Vaikka lukijannahkani onkin varsin parkkiintunut, Markku Pääskysen Vihan päivä (2006, Tammi) viiltää syvältä. Tiesin jo ennen lukemista kirjan olevan synkkä ja ahdistavakin, sillä joissakin kritiikeissä (esim. Parnasso, 4/06) on viitattu siihen, että kirja perustuu tositapahtumiin: kaksi vuotta sitten perheenäiti surmasi Porvoossa ensin lapsensa ja miehensä ja lopuksi itsensä. En muista tapausta, mutta vastaavankaltaisista tragedioista joutuu joskus lehdistä lukemaan. Se, että tietää surmatöiden tapahtuneen oikeastikin, ei voi olla vaikuttamatta lukukokemukseen: tilanteen ajautuminen kohti vääjäämätöntä loppuaan tuntuu joka sivulla pahalta, ja lukija haluaisi jonkun kertovan, että tämä on pelkkää fiktiota. (Pieni helpotus: ahdistus ei kestä kauan, sillä kirjassa on vain 117 sivua.)
Toki iltapäivälehtien lööpit pysäyttävät, mutta vain hetkeksi, sillä niiden punamustakeltaisiin kirkuviin otsikoihin olen jo turtunut – minua ei vakuuta formaatti, jossa välillä kerrotaan Kimi Räikkösen alaosattomuudesta ja välillä kolmoissurmasta. Pääskysen kirja etenee tragediassa pintaa syvemmälle, lähestyy sitä Eliisan, siis äidin, näkökulmasta. Eliisa rakastaa lapsiaan, ja miestäänkin hän on ainakin joskus rakastanut. Mutta itseään Eliisa ei rakasta; ei voi, ei halua, ei osaa.
Mutta minä seison katselemassa ikkunasta metsää ja taivasta, pelkäämässä ajatuksiani ja itseäni. Synkkyys on vallannut taivaan, koivut, kuuset, pihan, hyönteiset ja minut kokonaan, ikinä niin ei ole tapahtunut aamulla jolloin pelättävän pitäisi olla vasta edessä. En pysty liikkumaan, kärpäset munivat minuun, olen täynnä toukkia ja haisevaa lihaa, työnnän käden suuhun jotten huutaisi.
Pääskynen ei armahda lukijaa: Eliisan tuntemuksia, muistoja ja ahdistusta kuvataan herkeämättä. Eliisan persoona on hajalla ja mielenterveys järkkyy, mutta lukijan on vaikea päätellä miten paljon, sillä muita näkökulmia kuin Eliisan oma ei tarinassa juuri ole. Kaiken ahdistuksen keskellä riipaisevinta on pienet muistutukset siitä, että kaikki voisi olla toisin, tälläkin perheellä voisi olla onnea. Mutta kun ei ole.
Jonain päivänä mekin asutaan tuollaisessa, Asko oli sanonut sen nähtyään. Hän oli alkanut suunnitella yritystään ja luuli että niillä tuloilla ostaisi tontin ja rakentaisi omakotitalon ilman suurta pankkilainaa. Niin luulin minäkin.
Asko perustaa yrityksensä ja asuntovelka otetaan. Eliisan hoidettavaksi jää taloupuoli ja tilikirjan pito. Perhe ajautuu kuitenkin taloudelliseen ahdinkoon, jota Eliisa peittelee loppuun saakka mieheltään. Viimeinen niitti on ulosottoviraston kirje talon pakkomyyntihuutokaupasta. Siinä tilanteessa Eliisa tekee oman päätöksensä.
Lahja ja Aarre, minun lapseni, Asko aamiaistarjottimen kanssa, kahvin ja mehun tuoksu, Asko pörröisenä aamutakissaan, minun mieheni, minä ikävöin heitä jo nyt.
Vihan päivän lukeminen ei kärsi siitä, että tietää, miten tarina päättyy. Pikemminkin se vaatii sitä: Pääskysen pitkistä lauseista tulee kaksin verroin painavampia, kun lukija tietää, että mitään toivoa ei ole. Vihan päivä on nopealukuinen, musta tunneli, joka lyhykäisyydestään huolimatta jättää pysyvän jäljen.
[…] Mosterin kriteerit siis täyttyvät suurelta osin. Muista Finlandia-ehdokkaista olen lukenut vain Pääskysen Vihan päivän, johon verrattuna Huolimattomat tuntuu varsin kesyltä, niin tunteiden ja ajattelun herättämisen kuin sanataiteenkin tasolta. Mutta Vihan päivä onkin tänä vuonna lukemistani kirjoista aivan omaa luokkaansa. […]