Taas tuli koettua kirjallisuuden saralla jotakin uutta ja ällistyttävää: lammasdekkari! Leonie Swannin Murha laitumella (2005, suom. Helen Moster, 2007, WSOY) on hämmentävä lukukokemus. Usein varsin erikoisiakin tieteis- tai fantasiakirjoja lukiessaan alkaa vähitellen tottua kirjan erikoiseen fiktiiviseen maailmaan ja sen lainalaisuuksiin. Tämän lammasdekkarin kohdalla niin ei käynyt, vaan huomasin aina tarttuessani kirjaan pienen tauon jälkeen uudelleen miettiväni, mitä ihmettä oikein olen lukemassa.
Kirja alkaa siitä, kun lammaslauma löytää paimenensa murhattuna laitumelta. Mikäli kyseessä olisi aivan tavalliset lampaat, niin ne kenties jatkaisivat vain ruohon pureksimista ja suhtautuisivat välinpitämättömästi ruumiiseen. Mutta kyseinen lammaslauma ei olekaan tavallinen, päinvastoin. Se on sangen poikkeuksellinen: paimen (joka nyt on siis murhattu) on esimerkiksi lukenut heille joka ilta kirjoja, pääasiassa romanttista viihdekirjallisuutta mutta myös dekkareitakin. Niinpä näillä lampailla on mielikuvitusta, ja he osaavat tehdä myös (melko) pitkälle meneviä päätelmiä.
Mutta neiti Maple ei ollut vielä osallistunut keskusteluun. Nyt se sanoi: ”Eikö teitä yhtään kiinnosta , mihin hän kuoli?”
Sir Ritchefield katsoi ihmeissään. ”Hän kuoli lapioon. Et sinäkään olisi hengissä selvinnyt; semmoinen rautajötikkä mahassa. Tietysti hän kuoli.” Ritchfieldiä kylmäsi.
”Ja mistähän se lapio on peräisin?”
”Joku tökkäsi sen häneen.” Sir Ritchfieldin mielestä asia oli loppuun käsitelty, mutta Othello, lauman ainoa musta lammas, alkoi yhtäkkiä osoittaa kiinnostusta ongelmaa kohtaan. ”Se on voinut olla vain ihminen – tai erittäin iso apina.”
Edellisen keskustelun kaikki osapuolet ovat tietenkin lampaita. Heistä viisain on neiti Maple, lammaslauman oma neiti Marple -hahmo. Nimi on tietysti heidän originellin paimenensa antama. Paimen on muutenkin nimennyt lampaitaan kirjallisuuteen ja historiaan viitaten. Ja kirjan kansitekstien esittelystä voi lukea, että Swann on opiskellut englantilaista kirjallisuutta, joten lampaat tuskin ovat saaneet kirjallisia hienoja nimiään sattumanvaraisesti. Varsin kiinnostava on Melmoth, laumasta omille teilleen lähtenyt kulkija, joka on salaperäinen ja elämänfilosofiaa pursuava hahmo. Kauhukirjallisuudesta löytyy romantiikan aikakauden klassikko nimeltä Melmoth the Wanderer (1820), irlantilaisen Charles Robert Maturinin romaani, joka kertoo paholaiselle sielunsa myyvästä miehestä. Mies päätyy kuljeskelemaan epätoivoisena, sillä hän tietää olevansa tuomittu Helvettiin. Ainoa toivo on, että joku vaihtaisi osaa hänen kanssaan. – Lammasdekkarinkin Melmoth on jollakin tapaa demoninen hahmo, ikuinen vaeltaja.
Toinen lauman erikoisuuksista on nelisarvinen Othello, lauman musta lammas: selkeä viittaus Shakespearen samannimisen näytelmän päähenkilöön. Shakespeareen mahdollisesti viittaa myös Cordelia (kuninkaan tytär näytelmässä Kuningas Lear). Historiasta löytyy esikuva tietysti Ramses-nimiselle lampaallekin ja miksei myös Zora-nimiselle lauman ainoalle sarvekkaalle naaraslampaalle: Rote Zora – Länsi-Saksassa 1970-luvulla vaikuttanut äärifeministinen järjestö. Ja kun Leonie Swann on berliiniläinen kirjailija, tuskin hän Zora-nimeä käyttäisi vahingossa. (En tunne tuon Zora-nimen alkuperää, mutta esim. Zadie Smithin romaanissa Kauneudesta Zora on keskeinen henkilö, perheen varsin feministisesti ajatteleva tytär).
Miten ihmeessä lampaat voivat ratkaista rikoksen? – Hieman samanlaisilla metodeilla kuin neiti Marplekin Agatha Christien romaaneissa: tarkkailemalla vaivihkaa epäiltyjä, hiiviskelemällä nurkissa ja kuuntelemalla juoruja. Vaikka lampailla on tässä tehtävässä monta puutetta ja ongelmaa, on heillä kuitenkin pari vahvuuttakin. Ensinnäkin, heidän lähellään kukaan ei osaa varoa sanojaan. Toiseksi, tarkalla hajuaistillaan he kykenevät huomaamaan, milloin joku on peloissaan ja milloin taas joku valehtelee – valheenpaljastin nenässä, siis. Ja kolmanneksi: he muodostavat lauman, joka pystyy jakamaan tehtäviä ja saamaan siten varsin paljon asioita selville.
Tapahtuneen murhan lisäksi lampailla on muitakin ongelmia ratkottavanaan, kuten se, että heillä ei ole enää paimenta. He joutuvat myös kohtaamaan omia pelkojaan, sillä tiedusteluretket kylään eivät ole täysin mutkattomia hankkeita. – ”Murhatutkimuksen” lisäksi Murha laitumella sisältääkin paljon lampaiden elämäfilosofisia pohdintoja (mm. laumasta, paimennettavana olemisesta ja vapaudesta) sekä tietysti hauskaa koomisuutta lampaiden yrittäessä ymmärtää ihmisten toimintaa ja kokemusmaailmaa.
Omituinen ja omalla tavallaan kiinnostavakin kirja – paino kuitenkin sanoilla ”omituinen” ja ”omalla tavallaan”. Ei todellakaan paras lukemani dekkari, mutta ehdottomasti paras lukemani lammasdekkari… Nyt huomaan kirjoittaneeni kirjan lampaista samalla tavalla kuin kirjan kertojankin: ”hän”- ja ”he”-pronomineja käyttäen. Voi olla, että tämän kirjan lukeneet ajattelevat tahtomattaankin lampaista eri tavalla kuin ennen – minä ainakin. ”Määää” saattaa merkitä paljon enemmän kuin voisi kuvitellakaan …
Mielenkiintoisia huomioita noista nimistä! Nimen alkuperä tuo kyllä Melmothiin uutta ulottuvuutta. Myös Zora saa lisää merkityksiä tuota taustaa vasten.
Odotan myös innolla sitä seuraavaa kirjaa, sillä pidin paljon siitä, miten kirja loppui. :)
Saksalaisista kirjan esittelyistä sain sen käsityksen, että seuraava romaani ei ole niinkään dekkari vaan trilleri. Tosin nuo nyt ovat kovin sekoittuvaisia genrejä nykyisin. Murha laitumella edusti kuitenkin enemmän perinteistä arvoitusdekkaria – tai sen parodiaa.
Hmm, mielenkiintoista. Lammastrilleri kuulostaa ehkä vielä erikoisemmalta kuin ajatus lammasdekkarista. Kirjan esittely on kuitenkin todella lupaava. :)