Viimeviikkoisen postauksen jatkoksi on luontevaa kirjoittaa muutama puutarhakirjallisuusvinkki. Hyötyviljelyyn liittyvää kirjallisuutta en juurikaan osaa kommentoida, sillä omat vaatimattomat puutarhaharrastukseni liittyvät lähinnä yrtteihin, perennoihin ja erityisesti kivikkokasveihin. Perinnekasvien ja luonnonvaraisten lajien vaaliminen pihapiirissä on myös lähellä sydäntä. Ja tietenkin sellaiset kukat, jotka houkuttavat mökin läheisyyteen paljon perhosia, kiitäjiä ja muita mielenkiintoisia pörriäisiä.
Valinnanvaraa kirjallisuudessa olisi paljon, mutta kaikkia ei ole mielekästä esitellä. Poimin joukosta viisi sellaista teosta, joita on viime viikkoina tullut luettua erityisellä antaumuksella.
* * *
Tiina Koskimies ja Sanna Pelliccioni: Kaunokainen ja ilonpisara. Kotipihojemme kukkien kulttuurihistoriaa (Kirjapaja, 2011)
Täydellinen lahjakirja perinnekasveista kiinnostuneelle mummonmökin tai omakotitalon omistajalle, jonka pihasta löytyy esimerkiksi palavarakkaus, malva, idänunikko ja ukonhattu. Kirjassa esitellään parikymmentä suomalaisiin puutarhoihin ja pihoihin jo kauan sitten vakiintunutta kukkaa. Määrä on juuri sopiva perinnetietoiselle kasviharrastajalle: tästä kirjasta voi lukea, mitä omasta pihasta vielä puuttuu. Kenties vuoden 2009 maatiaiskasviksi valittu rohtosuopayrtti?
Rohtosuopayrttiä kutsutaan yleisesti myös saippuakukaksi. Pihojen kaunistamisen ohessa sitä onkin hyödynnetty saippuana. ”Sillä pestiin käsiä silloin, kun ei ollut saippuaa”, totesi suonenjokelainen vastaaja Museoviraston Puutarhoista ja kasvimaista -kyselyn vastauksesssaan. Rohtosuopayrtin ruskeanpunaiset juuret sisältävät saponiinia, minkä vuoksi ne veteen sekoitettaessa alkavat kuohua saippuan tavoin. Saponiineilla ei kuitenkaan ole lipeämäistä vaikutusta, joten ne sopivat villankin pesuun. Vielä 1930-luvulla suopayrttiä käytettiin Lux-saippuassa, ja joidenkin hiustenpesuaineiden valmistukseen sitä käytetään yhä.
Kylvin viime viikonloppuna rohtosuopayrttiä esikasvatukseen, ja nyt taimilaatikko on kellarissa kylmäkäsittelyssä. Saa nähdä, onko talouskellarin suunnilleen 5–6 asteen lämpötila riittävän alhainen suopayrtille. Jotkut siemenet kaipaavat hieman viileämpää ”herätäkseen” kunnolla. – Koskimiehen ja Pelliccionin teoksessa suopayrttiä on kehuttu kovasti, mutta olen kuullut kasvista eräviäkin mielipiteitä. Kukkapenkissä se saattaa levitä tehokkaasti, ja juurakkoa on vaikea saada kitketyksi pois. Eivätkä kaikki pidä sen voimakkaasta tuoksusta. Mutta yöllä lentelevät kiitäjät kuulemma pitävät: hyvä lisä siis perhospuutarhaan.
* * *
Jouko Rikkinen: Suomalaiset perinnekasvit (Otava, 2011)
Tämä on edellistä teosta huomattavasti laajempi katsaus suomalaisiin perinnekasveihin ja hyvä käsikirja puutarhaharrastajan kotikirjastossa. Ostin kirjan itselleni, ja nyt viikon selailun jälkeen vaikuttaa välttämättömyydeltä, jota ilman ei tule toimeen. Rikkinen esittelee lähes kaksisataa perinnekasvia hoito-ohjeineen: ei mitään perusteellisia puutarhaniksejä, mutta joka kasvista aivan riittävän luonnehdinnan siitä, millaiseen kasvuympäristöön se sopii. Kasvitieteen professori tietää mistä puhuu, ja arvostan sitä, että hän on ottanut valokuvat kirjassa esitellyistä kasveista itse.
”Kaunokaisia ja kevätkaihonkukkia, risiiniä ja ruohonlaukkaa, ukonkelloja ja leijonankitoja!” lukee teoksen takakannessa. Tätä joukkoa ei ihan joka pihasta löydy, mutta perinteikkäitä nimiä. Rikkisen kirjan luettuani heräsi kiinnostus moneen lajiin, ja muutamia tuli tilattuakin siemeninä. Esimerkiksi isohirvenjuuri.
Elias Tillandz (1683) mainitsee sen Turun seudun kasviluettelossaan nimellä ”Olandinjuuri”. Elias Lönnrot (1866) suosittelee isohirvenjuurta rohdokseksi moneen vaivaan ja mainitsee, että ihrassa keitettynä sen uskotaan tehoavan myös ”käärmeenpistoon”. Lopuksi hän toteaa, että vaikka ”sääsket pakenevat sen savusta … muutamat sekoittavat lehtiä tupakkaan ja sanovat terveelliseksi polttaa.”
Isohirvenjuuri näyttää kuvissa komealta perennalta (linkki vie luontoportin sivuille): Rikkisen kirjassa korkeudeksi mainitaan 80–200 cm. Isohirvenjuuri sopii puutarhan laitamille, eräänlaiseksi puolustuslinnakkeeksi metsänrajaa vastaan.
Lönnrotin mainitsema rohdoskäyttö on kiinnostava lisä, vaikka tietenkään en itse ala mitään ihrasoppaa keitellä. Monilla puutarhaan haalimillani lajeilla on muinoin ollut lääkinnällisiä käyttötapoja. Kun tällaisia kasveja on omassa puutarhassa, tuntuu siltä, kuin sitoutuisi säilyttämään vanhaa kulttuuriperintöä. Vaikka meillä nykyisin on toisenlaiset lääkkeet, rohdoskasvien kasvattaminen on kunnianosoitus esi-isien ja -äitien tietotaidolle. Ja jos kierrättää kesällä vieraita kasveja ihmettelemässä, onpahan jotakin tarinoitavaa …
* * *
Riku Cajander: Puutarhan parhaat perhoskasvit
Edellisen postauksen kommenteissa Leena Lumi suositteli luettavaksi Riku Cajanderin teosta Luontopiha. Olen saattanut sitäkin joskus selailla, mutta tutumpi minulle on Riku Cajanderin tuotannosta Puutarhan parhaat perhoskasvit, johon tutustuin viime kesänä.
Perhospuutarha yhdistää ihmisten, perhosten ja luonnon intressit. Varsinkin keväisin ja loppukesällä puutarhan ja pihan ravintokasveilla on hyvin tärkeä merkitys monien perhoslajien yksilöille, jotta ne voivat lisääntyä ja levitä laajemmille alueille. Samalla monet perhoskasvit houkuttelevat muitakin hyödyllisiä hyönteisiä paikalle. Monipuolisemmasta ja runsaammasta hyönteisvalikoimasta hyötyvät myös linnut ja lepakot. Kaikkiaan tuloksena on luonnon biodiversiteetin eli monimuotoisuuden kasvu paikallisesti. Niinpä perhosystävällisten pihojen, puutarhojen ja parvekkeidenkin perustaminen on luonnonsuojelutoimintaa käytännön tasolla.
On perhosia ja ötököitä tullut aiempinakin kesinä seurailtua, mutta silti Cajanderin kirja aiheutti melkoisen innostuksen. Useimmat tälle kesälle suunnitelluista uusista lajikkeista ovatkin hyviä perhoskasveja: esimerkiksi tuo edellä esitelty isohirvenjuuri. Tarkoitus on laittaa kasvamaan mm. isotähtiputkea, ampiaisyrttiä, punahattua ja väriminttuja.
Kiinnostava lisä tulee olemaan myös harjaneilikka (kuvia esim. Perennan Penkki -blogissa). Se on vanha, kaunis perinnekasvi, jota joskus kasvoi mökkimme pihalla, mutta jostain syystä sitä ei ole enää moneen vuoteen näkynyt. Harjaneilikka kuuluu Cajanderin kirjassa mainittuun mielenkiintoiseen listaan ”kasvimetsästyksen kohteista”. Kasvimetsästyksellä Cajander tarkoittaa aktiivista perinteisten ja siksi hyvin talvea kestävien maatiaislajikkeiden hankkimista pihapiiriin esimerkiksi siemeniä keräämällä. Taimimyymälöiden ja kauppojen siemenpussien anti kun saattaa olla turhan jalostettua, tuontitavaraakin.
Itse en ole kasvimetsästystä juurikaan harrastanut, ainoastaan joitakin vaahteroita on tullut siirrettyä lähimetsästä pihapiiriin. Mutta perhospuutarha-ajatus innostaa kokeilemaan: mitä enemmän luonnonkukkia on, sen parempi. Kukkaketoprojektia jouduttaakseni tilasin Maatiaisesta joitakin lajikkeita, esimerkiksi harjaneilikkaa, käenkukkaa, illakkoa ja kaunokkeja – toivottavasti ne asettuvat pihapiirissä jo kasvavien tervakkojen, ruusuruohojen, ailakkien ja muiden perhosia houkuttelevien kedon kukkien rinnalle.
* * *
Toukohärkä ja kultasiipi – niityt ja niiden hoito (1995, Otava). Tekijät: Carl-Adam Häggström, Tapio Heikkilä, Jorma Peiponen, Seppo Vuokko
Kukkivan ”puutarhan” löytää kesällä muualtakin kuin pihapiiristä. Tämä teos ei kerro pihapuutarhoista vaan niityistä, jotka ovat monin paikoin syntyneet ihmisen toiminnan ja luonnon vuorovaikutuksesta. Tällaiset niityt ovat perinnemaisemia, joita valitettavasti uhkaa tuhoutuminen: sekä maatalous että metsänhoito ovat nykyisin tehokasta toimintaa, jossa perinteisillä kedoilla ja niityillä ei juuri ole sijaa. Toki on paljon alkuniittyjäkin, joiden syntyy ihminen ei ole vaikuttanut: kirjassa esimerkkeinä mainitaan rantaniityt, kallioniityt ja tulvaniityt.
Kirjassa esitellään 38 perinnemaisemakohdetta eri puolilta Suomea ja kerrotaan niittyjen suojelusta ja elvyttämisestä. Mielenkiintoisia ovat myös kuvaukset niityn vuorokaudesta sekä niittyjen vuodenkierrosta. Lukiessa ajatus siirtyy omiin niittykokemuksiin:
Toukokuussa alkaa niitty vihertyä, ja ensimmäinen lämmin kesäsade saa ihmeitä aikaan: tuntuu kuin niitty muuttuisi vihreäksi yhdessä yössä. Sisämaan niityillä ei ole sellaista kevätkukkien runsautta kuin lounaisen saariston lehtoniityillä. Tienpientareiden ja peltoheittojen ensikukkija on leskenlehti, suoniityllä tupasvilla ja märillä rantaniityillä ja niittyojissa kultakuppinen rentukka.
Vasta kesäkuun puolella saapuvat rantaniittyjen laulutaiturit, luhta- ja viitakerttunen ja pajuviidan satakieli, joiden laulu täyttää kesäyön. Samoihin aikoihin aloittaa luhtaniityn ruisrääkkäkin narinansa. Aiemmin se oli peltolintu, mutta niittokoneet ja heinänteon varhentuminen karkottivat ruislinnun rantaluhtiin.
Kun itse ihailen kesäisen niityn laitamilla sen monipuolista elämää, sanat ja niiden merkitykset katoavat. Niitystä on vaikea saada otetta, sillä vaihtuvat vuorokaudenajat ja sääilmiöt tekevät niitystä aina erilaisen. Aamuinen kaste, päivänpaahde, illan kaunis valo vai öinen hämärä: vaikea sanoa, mistä kesäisestä niittykokemuksesta pidän eniten – paikka on sama, mutta silti tuntuu, kuin ne olisivat aivan eri maailmat. Omassa puutarhassa vastaavanlaista mystistä kokemusta ei synny.
* * *
Väinö Kirstinä: Puutarhassa (2003, Tammi)
Runoilija Väinö Kirstinä tunnustautuu puutarhaharrastajaksi kirjassaan Puutarhassa. Se on kokoelma puutarhakirjoituksia, joista osa on julkaistu aiemmin lehdissä. Kirja ei ole mikään puutarhaniksikokoelma: enemmänkin se kertoo mökkeilystä ja pihapiirin vaalimisesta ikuisuusprojektina, joka ei koskaan tule valmiiksi.
Kirjoittaessaan mökkipuutarhastaan Kirstinä ajautuu koko ajan toisaalle, puhumaan jostakin paikalla käyneestä työmiehestä tai pohtimaan kylän tapahtumia. Mutta koko ajan puutarha on taustalla eräänlaisena kiintopisteenä. Siitä lähdetään ja siihen palataan. Parempaa lähtöä ja paluuta ei ajatuksille voisi ollakaan. Jos itse kirjoittaisin kirjan puutarhasta, voisin kuvitella sen samanhenkiseksi kuin Kirstinän teos.
Kirja päättyy mietteisiin, jotka varmasti ovat kaikille suomalaisille mökkipuutarhureille tuttuja. Ja hyvin ajankohtaisia nyt, kun lähestytään huhtikuuta.
Puutarha on mielessä, suunnitelmia ja ajatuksia kehkeytyy. Puhelemme niistä hiljaisesti talvella.
Sitten jonain päivänä tulen Kaisaniemestä Kasvitieteellisestä puutarhasta ja kerron kaikille jotka jaksavat kuulla, että nyt kukkii vuorenkilpi, nyt sinivuokko, nyt kylmänkukka, nyt kukkivat jo narsissit! Se on valmistautumista uuteen kesään. Kohta saavat keskuslämmitys ja väritelevisio jäädä. Vanhan mäkituvan uunit ja mustavalkoinen televisio, jonka ruudussa sataa avaruuden neutroneja kuin lunta, tuntuvat paljon paremmalta. Kesämökki kutsuu, Suomen valoisa kesä alkaa.
Hyvin esitelty.
Olen kiinnostunut luonnosta, mutta en ole vielä saanut peukalooni vihreätä, olen pysytellyt luonnonilmiöiden seuraamisessa, joten Toukohärkä ja kultasiipi – niityt ja niiden hoito (1995, Otava) on tähän tarkoitukseen mitä parhain teos.
Tätä niittytematiikkaa on muuten avattu myös Felix Saltenin legendaarisessa Bambissa :)
Bambissa niitty on paratiisi, jossa on omat vaaransa – jopa hengenvaaransa. Niin tietysti millä tahansa niityllä. Ötökät ja muut otukset kamppailevat siellä olemassaolostaan. On kovin helppoa olla ihminen, tepastella niityn laidalla ja ihmetellä, ihastella.
Kaunokainen ja ilonpisara kuulostaa hurmaavalta: Ihan ilolta ja kastepisaralta suviaamuna.
Jouko Rikkisen Suomalaiset perinnekasvit kirjan tein blogiini vuosi sitten ja se on todellakin kunnon tietopaketti upein kuvin, joista professori anteliaasti salli minun valita kuvitusta.
Kiitos Cajanderin kirjan vinkistä: Nythän me vaihdoimme mukavaa tietoa;-) En ollut tuosta Puutarhan parhaat perhoskasvit kirjasta kuullutkaan, tosin huomasin Luontopihassa, että C. toi aika ajoin esiin nimenomaan kasveja, jotka houkuttavat perhosia. Puhutaanhan nykyään ’perhosbaareista’.
Rohtosuopayrtin kuvat näin Runotalon Sarin blogissa pari vuotta sitten. Jos haluat nähdä ne, niin löydät parhaiten minun runoblogistani, johon Sari niitä minulle ’lainasi’ runojen somisteeksi. Siis osoite on Lumikarpalo ja sitten vähän rollaat. Kun näin nuo kukat, aloin heti blogissani valittaa, että ’mistähän noita kaunottaria saisi…’ Eipä aikaakaan, kun Helsingistä lähti eräs pariskunta minulle niitä tuomaan. Sitten toisaalta joku lukijani sanoi, että ’kukaan ei ole niin hullu, että haluaa moista leviäjää puutarhaansa!’ No, minä olen. Ja olen istuttanut lyhtykoisoakin, josta kuuluu samaa valitusta. Hurmio kuitenkin ennen kaikkea ja mitä villiintyneempi puutarha, sitä likempänä olemme omaa paratiisiamme.
Suosittelen nyt kuumasti sinulle: Else & Vesa Leivon Tulppaanitarhan Lumo ja/tai Tuulia Ahon/Minna Kurjenluoman Puutarhan aika. Edellisessä enemmän ohjeita, mutta myös paljon lumoa, jälkimmäisen luettuaan putoaa ihanaan nirvanaan…
Yllä mainittujen lisäksi toteutan edelleen kärhöpuutarhaani eli kaikki alkoi Andromeda Matzin ja Krister Cedergrenn kirjasta Ihanat kärhöt – Yli 100 klematis-lajia. Tosin saarelalmme harjukuapungissa ovat toistaiseksi selvinneet vain alppikärhöt ja Summer Snow, mutta nekin ovat hurmaavia ja kauniisti puutarhaa villiinnyttäviä.
Tässä tuli niin kuin samalla vinkkejä, millä voi yllättää vaimon ja samalla saat itsellesikin kiinnostavaa ja hiukan erilaista näkökulmaa puutarhailuun.
Ah, kaikki on jo oikeastaan alkanut…köynnöshortensia aukoo silmujaan, krookukset ja lumikellot nousevat, scillat seuraavat…
♥
Tuo Kaunokainen ja ilonppisara on kiinnostava kirja siksikin, että siinä on paljon lainauksia vanhoista puutarhaoppaista 1900-luvun alkupuolelta. Ja piirroskuvitus on hieno, sopivalla tavalla herkkää.
Perhosbaarin tekemistä kannattaa kokeilla. Ohjeita löytyy netistäkin. Erityisesti keväällä, jolloin perhosilla on saatavilla vähänlaisesti apetta, se houkuttelee niitä pihaan. Ja jos perhosbaariin tarvitsee tilkan punaviiniä, loppuosalle pullosta löytynee helposti muuta käyttöä.
Suopayrtit ja muut leviäjät täytyykin sijoittaa puutarhassa sen verran fiksusti, että niiden joko niiden leviäminen ei haittaa tai sitten sitä rajoittaa jokin tekijä. Suopayrttiä olen nähnyt mm. isoäitini pihamaalla. Se on kaunis ja tuoksunsa takia jännittävä kasvi. – Ja jos voimakkaita leviäjiä täytyy nimetä, niin kylväähän monet pihamaansa täyteen pelkkää nurmikkoakin! Se vasta peittokasvi on!
Kärhöt kiinnostavat mutta niissä huolettaa tuo talvehtiminen. Alppikärhöä voisi kokeilla: sen voisi kuvitella Sysmän korkeudella selviävänkin, jos vain onnistuu paikan valinnassa. Täytyypä hankkia tuo mainitsemasi kärhökirja.
Tulppaaneista en ole ollut niin innostunut, mutta leinikit ja daaliat ovat kauniita. (Vinkki: jos ei halua niiden esikasvatusta riesakseen, kannattaa kiertää Viherlandian mukulaosasto kaukaa. Pienet juurakot ovat äärimmäisen vietteleviä, ja niitä tulee mätettyä pusseihin aivan huomaamattaankin …)
Niin, olen töissä Palokan koulussa, jo muutaman vuoden ajan tilapäisessä väistörakennuksessa aivan Palokkajärven tuntumassa. Luokan ikkunoista on hyvä katsella järvelle, seurata jään sulamista ja joutsenten saapumista.
Kevät …
Meillä taitaa olla yhteisiä tuttuja, muka onko se muka ihme harjukaupungin seutuvilla…Sinulla on uskomaton työpaikkaetu: Tuo maisema joutseniin ja järven jäätyminen sekä sulaminen…kuin vuodenaikanäytelmää.
Kuule, minä olisin innostunut tulppaaneista, mutta kun myyrät syövät ne. Muut kasvit saavat olla, vain tulppaanit eivät. Tuo kirja Tulppaanitarhan lumo antoi minulle nyt sellaisen ohjeen, että upotin maahan kanaverkkovirityksen, johon istutin tulppaaneita. En vain milllään tajua, miten niin pienistä raoista voi tulppaanin lehdet mahtua. Leivon pariskunnan kirjassa on myös aivan uskomattomia narsisseja!
Kun hankitte alppikärhöjä, ne pärjäävät. Kirjassa on mainittu, minkä puiden juurella ne eivät jaksa kasvaa etc. Ainakin muistaakseni. Mutta siis kaikki hedelmäpuut, mongolianvaahterat ja tietysti kehikot käyvät ja myös vanhat korituolit, kunhan muistaa sitten suven puutarhajuhlissa, että kukaan ei niitä käytä istuimina enää…Syvä istutus, pohjallle vaikka kanankakkarakeita, sitten kunnon kastelu sydänsuvella myöhään illlalla tai aikaisin aamulla. Ohjaan aluksi hiukan kasvinarulla, ohut, vihreä, mutta lopulta ne pärjäävät omillaan.
Teen pääsiäiseksi Leenan gulassia, joka imee pullon punaviiniä. Pieni kupillinen, ei edes lasillinen, voi jäädä kokille. Muistan tuon vinkin kuitenkin suvella eli kiitos!
Pitänee tilata tuo Kaunokainen ja ilonpisara kirjastosta. Leivon pariskunta onnistui herättämään kiinnostukseni puutarhahistoriaan. En ollut tiennytkään mitä kaikkea arvokkaat historialliset tulppaanisipulit kantavat muassaan tulppaanisodista niiden pöyristyttäviin hintoihin.
Perjantaini on Viherlandian juhlaa, sillä mieheltäni menee nyt kaikki talviloma ensi viikon MM-kisoihin, mutta minulle jää yksi päivä. Kierrämme ensin muutaman muunkin puutarhaliikkeen ja sitten Viherlandian ihanuuksia sekä katsomaan että ehkä myös hankkimaan. Ja päälle erinomainen lounas. Voiko siitä perjantai paremmaksi tulla!.
Ikkuna järven tuntumassa on todellakin luksusta. Esimerkiksi pari vuotta sitten seurattiin yhdellä oppitunnilla (oli kieltämättä mielenkiintoisempaa kuin äidinkielen tunnin lauseenjäsennys …) kuinka voimakas tuuli puhalsi jo hyvin ohueksi sulaneen jään vähitellen veden alle, Palokkajärven pohjoispäästä Pappilanjoen sulasta alkaen.
Perhosbaarin tekoon on monenlaisia niksejä, itse olen tehnyt suunnilleen samalla tavalla kuin Suomen luonnonsuojeluliiton sivuilla kehotetaan:
http://www.sll.fi/luonnonharrastus/omapiha/asukkaat
Samalla sivulla on hyvä vinkki: kannattaa muistaa, että perhosia ei houkuttele puutarhaan pelkästään kukat lentäville aikuisille vaan myös sopivat ravintokasvit toukille. Eli jos haluaa ihailla nokkosperhosia, kannattaa johonkin pihan perälle jättää nokkospuska niittämättä. Ja tuossa Cajanderinkin kirjassa mainittu raita on ehdoton perhoskasvi – tai oikeastaan perhospuu. Se kukkii varhain keväällä ja tuottaa mettä juuri silloin, kun ravintoa perhosille ei vielä ole kovin paljon tarjolla. Ja sen lehdet taas ovat hyvää ravintoa perhosentoukille.
Ja pieni paikkahan tämä on, ei voi olla tuntematta jonkun tuttua – jos tekisi tuttavapiirissä kyselyn (Tunnetko henkilön nimeltä Leena Lumi?) niin eiköhän tuttuja ilmaantuisi.
Ja me onnettomat olemme kaataneet raidat lehdostamme pois! Vain haapoja olen suojellut, sillä ne ovat oiva asunto monille eläimille, jopa lepakoille. Ja on kiva nukahtaa haapojen havinaan. Ei niitä enää montaa ole, kun R.:n mielestä ne roskaavat, mutta mitä väliä lehdossa, mutta pari uutta annan kasvaa vielä.
Tässä ne Runotalon suopayrtin kuvat http://lumikarpalo.blogspot.com/2010/09/mutta-michele-maher-oli-jackille-seka.html
Juu, täällä kaikki tuntevat lopulta kaikki. Minulle tämä sopii, sillä olen henkeen ja vereen pikkukaupunkilainen.
Ei huolta: raita kasvaa nopeasti, joten ei tarvitse perhosten kauan odottaa. Meillä mökillä perinteinen pihasyreeni on ehkä paras perhoskasvi: tuntuu houkuttelevan kauempaakin myös niitä ei niin tavanomaisia lajeja. Mutta se kukkii vasta silloin kun moni muukin kukkiva kasvi. Aikaisuudessaan ja runsaudessaan tuo raita on kaiketi aivan perhoskasvien kärkeä.
Ja vielä: todella kaunis kukka!