Kun isä lukee pojalle

Isä ja poika, yhteinen lukuhetki. Kuva on otettu viisi vuotta sitten: nuorempi poikani on siinä arviolta kymmenen kuukauden ikäinen. Ikuistettu hetki on erityislaatuinen, sillä kovinkaan paljon muita kuvia lukutuokioistamme vuosien varrelta en löytänyt. En, vaikka niitä on ollut lukuisia. Tai kaiketi juuri siksi: kaikkein arkisimpia tapahtumia ei tule kuvattua.

* * *

Sunnuntaina luimme loppuun J. K. Rowlingin klassikon Harry Potter ja viisasten kivi. Minulle kerta oli kolmas: tutustuin aikoinaan Potteriin sen ilmestyttyä suomeksi, toisen kerran luin kirjan pari kolme vuotta myöhemmin silloin alle kouluikäiselle esikoiselleni ja nyt kolmentoista vuoden kuluttua kuopukselle. Välillä tuntuikin siltä, kuin vierelläni olisi istunut kaksi kuusivuotiasta poikaa – niin vahvasti palautui mieleen esikoisen eläytyminen tarinaan vuosia sitten. Hagridin saapuminen Harryn jästiperheen luokse, Irvetan holvit, asemalaituri, junamatka Tylypahkan linnaan, Lajitteluhattu, huispaus, kolmipäinen koira  …

”Lue vielä, ei minua väsytä, lue vielä vähän, minä ihan varmasti jaksan herätä aamulla ja puen heti kaikki vaatteet, kyllä me ehditään ajoissa hoitoon ja sinä töihin, lue vielä, kiltti …”

Mutta tietenkään en lue. En niinkään sen vuoksi, että kello on jo aivan liikaa, vaan siksi, että mahtavinta tällaisissa tarinoissa on jättää kirja pöydälle, nukkua yön yli ja odottaa seuraavaan iltaan saakka. Odotus ruokkii mielikuvitusta: päivän mittaan mieli palaa velhokouluun monta kertaa ja aprikoi, mitä juonenkäänteitä mahtaakaan olla luvassa. Kun sitten ennen nukkumaanmenoa vihdoin avataan kirja ja palataan takaisin velhokouluun, jännitys väreilee taikana ilmassa.

* * *

Nyt kun Viisasten kivi on luettu, maailmassa on taas yksi uusi Harry Potter -fani. Olen saanut kuunnella viime päivinä spekulaatioita siitä, ketkä päiväkodin lapsista olisivat luihuisia ja ketkä rohkelikkoja. Suunnilleen kaikki pojat ovat rohkelikkoja – paitsi jos jonkun kanssa on tullut riitaa, niin sinä päivänä hänet luokitellaan luihuiseksi. Tytöt on hankalammin määriteltävissä (fiksu poika, alkaa selvästi oppia jotakin elämästä), heidän kohdallaan sijoittelulla ei vaikuta olevan mitään vakaata perustaa.

Tarinan loputtua myös shakki  kiinnostaa. Nuori mies on täysin varma siitä, että hän on vähintään Ronin tasoinen pelaaja tai ehkä jopa yhtä hyvä kuin McGarmiwa tai Dumbledore. Vaikka ei osaa kunnolla edes sääntöjä. Valitettavasti isä on mukavuudenhaluinen ja lupaa kaivaa laudan nappuloineen esille vasta joskus myöhemmin. Päädymme pelaamaan Yatzya – siinä mahdollisuudet voittoon ovat tasan. Kerron, että luultavasti velhot käyttävät pelejä pelatessaan sellaisia noppia, joita ei voi taikoa. Pelissähän ei olisi mitään mieltä, jos nopat aina pyörähtäisivät toivotunlaisiksi.

Pyynnöistä huolimatta en kuitenkaan ala lukea ääneen kirjasarjan toista osaa, Salaisuuksien kammiota. Säästellään sitä vielä jonkin aikaa: alle kouluikäiselle ääneen luettuna soveltuvat Potter-kirjat loppuvat mielestäni kolmanteen osaan, Azkabanin vankiin. Sekin on aika pelottava ankeuttajineen, mutta onneksi ääneen lukiessaan voi hyppiä rivejä yli. Neljännessä osassa teosten maailma alkaa muuttua huomattavasti synkemmäksi.

Luetun kirjan synnyttämään lohikäärme-innostukseen tarttuen esittelen kirjahyllystä yhden fantasiakirjallisuuden klassikoista: Tolkienin Hobitin. – Ja kohta poika tutkii kirjan välissä olevaa kartta-sivua, miettii miten pitkiä kääpiöt ovat verrattuna ihmisiin, miten pitkiä hobitit. Odottamaton matka voi alkaa.

* * *

Lapselle ääneen lukeminen ei ole tärkeää pelkästään kielellisen kehityksen ja mielikuvituksen rikastuttamisen kannalta. Läsnä ovat läheisyys, lämpö ja yhteisen kokemuksen jakaminen:  lukuhetki on lapselle turvallinen tila, jossa hän yhdessä aikuisen kanssa voi jäsentää maailmaa ja elämää, luoda ajatuksissaan uuttakin. Muistan itse omasta lapsuudestani, kuinka iltaisin kuuntelin vuoteessani äitiäni tai isääni lukemassa minulle – ja kuinka unen lähestyessä ajatus alkoi harhautua enkä jaksanut enää seurata itse tarinaa. Kuuntelin vain tuttua ääntä: aivan lähellä, rauhoittava ja turvallinen, hyvä.

Hieman haikeana ajattelen, että jo parin vuoden kuluttua poikani alkaa lukea itsekseen. Yhteiset lukuhetket ovat ohi. Ja siitä joitakin vuosia myöhemmin hän ei enää tule niin luontevasti kainaloon, vaan kasvaa isoksi miehenaluksi, pitää etäisyyttä. Pelaillaan ja touhutaan, katsotaan yhdessä elokuvia ja jutellaan kaikista mahdollisista asioista – mutta isän ja pojan yhteisten lukuhetkien läheisyyttä ja intensiteettiä ei voi enää tavoittaa.

Niin on käynyt juuri nyt ylioppilaskirjoituksiin valmistuvan esikoiseni kanssa. Silti uskon, että vaikka muistikuvat vuosia sitten koetuista yhteisistä lukuhetkistä ovat hämärtyneet, niiden synnyttämä taika ei ole kadonnut minnekään. Sen huomaa siitä, että vaikka välillä on vaikea puhua ongelmista aikuistuvan nuoren kanssa, keskustelun siirtyessä kirjallisuuteen (elokuvaan, taiteeseen, musiikkiin) tai yleisemminkin mahdollisten maailmojen pariin, yhteys löytyy. Eikä pelkästään siinä hetkessä, vaan ainakin toisinaan tuntuu siltä, että se avautuu samanaikaisesti vuosien taakse ja tuo jollakin tiedostamattomalla tavalla läsnäoleviksi niitä tuntemuksia, kun luimme yhdessä sellaisia kirjoja kuin Grimmin sadut, Taikatalvi, IKJ, Veljeni Leijonamieli, Harry Potter …

Jälki yhdessä koetuista seikkailuista kirjan maailmaan säilyy vahvana. Se on aarre.

* * *

Bilbo on lähtenyt matkalleen kääpiöiden ja Gandalfin kanssa. Mukana tallustelen minä ja poikani. Tunnen hyvin tien: tämäkin reissu tuli tehtyä myös esikoiseni kanssa aikoinaan, ja itse kuljin sen ensimmäistä kertaa samanikäisenä joskus 70-luvun lopulla, äitini ja isäni kanssa. Myöhemmin luin kirjan itse, parikin kertaa. Siitä huolimatta tuntuu siltä, että kaikkea en ole vielä kokenut: matkan luonne riippuu aina seurasta.

Kun peikot aikovat tehdä vangitsemistaan kääpiöistä soosia, pieni kuulijani painautuu minua vasten ja pidättää hengitystään. Onneksi Gandalf tulee – jännitin itsekin niin, että unohdin pian saapuvan pelastuksen – ja seurue pääsee pinteestä. Seuraavaksi löydetään peikkojen luola ja sinne kerätty ryöstösaalis. Itse sivuuttaisin episodin nopeasti, mutta poika on siitä kiinnostunut. ”Paljonkohan siellä on niitä kolikoita?” ”Onko ne kultaa?” ”Mitä niillä voisi ostaa?” – Tolkienin hieno tarina paljastuu yllättävän puuttelliseksi tältä osin: jos kerran joku löytää rahaa, niin tokihan hän suunnilleen arvioi sen määrän ja alkaa miettiä rahalle käyttökohteita! Pohdittuamme asiaa jonkin aikaa jatkamme kohti Rivendelliä. 

* * *

Poikien lukuharrastuksen hiipumisesta ollaan nykyisin kovasti huolissaan. Kasvattajana tunnustan monet heikkouteni (en ala luetella) mutta yhdestä asiasta olen ylpeä: tässä perheessä isä lukee pojalleen.

On hyvä osoittaa, että lukeminen on myös miesten juttu.

Ja on tärkeää lukea ääneen omalle lapselle. Se antaa paljon kummallekin, kantaa elämässä pitkälle.

Read Full Post »

Harry Potterin joulu

Kävin katsomassa uusimman Harry Potter -elokuvan. Vaikka tarina oli tuttu, imaisi juoni mukaansa, paikoittaisesta hidastempoisuudesta huolimatta. Silti kiinnostuneempi olin J. K. Rowlingin romaanin tapahtumapaikkojen visualisoinnista, erityisesti siitä, millaiseksi Potterin synnyinkylä oli kuvattu (Kuoleman varjelukset, suom. Jaana Kapari-Jatta, Tammi, 2008).

     Lumi oli täällä kovaksi pakkautunutta ja liukasta sieltä, missä ihmiset olivat tallanneet sitä koko päivän. Aukiolla heidän edessään risteili kyläläisiä, jotka osuivat aina hetkeksi katulampun valokeilaan. He kuulivat pätkän naurua ja popmusiikkia, kun pubin ovi avautui ja sulkeutui, sitten he kuulivat joululaulun, joka alkoi pienessä kirkossa.
     ”Harry, minusta tuntuu, että nyt on jouluaatto!” Hermione sanoi.
     ”Onko?”
     ”Varmasti on”, Hermione sanoi katse kirkossa. ”He… he ovat kai täällä? Sinun äitisi ja isäsi? Kirkon takana on hautausmaa.”

Harry ja Hermione matkaavat velhokonstein (ikään kuin teleportaation avulla) Godrickin notkoon, joka on sekä velhojen että jästien asuttama pieni kylä. Siellä parivaljakko päätyy etsimään Harryn vanhempien viimeistä leposijaa kylän hautausmaalta. Elokuvassa hautausmaakuvaus on juuri sellainen kuin pitääkin: vaellellaan synkkien, lumen peittämien hautakivien lomassa. Yksi asia siinä kuitenkin vaivaa minua – sellainen, johon itse olen jouluisin tottunut. Godrickin notkon hautausmaalla ei näy kynttilöitä.

Kynttilöiden vieminen jouluna haudoille on Suomessa vahva perinne, ja aattoiltaisin hautausmaat kylpevät kynttilöiden lämpimässä valossa. Englannissa sellaista tapaa ei kuitenkaan ole, ainakaan yleisesti. – Kun elokuvassa oikea hautakivi löytyy, saan kyllä hyvin selvää nimistä, mutta en vuosiluvuista. Joko silmiini hiipii sentimentaalista kosteutta tai sitten numeroiden fontti on tarkoituksella hämärä. Kotona tarkistan romaanista: molemmat vanhemmat ovat syntyneet vuonna 1960, ja heidän kuolinpäivänsä on 31.10.1981. Tämä tarkka päivämäärä on auttanut lukijoita ajoittamaan Harry Potter -sarjan tapahtumat historialliseen kontekstiin. Koska Harry oli vanhempiensa kuollessa yksivuotias, on hän silloin syntynyt vuonna 1980 ja aloitti Tylypahkan koulun vuonna 1991 ollessaan yksitoistavuotias.

– – – – –

Kuoleman varjelukset -romaanissa joulu on poikkeuksellinen muihin sarjan osiin verrattuna: juhlatunnelma puuttuu täysin, eikä lahjojakaan jaella. Lisäksi Harry on vähällä menettää henkensä. – Toista on sarjan ensimmäisessä osassa (Viisasten kivi, suom. Jaana Kapari, Tammi, 2000), jossa joulun lämmin tunnelma välittyy 11-vuotiaan sydämeen painotuksista päätellen vatsan kautta:

Harry ei ollut ikinä elämässään saanut sellaista joulupäivällistä. Sata lihavaa uunikalkkunaa, kokonainen vuori paistettuja ja keitettyjä perunoita, vatikaupalla pulleita prinssinmakkaroita, liemikulhoittain herneitä ja voisulaa, monta hopeista kastikekulhollista paksua kermakastiketta ja karpalohilloketta – ja kasoittain velhopaukkukaramellejä muutaman metrin välein pitkin pöytää. Ne ihmeelliset paukkukaramellit eivät muistuttaneet lainkaan vaisuja jästipaukkukaramellejä, joita Dursleyt olivat harrastaneet ja joista sai pieniä muovileluja ja hentoja paperihattuja.

Totuttuaan ankeaan osaansa Dursleyn perheen kasvattipoikana Harry nauttii sisäoppilaitosjoulusta. Kotiin ei ole ikävä, sillä Tylypahkan joulu on yltäkylläinen ja jännittävä. Samaan aikaan, jouluna 1991, kylmässä jästimaassa nimeltään Suomi kamppaillaan alkavan laman kourissa. Markka on devalvoitu pari kuukautta aikaisemmin ja joulukuussa jännitetään naapurimaan tapahtumia. Jouluna Mihail Gorbatshov eroaa. Pian Neuvostoliittoa ei enää ole.

Luultavasti moni pankinjohtaja, yrittäjä ja asuntovelallinen toivoisi mieluummin olevansa jossakin Tylypahkan kaltaisessa paikassa poksauttelemassa paukkukaramellejä.  

Tylypahkaan joulunviettoon jäänyt Harry yllättyy kovasti saadessaan joululahjoja. Dursleyn perheen lahja tosin ei yllätä: peräti viidenkymmenen pennyn kolikko. Hagridilta hän saa puuhuilun, Ronin äidiltä käsinkudotun paksun villapaidan ja rasian toffeeta, Hermionelta suklaasammakoita ja Dumbledorilta näkymättömyysviitan. – Onneksi minun ei tarvitse luetella muiden kirjojen joululahjoja vertailun vuoksi, sillä Harry Potter -fanit ovat sen jo tehneet. Englanninkielisenä löytyy Harry Potterin joululle pyhitetty sivu, josta käy ilmi myös, mitä muut kirjasarjan henkilöt ovat saaneet lahjaksi – kaikissa sarjan osissa. Ja toiselta saman sivuston sivulta voi tarkistaa, mitä kirjasarjan joulupäivinä tapahtuu.

– – – – –

Koska Jäljen äänen mahdollisista lukijoista kaikki eivät välttämättä taida englantia, teen tuon Wiki-sivun pohjalta lyhennellyn listan. Spoilausta, totta kai, mutta aika moni on nämä jo lukenut tai nähnyt elokuvana – ja jos ei ole kiinnostanut lukea/katsoa, tuskin on haittaa silloinkaan.

• Viisasten kivi (joulu 1991): Ensimmäinen joulu Tylypahkassa, kaikki on vielä uutta ja ihmeellistä. Harry Potter lähtee yölliselle seikkailulle lahjaksi saamansa isänsä näkymättömyysviitan turvin ja löytää Iseeviot-peilin. Toinenkin joululahja on hyvin tärkeä, sillä Hagridilta saamansa puisen huilun avulla hän myöhemmin vaivuttaa Pörrön uneen.
• Salaisuuksien kammio (joulu 1992): Hermione Granger saa valmiiksi monijuomaliemen, jonka avulla Harry ja Ron muuttavat itsensä Draco Malfoyn ystäviksi vakoillaakseen luihuisia. Hermionen annos epäonnistuu, ja hän muodonmuutoksensa lopputulos muistuttaa kissaa.
• Azkabanin vanki (joulu 1993): Harry saa kummisedältään Sirius Mustalta lahjaksi uuden, huippunopean luudan. Professori Remus Lupin ei ole mukana joululounaalla: velholla on ihmissusivaiheensa, joulupäivää ajatellen erittäin tyypillisesti.
• Liekehtivä pikari (joulu 1994): Tylypahkassa järjestettävä kolmivelhoturnaus näkyy myös joulunvietossa. Turnauksen takia paikalla on väkeä kahdesta muustakin koulusta, ja jouluna pidetään suuret joulutanssiaiset. Murrosikäisille velhoille tämä aiheuttaa monenmoista säpinää ja murhetta.
• Feeniksin kilta (joulu 1995): Joulunviettopaikkana on Kalmanhanaukio, Sirius Mustan kotitalo ja Feeniksin killan päämaja. Joululounaan jälkeen vieraillaan Pyhän Mungon sairaalassa katsomassa Ronin isää Arthur Weasleya, jonka kimppuun Nagini (Voldermortin käärme) hyökkäsi juuri ennen joulua. Sairaalassa tavataan myös Neville Longbottomin vanhemmat, jotka ovat aikoinaan menettäneet järkensä Bellatrix Lestrangen piinallisen pitkään käyttämän kidutuskirouksen takia.
• Puoliverinen prinssi (joulu 1996): Joulu vietetään Kotikolossa, Ronin perheen luona. Joululounaan jälkeen paikalle saapuu taikaministeri mukanaan Percy. He suostuttelevat Harrya astumaan Taikaministeriön palvelukseen. Harry kieltäytyy.
• Kuoleman varjelukset (joulu 1997): Harry toipuu Naginin puremasta Hermionen avustuksella. Tapaninpäivän kääntyessä yöksi Harry löytää Rohkelikon miekan ja Ron saapuu paikalle ehtien pelastaa hänet lammesta.

Joulut ovat sarjassa tärkeitä, sillä oppituntien rutiinien poissaolo mahdollistaa pitkäjaksoisempia tapahtumia myös koulun ulkopuolella.

– – – – –

Joulu sinällään on mielenkiintoinen velhojen juhlapäiväksi. Ei siinä mitään, onhan joulu vanha pakanallinen juhla. Potter-sarjan uomenkielinen käännös ei aiheuta päänvaivaa, sillä ”joulu” on skandinaavinen lainasana, ja sen alkuperäinen germaaninen merkitys on liittynyt pakanalliseen keskitalven juhlaan. Mutta sarjan alkukielisissä romaaneissa käytetään sanaa ”christmas”, jonka kristillisperäisyyttä ei voi kiistää.

Velhojen joulujuhla on kuitenkin hämmästyttävän maallinen. Jeesuksen syntymäjuhlaan ei ole mitään viitteitä, mutta ei toisaalta mihinkään keskitalven juhlan pakanalliseen viettoonkaan, mikä tuntuisi melkein luonnolliselta, kun kyseessä ovat velhot. Toisaalta, eipä velhomaailman uskonnollisuuteen ole muutenkaan kirjasarjassa mitään viitteitä. – Tuntuu siltä, että velhot ovat täydellisen rationalisteja: joulu ja muut pyhät on omittu jästeiltä ainoastaan tyydyttämään velhojen lomailun tarvetta. Ja onhan yhteys jästimaailmaan olemassa, sillä osa velhoista on syntyisin jästiperheistä, joissa juhlapyhiä vietetään.

Velhojen rationaalisuus ei kuitenkaan tunnu uskottavalta. Jostakin lähteestähän he taikavoimansa saavat, ja olisikin hyvin luonnollista, että taikuutta myös kunnioitettaisiin erilaisilla traditioilla.

Joulun neutraaliuteen ja muutenkin pakanallisten noitajuhlien puuttumiseen on huomattavasti yksinkertaisempi selitys: jos J. K. Rowling olisi luonut velhoille oman uskonnon ja hylännyt kristillisen perinteen korvaamalla jopa ”christmas”-sanan, Harry Potter -sarjan merkitys muuttuisi kevyestä fantasiasta aivan toiseksi. Nyt kirjoista ovat tuimistuneet vain kiihkeimmät uskontofanaatikot, mutta jos lapset ja nuoret alkaisivat ympäri maailmaa viettää jouluisin ja pääsiäisenä noitasapattia suosikkikirjasarjansa innoittamana, fantasia muuttuisi vakavaksi.

Read Full Post »

Mandragora officinarum

Edellisen postaukseni jatkeeksi otan Jorge Luis Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirjasta (1967, suom. Sari Selander 2009, Teos) esille vielä toisenkin otuksen: madragoran, jota hyvällä syyllä voi kutsua taruolennoksi, sillä vanhojen uskomusten mukaan se on puoliksi kasvi ja puoliksi ihminen. Lemmenmarjaksikin kutsuttu ikivanha lääkekasvi tunnetaan Suomessa myös saksan/ruotsin kielestä juontuvalla nimellä alruuna, englanniksi kasvi on mandrake. Sinikka Piipon ja Ulla Salon teoksessa Mielen ja rakkauden kasvit (2005, WSOY) kerrotaan mandragoran kasvavan Euroopassa ”luonnonvaraisena Pohjois-Italiasta Balkanille viljelemättömillä pelloilla ja kivisillä jättömailla”, joten lähimetsistä sitä ei kannata lähteä etsimään.

Itse kiinnostuin mandragorasta melko tarkalleen seitsemän vuotta sitten lukiessani J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjan toisen osan, Salaisuuksien kammio (1998, suom. Jaana Kapari 2001, Tammi). Siinä seurataan pienenä sivujuonena, kuinka Tylypahkan velhokoulun professori Verso kasvattaa alruunoita, joita velholääketiede käyttää palauttamaan muodonmuutoksen kokeneet tai kirouksen uhriksi joutuneet ihmiset ennalleen. Minuun teki romaanissa vaikutuksen Rowlingin oivaltavuus hyödyntää mandragoraan liittyviä legendoja. Niistä tunnetuimpia, ihmismäistä ulkonäköä ja kammottavaa huutoa luonnehtii myös Borges:

Mandragora-niminen kasvi sijoittuu Borametzin tavoin kasvi- ja eläinkunnan välimaastoon: se huutaa, kun sen juuri kiskotaan maasta. Tuo huuto voi tehdä ihmisen hulluksi (Romeo ja Julia, IV:3). Pythagoras määritti tämän kasvin ”antropomorfiseksi” eli ihmisen muotoiseksi, ja roomalainen maatalousoppinut Lucius Colomella ”semihomoksi” eli puoli-ihmiseksi. Albert Suuri kirjoitti, että mandragorassa on ihmislajille tyypillisiä piirteitä, kuten jako kahteen sukupuoleen.

Tylypahkan kasvihuoneessa professori Verso kehottaa oppilaita suureen varovaisuuteen: täysikasvuisen alruunan huuto tappaa, ja hyvin nuorienkin alruunoiden parulta pitää suojata kuulo, muuten menettää tajuntansa moneksi tunniksi. – Jos karmea huuto olisi Tylypahkan alruunoiden ainoa legendoista napattu ominaisuus, en vielä nostaisi Rowlingille hattua. Mutta kirjailija käyttää mielikuvitustaan ja kehittää alruunan antropomorfisuutta niin pitkälle, että luo kasville ihmismäiset kehitysvaiheet – vauvaiän, lapsuuden, murrosiän ja aikuisuuden (kolme katkelmaa kirjasta):

Harry napsautti laput korvilleen. Ne sulkivat äänet kokonaan pois. Professori Verso pani pinkin pörröparin omille korvilleen, kääri kaapunsa hihat, tarttui lujasti yhteen kasvitupsuun ja nykäisi voimakkaasti.
     Harrylta pääsi hämmästynyt ähkäisy, jota kukaan ei kuullut.
Juurten sijaan mullasta putkahti pikkuinen, likainen ja kamalan ruma vauva.

Verso ilmoitti tyytyväisenä, että alruunat olivat ruvenneet oikukkaisiksi ja salamyhkäisiksi, mikä tarkoitti että niiden lapsuus jäi kovaa kyytiä taakse.
     ”Siinä silmänräpäyksessä kun niiden finnit kuivuvat, ne voidaan siirtää taas uusiin ruukkuihin.”

Maaliskuussa alruunat järjestivät meluisat ja riehakkaat hipat kasvihuone kolmosessa. Siitä professori Verso ilahtui suuresti.
”Heti kun ne yrittävät ruveta siirtyilemään toistensa ruukkuihin, ne ovat kypsiä”, hän sanoi Harrylle.

Alruunan muihin käyttötarkoituksiin viitataan ainakin sarjan viimeisessä osassa Kuoleman varjelukset (2007, suom. Jaana Kapari-Jatta 2008, Tammi). Kun Voldemortin joukot hyökkäävät Tylypahkaan, yhtenä puolustuskeinona professori Verso apureineen vie täysikasvuisia alruunoita muurille. – Kirjassa niiden vaikutus on tietenkin tappava, mikäli lähistölle osuvat viholliset eivät ole suojanneet kuuloaan, mutta alruuna saattaa olla pimeyden voimilta suojautumista ajatellen muutenkin. Teoksessa Mielen ja rakkauden kasvit nimittäin mainitaan, että mandragoraa hallussaan pitävän uskottiin olevan mm. pahojen manauksien ulottumattomissa ja että pahat henget eivät pitäneet kasvin hajusta. Näitä ominaisuuksia alruunaruukkua kuljettava Neville ehkä tarkoittaakin huutaessaan Harrylle: ”Alruunoita! Heitellään ne muurien päälle – ne eivät tykkää näistä!”

Borges viittaa kirjassaan myös Raamattuun, 1. Mooseksen kirjaan, jonka 30. luvussa kerrotaan mandragoran eli lemmenmarjan käyttämisestä lääkkeenä lapsettomuuteen. Jaakob on mennyt naimisiin kahden sisaruksen kanssa, joista Lea on vanhempi ja Raakel nuorempi. Alun perin hän oli ihastunut vain Raakeliin, mutta sisarusten isä huijasi hänet ottamaan ensin puolisokseen Lean. Koska Jaakob suosi enemmän nuorempaa vaimoaan, tasaa Jumala tilejä suomalla poikalapsia aluksi ainoastaan Lealle. Ruubenin, Simeonin ja Leevin synnytettyään alkaa hän kuitenkin ilmeisesti olla jo siinä iässä, ettei lasten saaminen ole enää kovin helppoa. – Ruuben löytää vehnänleikkuun aikaan vainiolta lemmenmarjoja  (1. Moos. 30:14) . Hän vie ne äidilleen Lealle. Myös Raakel, joka on joutunut turvautumaan orjattarensa Bilhan apuun saadakseen miehelleen perillisiä, kiinnostuu marjoista:

Silloin Raakel sanoi Lealle: ”Anna minullekin poikasi tuomia lemmenmarjoja.” Mutta Lea vastasi hänelle: ”Eikö riitä, että sinä olet jo vienyt minulta mieheni, kun nyt vielä tahdot poikani lemmenmarjat?” Raakel sanoi: ”Olkoon menneeksi, Jaakob saa ensi yönä maata sinun kanssasi, kunhan minä saan poikasi lemmenmarjat.” Ja kun Jaakob illalla palasi laitumelta, Lea meni häntä vastaan ja sanoi: ”Sinun on nyt maattava minun kanssani, sillä minä olen ostanut sinut itselleni poikani löytämillä lemmenmarjoilla.” Jaakob makasi sinä yönä hänen kanssaan.

Jakeen 30:14 alaviitteessä kerrotaan, että lemmenmarja on ”hedelmällisyyden edistämiseen käytetty kasvi, luultavasti Mandragora officinarum”. – Lemmenmarjoista tuntuisi olevan erityisesti hyötyä Lealle, sillä hän tulee raskaaksi ja synnyttää Isaskarin. Luultavasti hän ei antanutkaan kaikkia lemmenmarjoja kilpasiskolleen, vaan käytti osan itse. Sellaisesta ei kyllä Raamatussa mainita mitään, mutta kyllä nämä siskokset ovat aivan varmasti tottuneet juonimaan toisiaan vastaan ja käyttämään kaikki konstit päästäkseen Jaakobin suosioon.

Tämän jälkeen Lea synnyttää vielä yhden pojan ja yhden tyttären: no, jos Ruuben kerran löysi lemmenmarjojen kasvupaikan, niin siellähän ne kasvavat seuraavinakin vuosina. Raakelille marjoista ei tuntuisi olevan välitöntä hyötyä, sillä vaikka hän synnyttääkin Jaakobille kaksi poikaa, Joosefin ja Benjaminin, tapahtuu se vasta Lean saatua tuon nuorimmaisen poikansa.

Mandragoran käyttö sekä hedelmällisyyden lisääjänä että yleensäkin seksuaalisen halukkuuden innostajana on ollut laajalti tunnettu. – Niccolo Machiavelli käsitellyt aihetta vuonna 1518 kirjoittamassan komediassa Mandragola. Callimaco on näytelmän juonikas päähenkilö, joka on ihastunut naimisissa olevaan Lucreziaan, ja haluaa vietellä tämän. Kaunis Lucrezia on naimisissa itseään paljon vanhemman Nician kanssa, mutta hän ei hyveellisenä naisena ole mikään helppo saalis. Jokaisella on kuitenkin heikkoutensa: Lucrezia ja Nicia ovat edelleen lapsettomia, vaikka he ovat olleet jo monta vuotta naimisissa.

Callimaco tekeytyy lääkäriksi ja lähtee kaupittelemaan Nicialle ratkaisua ongelmaan. Hän kertoo mandagorasta tehdystä juomasta, jonka nauttiminen auttaisi Lucreziaa tulemaan raskaaksi. Lääke ei kuitenkaan ole täysin vaaraton: ensimmäinen mies, joka harrastaa seksiä lääkkeen ottaneen naisen kanssa, kuolee. Callimaco ehdottaakin, että ensimmäiseksi rakastajaksi Lucrezialle järjestettäisiin joku ulkopuolinen. – Nicia lankeaa ansaan ja suostuu suunnitelmaan.

Lucrezian taivutteleminen erikoiseen järjestelyyn on paljon hankalampaa, mutta lopulta Lucrezia myöntyy, sillä hän ei halua asettua aviomiehensä tahtoa vastaan. Ja kuten voi arvatakin, tuon ”ulkopuolisen” rakastajan rooliin astuu Callimaco itse. Näytelmä päättyy tavallaan onnellisesti, sillä Lucrezia ihastuu nuoreen rakastajaansa ja haluaa heidän jatkavan suhdetta, ja toisaalta taas Nicia saa perillisen, sillä Lucrezia tulee raskaaksi.

Hedelmällisyyden parantamisen ja seksuaalisen himon kiihdyttämisen lisäksi mandagoraa on jo antiikin aikana käytetty narkoottisiin tarkoituksiin, kuten koviin kipuihin ja ennen amputaatioita. Teoksessa Mielen ja rakkauden kasvit mainitaan tähän liittyen eräs erityisen kiinnostava asia:

Roomassa tunnettiin myös ”kuoleman viini”, jota annettiin ennen ristiinnaulitsemista ja kidutuksia. Ajanlaskumme alussa Roomassa oli sääntö, että ristiinnaulittujen ruumiit piti silpoa ennen omaisille luovuttamista, koska mandraken tiedettiin tuovan myös kuolemankaltaisen unen.

Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta on esitetty spekulaatioita ja vaihtoehtoisia teorioita luultavasti jo heti hänen kuolemansa jälkeen. Olisiko mahdollista, että Jeesus ei kuollutkaan ristillä, vaan ainoastaan vaipui kuolemankaltaiseen uneen? – Kuulostaa melko mahdottomalta, mutta näkökulma muuttuu, jos asetellaan kysymys hieman toisin. Eli, kumpi on todennäköisempää: herätä kuolleista vai  herätä syvästä narkoosista?

Kysymyksenasettelu on sikäli hauska, että jos joku uskoo tunnetut luonnolait kumoavaan kuolleista heräämiseen, ei hän voi täysin kyseenalaistaa tuota toista vaihtoehtoa: vaikka vaipumisessa narkoosiin ristillä ja siitä selviämisessä on omat ongelmansa, on jokaisen pakko myöntää sen olevan huomattavasti loogisempi selitys. – Spekulaatiot narkoosista johtuvat ainakin osaksi Raamatun kuvauksista Jeesuksen viimeisistä hetkistä ristillä. Sekä Markus, Matteus että Johannes kertovat Jeesuksen juoneen jonkinlaiseen sieneen imeytettyä hapanviiniä juuri ennen kuin hän ”antoi henkensä”. Hapanviiniksi kutsuttiin viiniä, johon oli sekoitettu etikkaa. Oliko Jeesukselle tarjottuun viiniin sekoitettu jotain muutakin, esimerkiksi mandragoraa tai jopa oopiumia – tai mahdollisesti molempia?

– Lisäksi Johanneksen evankeliumissa on mielenkiintoinen yksityiskohta, joka paljastaa, että ristiinnaulitut otettiin alas tavallaan ”kesken toimituksen” ja että Jeesusta kohdeltiin eri tavalla kuin kahta muuta (Joh. 19: 31-34):

Silloin oli valmistuspäivä, ja alkava sapatti oli erityisen suuri juhla. Jotta ruumiit eivät jäisi sapatiksi ristille, juutalaiset pyysivät Pilatukselta, että ristiinnaulituilta lyötäisiin sääriluut poikki ja heidät otettaisiin ristiltä alas. Niinpä sotilaat katkaisivat sääriluut niiltä miehiltä, jotka oli ristiinnaulittu Jeesuksen kanssa, ensin toiselta ja sitten toiselta. Jeesuksen luo tultuaan he huomasivat hänen jo kuolleen eivätkä siksi katkaisseet hänen sääriluitaan. Yksi sotilas kuitenkin työnsi keihään hänen kylkeensä ja haavasta vuoti heti verta ja vettä.

Jos yksi Jeesuksen läheisimmistä opetuslapsista on lahjottavissa, niin miksei roomalainen vartiosotilaskin? Jeesuksen sääriluita ei katkottu, ja haavan aiheuttaminen keihäällä on saattanut olla vain paikalle kerääntyneelle yleisölle suunnattua teatteria. Nukutusjuoman paras mahdollinen nauttimisajankohtakin on ollut helppo määrittää, sillä juutalaisten sapatti alkoi jo perjantai-iltana, ja koska sapattina ei saanut tehdä työtä, sotilailla oli todennäköisesti tietty määräaika, jolloin ristiinnaulitut otettiin alas ristiltä. Sääriluut katkaistiin kuoleman nopeuttamiseksi.- Sopiva määrä oopiumin ja mandragoran sekoitusta etikkaviiniin lisättynä vie tajun ja hidastaa ruumiintoimintoja, mm. hengitystä – mutta aikaa ei tämän jälkeen varmaankaan ole paljon, sillä tajuttomuus todennäköisesti jouduttaa ristiinnaulitun loppua, koska hän ei voi enää kannatella painoaan jaloilla. 

Kuolemankaltainen uni on oleellisessa osassa myös maailmankirjallisuuden tunnetuimmassa rakkaustarinassa, William Shakespearen näytelmässä Romeo ja Julia. Välttääkseen hänelle järjestetyn avioliiton Julia ottaa isä Laurencen hänelle antamaa valekuolleeksi tekevää lääkettä, johon on uutettu mandragoraa. Julian nukkuessa kuin kuollut isä Laurencen on tarkoitus lähettää Romeolle kirje, jossa hän pyytää tätä saapumaan paikalle. Yhdessä he sitten menisivät hautaholviin, jonne Julian  ”kuollut ruumis” viedään. Suunnitelma on muuten hyvä, mutta valitettavasti se menee pieleen: nuorten rakkaustarinan loppu on traaginen.  – Tätä isä Laurence ei tietenkään vielä tiedä kertoessaan Julialle lääkkeen vaikutuksista (suom. Marja-Leena Mikkola, 2006, WSOY):

Mikään ei ilmaise, että yhä elät,
ei hengitys, ei ruumiin lämpö;
harmaaksi tuhkaksi kohta kuihtuvat
ruusut huulillasi ja poskillasi,
silmien luukut laskeutuvat alas,
niin kuin kuolema ne sulkee
päättäessään elämämme päivät.
Jäsenet vailla voimaa, notkeutta
ovat kuin kuolleella, kankeat ja kylmät;
ja neljäkymmentäkaksi tuntia
pysyt kuihtuneessa kalmon hahmossasi,
ja sitten unestasi heräät virkeänä

Elintoimintojen hidastuttaminen 42 tunnin ajaksi kuulostaa riskialttiilta. Jos esimerkiksi Jeesus vaipui ristillä narkoosiin, todennäköisesti häntä ei edes viety hautaan vaan elvytettiin mahdollisimman nopeasti: liian pitkä aika elintoiminnot hidastettuina saattaa aiheuttaa pysyviä aivovaurioita.  Hautakammioon olisi siinä tapauksessa päätynyt aivan eri ruumis, käärinliinoihin peitettynä. – Mutta kaunokirjallisuudessa kaikki keinot ovat sallittuja. Ja jotta mahdollinen lukija uskoisi, että Julian nauttimassa rohdossa todellakin on mandragoraa, lainattakoon vielä katkelma Julian mietteistä ennen lääkkeen juomista:

entä jos herään ennen määräaikaa –
keskellä tuota löyhkää, parkua,
joka kuin lemmenmarjan kauhunkiljaisut
vie järjen valon kuolevaisilta

Kuten jo aiemmista esimerkeistä on käytynyt ilmi, myyttisen mandragoran ominta aluetta ovat  nuo kaksi niin ihmiselämän kuin kirjallisuudenkin järisyttävintä voimaa: rakkaus ja kuolema. Lemmenlääkkeeksikin käytetyn kasvin synkempää puolta selittävät vanhat uskomukset, jotka liittyvät sen syntyyn ja kasvupaikkoihin. Borges kertoo Kuvitteellisten olentojen kirjassaan:

Se että mandragora muistuttaa erehdyttävästi ihmistä, on levittänyt taikauskoista käsitystä, että mandragorat kasvaisivat hirsipuiden läheisyydessä. Browne (Pseudodoxia Epidemica, 1646) kirjoittaa, että hirtetyistä tihkuva rasva saa ne itämään; populaari kirjailija Hanns Heinz Ewers (Alraune, 1913) puhuu puolestaan hirtettyjen siemennesteestä.

Kauhukirjallisuutta kirjoittaneen saksalaisen Hanns Heinz Ewersin romaania Alraune ei valitettavasti ole suomennettu – Ewers on ollut kustannusmaailman hylkimä 1940-luvulta saakka natsisympatioidensa takia. Suurin yksittäinen ”rike” hänen kirjailijaurallaan on ehkä kansallissosialistien vuonna 1930 kuolleen marttyyrin ja sankarin Horst Wesselin elämäkerran kirjoittaminen. Teoksen suomensi Mika Waltari (Horst Wessel, eräs saksalainen kohtalo, WSOY, 1933). Panu Rajala kertoo Mika Waltari -elämäkerrassaan Unio Mystica (2008, WSOY) nuoren Waltarin olleen hyvin kiinnostunut Hanns Heinz Ewersin kauhuromantiikasta ja ottaneen siitä vaikutteita nimimerkillä Kristian Korppi julkaisemaansa kauhunovellikokoelmaan Kuolleen silmät.

Ewersin romaanissa mandragora-myyttiä sovelletaan hätkähdyttävän erikoisella tavalla. Olen tosin lukenut kirjasta vain alkuosan (löysin netistä blogin, jossa Ewersin tuotantoa englanniksi kääntävä Joe E. Bandel tarjoilee maistiaisia tulevasta julkaisusta), mutta siitäkin sai jo aika hyvän kuvan kirjan luonteesta.  – Frank Braun ja hänen tiedemiesenonsa professori Ten Brinken ovat vierailulla eräässä kodissa, kun seinältä putoaa alas outo esine. Se paljastuu alruunaksi, mandragoran kuivuneeksi juureksi, joka on ollut suvussa jonkinlaisena talismaanina jo ainakin kahdensadan vuoden ajan. Frank Braun ja hänen enonsa saavat kuulla seikkaperäisen selvityksen alruunasta ja erityisesti sen synnystä: tarinan mukaan keskiajalla rikolliset hirtettiin alasti, ja kun hirtetyn niska katkesi, tapahtui siemensyöksy ja sperma lensi maahan. Näistä siemenistä kasvoi alruunoita, mies- tai naispuolisia. 

Professori kiinnostuu kasvista ja pyytää sen mukaansa. Mutta vielä enemmän aiheesta innostuu sisarenpoika, joka ehdottaa keinosiemennystä tutkineelle enolleen huikeaa tieteellistä tutkimusta: oikean alruunan luomista, myytin muuttamista todeksi. Sperman saaminen ei ole hänen mukaansa ongelma, sillä rikollisia hirtetään jatkuvasti. Ja Äiti Maa pitää tietysti ymmärtää symbolisesti: millainen on nainen, joka auliisti antautuu kenen tahansa siemennettäväksi? – Vastaus: prostituoitu tietenkin.

Professori ryhtyy tuumasta toimeen. Vaikka Äiti Maan korvike houkutellaankin mukaan suunnitelman toteuttamiseen aluksi melkoisella rahasummalla, tulee hän katumapäälle, jolloin toimenpide tehdään laboratoriossa vastoin hänen tahtoaan.  Äiti kuolee synnytettyään tytön, josta kehittyy täysin moraaliton ja seksuaalisuudessaan holtiton – isä kun on murhaaja ja äiti prostituoitu. Lopulta professorin adoptoima tyttö saa selville keinotekoisen taustansa, ja niin hän päättää kostaa kasvatti-isälleen.

– Mandragoralle ei taida löytyä Suomen luonnosta vastinetta. Toki meilläkin kasvaa myyttisiä lääkekasveja, kuten esimerkiksi hullukaali. Mutta se olisikin jo ihan oman postauksensa aihe.

Read Full Post »

Kirjastonhoitaja Irma Pince

Tylypahkan velhokoulun kirjasto hämmentää minua useammastakin syystä. Miksi sillä ei ole suurempaa roolia Rowlingin kirjasarjassa? Miksi tiedonhaku velhokirjastossa on kovin kömpelöä? Ja kuka kirjastonhoitaja Irma Prilli oikeasti on?

Ensimmäiseen kysymykseeni moni Potter-fani älähtää vastaukseksi, että onhan kirjasto suuressa roolissa! – Ei voi tietenkään kieltää, etteivätkö Harry, Ron ja Hermione etsisi moniin kiperiin pulmiin ratkaisua juuri koulunsa kirjastosta – ja yleensä vieläpä salaisiksi luokiteltujen kirjojen osastolta, jonne pääsy on rajoitettu. Ja koko kirjasarjan ajan Hermione viettää muutenkin paljon aikaansa kirjastossa, ahmien tietoa kaikesta mahdollisesta vähänkin kiinnostavasta (ja Hermionea kiinnostaa käytännössä ihan kaikki).

Uskon kuitenkin, että moni lukija jää kaipaamaan enemmän, sillä taatusti Potter-kirjojen ystävien joukossa on ahkeria kirjaston käyttäjiä, ja varmasti niitäkin, joille kirjasto on yksi tärkeimmistä omaan elämään liittyvistä paikoista. Toisaalta Rowlingin toivoisi luovan aiheeseen lisää jännitettä senkin takia, että nuoret Potter-fanit löytäisivät kirjaston lumovoiman – toki moni on löytänytkin.

Onhan velhokirjastossa huikeita mahdollisuuksia: esimerkiksi tiedonhaku taian avulla. Luultavasti kokeneelle informaatikko-velholle ei olisi kummoinenkaan temmpu loihtia tehokkaita haku-taikoja, joiden avulla aiheeseen sopivat kirjat pomppaisivat hyllyistä tiedonjanoisen velho-oppilaan luokse. Nyt tiedon etsiminen Tylypahkassa vaikuttaa melko umpimähkäiseltä: kätevää asiasanoihin perustuvaa loitsua ei ole, ainoastaan jonkinlainen luokitusjärjestelmä, jossa lohikäärme-matsku on omassa osastossaan jne. – Taikuuden maailmassa voisi jopa luovia ja tehdä loitsujen avulla vielä innovatiivisempiakin hakuja, esimerkiksi mielikuvaan tai tarpeeseen perustuvia. Kirjastossa voisi olla vaikkapa tupavalinnassa käytetyn lajitteluhatun kaltainen myssy, joka etsisi automaattisesti käyttäjän tarpeisiin sopivaa tietoa.

Ehkä velhojen maailmassa kyse ei ole siitä, etteikö tuollaisia haku-loitsuja kyettäisi tekemään. Niitä ei vain haluta luoda. Sananvapaus ja vapaus yleensäkin on velhomaailman heikko kohta. Taikuuteen perustuva yhteiskuntajärjestys on perustaltaan vaarallinen – sen todistaa Voldemortinkin nousu – ja vapaus johtaisi helposti hallitsemattomaan anarkiaan. Niinpä sekä taikuutta että tietoutta siitä on rajoitettu. Harryn ja kumppaneiden vapaa elämäntyyli (ja onko se nyt edes kovin vapaata) on vain illuusio: vapautta löytyy vain arkisissa askareissa, pikku tempuilla hulluttelussa ja henkilökohtaisissa omituisuuksissa, mutta laajemmassa mittakaavassa velhomaailma vaikuttaa byrokraattiselta ja ahdistavalta – niin on pakko ollakin, koska taikuuden kääntöpuoli on hyvin vaarallista.

Pohdiskelua herättää myös Tylypahkan kirjastonhoitajan Irma Prillin henkilöllisyys. Hän on kirjasarjassa ainoastaan sivuosassa, mutta ainakin englanninkielisten Potter-fanien keskuudessa Prilli on noussut varsin tärkeäksi hahmoksi. Englanniksihan hänen nimensä on Irma Pince. Vain yhtä kirjainta siirtämällä siitä saa anagrammin I am a Prince. Mutta entäs sitten? (Voldemorthan on suomenkielisissä kirjoissa anagrammi nimestä Tom Valedro. Englanninkielisessä Salaisuuksien kammiossa Voldemortin koko nimi on Tom Marvolo Riddle – ja anagrammi siitä: I am Lord Voldemort.)

Irma Pincen anagrammi viittaa tietysti sukunimeen Prince – ja jos on lukenut kirjan Puoliverinen Prinssi, tietää, että Kalkaroksen äidin sukunimi on Prinssi. Nettiä selailemalla löytää englanninkielisiltä sivustoilta fanien väittelyä aiheesta. Argumentit sen puolesta, että kirjastonhoitaja olisi Kalkaroksen äiti tai ainakin sukulainen, tuntuvat ihan päteviltä. Tiedetään, että Voldemort kiristi velhoja uhkaamalla tehdä pahaa heidän läheisilleen. Siksi on todennäköistä, että Dumbledore olisi järjestänyt Kalkaroksen äidin varmuuden vuoksi turvaan. Ja mikä voisikaan olla parempi turvapaikka kuin Tylypahkan kirjasto? Tätä ”lähellä paras piilo” käytetään kirjasarjassa muihinkin salaisuuksiin liittyen. Kirjastossa liikkuvat vain koulun omat opettajat (jotka pystyvät pitämään salaisuuden) ja oppilaat (jotka eivät alkuperäistä Kalkaroksen äitiä ole koskaan tunteneetkaan). Ainoan kerran Irma Pince esiintyy julkisemmin Dumbledoren hautajaisissa – ja sielläkin hän on pukeutunut polviin saakka ulottuvaan mustaan huntuun … joten häntä ei voi siis tunnistaa.

On paljon mahdollista, että Rowling on todellakin ajatellut kirjastonhoitajan Kalkaroksen äidiksi. Mutta jossain vaiheessa aiheen käsittely on jäänyt pois lopullisesta kirjasarjasta – jäljelle on jäänyt vain koukku, siis tuo anagrammi, jonka Rowling on suunnitellut jo varsin aikaisessa vaiheessa.

Read Full Post »

Kesämatka07: Harry Potter ja jästijonot

22.7.

Edellisen päivän Harry Potter -huumaa puidaan Ruotsin radioasemilla – kuten varmasti monessa muussakin maassa. Potterin taikakonsteja tulee ikävä, kun juutumme autojonoihin. Saksassa jonottamiseen on tottunut, mutta Ruotsissa emme ole ennen vastaavaa ilmiötä kokeneet. Minne ihmeeseen nämä kaikki ihmiset ovat matkalla? Suomeenko? Ei kai sentään …

Jos olisin opiskellut velhoksi Tylypahkaksi, en tietenkään haaskaisi aikaani tällaiseen naurettavuuteen – tosin Ron Wesleyn isä, joka on  perverssillä tavalla innostunut kaikesta jästikulttuurista, saattaisi olla ilahtunut jopa jästijonossa matelemisestakin. Mutta oikea velho todennäköisesti ajaisi päin jotakin tavalliseksi liikenteenjakajaksi naamioitua salaista porttia, josta pääsisikin vain velhojen käytössä olevalle, näkymättömälle ohituskaistalle. – Vähitellen alan vilkuilla liikenteenjakajia jo siinä määrin, että itseänikin alkaa huolestuttaa: eräskin on poikkeuksellisen paljon kallellaan vasemmalle, voisiko se merkitä jotain? Pakko ryhdistäytyä: ei ole velhoja, ei ole näkymättömiä keskikaistoja eikä muitakaan oikotien mahdollisuuksia. Vain jästimaailma on todellinen.

Jästit. Ruotsalaisissa on kyllä jotakin perin jästimäistä. Jos Rowling ei olisi sijoittanut tarinaansa Englantiin, niin sopivan miljöön löytäisi täältäkin. Itse nimittäin liitän jästi-sanan normaaliuteen – mitä normaalimpi, sitä jästimpi. Kun pysähdymme ruotsalaisella huoltoasemalla, alan nähdä jästejä joka puolella: medelsvenssoneita farmarivolvoissaan – äiti, isä, kaksi lasta (aina tyttö ja poika!) ja EVÄSKORI! Nimenomaan tuo eväskori on kaiken huippu. Levähdyspaikalla tulee jotenkin vajavainen olo, kun tonkii tavaratilan kaaoksesta Aldin muovikassiin unohtuneet keksit, pari puolityhjää mehutölkkiä, epämääräisen muovipussin, johon on sullottu murentuneita leipiä ja jonkin leirintäalueen myymälästä ostettuja marmeladipaketteja. Vieressä hymyilevä ja kaunis ruotsalaisperhe taas on ryhmittynyt eväskorin ympärille. Sieltä löytyy vaalea leipä, kokonainen hillopurkki (varmasti itse tehty, aivan kuin jossakin Astrid Lindgrenin kirjassa), lihapullia ja muuta sellaista, mitä nyt jokaisella normaalilla (jästi)ruotsalaisperheellä on pikku eväskorissaan.

Heille eväskori on luonnollinen ja itsestään selvä asia – kuten on myös heidän hymynsä, reippautensa, vaaleat pitkät jäsenensä ja melko uusi Volvo V70. Tuossa eväskorissa tiivistyy juuri se olennainen ja täysin ylitsepääsemätön kuilu, joka erottaa minut heistä. Harry Potter -kirjoissa velhomaailmassa on surkkeja, jotka ovat kyllä velhosyntyisiä, mutta joilla ei ole mitään taikavoimia. – Mutta miksi kutsutaan jästimaailman ”surkkeja”, niitä, joilla ei ole eväskoria?

Joka tapauksessa Harry Potter -saagan päätösosa on kiinnostava keskustelun aihe, sillä sekä minä että takapenkillä istuva jälkikasvumme olemme lukeneet kaikki edeltävät Potter-tarinat. Pohdimme useita päätösosassa luultavasti ratkeavia asioita. Olen iloinen siitä, että 12-vuotias osaa ottaa juonen mahdollista etenemistä miettiessään huomioon niin narratologisia, myyttisiä kuin kustannuspoliittisiakin seikkoja. Eniten nuorta lukijaa tuntuu askarruttavan se, mitä Harry Potterille ja hänen ystävilleen käy kirjasarjan lopussa. Päädymme kahteen perusvaihtoehtoon: 1) Sekä Harry Potter että Voldemort kuolee, 2) Voldemort kuolee ja Harry Potter selviytyy. Vaihtoehdot, joissa Voldemort jää eloon, suljemme pois: kyllä pahan on kuoltava. Vaikka toisaalta, onhan mahdollista, että ”jotakin jää henkiin” – ei olisi ensimmäinen kerta, kun siten mahdollistettaisiin jatko-osa.

Jos Harry Potter kuolee, on hänen kuolemansa oltava jollakin tavoin ainutlaatuinen ja merkityksellinen. Käytännössä silloin kuolleita ei voi juurikaan olla muita (sillä suuri taistelu kirjassa todennäköisesti tulee, siitä olemme yhtä mieltä – suureen taisteluun huipentuu moni muukin fantasiaromaani, ja edellisissä Potter-kirjoissa on kalisteltu taikasauvoja siihen malliin, että vielä suurempaa on luvassa). Jos Potterin lisäksi kuolee moni muukin, hänen kuolemansa arvo tavallaan laskee: uhrautuminen muiden puolesta kokee inflaation. Mutta jos Potter ei kuole, silloin jonkun/joidenkin hänen ystävistään on kuoltava. Sillä jonkun täytyy kuolla hyvistäkin – on kuitenkin kyse sarjan päätösosasta, suuresta finaalista, ja onhan hyviä velhoja kuollut jo aiemmissakin osissa. Sarjan uskottavuus vaatii uhrauksia.

Päädymme kakkosvaihtoehtoon, jossa Potter selviää, mutta joku/jotkut hänen ystävistään kuolee/kuolevat, sillä kirjasarja rakentuu niin vahvasti Potterin henkilön varaan, että tuskinpa häntä on varaa tapattaa. Tämän päätöksen jälkeen alkaakin autossamme mustan huumorin sävyttämä leikki: kun jossakin vastaantulevista autoista kenties kulutetaan aikaa laskemalla punaisia autoja, me mietimme, ketkä Potterin lähipiiristä ovat todennäköisimpiä kuolijoita.

                                                        ——————–

Myöhemmin kotona luen tuon J.K. Rowlingin uutukaisen Harry Potter and Deathly Hollows. Eipä ole ennustamisen lahjoja, täytyy tunnustaa. Noiden tarinassa mahdollisesti kuolevien hyvien velhojen suhteen meni arvaukset pieleen – paitsi yksi osui oikeaan, ikävä kyllä.

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, että Harry Potter on vihdoin edennyt viimeiseen osaan. Jotenkin sarjan keskeneräisyys on samalla merkinnyt sitä, että mitään uutta, todella suurta kirjallista tapausta lasten- ja nuortenkirjallisuuden saralla ei voi syntyä (okei, Potterit eivät ole pelkästään lastenkirjoja, mutta lukija ymmärtänee, mitä tarkoitan). Nyt tilanne on taas avoin, ja kirjamaailma voi alkaa etsiä uutta menestystarinaa.

Mutta vaikka minusta ei mikään varsinainen Potter-fani koskaan tullutkaan, silti olen salaa hieman kateellinen pojalleni ja monille muillekin: heillä viimeisen osan jännittävät hetket ovat vielä edessä. Vasta keväällä, kun Jaana Kaparin suomennos valmistuu, ratkeaa tarinan päätös suurimmalle osalle suomalaisia lukijoita. Siihen saakka on pidettävä kielensä kurissa ja yritettävä olla paljastamatta liikoja.

Read Full Post »