Eilen, uudenvuodenaattona, ajoin Jyväskylästä Äänekosken kirjastoon. Siellä on kohtuullinen valikoima tuoreista esseekokoelmista kiinnostuneelle lukijalle. Toki niitä voisi olla enemmänkin, mutta toisaalta melkein jokainen hiljattain kokoelmiin hankittu teos löytyy myös hyllystä, toisin kuin Jyväskylässä, jossa ne ovat lainassa. Essee ei vaikuta äänekoskelaisten kirjallisuusharrastajien lempilajilta.
Ikävää sinänsä, mutta tällä kertaa se on itselleni vain ilo. Olen viime aikoina lueskellut erityisesti vuonna 2014 ilmestyneitä kotimaisia esseitä, ja Äänekoskella on tarjottavana muutama, joihin en aiemmin ole tutustunut.
* * *
Löydän helposti haluamani ja nappaan uutuushyllystä ylimääräisenä mukaani Matti Mäkelän ja Tero Tähtisen kirjeenvaihdosta koostuvan kokoelman Vanha metsuri ja metsähippi (Savukeidas, 2014). Enkä yhtään ihmettele, miksei se ole päätynyt edes herätelainana kenenkään mukaan.
Kirjan kantta ei voi pitää kovin onnistuneena. Tummunut kuva kahdesta kelmeän vihreää taustaa vasten poseeraavasta ruutupaitasedästä on leikattu keskeltä poikki: alaosaa kannesta hallitsee kulottunutta sammalpeitettä muistuttava matto, joka kömpelösti peittää puolet kuvasta. Se katkaisee myös kannen oikeassa laidassa olevan lehdettömän koivunvesan. Puuraasu lienee jonkinlainen viittaus metsään kokonaisuudessa, jossa ei ole mitään elävää.
Kansi onnistuu silti herättämään odotuksia, sillä sen perusteella ainakaan ulkoisilla seikoilla teos ei pyri itseään myymään. Ehkä sisältö onkin monin verroin ansiokkaampaa.
* * *
Koukkaan paluumatkalla Suolahden kautta. Suolahdessa pysäköin auton kirjaston ja kaupan väliselle parkkialueelle. Aatto-ostoksia tekemään näyttää kulkevan sellaisia metsien miehiä, että vieressäni pelkääjän paikalla makaavan teoksen ruutupaitameininki ei näytä kovinkaan korpiuskottavalta. Ihmettelen sitäkin, miten Antti Hurskaisen esseekokoelma Tapan sut (Savukeidas, 2014) on joutunut Suolahden kirjastoon. Valoa ja lämpöä täällä tarvittaisiin, ei murhaavia lauseita.
Samaa mietin uudelleen lainatessani kirjaa. En näe missään lainausautomaattia: hämmentävää – kirjasto, jossa asioidaan oikean ihmisen kanssa! Ja nyt kun niin teen, en osaakaan iloita vaan pikemminkin hämmennyn lisää. Tuntuu jotenkin karmivalta ajaa 40 kilometriä, käydä hakemassa kirja hyllystä ja pudottaa se sitten virkailijan eteen kuin jonkinlainen uhkaus tai haaste: ”Tapan sut!”
Yritän pehmentää tilannetta hymyllä. Kirjastokorttia etsiessäni en ehdi katsoa, hymyileekö virkailija takaisin.
On ikävä itsepalveluautomaattia. Luultavasti meillä molemmilla.
* * *
Kotona selailen Hurskaisen kokoelmaa. Ensivaikutelman perusteella tuskin jaksan lukea sitä kokonaan: populaarikulttuuria tarkastelevissa kirjoituksissa vilisee aivan liikaa ihmisten ja teosten nimiä. Sellainen on kovin pitkästyttävää – kiinnostavia ajatuksia harvoin löytyy sieltä, missä on paljon informaatiota.
Turhan kiivas name dropping myös rampauttaa lukukokemuksen nautintoa kielellisellä tasolla. Henkilöiden ja teosten nimet eivät asetu kovin helposti osaksi tekstiä vaan muodostavat saarekkeita, joiden kohdalla kirjoittaja joutuu usein toistamaan samankaltaisia ilmaisutapoja ja lauserakenteita. Sellaista jaksaa, jos aihe kiinnostaa erityisesti.
Hurskaisen popmusiikkia ja elokuvaa luotaavissa kirjoituksissa vaikuttaisi kuitenkin olevan mielenkiintoisia näkökulmia. Ehkä minä jaksankin.
* * *
Esseekokoelman nimi tulee anekdootista, jonka rajoja rikkovan voiman varaan Hurskainen rakentaa kokoelmansa nimiesseen. Kirjoittaja kertoo (on kuullut tarinan opettaja-äidiltään), kuinka opettajaharjoittelussa ollut opiskelija on viimein lopullisesti luokan häirikköön kyllästyttyään käynyt kuiskaamassa tälle: ”Jos et nyt ole hiljaa, niin minä tapan sinut.” – Ja häirikkö vaikenee ja alkaa tehdä tehtäviään kuten muutkin.
Ehkä tarina on jopa tosi. Ja vaikka opiskelija tokaisi lauseensa pelkkänä tehokeinona, ajatukseen sisältyy pelottava mahdollisuus. Hurskainen pohtii esseessään:
Olisiko ihme, jos joku heistä tarttuisi aseeseen? Perhesurmaksi laajennettu itsemurha selviää lamasta toiseen relevanttina toimintamallina, samalla kun koltiaiset lataavat verkkoon videoita ja ampuvat noin kymmenen ikätoveriaan. Miksei opettajakin voisi rangaista massaa, joka on tehnyt hänen elämästään painajaisen? Toimintamalli on lähes olemassa.
En tohdi ryhtyä edes miettimään, millaista tuhoa katkeroitunut ja mielenterveytensä menettänyt opettaja saisi aikaan. Koston enkelinä hän olisi hirvittävä: Matti Saari ja Pekka-Eric Auvinen vaikuttaisivat hänen rinnallaan – no, koulupojilta. Yhteisöjen turvallisuussuunnitelmat kun tehdään yleensä ulkoista vaaraa silmällä pitäen.
Jos uhkatekijä löytyykin omasta henkilökunnasta, asiat mutkistuvat. Enkä usko, että missään Suomen koulussa on tehty skenaariota hulluksi tulleen, aseistautuneen opettajan varalta.
* * *
Mikäli pahin toteutuisi, julkinen keskustelu liian suurista opetusryhmistä, homeessa olevista työympäristöistä, erityisopetuksen leikkauksista ja muista koulusäästöistä alkaisi aivan uudesta näkökulmasta.
* * *
Illalla paukkuu ja räjähtelee, ruuti haisee. Vuosi vuodelta yhä innottomammin odotan seuraavaa – pelottaa katsella tyhjää kalenteria, joka vähitellen alkaa täyttyä uutisilla onnettomuuksista, silmittömistä terroriteoista, unohdettujen nälänhätien pahenemisista, ilmastokokousten epäonnistumisista, budjettileikkauksista jne.
Onneksi yhteen asiaan voi kuitenkin luottaa: tänäkin vuonna kurjimmat kohtalot ja pelottavimmat tarinat luetaan edelleen kirjoista, ei sanomalehtien sivuilta. Ja onneksi hyviä juttuja ja ilon aiheita tulee edelleen vastaan kaikkialla!
* * *
Silti, varmuuden vuoksi – ja toki ihan muutenkin – toivotan kovasti jaksamista kaikille opetusalalla työskenteleville vuodelle 2015.
(Maanantaina tästä itsekin teinipirujen pariin, kesälomaa odottelemaan …)
jäljen ääni 
Valitettavasti usein on niin, että kirjailijoiden – tai muiden taitelijoiden – keksinnöt löytyvät lopulta sanomalehtien sivuilta. Tätä en lakkaa ihmettelemästä. Ei tarvitse käydä ennustajilla, kun lukee fiktiota tai katsoo leffoja. Kansi on kirjassa tärkeä, mutta kirjan nimi on minulle vielä tärkeämpi, se jos mikä luo odotuksia. Opetusmaailmasta ks. Maaria Päivisen uusimman kirjan arviot. Ei ole oppilaan vika, jos opettajalla viiraa. Noin muuten olen tullut siihen tulokseen, että säästö on kielemme pahin kirosana. Sympaattinen kirjastokohtaaminen, kiitos sen jakamisesta!
Arja: Joulun alla leikittelin mielessäni ajatuksella, että olisi ostanut tuon Päivisen kirjan lahjaksi koulumme matikan opeille … Päädyin kuitenkin siihen tulokseen, että se EI ole hyvä idea, ei edes ajatuksena. – Jep, ei todellakaan ole oppilaan vika. Hurskainenkin tuossa esseessään mainitsee esimerkkinä ns. ”hiirulaisopettajan”, jonka ei vain pitäisi toimia alalla.
Opettajuus vaatii hyvää itsetuntoa, lujia hermoja, tarkkaa pelisilmää ja isoa sydäntä. Valitettavasti noita ominaisuuksia ei juurikaan testata silloin, kun alalle suunnataan. Onneksi luonne kehittyy ja lujittuu kokemuksen myötä. Mutta voi suunta olla päinvastainenkin: esimerkiksi henkilökohtaisen elämän kriisit saattavat pistää polvilleen kenet tahansa. – Ja tietenkin työuupumus voi iskeä keneen tahansa. Usein juuri niihin, joita pitää parhaimpina.
Minä mietin opettajien jaksamista melkein joka arkipäivä seuratessani meidän poikiemme kohellusta. Varsinkin keskimmäinen on varmaan puheripulinsa, kyselytulvansa ja omien (”ehdottomasti oikeiden”) teorioidensa kanssa jonkinlainen opettajan painajainen. Ihanasti ovat jaksaneet…
Esseitä pitäisi lukea enemmän. Parhaimmillaan ne herättävät oikeasti ajatuksia, eikä oivalluksia varten tarvitse lukea satoja sivuja. Harmi vaan, että usein ne ovat naistenlehtien viikkokolumnityyppistä höpinää, johon ainakaan minä en useimmiten oikein jaksa edes keskittyä. Toinen, todennäköinen, vaihtoehto on, etten osaa etsiä oikeita kokoelmia.
Minna:
Ei ole mikään ihme, jos esseistä ei oikein löydy luettavaa. Vaikka on ollut puhetta esseebuumista, edelleenkin niitä julkaistaan aika vähän. Ja kuten sanoit, esseekokoelmina painetaan teoksia, jotka pikemminkin ovat kolumnikokoelmia – siis ihan käytännössäkin, lehdistä poimittuja kirjoituksia.
Suomessa laji on myös kovin miehinen. Naiset eivät juuri julkaise esseekokoelmia. Sukupuolikysymyksen kirjoittajien suhteen ei pitäisi olla kovin oleellinen – mutta on se silti … no, hieman tylsää.
Ja yleensäkin esseekokoelmat, joita kirjoitetaan, julkaistaan Suomessa melko lyhyeen ja kapeaan perinteeseen. Proosan ja lyriikan vastaanotolle on olemassa vahva lukemiskulttuuri, esseelle ei.
Tämä kirjoituksesi, penjami, lämmitti mieltä. Monestakin syystä. Ensinnäkin pidän esseistä. Toiseksi näen tekstissäsi sanoja, jotka lämmittävät mieltä. Sanat Jyväskylä, Äänekoski, Suolahti… En ole koskaan ennen huomannut, että jotkut paikannimet voivat jo jossain tekstissä kuin ohimennen mainittuina synnyttää sellaisen tunteen, että joku voi noin vain painella kuin pianonkoskettimista esiin ääniä lapsuudestani. Sitä ne ovat, nuo sanat. Lapsuudessa pystytettyjä pylväitä. Syntynyt Jyväskylässä. Kaikki tapahtui sen nimen alla koko lapsuuden ja nuoruuden ajan. Suolahti vilahteli silloin tällöin vanhempien puheissa, Äänekoskella asui eno. Se merkitsi vierailuja molempiin suuntiin. Viime kesänä ajelimme näiden paikkojen ohi. Suuntana Viitasaari, etäisin paikka Keski-Suomessa jossa olen nyt siis käynyt. Siellä musiikkijuhlilla oli päämääränä olla. Ja olihan siellä upeita uuden klassisen musiikin konsertteja, joista minulla on äänitteet tallella, mutta varsinaisesti se matka oli kuin matka lapsuuden läpi.
Mutta pääasiastasi, esseistä, saa mielestäni nauttia halutessaan seuratessaan määrättyjä blogeja esimerkiksi Luutiissa ja täällä, sinun blogissasi. Ja on niitä muitakin, joita lukiessa nauttii, jos pitää esseistä. Proosa ja runous ovat sitten ihan eri asioita. Nekin koskettavat mieltä, mutta täysin eri tavalla. Niihin uppoaa kuin toiseen maailmaan. Esseet ovat usein tätä päivää, ja niihin voi uskoa. Uskoa ainakin sen kirjoittajan mielipiteiisiin ja verrata niitä omiinsa. Esseitä lukemalla voi pysytellä ajan tai jonkun toisen ajan pinnalla, joskus ne kouraisevat syvemmältäkin. Tämä kirjoitus herätti vakavaa ajattelua. Kouluelämästä olen pysytellyt tietoisena lähinnä enää lasten kautta. Omat ajat ovat jo kaukana takana. Nykyisiin… niin. Kaiken lukemani ja kuulemani kautta en ainakaan kadehdi opettajuutta virkana. Se on erittäin tärkeä ja innostavakin pesti, mutta voimia kuluttava. Sen kautta voi totisesti vaikuttaa maailmaan. Eivät lapset ole immuuneja asioille, joita siellä käsitellään. He toteuttavat niitä usein tietämättään omassa elämässään.
Liisu:
Kannattaa vilkaista Jyrki Vainosen viime vuonna ilmestynyt esseekokoelma Askelia. Sen kaikki tekstit kertovat kävelemisestä. Jokseenkin kulunut ja puuduttavakin aihe esseekirjallisuudessa, mutta kokoelmassa on kuitenkin hyviä kuvauksia, esimerkiksi ”Askelia kotiseudulla”, joka sopii hyvin kommenttisi ajatuksiin.
Vainonen kirjoittaa:
”Tuttujen paikkojen kokeminen uudelleen rakentuu väistämättä muistoiksi muovautuneiden kokemusten päälle. Myönteisesti ajatteleva sanoisi, että muistot rikastavat uutta kokemusta. Kielteisyyteen taipuvainen saattaisi puolestaan todeta, että uudet kokemukset ovat vain vanhojen kalpeita haamuja.”
– Olen muuten huomannut, että tutut paikannimet nimenomaan ”lämmittävät mieltä” eniten silloin, kun ne tulee vastaan yllättäen, jonkun tuntemattoman suusta. On niin tavanomaista, että vaikka oma äiti tai isä tai muu perheenjäsen puhuu lapsuudenmaisemista – ei siinä ole mitään sen kummempaa: useinhan niistä tulee puhuttua. – Mutta kuultuna sivusta jossakin kahvilakeskustelussa tai luettua jonkun blogista – silloin läikähtää lämpö.
Ja kiitos kiitoksistasi, täytyy yrittää taas kirjoittaa Luutiiseen. Verryttelen ensin täällä omassa blogissa: tullut parin kuukauden kirjoittamistaukoa ainakin osittain klassisen kaamostympäännyksen takia, mutta eiköhän nyt pikku hiljaa hanat aukea kun kevättä kohti mennään!