Kaunokirjallisuus on varsin ongelmallinen tiedonlähde: esimerkiksi historiallisten romaanien kirjoittajat tekevät valtavan pohjatyön teostaan varten, mutta kirjoitusprosessissa ”oikea” historia joutuu taipumaan juonikuvioiden, henkilöhahmojen ja kiinnostavuuden ehdoilla. Tietystikään mitään ”oikeaa” historiaa ei ole olemassa, on vain erilaisia kirjoitettuja historioita, ja siihenhän historiallisten aiheiden tenho perustuukin. Ehkä oikeasti tapahtuikin, kuten romaanissa esitetään – tai ainakin olisi voinut tapahtua…
Leonardo da Vinci on kohonnut varsin trendikkääksi hahmoksi Da Vinci -koodin suosion myötä. Dan Brownin kirjaa on Suomessakin myyty parisataatuhatta kappaletta, ellei enemmänkin. Trendikäs Leonardo da Vinci on toki ollut aiemminkin, sillä monipuolisena ja monilahjakkaana renessanssi-ihmisenä hän on aina kiehtonut ihmisiä. Javier Sierran Ehtoollisen salat (2004, suom. 2005, Bazar) pureutuu samaan aihepiiriin. Eletään vuotta 1497, ja daVinci on maalaamassa Milanossa suurtyötään Pyhä ehtoollinen, johon hän kirkon saamien tietojen mukaan on kätkemässä oikean opin vastaisia, kerettiläisiä piilomerkityksiä. Tuntematon henkilö on lähettänyt tietoja da Vincin työhön liittyen, ja Roomasta lähetetään paikalle salakirjoitusten asiantuntija isä Agustín Leyre selvittämään sekä tämän anonyymin tietolähteen henkilöllisyyttä että da Vincin työskentelyä. Ja jotain omituistahan vielä keskeneräisessä da Vincin työssä on:
– Mitä sitten sanotte eukaristiasta? kyklooppi [viittaa tässä yksisilmäiseen munkkiin…] puuttui puheeseen kiihdyksissään. – Jos tämä todellakin on pyhä ehtoollinen, miksei Kristuksella ole leipää ja viiniä siunattavanaan? Missä on hänen vapahtavan verensä sisältävä pyhä Graal? Ja miksi hänen vatinsa on tyhjä? Kerettiläinen! Oikea kerettiläinen!
Vähitellen Agustín Leyrelle selviää, että seinämaalaukseen todellakin liittyy mysteeri – ja kuten voi arvata, salaisuus ratkeaa vasta kirjan lopussa. Ehtoollisen salat ei ole samankaltainen juonitrilleri kuin Da Vinci -koodi, jossa koko ajan siirrytään uusien johtolankojen ja mysteerien äärelle pitkin Ranskaa ja Englantia. Ehtoollisen salat etenee hieman verkkaisemmin ja keskittyy ratkomaan ainoastaan da Vincin maalauksen salaisuutta sekä nimettömän kätyrin henkilöllisyyttä.
Samantyylisistä aineksista – kuin Brown Da Vinci -koodissa – Sierra kuitenkin romaaninsa aiheen kokoaa: kataarit (kirkon harhaoppiseksi tuomitsema ja vainoama lahko, joka uskoo Jeesuksen ja Maria Magdaleenan avioliittoon, gnostilaisiin oppeihin sekä siihen, että Jeesus luovutti oppinsa perinnön Johannekselle ja Maria Magdaleenalle, ei Pietarille) ja muutkin tahot ovat säilyttäneet oikeaa tietoa Jeesuksen alkuperäisestä sanomasta, kirkon vainoista huolimatta. Sierra ei sentään tuo esille ajatusta Jeesuksen jälkeläisistä. Hänen kirjassaan da Vinci maalaa Viimeiseen ehtoolliseen viestin, muistutuksen siitä, mitä Jeesus todella opeillaan tarkoitti. Ja taas da Vincin maalauksia luetaan kuin piru Raamattua:
– Lisäksi tuo on ainoa hahmo, jossa kirjain muodostuu henkilön ääriviivoista, Bernardino painotti teoriaansa.
– Unohditte Jeesuksen alfan, kreivin tytär tähdensi.
– Tällä kerralla kirjain ei kuvastu ainoastaan Tuomaan kehon asennossa vaan myös ylös nostetussa sormessa. Näettekö? Pystyssä sojottava etusormi ja nyrkistä ulospäin osoittava peukalo yhdistyvät isoksi L-kirjaimeksi.
Melkoisista Viimeisen ehtoollisen ylitulkinnoista huolimatta Ehtoollisen salat -romaanissa on paljon faktaakin. Vuosiluvut täsmäävät: da Vinci oli Milanossa työskentelemässä tuohon aikaan ja samoin monet historialliset tapahtumat, joihin viitataan, ovat oikeita. Kirjassa kerrotaan ruhtinas Il Morosta ja muista historiallisista henkilöistä: jopa Il Moron perhettä kohtaava tragedia tapahtui historiallisestikin samaan aikaan kun da Vinci teki maalaustaan (lueskelin vertailun vuoksi taustoja Antonina Vallentinin kirjasta Leonardo da Vinci, 1952). Myös Leonardo da Vincin mielenkiintoinen henkilökuva on rakennettu historiallisia anekdootteja ja kirjoituksia hyödyntäen.
Da Vinci -koodin ja Ehtoollisen salat -romaanin kaltaisten kirjojen arvo on siinä, että niiden ansiosta lukijat saattavat kiinnostua taiteesta, symboliikasta ja aatehistoriasta. Kääntöpuolena taas on se, että osa lukijoista saattaa uskoa ehdottomasti esitettyihin vaihtoehtohistorioihin. Toisaalta, mitä haittaa siitä on, jos joku esimerkiksi uskoo Jeesuksen ja Maria Magdaleenan saaneen lapsia? Uskovathan monet esimerkiksi saman miehen syntyneen neitseellisesti, muuttaneen veden viiniksi, kävelleen veden päällä, heränneen kuolleista jne. Pari jälkeläistä menee samassa luettelossa ihan hyvin, ei kai siitä kannata mitään suurempaa meteliä nostaa?
http://koti.phnet.fi/petripaavola/mariamagdaleena.html
Gnostilaisuuden muodostivat monet synkretistiset uskonnolliset ryhmät. Gnostilaisuus piti itseään kristinuskon kilpailijana sekä parempana uskontona kuin kristinusko. Gnostilaisuudessa oli monenlaista vaikutusta esim. jotkut gnostilaiset opettivat, että jumalallisuus saavutetaan miehen ja naisen ykseydellä. Tämä ajatus johti myös jotkut gnostikot tavoittelemaan jumaluutta miehen ja naisen seksiaktin kautta. Mutta oli myös olemassa gnostilaisia, jotka pidättäytyivät sukupuolisuhteista. Kun tiedämme sen tosiasian, että gnostilaiset pitivät kristittyjä vihollisinaan sekä sen että he pitivät itseään kristittyjä parempina ja he halusivat kaikella tavalla osoittaa kristinuskon vääräksi, niin sen tähden syntyivät ns. gnostilaiset evankeliumit, joiden tarkoituksena oli mustamaalata ja vääristää Raamatun evankeliumi. Gnostilaiset menivät niin pitkälle tässä, että he kirjoittivat evankeliumit ”uusiksi” väärentämällä ne; joissa he kuvasivat Jeesuksen tavalliseksi mieheksi, joka yhtyi jumalallisuuteen Maria Madgaleenan kautta. Tuo gnostilainen väite, että Maria Madgaleena oli Jeesuksen vaimo sopi gnostilaisille, koska sillä tavalla he pyrkivät väittämään oman oppinsa oikeaksi ja saivat tukea ajatuksilleen. Ajatus Jeesuksen naimisissa olosta (yhtyminen jumalallisuuteen naisen kanssa) on gnostilaista evankeliumia. Samoin myös tuo toinen seksuaalikielteinen ryhmä sai lisää vettä myllyynsä väittäen ”uusien” evankeliumien kautta, että Jeesus vietti synnillistä ja paheellista seksielämää. Näin nuo molemmat ryhmittymät saivat itselleen ”uusista evankeliumeistaan” oivia puhemiehiä, joilla he hyökkäsivät kristittyjä ja Raamatun sanomaa vastaan. Se oli ovela juoni toisten mustamaalaamiseksi, mutta onneksi tiedämme sen, että näiden gnostilaisten tekstien innoituksen lähde on ollut pimeyden päämajassa, ja että Raamatussa on totuus siitä kuinka asiat ovat. Raamattu ei kerro Jeesuksen olleen naimisissa, eikä Hän ollutkaan naimisissa, koska Hän ei syntynyt maailmaan naimisiinmenoa varten, vaan siksi, että kuolisi syntiuhrina maailman synnin tähden.