Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘shakespeare’

Jos haluaa tutustua helpolla tavalla William Shakespearen tuotantoon, kannattaa lukea vanha klassikkoteos Shakespearen tarinoita (1807, suom. V. E. Hämeen-Anttila, 1977, Karisto), jonka ovat kirjoittaneet sisarukset Charles ja Mary Lamb. Nuorille lukijoille tarkoitettuun teokseen on valikoitu 20 Shakespearen näytelmää, ja jokainen niistä on muokattu alkuperäistä lyhyemmäksi proosamuotoiseksi tarinaksi.

Oman tumman juonteensa teoksen lukemiseen antaa Lambin perheen murhenäytelmä. Mary syntyi vuonna 1764, Charles 11 vuotta myöhemmin. Perhe ei ollut kovin varakas, äidin halvaantuminen ja isän sairaus pakottivat Maryn hoitamaan kotiaskareet ja myös hankkimaan elantoa perheelle. Oman itsenäisen elämän suunnittelu ei ollut mahdollista. Paine oli kova, eikä Maryn horjuva mielenterveys kestänyt. 31-vuotiaana hän joutui kotonaan kesken töidensä jonkinlaiseen psykoosiin, tarttui keittiöveitseen ja pisti sillä puolustuskyvyttömän äitinsä hengiltä.

Tapaus oli niin poikkeuksellinen, että oikeus ei tuominnut Marya murhasta vaan katsoi tragedian johtuneen hulluuskohtauksesta. Mary toimitettiin hoitoon, ja myöhemmin isän kuoltua Charles otti sisarensa huostaansa. Loppuikänsä he viettivät yhdessä, aina Charlesin kuolemaan saakka 1834. Mary kuoli 1847.  – Charles Lamb on saanut nimensä kirjallisuuden historiaan lähinnä esseillään, mutta silti sisarusparin ja erityisesti Maryn kohtalona on ollut olla omituinen kirjallisuusanekdootti äidinmurhan takia. Kuitenkin myös Mary kirjoitti, vaikkakin esimerkiksi Shakespearen tarinoita oli pitkään vain hänen veljensä nimissä  – todellisuudessa Mary kirjoitti yli puolet kokoelman teksteistä. Charles keskittyi tragedioihin, ja Maryn vastuulla olivat kokoelman komediat sekä kevyemmät ja sadunomaisemmat tekstit, kuten teoksen ensimmäinen tarina, Myrsky.

Maryn Myrsky alkaa kuin satu:

Olipa kerran meressä saari, jonka ainoina asukkaina olivat vanha mies nimeltä Prospero ja hänen tyttärensä Miranda, hyvin kaunis nuori neito. Miranda oli tullut saarelle niin nuorena, ettei muistanut nähneensä kenenkään muun ihmisen kasvoja kuin isänsä. 

Tyyli sopii hyvin Myrskyyn, sillä Shakespearen vuonna 1611 ensimmäisen kerran esitetty näytelmä on sadunomainen, jonkinlainen sukulaissielu Kesäyön unelle, vaikka siinä onkin huomattavasti synkempiä sävyjä. Myrskyssä kerrotaan salaperäisestä saaresta, jota isännöi Prospero taikavoimineen. Hän ei  ole ”paljasjalkainen saaren velho”, vaan alkemiaan ja salatieteisiin perehtynyt entinen Milanon herttua, jonka oma veli on 12 vuotta aiemmin kavalasti syrjäyttänyt vallasta ja karkottanut merelle. Mukaansa Prospero sai ainoastaan kasan kirjoja, joitakin välttämättömiä perustarvikkeita ja pienen tyttärensä, joka nyt on varttunut neidoksi.

Prosperon taikavoimin järjestämä myrsky tuo saarelle hänen vihamiehensä, kavalan Antonio-veljen, sekä Napolin kuninkaan Alonson ja tämän pojan Ferdinandin. Mukana laivassa on myös joitakin lordeja sekä joukko palvelijoita. Prosperon vankeudesta vapauttama ja siksi kiitollisuudenvelassa oleva henki Ariel juonii apurina, kuin Kesäyön unessa Puck Oberonille, ja saa harhautuksillaan joukkion toimimaan Prosperon haluamalla tavalla: Ferdinand ja Miranda rakastuvat (hyvä naimakauppa: tytär avioituu kruununperijän kanssa), Prospero saa takaisin ruhtinaskuntansa ja tekee veljensä kanssa sovinnon.

Luin rinnakkain Maryn version Myrskystä, ja samasta näytelmästä tehdyn Matti Rossin tuoreen suomennoksen (2010, WSOY). Myrsky on Maryn käsialaa, ja kun ottaa huomioon kirjoittajien henkilöhistoriaan sisältyvän murhenäytelmän, ei Myrsky sovinnon ja anteeksiannon teemoineen ole mikään huono valinta kokoelman ensimmäiseksi tekstiksi. Tosin Mary kyllä muuntelee huomattavasti totuutta, erityisesti Prosperon petollisen veljen katumusta ja sovinnon sydämellisyyttä: 

 –  Ei puhuta siitä enää, Prospero sanoi.  – Unohdetaan menneet vaivamme , koska ne ovat päättyneet näin onnellisesti. Ja Prospero syleili veljeään ja vakuutti hänelle uudelleen anteeksiantoaan. Hän sanoi että viisas kaikkivaltias sallimus oli tahtonut, että hänet karkotettaisiin köyhästä Milanon herttuakunnasta, jotta hänen tyttärensä perisi Napolin kruunun, koska heidän tavatessaan toisensa tällä autiolla saarella oli sattunut niin, että kuninkaan poika oli rakastunut Mirandaan.
       Nämä ystävälliset sanat, jotka Prospero lausui ja joiden tarkoituksena oli lohduttaa hänen veljeään, täyttivät Antonion mielen häpeällä ja katumuksella. Vanha ystävällinen Gonzalo itki nähdessään sovinnonteon ja rukoili siunausta nuorelle parille.

Alkuperäisessä näytelmätekstissä Antonio ei kadu mitään missään vaiheessa ja Prosperokin käyttäytyy hyvin kylmästi veljeään kohtaan:

Teitä, herra petturi, en veljekseni
kutsu, sillä sana ”veli” saastuttaisi suuni;
minä annan teille anteeksi katalimman
rikoksenne  – kaikki rikoksenne  –
mutta Milanon herttuakunnan minä vaadin
teitä luovuttamaan, sillä tiedän, että teidän
on se pakko luovuttaa.

Ei itkuja, ei syleilyjä, ei katuvia sanoja. Mutta sadussa tietysti kaikki on toisin, eikä voi olla aliarvioimatta Maryn omaa raskasta syyllisyydentunnetta ja katumusta, vaikka liiallisten kirjoittajan henkilöhistoriasta johdettujen tulkintojen tekeminen ei olekaan kovin muodikasta.   – Lambin sisarusten tarinat ovat  enimmäkseen uskollisia originaaleille, toki selviäkin eroja niissä siis on. Se ei kuitenkaan haittaa vaan ainoastaan rikastuttaa lukukokemusta, jos tuntee alkuperäiset. Ja jos ei tunne, niin mitä väliä:  sellainen, joka ei ole Shakespearen draamoja lukenut aiemmin, saa hyvän tuntuman näytelmien juonikuvioihin parin illan istumisella. Perustarinat ja henkilöiden väliset suhteet ovat kuitenkin suurin piirtein samanlaisia kuin alkuperäisissä.

Sekä Shakespearen näytelmän että Mary Lambin ”sadun” lopussa viitataan tuleviin loisteliaisiin häihin. En tiedä, järjestääkö Napolin kuningas pojalleen Ferdinandille ja Prosperon tyttärelle Mirandalle yhtä mittavia juhlia kuin tämänpäiväiset kuninkaalliset häät Ruotsissa. Mutta ainakin parissa satujen prinsessahäihin yleensä liitetyssä asiassa tarinan nuori pari päihittää Ruotsin Victorian ja Danielin: molemmat ovat aatelista sukua, Ferdinand kuninkaan poika ja Miranda ruhtinaan tytär, ja – tähän pieni taidepaussi   – Miranda on takuuvarmasti neitsyt. Hän kun ei ole saarella asuessaan ollut tekemisissä kenenkään muun kuin isänsä kanssa, Ferdinand on ensimmäinen mies ja yleensäkin ihminen, jonka hän tapaa.

Jotenkin olettaisin, että moderni, pitkään seurustellut ja kohta 33 vuotta täyttävä ruotsalaisprinsessa suhtautuu seksiin liberaalisti eikä kuulu mihinkään ”Tosi rakkaus odottaa”- liikkeeseen. Vaikka eihän sitä voi varmasti tietää.

Mainokset

Read Full Post »

Mahdollisista lukijoistani moni on todennäköisesti perillä siitä, että vuonna 1957 ensiesityksensä saanut musikaali (ja 1961 filmatisoitu) West Side Story perustuu William Shakespearen näytelmään Romeo ja Julia. Mutta kukapa osaa kertoa, millä tavalla nuo molemmat traagiset rakkaustarinat liittyvät pääsiäiseen?

William Shakespeare ei keksinyt aihetta näytelmäänsä itse, vaan hän käytti raaka-aineenaan valmista tekstiä, ehkä pariakin versiota. Pääasialliseksi Shakespearen käyttämäksi lähteeksi yleensä mainitaan Arthur Brooken runomuotoinen The Tragical History of Romeus and Juliet, joka oli ranskasta tehty käännös italialaisesta kertomuksesta. Brooken runoelma löytyy netistäkin, mutta sitä lukiessa kyllä tulee Shakespearea ikävä: vaikka selvästi samasta tarinasta on kyse, häviää Brooken runokieli Shakespearen dialogille auttamattomasti.

Eräs kiinnostava eroavaisuus näissä kahdessa tekstissä on tapahtumien ajankohta. Shakespearen näytelmä sijoittuu muutamaan päivään heinäkuussa (Juliet – July), kun taas Brooken runoelmassa kerrotaan, kuinka Romeus ja Juliet tapaavat jouluna – ja pääsiäisenä leikkisä romanssi loppuu. Pääsiäistä seuraavana  päivänä Romeus tappaa välienselvittelyssä Tybaltin ja joutuu lähtemään kaupungista. Sitä ennen hän käy vielä tapaamassa rakastettuaan ja lupaa tulla muutaman kuukauden päästä takaisin. – Huonostihan siinä sitten lopulta käy, aikaa vain kuluu nuoren parin eron ja heidän kuolemansa välillä enemmän (Shakespearen versioon verrattuna).

Shakespeare on poistanut näytelmästään viittaukset kahteen kirkkovuoden merkittävimpään juhlaan, jouluun ja pääsiäiseen. Silti pääsiäisen läsnäolo tuntuu vaikuttavan, sillä vastaavuuksia kristilliseen pääsiäismyyttiin näytelmästä löytyy. Julian kuolema ”ylösnousemuksineen”, hautakammio ja nuoren parin tavallaan riidat sovittava uhrikuolema ovat ilmeisiä yhtäläisyyksiä. – Ja tietysti jos haluaa asioita oikein alleviivata, niin tuossa Brooken runoelmassahan sukujen välisten riitojen sovittajaksi lopulta koituva rakkaus syntyy nimenomaan jouluna.

West Side Storynkin suhde pääsiäiseen löytyy ainoastaan taustoista: täytyy palata musikaalin alkuperäiseen versioon tai oikeastaan sen ideaan. Säveltäjä Leonard Bernstein hahmotteli ensin kertomusta, jonka tapahtuma-ajankohta ajoittuisi pääsiäisen tienoille. Dayton Philharmonic  -sivustolla on Bernsteinin esittely, jossa todetaan:

On January 9, 1949, Leonard Bernstein entered this into his log: ”Jerry R. [Robbins] called today with a noble idea: a modern version of Romeo and Juliet set in slums at the coincidence of Easter-Passover celebrations. Feelings run high between Jews and Catholics. Former: Capulets; latter: Montagues. Juliet is Jewish.”

Brooken runoelmassa käänteentekevä murha tapahtuu heti pääsiäisen jälkeen, mutta tuskinpa musikaali-idean isä on kyseistä versiota lukenut (vaikka mistäpä sen voi tietää). Todennäköisempää on, että pääsiäinen ajakohtana olisi tuonut selvemmin esille juutalaisten ja katolisten perheiden kulttuurieroja – pääsiäiseen liittyvät perinteet ja ruokakulttuuri yms. poikkeavat hyvinkin paljon toisistaan eri uskontokuntiin kuuluvilla. Juuri perustettu Israelin valtio ja jokunen vuosi aiemmin päättynyt sota jälkiselvittelyineen tekivät juutalaisnäkökulmasta tuolloin ajankohtaisen.

Muut projektit olivat kuitenkin ensisijaisempia. Vasta muutaman vuoden kuluttua, 1955, Bernstein kiinnostui uudelleen aiheesta luettuaan lehdestä jengikahakoista, joissa meksikolaiset nuoret ottivat yhteen angloamerikkalaisten kanssa. Juutalaiset pääsiäisenviettoineen saivat väistyä, ja tilalle käsikirjoittaja sijoitti puertoricolaiset. Hyvä ratkaisu, sillä viisikymmentäluvun loppupuolelle tultaessa juutalaiskysymys alkoi jo olla aiheena paljon käsitelty ja toisaalta latinomeininki toi musikaaliin tuoretta potkua.

Read Full Post »

Kesä on lyhyt

Havahdun kesään aina vasta näin heinäkuun alussa. Alkukesä on oikeastaan vain kevään jatkoa, valon ja vihreyden hurmosta, lintujen loputonta laulua, keveitä vaatteita, pitkiä askelia – mutta varsinainen kesä alkaa siitä, kun juhannus ja kesäpäivänseisaus ovat ohi ja tajuaa kesän jo kypsyneen. Koko pitkä talvi kesää on odotettu, mutta enää ei ole mitään odotettavaa: kesä on tässä ja nyt, eikä kulu kovin kauan, kun se vähitellen alkaa lakastua. Juuri tämä haikea oivallus tekee kesästä kesän: ajatus kesän päättymisestä aiheuttaa surua, mutta myös korostaa sen kauneutta, kallisarvoisuutta.

Tällaisina sentimentaalisina hetkinä sydämeni on otollista maaperää klassiselle runoudelle, jossa kesä esitetään usein katoavan nuoruuden ja lyhyen kukoistuksen, elämänkin, vertauskuvana. ”Vuodenaikarunous” on pakostakin kliseistä, mutta on myönnettävä, että analogiat vuodenaikojen vaihtelun ja itse elämän välillä ovat osuvia. – Shakespearen kirjoittaman 154 sonetin kokoelman tunnetuimpiin kuuluu Sonetti 18, jonka alussa rakastettu rinnastetaan kesäpäivään (suom. Paavo Cajander):

Shall I compare thee to a summer’s day
Thou art more lovely and more temperate:
Rough winds do shake the darling buds of May,
And summer’s lease hath all too short a date:

Sua päivään kesäiseenkö vertaisin?
  Se kauneuden vertailussa hukkaa.
  Pianpa kuluu suvi herttaisin,
  Ja tuimat tuulet raataa kevätkukkaa.

Sonetista löytyy muitakin suomennoksia, mutta valitsin tällä kertaa tuon vanhimman (sillä pari päivää sitten tuli helteisellä Hämeenlinnan torilla ihmeteltyä Paavo Cajanderin patsasta). – Sonetin loppupuolella tähdennetään, että rakastetulle ei ole luvassa samaa tylyä kohtaloa kuin kesälle:

Mut sun on kesäs ikivihantaa,
sun kauneutes on katoomaton ani,
sinusta kuolo kerskua ei saa,
sa kuolematon olet runossani.

Runo tekee siis kohteestaan kuolemattoman – varsinkin silloin, jos runoilija sattuu olemaan itse Shakespeare. Nykyisin ”pienen kuolemattomuuden” toki voi lunastaa huomattavasti helpommin kuin 1600-luvulla: ei tarvitse riimitellä sonettia kesäisestä tuokiosta tai rakastetun kauneudesta, ottaa vain valokuvan, joka kannattelee muistoa vuosikausia.

Vaikka Shakespearen sonetit ovat upeita, on niiden kesäaiheissa kuitenkin näin suomalaisesta näkökulmasta hienoinen ongelma: Lontoon kesä ei vaikuta kovinkaan lyhyeltä. Kun Suomessa kesäkelejä on lähinnä kesä-elokuussa, voi lontoolainen nauttia kesän lämmöstä jo toukokuussa ja toisaalta vielä syyskuussakin. Ja vaikka T.S. Eliot runoilee, että ”Huhtikuu on kuukausista julmin”, niin eipä tainnut miekkonen vierailla Suomessa marras-joulukuun taitteessa. Huhtikuussakin lontoolainen voi käsittääkseni tallustella monena päivänä shortseissa, kun täällä vielä lumiraja hiljalleen ryömii kohti pohjoista.

Jos siis todellista lyhyen kesän ylistystä ja nimenomaan sen lyhyyteen liittyvää alakuloista tunnelmaa kaipaa, on turvauduttava suomalaisiin lyyrikoihin. Kesällä tuleekin luettua Eino Leinoa, jonka sanahelkyttelyyn minun on talven kyynisinä hetkinä välillä hieman vaikea suhtautua vakavissani. Ja mikäpä kuvaisi paremmin suven lyhyyttä kuin Lapin kesä:

On vastaus vain yksi: Lapin suvi.
Sit’ aatellessa mieli apeutuu.
On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi
ja kukkain kukoistus ja riemu muu.

Ilmatieteen laitoksen tilasto vahvistaa, että Pohjois-Lapissa kesä (siis kasvukausi) ei ole kuin reilun parin kuukauden mittainen. Turussa vastaava keskilämpötiloihin perustuva terminen kesä kestää toukokuun puolestavälistä syyskuulle, eli pari kuukautta pidempään. Ja jos Lapin ilmastoa vertaa Lontoon keskilämpötiloihin, niin alkaa Shakespearen kesän katoavaisuutta alleviivaavat säkeet vaikuttaa turhalta ruikutukselta: Lontoossa lämmintä – tai ainakin leutoa – säätä kestää pohjoissuomalaisen näkökulmasta ylenpalttisen runsaasti.   

Tietenkin tässä yhteydessä tulisi muistaa, että maantieteellisestä sijainnista riippuen vuodenajat määritellään hieman eri tavoin: suomalaista ja englantilaista kesää ei voi määrittää täysin samoilla periaatteilla. Yhteistä niissä on joka tapauksessa se, että keväällä ja kesällä lisäännytään, kasvetaan ja varaudutaan talven varalle. – Tähän aiheeseen tarttuu Shakespearen Sonetti 6, joka pyrkii saamaan runon puhuteltavan vakuuttuneeksi siitä, että tämän kannattaisi hankkia jälkeläisiä (suomentajina vertailun vuoksi Martti Syrjä, Leo Saukkoriipi ja Paavo Cajander):

Siis älä talven risakouran anna
kesääs viedä, voimatta olennaista
osaa itsestäsi talteen panna,
kauneutesi aarretta katoavaista.
                                   – Syrjä

Kavahda talven kättä karheaa,
aloita varhain kesän sadon korjuu,
johonkin ruukkuun laita hunajaa,
niin kauneus oman häviönsä torjuu.
                                    – Saukkoriipi

Siis talven kolkon kouran älä suo
kesästäs hävittää sen tuoksun hurmaa.
Mahalas maljaan vala, aartees tuo,
ennenkuin itselles se tekee turmaa.
                                     – Cajander

Mahdollinen lukija ymmärtänee tuon Shakespearen sonetin symboliikan (hunajan purkkiin laittamisen/mahlan maljaan valamisen) ilman turhia selittelyjä. – Itselleni lisääntyminen ei tietenkään ole mikään jokakesäinen päämäärä, mutta jollakin tavalla kesää aina yrittää talven varalle varastoida. Paras tapa säilöä kesää talven varalle ei mielestäni ole niinkään marjojen pakastaminen, sienten kuivattaminen, kurkkujen säilöminen yms. touhu, vaan yksinkertaisesti kesästä nauttiminen.

Sydäntalvena pakasteesta kaivettu mansikka ei tuo kesää talven keskelle, mutta jos keho muistaa kesän, niin silloin elää toivo ja jaksaa kaamoksen yli kevättä odottaen. Vehreyden ihastelu, puun varjossa loikoilu, kukkien nuuskiminen paljain jaloin kävely  –  siinä hyviä konsteja talven tuloon varautumiseen. Vaikka se onkin pois kirjojen lukemiseen käytettävästä ajasta, niin kyllä se kannattaa. 

Leino runon Soita somer, helkä hiekka! loppusäkeistö tavoittaakin hyvin heinäkuisen tunnelmani (vaikken mikään impi olekaan):

Soita somer, helkä hiekka,
laula laine huoleton,
ilakoitse impi nuori –
lyhyt Suomen suvi on.

Read Full Post »

Miguel de Cervantesin romaanin Don Quijote päähenkilöllä on oman aikansa mittapuun mukaan melko laaja yksityinen teoskokoelma. Romaanissa kerrotaan don Quijoten kirjastossa olevan toista sataa suurikokoista hyvin sidottua teosta ja lisäksi pienempiä. 1500-1600-luvulla kirjat olivat kalliita harvinaisuuksia: don Quijote onkin joutunut myymään omistamiaan maitaan rahoittaakseen kirjaharrastustaan. Lukemiinsa ritariromaaneihin hän eläytyy niin vahvasti, että menettää todellisuustajunsa ja päättää ryhtyä vaeltavaksi ritariksi. Kirjoista tutut ritarihyveet, hirviöt ja pulassa olevat neidot ovat kuitenkin ristiriidassa arkitodellisuuden kanssa: tätä ristiriitaa don Quijote ei ymmärrä/halua ymmärtää, ja niinpä tragikoominen sankari päättäväisesti alkaa toteuttaa omaa visiotaan. ”Ihmeelliset” seikkailut, joihin hän joutuu, ovat hänelle itselleen totta, mutta lukijalle ne näyttäytyvät ritariromaanien parodiana.

Erityisesti kirjan kuudes luku on mielenkiintoinen kirjakokoelman kannalta, sillä siinä don Quijoten lähipiiri – emännöitsijä, kirkkoherra, parturi, sisarentytär – yrittää pelastaa ystävänsä tuhoamalla tämän hulluuden lähteen (eli kirjat). Luku toimii samalla eräänlaisena romaanin sisään upotettuna kirjallisuuskriittisenä katsauksena, jossa purevasti tuomitaan lukuisia kirjoja. Kolmisenkymmentä teosta mainitaan nimeltä (lista kirjoista löytyy ainakin espanjankielisestä Wikipediasta), niistä ensimmäisenä Neljä kirjaa Amadis Gallialaisesta, joka kuitenkin säästetään. Yhtä hyvin ei käy kyseisen teoksen jäljittelijöille.

Ensimmäinen Nicolas-mestarin hänelle ojentama oli Neljä kirjaa Amadis Gallialaisesta. Kirkkoherra lausui:
– Sepä ihmeellinen seikka, sillä, kuten olen kuullut sanottavan, juuri tämä ritariromaani on ensimmäinen Espanjassa painetuista ja kaikkien toisten alku ja juuri, joten on mielestäni oikeus ja kohtuus, että tuomitsemme sen, ylen vaarallisen lahkokunnan perustajan, armotta poltettavaksi.
– Ei, hyvä herra, – virkkoi parturi – minä olen kuullut myös sanottavan että se on kaikista paras kaikista senlaatuisista kirjoista, mitä milloinkaan on sepitetty, joten se on armahdettava ainoana lajissaan.
– Niin oikein, – sanoi kirkkoherra – ja siitä syystä pitäköön toistaiseksi henkensä. Katsotaanpa mikä on se toinen siinä vieressä.
– Se on – vastasi parturi – Esplandiánin, Amadis Gallialaisen laillisen pojan urotyöt.
– Totisesti, – sanoi kirkkoherra – isän oivallisuuden ei tule hyödyttää poikaansa. Tässä, rouva emännöitsijä, avatkaa tuo ikkuna ja heittäkää kirja tanhualle, ja olkoon se rakennettavan roviokasan perustuksena.

Lopulta Amadis-kirjoja hävitetään kokonainen rivi. Tämä teosten määrä kertoo paljon paitsi ritariromaanien luonteesta niin myös don Quijotesta. Ritariromaanien kirjoittamisessa nimittäin vallitsi eräänlainen ”avoimen koodin” periaate: eri kirjailijat – vieläpä eri maissa – kirjoittivat tarinoita samoista sankareista ja jatkoivat siis toistensa kirjallista työtä. Kuvaavaa on, että esimerkiksi Cervantesin Don Quijotelle ilmestyi jatkoa ennen kuin Cervantes kirjoitti oman jatko-osansa.

Don Quijote ihaili Amadista niin paljon, että oli nähtävästi hankkinut kirjastoonsa kaiken tästä kirjoitetun materiaalin – laadusta välittämättä. Amadis oli jalosieluinen, täydellinen (niin luonteeltaan kuin asetaidoiltaankin) ritari, jonka ihmeelliset seikkailut ja ritarihyveet olivat don Quijotelle esikuvana. – J. A. Hollon Don Quijote -suomennoksessa (1927) Amadis de Gaula on suomennettu muotoon Amadis Gallialainen. Kuitenkin monissa tutkimuksissa ja kirjallisuushistorioissa esitetään, että tarinan Amadis ei olisikaan juuriltaan galli vaan walesilainen. Dictionarya tutkiskelemalla paljastuukin, että ’gaul’ ja ’wales’ ovat vanhassa englannissa kieliasultaan lähempänä toisiaan ja tarkoittavat molemmat myös ulkomaalaista. Tarinan Amadis syntyi Skotlannissa, joten hänen ulkomaalainen – ja salassa pidetty – isänsä saattoi hyvinkin olla walesilainen. Tästä aiheesta sitten espanjalainen Montalvo kirjoitti ritariromaanin hyödyntäen luultavasti portugalilaista kertomusta. Eli melkoinen soppa …

– – – – –

Ritariromaanien lisäksi Don Quijoten kirjastossa on paljon paimenromaaneja. Jos espanjalaisessa kirjallisuudessa ritariromaanien tyyppiesimerkki on Amadis, niin samaa edustaa Jorge de Montemayorin Diana paimenromaani-perinteessä. Diana löytyy don Quijoten kirjahyllystä – ja tietysti sekin useina versioina, tai oikeastaan jatkokertomuksina. Kertomuksen alussa paimenet Diana ja Sireno ovat rakastuneita toisiinsa. Myös eräs Silvano on kiinnostunut Dianasta, mutta hänet Diana torjuu. Lemmensuhteeseen tulee draamaa, kun Sireno joutuu lähtemään joksikin aikaa muualle, ja kun hän palaa, Diana onkin katkerasti pettänyt hänet ja mennyt naimisiin Delion kanssa. Diana ei kuitenkaan ole onnellinen liitossaan …

William Shakespearen näytelmä Kaksi nuorta veronalaista (suom. Leena Tamminen, 2005, WSOY) on saanut vaikutteita mm. Montemayorin Dianasta. Päähenkilöt eivät ole paimenia, mutta muuten tässä romanttisessa komediassa on paimenromaanin lainalaisuuksia. Näytelmässä nuori rakkaus osoittautuu luonteeltaan varsin ailahtelevaksi: Proteus vannoo aluksi rakkauttaan Julialle, mutta hylkääkin tämän Silvian takia. Pelkkä perus”kolmiodraama” (tai oikeastaan neliödraama, sillä Proteuksen ystävä Valentin on myös rakastunut Silviaan) ei vielä osoita kirjallista velkaa Montemayorille, mutta näytelmässä on monia yksittäisiä kohtauksia, jotka vertautuvat Dianan tapahtumiin.

Ja onpa joukossa dialogi, jossa Proteus keskustelee ystävänsä palvelijan kanssa lammas-vertauskuvia käyttäen. Proteus on antanut palvelijalle tehtäväksi viedä Julialle kirjeen, ja nyt hän kärttää raporttia tapahtuneesta nimensä mukaisesti sanoissaan sukkelalta Sukkelalta. Kevyesti ”lammas-paimen”-aihetta luotaava keskustelu voisi hyvinkin olla jonkinlainen humoristinen viittaus paimenromaaneihin.

SUKKELA: Paimen etsii lammasta eikä lammas paimenta, mutta minä etsin herraani eikä herra minua: niin ollen en ole lammas.

PROTEUS: Lammas kaipaa paimenelta apetta, paimen saa appeen ilman lampaan apua; sinä saat palkkaa isännältäsi, isäntäsi ei saa palkkaa sinulta: niin ollen olet lammas.

SUKKELA: Tuollaiselle todistukselle minä sanon ”mää”.

PROTEUS: Mutta kuule nyt. Annoitko kirjeeni Julialle?

SUKKELA: Annoin. Minä, lauhkea lammas, annoin kirjeenne hänelle, uhkealle uuhelle, ja hän, uhkea uuhi, ei antanut minulle, lauhkealle lampaalle, mitään vaivan palkkaa.

PROTEUS: Näille laitumille ei mahdu tuollainen lammaslauma.

SUKKELA: Jos on maasta pulaa, pankaa hänet lihoiksi.

Kun pappi tuomitsee kirjaston kirjoja roviolle, hän ei tee sitä niinkään uskonnollisista syistä vaan auttaakseen ritariromaaneihin hullaantunutta don Quijotea. Eräs sellainenkin kirja kuitenkin mainitaan, joka ei ehkä saanut aikanaan kaikkien kirkonmiesten siunausta: Antonio de Torquemadan Kukkatarha. Kirjastossa kirjaa ei kuitenkaan varsinaisesti ole – tosin varmuudella sitä ei voi sanoa, sillä luvun lopussa loput kirjat heitetään kiireesti roviolle niiden nimiä tutkimatta – mutta pappi mainitsee kyseisen teoksen löytässään saman kirjailijan teoksen Don Olivante de Laura. Kukkatarha on huono suomennos, sillä teoksen espanjankielinen nimi on Jardín de flores curiosas, joten Outojen kukkien puutarha olisi alkukielelle uskollisempi (toki saattaahan espanjankielisessä Don Quijotessa olla teoksen nimi lyhennettynä – en ole tarkistanut).

Torquemadan teoksessa esitellään omituisia tarinoita ja yliluonnollisiakin ilmiöitä. Kiinnostava on esimerkiksi legenda naisesta, joka selviää haaksirikosta ja rantautuu tuntemattomalle seudulle. Siellä hän elää apinoiden parissa ja synnyttää kaksi lasta apinaurokselle – jouduttuaan antautumaan tämän puolisoksi vasten tahtoaan. Muutaman vuoden kuluttua ohi kulkee laiva, ja nainen saa kiinnitettyä merimiesten huomion itseensä. Hänet haetaan laivaan – mutta suuttuneet apinat hukuttavat hänen jälkikasvunsa. Legenda vaikuttaisi olevan vanha, ja siitä on erilaisia muunnelmia, mm. sellaisia, joissa haaksirikkoutunut on mies, joka saa jälkeläisiä apinanaaraan kanssa. – Burroughs -sivustolta löytyy artikkeli, jossa pohdiskellaan tätä legendaa apinoiden joukossa eläneestä haaksirikkoutuneesta yhtenä mahdollisena kimmokkeena Tarzan-kirjojen syntyyn.                                           

– – – – –

Don Quijoten kirjaston yksittäisiin kirjoihin voi kirjallisuudessa törmätä useinkin – mutta harvemmin kuitenkaan koko kirjastoon. Senkin omituisuuden lukija kohtaa mainiossa kirja-aiheisessa Arturo Pérez-Reverten trillerissä Yhdeksäs portti (1993). Siinä kirjaetsivä – toimenkuvana jäljittää kirjaharvinaisuuksia keräilijöille – Lucas Corso tapaa Victor Fargasin, bibliofiilin, jonka keräilyvimma on verenperintöä: hänen isänsä pakkomielteenä oli kerätä koko Don Quijoten kirjasto, erityisesti ne teokset, jotka mainitaan nimeltä, kun pappi kumppanuksineen käy läpi kirjakokoelmaa. Erikoisena yksityiskohtana mainittakoon, että Fargas sanoo don Quijoten kirjastossa olevan 95 kirjaa – Cervantesin romaanissahan puhutaan yli sadasta. Todennäköisin selitys alhaisemmalle luvulle voisi olla se, että mahdollisimman täydellinen lista on täytynyt rakentaa oletusten varaan: vain osa kirjaston kirjoista nimetään, joten loput on pääteltävä don Quijoten puheista ja kirjallisista henkilöistä, joihin hän viittaa.

Victor Fargas on eri tavalla kirjahullu kuin don Quijote: hänen on hullaantunut kirjoihin esineinä, ei niiden sisältöön. Tämä korostuu siinä, että hänen erityinen keräilykohteensa on aukileikkaamattomat kirjat. Fargas kuvaakin itseään bibliopaatiksi. Maniansa takia hän on ajautunut vararikkoon ja elää nyt autiossa kartanossa (huonekalut on myyty kirjahyllyjä myöten) seuranaan vain rakkaat kirjansa, joista joutuu yksi kerrallaan luopumaan lyhentääkseen velkojaan.

Read Full Post »

Neitsyydestä

Länsimaisen historian kuuluisin neitsyt lienee Maria, Jeesuksen äiti. Tosin se, että hän oli neitsyt Jeesuksen syntymän hetkellä, on varsin kyseenalaista – ilmeisistä syistä. Joka tapauksessa kirkonmiesten pönkittämä seksuaalikielteinen näkemys siitä, miten Jeesus todellisuudessa sikisi, on luonut kristittyjen keskuudessa jo parin tuhannen vuoden ajan itseään menestyksekkäästi uusintaneen myytin.

Ehkä maailma olisi tasa-arvoisempi, jos evankeliumeihin sisältyisi myös kertomus Joosefin poikuudesta. Nyt kristillisessä neitsyyden pyhä vaade lankeaa lähinnä naissukupuolen niskaan. – Ajatusta voisi jatkaa: Maria säilyi neitsyenä, mutta entäpä Jumala? Menettikö hän poikuutensa? Tässäpä lienee juuri sellainen käsitteen määrittely –ongelma, josta Antti Nylén kirjoittaa esseessään Neitsyys (teoksessa Vihan ja katkeruuden esseet , 2007, Savukeidas).

On vakuuttavaa tieteellistä näyttöä sille, että ihmisnaaraan sukupuolielimissä on erikoistunut lisäosa, joka ”puhkeaa” tai ”menee rikki”, kun neitsyyden menetys faktisesti tapahtuu.

      ( … )

Ihmisurosten tilanne on tässä suhteessa paljon lohduttomampi, ja on pakko suostua siihen näkemykseen, että poikuuden menettäminen on mahdotonta. Ja että kasvatuksellinen hokema ”pojat on aina poikia” on ymmärrettävä arvovapaana totuuslauseeena: miehiä ei ole olemassa.

Nylénin esseessään esittämä ajatus voisi selittää osaltaan Neitsyt Marian myyttiä. Jos kerran Jumala – tai Hänen lähettämänsä Pyhä Henki, ihan miten vain – jossakin mielessä yhtyi Mariaan, niin olihan toki välttämätöntä, että Marian neitsyys säilyi: muutenhan hän olisi tietyssä mielessä kokenut siirtymän tytöstä naiseksi, kun Jumala olisi edelleen pysynyt poikana. Eikä tietenkään käy päinsä, että Jumala jäisi tällaisessa tilanteessa jonkinlaiseksi raakileeksi verrattuna naiseen.

                                                                ———————

Myös toinen juuri lukemani teos, William Shakespearen näytelmä Loppu hyvin, kaikki hyvin (suom. Tiina Ohinmaa, 2007, WSOY), lähestyy neitsyyttä hyvin suorasukaisesti ja osoittaa, että 1500-luvun lopun Englannissa nuorilla oli ongelmia oman seksuaalisen identiteettinsä suhteen – aivan kuten nykyisinkin. Näytelmän alussa päähenkilö Helena käy aiheesta keskustelua Parolesin kanssa. Dialogista poimitut esimerkit Parolesin neuvoista Helenalle ovat teräväkielisiä ja häpeilemättömiä:

Ei sen puolesta kannata puhua. Se on luonnon järjestystä vastaan. Jos puolustatte neitsyyttä, nousette omaa äitiänne vastaan, ja se jos mikä on niskoittelua.

Neitsyys on äkäinen, ylpeä, joutilas ja uhkuu itserakkautta – syntiä, jonka kristillinen laki kieltää ankarasti.

Älkää sitä säästelkö, jäätte vain tappiolle. Pankaa se poikimaan!

Siitä tavarasta kun menee vanhetessa hohto: arvo laskee, mitä kauemmin sitä säästää. Tarjolle vaan, kun vielä käy kaupaksi.

Parolesin ohjeet voisivat aivan yhtä hyvin kuvastaa 2000-luvun arvomaailmaa – ja neitsyys Shakespearen näytelmän keskeisenä toimintaa ohjaavana motiivina on tuttu monesta amerikkalaisesta teinielokuvasta/sarjasta. – Kehä sulkeutuu: Antti Nylén päätyy esseessään pohdiskelemaan 2000-luvun asenneilmapiiriä suhteessa neitsyyteen melko samoin äänenpainoin kuin Shakespearen näytelmän henkilö:

Itse asiassa, jos tänä alennuksen aikana haluttaisiin uhallakin keksiä käypä määritelmä sanalle synti, se soveltuisi nimenomaan ”tosi rakkauden odottajiin”, noihin radikaalikristittyihin anarkisteihin: synti on nautinnosta kieltäytymistä.

Ajat muuttuvat, Neitsyt Mariasta 2000-luvulle on pitkä matka. Mutta Shakespearelle on nostettava hattua: hänen näytelmistään löytyy yleensä aina jotakin meidänkin aikaamme luonnehtivaa, niin tälläkin kertaa.

Read Full Post »

Jatkanpa vielä edellisen postauksen hengessä, koska aihe on kieltämättä kiinnostava. Kysymys kuuluu: Onko Erlend Loen ja Petter Amundsenin kirja Shakespearen salaisuus feikki? – Karin edelliseen postaukseeni lähettämästä kommentista rohkaistuneena päätän yrittää tutkia teoksen tekijyyttä samoin metodein kuin Amundsen tutkii Shakespearen tekstejä.

Suureksi ongelmaksi muodostuu tietenkin se, että minulla ei ole alkukielistä teosta. Ja vaikka olisikin, norjan kielestä ymmärrän vain sen, mitä ruotsin pohjalta voi ymmärtää. En anna tämän kuitenkaan lannistaa mieltäni, vaan käytän hyväkseni sitä vähää materiaalia, joka on identtistä niin suomenkielisessä kuin norjankielisessäkin teoksessa. Eli nimet.

Erlend Loe on tunnettu kirjailija, mutta Petter Amundsenin henkilö askarruttaa. Onko liivatetta kaupusteleva urkuri todellakin itse kirjassa esitettyjen teorioiden takana? Vai onko hän vain välikappale? Petter Amundsen kuulostaa melko tyypilliseltä norjalaisnimeltä, mutta ulkonäkö voi pettää. Amundsen itse kirjassaan tutkii mm. nimiin ja sanoihin sisältyviä anagrammeja, joten eiköhän samaa voisi yrittää hänen omaankin nimeensä. Koska Amundsen tutkii Shakespearea, joka siis kirjoitti englanniksi, oletan, että myös mahdollisia anagrammejakin kannattaa etsiä englanniksi

Remade Pen Stunt viittaisi vahvasti siihen, että Amundsen on todellakin vain kynänkäyttäjä, ”stuntti”, ja todellinen Shakespeare-koodin ratkaisija olisi joku muu. Mutta kuka? – Mitään järkevää henkilönnimeä ei löydy, mutta mahdollisesti kyseessä on kuitenkin nainen, sillä Petter Amundsenista saa myös anagrammin Menstruated Pen.

Toinen metodi, jota Amundsen kirjassaan käyttää, on kirjainten laskeminen. Petter Amundsen -nimessä on yhteensä 14 kirjainta. Se voisi viitata Shakespearen sonetteihin, sillä sonettihan koostuu 14 säkeestä. Sitä paitsi, kirjassa Amundsen kuluttaa varsin paljon sonettien tutkimiseen – jopa sonettikokoelman alussa olevaan omistuskirjoitukseen. Alkuperäisen sonettikokoelman alussa olevan omistuskirjoituksessa on allekirjoituksena T. T. – Jos tarkastelee nimeä Petter, huomaa, että siitäkin löytää peräkkäin kaksi t-kirjainta (hei, jos tällainen analyysi kuulostaa jonkun mielestä typerältä, niin älkää minua syyttäkö, vaan Amundsenia, joka etenee päättelyissään aivan yhtä loogisesti …).

Tilastollisesti on tietysti ihan todennäköistä, että etunimeen saattaa olla kätkettynä Shakespearen sonettikokoelman omistuskirjoituksen laatijan nimikirjaimet, vieläpä peräkkäin. Kovin yleistä se ei kuitenkaan ole – esimerkiksi minun nimessäni ei noita kirjaimia ole. Ehkäpä tämä on mahdollinen vihje. Petter Amundsen -nimestä saakin seuraavanlaisen anagrammin:

TT – Named Pen User

Sattumaako? – Mahdollisesti, mutta kun sattumia alkaa olla useampia, on järkevämpää ajatella, että ehkäpä ne onkin tehty tarkoituksella. Tästä aiheesta myös Amundsen puhuu paljon kirjassa: hän laskee todennäköisyyksiä esimerkiksi jonkin merkitsevän kirjainyhdistelmän sijaitsemista juuri tietyn sanan yhtyedessä.

Koska Petter Amundsen nimenä johdattaa meidät sonetteihin, on syytä vielä kokeilla, löytyisikö soneteista jokin vahvistus hypoteesille, jonka mukaan Amundsenin sanojen takana onkin joku toinen tutkija. Mutta mistä sonetista etsiä?

Ratkaisua voi yrittää hakea kokeilemalla vielä erästä Amundsenin ahkerasti kirjassaan käyttämistä metodeista: nimien lukuarvojen laskeminen. Avaimen lukuarvojen laskemiseen Amundsen on löytänyt Gustavus Selenuksen teoksesta Cryptomenytics. Lukuarvo saadaan siten, että A = 1, B = 2, C = 3, D = 4 … jne. J-kirjainta taulukossa ei ole, joten se on hypättävä yli – mutta onneksi ei ole Amundsenin nimessäkään. Petter Amundsenin lukuarvo saadaan seuraavasti:

P(15)+E(5) +T(19)+T(19)+E(5)+R(17) = 80

A(1)+M(12)+U(20)+N(13)+D(4)+S(18)+E(5)+N(13) = 86

Yhteensä siis 166. Mutta sonettejahan on vain 154! – Onneksi ratkaisu löytyy: koska Petter-sanan kaksi T-kirjainta kuuluvat tietysti alun omistuskirjoitukseen, täytyy ne vähentää lukuarvosta, mikäli aikoo selvittää oikean sonetin. 166-38=128.

Sonetti numero 128 on seuraavanlainen:

oft, when thou, my music, music play’st,
Upon that blessed wood whose motion sounds
With thy sweet fingers, when thou gently sway’st
The wiry concord that mine ear confounds,
Do I envy those jacks that nimble leap
To kiss the tender inward of thy hand,
Whilst my poor lips, which should that harvest reap,
At the wood’s boldness by thee blushing stand!
To be so tickled, they would change their state
And situation with those dancing chips,
O’er whom thy fingers walk with gentle gait,
Making dead wood more blest than living lips.
Since saucy jacks so happy are in this,
Give them thy fingers, me thy lips to kiss.

Rakkaus, oi rakkaus – mutta tuskinpa Petter Amundsenin nimi tähän  sonettiin vain lemmen takia viittaa. ”Give them thy fingers, me thy lips to kiss” – mistäpä muusta tämä kertoo kuin siitä, että Amundsenin kirjoitukseen puhaltaa liekin aivan muu kuin hän itse. Kenties joku tutkijanainen, joka on samalla hänen rakastettunsa: naiseenhan viittasi jo se yksi Petter Amundsenin anagrammeistakin.

Joten eiköhän tämä tullut selväksi. Petter Amundsen on itsekin olkimies – aivan kuten hän väittää William Shakespearen olevan. Enempää en kuitenkaan pysty asiaa selvittelemään ilman norjankielistä Organisten-teosta, joten vielä arvoitukseksi jää, onko teoksen teoriakin huijausta vai ei.

(Toki mahdollinen lukija voi tehdä omat johtopäätöksensä urkurin tutkimuksista jo tämänkin postauksen luonteen perusteella: Amundsenin metodeilla voi tehdä melkein mitä tulkintoja tahansa, mistä tahansa …)

Read Full Post »

Jos minulta kysytään, kenen teoksia ovat Hamlet, Romeo ja Julia ja Kuningas Lear, niin vastaukseni on tietysti: William Shakespearen. Silti en varsinaisesti usko, että tuo 1616 kuollut englantilainen näyttelijä olisi aivan yksin luonut joukon näytelmäkirjallisuuden merkittävimpiä klassikkoteoksia. Vaikka kirjallisuuden tutkimuksessa vallitsevana näkemyksenä on se, että Shakespeare on itse näytelmänsä kirjoittanut, Shakespearen osuutta hänen nimellään julkaistuihin teoksiin on epäilty jo vuosisatojen ajan – todennäköisesti hänen elinaikanaankin. Ja liittyyhän Shakespeareen pari ilmeistä ongelmaa: hänestä tiedetään vähän (mikä mahdollistaa spekulaation) ja toisaalta hänen näytelmänsä ovat upeita (miten näyttelijällä olisi riittänyt tieto ja taito sellaisten tekstien luomiseen?).

Shakespearen tekstien kirjoittajan on täytynyt olla hyvin sivistynyt – tekstien perusteella voi olettaa hänen tunteneen laajasti kirjallisuutta, historiaa ja todennäköisesti hallinneen muitakin kieliä kuin englannin (ainakin latinaa). Kielellisesti lahjakkaalla kirjoittajalla on täytynyt olla myös paljon aikaa tekstiensä viimeistelyyn. Shakespearen tiedetään kuitenkin itse toimineen mukana näyttelijäseurueessa, joten ei hän ainakaan kokopäivätoimisesti voinut paneutua kirjalliseen työhön. Myöskään hänen mahdollisesta koulunkäynnistään ei ole olemassa todisteita. Shakespearen aikalaisissa on kuitenkin lukuisia tunnettuja ehdokkaita, jotka täyttäisivät mestariteosten kirjoittajalta vaaditut kriteerit. On myös mahdollista, että teoksia ei kirjoittanut kukaan yksittäinen henkilö vaan ryhmä, jolle näyttelijä Shakespeare antoi nimensä käyttöön. Mutta miksi näin olisi tapahtunut? Miksi antaa kunnia teoksistaan toiselle?

Syyt ovat saattaneet olla poliittiset. Shakespearen näytelmissä käsitellään arkaluonteisiakin asioita, ja vaikka näytelmäseurueilta hyväksyttiinkin jossain määrin kuningashuoneen piikittelyä, olisi tilanne ollut aivan toinen, jos näytelmän olisi kirjoittanut joku poliittisesti merkittävämpi sivistyneistön edustaja.

Tai sitten Shakespearen 36 näytelmää, 154 sonettia ja joukko muita tekstejä kirjoitettiin aivan muusta syystä: ruusuristiläisistä koostunut ryhmä pääarkkitehtinaan lordi Francis Bacon kirjoitti teokset ja koodasi niiden sisään joukon viestejä, jotka paljastavat Oak Islandille (lähellä Kanadan rannikkoa) kätketyn aarteen sijainnin. Aarre ei tietenkään ole mikä tahansa, vaan mahdollisesti jopa temppeliherrojen aikoinaan haltuunsa ottama Pyhä Graal – tai toisin sanoen käsikirjoituskokoelma, jossa paljastetaan Pyhän Graalin olemus (kyllä, taas samaa: Jeesus ei ehkä kuollutkaan ristillä vaan pakeni maasta ja jatkoi elämäänsä perheineen toisaalla …).

– Kyllä, luit aivan oikein. Ja ei, minä en itse keksinyt tuota, vaikka minulla onkin vilkas mielikuvitus. Kyse on Erlend Loen ja Petter Amundsenin kirjoittamasta teoksesta Shakespearen salaisuus (2006, suom. Outi Menna 2007, Johnny Kniga), jossa Loe esittelee lukijoille Amundsenin huikeaa analyysia ja hyvin pitkälle meneviä johtopäätöksiä Shakespearen teoksista. Teos on yli 400-sivuinen ja hyvin puuduttavaa luettavaa, sillä siinä koko ajan etsitään koodeja. Esimerkiksi sonettia 145 käsitellään sivutolkulla:

Minulla on tulkintani sonetin viimeisistä riveistä.

          I hate, from hate away fhe threw,
          And fau’d my life faying not you.

Ensinnäkin sana THREW. Runon naispuolinen ”hän” on aiemmin puhunut, mutta nyt hän heittää. Sanoi = SAIDThrew on variantti sanasta Through, näin sanotaan Oxford English Dictionaryssa. Kysymys kuuluukin, onko sanoilla Through ja Said jotain yhteistä kreikan kielessä? Onpa hyvinkin. Kun sanan Said kääntää takaperin, siitä tulee DIAS. Dia tarkoittaa läpi, eli samaa kuin Through.
     Viimeinen tulkintamahdollisuus piilee sanoissa not you.
     Aika ovelaa katsos, nimittäin ou on kreikkaa ja tarkoittaa ei.
     Not = ou
     Ja koodilogiikan mukaanlatinalaisten aakkosten y voi tarkoittaa kreikkalaisten aakkosten g:tä (gammaa), joka on kirjoitettuna y.
     You-sanan Y voi siis tarkoittaa kreikan G:tä.
     Näin ollen sana not on tekstissä kahdella kielellä, englanniksi ja kreikaksi.

Sonettia 145 on tietysti syytäkin ruotia perusteellisesti, sillä siihen on viitattu sonettikokoelman esipuheessa. Suoraanko? Ei toki, vaan nerokkaasti geometrian avulla. Kun Amundsen piirtää esipuheen runojen päälle kaksi kärjellään olevaa kolmiota, ylempi niistä sisältää 81 kirjainta ja alempi 64. – Tässä vaiheessa varmasti moni lukija jo sanoo mielessään ”Ahaa”, mutta varmuuden vuoksi selvennän. 81+64=145.

Jos ottaa tämän teoksen luettavakseen sen takia, että on pitänyt Erlend Loen aiemmista teoksista, erehtyy. Toki Loen tyyli on nytkin läsnä, mutta varsinaisen pääroolin saa Petter Amundsen – urkuri, vapaamuurari, liivatteen maahantuoja (hänellä on oma yritys) ja laskettelun harrastaja – jonka ajatusten eräänlaisena kätilönä Loe toimii. Kirja koostuu siis tapaamisista ja keskusteluista, joiden aikana Amundsen perehdyttää Loen teoriansa saloihin. Teos ei ole mikään romaani (kirjastossakin luokiteltu kirjallisuudentutkimuksen luokkaan) vaan tutkimus, joka on kirjoitettu tällaiseksi jutusteluksi, koska se on liian epätieteellinen ja hatara julkaistavaksi tieteellisenä teoksena.

Amundsenin lähtökohdissa on hitunen järkeä. Francis Bacon oli vaikutusvaltainen Shakespearen aikalainen, ja hän on monen muunkin tutkijan ykkössuosikki Shakespearen teosten kirjoittajaksi. Tiedetään myös, että Bacon oli kiinnostunut koodeista. Kun Amundsen poimii Shakespearen teksteistä kohtia, jotka on tulkittavissa kätketyiksi viittauksiksi Baconiin, niin toki saattaa olla kyse sattumasta tai ylitulkinnasta, mutta toisaalta miksipä ei. Kuitenkin uskottavuus kärsii, kun Amundsen ryhtyy näkemään koodeja siellä täällä – ymmärrän kyllä selkeästi sanojen alkukirjaimista muodostuvan Bacon-sanan voivan olla vihje, mutta erilaisten kolmioiden piirtely tekstiin ja sanojen lukeminen välillä kreikkana, välillä latinana, vaikuttaa tarkoitushakuiselta. – Ja kun Amundsen alkaa etsiä näytelmäteksteistä viittauksia tähtikuvioihin ja niiden kautta jotenkin ihmeellisesti paikantaa Oak Islandin, pitäisi peli viimeistään viheltää poikki. (Oak Islandilta on etsitty aarretta jo satojen vuosien ajan, joten aivan tuulesta temmattu tuo aarrekätköajatus ei ole.)

Olen lopettamassa kirjan lukemisen monta kertaa, mutta jotenkin taistelen sen loppuun puuduttavista ja epäuskottavista koodiselvittelyistä huolimatta. Minua ei enää kiinnosta Shakespearen salaisuus, vaan tämän Loen ja Amundsenin kirjan salaisuus. Päädyn kolmeen vaihtoehtoon:

1. Petter Amundsen on hullu.
2. Petter Amundsen on nero.
3. Petter Amundsenin ja Erlend Loen kirja Shakespearen salaisuus on lukijan huijausta.

Ensimmäinen ja toinen kohta ei asiaa tarkemmin mietittyäni sulje toisiaan pois. Nerouden ja hulluuden välinen raja on häilyvä. Joka tapauksessa Amundsen on nerokkaan kekseliäs – jos hänen teoriansa pitää paikkansa, hän on nero. Mutta jos ei, hän on nerokas hullu. Jälkimmäinen ajatus tuntuu uskottavalta, sillä Amundsenin teoriassa on kyse aarteenmetsästyksestä, ja kuten esimerkiksi Graalin maljan etsijöillä aikoinaan, Amundsenillakin asiasta vaikuttaa tulleen jonkinasteinen pakkomielle. Pakkomielteen ongelmana on se, että hän haluaa löytää ratkaisun, jolloin tutkimuksesta tulee tarkoitushakuista. Amundsen yhdistää Shakespearen teokset ja Francis Baconin Oak Islandiin, koska hän haluaa tehdä niin.

Kolmanteen vaihtoehtoon en saa tyydyttävää ratkaisua. Amundsenin henkilö on niin epäuskottava (urkuri, Shakespeare-tuntija, liivatekauppias), että välillä jo mietin, voisiko tapauksessa olla kyse samanlaisesta olkimiehestä kuin Shakespeare. Ehkäpä joku kirjallisuudentutkija haluaa pelleillä kaikkien salaliittoteorioiden ja Dan Brown -diggareiden kustannuksella. Kuitenkaan hän ei voi tehdä sitä omalla nimellään – se tekisi hänet naurunalaiseksi tiedemaailmassa. Niinpä hän tekee yhteistyötä Loen ja Amundsenin kanssa. Loe on tunnettu ja suosittu kirjailija, joten julkisuus on taattu – ja Amundsen on niin epäuskottava roolissaan, että joskus tulevaisuudessa, kun huijaus paljastuu, naurut ovat sitä makeammat.

En ole mikään Shakespeare-tuntija, vaikka melkoisen määrän olen hänen näytelmistään lukenutkin, joten en voi myöskään perustellusti sanoa, mitä mieltä Shakespearen salaisuudesta pitäisi olla. Vielä hankalammaksi teoksen kritisoimisen tekee se, että Shakespearen tuotannosta on otettu monia eri painoksia – ja Amundsen tutkii nimenomaan sitä ensimmäistä foliota (niin varhaisia kirjoituskokoelmia kutsutaan). Vain harvoilla tutkijoilla on mahdollisuus päästä tarkastelemaan ensimmäisten painosten kallisarvoisia kappaleita, eikä näköiskappaleisiin ole luottamista. Avainasemassa koodin purkamisessa kun on erilaiset ladonnassa syntyneet yksityiskohdat, painovirheet, sivunumerointi ja isojen/pienten kirjainten käyttö.

Oma mielipiteeni on, että Amundsenin teoria ei ole uskottava. Nojaa, uskon kyllä, että Shakespearen teoksista voi löytyä vihjeitä Francis Baconista ja siitä, että Shakespeare ei itse kirjoittanut näytelmiään. Mutta aarrekarttaa näytelmistä ei saa. Tai saahan toki, jos tekee kuten Amundsen, jonka eteneminen vaikuttaa täysin mielivaltaiselta ja tarkoitushakuiselta: kun tarpeeksi piirtelee kuvioita, vaihtelee tarpeen mukaan kieltä ja laskee sanojen lukuarvoja, niin kyllähän sitä löytää mitä vain. Näppärillä ratkaisuilla ja puheilla hämätään lukijaa myös siinä mielessä, että suuri osa kirjasta liittyy aarrekarttaan hyvin vähän – mukaan on todennäköisesti otettu paljon ainesta vain sen takia, että se tekee hatarasta teoriasta edes hieman vakuuttavamman.

– Teoksen alkuperäinen nimi on Organisten, siis urkuri. Se viittaisi siihen, että Erlend Loe ei ole kirjoittanut teosta niinkään Shakespearen salaisuudesta, kuten suomalainen kustantaja hieman harhaanjohtavasti (markkinahakuisesti?) on kirjan otsikoinut. Loe rakentaa henkilökuvaa kryptologiaan hurahtaneesta urkurista, jonka intohimo tutkimuskohteeseensa on aivan käsittämätöntä. Siksi kirjan voi lukea toisinkin – kuvauksena nerouden ja hulluuden rajamaastossa liikkuvasta pakkomielteestä. Shakespearen salaisuus aarrekarttoineen on vain tuon pakkomielteen tuotos ja kohde, jonka järkevä lukija osaa asettaa omaan arvoonsa. Näin kun asian ajattelee, niin kirjaa sietää paremmin: voi rauhassa hämmästellä ihmismieltä, joka pystyy rakentamaan uskomattomia kehitelmiä melkein mistä vain.

Voisi kirjan lukea jopa jonkinlaisena Da Vinci -koodin tapaisten teosten parodianakin. Tai ehkä ei sittenkään, voihan nimittäin olla, että nämä norjalaiset ovat todellakin tosissaan …

Read Full Post »

Older Posts »

%d bloggers like this: