Anna-Leena Härkösen Ei kiitos (Otava, 2008) kertoo Helistä, joka vonkaa tietokoneen äärellä aikaansa viettävältä (opettaja!)mieheltään Matilta seksiä – mutta tuloksetta. Niinpä nainen päättää hakea helpotusta muualta – ja onnistuu. Parasta antia kirjassa on mielestäni huumori ja nasevat dialogit, mutta muuten se ei mielestäni ole mitenkään erityinen: paitsi siinä suhteessa, että se sai minut aktivoitumaan.
Tässä vaiheessa mahdollinen lukijani ehkä tekee sellaisen johtopäätöksen, että tuo ”toiminta” viittaisi petipuuhiin. Ei nyt sentään, vaan se liittyy videonauhuriin, esineeseen, jossa tiivistyy romaanin kertojan miehen saamattomuus ja passiivisuus:
Sängyn alta pilkistää rikkinäinen videonauhuri, jota Matti ei saa vietyä kierrätyskeskukseen, kaatopaikalle eikä mihinkään. Se on ollut siellä puoli vuotta pölyä keräämässä. Jaksaisin minä sen itsekin pois viedä. Käsivoimia löytyy, mutta motiivia ei. Jos talossa on mies, hänelle kuuluvat videon kuljettelun tyyppiset hommat. Potkaisen rakkineen syvemmälle, kokonaan pois näkyvistä.
Videonauhurista riidellään kotona, ja Heli nurisee siitä myös ystävälleen. Lopulta Heli heittää sen ulos. – Jossakin vaiheessa lukiessani kirjaa tajusin, että myös meidän sänkymme alla on videonauhuri. Se oli otettava pois hyllykön alatasolta, koska kuopuksemme on parhaassa ryömimisiässä ja erityisen kiinnostunut lähinnä kaikesta, mikä on korkeintaan 30-40 sentin korkeudella lattiasta.
Tuo Härkösen romaanin videonauhuri-kuvaus oli isku vyön alle. Oli pakko toimia heti. Kannoinkin sängyn alta videonauhurin eteiseen odottamaan siirtoa eteenpäin. Siinä se on nyt nököttänyt noin vuorokauden – puolisoni luultavasti toteaisi tässä kohdin: ”Ja jos Penjamista riippuu, niin eteisessä se on vielä puolen vuoden päästäkin.”
– Se on kuitenkin hieman liioittelua, vaikkakin pojan sukset vein työpöydän vierestä varastoon vasta elokuussa koulun jo alettua, mutta kuka niitä vanhoja muistelee. Sitä paitsi, on vain hyvä, kun ei turhia hätäile: esimerkiksi olohuoneeseen ”unohtunutta” vieraspatjaa tarvitsee usein jo kuukauden tai parin kuluttua, kun joku tuttu tulee taas kylään.
Tällä kertaa aion kuitenkin olla ripeä, sillä tuo Härkösen romaanin mieskuvaus vihlaisi melko ilkeästi mahanpohjassa. Luultavasti kannan videonauhurin autotalliin odottamaan kierrätyskeskusreissua. Valitettavasti sinne on melko hankala saada mitään mahtumaan: autotalliin on viime vuosina päätynyt niin paljon tavaraa/rojua odottamaan loppusijoitustaan/kierrätyskeskusta, että tänä kesänä en ole saanut itse autoa mahtumaan sinne.
Pitänee varmaankin luopua autosta. Tosin sitten ei ole enää kulkuvälinettä, jolla voisi joskus tulevaisuudessa (ehkä, jos sattuisi sopiva hetki) viedä tavaroita kierrätyskeskukseen. – Voi kun olisi iso omakotitalo ja siellä valtavankokoinen vinttikerros käytettävissä!
jäljen ääni 
njoo. voit ehkä lohduttautua sillä, ettei tuo ole yksinomaan miesasia.
minä ainakin olen onnistunut vitkuttelemaan henkarille ovenkahvoihin kuivumaan ripustettujen paitojen silityksessä niin kauan, että ne muuttuivat kotityöstä sisustuselementiksi.
Miksi paitoja pitää silittää? Jos kuivaa paidat ulkona, niin ne ovat ihan tarpeeksi sileät pidettäväksi vaikka missä – no ainakin töissä.
Tosin kun minun vielä annettiin olla töissä, katsoin että ne olivat sellaisia töitä, joissa ei tuijotettu asusteita. Olen kuullut että pahempiakin paikkoja oli.
Mitä tulee videonauhuriin, niin sellainen nököttää digiboksin alla ja sitä käytetään. Mitään dvd-nauhuria ei ole sen sijaan hankittu ja boksikin on karvalakkimallia. Sen sijaan meillä on hieno klassikko-vhs-kokoelma. Sen lisäksi kaupungissa näytetään Kansallisen audiovisuaalisen arkiston (KAVA) esityksiä, jolloin hienoimmat leffat näkee kaiken lisäksi laajakankaalla!
Tällä viikolla ohjelmassa on Carl Th. Dreyerin Jeanne d’Arc. Sen lisäksi on norjalais-suomalainen lyhytfilmien ilta huomenna.
Ja joku väittää ettei kirjallisuudella olisi merkitystä…
Liinaa myötäillen: ei tuo ole lainkaan miesasia. Ja kuka ylipäätään silittää mitään????
Liina:
Kiitos lohdunsanoista! Jotenkin vain nykyaikana kerrostalokolmiossa nämä ”perinteiset miesten työt” käyvät melko vähiin – kun ei nykyauton lampunvaihtokaan kohta onnistu enää kuin merkkikorjaamossa. Jäljelle jää tavaroiden tuomiset ja viemiset.
ripsa:
VHS-kokoelmaa ei tullut aikoinaan hankittua, vaan nauhuri oli lähes ainoastaan vuokraelokuvien katselua varten. Ja nykyisin tulee vuokrattua vain DVD-elokuvia. Kohta kai nekin vanhentuvat, ja pitää hankkia sellainen Blue-mitälie-laite.
Tuima:
Olen kuullut töissä (opettajainhuoneessa on todellakin kaikenlaisia ihmisiä) naisista, jotka silittävät jopa perheen alusvaatteet. Sukat saa kuulemma siistimmin rullalle (?) – ja alushousut on kuulemma mukavamman tuntuiset silitettyinä.
Siis oikeasti on olemassa todellisia kotitalousihmisiä, tämä ei ole mikään urbaani legenda. – Kai sitä aikansa voi huonomminkin käyttää, vaikkapa … hmmmm, ei tule kyllä nyt oikein mitään mieleen …