Tove Jansson ja meri

Koska aihe on esillä mediassa monin tavoin,  kirjoitan siitä vain hyvin lyhyesti. Tänään tulee kuluneeksi sata vuotta Tove Janssonin syntymästä.

En ala kertoa ihailustani Janssonin persoonaa kohtaan enkä innostuksestani hänen kuvataiteeseensa. En spekuloi hänen kuvitustöidensä voimakkaan graafisuuden vaikutuksella omiin kuvataideharrastuksiini enkä pohdi hänen sarjakuviensa pehmeän anarkian rakastettavuutta. En ylistä Taikatalven, Muumilaakson marraskuun tai Näkymättömän lapsen lumovoimaa enkä mainosta henkilökuvauksien onnistuneisuutta ja koskettavuutta Kuvanveistäjän tyttäressä, Kesäkirjassa tai romaanissa Reilua peliä. En, en ja en.

En edes kerro sitä, että Vem ska trösta knyttet? on mielestäni ehkä hienoin runomuotoinen suomalainen kuvakirja – kielestä riippumatta, sillä myös Kirsi Kunnaksen suomennoksena se on fantastinen. – En kerro, en.

* * *

Sen sijaan suosittelen katsomaan Elävästä arkistosta lämminhenkisen dokumentin Tove ja meri. Vuonna 1984 kuvattu ohjelma kuvaa Tove Janssonin ja hänen kumppaninsa Tuulikki Pietilän yhteiseloa hienolla tavalla. Taivaanrantoja maalailevan Toven ja jämäkästi määrätietoisen Tuulikin välinen dynamiikka antaa katsojalle luvan pieneen hymyynkin.

Puoli tuntia kestävän kokonaisuuden kertojana on pehmeäsoundinen Elina Salo – ja kokonaisuuden kruunaa taustamusiikiksi valittu haikean kaunis Höstvisa (Syyslaulu(, joka on Tove Janssonin itsensä sanoittama. Niin kaunista:

 

Jag märkte aldrig förut att mörkret är så stort,

går och tänker på allt det där man borde.

Det finns så mycket saker som jag skulle sagt och gjort

och det är så väldigt lite jag gjorde.

 

Skynda dig älskade, skynda att älska,

dagarna mörknar minut för minut,

tänd våra ljus, det är nära till natten,

snart är den blommande sommaren slut.

 

Jos elän vanhaksi ja tulen viimein höppänäksi, tämän aion muistaa. Viltin alla keinutuolissani – kun päivät käyvät lyhyemmiksi ja varjot pidemmiksi – minä hyräilen:

 

En sommar går förbi, den är alltid lika kort,

den är drömmen om det man kunnat vinna.

 

Ei haittaa vaikka sanat hieman unohtuisivatkin. Erna Tauron sävellys kyllä kannattelee ajatusta, tunnetta.

Ja jotta kyseinen adjektiivi nyt varmasti kokisi inflaation tässä postauksessa, niin käytetään sitä vielä kertaalleen: kauniin kaunis on dokumentissa kohtaus, jossa Tove alkaa spontaanisti tanssia musiikin tahtiin ateljeessaan. Kannattaa katsoa!

Tove ja meri

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/tove_jansson_kertoo_elamastaan_omin_sanoin_104695.html#media=104691

Read Full Post »

Merihevonen ja Muumipeikko

Maailmankirjallisuudessa ja eri kulttuurien mytologioissa on valtava määrä ihmeellisiä otuksia: arvoituksia esittävä sfinksi Sofokleen näytelmässä Kuningas Oidipus, irvistelevä Cheshiren kissa Lewis Carrollin romaanissa Liisa ihmemaassa, Helvetin porttia vartioiva Kerberos antiikin tarustossa ja trullipeikot Henrik Ibsenin näytelmässä Peer Gynt – vain muutaman mainitakseni. Nämä ja yli sata muuta fantastista olentoa löytyvät Jorge Luis Borgesin teoksesta Kuvitteellisten olentojen kirja (1967, suom. Sari Selander 2009, Teos), joka on eräänlainen tarumaailman otusten hakuteos.

Vaikka Borgesin kirja onkin hauska ja ajatuksia herättävä, jää se lukukokemuksena yllättävän kevyeksi: olentojen esittelyt ovat lyhyitä, ja vaikka viittaukset maailmankirjallisuuteen ovat hyvin valittuja, jää niitä kaipaamaan lisää. Kirjaa lukiessa tuleekin taas kerran miettineeksi sitä, kuinka aika on nakertanut tällaisten teosten merkitystä: ei pärjää Wikipedialle. – Toisaalta Borges on kerännyt joukon hyvin poikkeuksellisia ja harvinaisia olentoja, joita ei kannata etsiä nörttisukupolven kyhäilemästä nettisanakirjasta.

Kokoelmassa on paljon erikoisuuksia, mutta ehkä eniten minua viehättää omassa yksinkertaisuudessaan nerokas kuvittelun luomus, merihevonen:

Merihevosen ero muihin fantastisiin eläimiin nähden on siinä, että se ei ole syntynyt heterogeenisiä elementtejä yhdistelemällä. Kyse on yksinkertaisesti villihevosesta, joka asustaa meren syvyyksissä ja vierailee maan päällä vain kuuttomina öinä, silloin kun merituuli tuo sen sieraimiin laiduntavien tammojen hajun.

Borgesin kuvaama merihevonen herättää ihmetystä, sillä oma käsitykseni merihevosista perustuu kreikkalaisen mytologian kuvastoon. Kuvataiteessa ja patsaissahan usein kuvataan Poseidonin ohjastama hevosvaljakko, jossa hevosilla on hevosen eturuumis, mutta takajalkojen tilalla jonkinlainen kalan tai delfiinin pyrstö. – Borges ei kuitenkaan viittaa Poseidoniin, vaan hänen merihevosensa on itäisempää alkuperää, Tuhannen ja yhden yön tarinoiden mailta: itse Sinbad on nähnyt, kuinka merestä noussut ori hyppää tamman selkään … (en tuollaista kohtausta muista, mutta siitä onkin aikaa, kun olen Sinbadin matkoista lukenut).

Täsmentääkseen merihevostaan Borges siteeraa 1200-luvulla eläneen kosmografi al-Qazwinin tutkimusta Luomisen ihmeet:

Merihevonen muistuttaa tavallista hevosta, mutta sen harja ja häntä ovat pitemmät, sen väri kiiltävämpi ja sen kaviot halkinaiset aivan kuin villihärällä. Kooltaan se on tavallista hevosta pienempi, mutta hieman aasia suurempi.

Ei siis todellakaan mikään kreikkalaistyylinen hippocampus. Ongelman voisi ratkaista selittämällä, että rannalle noustessaan merihevonen ottaa maaeläimen hahmon ja pyrstö muuttuu takajaloiksi. Tällaisesta metamorfoosista Borges ei kuitenkaan mainitse mitään, joten voihan olla, että itäisissä mytologioissa merihevoset laukkaavat myös veden alla nelijalkaisina. – Samalla kun ihmettelen merihevosen hevosmaisuutta, tajuan, että löytyyhän kotimaisesta kirjallisuudesta aivan täydellinen vastine Borgesin kuvaamalle merihevoselle, nimittäin Tove Janssonin romaanista Muumipappa ja meri. Aina ei todellakaan tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan:

Ne nelistivät hiekalla edestakaisin pää pystyssä ja harja liehuen, hännät hulmusivat takana kuin pitkät, kiiltävät laineet. Ne olivat kuvaamattoman kauniita ja kepeitä ja tiesivät sen itse, ne keimailivat julkean luontevasti – toisilleenko, itselleen, saarelle vai merelle, se oli yhdentekevää. Toisinaan ne heittäytyivät päistikkaa veteen, joka pärskyi korkealle ja loi sateenkaaria kuutamoon, sitten ne laukkasivat takaisin omien sateenkaariensa alle, pyörittivät silmiään ja taivuttivat päänsä alas korostaakseen kaulan ja selän kaarta. Näytti siltä kuin ne olisivat tanssineet peilin edessä.

Muumipappa ja meri on kertomus siitä, kun muumiperhe lähtee yksinäiselle majakkasaarelle. Saari sijaitsee kaukana Muumilaaksosta ja on aivan toisenlainen ympäristö kesäiseen ja vehreään kotiseutuun verrattuna: karu, kivikkoinen, tuulinen ja hyvin yksinäinen. – Merihevosille saaren rantahietikko on tietenkin otollinen paikka telmimiseen, kaukana asutuksesta ja liian uteliailta katseilta. Muumipeikolle merihevoset kuitenkin näyttäytyvät, ja samalla paljastuu niiden narsistinen luonne: vaikka ne kaipaavat rauhaa, nauttivat ne silti ihailun kohteena olemisesta.

Tove Janssonin kuvittelemat hevoset poikkeavat itämaisista lajitovereistaan siinä, että ne tanssivat rannalla nimenomaan kuutamossa, kun taas Borgesin luonnehdinnan perusteella kaukoidässä orit nousevat vedestä vain kuuttomina öinä. Yhteistä hevosille on kuitenkin villi alkuvoimaisuus: vaikka Janssonin romaanin merihevoset eivät saavukaan rannalle tammojen tuoksun kiihottamina, on niidenkin hevostelu luonteeltaan keimailevaa ja eroottistakin.

Muumipeikon kohtaamista merihevosten kanssa tuskin kuitenkaan voi tulkita havahtumiseksi omaan seksuaalisuuteen, vaikka hän merihevosiin tutustuttuaan kokee määrittelemätöntä halua ja kaipuuta. (Lue: Bruno Bettelheim –tyylisillä seksuaalisuustulkinnoilla ei tarvitse kaikkea lastenkirjallisuutta pilata!) – Muumipeikko käy myrskylyhtyineen rannalla odottamassa merihevosia jokaisena yönä, jopa silloinkin kun kuutamoa ei ole, ja muutaman kerran odotus palkitaan. Tähän prosessiin Jansson on yhdistänyt hienosti Mörön, joka puolestaan saapuu rannalle joka yö Muumipeikon myrskylyhdyn houkuttelemana. Muumikirjojen filosofisia näkökulmia tarkastelevassa teoksessaan Muumit ja olemisen arvoitus (Atena, 2009) Jukka Laajarinne kirjoittaa:

Muumipeikko kohtaa mörkönsä, kun hän ihastuu häpeilemättömästi keimaileviin merihevosiin. Nuo samettiset, kukalliset, ilkikuriset ja ennen kaikkea kauniit olennot herättävät hänessä romanttisen, tuskaisan kaipuun. Juuri merihevoseen rakastuminen saa Muumipeikon kulkemaan öisin rannalla, kaivaten, Mörköä houkutteleva lyhty kädessään. Juuri merihevoseen rakastuminen, kauneuden kaipuu nostaa hänen Mörkönsä pintaan, juuri yhteys toiseen havahduttaa tietoisuuteen siitä, että on tästä erossa:

– Sinä olet kaunein olento, jonka olen nähnyt, sanoi Muumipeikko, ja juuri silloin Mörkö alkoi ulvoa.

Mörkö alkaa ulvoa, koska se kaipaa lamppuaan: Muumipeikko on sammuttanut lyhtynsä, jotta hän ei pilaisi merihevosten kuutamoa ja karkottaisi niitä rannalta. Samalla Muumipeikko on itse muuttunut Möröksi – olennoksi, joka istuu pimeässä ja ihailee merihevosten kukikkaita kylkiä, liehuvia harjoja ja kuunpaisteen heijastuksia kavioiden nostattamissa rantaveden pärskeissä.

Merihevosten ihastelua ei jatku loputtomiin, ja Muumipeikko ymmärtää, että merihevoset ovat narsismissaan pinnallisia ja vain pilailevat peikon kustannuksella. Möröstä tuleekin merihevosia tärkeämpi, sillä Muumipeikko on ottanut velvollisuudekseen lievittää sen yksinäisyyttä viemällä öisin myrskylyhdyn rannalle, jotta Mörön ei tarvitse olla pimeässä. – Viimein paloöljy loppuu, eikä Muumipeikko voi enää sytyttää lyhtyä. Hän joutuu menemään rannalle ilman lyhtyä. Mutta silti Mörkö aloittaa ilolaulun nähdessään peikon, ja Muumipeikko tajuaa, että Mörkö ei välitäkään lyhdystä, vaan ilahtuu nähdessään hänet.

– Merihevoset vaikuttavat Mörköön verrattuna latteilta ja epäaidoilta otuksilta, ainakin näin marraskuun harmaudessa synkistelevän suomalaisen näkökulmasta. Ja onhan Mörössä potkua, kyllä se kestää kansainvälisen vertailun pelottavien otusten sarjassa. Mörkö sopisi hyvin Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirjaan, koska Mörkö ei pelkästään kulje Muumilaakson metsissä ja pihoilla kasvillisuutta palelluttamassa, vaan se löytyy myös jokaisen omasta päästä. Lapsuuden pelottavimmaksi kirjallisuuden ja elokuvien olennoksi monet nimeävätkin Mörön. Möröllä ei juurikaan ole tarkasti kuvattuja yksittäisiä ominaispiirteitä, joten jokainen kasvattaa sitä mielessään jonkinlaisena omien pelkojensa peilikuvana. Ja se vasta pelottavaa onkin.

Lohdullista kuitenkin on, että oman Mörkönsä voi kohdata ja sen kanssa voi tulla toimeen. Niin tekee Muumipeikko, miksen siis minäkin? – Merihevoset pitäkööt hauskaa keskenään, ei niiden perään kannata haikailla …

Read Full Post »

Muumit Parnassolla

Tänään postista kolahtaneen uusimman Parnasson (2/07) lastenkulttuurinumero sai minut hyvälle tuulelle. Erityisesti pidin Kuisma Korhosen muumispektaakkelista Muumit ja vieraan pelko. Esseessään Korhonen tarkastelee muumien vieraanvaraisuutta, Mörön kohtaamisen problematiikkaa ja Muumilaakson hahmojen identiteettiongelmia. Häkellyttäväksi Korhosen esseen tekee se, että huomasin juuri äsken istuvani selailemassa yhtäaikaa neljää muumikirjaa! Ja Korhosen esseetäkin luen kuin piru Raamattua, erittäin kriittisesti ja asiantuntevana (olen minäkin sentään lukenut kaikki muumikirjat), toki monesta asiasta olen samaakin mieltä.

Samanlaisella vakavuudella en kovin usein ole paneutunut mihinkään Parnasson artikkeliin. En ole mikään varsinainen muumi-intoilija, mutta silti olen aina pitänyt Tove Janssonin luomaa kirjasarjaa kunnioitettavana kulttuurisena varantona, josta voi ammentaa aiheita niin kirjallisuuskeskusteluihin kuin elämänfilosofiaankin. Esimerkiksi opettaessani jokunen vuosi sitten Jyväskylän avoimessa yliopistossa kirjallisuutta huomasin, että sisällöllisesti parhaimmat keskustelut (toki elämäfilosofisesti värittyneet) luentojen ohessa ja tekstianalyysikursseilla eivät syntyneet maailmankirjallisuuden klassikko -esimerkeistä, vaan muutamista mukaan ottamistani, tarkoin valituista muumikirjakohtauksista. Samoja klassikoita kun ovat lukeneet vain jotkut, mutta muumit ovat kaikille tuttuja.

Peruskoulussa/lukiossakin kirjallisuuteen liittyviä käsitteitä on helppo tarkastella Muumilaaksoa hyödyntäen. Esimerkiksi identiteettiin liittyen muumikirjoissa on paljon esimerkkejä, suosikkieni joukossa Näkymättömän lapsen novelli Kevätlaulu, jossa Nuuskamuikkunen antaa pienelle onnettomalle mönkiäiselle parhaan mahdollisen lahjan: nimen (Ti-ti-uu). Nimen saatuaan tuon surullisen olentoparan koko elämä muuttuu, kaikesta tulee yhtäkkiä merkityksellistä:

Olen muuttanut pois kotoa ja alkanut elää oikein tosissani! Se on hurjan jännittävää! Käsitäthän, silloin kun minulla ei ollut nimeä, juoksentelin vain ympäri ja nuuhkailin noin vain ylimalkaan, ja tapahtumat lentää räpyttelivät ympärilläni. Ne olivat milloin vaarallisia, milloin vaarattomia, mutta ikinä ei mikään ollut oikeaa, ymmärrätkö?
       Nuuskamuikkunen yritti sanoa jotain, mutta mönkijä jatkoi heti:
– Nyt minä olen minä, ja kaikki mitä tapahtuu merkitsee jotain. Sillä mitään ei tapahdu noin vain ylimalkaan, kaikki tapahtuu minulle, Ti-ti-uulle. Ja Ti-ti-uu näkee asiat noin tai näin – ymmärräthän mitä tarkoitan. 

Melko yleinen ongelma niin fiktiivisen kuin todellisenkin elämän päähenkilöillä: identiteetin puuttuminen johtaa siihen, että elämällä ja yleensäkään tapahtumilla ei ole mitään oikeaa merkitystä. Toinen hyvä identiteettiaihelma on Korhosenkin esseessään esille ottama episodi, jossa Muumipappa samastuu täysin Majakanvartijaan (romaanissa Muumipappa ja meri) ja alkaa elää tämän elämää. Saarella, jonne muumiperhe kirjassa matkaa, on nimittäin hylätty majakka. Muumipappa ottaa itselleen miehisen vastuullisen tehtävän: majakan hoitamisen (tosin hän ei edes onnistu sytyttämään majakan lamppua). Muumilaaksossa Muumipapan maskuliinisuus on ollut hakoteillä: pelkästä turvallisessa ja suojatussa Muumilaaksossa asumisesta ei juuri riitä aihetta retosteluun. Mutta uhkaavalla, kaukaisella ja karulla saarella miehen on suojeltava perhettään!

Kuisma Korhonen käsittelee esseessään paljonkin romaaneja Muumipappa ja meri sekä Muumilaakson marraskuu. Molemmat ovat sellaisia, jotka olen itse ”löytänyt” vasta aikuisemmalla iällä. Lapsena Muumipappa ja meri tuntui liian tylsältä ja Muumilaakson marraskuusta taas en pitänyt siksi, että siitä puuttui itse muumiperhe. Joululomalla, pitkällä automatkalla Kuusamoon, kuuntelimme Muumipappa ja meri -romaanin äänikirjana. Siinä Muumipapan miesidentiteetti on koetuksella, samoin parisuhde, ja Muumipeikkokin joutuu kohtaamaan pelottavan Mörön lisäksi jotain, joka on jopa ihanampaa kuin Niiskuneiti: merihevosia. Ainoa, joka nauttii oloistaan myös ääriolosuhteissa, on perheen sijaislapsi, Pikku-Myy. Aivan loistava kirja, ja ehdoton äänikirjana kuunneltuna – aikuisena löytää ns. aikuissisältöä itselleen, mutta samalla voi viattomasti palata oman lapsuutensa maailmaan, jossa äiti tai isä luki muumikirjaa ääneen.

Emme koskaan saa tietää, kuka Mörkö todella on. Mikä on hänen traumansa historia? – pohdiskelee Korhonen. Totta, mutta jonkinlaisen sisäisen kokemuksen mörköydestä voi ehkä saavuttaa. Ainakin itse ajattelen usein Mörköä ollessani mökillä. Käydessäni yöllä ”pihan perällä” astun turvallisesta pihavalon piiristä ulos pimeään. Ja kun katson mökkiin päin, varjosta valoon, kuvittelen tavoittavani jotakin siitä surumielisyydestä, jota kaiken ulkopuolelle suljettu Mörkö tuntee. Lamppu on kirkas ja lämmin, mutta samalla julma: vaikka se vetää puoleensa myös Mörköä, se ei kuitenkaan ole häntä varten. – Valopiirin ulkopuolella tulee ajatelleeksi niitä tilanteita, joissa on joutunut porukan ulkopuolelle, yksinäiseksi Möröksi. Liian mörkömäisiin tunnelmiin ajautuessaan onkin korkea aika astua ulos varjoista ja suunnata takaisin mökkiin, jottei ala ulvoa ja harhailla pusikoissa.

Muitakin mainioita kirjoituksia uudessa Parnassossa on, esimerkiksi Matti-Juhani Karilan kirjoitus Tarzanin paluu, jolle nostan hattua – siis sekä hauskalle kirjoitukselle että myös Apinain kuninkaalle. Karila palaa poikavuosiensa Tarzan-kokemuksiin ja tarkastelee niitä aikuislukijan näkökulmasta. Mieleeni tulee oma lapsuudenaikainen Tarzan-innostukseni. Mielikuvitustani ruokki eskapismi: asuimme kuivalla mäntykankaalla, jossa ainoa puulaji oli mänty ja aluskasvillisuus mielenkiinnotonta jäkälää. Kaikki touhuaminen oli pakko jättää mielikuvituksen varaan, sillä eihän esimerkiksi majaa voi mitenkään rakentaa mäntyyn! Onneksi oli Tarzan-kirjat. Niiden avulla loin itselleni mielen metsän, upeine latvustoineen, jossa saattoi hypellä (kuin apinamies) puusta toiseen, ja hämyisen aluskasvillisuuden, jossa leijonat väijyivät (tosin luontodokumenteissa ei juurikaan esiinny noita Tarzan-kirjojen viidakkoleijonia – viettävät kaiketi nykyisin aikaansa mieluummin savannilla …).

Toivottavasti Parnasso jatkaa samalla linjalla. Vastaava erikoisnumero kerran vuodessa tekisi todennäköisesti Parnasson imagolle pelkkää hyvää. Ja vaikka aihe on tämänkertaisessa teemanumerossa Parnasson perinteistä ”laatukirjallisuuteen painottuvaa yleisaiheettomuutta” kevyempi, on ote yhtä jämäkkä kuin ennenkin, eli mihinkään lässynlässyyn ei sorruta, vaikka lastenkirjallisuudesta on kyse. Toki huumoria ja iloittelua on kirjoituksissa ripaus normaalia enemmän, mutta sepä juuri saakin hyvälle tuulelle: kirjallisuuden laatulehti osaa olla myös leikkisä. Kokonaisuuden täydentää lastenkirjallisuuteen painottuvat kritiikit. On erittäin kiinnostavaa lukea Parnasson vakiokirjoittajien lastenkirjallisuusaiheisia arvosteluita ja tulkintoja.

Read Full Post »