Jokakeväisessä runonhimossani olen taas herkistellyt tuoreiden ja vähän vanhempienkin kokoelmien äärellä. Erityisesti eräs viime vuoden esikoiskokoelmista, Kristian Blombergin Puhekuplia (PoEsia), yllytti monta ajatusta liikkeelle talvikuukausien jähmeyttämässä aivokopassani, joten ehkä minun on aika rikkoa pitkään kestänyt blogihiljaisuuteni.
Blombergin runokokoelman nimi – Puhekuplia – soveltuisi jo sinänsä pienoisen esseen aiheeksi, sillä niin osuvasti se ilmentää runouden suhdetta ja vertautuvuutta mm. puheeseen, hengitykseen, hetkellisyyteen (tai: hetkisyyteen), moniäänisyyteen, kuvallisuuteen ja jopa graafisuuteen, typografiaan. – Lukijalle Puhekuplia-nimi tuo luultavasti ensimmäiseksi mieleen sarjakuvan. Sarjakuvamaisuus on kyllä läsnä useissa kokoelman teksteissä, mutta ”puhekuplamaisuuden” voi tulkita liittyvän runoihin paljon laajemminkin. Blomberg kirjoittaa (lainauksessa säkeet eroteltu vinoviivoin – alkuperäiset rivit runossa liian pitkät tähän blogialustaan):
Suu on tärkein ääntöelin: äänteet muodostetaan suuväylässä ja puhe kuplii/ uloshengityksessä. Siihen tarvitaan keuhkoja, mutta ihminen polttaa savukkeita/ kuin munuaispiiraita. Siihen tarvitaan keuhkoja. Hänellä on hyvät keuhkot ja tarkoitus/ pyhittää ja hänellä on tarkoitus selvittää kokemansa aavesäryn taustat
Puhe todellakin kuplii: ilmiön voisi todentaa yrittämällä puhua veden alla. Jokainen puhekupla sisältää jonkin merkityksen/ajatuksen, ja kuplaryöppy useamman – tai sitten vedenalainen puhuja yrittää huutaa sanottavansa. Kovin pitkään kuplia ei voi vedessä tietenkään tuottaa, jos ei hengitä välillä. Muodostuakseen ääni tarvitsee materiaa, ilmaa, jonka puhujan keuhkot imevät ympäristöstä.
Ajatus taas syntyy puhekuplien välissä: puhe itsessään on jo ajattelun lopputulos, monta sekunnin sadasosaa (ehkä kymmenystäkin?) aivojen sähkökemiallisia prosesseja jäljessä. Jos tämän viiveen haluaa pitää mahdollisimman pienenä, eli toisin sanoen puhuu nopeasti, myös ajattelun sattumanvaraisuudet ja sivupolut eksyvät puheeseen. Puhe ei ole enää suunniteltua ja loogisesti etenevää, vaan se muuttuu assosiatiiviseksi ja luovaksi: harkinnan puute (tässä tapauksessa myös positiivisessa mielessä) tuottaa puheeseen ennakoimattomia asetelmia ja uusia merkityksiä, jotka taas ruokkivat ajattelua. Ja tällaistahan runokin usein on, kuten tuossa edellä olevassa lainauksessa, jossa runon puhuja antaa ”kuplia” vapaasti assosioiden.
* * *
Blombergin kokoelmassa on aivan oikeitakin puhekuplia. Niiden kommentoiminen blogikirjoituksessa onkin hankala tehtävä. Perinteisestä rivityksestä (säkeet etenevät johdonmukaisesti ylhäältä alas) poikkeavien runoilijoiden kokoelmat typografisine tehokeinoineen ja muotokokeiluineen saattavat tuottaa vaikeuksia lukijoille – mutta runoista kirjoittavan ne vasta laittavatkin koetukselle. Jos haluaa analysoida/tulkita (tai ylistää/kritisoida) esimerkiksi kollaasitekniikalla toteutettua runosivua, ei pelkkä kertominen riitä, vaan pitäisi myös kyetä näyttämään, mistä oikein puhuu. Ja se ei oikein onnistu perinteisellä ”naputtelenpa tähän parin rivin lainauksen”-tyylillä – etenkään jos teksti koostuu puhekuplista.
Tässä tapauksessa pelastukseksi koituu kustantajan julkaisuperiaate: Blombergin kokoelma on vapaasti selattavissa pdf-tiedostona Poesian sivuilla, joten mahdollinen lukija voi käydä siellä ihmettelemässä runojen antia.
”Puhekupla-runoja” löytyy mm. sivuilta 20 –21. Niiden graafinen ilme on kömpelö: taitto-ohjelman valmistyökaluilla tehdyt kuplat muistuttavat turhankin paljon lukuisista PowerPoint-esityksistä, joiden tylsää sisältöä luennoitsijat ovat yrittäneet piristää puhekuplilla. Toisaalta esimerkiksi sivun 20 runossa (vai pitäisikö puhua tekstistä?) vaikutelma on onnistuneella/onnistuneellakin tavalla hämmentävän vieraannuttava. Puhekuplissa olevien lauseiden keinotekoisuus ja irrallisuus korostuvat: vaikka kuplat ovat moniäänisyydessään samassa tilassa ja osa niistä limittäin toistensa päällä, eivät ne kuitenkaan vaikuta kommunikoivan toistensa kanssa. – Runo on sarjakuvamainen, mutta nyrjähtäneellä tavalla. Aivan kuten Blombergin koko kokoelmakin kulkee kokeellisuudessaan runoperinteen valtavirrasta poikenneena/horjahtaneena/ulospyristelevänä. Runossa Taskulamppu lähestytään tunnelmaa, johon lukija Blombergin tekstejä selaillessaan ajautuu:
Silloin satujen taskulamppu valaisi maailmaa vain vähän
kuin halu löytää ratkaisu, kuin mahdollisuus tuntea,
eikä aavistanut miten rikkonaista kaikesta tulee,
miten kaikki alkaa tapahtua
eri aikaan, eikä missään
ole sarjakuvien terävärajaista ja neliväristä mieltä,
tekstilaatikkoa joka kertoo miten jokin on.
Selittävää tekstilaatikkoa saattaa lukija kaivata esimerkiksi runon Avignonin naiset kohdalla: mistä Avignonista runossa oikein kerrotaan? – Pablo Picasson kuuluisaan maalaukseen (kuva maalauksesta esim. täällä) viittaava runo on kokoelman viimeinen. Modernin taiteen historiassa Picasson maalaus on tärkeässä asemassa, sillä siinä harpotaan kubismin ensiaskeleita ja muutenkin irtiottoa perinteiseen esittämistapaan. Kuvan viisi alastonta naista eivät ole mitään sensuelleja naisobjekteja vaan kulmikkaasti kuvattuja hahmoja, jotka olemuksellaan haastoivat oman aikansa taideyleisöä ajattelemaan uudella tavalla. Maalauksessa esiintyvät naiset ovat prostituoituja: taulun nimi tuleekin Barcelonassa sijaitsevasta samannimisestä kadusta, jonka varrella olleesta bordellista Picasso löysi mallinsa.
* * *
Picasson maalauksen nimeen liittyykin herkullinen väärinymmärtämisen mahdollisuus, sillä barcelonalaista huorakatua huomattavasti tunnetumpi on ranskalainen Avignon – kaupunki, jonne paavin asemapaikka siirtyi väliaikaisesti 1300-luvulla. – Tätä yhteyttä Blomberg hyödyntää runossaan, mutta lukija ei jujua oivalla, jos hän ei tunne taidehistoriaa ja maalauksen taustoja riittävän hyvin:
Avignonin keskiaikaisessa labyrintissä
on helppo unohtaa.
Pyhässä kaupungissa on helppo kulkea,
helppo eksyä.
Sekä Avignon että Barcelonan vanha kaupunki ovat labyrinttimaisia ja keskiaikaisia, vanhempiakin. Mutta kummassa kaupungissa runo suunnistaakaan, bordellissa vai paavin palatsin juurella? Puhutaanko lihan vai hengen alttarista, maksetusta seksistä vai selibaatista? ”Labyrintissä” ja ”pyhässä kaupungissa” kulkemisen mahdollisia metaforia tuskin tarvitsee selventää. – Ja kumpaan Avignoniin runon puhuja viittaakaan todetessaan:
Avignonissa ”oman” ”elämäni” ”aika” ”paljastui” ”erilaiseksi”
Itselleni tulee Blombergin runosta mieleen situationistit, lähinnä 60-luvulla vaikuttanut yhteiskuntakriittinen taideliike, joka taidetempauksissaan tarkoituksella ”väärinkäytti” karttoja: heidän kerrotaan mm. suunnistaneen Saksan maaseudulla Lontoon kartta apunaan. Ideana oli paljastaa kaupunkirakenteen omituisuuksia. Vastaavalla tavalla huorakadun rinnastuminen paavinistuimeen tuottaa monenlaisia mielleyhtymiä.
Toki tämä Picasson maalauksen nimen kaksoismerkityksellä leikittely voi taas olla omaa ylitulkintaani. Puolustukseni sanottakoon, että Blombergin kokoelma houkuttelee lukijaa ”runopeleihin”, ”kielileikkeihin” ja ”tulkintailoitteluihin”, sillä siinä useat runot ja runosäkeet – jopa yksittäiset ilmauksetkin – on rakennettu niin, että merkitykset ja runokuvat eivät ole pysähtyneitä vaan liikkuvia, vaihtelevia.
Itsestäänselvyys tämä on paljon runomateriaa sisältävien kollaasimaisten runojen kohdalla, mutta jopa runokokoelman otsikoistakin löytyy liikettä. Esimerkiksi eräs viiden runon sarja on nimetty:
Halu
matkustaa
edes takaisin 1–5
Niin, onko kyse a) ”halusta matkustaa edes takaisin”, b) ”halusta matkustaa edestakaisin”, c) ”halusta, joka matkustaa edes takaisin” vai d) ”halusta, joka matkustaa edestakaisin”? Kieliopillisesti ymmärrettynä tietysti vaihtoehdoiksi jää a ja c, mutta jos kirjoittaja todella olisi halunnut välttää väärinymmärtämisen herkullisen mahdollisuuden, hän olisi kirjoittanut edes-sanan selvyyden vuoksi edelliselle riville. Ja sitä paitsi, ääneen luettuna edestakaisin ja edes takaisin kuulostavat miltei samalta. – Kyseessä onkin eräänlainen pupuankka-efekti (eräs kouluesimerkki visuaalisista illuusioista on pupuankka, jossa samassa kuvassa voi halutessaan nähdä joko pupun tai ankan – tästä on useita muunnelmia , eräs löytyy täältä). Oma haluni kyllä herpaantui kulkiessani edestakaisin noita viittä runoa ja yrittäessäni miettiä, onko kyse ”matkustavasta halusta” vai ”halusta matkustaa”. Edestakaisuudesta tulin kyllä aika vakuuttuneeksi – mutta tämänkin voi lukija itse tarkistaa tuolta pdf-tiedostosta, sivuilta 23 –28!
* * *
Toinen ongelmallinen (tai eihän tulkinnan ongelmallisuus mikään ongelma runossa ole, vaan tervetullut seikkailu) otsikko on neljännen (kokoelma jakautuu kahdeksaan osaan) osan nimi:
”… kuin esinettä.”
Tuo neljännen osan nimi muistuttaa erehdyttävästi yläkoulussa teettämiäni runon kirjoittamiseen verrytteleviä alkutehtäviä. Yhdessä tehtävässä on juuri tuollaisia ”… kuin esinettä”-tyylisiä lopetuksia, joihin on tarkoitus keksiä omaperäisiä aloituksia. – Blombergin kokoelmassa tuo otsikko on yksinään oikealla sivulla, ja saman aukeaman vasemmalla sivulla on 11 rivistä koostuva runo, jossa lähes jokaisen rivin loppuun voisi (enemmän tai vähemmän) luontevasti lisätä ”… kuin esinettä”. Ajatukseni harhailee, ja luen otsikon jatkoksi jokaiseen runon riveistä. Esimerkiksi (säkeet poimittu alkuperäisestä runosta yksittäin, väleistä puuttuu rivejä):
”kaksi vuorokautta aiemmin kuljin linja-autolla … kuin esinettä”
”kaksoisikkunan välissä oli keuhkollinen vettä … kuin esinettä”
”tuijotin sen laiskaa loiskis liikehdintää … kuin esinettä”
”nojaan selkääni menosuuntaan … kuin esinettä”
”maisema liukuu ulos kallosta kuin muisti … kuin esinettä”
Saako näin tehdä? Saako lukija käyttää tekstiä kuin työstettävää materiaalia ja yhdistellä mielivaltaisesti asioita? Miksipä ei, tuskin siihen tarvitsee kysyä runolijalta lupaa. Varsinkaan Blombergin kokoelmaa luettaessa, sillä Puhekuplia-kokoelmaan leikki on tavallaan jo kirjoitettu sisään, hyväksytty siinä vaiheessa, kun tekijä itse on alkanut venyttää runouden rajoja ja leikkiä kielellä.
* * *
Viime vuoden puolella Helsingin Sanomien kriitikko Jukka Petäjä sohaisi suomalaisen runouden uuden polven lyyrikkopesää kärkevällä kirjoituksellaan. (Ja jos haluaa tutustua Petäjän kirjoituksen synnyttämään keskusteluun netissä, linkkejä löytyy PoEsian sivuilta.) Blombergin kokoelma oli yksi viidestä Petäjän kovin sanoin arvostelemasta esikoisteoksesta. En usko, että kritiikki tuli täysin yllätyksenä Blombergille. Taideinsituutioiden logiikkaan on aina kuulunut se, että vallitseva (ja valtamedian) taidekäsitys on jossain määrin konservatiivista. Puhekuplia siirtyy runoutena eräänlaiselle harmaalle alueelle, jossa arvottaminen riippuu paljon lukutavasta: perinteisemmän runon vastaanotolle on olemassa runsaasti toimintamalleja/arvottamisen mittareita, joihin kriitikko voi peilata omaa suhtautumistaan – mutta rajoja rikkovan, kokeellisen runouden maasto on kritiikille avoin pelitila.
Oma asenteeni matkassa Puhekuplia-kokoelman tarjoamaan runokokemukseen oli avoin ja kiinnostunut, elämyshakuinen. Se kannatti, nautin Blombergin oivaltavasta kielestä ja tekstien sisältämistä ajatuksia herättävistä, hämmentävistäkin merkitysten yhteentörmäyksistä. – Samalla kuitenkin mietin, että kyllä Puhekuplia-kokoelman voi halutessaan lukea kehnonakin runoutena. Se on kokonaisuutta ajatellen melko sekavalta vaikuttava moninaisten tekstilajien ja tyylien potpuri, jonka sisällöllinen anti ei varmastikaan kaikkia tyydytä. Monessa kohdassa syntyy vaikutelma, että oleellisinta on se, miten asiat esitetään – tekstin sisältö (tai sanoma, jos tässä nyt sellaisen peruslattean ja supervanhoillisen sanan edes uskaltaa sanoa) ei ole niin tärkeää. Kieli muuttuu viestinnän välineestä kikkailuksi (toisaalta se taso kielessä on aina läsnä) – luultavasti monia se ärsyttää. Ja tottahan on, että pornografiset sutkaukset siellä täällä tekstin lomassa voi tulkita huonoksi mauksi, teinipoikamaiseksi keskenkasvuisuudeksi.
Tuosta listasta itse ottaisin esille sekavuuden. Kokoelma olisi luettavampi, jos tyylien kirjo olisi niukempi. Silloin niiden painoarvokin kasvaisi: nyt esimerkiksi mainio Kielisuudelma jää yksinäiseksi lajissaan – sen olemassaolon ja idean voisi oikeuttaa paremmin konservatiivisempikin lukija, jos rinnalla olisi pari muuta vastaavanlaista koko aukeaman kattavaa visuaalisia tehokeinoja hyödyntävää runokollaasia.
* * *
Keväistä romantiikkaa Blombergin kokoelmasta on turha hakea, mutta yksittäisiä kauniita lauseita etsivä löytää. Itseäni heläytti eräskin kohta tai oikeastaan kohtaus, joka runokielen tasolla on sopivasti hämärretty – ja silti tilanne ja siihen liittyvä tunnelma välittyy, vaikka en ole ihan varma, mistä siinä oikein on kyse:
haluaisin astua eteesi luontevasti kuin loppusointu
jolloin ajatus yhtä paljon vain syntyisi
kuin olisi ajatus
ja ajatus
että jos
sanoisit ei, hei
ei se mitään, se oli vain ajatus
joka työntyi kielen voimalaan kuin tuuli …
jäljen ääni 
En ehtinyt vielä kuin vilkuilla itse teosta josta puhut.
Sellainen tuntu on kyllä tullut, että runoja kirjoitetaan ja niitä luetaan nyt taas pitkästä aikaa enemmän kuin pitkään aikaan. Runouden noususuhdanne, ainakin nimikkeiden määrässä, alkoi jo 90-luvun puolella, kun turkulaiset ja helsinkiläiset nuoret runoilijat haastoivat toisiaan.
Sitten tuli vähän hiljaisempaa, kunnes parina viime vuonna kirjoja on tullut oikein enemmänkin. Voi olla että meille tuli kaksi sukupolvea runoilijoita yhtä aikaa.
Olet onnekas kun saat puhua runoista nuorille ihmisille. Tiedän, ei se aina ole helppoa, silti en voi ajatella muuta kuin että olet onnekas.
Joku aina saa opettajienkin puheesta jotain itselleen tärkeää, vaikka yläkoulu on varmasti yläkoulu aina ja ikuisesti. Kyllä siellä ajattelijoitakin on.
Mitä tulee kirjallisuuden kritiikkiin, niin kriitikoiden ongelmana tuntuu olevan sekin, että kun isot kustantamot ovat vähentäneet (no, en tiedä onko vähennys ollut absoluuttista, niin kuitenkin sanotaan) runojen kustantamista, niin sitten nuoret ovat ottaneet kustantamisen omiin käsiinsä.
Niin minusta pitääkin tehdä, mutta jos itse kustantaa, niin voi olla että kustannustoimittaminen jää vähemmälle. Tätä nimenomaista tapausta pitää vielä tutkailla. Kiitos postauksesta!
Book on demand -kustantaminen piristää runouden kenttää, mutta on siinä riskinsäkin, nimittäin juuri tuo mainitsemasi kustannustoimittamisen rooli. – Tosin vaikka viimeisen parin vuoden aikana nimikkeitä on tullut paljon esimerkiksi PoEsialta ja ntamolta, ei se välttämättä tarkoita sitä, että teosten toimittamisessa lipsutaan. Ainakin PoEsian suhteen olen luottavainen, aika monta teosta on tullut luettua ja ihan kelvollisia ovat olleet.
Ntamon kohdalla kyllä tahti hirvittää – en ole kuitenkaan niin montaa kokoelmaa kyseiseltä kustantamolta lukenut, että uskaltaisin ”nippukritiikinomaisesti” todeta jotain yleispätevää. Mutta terve järkikin sanoo, että inflaation vaara on olemassa, jos melko pienillä resursseilla julkaistaan paljon teoksia.
Suuri määrä saattaa kuitenkin selittyä sillä, että nyt tavallaan kanava on aukaistu: on olemassa paljon käsikirjoituksia/runoilijoita, jotka ovat bumerangin lailla kiertäneet kustantamoja kelpaamatta mihinkään. On siis mistä valita – ehkä ajan kanssa tämä nyt runsaalta vaikuttava uuden runouden virta tasaantuu, normalisoituu.
– Yläkoulu on aika raskas paikka opettaa. Keskimäärin kirjallisuus kiinnostaa nuoria vielä vähemmän kuin kielioppi (pienemmän pahan pointti: kielioppi tarkoittaa VAIN tehtävien tekoa, mutta kirjallisuus lukemista – ja sitä nykynuori välttelee keinolla millä hyvänsä). Lähestyminen kirjallisuuteen vaatiikiin muunlaisia tulokulmia: vaikka kirjat eivät kiinnosta, niin tarinat, tunteet, jännitys, fantasia, oudot jutut, sanaleikit jne. kyllä kiinnostavat. Runouden käsittelyyn on tässä pieni pelivara – yleensä se ei kyllä mitenkään erinomaisesti onnistu, vaikka päällään seisoisi, mutta joskus voi jonkin ryhmän kohdalla koittaa tähtihetki.
Ja se tähtihetki runouden käsittelyssä löytyy yllättävän usein juuri jonkin kokeellisen runon ihmettelystä. Rajojen rikkominen vapauttaa kokeilemaan kieltä itsekin, madaltaa kynnystä omaan tekemiseen. Esimerkiksi kuvarunojen kirjoittaminen voi muodostua ihan hauskaksi kokemukseksi vaikkapa kasiluokkalaisten kanssa, vaikka lopputulokset eivät niin ihmeellisiä olisikaan …
Kiitos tästä hirmu kiintoisasta tekstistä!!! :) Oletko vielä lukenut Nuoren Voiman uutta Runous-numeroa! Suosittelen jos saat käsiisi jostakin, lehdessä on mielenkiintoisia esseitä runon kirjoittamisesta, esim. Panu Tuomelta ja Marianna Kurtolta.
Jaa, kävinpä tänään kirjamessuilla Jyväskylässä ja jopa Nuoren voiman pisteessäkin, mutta en huomannut katsoa lehtien antia. Oli niin paljon eri näytteilleasettajia ja kiinnostavia kirjoja, että perinteinen vauhtisokeus iski enkä enää nähnyt puita metsältä. Nuoren Voiman syksyisen kritiikki-ekstran kuitenkin ostin, kiinnostava.
Täytyy vilkaista, saahan tuon Runous-numeron muualtakin.