Aamulla oven vieressä minua ei odottanutkaan tuttu lehti vaan jokin, joka näytti enemmänkin Nyt-liitteeltä tai Iltalehdeltä kuin Hesarilta. Päivittäisen lukupakettini muuttuminen tabloid-kokoon on järisyttävä asia. Tärkeä osa henkilökohtaista kulttuuriani muuttaa luonnettaan. Toisaalta, kun aamulla tarkemmin pohdin – ensijärkytyksestä toinnuttuani – tunnevaltaista suhtautumistani niinkin mitättömään asiaan kuin sanomalehtiformaattiin, minua alkoi melkeinpä hävettää. Negatiivinen asenteeni postiluukusta tipahtanutta paksumahaista räpälettä kohtaan kertoo siitä, että esimerkiksi runoudessa kaikenlaisen kokeellisuuden avosylin vastaanottavalla lukijallakin on oma sokea pisteensä. Olen sittenkin sukua sille lestadiolaismuorille, joka mennessään nuorten sukulaistensa luokse siirtää tuolin television eteen ja istuutuu – selin televisioon, tietenkin.
Hesarini suhteen olen konservatiivi. Pidän siitä tunteesta, kun oma puoleni keittiönpöydästä katoaa kokonaan sanomalehden alle: reunasta reunaan on vain tekstin, kuvan ja valkoisen tilan vuorottelua, jonka lomassa siirtelen kahvimukiani sinne tänne. Aina muki tuntuu olevan väärässä paikassa, katseeni tiellä, mutta silti sen on pysyttävä lehden päällä: tuntuu hyvältä, kun muki on keskellä lukemisprosessia, turvallisena ja lämpimänä kofeiinintäyteisenä suodattimena minun ja sanomalehdestä vyöryvän usein hyvin rankankin todellisuuden välissä. – Mutta kun aamulla yritin tapojeni mukaisesti samaa, se ei tietenkään toiminut: näyttää naurettavalta pitää isoa mukia tabloidin päällä sitä lukiessaan.
* * *
Onhan pienuus tietysti etu lehteä käsiteltäessä. Silti väitän, että entisen Hesarin suurempi koko juuri kömpelyydessään ja lukuteknisenä haasteena on luonut monessa kodissa omanlaistaan lukukulttuuria, jota minkään kirjan tai aikakauslehden parissa ei voi saavuttaa. Olen itse nauttinut esimerkiksi siitä sukumme perinteitä jatkavasta kuvasta, jonka luulen välittyneen neljävuotiaalle pojalleni. Mahdollisestihan hän katsoo pienen pojan näkökulmastaan vanhempiaan samalla tavalla kuin minä itse aikoinaan sanomalehtiä lukevia vanhempia sukulaisiani. Kun isovanhempien luona leikin lattialla papan lukiessa varmoin ottein valtavan suurta sanomalehteä, ihailin sitä hallintaa, taitoa ja viisautta, joka tilanteesta huokui. Itselleni lehti oli aivan mahdoton yhtälö: en tietenkään osannut lukea, mutta jo lehden käsittelykin oli hankalaa. Jos pudotin lehden, se helposti hajosi osiin, joita en saannut koottua. Toisin kuin pappa, joka isoilla kourillaan pyydysti näppärästi lattialta koko eilisen päivän: kaljupää-Kekkosen, pukuherrat, nälkäisen Afrikan, sinivalkoiset urheilijat, monissa puheissa tärkeän Neuvostoliiton sekä ”kyllä jotain tolkkua pitäis olla”- ja ”kaikkea ne keksiikin!”-uutiset – joita tuntui olevan joka lehdessä.
Isokokoinen sanomalehti on muutenkin oleellinen osa lapsuusmuistojani. Tabloidilla kyllä kuivattaa liian syvässä kuralammikossa kastuneet saappaat ja eristää mummolasta haetut pakastemarjat matkan ajaksi, mutta ei sillä peitetä lattiaa yhtä tehokkaasti silloin, kun koira saa keltaisia pissalammikoita joka paikkaan jättäviä pentuja. Sanomalehtipaperin rapina tuo myös mieleen sen, kun puutarha-alalla työskentelevät vanhempani paketoivat kukkia hurjaa vauhtia joulusesonkina tai kun maalasin sormiväreillä paksusti suojatulla keittiön lattialla. Eikä taida tabloidilla yhtä helposti suojata kesämökillä pienten kuusentaimien alusia heiniintymiseltä.
* * *
Ja on tuoreempiakin, rakkaita mielikuvia Hesarista. Isälläni on tapana viikonloppuisin vetäytyä jossakin vaiheessa ”lukemaan” makuuhuoneeseen päivän lehteä. Jos käy puolen tunnin kuluttua kurkistamassa ovelta, näkee lukijan nukkuvan osa lehdestä peittona mahan päällä, toinen puolikas taas on valahtanut vierelle. Sen päällä lötköttää vuoteeseen hiipinyt fieldspanieli, jonka kuono on työntynyt isännän kainaloon ja peräpää rutistaa lehteä kasaan. Hännän alta erottuu yhteiskuva EU:n huippukokouksesta: maiden johtajien teennäiset hymyt ovat rytistyneet vinoiksi irvistyksi, mikä kuvannee osuvammin talouskriisin tunnelmia kuin Pepsodent-poseeraus.
Sanomalehti uutisineen on siis nyrjähtänyt osaksi viikonlopun uneliaan rentoa keskipäivän tunnelmaa. Näkymä muistuttaa siitä, että vaikka uutiset ovat vakavia, elämän voi silti ottaa rennosti. Valitettavasti tabloid ei ihan samaan kokemukselliseen runsauteen taida yltää: sillä ei keski-ikäisen miehen vatsa vielä peity. Joka tapauksessa mieleenpainuvimpia ovat tällaiset opetukset, joita ei selittämällä selitetä, vaan jotka huokuvat arkisista tilanteista ja jotka syöpyvät kuvina mieleen.
* * *
– Hyvä piirre muutoksessa perinteisestä Hesarista tabloidiin on se, että lehden sisältö vaikuttaa edelleen runsaalta. Ja luultavasti ajan kuluessa löydän muitakin positiivisia puolia, opin pitämään lukemisen teknisestä helppoudesta enkä voi enää kuvitellakaan paluuta vanhaan.
Tutustuminen lehden uuteen kokoon alkaa myös hyvin konkreettisella tavalla: biojätepussit ovat loppu. Eipä nekään taida muotoutua tabloidista yhtä näppärästi kuin vanhasta Hesarista. No jaa, kaikkeen sopeutuu. Ensin vain niitit pois ja sitten taittelemaan!
jäljen ääni 
Minunkin piti käydä googlaamassa uudet biojätepussiohjeet… raskas muutos kaikkiaan! :-)
Yksinkertaisin tapa taitaa olla poistaa niitit, ja laitella sitten sivuja limittäin päällekkäin tarpeeksi monta. Kyllä niistä jotenkin saa värkättyä taiteltavan pussin ihan vanhalla tekniikalla. Oli vain paljon yksinkertaisempaa ottaa kolme-neljä aukeamaa vanhasta lehdestä, pysyi hyvin koossa. – Tai voihan tuosta tehdä sellaisia minipusseja …
Oi, isälläsi on suloisuus, filedspanieli♥
Niin, täällä toinen konsertaavi, joka ei mieluusti luovu mistään entisestä, hyväksi todetusta. Olin aivan valmistautunut laulamaan kuorossa kanssasi, kunnes minulle välähti, mikä on uuden tabloidkoon etu:
Me nautimme viikonloppuisin niin kahvin kuin Hesarin sängyssä. Ja sitten kun R. jää pois liike-elämästä, näin tapahtuu joka aamu. Minä olen niin kranttu, että en pidä siitä, kun ’lehteni’ on sotkettu, sivut miten sattuu etc. R:n sietokyky on kauniimpi…Tänään totesin sängyllä lehteä yksin lukiessa, että siitä irtoilee joitakin osia. Ensimmäinen osa oli minulle aivan turha, R:lle sitäkin tärkeämpi eli Hesarin urheiluosio. Oi, jumalille kiitos, että pääsen urheilusta näin eroon ja samalla saan mieheni pidettyä tyytyväisenä odottamassa muuta osaa Hesarista, sillä lykkään hänelle urheilun heti. Minä en sitä tarvitse. Perheen Järjen nauttiessa urheilusta, minä luen uutiset ja sitten olenkin valmis luovuttamaan senkin hänelle ja uppoudun piiiiiitkäksi aikaa kulttuuriin. Se on se ’minun juttuni’.
Silti, miten satuitkaan mainitsemaan isäsi…Näen ihan kuvana, miten isäni luki aikanaan nojatuolissa istuen Helsingin Sanomia ja koska hän oli ylen toimelias kyläkauppias, juuri nuo pysähtyneet, usein sunnuntaiset hetket, ovat juuri niitä kauniita kuvia, joita haluan vaalia ylitse kaikkien tabloidien…
Niin, tuo määritelmäsi suloisuudesta kyllä tämän fieldspanieliuroksen kohdalla on melko liukuva käsite … Parhaimmillaan kyllä, mutta näepä kyseinen kaveri silloin, kun se on äkännyt omasta mielestään jonkin aivan ihastuttavan keväisen mutaojan … tai siis oikeastaan vasta sitten, kun se tyytyväisenä kömpii sieltä ylös turkki sammankonkudussa …
Rotu on sellaista sorttia, että mökkiolosuhteissa mielellään möyrii mullassa ja mudassa – siitä kaiketi tuo ”field”-etuliite.
Äläs ny;-) Mulla on aina ollut noutajia ja ne on sellaisia tai ainakin labbis oli,että kun olin tallilla, niin kieri hevosen kakkaroissa. Sää olet etääntyny luonnosta, lannan hajusta, koirien suloisuudesta…Kyllä sun isäs tietää nyt paremmin.
Eiks mun juttu meidän lehden luvusta ollut yhtään hauska? Siis nyt mulle tuli pelastus urheilusta: Se putoaa sieltä ihan irtonaisena pois.
Jaa, suloisuus on siis kauneuden sukulaissielu: sekin katsojan silmässä … Ja Leena: tuo urheilu-näkökulmasi on riemastuttava, sitä minun aluksi pitikin kommentoida mutta jumituin tuohon koiraan! Valitettavasti vain minun perheessäni kukaan ei ole kiinnostunut urheilusta, ei edes jälkikasvu – onnistuneesti aivopestyä siis …
– Hieman kyllä hirvittää, että mitäpä jos minäkin vielä jonakin päivänä hurahdan tuollaiseen himokuntoiluun, jota miehesi harrastaa. Onhan niitä täysateistejakin tullut uskoon. Tai entä jos ryhdyn lätkäfaniksi: huudan kaukalon laidalla että ”Pojat perkele, nyt peliä, tuossa teidän touhussa ei kyllä nyt ole minkäänlaista struktuuria!” – Kammottava ajatus. Ja sitten lähtisin muiden uroiden kanssa johonkin hikiseen pubiin analysoimaan ottelun kulminaatiopisteitä.
Ainoa onni tuossa kuvitelmassa olisi se, että sille tabloid-Hesarin urheiluosiollekin tulisi käyttöä.
On vaikea kuvitella että puolisoni kanssa jatkaisimme vanhaa perinnettä lukea yhdessä Hesaria nyt tabloidimuutoksen jälkeen. Ehkä se vastarakastuneilta onnistuukin, mutta yli kolmekymmentä yhteistä vuotta tuo suhteeseen jo sen verran väljyyttä, että tabloidin aukeama on liian pieni jaettavaksi.
Minusta tabloid Hesari todistaa vain sen kuinka journalismi on alamäessä. Tarkoitan että lehdissä kuvat korvaavat tekstin (toisin kuin esim. Guardianissa, New York Timesissä, Herald Tribunessa).
Hesarin tekstit (juttujen pituudet) eivät varmaankaan ole vähentyneet nyt lehden sivukoon pienetessä, vaan lehden pieneneminen vain näyttää sen ilmi.
Tyypillistä lehden taittoa oli syksyllä koko sivun juttu Patricia Cornwellistä – yli puolen sivun kuva naisesta ja muutama liuska mitätöntä tekstiä.
Täytyy palata tähän aiheeseen omissa pakinoissani.
Hyvää alkanutta vuotta!
Sama alamäki tuntuu minusta konkreettisemmin vielä maakuntalehdissä. Luotetaan kuvan valtaan, tyydytään STT:n juttuihin – eikä rohjeta antaa kulttuurikirjoittamisessa palstatilaa kuin kaikkien tuntemille ykkösnimille.
Kyösti: Kuvajournalismi valtaa alaa. Vuosikausia on koulussakin oltu huolestuneita siitä, miten oppilaat oppivat kuvanlukutaitoja – ja nyt on edetty siihen, että kuvia luetaan, tekstiä ei niinkään. Nuo haastattelujutut isoine kuvineen ovat kieltämättä välillä aika köykäisiä. Mutta silti olen sitä mieltä – samoilla linjoilla Eevan kommentin kanssa – että kyllä Hesari on vielä sisällöllisesti uskottava moniin maakuntalehtiin verrattuna. Suurella on varaa panostaa.
On tosiaan mielenkiintoista millaisia tuntemuksia ja muistoja sanomalehtikin pelkän muotonsa perusteella herättää. Luulen, että olisin suhtautunut muutokseen yhtä konservatiivisesti kuin sinäkin, jollen olisi viisi vuotta sitten muuttanut ulkomaille ja yhtäkkiä menettänyt sitä lehden tuomaa turvallista aamurituaalia, joka siihen saakka oli ollut joka aamuinen tapani. Alku oli hankalaa, tuntui kuin olisi kädetön tai jotain, mutta melko pian siihen tottui; juomaan aamukahvinsa kirjan tai nykyään yhä useämmin tietokoneen kanssa ja metsästämään tärkeimmät uutiset internetin uumenista. Jopa niin hyvin, että kun viime kesänä olimme 3 kuukautta Suomessa ja lehti taas kopsahti laatikkoon, en muistanut edes aina hakea sitä. Nyt kun muutamme kesällä takaisin vakituisesti Suomeen harkitsen tarkkaan tilaanko enää paperilehteä ollenkaan, ehkä kruunaan sillä vain viikonlopun aamut. Katsotaan. Kiitos silti tästä kirjoituksesta, oli ihana.
Eeva: Hyvä tuo kommenttisi vanhanmallisen lehden sosiaalistavasta voimasta. Tabloid on lukukokemuksena huomattavasti yksityisempi, sitä ei enää voi kurkkia olan yli. Ja vaikea todellakaan kuvitella, että parit lukisivat yhdessä. Lisäksi sen lukemiseen ei enää välttämättä tarvita pöytää – ei tietysti enää tahraa musteellaan, mutta toisaalta ei ole enää sellainen kaikkien kommenteille avoin mediatapahtuma.
Jaana: Ja kiitos itsellesi, sanasi tuovat lohtua päivääni. Ehkä rituaaleja on syytäkin välillä uudistaa, loppujen lopuksi niissä on paljon sellaista, joka kumisee tyhjyyttään.
Minä inhoan tätä Hesarin muutosta koska olen muutosvastainen mutta myös koska suurista taloudellisista syistä vaietaan. Paperin hinnassa säästetään tabloid-koossa. Mainostajia on vähemmän joten lehteä voi/on pakko pienentää. Jutut tosiaan lyhenevät ja pintapuolistuvat kuten Kyösti Salovaara mainitsi. Muistetaanpa vanheneva ja pienituloiset lukijat. Kaikki eivät näe tekstiä ja nettilehtiä ei voi lukea jos ei varaa nettiyhteyteen ja Hesari maksaa sielläkin. Vanhemmat ihmiset eivät erota tekstiä, inhoavat keventynyttä, pintapuolista journalistista otetta, netistä saa päänsärkyä vaikkei migreeniä tai epilesiaan olisikaan. Olen lukenut kauhulla kuinka Suomen Kuvalehdessä on näitä samoja keventymisen/kivaa&kuvaa-meininkiä. No, nyt rauhoitun.Mutta raha tässä myös vaikuttaa. Ja alitajuinen asossiaatio Iltalehteen saa karvat pystyyn.
Valitettava tosiasia kaiketi on, että jos haluaa säilyttää valtalehden aseman, mitään jokaisen kiven ja kannon kääntävää tutkivaa journalismia ei kannata tehdä. Se ei myy. Ja mitä näitä tulevia potentiaalisia lehtitilaajavuosikertoja olen 14 vuoden ajan koulumaailmassa seurannut, niin eipä taida sanomalehtien tulevaisuus kovin ruusuinen olla. – Joskus mietityttää, onko tuo sanomalehtien tilanne joskus aiemminkaan niin ideaali ollut: ehkä jutut olivat pidempiä, mutta voisi kuvitella, että joskus 1960-70-luvuilla sama suomettuminen siellä on ollut käynnissä kuin politiikassakin, historiantutkimuksessa. Mutta en ole tuon ajan lehden lukija, joten en osaa arvioida.
Minua tämä Hesarin tabloid-kohu naurattaa. ;-) Erityisesti tuntuu, että Hesari itse jauhaa asiasta joka hetki ja kaikkialla. Ainakaan nettihesarista ei ole viime viikkoina juuri löytynyt muita uutisia, kuin rummutusta tästä maailmaa mullistavasta uudesta tavasta lukea lehteä! :-D Onhan se historiallista joo, mutta vähän hymyilyttää toi Hesarin oma kiihko siitä, että tämä muutos nyt muuttaa kaikkien suomalaisten elämän totaalisesti. On sillä yhdellä ainoalla lehdellä kyllä vähän pelottavankin suuri levikki ja valta Suomessa.
Lukijoiden nostalgian ymmärrän kyllä hyvin, mutta jotenkin hassua, että lehti itse tekee tästä maailmanluokan uutisen. :-)
Reeta: Kohu on parasta mainosta lehdelle – kyllä minäkin yrittäisin sellaista lietsoa, jos olisin Hesarin toimituskunnassa. Joka tapauksessa Suomen kokoisessa pienessä maassa muiden lehtien on oltava varpaillaan. Kilpailu on kovaa, ja jos markkinajohtaja vaihtaa formaattia, niin ehkä muiden on seurattava. – Toisaalta kiinnostavaa formaatin muutoksessa (vaikka se onkin pieni juttu) ovat juuri tuollaiset pienet arkiset asiat, joita kommenteissa on tullut esille ja joihin itsekin postauksessani viittasin. Lukemisen käytäntöjen muutokset vaikuttavat mikrotasolla arkeen paljonkin, vaikka ei niillä periaatteessa ole mitään merkitystä.
Olipa kauniisti kirjoitettu muistokirjoitus Hesarista.
Olen kuitenkin tottunut tabloidilehteen KU:n Viikkolehden lukijana ja kun sain selailtavaksi uuden Hesarin, tuntui se kyllä kokonsa puolesta lukijaystävällisemmältä.
Sähköinen sanomalehti ei ole ekologinen, kuten luullaan, se on virhepäätelmä. Nimittäin, tietokoneiden tulo ja sähköisen viestinnän määrä ei ole vähentänyt edes paperin kulutusta.
Paperinkulutuksen kokonaismäärä on vuosien 1999-2002 välillä kasvanut maailmassa miltei puolella.Yksin hyvin kasvanut puu tuottaa 80 500 liuskaa paperia. Maailman vuosittaisen paperintarpeen kattamiseen tarvitaan 786 miljoonaa tällaista puuta. Yksi Euroopan unionin kansalainen käyttää keskimäärin 7280 liuskaa paperia vuodessa. Yli 85% paperinkulutuksesta tuotetaan kopiokoneilla tai tulostetaan printtereillä. (Kimmo Tuominen; Tiedon partaalla, 2008).
Tietoteknologiaa (laitteita) on onnistuttu markkinoimaan ja myymään niin hyvin, että teknologiajätettä syntyy vuosittain valtavat määrät. Mediajätettä syntyy miljardiyksikköä vuodessa. Vuonna 2008 noin 35 miljoonaa tietokonetta kärrättiin kaatopaikoille välittämättä lainkaan niiden sisältämistä raskasmetalleista tai ympäristölle erittäin vaarallisista liuottimista (lähde: sama kuin edellä).
Joten verkkolehti tai miltä tahansa laitteelta luettu sanomalehti ei ole ekologinen. Median digitalisoituminen ei hidasta teknologiajätteen kasvamista vaan päinvastoin kasvattaa koko ajan tätä jätevuorta. Ja sitä paitsi: sähkönkulutus on sitä suurempi mitä enemmän meillä on laitteita jotka on kytkettävä sähköverkkoon.
Hirlii: Kiitos kommentistasi, esität mielenkiintoista tilastotietoa. Tuo taitaa siis olla vähän sama kuin pahamaineisessa muovipussissa: kun otetaan huomioon tuotteen tekemiseen kulunut energia yms. niin muistaakseni jonkin tutkimuksen mukaan paperikassi ei olekaan muovista serkkuaan parempi vaihtoehto.
Paperiton toimisto on mahdoton ajatus vaikka olisi mitä koneita. Valitettavasti vain paperiton kotikaan ei tunnu onnistuvan: a-nelosia ja mitälie pursuaa sieltä täältä …
Hesarin uusi formaatti kiinnostaa näin tamperelaistakin. Odotan innolla tauon jälkeen viikonlopun sunnuntainumeroa. Vilkaisin kulttuurisivuja ja ne näuyttivät kiinnostavan täysiltä. Iso lehti ei mahdu aamupöytään ja sitä joutuu nostelemaan lähelle kasvoja jotta näkee lukea. Pienempi lehti kulkee mukana ja on kätevä seuralainen. Ensin näin tämän otsikkosi ja ajattelin tablettia, siis tietokonetta. Väittäisin että nettitekstillä on kuitenkin ekologisia etuja, kun sitä ei tarvitse printata vaan me opimme vain ottamaan nettitekstiä aivoihimme eikä koko koti huku leikkeisiin, joita ei ehdi enää selata. Tieto on netissä, eikä hukassa mappiviidakossa.
Helena Ho:
Aika monta tabloid-lehteä nyt jo lukeneena olen alkanut suhtautua HEsarin uuteen asuun hieman positiivisemmin. Mutta samalla olen huomannut, että matka tabloidista tablettiin on aika pieni. Entistä useammin tulee luettua Hesaria iPadilta.