.W.W.”? – Eipä ole ihan mahdotonta arvata oikein.

Kyseinen kirjailija tuskin on tuollaisessa episodissa ollut mukana (vaikka mistäpä sen tietää). Tarina kirjailijasta, joka lohduttaa tyttöä kirjoittamalla kirjeitä kuulostaa kuitenkin tutulta. Paul Austerin romaanissa Sattumuksia Brooklynissa  (2005) kerrotaan vastaavanlainen tarina Franz Kafkasta. Jo vakavasti sairas Kafka on kävelyllä puistossa, kun hän löytää tytön itkemästä puiston penkiltä. Tyttö kertoo, että hän on kadottanut nukkensa. Kafka toteaa tähän, että ei hätää, nukke voi hyvin. Kun tyttö ihmettelee, mistä mies voi sen tietää, Kafka vastaa saaneensa nukelta kirjeen. Ja kun Kafka menee kotiinsa, hän kirjoittaa itse tuon kirjeen ja vie sen seuraavana päivänä tytölle. Tarinan mukaan tätä jatkuu kolmisen viikkoa, kunnes tyttö on valmis luopumaan nukesta tietäessään, että sillä on kaikki hyvin.

En tiedä, onko juttu Kafkasta ja nukesta varmasti tosi, mutta siihen kyllä viitataan anekdoottina useissa lähteissä – paljon vanhemmissa kuin tuo Austerin romaani. Romaanin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville kirjoittajat ovat siirtäneet anekdootin tapahtumat Guernseyn saarelle. Vaikka voihan olla, että tuo kertomus Kafkasta ja nukesta ei ole kirjoittajille tuttu. Joka tapauksessa tarina maailmanluokan kirjailijasta, joka keskittää luovuutensa ja aikansa yhden lapsen lohduttamiseen, on kaunis pyyteettömyydessään. Se kuvastaa hyvin Shafferin ja Barrowsin romaanin henkeä.

Read Full Post »