Hirliin suosittelun muistaen tartuin rohkeasti Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin romaaniin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (2008, suom. Jaana Kapari-Jatta, 2010, Otava) – vaikka kirjan nimi ja ulkoasu (vaaleanpunaista, vaaleanvihreää, kuvia kirjeistä, jopa rusetista) vaikuttivat hieman imelältä kokonaisuudelta. Ensivaikutelma piti tämän teoksen kohdalla paikkansa, ainakin jossain määrin. Romaanin lämminhenkisessä, romanttisesti sävyttyneessä tarinassa ystävyys ja idealismi kantavat yli vaikeiden aikojen, yhteisön jäsenet pitävät huolta toinen toisistaan, kirjojen lukeminen antaa lohtua – ja loppukin on onnellinen. En silti murissut: teos on puettu kirjeromaanin muotoon, mikä tekee siitä kiinnostavan, ja tekstistä välittyy niin paljon lämpöä ja hyvää mieltä, että alkuimelyyden herättämä pieni kyyninen ärinä peittyy kuulumattomiin, kehräyksen alle. Ihana kirja, jos sille vain antaa mahdollisuuden. – Kirjoittajia romaanilla on kaksi, sillä lastenkirjailija Annie Barrows viimeisteli teoksen tätinsä Mary Ann Shafferin puolesta.
Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville kertoo Guernseyn saaren asukkaiden vaiheista toisen maailmansodan aikana ja hieman sen jälkeen. Saksalaiset miehittivät Englannin kanaalissa sijaitsevan Guernseyn kesäkuussa 1940. Miehityksen aikana saarelaisten arkielämää rajoitettiin erilaisin säädöksin (esim. ulkonaliikkumiskiellot ja omaan käyttöön tarkoitetun karjankasvatuksen säännöstely), yhteydet muuhun maailmaan olivat poikki, elintarvikkeet ja muutkin tuotteet vähissä ja yleinen mieliala tietysti synkkä sodan takia. Kirjallisuuspiiri sai alkunsa sattumalta. Joukko asukkaita oli kokoontunut syömään salassa kasvatetusta porsaasta tehtyä illallista. Tapaaminen venähti pitkäksi, ja niinpä osa heistä jäi kotimatkalla kiinni ulkonaliikkumiskiellon rikkomisesta. Todellista syytä vierailulle ei voinut kertoa, joten hätäpäissään he keksivät olleensa kirjallisuuspiirin kokouksessa. Ja koska mahdollinen tarkastus uhkasi, oli peitetarinan takia ryhdyttävä kokoontumaan kahden viikon välein kirjoista keskustellen.
Romaanin erikoinen nimi vaatinee selityksen. Eräs kirjallisuuspiirin jäsenistä, Amelia Maugery, kirjoittaa kirjeessään:
On Will Thisbeen ansiota, että piirimme nimeen tuli perunankuoripaistos. Olipa saksalaisia tai ei, hän ei tosiaankaan suostu lähtemään kokoukseen, jossa ei ole mitään purtavaa! Syömisestä tuli siis osa ohjelmaamme. Koska Guernseyllä oli tuolloin niukasti voita, vielä vähemmän jauhoja eikä lainkaan sokeria, Will kehitti perunankuoripaistoksen: perunasosetta täytteeksi, siivilän läpi puristettua juurikasta makeuttajaksi ja perunankuoria taikinakuoren sijaan. Willin reseptit ovat yleensä epäilyttäviä, mutta tästä tuli suosikki.
Onnekseni ruoka ei pääse kirjassa kuin tällaisiin sivumainintoihin, sillä en ole koskaan oikein innostunut resepteistä yms. Mutta kirjallisuusviitteillä herkuttelen mielelläni, niitä kirjassa on paljon ja usein hauskasti esitettynä. Saarelaisten kirjallisuuspiirissä ihastuttaakin epäakateemisuus: kirjallisuuspiirin toimintaan osallistuu paljon henkilöitä, jotka eivät ole juuri koskaan lukeneet kirjoja. Kirjojen esittelyt ovat vapaamuotoisia ja omakohtaisia, vailla analyyttisen tai kanonistisen lukutavan rasitteita. Esimerkiksi Clovis, maanviljelijä, päättää lukea rakkausrunoja, koska hänellä on kiikarissa Hubertin leski – ja naisethan tunnetusti pitävät runoista. Clovis kertoo:
Menin herra Foxin kirjakauppaan ja kysyin rakkausrunoja. Kirjoja ei ollut enää silloin jäljellä, sillä väki osti niitä poltettavaksi, ja kun Fox vihdoin sai vihiä siitä, hän sulki kauppansa kokonaan. Hän antoi minulle jotain Catullus-nimistä kaveria. Kaveri oli roomalainen. Tiedättekö te millaisia asioita hän pani runomittaan? Ei sellaisia voi puhua hienolle naiselle.
Hän kaipaili yhtä naista, Lesbiaa, joka torjui hänet kun oli ensin ottanut petiinsä. En ihmettele Lesbiaa, koska Catullus ei tykännyt kun Lesbia silitteli pientä untuvaista varpustaan. Oli mustasukkainen pikkuiselle linnulle. Painui kotiinsa, otti kynänsä ja kirjoitti miten kärsi nähdessään, kun nainen helli povellaan pientä lintusta. Kaveri otti sen raskaasti eikä sen koommin pitänyt naisista vaan kirjoitti heistä ilkeitä runoja.
Ei taida Clovis ihan ymmärtää, mihin Lesbian ”untuvaisen varpusen silittely” oikein viittaa. Samaa mieltä olen kuitenkin siitä, että Catulluksen tekstejä ei todellakaan pidä mennä lukemaan hienolle naiselle romanttisessa tarkoituksessa. Lesbialle osoitetut sanat korkeintaan hämmentävät, mutta kun Catullus ryhtyy roisiksi, alkaa heikompaa hirvittää. On aivan pakko ottaa esimerkki Jukka Kemppisen suomennoskokoelmasta Kaikki runous (1990, Wsoy):
Homopoika Thalluksen
liha on löysempää
kuin jäniksen nahka
kuin korvannipukka.
Vanhan herran siitin kasvaa jo seittiä
ja vielä hän on ahne
kuin talven rajumyrsky
jota satamissa ihmetellään
monttu auki.
Isojen poikien juttuja osattiin kertoa antiikin aikaankin (eikä pelkästään vain kertoa). – Clovisin kirje on osoitettu Juliet Ashtonille, joka on sattumalta saanut tietää Guernseyn saaren kirjallisen piirin olemassaolosta. Hän kiinnostuu siitä ja saaren sodanaikaisista tapahtumista. Juliet päättää kirjoittaa aiheesta seuraavan kirjansa ja alkaa kerätä materiaalia, ensin kirjeitse ja viimein paikan päällä. Silloinkin tapahtumien kuvaus etenee kirjeromaanin muodossa, sillä Juliet raportoi tapahtumista mm. kustantajalleen ja tämän siskolle Lontooseen. Kirjassa kulkee myös romanttinen juoni: Juliet pohdiskelee omia tunteitaan ja naimisiinmenon problematiikkaa.
Kun Juliet haastattelee saarelaisia ja lukee näiden hänelle lähettämiä kirjeitä, tuntuu eräs henkilö nousevan muita tärkeämmäksi ja kiinnostavammaksi: Elizabeth, joka saapui saarelle juuri ennen miehitystä, käyttäytyi monissa tilanteissa raikkaan epäsovinnaisesti, rakastui saksalaiseen upseeriin, sai tämän kanssa lapsen (mutta piti isän salassa), auttoi karannutta pakkotyöläistä, jäi kiinni ja joutui keskitysleirille. Julietin saapuessa saarelle Elizabethin kohtalo on vielä epäselvä, kuten tuohon aikaan (vuonna 1946) oli monen muunkin sodan aikana vangiksi joutuneen tilanne. – Yleisesti käytetty konsti romaaneissa, mutta useimmiten myös toimii hyvin: tarinan kiinnostavin henkilö rakentuu ja korostuu poissaolonsa kautta, hänestä kasvaa muiden puheissa myyttinen hahmo, legenda.
On saarella vieraillut oikeakin legenda. Kirjallisuuspiirin illassa paljastuu, että Isolalla (eräs romaanin keskeisistä jäsenistä) on hallussaan fantastisia kirjeitä, jotka hän on perinyt mummiltaan Pheenilta. Shafferin ja Barrowsin romaanissa on nimittäin kohtaus, joka selvästi viittaa tunnettuun anekdoottiin Kafkasta. Pheenilla oli lapsena kissa, jonka hänen isänsä äkkipikaistuksissaan tappoi. Tästä kuultuaan tuolloin 9-vuotias Pheen heittäytyi tielle itkemään. Julmaksi kuvattu isä jätti hänet siihen, ilman lohtua. Ja sitten:
Vaunut, jotka huristivat aivan liian lujaa, olivat täpärällä ajaa hänen päälleen. Ajaja nousi seisomaan ja alkoi kirota tyttöä, mutta matkustaja, erittäin kookas mies pitkässä turkiskauluksisessa takissa, hyppäsi tielle. Hän käski ajajan vaieta, kumartui Pheenin puoleen ja kysyi voisiko jotenkin auttaa.
Pheen-mummi sanoi ei, ei, häntä ei voinut enää auttaa. Hänen kissansa oli poissa! Isä oli hukuttanut Muffinin ja nyt Muffini oli kuollut, kuollut ja ikuiseseti poissa.
Mies sanoi: ”Tietenkään Muffini ei ole kuollut. Kai sinä sen tiedät, että kissoilla on yhdeksän elämää?” Kun Pheen myönsi kuulleensa sellaisesta, mies sanoi:”No, minä taas satun tietämään, että sinun Muffinillasi oli menossa vasta kolmas elämä, joten sillä on vielä kuusi jäljellä.”
Pheen kysyi mistä mies tiesi. Mies vastasi vain tietävänsä. Hän tiesi aina – se oli syntymälahja. Hän ei tiennyt miten tai miksi niin kävi, mutta kissat tulivat usein hänen mieleensä ja juttelivat hänelle. No, eivät sanoilla tietenkään, mutta kuvilla.
Salaperäinen herrasmies kirjoittaa Pheenin osoitteen muistikirjaansa, eikä kulu aikaakaan, kun Pheen alkaa saada kirjeitä, joissa kerrotaan tarkemmin Muffinin nykyisestä elämäntilanteesta. Mutta kuka on tuo romaanin herrasmies ja kuuluisa englantilainen kirjailija, joka kirjoittaa satuja kissan elämästä lumoavasti kuin taikuri, kätkee sanansa vaaleanpunaisiin kirjekuoriin, pukeutuu huolitellun keikarin lailla? 1800-luvun lopulla? Turkiskauluksinen takki? Signeeraa kirjeensä nimikirjaimin ”O.F.O’F.W.W.”? – Eipä ole ihan mahdotonta arvata oikein.
Kyseinen kirjailija tuskin on tuollaisessa episodissa ollut mukana (vaikka mistäpä sen tietää). Tarina kirjailijasta, joka lohduttaa tyttöä kirjoittamalla kirjeitä kuulostaa kuitenkin tutulta. Paul Austerin romaanissa Sattumuksia Brooklynissa (2005) kerrotaan vastaavanlainen tarina Franz Kafkasta. Jo vakavasti sairas Kafka on kävelyllä puistossa, kun hän löytää tytön itkemästä puiston penkiltä. Tyttö kertoo, että hän on kadottanut nukkensa. Kafka toteaa tähän, että ei hätää, nukke voi hyvin. Kun tyttö ihmettelee, mistä mies voi sen tietää, Kafka vastaa saaneensa nukelta kirjeen. Ja kun Kafka menee kotiinsa, hän kirjoittaa itse tuon kirjeen ja vie sen seuraavana päivänä tytölle. Tarinan mukaan tätä jatkuu kolmisen viikkoa, kunnes tyttö on valmis luopumaan nukesta tietäessään, että sillä on kaikki hyvin.
En tiedä, onko juttu Kafkasta ja nukesta varmasti tosi, mutta siihen kyllä viitataan anekdoottina useissa lähteissä – paljon vanhemmissa kuin tuo Austerin romaani. Romaanin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville kirjoittajat ovat siirtäneet anekdootin tapahtumat Guernseyn saarelle. Vaikka voihan olla, että tuo kertomus Kafkasta ja nukesta ei ole kirjoittajille tuttu. Joka tapauksessa tarina maailmanluokan kirjailijasta, joka keskittää luovuutensa ja aikansa yhden lapsen lohduttamiseen, on kaunis pyyteettömyydessään. Se kuvastaa hyvin Shafferin ja Barrowsin romaanin henkeä.
Tuiman kirjavinkkaus oli se impulssi jonka tähden tartuin kirjaan, joten kiitokset hänelle.
Olipa kiva, että rohkaistuit ja luit kirjan !
Tuosta romaanista löytää monta kirjallisuusviittausta, ja siksikin se on niin mahdottoman lempeä ja sympaattinen sekä: i – h a – n a.
Hmmm, aika harvoja kirjoja kutsun ihaniksi …
Tämän kirjeromaanin viehättävyys on myös siinä, että siinä kerrotaan aivan kamalistakin asioista, joita sodan aikana tapahtui (ja tapahtuuhan sitä kamalia asioita yhä). Se tuo tähän kirjaan sen kontrastin, joten en pitänyt sitä sillätavoin imelänä kuin nyt ylimakeata kakkua tai muuta nekkua nuoleskellassaan.
Catullus on roisi. Luin hänen runoistaan tehtyä kokoelmaa, vasta tuossa kolmikymppisenä, varmaankin oli Kemppisen käännöksiä, ja aika pontevia juttujahan ne olivat/ovat. Tuo kohta tässä romaanissa oli hyvin istuttettu, kuten moni muukin.
Kirjan kuvaama epä-akateemisuus oli hyvin virkistävää, koska ihmisten elämä sekä se miten toimivat toisiaan kohtaan oli teoksen eräs tärkeä viesti. Ei se, olivatko he lukeneita tai akateemisia vaan se, kuinka elää ja selvitä niissä olosuhteissa joissa olivat.
Ja kuinka kirjallisuus auttoikaan heitä !
Pitäisiköhän oikeastaan perustaa omaan kirjahyllyynkin IHANIEN kirjojen osasto…
Hirlii:
Olet oikeassa, juuri tuo sodanaikaisten tapahtumien kuvaus syventää kirjan sävyjä. Ei voi sanoa imeläksi, kun kuvataan natsien miehitystä.
Mutta kyllä minä silti jäin kaipaamaan jotain säröä tuohon kirjeenvaihtoon ja ihmissuhdekuvioihin. Esimerkiksi tuo Julietin hahmo jäi jotenkin omituiseksi: toisaalta vaikutti melko epäsovinnaiselta ja liberaalilta, toisaalta taas varoi parhaalle ystävällekään (Susanille) kirjoittamissaan kirjeissään edes mainitsemasta mistään intiimeistä tunteistaan jne. – Kyllä tuohonkin aikaan seksistä puhuttiin ja sitä harrastettiin, varsinkin juuri sodan jälkeen. Eivät ne suuret ikäluokat itsestään syntyneet. Ja luulisi suorasanaisen kirjailijanaisen paljastavan ystävälleen enemmän, tai edes vihjaavan haluistaan, jos ei teoistaan.
– ”Ihana”-sanaa käytin tarkoituksella, koska en käytä sitä kirjoista juuri koskaan, mutta tähän se sopii.
Kivan elämyksen olit kirjoittanut kirjasta, josta hyvin monet ovat pitäneet. Pitäneet juuri pienellä varauksella. Ne jotka kaipaavat hieman rosoa ja särmää, jäävät sitä tässä kirjassa paitsi. Minulle tämä oli lepoa ns. kovempien kirjojen välissä. Suloinen kirja!
Kyllä Catullus jää toiseksi Heli Slungalle, joka aloittaa: ”Tässä honeessa piti nussia…” Ja se on vasta aloitus. Lue Slungan Varjomadonna (Minerva).
Samaa mieltä: särmikkyys puuttuu, mutta ei kai sitä tarvitse kaikissa maailman kirjoissa olla.
Slungalta olen lukenut vain esikoiskokoelman, (Jumala ei soita enää tänne), ja kyllä siinäkin oli aika suorasanaista tekstiä. Pohjoissuomalaisesta kylästä annettiin sellainen kuva, että eipä taida kovin moni kokoelman lukija innostua sinnepäin muuttamaan. Täytynee vilkaista tuo Varjomadonna.
Jos suorasanainen naisrunoilija tarjoaa kaipaamaasi särmää, niin ehkä olet lukenut Marjo Isopahkalan runoja. Erityylistä kuin Slunga, mutta ilahduttavan rehellistä, omalla tavallaan hauskaakin.