Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘lyriikka’ Category

Olen ilmeinen: luen uusinta Parnassoa matkatessani Turkuun kirjamessuille. Kirjabloggaajan käteen kirjallisuuslehti sopii kuin silmälasit Jean-Paul Sartrelle, mutta varsinainen syy matkaseuraani ei kuitenkaan ole halu todentaa stereotypioita. Selaillessani eilen lehteä tuoreeltaan löysin sieltä helmen, johon halusin palata heti aamulla.

Nimittäin Virpi Alasen kirjoittamat runokolumnit. Tai lyyriset miniesseet.

Hiljentyä keskustelussa kelopuuksi, pysyä ajattomasti virheellisessä syystuulessa paikoillaan. Haluta sanoa jotain traditionaalisen kaunista: marmori, nilkka, kevätsula. Tai ei, rikkoa, nyrjähtää, haparoida keskeneräisiin käsiinsä alati uusi, joka huutaa historiallisuuttaan, hylätyn kaasukellon kauneutta.

Katkelma on Keskustelu-nimisestä tekstistä. Muut lehdessä julkaistut Alasen ”runokolumnit” ovat Aika, Meri, Sähkö, Kirja ja Kimalainen. – Termi ”runokolumni” on Alasen itsensä tarjoama nimitys essen ja runon, aforismin ja proosarunon rajapinnoilla kulkeville teksteilleen. Itse nimittäisin niitä mieluummin runoesseiksi, minkä vaihtoehdon kirjoittaja itsekin tuo esille tekstien perään liitetyssä lyhyessä haastattelussa.

Kolumnilla on nykyisin kovin halpa leima. Sellaiseksi kelpaa mikä tahansa henkilökohtainen kertomus ”totuus tulee lasten suusta raitiovaunussa”-tyyliin. Liian usein kolumni päästää paitsi kirjoittajansa niin myös lukijansa liian helpolla eikä pakota minkäänlaista ajattelua liikkeelle.

Ehkä Alanen haluaa tässä yhteydessä korostaa termillä tekstien keveyttä ja hetkellisyyttä. Essee-sanassa kun taas on asioiden märehtimiseen viittaavaa raskautta.

* * *

Olen itsekin kokeillut jonkinlaisen lyyrisen esseen kirjoittamista. Lähtökohtaisesti olen kuitenkin silloin valinnut reitiksi fragmentaarisuuden ja lyhyen, paikoitellen minimalistisen ilmaisun. Toisin sanoen, olen ”lyyristänyt” esseetä tekemällä siitä aukkoisempaa poistamalla päättelyketjuista logiikan ja johtopäätökset. Jäljelle olen jättänyt ajattelun lähtökohtia, tiloja ja esineitä, hetkiä ja paikkoja.

Ikinä en ole onnistunut. Essee on vain kadottanut ”esseemäisyytensä” ja muuttunut jonkinlaiseksi proosan tai lyriikan irvikuvaksi.

Virpi Alanen saavuttaa tavoitteensa kulkemalla toiseen suuntaan – tai niin ainakin oletan. Hän ei lyyristä esseetä vaan toimii päinvastoin: kirjoittaa runonsa esseeksi.

Lukeminen kiertyy tyhjyyden ja täyteyden punokseksi, taistelulajiksi, jossa heittäydytään kirjainten sekaan, lennetään iltataivaaksi, jossa sininen on lämmin.

Myös aforistisuus näkyy teksteissä, kuten tässä lainauksessa. Alasen ”runokolumneissa” havainto etenee tekstin muodon ja rakenteen tasolla kuin esseessä. Jonkinlainen logiikka on olemassa, mutta se on lainattu runoista: lyriikan kieli on vastustamattoman johdonmukaista silloinkin, kun se perustuu mielikuviin ja sattumanvaraisuuteen.

* * *

kuvaHuomaan olevani innostunut: osittain tähän vaikuttaa se, että luen Alasen tekstejä junassa. (Parnasson luin välillä JKL–TRE, postausta kirjoitan … no, nyt juuri kuulutettiin Loimaa).

Kerrankin onnistun nauttimaan junassa jotakin lyyristä! En usko, että tämä on kovin yleinen ongelma, mutta minun on vaikea lukea runoja junamatkalla. Otan matkalle mieluummin aina romaanin, esseekokoelman tai tietokirjan. Niissä virta vie eteenpäin, mikä sopii mainiosti matkantekoon.

Mutta runojen suhteen tunne liikkeestä ja näkökentän rajamailla vilisevä maisema luovat sietämätöntä kontrastia paperille pysähtyneisiin sanoihin.

Tai eivät runojen sanat tietenkään pysähdyksissä ole: ne liikkuvat ajassa ja ajatuksissa, syöksyvät arvaamattomiin paikkoihin ja todellisuuksiin, vaihtavat muotoa ja väriä, tuntuvat vuoroin tutuilta, vuoroin vierailta.

Kyse on luultavasti katseesta ja lukemisen tunnusta kehollisena kokonaisuutena. Runoa pitää tuijottaa: jotta sanat alkaisivat elää, ne täytyy ensin naulita paikoilleen. Se vaatii keskittymistä, joka ei onnistu minulta silloin, kun itse liikkuu pakotettuna eteenpäin. Liikkuu, liukuu.

* * *

Luin jostakin – luultavasti Karo Hämäläisen blogista – että Parnasson vastaavaksi tuottajaksi siirtyneen Hämäläisen on tarkoitus nostaa lehdessä esille kiinnostavia poetiikoita, joita kirjailijat ovat kehittelemässä. Virpi Alasen lyyristen miniesseiden julkaiseminen on juuri tuollainen teko.

Jo nyt Alasen tekstien yhteydessä oleva haastettelu on kiinnostava ja informatiivinen. Mutta jos juttua – ja yleensäkin tuollaista juttutyyppiä kirjallisuuslehdessä – haluaisi vielä kehittää, sitä voisi laajentaa esimerkiksi jonkun kriitikon tai tutkijan punnitulla arviolla siitä, mistä lyyrisessä esseessä on yleensä kyse ja miten Alasen tekstit siihen suhtautuvat. En juurikaan muista lukeneeni tuollaista ”väliaikakritiikkiä” – tai miksi sitä nyt kutsuisikaan. Mutta kovasti haluaisin.

* * *

Kohta juna saapuu Turkuun. Siellä minua odottaa kritiikkipaneeli kirjamessuilla. Ja kuinka osuvaa onkaan lopettaa tämä postaus lainaukseen uudesta Virpi Alasen lyyrisestä miniesseestä Kirja:

Syksyisin kirjat messuavat, kaikki raakkuvat yhtaikaa. Lavakarisman pitkän proosan kookaburrat, ylväästi askeltavat historiallisen erotiikan riikinkukot, pienemmissä häkeissä niin ja näin minervanpöllöt, runolliset pelikaanit ja aforistiset kolibrit. Uuden teknologian sähkölinnunsilmät ja antikvaariset vaivihkaiset godottajat.

Toivottavasti löydän tänään kaiken tuon raakkumisen keskeltä itselleni jotakin tärkeää ja merkityksellistä.

Mainokset

Read Full Post »

RUNON KÄYTTÖOHJE

1. Turvallisuusohjeet

1. Lue käyttöohje huolellisesti ennen runon käyttöönottoa ja säilytä se myöhempää tarvetta varten.

2. Käytä runoa vain sen alkuperäiseen tarkoitukseen.

3. Lapset sekä henkilöt, jotka ovat henkisesti rajoitteisia tai joilla ei ole riittävästi tietoa tai kokemusta runon käytöstä, voivat käyttää tätä runoa vain, mikäli käyttö tapahtuu heidän turvallisuudestaan vastaavan henkilön valvonnassa tai tämä henkilö on opettanut heitä käyttämään runoa turvallisella tavalla ja tiedostamaan käyttöön mahdollisesti liittyvät riskit.

4. Valvo, etteivät lapset leiki runolla. Lapset eivät välttämättä ymmärrä tai osaa arvioida mahdollisia vaaroja. Opeta lapsia käyttämään runoja vastuullisesti.

5. Säilytä runoa lasten ja lemmikkieläimien ulottumattomissa.

6. Säilytä runoa kuivassa ja lämpimässä tilassa.

7. Älä sijoita runoa keittolevylle tai keittolevyn, avotulen tai muun lämmönlähteen läheisyyteen.

8. Älä koske runoon märin tai kostein käsin. Runoa käsitellessäsi varo sen teräviä reunoja.

9. Jos runoa käytetään muuhun kuin sen alkuperäiseen tarkoitukseen tai käyttöohjeen vastaisesti, runon käyttäjä kantaa täyden vastuun mahdollisista seurauksista. Tällöin takuu ei kata runolle, sen käyttäjälle tai muulle kohteelle mahdollisesti aiheutuneita vaurioita.

10. Runossa on voimassa olevan lain mukainen raaka-aine- ja valmistusvirhetakuu. Jos huomaat takuuaikana runossa puutteita tai teknisiä vikoja, lopeta sen käyttö välittömästi ja toimita runo liikkeeseen, josta se on ostettu. Liitä päivätty ostokuitti mahdollisen tuotevalituksen yhteyteen.

* * * * * * * * * * * * * * *

Nämä turvallisuusohjeet on kirjoitettu kolmen tekstin innoittamana:

1. Mervi Kantokorven kirjoitus Mitä lukijan tulee tietää (runouslehti Jano #2)

2. Venäläisen avantgarden manifestit, toim. Tomi Huttunen (Poesia, 2014)

3.  OBH Nordica -kotiparturilaitteen käyttöohje (Type 5536)

– Ohjeet otettu lähes sellaisenaan, hieman muokaten, tuosta viimeksi mainitusta tekstistä.

 

 

Read Full Post »

Tämä on niin mainio juttu, että tuntuu aivan välttämättömältä  jakaa se  Jäljen äänessäkin. Alkuperäisen tekstin olen kirjoittanut Luutii-blogiin. Kyse on nuoren lauluntekijän raikkaista Eino Leino -tulkinnoista. Sitaatti Luutiin jutusta ja lopussa linkki koko juttuun:

Kansikuva - Eino Leino 2Kun kuulin ensimmäistä kertaa Nicolas Kivilinnan tekemiä ja hänen itsensä esittämiä Leino-sävellyksiä, innostuin niistä heti: nuori lauluntekijä välttää pateettisuuden vaarat ja hylkää Eino Leinoon liittyvän kulttuuurisen painolastin. Tuntuu siltä, että Kivilinna on jättänyt Vesa-Matti Loirin levytykset kuuntelematta. Alkuperäisille teksteille luonteenomainen keveys tuodaan esille popmusiikista ammentamalla, ei taide- ja kansanmusiikin keinoin, kuten monissa tunnetuissa Leino-tulkinnoissa.

Kivilinnan viime vuonna julkaistu Eino Leino -EP (Joteskii Groteskii, 2013) on saanut innostunutta vastaanottoa niin musiikki- kuin kirjallisuuspiireissä, mutta kovin vähän siitä on silti kirjoitettu. Huvittavaa on myös ollut huomata, millaisia ennakkoluuloja ihmisillä on, kun alkaa puhua tutuille tuoreista Leino-levytyksistä: “Ai onko se joku nuori Loiri vai? Kuule niitä sai kuunnella ihan tarpeeksi jo lapsena!”

Ei, mistään sellaisesta ei nyt todellakaan ole kyse. Ennen kuin jatkan pidemmälle, toivoisin, että mahdollinen lukija kävisi ensin kuuntelemassa artistin itsensä Youtubeen lataaman kappaleen Rauhattoman rukous:

Nicolas Kivilinna: Rauhattoman rukous

Rauhattoman rukous on julkaistu kokoelmassa Hiihtäjän virsiä (1900). Se kuuluu runoihin, joita aina silloin tällöin etsin kirjahyllystä ja luen yhä uudelleen ja uudelleen. Kivilinna on tehnyt rukouksesta reipastempoisen laulun, jossa ujostelematta tartutaan suuriin säkeisiin.

Kokonaisuudessaan jutun voi lukea täällä. Kannattaa vilkaista, miksi olen niin kovin innostunut tästä!

Read Full Post »

Kustantaja.
Kustantamo.
Kustantaminen.

Kieltämättä sanan alussa on jokseenkin ei-korkeakirjallinen kaiku.  On helppo kuvitella, että jos kielihistorialliset kehitysvaiheet olisivat edenneet hieman toisella tapaa, kustantamo saattaisikin merkitä nykykielessämme tuota rakasta huojennuksen IMG_0665huonetta, pikkulaa, pihan perää – tai arkisesti sanottuna vessaa. 

Tämä kahtalainen merkitysten leikki tulee mieleen, kun astuu sisään jyväskyläläisen kulttuurikapakan Vakiopaineen saniteettitiloihin. Viime syksystä saakka seiniä ovat – niin naisten kuin miesten puolella – koristaneet asiakkaiden lähettämät runot. Kustannuskynnys (siis nyt viittaan noihin runoihin) vaikuttaisi teksteistä päätellen olevan melko matala. Tuskinpa 99 prosenttia joutuu hylätyiksi, kuten virallisissa kustantamoissa.

Toisaalta on hyväkin, että illanvietoissa toisinaan korkealentoisiksi yltyvistä keskusteluista pääsee välillä huojentumaan arkisempien ajatusten pariin. Koko kansan kustantamoon, Vakkarin runohuoneeseen.

* * *

Syväluotaava kritiikki tuskin on vessarunojen kohdalla paikallaan, sillä vaikka tekstien joukossa on selvästi tarkkaan harkittujakin runoja, useat ovat luonteeltaan hetken perhosia, nopeasti kirjoitettuja tuokiomietelmiä, jotka on tarkoitettu luettaviksi ensisijaisesti kustannustoimituksen aikana. Tai siis – nyt alan sekoilla tässä terminologiassa – silloin kun vessassa tehdään sitä, mitä sinne on menty tekemään.

IMG_0666Tietokoneen kliininen näyttö on kovin vajavainen käyttöliittymä vessarunojen esittelemiseen: aito ympäristö tuoksuineen ja sattumanvaraisine kohtaamisineen muun runoyleisön kanssa puuttuu. Ja sisällöllisesti monet runoista ovat sen henkisiä (virtsaamiseen ja ulostamiseen liittyviä), että niiden oivaltavuus voi paljastua ainoastaan paikassa, jossa kokemuksellisuuskin on vahvimmin läsnä. Hauska esimerkki sellaisesta on Anonyymi-Annelin kirjoittama Haiku naistenvessalle.  Siinä tuodaan kolmella repliikillä esille vessaan jonottavan runon puhujan rehellinen ja samalla koskettava ajatuskulku: kovassa hädässäkin hän on valmis sanomaan jotakin positiivista: ”Olet jo kaunis!”

Toisaalta tuo tekstien tilannesidonnaisuuden ilmeisyys myös turhauttaa: vessassa lukisi mielellään muitakin kuin vessa-aiheisia runoja. Lisää kaipaisi yllättäviä rinnastuksia – vaikkapa jokin romanttinen luontokuvaus johdattaisi ajatukset mukavasti sfääreihin samalla kun tyhjentäisi rakkoaan.

* * *

Vakkarin vessan punaisissa, tägeillä kirjailluissa seinissä on oma tunnelmansa. Kauniiksi en niitä silti luonnehtisi. Kokonaisvaikutelman boheemiutta lisää runoarkkien ripustus: ne on läiskitty sinne tänne ikään kuin fiilispohjalta. Silloinkin, kun runo on hyvin lyhyt, se on asetettu näkyville kokonaiselle A4-arkille.IMG_0678

Runsas valkoinen tila toki luo tekstien ympärille tyhjyyttä, josta lukija voi ammentaa mielikuvituksensa voimin lisää merkityksiä, mutta silti en pidä ratkaisua täysin onnistuneena. Turhan valkoisen paperin määrä seinillä tekee vessasta rauhattoman tilakokemuksen, mikä alkaa häiritä runokokemusta – ja muidenkin tarpeiden tyydyttämistä.

Varsinkin, jos on tullut nautittua runsaammin alkoholia (jolloin molemmat em. tapahtumat ovat itsessäänkin jo riittävän haasteellisia toimintoja).

Osan vanhemmista runoista voisikin niputtaa tiiviimpään muotoon, runokollaaseiksi, ja laittaa selkeämmin jollekin tietylle seinälle. Tällöin osaisi paremmin etsiä katseellaan ne tuoreimmat, vielä isoina arkkeina lepattavat tekstit.

* * *

Toki onhan runsaassa paperin käyttämisessä eräs hyvä puoli. Nurkan hämärässä katse osuu nimimerkin Stanislove Lempi kirjoittamaan runoon, jossa puhujan alavireinen tila konkretisoituu (sanan varsinaisessa merkityksessä) toisinaan vessakäynnillä ilmentyvään ongelmaan:

Vaajakoskella
kun kello on yli kymmenen
ja vessapaperi loppu
Ei paljoo naurata

No ei naurata, ei. Mutta Vakkarin vessassa tilanteeseen löytyy apu läheltä: jos vessapaperi on loppu, niin lisää löytyy seiniltä.

* * *

20140131-141827.jpgVakkarin runohuoneisiin voi tutustua paitsi paikan päällä (Kauppakatu 6, Jyväskylä) niin myös selailemalla Vakiopaineen Facebook-sivuja täällä.

Vaikka ehkäpä monelle Jäljen äänen lukijalle jo tässäkin jutussa on kylliksi pureskeltavaa …

Read Full Post »

IMG_0698Teoriassa askartelu on helppoa: jos osaa käyttää viivoitinta, saksia, paperileikkuria sekä pujottaa langan neulaan ja liimata, saa tehtyä melkein mitä tahansa paperista ja kartongista.

Siis ainakin teoriassa.

Tähän näkemykseen tukeutuen ryhdyin toimeen: kun oma sisko saa toisen runokirjansa julkaistuksi, mikäpä olisikaan hauskempi julkkarilahja kuin itse tehty tuotos. Päätin tehdä pelin, joka liittyisi Silenen ilmestyvään kokoelmaan Lumikin sydän (WSOY, 2014): lisäpotkua tuumalle antoi Tiimarin konkurssimyynti, josta löytyi tarkoitukseen hyvin sopivia papereita ja kartonkeja.

* * *

Tyhjästä en lähtenyt peliä ideoimaan. Syksyllä Jyväskylässä järjestettiin osana Keski-Suomen kirjailijoiden Uuden runouden koulu -hanketta työpaja, jonka hedelmällistä antia on viime kuukausina työstetty eteenpäin. Kehitteillä olevasta runopelistä on testausvaiheessa pari koeversiota – niiden pohjalta räätälöin yhden lisää, yksinkertaisesti valitsemalla osan pelin sanastosta Silenen kokoelmasta.

Ja mikäpä valitessa, kun kokoelman runoissa on hyödynnetty monenlaisia aineksia: on tekstejä Grimmin ja Andersenin saduista, kuningattarista ja sydämensiirroista, anatomeista ja ruumiinryöstäjistä, tohtori Frankensteinista ja Dersu Uzalasta –  ja jopa Nooan vaimosta arkin uumenissa. Yläkuvassa näkyvistä sanoista tuo sydän liittyy useampaankin runoon, esimerkiksi tähän:

Itsemurhaajan kotona oli ihmeellisen valoisaa,
peikonlehtien alla piileskeli kissa kuin sademetsässä.
Perhe oli pyytänyt saada hänen sydämensä:
se oli säilötty etanoliin, isoäidin vanhaan kurkkupurkkiin.
Siinä se nyt muljahteli, irtonainen lihas, vanhempien hääkuvan
oikealla puolella. Ei itsemurha ollut hänen sydämensä valinta,
he sanoivat. Hänen sydämensä kyllä tiesi, miten paljon
me rakastimme häntä.

Ja pussissa, näkymättömissä, on sana tulitikkutyttö – jonka perusongelmaan esitetään 2000-lukulainen näkökulma:

Mitä jos pieni tulitikkutyttö olisikin lämpimikseen
sytyttänyt jonkin rakennuksen palamaan?

Sanojen valikoiminen on hauskaa: en voi olla miettimättä, että miltäköhän runoilijasta tuntuu, kun hän peliä pelatessaan joutuu sijoittamaan monet kokoelman viimeistelyvaiheessa kovin merkityksellisiksi kasvaneet sanat uusiin yhteyksiin.

* * *

IMG_0680Sanastoon minulla kuluu vain murto-osa aikaa siitä, minkä pelilaatikon ja sen konkreettisen sisällön tekeminen vaatii. Hölmöyksissäni (aloittelija!) teen ensin laatikon. Vasta kun sisältökin alkaa muutamaa iltaa myöhemmin olla jo melko pitkälle työstetty, tajuan, että laatikko on hivenen liian pieni. Onneksi niin seinissä kuin kannessakin on hieman joustovaraa.

Muitakin käytännön pulmia tulee vastaan: varsinkin vaaleanpunainen helmiäiskartonki on ohuudestaan huolimatta herkästi murtuvaa. Taitokset eivät tahdo onnistua, vaan ensin on liimailtava lisää pahvinpalasia, jotta laatikon sisälle asetettavan lokerikon seinistä tulee paksumpia. Siten paperi kestää paremmin taitekohdan.

Ja kun lokerikon seiniä vahvistaa, silloin myös niiden sisätila pienenee – niinpä joudunkin tekemään peliin tarvittavista korteista uudet versiot, jotka ovat läpimitaltaan pari kolme milliä kapeammat. Siihen ei onneksi mene kauan aikaa, printtaan vain uudet tarra-arkit teksteineen, liimaan ne pahville – ja sitten vain heiluttamaan paperileikkuria.

Mutta tulee matkan varrella onnistumisen elämyksiäkin. Erityisen ilahtunut olen kannen sisäpuolesta: vaaleanpunainen sydän näyttää hienolta glitter-kiiltoista mustaa paperia vasten. Ja vaikka en ole tuosta muovisesta glitter-paperista aivan järin innostunut (joku luomumatsku olisi ollut ehkä tyylikkäämpi ratkaisu), on siitä helppo muotoilla laatikon reunoihin tavallista kartonkia kestävämmät vahvikkeet.

* * *

IMG_0684Pelissä säännöt ovat tietysti oleelliset. Tämä  on ensimmäinen kerta, kun uuden runopelin säännöt kirjoitetaan paperille edes jonkinlaisessa muodossa. Samalla täytyy muistaa, että ne ovat kuitenkin vain YRITYS tai EHDOTUS säännöiksi, sillä pelin kehittely on vielä kesken.

Luultavasti jossain vaiheessa – kun peli on lähempänä lopullista muotoaan – kerron pelin ideasta ja toimintaperiaatteista enemmän tässäkin blogissa. Pahoin kuitenkin pelkään, että vielä tulevaksi jouluksi se ei ehdi markkinoille runoilusta ja sanapeleistä innostuneiden ykköslahjatoiveeksi. Vaan ehkäpä vuonna 2015 …

Peli alkaa olla valmis. Lisään laatikkoon vielä neljä näkösuojaksi taiteltua hopeanharmaata kartonkia. On tärkeää, etteivät omat sanat ole muiden pelaajien näkösällä – varsinkaan, kun joukossa on niinkin hieno ja monimerkityksisyydessään lähes tyrmäävä labyrintti!

Sääntökirjan kanteen kirjoitan lainauksen Silenen kokoelman nimirunosta Lumikin sydän:

Kuningattarella ei ole nimeä.
Hän on vain nainen, joka halusi Lumikin sydämen.

* * *

IMG_0685Lopuksi ompelen käsin (eipä ole tullut vähään aikaan ommeltua …) kiiltelevään ja mukavan pehmeään samettikankaaseen kaksi saumaa, käännän sen ympäri – ja sanapussi on valmis. Pussista tulee kooltaan aika reilu, mutta parempi niin. Sekaan voi joskus laittaa täydennykseksi lisää sanoja, jos ja kun pelin nykyinen sanasto alkaa tuntua kuluneelta.

Sanaston etsimistä varten minulla on ollut käytössäni ainoastaan PDF-tiedosto kokoelman taittoversiosta. Mutta kun ajan Helsinkiin Silenen kirjan julkkareihin, runopeli pääsee vihdoinkin oikeaan seuraan! Toivottavasti se toimii käytännössäkin: Lumikin sydän EDITIONia kun ei ole testipelailtu kertaakaan.

Julkkarihumussa unohdan tyystin ottaa kuvat pelistä. Onneksi Jukka lähetti muutaman tätä postausta varten.

* * *

Kirjablogeissa kirjoitetaan kovin vähän runokokoelmista, mutta joitakin postauksia sentään  löysin Silenen edellisestä kokoelmasta, siis esikoisesta Hän lähti valaiden matkaan (WSOY, 2011). Niihin on toistaiseksi turvauduttava, kun harkitsee tähän runoilijaan tutustumista, sillä Lumikin sydämestä kukaan ei ole vielä ennättänyt kirjoittaa. Valaiden matkaan ovat lähteneet ainakin seuraavat blogit:

Preivi (18.7.2011)

Lukemisen kartasto (8.5.2012)

Tarinauttisen hämärän hetket (13.11.2012)

Erjan lukupäiväkirja (24.7.2011)

Pihin naisen elämää (12.12.2012)

Tahaton lueskelija (5.8.2013)

Hymyilevä eläkeläinen (15.9.2011)

Onko kaunosieluista kyborgeiksi? (22.6.2012)

Ja koska tämä oli Jäljen äänen ensimmäinen postaus tänä vuonna (vetoan runopelin suunnitteluun ja askartelukiireisiini …), toivotan kaikille lukijoille hyvää Runovuotta 2014!

Read Full Post »

Pettymysten kirja. Moniosainen, joka vuosi päivittyvä teossarja, johon kirjattaisiin kaikki Finlandia Junior -ehdokkuutta vaille jääneiden kirjailijoiden ja kuvittajien tuntemukset. Poimintoja lukujen otsikoista:

1.  Raati palvoi pelkkää viihdettä!
8.  Raatilaisilla on yhteisiä FB-kavereita ehdokkaiden kanssa: epäreilua!
11. Raati sivuutti taaskin kuvakirjat ja suosi nuortenkirjoja!
12. Raati sivuutti taaskin nuortenkirjat ja suosi kuvakirjoja!
16. Viimeinen kirja jonka kirjoitin!
17. Ne vihaa mua!
21. Raati oli täynnä (sensuroitu)!
22. (sensuroitu)
23. (sensuroitu)

172. (sensuroitu)
173. (sensuroitu)
174. Äiti, mulla on niin paha olla …

Onneksi tänä vuonna ehdokkaita oli kohtuullinen määrä: 120 teosta. Joinakin vuosina on ollut jopa 170 – siis viisikymmentä pettymystä enemmän. Toki täytyy ottaa huomioon, että joukossa on paljon sellaisia, jotka eivät ehdokkuuta erityisesti odota. Joko he eivät halua turhaan vaivata asialla päätään tai ovat realisteja oman teoksensa suhteen ja ajattelevat, että tällä kertaa tuskin kirja säväyttää, vaikka hyvä onkin.

* * *

Toisen teoksen voisi kirjoittaa muiden kuin kirjailijoiden pettymyksistä. On paljon lukijoita, jotka haluaisivat nähdä suosikkinsa ehdokkaana. Ja on paljon niitä, jotka syystä tai toisesta haluaisivat ehdokasjoukon painottuvan johonkin tiettyyn suuntaan:

  • Kuvituksen ammattilaiset ja pienten lasten parissa työskentelevät pahoittavat mielensä, jos kuvakirjat sivuutetaan.
  • Ja pahvikantiset katselukirjat! Kyllä nekin ovat oikeaa sanataidetta! Eikö ihmisen ensimmäistä kosketusta kirjaan haluta arvostaa?
  • Alakoulun opettajat ja kirjavinkkarit ihmettelevät, jos ahmimisikäisten lukuharrastukselle elintärkeät sarjakirjat sivuutetaan.
  • Nuortenkirjojen aseman puolustajat taas kaipaisivat listan täyteen nuortenkirjoja, yläkouluikäisten lukuharrastuksen tukemiseksi.
  • Fantasian ja spefin harrastajat tietysti toivoisivat ainakin yhden tai miksei kaksi fantasiakirjaa.
  • Osa toivoisi räväkkyyttä.
  • Osa toivoisi perinteiden arvostamista.
  • Ja missä on lastenrunot?
  • Entä suomenruotsalainen lasten- ja nuortenkirjallisuus? Eikö ne moukat ole kyenneet lukemaan alkukielisiä teoksia, suomennoksia kun ei ole vielä saatavilla?
  • Kyllä tasapuolisuuden vuoksi ehdokkaiden joukossa pitäisi olla tietokirjojakin, sillä niitäkin on kisassa mukana! Ei lapsia voi jättää pelkän Wikipedian varaan!
  • Sarjakuvaa! Ottakaa nyt ihmeessä sinne sarjakuvaa mukaan, sillä sarjakuvahan on mitä mainioin silta lukemisen pariin!
  • Sadut! Aivan loistavia satukirjoja julkaistu tänäkin vuonna! Satu on perinteikäs ja hieno ”käyttöliittymä”, siinä on vielä ripaus leirinuotioiden taikaa jäljellä!

Äh, listaan keksisi varmasti vielä lisääkin näkökulmia, mutta kuten mahdollinen lukija jo tuosta ymmärtää, kaikkien miellyttäminen korkeintaan kuuden teoksen kattauksella on mahdoton tehtävä.

Ja sitten jos ehdokasasetteluun nousee kirjoja eri ikäryhmistä, eri lajityypeistä, syytetään linjattomuudesta ja näkemyksen puutteesta. Great.

Yhdenkin päivän medianäkyvyys voi olla iso lahja. Varsinkin julkisuudessa yleensä vähälle huomiolle jäävälle lasten- ja nuortenkirjallisuudelle. Tuntuukin julmalta, että kolmen ihmisen päätöksellä se voidaan suoda kuudelle teokselle – ja samalla riistää muilta, jotka toiveikkaasti ovat odottaneet marraskuun ensimmäistä viikkoa.

* * *

En silti voi kertoa, mitkä kirjat olivat lähellä  tämänvuotisten Finlandia Junior -ehdokkaiden joukkoa, siis tavallaan vaikkapa sijoilla 7-10. Raadin kokousten sisällöt jäävät sääntöjen mukaan suljettujen ovien taakse. Ja vaikka Mervi Eskelisen, Jenni Pääskysaaren ja minun valitsemasta listasta löytyykin viitteitä lukuharrastukseen innostamisesta (peräti neljä alakouluikäiselle mainiosti soveltuvaa teosta) juuri siinä ikävaiheessa, jossa oma identiteetti lukijuuteen tai lukemattomuuteen muodostetaan, se ei ole ollut mikään raadin suunnittelema nosto.

Meidän mielestämme seuraavat kuusi teosta vain yksinkertaisesti olivat tänä vuonna ne ”ansiokkaimmat”. Se, olimmeko 100-prosenttisen vai 90-prosenttisen vai 80-prosenttisen (jne.)  ”yksimielisiä”, jääköön myös salaisuudeksi. Todettakoon kuitenkin, että hyvässä hengessä sujuivat kaikki kokoukset – myös se viimeinen. Ehdokkaat vuosimallia 2013 ja raadin perustelut:

Marja Björk, Poika (Like)

poika_kansiMakke on kokenut koko ikänsä olevansa väärässä sukupuolessa. Suorapuheinen kertomus siitä, miten vaikeaa transsukupuolisen on elää vahvasti sukupuolitetussa maailmassa, on yhtä aikaa niin pojan kuin hänen äitinsäkin kasvutarina.

Moni nuori kokee olevansa jotakin täysin muuta kuin mitä hänen oletetaan olevan. Makken tarina keskittyy useissa nuortenkirjoissa sivuttuun tärkeään aiheeseen. Tällä kertaa perinteisistä poikatyttö-asetelmista edetään paljon syvemmälle. Tiivis lause tulee konkreettisuudessaan lukijaa lähelle: Makken tuskan voi tuntea. Lukukokemus on voimakas ja lisää ymmärrystä sellaista toiseutta kohtaan, jota ulkopuolisen on lähes mahdotonta tajuta.

Ville Hytönen – kuvitus Matti Pikkujämsä: Hipinäaasi, apinahiisi (Tammi)

aasiAasi on keuhkorikkoinen rillipää ja apina kömpelö laahustaja. Kahden hellyttävän hahmon matka toistensa luo on lämminhenkinen satu niin muiden kuin omankin erilaisuuden hyväksymisestä.

Vaikka tarinassa ollaan haikeissa tunnelmissa, kauniin värikäs kuvitus luo maailman, johon haluaisi mennä. Jokainen aukeama on pieni taideteoksensa, jota ei ole rikottu liialla tekstillä. Kieli on ilmaisuvoimaista, ääneen luettuna valloittavaa. Pienillä vivahteilla piirtyy koskettava tunnelma. Kiusaamista on käsitelty hyvällä tavalla: vaikka matka metsän halki on pitkä ja monet ikävät sanat satuttavat, loppu on lohdullinen. Mikä voima onkaan sillä, kun tajuaa, että joku toinenkin on yksin ja etsii ystävää! Joku, jolle voisi itse olla se ystävä.

Jukka LaajarinneTimo Mänttäri: Isä vaihtaa vapaalle (WSOY)

isäSarjakuvamainen kuvakirja tarttuu työkiireisten vanhempien ongelmaan: lapsille ei ole riittävästi aikaa. Yhteisten hetkien löytäminen on erityisen vaikeaa, jos isä on salainen agentti. Puolukan isä päättääkin irtisanoa itsensä.

Hauskasti toteutettu teos on kuvan ja sanan iloittelua. Kerrontaan on rakennettu taitavasti kaksoisnäkökulma: kuva kertoo tarinaa siitä, että isä on agentti, mutta tekstin voi lukea pelkkänä hyvin arkisen tapahtumaketjun kuvauksena. Ehkä kaikki onkin vain lapsen vilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Isommat voivat nauttia aukeamien humoristisista salaiseen palveluun viittaavista yksityiskohdista: hyllyssä on kirja vastavakoilusta saunassa ja keittiössä purkillinen poloniumia. Vuoropuhelu kuvan ja tekstin välillä on onnistunut hyvin myös taitossa, ja välillä kerronta heittäytyy rohkeasti pelkän visuaalisuuden varaan.

Heli LaaksonenElina Warsta: Aapine (Otava)

aapineÄäneen luettuna lounaismurteella kirjoitetut runot ovat hauskoja niin murretta puhuville kuin sitä osaamattomillekin: joku taatusti nauraa, joko lukija itse tai yleisö. Tai sitten molemmat. Mutta ei Aapine ole kuitenkaan mikään vitsikirja: lukukokemuksen myötä kasvaa ymmärrys siitä, että eri murteissa kirjaimilla on erilaisia rooleja.

Yhtenäiset, aukeaman kokoiset tilannekuvat ja niihin upotetut tekstilaatikot ovat tasapainossa keskenään. Sanasto ja kuvasto on runsasta ja murrepiirteet huomioivaa: D:n kohdalla löytää autiomaasta mm. dyynejä, divaanin ja disco-pallon – mutta runon sanoista d tietenkin puuttuu. Hahmot ovat ilmeikkäitä, ja esitetyissä tilanteissa on sekä lämmintä huumoria että elämän haikeitakin sävyjä. Kuvitus tavoittaa hyvin teoksen aapisrunojen maailmaa hieman vinosti katsovan näkökulman. Kokonaisuuden kruunaa lopun sanasto, jonka avulla heikomminkin murretta taitava ymmärtää, mistä runoissa on kyse.

Kreetta Onkeli : Poika joka menetti muistinsa (Otava)

onkeliOn pelottavaa herätä yksin puistossa ja huomata, ettei muista mitään. Tässä tarinassa se on kuitenkin myös lahja: alkaa seikkailu, joka johdattaa yksinäisen pojan löytämään lämpöä ja ystävyyttä helsinkiläisestä lähiöstä. Lopulta muistinsa menettänyt poika löytää myös itsensä, monellakin tapaa.

Arkisesta kaupungista voi nähdä aivan uuden puolen, jos vain uskaltautuu olemaan avoin ja utelias. Lapsen näkökulmasta tehdyt havainnot ihmisistä ja vahvasti kuvatut tunnetilat tekevät muistinsa menettäneen pojan seikkailusta elämyksellistä luettavaa. Kohdattuja vaikeita tilanteita ja asioita on käsitelty lempeän ymmärtäväisesti: maailmaan mahtuu monenlaisia kohtaloita, ja jokaisella perheellä on oma tarinansa. Kirjan luettuaan alkaa itsekin tarkastella ympäristöään uusin silmin.

Ville Tietäväinen – Aino Tietäväinen: Vain pahaa unta (WSOY)

unntaKorkokengissä kulkevat jättiläispuput, päättymättömät portaat ja myrkkykäärmeet ovat unissa pelottavia, mutta niistä puhuminen helpottaa. Isän ja tyttären yhteisessä projektissa pahat unet piirretään paperille. Syntyy kiehtova hybridi, jossa on sarjakuvia, lapsen painajaisistaan tekemiä piirroksia, kuvituskuvia ja tietokirjan elementtejä.

Aukeamiin tuo lisäsyvyyttä kuvien takana taustaan häviävät tekstikatkelmat unioppaista ja mytologisten hahmojen selityksistä. Synkästä maailmasta on tehty kunnianhimoinen ja rohkea teos, joka jättää lukijalle tilaa pohtia omia unikuviaan. Aikuisen ja lapsen yhdessä luettava kirja ei poista painajaisia, mutta auttaa niiden kohtaamisessa. Tummia sävyä keventää lämmin huumori. Perheen pienimmille teos saattaa olla liian jännittävä, mutta yläikärajaa painajaiskirjalla ei ole.

Read Full Post »

Käydessäni torstaina Helsingin kirjamessuilla en kovin kauan jaksanut ihmetellä uutuuskirjoja vaan suuntasin antikvariaattiosastolle. Sieltä ostin mm. runokokoelman, joka on annettu lahjaksi syksyllä 1983. Nimilehdellä toivotus:

Arjalle & Uskolle
matkalukemiseksi!

Liisankujalla
24.9.1983

Henkilökohtainen viesti, mutta ei kuitenkaan niin intiimi, ettenkö uskaltaisi siteerata sitä blogissani. Allekirjoituksesta ei saa selvää. I:n piste lyhyen sanan lopussa voisi viitata jopa kirjan kirjoittajaan itseensä, mutta en lähde tekemään ylitulkintoja. Olennaisempaa on se, että teksti merkitsee teoksen, lisää sen kiinnostavuutta.

En voi olla miettimättä, millaiselle matkalle kirjalahjan saaneet ovat olleet lähdössä: ehkä etelän lämpöön koleutta pakoon, ehkä Pariisiin nauttimaan syksyn tunnelmasta ja kulttuuritarjonnasta.

Tämän anekdootin ansiosta Karri Kokon esikoiskokoelma Uno Boy (WSOY, 1982) on juuri sellainen löytö, jonka takia kannattaa kurkistaa kirjamessujen antikvariaatti-osastolle, kauas kustantajien uutuuttaan uhoavista teospinoista. Ja hintaakin on vain yksi euro!

* * *

Kirjailijan uusimmat teokset ovat minulle tuttuja, mutta esikoiskokoelmaa en ole lukenut. Sen etu- ja takakannessa on kuvattu juokseva mies: vauhti venyttää hahmoa sivusuunnassa ja pelkistää taustan viiruiksi.

Viime hetken vihjeissä lukee
että Uno Boyn voi tappaa
kun sillä ei ole näyttöjä
nykykunnosta.
Luottakaa vain vanhaan herraan!

Minä luotan Googleen. Ja onni potkaisee: ”Uno Boy” tuottaa osumaksi kilpahevosen kantakirjan. Tanskasta Suomeen siirtynyt lämminverinen ravuri on syntynyt vuonna 1973 – kuten minäkin. Vaan voiko olla mahdollista, että Uno Boyn kaikki isoisoisovanhemmat ovat tiedossa? Kaikki 16, myös 1800-luvulla syntyneet? Kuinka moni tämän jutun lukijoista tuntee juurensa yhtä tarkasti?

En ainakaan ensi lukemalta pääse kiinni Kokon esikoiskokoelman mahdollisiin hevosaihelmiin. Sitä vastoin huomio ei voi olla kiinnittymättä runsaaseen puheeseen Jumalasta. Teema on suuri ja hieman yllättäväkin. Pidän kuitenkin heti esimerkiksi runosta, jossa luomiskertomus on käänteinen. Alussa maailma on valmis, mutta sitten Luoja seitsemän päivän aikana purkaa rakennelmansa, elementti kerrallaan:

Ja Jumala sanoi: Menköön valkeus!
Ja valkeus meni, ja Jumala näki, että se oli hyvä.

Mikäli tiedemiesten pahimmat visiot toteutuvat, niin kemikaaleilla itsensä tärvelleet ihmiset muuttuvat hedelmättömiksi, tappavat eläimet ja saavat napajäätiköt sulatettuaan meret nousemaan. Jumala muuttuu luonteeltaan ensimmäisestä liikuttajasta viimeiseksi todistajaksi. Tarvitaan joku sammuttamaan valot.

* * *

Vaikka tuollaista nimiölehdelle kirjoitettua tekstiä ei kovin usein vanhoista kirjoista löydä, ei se tällä kertaa täysin sattumaakaan ollut. Sain kipinän etsimiseen junassa matkalukemisenani olleesta Einari Vuorelan romaanista Kevätlaulu maakylästä (WSOY). Se on yksi kirjahyllyni aarteista, monta vuotta sitten tehty divariostos. Alun perin vuonna 1922 julkaistun kauniin rakkauskuvauksen uusintapainoksessa vuodelta 1971 on tällainen käsin kirjoitettu viesti:

image

”Leilalleni, sanoja ja asioita, joita en osannut enkä ehtinyt itse sinulle haastaa. Punaisen Sulan päivinä, keväällä 1971, Esa.”  Kirja on ostettu lahjaksi, heti ilmestyttyään. Vuorelan romaanissa kerrotaan rakkaudesta, jolle on valtavasti esteitä – tarvitaan rohkeutta ja suuri päätös niiden ohittamiseen. Esan viesti kehystää mielikuvissani tuon tarinan uudelleen, liittää sen aitojen ihmisten elämään. Leila-nimestä tulee mieleen vanha persialainen tarina Laylasta ja Majnunista, jossa Layla joutui pakkoaviolittoon toisen miehen kanssa. Samaa aihetta hyödyntää Eric Clapton tunnetussa kappaleessaan.

Hyvin kohtalokkaalta kuulostaa myös tuo viittaus Punaisen sulkaan. ”Enkä ehtinyt itse sinulle haastaa.” 1970-luvun alussa Punainen Sulka -kampanja keräsi varoja syöpätutkimukseen. Tuntuu siltä, että jokin varjo on laskeutunut: ovi on sulkeutumassa, aika käymässä vähiin. Ajatus kasvattaa Vuorelan tarinan painoarvoa, lataa sen täyteen merkityksiä. Kirjailija ei itse voisi luoda yhtä vaikuttavaa kerronnallista kehystä teoksensa ympärille kuin aito ihmiskohtalo.

Ehkä sanat, joita ei osattu eikä ehditty sanoa, olisivat voineet olla sellaisia kuin seuraavassa katkelmassa romaanista:

Koko elämäni on ollut kuin palavaa halua sinuun, kaipuuta, jolla ei ole ollut yhtään hetkeä hukattavanaan. Käteni ovat aina olleet kuin pääsi hiusten hiljaisessa valkeassa ja rintani on kuin ristiinnaulittu onnellisiin tuskiin.

Unessa olen ollut vielä onnellisempi. Silloin sinä olet ollut ikiomani. Rakkautemme oli sytyttävinään uhritulen uhritulen jälkeen. Muistan kuinka himmeässä yössä nousit käsivartesi varaan ja salaperäisen hurman vallassa painauduit polttavaa rintaani vasten. Sinä hymyilit hellästi, nostit kädelläsi kuin taivaan pilveä ja peitit kaiken hiuksiesi tuuhealla sateella.

Tiedän: ylitulkitsen. Ehkä tuo Esan viesti onkin kirjoitettu omalle vaimolle ja sisältää vain viittauksen nuoruuden päiviin tai elämän ruuhkavuosiin, jotka olivat onnellisia mutta joihin jälkeenpäin ajateltuna olisi voinut sisällyttää vielä enemmänkin. Missä tahansa parisuhteessa jää turhan paljon tärkeitä sanoja lausumatta.

Vaan ei, en ala latistaa. Kohtalokkuus tekee anekdootista täydemmän, paremman. Se tarjoaa minulle kokonaisen uuden lukutavan, luo Einari Vuorelan teoksen uudelleen.

* * *

Vuorelan lyhyehkö romaani on toki hieno ilman Leilalle osoitettua viestiäkin. Mikäli mahdollinen lukija on menossa nyt viikonloppuna Helsingin kirjamessuille, kannattaa pitää silmällä antikvariaattien tarjontaa katsellessaan. Jos vuoden 1971 painoksen saa kympillä tai alle, niin tekee ihan hyvät kaupat. Jos pyydetään kahta kymppiä, niin netistä saa luultavasti halvemmalla.

Mutta omani ei ole kaupan. Esan ja Leilan tarina tuntuu niin paljon suuremmalta kuin romaanin kertomus yhteisestä onnesta unelmoivista Veikosta ja Anna-Liisasta. Ja se tarina tiivistyy materiaalisella tavalla juuri tähän niteeseen: kirja on kulkenut Esalta Leilalle, yhdistänyt heidät hopeisella langalla. Toista samanlaista kirjaa ei ole.

Luultavasti menen vielä uudelleen penkomaan kirjamessuille rantautuneiden divareiden valikoimia ennen osallistumistani lauantaina Leena Lehtolaisen lukupiiriin. Tällä kertaa voisin etsiä lukemisen jälkiä. Marginaaleihin kirjoitetut kommentit ovat joskus kiinnostavia – jo vanha, esimerkiksi 1920-luvulla koulunsa käyneen ihmisen käsiala luo oman tunnelmansa.

* * *

Ja lopuksi vielä mainos: jos joku Jäljen äänen lukijoista messuilee lauantaina, minua voi käydä morjestamassa messukeskuksen Eteläisen sisäänkäynnin lähellä olevassa Sports Barissa. Olen siellä kello 15 alkaen, kunnes menen Leena Lehtolaisen Rautakolmio-dekkarin lukupiiriin (16.00-17.30).

Tähyä kaveria, joka tutkii juuri ostamansa kirjan marginaaleja … tai jos hän ei ole löytänyt mitään jännittävää, kaivaa repusta Einari Vuorelan romaanin ja lukee vielä kerran lyhyen viestin Leilalle, pohtii Punaisen sulan päivää vuonna 1971, kevättä,

kuinka Esa näkee ikkunasta kurkien saapuvan,
kuinka Esa ajattelee Leilaa lukemassa

kaikkia niitä sanoja, jotka jäivät sanomatta,
ja miettimässä elämättä jäänyttä elämää,
jonka onneksi voi kokea edes unelmissa.

Read Full Post »

Older Posts »

%d bloggers like this: