Usein ajan puute on ratkaiseva este uuden kohtaamiselle. Tällä kertaa minulla on aikaa: luulin Pendolinon Helsingistä Jyväskylään lähtevän klo 16.10, mutta junan lähtö onkin vasta puolelta. Ehdin hyvin etsiä Ison Numeron. Maksan vitosen neljän euron lehdestä. Olisi absurdia pyytää euro takaisin, sillä se menee hyvään tarkoitukseen.
”Lehteä saa myydä kuka tahansa, joka tarvitsee tiukan taloudellisen tilanteensa vuoksi lisätuloja. Neljän euron myyntihinnasta myyjälle jää kolme euroa”, kerrotaan Ison Numeron sivuilla. Raha ei kuitenkaan ole välttämättä suurin syy kaupata lehteä: kadulle lähteminen lehtinipun kanssa pitää liikkeessä ja tarjoaa mielekästä tekemistä. Se on keino olla positiivisella tavalla osa katukulttuuria, kaupunkia, yhteiskuntaa.
* * *
Minulle Helsingissä myytävä katulehti on uusi tuttavuus. Kun avaan sen, yllätyn. Yllätyn lehden sisällöstä ja yllätyn myös siitä, että kovin helposti sorruin omiin ennakkoluuloisiin käsityksiini. Tein stereotyyppisiä päätelmiä lehden sisällöstä myyjien ulkoiseen olemukseen nojautuen (monet heistä ovat ulkomaalaistaustaisia eivätkä vaikuta mitenkään … no, ammattimaisilta media-alan toimijoilta). Kuvittelin kadulla myytävää hyväntekeväisyyslehteä paperinipuksi, jota myydään vain sen takia, ettei vähävaraisen tarvitse suoraan pyytää rahaa. Ja erehdyin.
En osannut odottaa tyylikästä ja painoasultaan laadukasta, ajatuksia herättävää Jouni Kaipian valokuvasarjaa ihmisistä kotiensa kynnyksiltä. Aasiassa ja Afrikassa otetuissa kuvissa asutaan vaatimattomissa oloissa, mutta sen näyttäminen ei ole kuvien perimmäinen tarkoitus: oleellisempaa on vahva tunne siitä, kuinka kunkin kulttuurin oma rakennusperinne taustoittaa jokaisen kuvatun henkilön. Jos minut kuvattaisiin kerrostaloni persoonattomassa porraskäytävässä, kuinka onnettomalta näyttäisinkään verrattuna Burkina Fasossa savimajansa oviaukossa poseeraavaan mieheen.
En myöskään osannut odottaa Isolta Numerolta kiinnostavaa artikkelia harvinaisesta kehityshäiriöstä, jossa lapsen kallonluut alkavat luutua kiinni toisiinsa ennen aikojaan. Aivot eivät silloin mahdu kunnolla kasvamaan, ja ainoa hoitokeino on kallon avaaminen. Alun perin Long Play -lehdessä ilmestynyttä Riku Siivosen teksti tuskin olisin koskaan muuten lukenut. Kiitos Isolle Numerolle: olenkin viime päivinä tunnustellut uusin sormin niskakyhmyjäni ja miettinyt, olisikohan minunkin aivoillani voinut olla enemmän kasvunvaraa.
Enkä odottanut kiinnostavaa Elina Venesmäen juttua Suomen ”Banksysta”, katutaiteilija Sampsasta, joka tänä syksynä on maalannut Helsinkiin kuvia pienestä surullisesta tytöstä:
Sampsa törmäsi viime vuoden elokuussa Businessweekin artikkeliin indonesialaisesta Bangkan kaivoksesta, jossa työläisiä kuolee jatkuvasti, kun he kaivavat tinaa länsimaiden älypuhelimiin ja tabletteihin.
”Suru, jonka tunsin tämän tiedon saatuani säilyi siitä lähtien. Pienen tytön ilme särkee sydämeni, niin kuin sen pitäisi särkeä jokaisen, joka omistaa iTuotteen.”
Suuri osa viime vuonna Bangkan kaivoksessa kuolleista 125 ihmisestä oli lapsia. – Lause, jonka kirjoitan uutukaisella MacBookillani. Kuin kuolemantuomion jollekin kasvottomalle pienokaiselle. Silti ajatus ei läpäise ihmiskunnan ravintoketjun huipulla olevan länsimaisen kuluttajan turtumuksen panssaria. Kammoan itseäni.
* * *
Martti-Tapio Kuuskosken päätoimittama Iso Numero on koottu pääosin Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liiton Kultti ry:n jäsenlehdistä. Neljälle eurolle saa laadukasta vastinetta ja lisäksi lahjoittaa rahaa vähävaraisille. Eikä pelkästään rahaa: tukemalla Isoa Numeroa vahvistaa niiden ihmisten omanarvontuntoa, joille lehdenmyyjän paikka kadunkulmassa on henkilökohtaisella tasolla tärkeä ankkuri yhteiskuntaan.
On myös hienoa, että lehteä ei voi ostaa kirjakaupoista. Jos sen haluaa saada, on kohdattava henkilö, jolla mahdollisesti kaikki asiat eivät ole ihan niin hyvin kuin kansalaisilla keskimäärin. Jo kohtaaminen sinänsä kannattaa, herättää ajatuksia. Ja kenties ne ajatukset jollakin tavalla heijastuvat toimintaan, vaikuttavat äänestyspäätöksiin ja saavat suhtautumaan myönteisemmin ja ymmärtävämmin yhteiskunnan vähäosaisiin.
* * *
Marraskuun harmauteen valoa ja lämpöä voi luoda itse. Esimerkiksi ostamalla Ison Numeron.
jäljen ääni 
Ostin juuri tämän uusimman numeron. Kuulostaa taas mielenkiintoiselta sisällöltä. Minäkin olen ollut positiivisesti yllättynyt lehden tasosta, rahalle saa vastinetta. Ja tietysti koko lehden idea on erinomainen.
Ehkä lehteen olisi vielä helpompi tarttua, jos siinä olisi mukana jokin helposti lähestyttävä kärki: jossakin aiemmassa numerossa oli kannessa PMMP:n laulajakaksikko. Populaarikulttuurista tutut kasvot herättävät hyvin huomion ja mielenkiinnon.
Jees, olen kanssa lehteä lukenut ja kyllä se on vakuuttavan korkeatasoinen julkaisu. Julkkistyyliä ei ole haettu, se nostaisi varmana myyntiä mutta olisi pitkällä tähtäimellä taas vaarallisempi, nyt lehti kuitenkin pysyy kuranttina viimeiseen siihen saakka että seuraava numero tulee ulos…
Minä olen myös lehteä ostanut aina kun olen huomannut uuden numeron tulleen. Hienoa, että nostat tämän esiin blogissasi, toivottavasti monet löytävät sen ja tajuavat idean lehden takaa.
hdcanis:
Nyt kun sanot, niin tajuan tuon itsekin: pintajulkisuudella ei kannata myydä lehteä, jos myyntiaika on tarkoitus olla useita kuukausia. Nuo asia-artikkelit ja tiedejutut ei taas vanhene.
Jaana:
Toivottavasti! Lontoossa paikallinen ”Iso Numero” on laajentunut suuren mittakaavan julkaisuksi. Suomessa vastaavaa katulehtikulttuuria ei ole – mutta voihan sen puutteen ottaa mahdollisuutenakin.
No huh-huh. Ankkuri yhteiskuntaan on euro/lehti. Täytyy myydä 500 lehteä, saadakseen 500 euroa ja koska se on myyntituloa siitä varmaan menee vero. Ei sillä juuri pitkään keikuta.
En ole ennenkään ollut thatcheriläisen sosiaaliturvan puolella, mutta tärkeintähän on että kaikille muille tulee hyvä mieli? Kun niin monille tulee paha mieli siitä, että näkee kerjäämistä kadulla.
Suomesta löytyy aikapaljon jo orjatyömeninkiä joka on ihmisarvoa alentavaa touhua. Ilmaistyötä vailla normaalia työsopimusta. Monissa kunta-alan työpaikoissa se on myös aika yleistä. Saattaahan se olla, että monia kunta-alan töitä hoidetaan kymmenen vuoden päästä ilmaistyöllä.
Parastahan olisi, että olisi työpaikka ja normaali palkka. Eikö?
Hirlii:
Tottahan toki kunnon työ ja kunnon palkka on se tärkein asia. Silti uskallan väittää, että Ison Numeron myymisessä voi olla myyjille itselleen muitakin merkityksiä kuin raha – joka on siis kolme euroa per lehti, verottomana (kaksi lehteä myymällä saa lämpimän aterian). Monet työelämän ulkopuolella olevat kaipaavat arkeensa tekemistä – toimivat esimerkiksi vapaaehtoistyössä (ei heitä siitä kai voi syyttää) tai osallistuvat johonkin kampanjaan.
Ei Iso Numero ole mikään thatcherilainen sosiaaliturvan korvike, päinvastoin. Se luo katukulttuuria, jossa vähävaraisten ja asunnottomien ongelmat tulevat näkyviksi. En vertaisi Ison Numeron myyjien asemaa orjatyöhön.
Juu, en minä työelämän ulkopuolella olevia syytä. Olen tehnyt vapaaehtoistyötä, sehän on ihan ookoo, silloin kun se on vapaaehtoista. Työttömyydestäkin tiedän jotain, kuten aika moni suomalainen.
Ilmais- tai halpatyötä tehdään jo paljon Suomessa. Mielekästä tekemistähän jokainen kaipaa, ja useimmat tarvitsisivat etupäässä ansiotyötä, tuloja joilla voisi elää.
Mölkkypeli on hyvä esimerkki orjatyön käytöstä. Firma kerää tuotot, mutta pelintekijät, työntekijät, tekevät peliä ilman normaalia työsuhdetta (osa pakotettuina, koska sosiaaliturvaa ei muuten ole/anneta). Sitä tarkoitan thatcherilaisella sosiaalipolitiikalla.
En halua kiistää etteikö Ison Numeron tekijöillä olisi periaatteessa hyvä mielessä. Se, että lehteä myymällä köyhä saa vähän satunnaisia lisätuloja tai lounaan. Hyvä asiahan se on. Ja sekin, että ostaja voi katsoa hetken köyhyyttä silmiin. Köyhää joka ei lorvi tai tee mitä huvittaa.
Tarkoitan kritiikilläni sitä, ettemme vain näin rakentaisi almuyhteiskuntaa, maasta joka on niin vauras ettei täällä kenenkään tarvitsisi olla vailla ruokaa tai asuntoa, tai vailla työpaikkaa. Toisin kuitenkin on, jos uutisia on kuunnellut ja ympärilleen katsellut. Tuskin on ollut pitkään aikaan päivää ettei olisi kerrottu kuinka moni on kohta taas vailla työpaikkaa.
Toivottavasti almujen varaan ei yhteiskuntamme tulevaisuudessa rakennu – enkä usko, että Iso Numero vie Suomea siihen suuntaan: päinvastoin. Lehti on paitsi toiminnaltaan myös sisällöltään yhteiskuntapolittisesti aktiivinen. Uusimmassa numerossa on mm. juttu romanikulttuurista, muukalaisvihasta ja talouden ylivaltaa kritisoivasta aktivistitaiteesta. En tiedä Ison Numeron taloudellisista intresseistä, mutta oletan, että lehti ei pyri kartuttamaan rahoja kenenkään taskuun vaan toimii yleishyödyllisesti – ja samalla se tuo esille vähävaraisten asemaa.
Tietysti tuon almu-leiman voisi välttää siten, että lehteä julkaistaisiin normaaleja jakelukanavia pitkin. Silloin se kolme euroa päätyisi kirjakauppojen ja lehtipisteiden, jakelufirmojen yms. kustannuksiin. Ja tietty osa siitä kirjattaisiin tietenkin liikevoittona yritysten omistajille. Vaikka lehti itse edelleen olisi yleishyödyllinen ja voittoa tavoittelematon.
Iso Numero ei siis pelkästään herättele sisällöllään vaan myös toimintatavallaan. Siksi se on mielestäni niin kiinnostava.