Jatkossa kirjoitan Jäljen äänen lisäksi sivutoimisesti Luutii-blogiin, ”postaus kerran kuussa”-diilillä. Se riittänee, sillä Luutiissa on neljä muutakin kirjoittajaa. Yhteisöblogissa jokaisella kirjoittajalla on oma osastonsa. Tämä järjestely alleviivaa sitä, että mitään yhteistä linjaa tai mielipidettä luutiilaisilla ei ole. Yhteistä on vain intohimo kirjallisuuteen ja kulttuuriin – ja halu löytää tuoreita näkökulmia ajankohtaisiin ilmiöihin. (Huom! Tämä ei ole mikään yhteinen ohjelmajulistus, vain pelkkää omaa tulkintaani.)
Luutiin muut osastot, kirjoittajat ja viimeisimmät kirjoitukset:
Kun kirjoitan – Risto Niemi-Pynttäri: Kirjoittaminen kolahtaa hyvin Teatterikorkeaan (juttu taidekirjoittamisen opinnoista)
Valvontakomissio – Aleksis Salusjärvi: G-pisteen etsintää (kriittinen katsaus Guggenheim-hankkeeseen)
Luutu – Maaria Pääjärvi: Granta-brändi löysi Suomeen (tarkastelussa Granta-lehti, josta on jonkin verran muissakin blogeissa kirjoitettu)
Vox – Tiina Käkelä-Puumala: Ruhtinas 2.0 (osuvaa vertailua filosofi Machiavellin ja Björn Wahlroosin ”oppien” välillä)
Yleissävy Luutii-blogin kirjoituksissa on hivenen haastavampi kuin Jäljen äänessä. ”Haastava” ei ehkä ole oikea termi, mutta tarkoitan sitä, että Luutiin kirjoittajille kirjallisuuskäsitysten ja yleensäkin kulttuurielämään liittyvien kysymysten tarkastelu on arkipäivää: kaikki ovat joko kriitikoita tai kirjallisuudentutkijoita – tai sekä että. Se näkyy Luutii-blogin teksteistä. Ei kuitenkaan puutuneena akateemisuutena vaan asiantuntemuksena, joka on avoin uudelle ja valmis korjaamaan käsityksiään (Maaria, älä tyrski siellä, tämä on myyntipuhe) mutta joka tarvittaessa rohkenee olla myös eri mieltä muun maailman kanssa.
Ja mitäkö minä teen tuossa porukassa? Peruskoulunopettaja, joka viime viikolla mm. piti liikuntatunnin tokaluokkalaisille: pelattiin polttopalloa, oltiin hippaa ja mustekalaa (polittisesti korrekti vastine vanhalle kunnon Kuka pelkää mustaa miestä? -leikille). En osaa sanoa: aika näyttää.
* * *
Joka tapauksessa olen valtavan innostunut mahdollisuudesta kirjoittaa yhteisöblogissa. Seitsemän vuotta oman blogin parissa on tavallaan yksinäinen taival. Tokihan tämä kommentoijien ja lukijoiden ansiosta on harrastuksena sosiaalinen, mutta tarkoitan tietynlaista yksinäisyyttä kirjoittajuuden suhteen. Ei Luutii-blogin kirjoittajien kesken mitään kummempaa yhteistyötä käsittääkseni ole, mutta jo tietous muista lämmittää mieltä. Voi edes toisinaan laittaa sähköpostia muille: ”Kirjoittan seuraavaksi tällaisesta. Mitäs teiltä on lähiaikoina tulossa?” Ei yhteisöllisyyden tunne juuri enempää vaadi.
Ei kuitenkaan nuolaista ennen kuin tipahtaa. Eilen kirjoittamani ensimmäinen postaus on tekstilajiltaan niin erikoinen, että hieman hirvittää. Saa nähdä, mitkä ovat Luutiissa nuo kirjallisen vapauden rajat. En nimittäin kirjoittanut esseetä. En kritiikkiä. En vastinetta. En yleiskatsausta jostakin kirjallisuuden ilmiöstä. En ruotinut mediaa. En turvautunut listaan. En laajentanut anekdoottia hauskaksi pikku tekstiksi. En pohtinut omaa kirjoittajuuttani. En esitellyt itseäni.
Kirjoitin kirjeen:
Jyväskylässä 5.10.2013
Avoin lukijakirje Erkka Filanderille
Kevät on kaksin verroin kaukana. Takana, edessä. Enkä minä tiedä kumpaa pahoittelisin enemmän: sitä, että kirjoitan sinulle näin julkisesti – vai sitä, että kirjoitan vasta nyt. Illuusio kirjeen henkilökohtaisuudesta ja aitoudesta tuntuu kuitenkin luontevalta, välttämättömältä. Mutta myöhässä olen, ainakin siihen nähden, että luin runokirjasi Heräämisen valkea myrsky jo huhtikuussa.
Olin taiteillut viisivuotiaan poikani kanssa kuvaa kotipihasta. Minä piirsin, hän väritti– kevätloitsuja liiduilla, puiden oksat täyteen vihreitä lehvästöjä. Kesän odotusta. Samalla kun vahvistin kerrostalon nurkkia, kerroin, että viivan voi tehdä kahdella tavalla: joko erottamaan tiloja toisistaan, niin kuin ääriviivoissa tai horisontissa, tai sitten itsenäiseksi, vapaaksi viivaksi, kuten puuhun piirretyissä pienissä oksissa.
“Monet taiteilijat haluavat tehdä viivan aina jälkimmäisellä tavalla, eläväksi ja merkitykselliseksi, silloinkin kun he rajaavat tilaa, piirtävät vaikka ihmisen ääriviivat tai neliöitä taloon ikkunoiksi”, selitin. – En tiedä, menikö ajatus perille. Mutta kun luin pari päivää myöhemmin runojasi, huomasin pohtivani sitä itse:
Riennän ylösvapautuvan partaalle.
Allani väri juhlii itseään pintaan,
ympäristö puhkeaa ja korvat ammottavat.
Aava kohoaa silmänkehrän verran,
suutelee minua kuin rantaveden lumpeet.
Lopun voi käydä lukemassa Luutii-blogista: Kirje nuorelle runoilijalle. Käykää: enkä kehota niinkään oman tekstini takia vaan siksi, että tuo Filanderin Heräämisen valkea myrsky, jonka lukukokemusta kirjeessäni avaan, on todella hieno runokirja!
Jatkossa en välttämättä aina laita linkkiä Luutii-postauksiini, ellei ole jotakin erityistä. Mutta koska todennäköisesti kirjoitan Luutiiseen aika samalla tyylillä kuin täälläkin, niin Twitteriin ja Jäljen äänen Facebook-sivulle nuo linkitän.
Myös Luutii-blogilla on oma Facebook-sivu, johon liittymällä saa luonnollisesti uutisvirtaansa viestit kaikista postauksista. Suosittelen kulttuurista ja kirjallisuudesta laajemmin kiinnostuneille – siis niille, jotka naamakirjaa harrastavat: sivu ei päivity kohtuuttoman usein, ja joukostahan voi lukea vain ne tekstit, jotka vaikuttavat mielenkiintoisilta. Todennäköisesti omaan Facebookiin tulee ”tykkäämisen kohteilta” ja ”kavereilta” monia huomattavasti turhempiakin päivityksiä (ainakin minulla) …
jäljen ääni 
Jee, hieno juttu!
Jos muistaisin yhden eteläpohjalaisen rallatuksen sanat, niin panisin ne tähän. Mutta se on jonkinmoinen riihitanssien polkka. Ne oli kiellettyjä tansseja, kun virallisesti ei saanut tanssia jonkun pyhäpäivän tai sotatilan tai muun sellaisen takia.
Viuli oli soittimena tai harmonikka.
Sitä siis soitan täällä päässäni. Semmoiset tanssit on hyvä juttu ja vielä parempi kun porukka voi olla yhtä tai eri mieltä asioista ja keskustella. Varsinkin runoudesta on ollut paljon puhetta.
Luutii on semmoinen riihitanssiporukka ja sinä sovit siihen ihan hyvin!
Kiitos!
Riihitanssit on minulle tuntematon käsite, mutta kuulostaa osuvalta rinnastukselta. Itse en ihan hurjimpiin polkkiin taida taipua, mutta eiköhän tuolta minullekin jokin tanssi löydy.
Kategoria: klassikot
WE, olet oikeassa, kategoriavirhe. Sama näkyy olevan edellisessä postauksessa. Jostain syystä wordpress tarjoaa oletuskategoriaksi aina tuota ”klassikot” – ja jos en muista/huomaa muuttaa, niin sitten mennään klassikoilla.
Vaikka eihän tämä nyt tällä kertaa täysin pieleen mene, sillä Filanderin kirjassa klassikot kuultavat säkeiden välistä.
– Täytyy kuitenkin muuttaa.
Naureskelin enemmänkin osuvuutta kuin virhettä :)
Niin arvelinkin. Mutta vaikka huolimattomuuteni tuottaisikin osumia, täytyy silti ryhdistäytyä ja olla tarkempi: kärsii pian klassikkous inflaation, jos se automaattisesti määrittää joka postausta …
Luutiin kirjallisen vapauden rajat? Etsi ne, me muut tullaan perässä! Yhteisökirjoittamisessa omat tulkintasi kaapataan tietenkin meidän kaikkien ohjelmajulistukseksi. En garde Ja tervetuloa!
Kiitos, ja otetaan haaste vastaan: löytäkööt rajat kirjoittajan, jos kokevat sen tarpeelliseksi
Kävin lukemassa tuon kirjoituksesi Luutiissa tänään ja minusta se on hyvä. Tuo, että olit valinnut kirjemuodon, teki siitä ehkä vielä puhuttelevamman ja ikään kuin läheisemmän myös ulkopuoliselle lukijalle. Luutii on minulle paikka, jossa käyn melko usein ”kirjallisessa kylvyssä”, minusta jokainen Luutii-kirjoittaja antaa aina parastaan kirjoituksessaan. Ainakin tulee sellainen tunne. Mitään puolihuolimattomasti heitettyä sieltä ei löydy. Mielestäni jokainen Luutiissa kirjoittaja on omanlaisensa tyyliltään ja sanomiseltaan, mutta yksi yhteinen piirre heillä on. Se on karisma. Se tekee heistä rakastettavia persoonia, jokaisesta heistä. Karismaattinen ihminen ei tunnu koskaan tylsältä, vaikka hän kirjoittaisi kuinka jokapäiväisestä asiasta tahansa. Heillä on hallussaan taitoa ja tietoa. Hyvään ja pätevään joukkoon nyt kuulut, Penjami. Onnittelut!
Liisu:
Kiitos kommentistasi, täällä ja toisaalla. Luin aiemmin illalla molemmat kännykän varassa enkä jaksanut ruveta sillä vastailemaan. Luutiin puolelta voisin melkein saman tien todeta, että jos sinä eäröit vastata postaukseeni, samoin ajattelen kommentistasi: niin hieno lisäys tuohon omaan luentaani, ettei siihen haluaisi enää mennä muuta sanomaan. – Mutta käyn kohta kuitenkin, aamuun on vielä aikaa.
Joo, hyvä porukka, ja tuon ajatuksesi kirjallisessa kylvyssä käymisestä ostan. Sitä tulee harrastettua laajemminkin blogeissa: kylpysuolat vaihtelevat tuoksuiltaan, väreiltään ja koostumuksiltaan, mutta lopputulos on yleensä virkistävä ja terapeuttinen.
Yritän omalta osaltani isännöidä kirjallista paljua, niin Luutiissa kuin täälläkin.