Valkoiset omenat

Vaikka arkielämässä en oikein osaa nauttia yllätyksistä, niin lukijana minusta on erityisen kiehtovaa tulla yllätetyksi. Jonathan Carroll on yllättämisen mestari siinä mielessä, että hänen kirjojaan lukiessaan joutuu usein uuden sivun käännettyään tarkistamaan  ja muuttamaan koko odotushorisonttinsa. Kyse ei yleensä ole pelkästään juonenkäänteistä vaan myös perustavamman laatuisista tarinan todellisuuspohjaan liittyvistä murroksista.

Jonathan Carrollin romaani Valkoiset omenat (2002, suom. 2006, Loki-kirjat) alkaa kuin mikä tahansa kertomus. Kerrotaan, kuinka päähenkilö Vincent Ettrich tapaa kiinnostavan naisen, hurmaa tämän (tai niin hän kuvittelee) ja aloittaa suhteen. Vincent ei kuitenkaan tajua, mikä totuus hänen ensivaikutelmassaan naisesta, Coco Hallisista, piilee:

Korkea lasiovi oli suljettu ja nainen tuijotti sen läpi suoraan häneen. Pieni. Ehkä juuri se kiinnitti ensimmäiseksi hänen huomionsa. Nainen oli pienikokoinen ja hänellä oli aistilliset, tuhman enkelin kasvot, kuin kerubilla italiaisen maalaiskirkon freskon taustassa. Kasvoilla oli pyhä ilme, mutta katseessa jotakin muutakin, jotakin hilpeän kutsuvaa, joka antoi aavistaa, että taivaallisen henkiolennon mallina oli ollut taiteilijan rakastajatar.

Niinpä niin. Carrollin kirjan ensimmäinen opetus on se, että jos ihastuu enkeliltä näyttävään naiseen, niin ei pidä kuvitella, että hän ainoastaan näyttäisi enkeliltä. Tuollainen näky saattaa olla heikko signaali tulevista koitoksista, joutumisesta yliluonnollisten tapahtumien pyörteisiin.

Ja pian Vincentin maailma mullistuukin täysin: hän huomaa olevansa kuollut, joka on palautettu takaisin elävien joukkoon. Miksikö? Koska hänen syntymätön lapsensa, jolla on hyvin merkittävä tehtävä kohtalon kosmisissa kudoksissa, tarvitsee häntä. Lapsen isäksi ryhtyminen ei kuitenkaan ole mutkatonta, sillä Vincent on luvatta elävien joukossa – oikeastihan hänen pitäisi olla kuollut. Vähitellen kirjan juonta alkaakin hallita takaa-ajo, jossa Vincent perheineen väistelee ”Kuoleman joukkoja”.

Tässä vaiheessa kirjaesittelyni mahdollinen lukija alkaa miettiä, että tämähän kuulostaa Terry Prattchetin (tai jonkun muun vastaavan) aikuisille suuntaamalta fantasiakirjalta. Ero on kuitenkin siinä, että Carroll muokkaa romaaninsa fiktiivistä todellisuutta vain osittain. Lisäksi yliluonnolliset asiat on perusteltuja: ne tuovat aina oman osansa kertomukseen, sen aiheeseen ja teemaan – kyse ei ole siitä, että kerrottaisiin hassuja juttuja fantasiamaailman kiehtovuuden lisäämiseksi. Toki sekin puoli kertomuksessa on läsnä, tietynlainen aikuisten sadun omaleimaisuus.

Romaanissa Valkoiset omenat on kolme kiinnostavaa aihetta: todellisuuden ja yliluonnollisen suhde; elämän ja kuoleman rajaan sekä kohtaloon liittyvä problematiikka; sekä rakkaus – Valkoiset omenat on tarina rakkaudesta. Varsin erikoinen rakkaustarina, sillä mies elää kuolleena ja nainen (joka ei ole Coco Hallis, vaan Vincentin naisystävä ajalta ennen hänen kuolemaansa) odottaa lasta, jolla on suuri tehtävä ja josta yliluonnolliset voimat ovat kiinnostuneet. Suhdetta leimaa tuntemattoman läsnäolo ja kysymykset, joihin ei ole vastauksia. Silti rakkaus on voimakkaampi – jopa niin voimakas, että sen ansiosta Vincent on palannut elävien pariin.

Read Full Post »

Laura Lumikko ja Marshall France

Suunnilleen vuosi sitten luin Jonathan Carrollin romaanin Naurujen maa (suom. 2005). Se on sadunomainen kertomus miehestä, Thomas Abbeysta, joka kyllästyy opettamiseen ja lähtee kirjoittamaan elämäkertaa lastenkirjailija Marshall Francesta, jonka lastenkirjaan Naurujen maa hän on erityisen ihastunut. France on kuollut 44-vuotiaana, ja Abbey matkustaa Francen kotikaupunkiin etsimään materiaalia kirjaansa. Hän löytää kaupungin, jossa kuolleen kirjailijan läsnäolo tuntuu kaikkialla. Ja kirjoitustyön edetessä (oikeastaan se ei etene kovinkaan hyvin) hän joutuu huomaamaan, että kaupungissa ja sen asukkaissa ei kaikki olekaan aivan kuin pitäisi. Maaginen ja arkinen kietoutuvat toisiinsa, odottamattomalla ja selittämättömällä tavalla.

Carrollin kirja palautui mieleeni, kun luin Pasi Jääskeläisen romaania Lumikko ja yhdeksän muuta. Aivan eri tarina, mutta jotain sukulaissieluisuutta kirjoissa on. Jääskeläisenkin kirjassa päähenkilö on opettaja, 26-vuotias Ella, joka jättää työnsä. Hänkin alkaa kerätä materiaalia ihailemastaan kirjailijasta, Laura Lumikosta. Ja kuten Carrollin romaanissa, myös tässä kirjassa kirjailija, siis Laura Lumikko, poissaolostaan huolimatta on vahvasti läsnä Jäniksenselän (kirjan tapahtumapaikka) asukkaiden mielissä. Jopa Marshall Francen kirjoittamissa lastenkirjoissa on jotain samaa kuin Laura Lumikon Otuksela-sarjassa: ne kertovat hieman omituisista hahmoista ja ovat luonteeltaan myös aikuisia kiinnostavia. Ja erikoisena yhtäläispiirteenä mainittakoon, että sekä Francen kotikaupungin että Jäniksenselän kaduilla juoksentelee laumoittain koiria. Kummassakin kirjassa koirat ovat tarinan kannalta varsin merkityksellisiä.

Lumikko ja yhdeksän muuta kertoo kirjailijuudesta ja kirjoittamisesta, kirjoittamisen opettamisesta ja opiskelusta sekä kirjoista ja kirjastosta. Laura Lumikko, kuuluisa lastenkirjailija, on aikoinaan koonnut ympärilleen yhdeksän lahjakasta lasta, jotka hän on kouluttanut omintakeisilla metodeillaan menestyviksi kirjailijoiksi. Lumikon kirjoittajakaarti muodostaa Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuran, johon vuosikausia on etsitty kymmenettä jäsentä. Tähän sisäpiiriin Ella sattuu pääsemään, mikä suo hänelle loistavan tilaisuuden tutkia Laura Lumikon vähän tunnettua persoonaa.

Vähitellen dekkarimaisia piirteitä saavan tarinan mysteeri alkaa hahmottua, ja tutkimustyönsä kerran aloitettuaan Ellan on myös vietävä se loppuun. Tietoja hän hankkii erikoisella tavalla: JKS:n jäsenet harrastavat keskenään Peliä, jossa seuran jäsenet voivat esittää toisilleen niin henkilökohtaisia kysymyksiä kuin vain haluavat, ja niihin on pakko vastata totuudenmukaisesti. Vastaamista kutsutaan vuotamiseksi. Peli on tasavertainen sikäli, että jokaisella pelikierroksella molemmat osapuolet saavat esittää yhden kysymyksen. Peli on raakaa, mitään kysymyksiä ei kaihdeta. Ja raadollisinta on, että vastustajan vastauksia käytetään yleensä omien kirjojen materiaalina.

Naurujen maa ja Lumikko ja yhdeksän muuta ovat mainio kirjakaksikko. Ne sisältävät sopivasti outoutta realistisen kerronnan mausteeksi. Kummassakin romaanissa sadunomaisuus liittyy paitsi kirjoihin niin myös paikkaan. Ero syntyy siinä, että Carrollin kirjassa maagisuus on luonteeltaan paljon voimakkaampaa, ja tarinassa paljastuvat oudot asiat myös selitetään perusteellisemmin. Carrollin kirjassa maagisuus myös ilmenee ulkopuolelta tulevan ”normaalin” ihmisen näkökulmasta; Jääskeläisen romaanissa taas päähenkilö on syntynyt ja kasvanut Jänikselänselässä, joten hän ei esimerkiksi näe mitään outoa kyläläisten vahvassa maahisiin ja muihin haltioihin liittyvissä uskomuksissa.

Lukeminen on aina tilannesidonnaista. Näin joulun alla, oppilaiden aineiden ja kirja-analyysien kerääntyessä röykkiöiksi työpöydälleni, minuun opettajana vetosi erityisesti pohdiskelu kirjoitelmien lukemisen ja tarkistamisen luonteesta. Samastun äidinkielenopettajana Ellan toivottomaan tulevaisuuden uhkakuvaan täydellisesti.

Jokainen epätäydellinen kirjoitelma jätti Ellan mieleen lommon. Joskus vialliset lauseet takertuivat häneen päiväkausiksi ja aiheuttivat hänen mielessään pyörteilyä ja tukkoisuutta.
      Pari viikkoa sitten hän oli tehnyt laskelmia ja selvittänyt, että elämänsä aikana hän lukisi ja korjaisi vielä noin 74 148 kirjoitelmaa. Sitten hänet lähetettäisiin eläkkeelle pää vieraista lauseista lommoisena.

Kritiikkejä (ja myös kritiikkien arviointia!) Jääskeläisen romaanista Lumikko ja yhdeksän muuta löytyy kirjailijan omasta blogista, jossa hän – sekä hieman ironisesti että toisaalta myös vakavissaan – markkinoi kirjaansa.

Read Full Post »