Elokuun myydyin käännösromaani oli (HS 14.9.) Stieg Larssonin Millennium-trilogian päätösosa Pilvilinna joka romahti (2007, suom. Marja Kyrö, 2008, WSOY). Dekkaritrilogia on melko mittava: 1800 sivua veikin jonkin aikaa elämästäni, mutta olin luku-urakan jälkeen lopulta tyytyväinen siihen, että ahmaisin kirjat kerrallaan. En ole koskaan pitänyt jatko-osien odottelusta. Ja vaikka Larssonin teoksissa on omat notkahduksensa – välillä turhaa pyörittelyä ja varsinkin toista osaa olisi voinut karsia reippaasti – oli tarina henkilöhahmoineen mielenkiintoinen, viihdyttävä ja mukaansa tempaava. – Larssonin trilogian suosio perustunee siihen, että vaikka siinä käsitelläänkin yhteiskunnallisia ongelmia, poikkeaa lähestymistapa muuten ruotsalaisesta dekkariperinteestä.
Trilogia kertoo tutkivasta journalistista Mikael Blomkvistista, joka pyrkii tutkimaan asioita pintaa syvemmältä ja tuomaan totuuden esille arkaluontoisistakin asioista – etenkin silloin, kun muut toimittajat eivät sitä osaa, uskalla tai halua tehdä. Apunaan hänellä on erikoislaatuinen nuori nainen, Lisbeth Salander, joka on muistinero, luonnonlahjakkuus matematiikassa ja ylivertainen hakkeri. Lisäksi Lisbethilla on erittäin vaikea luonne: hän on synkkääkin synkempi, epäsosiaalinen ja tunnetiloiltaan arvaamaton. Tässä kompleksisessa henkilöhahmossa on kieltämättä vetovoimaa: ilman Lisbethia Larssonin trilogiasta ei varmastikaan olisi tullut myyntimenestystä.
Ensimmäisessä osassa (Miehet jotka vihaavat naisia, 2005, suom. Marja Kyrö, 2006, WSOY) Blomkvist on saanut tuomion kunnianloukkauksesta tekemänsä paljastusjutun takia. Hänen esittämänsä syytteet erästä ruotsalaista teollisuusmogulia, Wennerströmiä, kohtaan ovat kyllä oikeutettuja, mutta todisteet puutteellisia. Blomkvist saa kuitenkin mahdollisuuden pelastaa maineensa, sillä hänelle tarjotaan apua yllättävältä taholta. Vastapalvelukseksi pitävistä todisteista Wennerströmin jutussa hänen on selvitettävä erään naisen mystinen katoaminen yli 40 vuotta aiemmin. – Jutun edetessä hän tapaa Lisbethin, joka alkaa avustaa Blomkvistia tämän tutkimuksissa. Ja lopulta päästäänkin jäljittämään sarjamurhaajaa.
Toinen (Tyttö joka leikki tulella, 2006, suom. Marja Kyrö, 2007, WSOY) ja kolmas (Pilvilinna joka romahti) osa kuuluvat kiinteästi yhteen – jo julkaisuteknistenkin syiden takia tarina on ollut pakko jakaa kahtia, sillä muuten kirjasta olisi tullut liian paksu. Blomkvist alkaa selvitellä toimittajakollegoineen laajaa seksikauppaa ja Lisbeth omaa menneisyyttään. Nämä kaksi asiaa kietoutuvat toisiinsa, ja syntyy melkoinen juonisoppa, jonka selvittämisestä kunnialla loppuun saakka täytyy nostaa Larssonille hattua.
Larssonin kirjat poikkeavat modernin dekkarikirjallisuuden valtavirrasta, jossa ihmisten hyvyyteen uskonsa menettänyt komisario ratkoo väkivaltarikoksia. Tällainen komisario tekee vain työnsä eikä saa kiitokseksi muuta kuin kuukausipalkkansa ja haukut vaimoltaan jatkuvien ylitöiden takia (ellei vaimo ole jo ottanut eroa). Blomkvist ei kuitenkaan ole poliisi vaan toimittaja, eikä hänen kohdallaan ole kyse pelkästään velvollisuudentunteesta tehdystä työstä vaan pelistä, jossa palkintona on totuuden julkistaminen – sekä maine ja taloudellinenkin hyöty. Lisbethin motiivina taas on viha naisia alistavia pahiksia kohtaan ja henkilökohtainen kosto, toki myös mahdollinen taloudellinen menestys tyydyttää.
Larssonin teosten nautittavuus piileekin juuri siinä, että ne puhuttelevat aikuislukijaa yhteiskunnallisesti ajankohtaisilla mediakritiikki- ja ihmiskauppa-aiheillaan, mutta samalla lukija voi alitajuisesti kokea tyydytystä naiivilla ja lapsenmielisellä tavalla hyvän voittaessa pahan 6-0. Vaikka Mikaelilla ja Lisbethilla onkin melkoisia vastustajia ja vastoinkäymisiä, selviytyvät he kohtuullisen helposti vaikeuksista. Ja kun vastus kirjasarjan toisen osan lopussa alkaa vaikuttaa ylivoimaiselta, tulee kirjaan jopa ihmesadun piirteitä, mikä kyllä hieman vesittää tarinan uskottavuutta.
Satuja Millennium-trilogia lähenee siinäkin, että Mikael ja Lisbeth saavuttavat tavoitteensa muilla keinoilla kuin normaalilla raskaalla ja laaja-alaisella poliisityöllä: he käyttävät vippaskonsteja ja taikakaluja, aivan kuten satujen sankarit. Lisbeth on hakkerina niin ylivertainen, että hän pystyy murtautumaan kenen tahansa tietokoneelle/sähköposteihin/tietojärjestelmiin. Melkoinen etu. Lisäksi Lisbethilla on käytössään ”taikakaluja”, eli turvallisuusalan huipputeknologiaa: pikkuruisia kameroita, kuuntelulaitteita jne. Saduissa nämä tietysti olisivat maagisia esineitä, joiden avulla sankari/sankaritar saisi etulyöntiaseman vihollisiinsa. Vaikka Lisbeth esitetään jonkinlaisena anarkolesboaspergeranorektikkofeministipsykohakkerina, tulee hänestä silti mieleen suositun fantasiasarjan päähenkilö Artemis Fowl: tietokoneet ja tekniset laitteet täysin hallitseva lapsinero, jonka pyrkimysten toteutumista lukija voi vain ihaillen seurata.
Teosten pahikset ovat todella pahoja, mikä Millennium-trilogian arvomaailmassa tarkoittaa sitä, että jos pahis ei ole itse sotkeutunut lapsipornopiireihin, niin ainakin hänen tietokoneeltaan löytyy aiheesta materiaalia. Tässä kohdin kysymyksiä herättää Mikaelin ja Lisbethin suhde: Mikael on keski-ikäinen, Lisbeth taas häntä parikymmentä vuotta nuorempi. Ja vaikka Lisbeth onkin reilusti yli kahdenkymmenen, näyttää hän kuitenkin pukeutumistyylinsä, pienen kokonsa ja poikatyttö-lookinsa takia alaikäiseltä. Hmmm … Tämän dilemman kirjailija on ratkaissut siten, että Mikaelilla on seksisuhteita myös itseään vanhempiin naisiin – siten hän osoittautuu normaaliksi heteroseksuaaliksi mieheksi, jota kiinnostaa ensisijaisesti naiset, ei heidän ikänsä. – Toisen osan alussa 24-vuotias Lisbeth puolestaan viettelee 16-vuotiaan opiskelijapojan. No, eipä kai tuossakaan mitään hämminkiä ole, tuskinpa teinipoika kokemusta mitenkään erityisen traumaattisena pitää.
Seksuaalisuus ja siihen liittyvät suhteet ovatkin varmasti yksi Millennium-trilogian suosion salaisuuksista: Mikael heilastelee joka kirjassa jonkun naisen kanssa (useampienkin) – ei kuitenkaan machomaisesti, vaan jokanaisen hellänä ja ihanteellisen empaattisena unelmarakastajana. Nämä satunnaiset suhteet eivät myöskään aiheuta pahaa mieltä kenelläkään, sillä kaikki Mikaelin kumppanit ovat vapaita. Myös Erika, hänen toimittajakollegansa, joka elää vapaassa (!) suhteessa aviomiehensä kanssa. Aviomies on homo, Erika taas tarvitsee Mikaelia: ja kaikki suvaitsevat kaikkien touhut eikä ketään harmita! – Kuvion kruunaa se, että Lisbeth on biseksuaali: näin saadaan juoneen mukaan tyttöjenkin välistä ystävyyttä.
Siinäpä riittää vakiintuneessa parisuhteessa elävälle suomalaislukijalle pohtimista: kyllä voi elämä olla ihmeellistä Ruotsissa.
Joka tapauksessa pidin Millennium-trilogiasta. Alussa kommentoimani ajoittainen turha rönsyily tarinassa annettakoon anteeksi, sillä kirjailijan ja kustannustoimittajan yhteistyölle ei juurikaan jäänyt aikaa: Larssonin teokset ovat postuumisti julkaistuja, sillä hän kuoli äkillisesti sydänkohtaukseen ennen kuin yhtäkään teosta oli julkaistu. Onneksi kolme käsikirjoitusta oli valmiina. – Ja jos ”satumaiset piirteet” juonessa arveluttavat, niin kyllä kirjasarjan esittelemistä ongelmista ja yhteiskuntakritiikistä löytyy rosoa. Joka tapauksessa viihdyttävää vaihtelua Mankellin, Edwardssonin, Nesserin yms. ruotsalaisten dekkarisaurusten kertomuksille.
jäljen ääni 