Runokokoelmissa ei juuri näe kuvituksia – paitsi tietenkin lastenkirjoissa. Mutta kannattaako runoja kuvittaa? Uhkaako kuva läsnäolollaan runouden ydintä, lukukokemuksessa syntyvää tunnetta säkeiden kätkemistä mielikuvista?
Vastauksia voi etsiä Juho Niemisen kokoelmasta Saattaa sisältää pähkinää (Helsinki Poetry Connection, 2013), jossa on peräti kaksi kuvittajaa, Paula Pauliina ja Karoliina Mäkelä. Heidän kuvituksensa paitsi luovat vahvoja pareja runojen kanssa myös ohjaavat jonkin verran tulkintaa. Tai ”ohjaavat” on tietenkin yksioikoisuudessaan väärä sana. Parempi: ”tuovat jotakin lisää”.
Näkökulmaa vaihtamalla voi myös ottaa pääkohteekseen kuvan ja miettiä, millaisia merkityksiä se imee tekstistä itseensä. Hauska esimerkki on Paula Pauliinan kuvitus korillisesta kissanpentuja.
(Alleviivatakseni kuvan voimaa ja sitä, miten merkitykset muuttuvat, käytän kuvittajan luvalla hänen omaa valokuvaansa. Se asettaa paitsi runon ja kuvituskuvan niin myös koko kirjan uuteen yhteyteen.)
”Kissanpennut korissa” (kuva Paula Pauliinan Flickr-sivulta) tuntuisi kuuluvan edellisellä aukeamalla olevaan runoon Optimistin elämänviisaus, jossa puhutaan kissasta ja etsitään iloa ja uskoa luonto-ohjelmn tiikerinpennuista. Ehkä runo on taitossa heittynyt väärälle aukeamalle – mutta kun lukee viereisellä sivulla olevan lainauksen, ei sijainti tunnukaan enää vahingolta:
”17-kesäisenä mä tajusin, että jos saisin keihään lentämään, niin mun elämä tulisi helpommaksi.”
Tapio Rautavaara, reissumies, olympiavoittaja
En osaa kielentää outoja assosiaatioketjuja, joita kissakori-kitschin ja Tapio Rautavaaran rinnastaminen herättää. Enkä oikeastaan osaa sanoa, kumpi on kliseisempi kuva, nuo kissat vai Rautavaara kansallisena ikonina. – Häkellyttävää on löytää tästä kudelmasta myös viittaus Beatlesin hienoon kappaleeseen Here, There and Everywhere. Omassa mielialoista riippuvaisessa Beatles-rankingissani se on nelikon lemmenlurituksista jopa YKKÖNEN (kannattaa käydä kuuntelemassa Youtubessa, jos ei ole tuttu.) Vaikka kappale on turhankin ”laahaava” (tai ehkä osittain juuri siksi), on sen haavoittuvaisessa tunnelmassa kauneutta, joka saa uskomaan rakkauteen – kuin kissanpentu tai mikä tahansa viaton luontokappale:
I want her everywhere
And if she’s beside me I know I need never care
But to love her is to need her everywhere
Knowing that love is to share
Each one believing that love never dies
Watching her eyes and hoping I’m always there
Kissanpennuilla kuvitetun aukeaman elementit eivät tunnu alistuvan osaksi kokonaisuutta. Here, There and Everywhere on uuden osion otsikko ja saa lukijan odottamaan runoja, jotka edes jollain tapaa käsittelisivät rakkautta. Teemaa joutuu kuitenkin etsimään – ja kun edes jotakin siihen liittyvää löytää, voi tulla yllätetyksi. Romantiikkaa kaipaava tuskin innostuu runosta Lopun aikojen chat, jossa Zombiehyökkäyspalstalla eloonjääneet lähettelevät toisilleen viestejä:
ONKO KOUVOLAN SEUDULLA
18-22 V. TYTTÖJÄ ELOSSA?
T: JOPE90
tai:
MUA ON PURTU ONKO SUAKIN PURTU?
NUSSITAAN TOISEMME HENGILTÄ
VIELÄ KUN EHTII. SALO 080156777
Mustan huumorin täyteisiä katkelmia. Runo voisi olla vielä hauskempi, jos seassa olisi yksi sekava merkkijono. Luulenpa, että moni zombieksi muuttunut tartunnan saanut jäisi tuijottamaan näyttöpäätettä ja mekaanisesti takoisi näppäimiä. On paljon ihmisiä, joiden nettiaddiktiota tuskin edes lihanhimo tai persoonan muuttuminen syrjäyttäisi.
* * *
Voisin kuvitella, että jossakin kulttuurikapakan runoillassa esitettyinä viestit hauskuuttaisivat yleisöä. Juho Nieminen on aktiivinen lavarunoilija, ja hänen kokoelmansakin on Helsinki Poetry Connectionin julkaisema – sama yhdistys järjestää lavarunoustapahtumia. En ole nähnyt Niemistä esiintymässä, mutta joissakin runotapahtumissa olen käynyt. Kokemukseni niistä ovat jokseenkin ristiriitaisia. Hyvä lavaruno ei välttämättä ole hyvä runo paperilla. Ja toisinpäin: hyvä runo ei taas useinkaan toimi estradilla, varsinkaan jos se on luonteeltaan hidasta lukukokemusta vaativa, monitahoinen.
Mutta ennen kuin esitän enempää kritiikkiä lavarunoutta kohtaan, annan Juho Niemiselle mahdollisuuden tehdä aikeeni tyhjiksi (katkelma Niemisen puheenvuorosta teoksessa Lava-antologia, Poesia, 2013):
Olen ollut mukana poetry slam -kuvioissa kymmenisen vuotta, ja viimeiset neljä vuotta tuntemaani runokenttää on dominoinut Helsinki Poetry Connection. Vuosien varrella olen kohdannut paljon vähättelevää ja suorastaan pelokasta asennetta avantgardistien sekä oldschool-runopuristien suunnalta. Ymmärrän, että lavarunous on helppo nähdä riman alentamisena ja populistisena suurten yleisöjen mielistelynä, joka johtaa runouden pinnallistumiseen ja nopeiden nokkeluuksien lisääntymiseen. Joku voi myös olla herkkä pakenemaan paikalta, jos joutuu tuntemaan myötähäpeää amatöörien kömpelyydestä.
Vähättelyyn en sorru, mutta kieltämättä joskus lavan avauduttua harrastelijoille runoillan päätteeksi olen miettinyt, että paremminkin voisin aikaani kuluttaa. Silti harrastajia haluan ymmärtää, ja vaikka en aina runoista pitäisi, hattua nostan: on iso kynnys nousta lavalle sen sijaan, että tunkisi säkeensä kirjoituspöydän laatikkoon. Huomattavasti kriittisemmin suhtaudun noihin Niemisen mainitsemiin nokkeluuksien viljelyyn: välillä kapakoissa pidetyissä runoilloissa esiintyjät väläyttelevät lyyrikkoutensa lisäksi – tai sijaan – stand up -koomikon kykyjään. Kiusaus siihen on lavarunoudessa suuri: varsinkin humaltuneelta yleisöltä saa helpommin vastakaikua viihdyttämällä kuin herättämällä ajattelua. Ideaali tietysti olisi jonkinlainen näiden yhdistelmä.
* * *
Yritin innostua stand upista joskus 2000-luvun vaihteessa, mutta petyin pahasti. En yksinkertaisesti jaksanut kuunnella puolta tuntia, kun joku vääntää vitsiä omasta lihavuudestaan. Tai anoppinsa lihavuudesta. Tai siitä että ei ole saanut neljään vuoteen.
Edes lihavalta anopiltaan.
Lavarunous on kammottavaa silloin, kun se vaipuu samalle tasolle.
* * *
Juho Nieminen ei kokoelmassaan Saattaa sisältää pähkinää lankea stand upin iloihin. Paitsi ehkä vähän, esimerkiksi runossa Lempiväri, jossa runon puhuja hauskasti jutellen kertoilee lempivärin valinnan vaikeudesta:
Keltaisessa on se hyvä, että se on kirkas ja kirpeä. Karkkipussissa pidän eniten juuri keltaisista karkeista. Mutta myös pissa on keltaista. Olisi tosi noloa, jos se yhteys hoksattaisiin, kun mainitsen että lempivärini on keltainen.
Runossa päädytään pojalle turvalliseen siniseen: sinisiä ovat sekä poliisiautot että mustikat. Jotenkin kuvittelen, että nauttisin tästä runosta kuullessani sen – nähdessäni kuinka iso mies pohdiskelee lavalla lempiväriään. Paperista luettuna taas tulkitsen tekstin jonkinlaisena stand upin ironiana, sillä siinä leikitellään pelkillä kliseillä: maininnat värien luomista mielikuvista ovat runouden kannalta suljettuja ovia, pelkkää pintaa. Ruskea – ei voi olla lempiväri ilmeisistä syistä. Musta – gootit, hevarit. Punainen – Ferrari ja kommunismi. Vihreä – ei väri vaan puolue. Sininen – verttyneet suomiverkkarit.
Aivan liian ilmeistä ollakseen muuta kuin puoliväkisin hauskaa.
Tulee mieleen sukujuhlissa kevyttä small talkia vääntävä sukulaismies: kaikki tietävät, että jutussa ei ole oikeasti mitään sisältöä, mutta nauretaan silti, kohteliaisuudesta. Ja tulee mieleen oma itse, kun syyllistyy samaan. – Samasta runosta löytyy toinenkin lavarunouden ongelma. Nimittäin lopun finaali:
”Sininen pininen. Oot sie joku sinipää, tihihii! Syö sitten sinitarraa! Sinitiainen, sittisontiainen. Sipulipää, sikuripikuri, sinappisissi. Siskosi on siis silakka. Syö silavaa sinipalli, sikotautinen sontasimpukoiden imijä. Sini-inisijä. Sini-nini-nini-nini-nii!”
Runon puhuja päättää monologinsa pohtimalla, miten sinisessäkin on riskinsä, miten siitäkin ”Simo ja sen gorillat” saisivat aiheen pilkkalällättelyyn. Ja samalla runon esittäjä saa mahdollisuuden hauskaan finaaliin, joka havahduttaa ”kusenkeltainen”-kliseisiin mahdollisesti kyllääntyneen kuulijan horroksestaan.
Lavarunojen rakenteellinen ongelma liittyykin runojen loppuun: ne on ikään kuin tarkoitettu jäämään viimeisiksi soinnuiksi yleisön mielessä. Toki yleisestikin runoissa loput ovat tärkeitä, mutta finaalin merkitys ei ole yhtä suuri kuin lavarunoudessa, jossa kuulija ei voi palata silmäilemään alkua. Runon omaksuminen kokonaisuutena vaatisi suurta keskittymistä – ja se ei välttämättä ole aina mahdollista tilanteessa, jossa ympäristön melu ja omatkin vaihtelevat intressit häiritsevät.
* * *
Kun vertaa Saattaa sisältää pähkinää -kokoelmaa Juho Niemisen esikoiskokoelmaan Muovin kukkia (Helsinki-kirjat, 2010), voi todeta, että lavarunoilija on laajentanut reviiriään. Muovin kukkia -kokoelmassa juuri tuo ”loppupotku” alkaa muistuttaa jonkinlaista maneeria: runot tavallaan suljetaan jonkinlaisella toteamuksella, vastauksella tai vahvalla yksittäisellä kuvalla. Mieleen tulee etäisesti William Shakespearen sonetit, joissa lopun kaksi viimeistä säettä ”varastavat show’n” ja lisäävät niin loppusoinnullisesti kuin sisällöllisestikin muusta runosta usein poikkeavan ajatelman tai kiteytyksen.
Leikittelenkin mielessäni ajatuksella, millaiselta Muovin kukkia -kokoelma näyttäisi, jos se koostuisi vain runojensa lopuista. Mielestäni paremmalta – ja siteeraankin nyt vain noita loppuja, sillä niiden ehdottomuuden rinnalla alut menettävät merkityksensä :
Sitten sirot kädet
kietoutuivat taas kaullalleni.
Jotakin tällaista
olen odottanut koko elämäni.
Kiristän tahtia,
uin akuankkaa.
Ei.
Jos sotamies saisi itse päättää,
se ylenisi aina ratsuksi.
Koskaan ei ole syytä aliarvioida Hesburgerin kuukauden työntekijää.
Eteisessä riisut lapaset.
Kätesi ovat kylmät ja alastomat.
Toki eivät kaikki Niemisen edellisen kokoelman runot lopu tuolla tavoin, mutta kuitenkin niin moni, että alkaa miettiä lavarunouden vaikutusta muotoon – varsinkin kun Helsinki Poetry Slam -mestaruuden voitto on mainittu takakannessa.
* * *
Saattaa sisältää pähkinää on toista maata: teosten välillä on tapahtunut loikka yksittäisten runojen sommittelusta johonkin muuhun. Sitä ”jotakin muuta” kokoelman takakansitekstissä valotetaan itseironiseen sävyyn:
Sekalaiset runot on ovelasti nimetty ”randomeiksi”, peittämään niiden irrallisuus – ikään kuin kyse olisikin aikalaisanalyysistä ja mitä nerokkaimmasta randomiteetin tutkielmasta. Tämä tulkinta on auttamattoman virheellinen, sillä randomissa on kyse jostakin aivan muusta.
Nieminen etenee omaa tekstikäsitystään ”avatessaan” hauskasti kahdella kärjellä: jää lukijan tulkinnan varaan, kumpi tässä ”randomiteetissa” on kyseessä – todellinen pyrkimys vai pelkästään tarve peitellä hutiloinnin jälkiä. Kumpikin tulkinta on mahdollinen. Viisas lukija asettaa itsensä jonnekin niiden välimaastoon, sillä vaikka kokoelman tekstien moninaisuus puhuu ”randomiteetin” puolesta, tuntuu osa materiaalista tekstimassalta, joka on mahdollisesti otettu mukaan tekijän itsensä takia, ei random-tutkimuksen vuoksi.
Erityisen vaikeaa minun oli motivoitua lukemaan kokoelmassa olevat katkelmat Veda-kirjallisuudesta, Brahmanista ja Buddhasta. En ole koskaan jaksanut intoilua itämaisiin, omasta kulttuuristaan irroitettuihin semifilosofisiin tarinan katkelmiin. Kaikkein vähiten innostaa zen-jutut, joissa joku vanha mestari laittaa oppilaansa miettimään kymmeneksi vuodeksi jotakin outoa kysymystä, johon tietenkään ei edes ole olemassa järkevää vastausta. Miksi ihmeessä Juho Nieminen on liittänyt muuten kiinnostavaan kokoelmaansa jokseenkin mitättömän tuntuisia kertomuksia idän uskonnoista? Omassa luennassani en yrityksistäni huolimatta löytänyt asialle järkevää selitystä – en edes tuon randomiteetin kautta.
* * *
Runoudessa on yleensä kyse kätkemisen ja paljastamisen välisestä jännitteestä. Merkitykset on ikään kuin piilotettu, mutta tarkan luennan avulla ne on löydettävissä. Niemisen randomrunokokoelmassa tätä lukijan arvokasta työtä hämmennetään muutenkin kuin kuvituksella. Monella aukeamalla on sivun marginaalissa kommentteja, jotka eivät välttämättä liity runojen sisältöön.
Kaukainen orkesteri -runossa kuvataan palaneen hehkulampun sisältä kuuluvaa orkesterin soittoa. Viereisellä sivulla Paula Pauliinan kuvituksessa (Kuva Paula Pauliinan Flick-sivulta)hehkulampun sydän on kuvattu DNA-rihmaksi kiertyneiksi koskettimiksi. Runossa mainitaan huilu ja kitara, ei pianoa – mutta kuvittajan tulkinta on hieno. Palaneen hehkulampun sisällä soi päättyneen konsertin/ viimeisen soinnun pidätys.
Kommenttiraitana marginaalissa on anekdootti:
Lapsuuteni kilpaurheilua:
tupakkavaunun läpijuoksu
Tuntuu siltä, että tällä aukeamalla kosketetaan randomin syvempää olemusta.
* * *
Lähipiirissä on pähkinäallergikkoja, joten tulee luettua tarkkaan keksipakettien yms. useita eri ainesosia sisältävien valmisteiden tuoteselosteet. Useissa tuotteissa mainitaan ”saattaa sisältää pähkinää”. Silloin kyse on tuotantoprosessissa mahdollisesti tuotteeseen kulkeutuneista jäämistä: todennäköisesti tuote on (lähes) pähkinätön, mutta sataprosenttista varmuutta ei valmistaja uskalla antaa. Jotkut allergikot kun saattavat reagoida hyvinkin vähäisiin määriin hengenvaarallisesti.
Tarkoitetaanko pähkinällä Juho Niemisen kokoelmassa vaarallisuutta vai kenties haastetta? Molempia? – Joka tapauksessa varoitus on syytä tulkita hassutteluna: anaflaktisia reaktioita kokoelma tuskin aihettaa edes niille lukijoille, jotka suhtautuvat ryppyotsaisesti Niemisen kirjoittamien tekstien tarkoitukselliseen epäyhtenäisyyteen – joka tietenkin tarkoituksellisuudessaan alkaa muovata kokoelmasta yllättvänkin yhtenäisen teoksen.
* * *
Lopuksi runosta Kauneimmat sanat tarttuvat kitalakeen lyhyt sitaatti, jonka viisauden voin omakohtaisesti allekirjoittaa:
ennen nukkumaanmenoa haluan lukea kirjaa
jossa ei kerrota mitä päähenkilö ajattelee
Read Full Post »
Huomaan olevani innostunut: osittain tähän vaikuttaa se, että luen Alasen tekstejä junassa. (Parnasson luin välillä JKL–TRE, postausta kirjoitan … no, nyt juuri kuulutettiin Loimaa).
jäljen ääni 