Joel Haahtelan Perhoskerääjän (2006, Otava) kertojana on helsinkiläinen mies, joka saa yllättäen perinnön. Romaani ei kerro pelkästään perinnön saajasta vaan myös perinnön antajasta, salaperäisestä saksalaissyntyisestä Henri Ruzickasta. Näiden kahden miehen, elävän ja kuolleen, tarinat kietoutuvat toisiinsa: kertoja (jonka nimeä ei mainita) alkaa selvittää, miksi täysin tuntematon mies on jättänyt hänelle omaisuutensa.
Miksi Henri Ruzicka on alun perin muuttanut Suomeen? Onko miesten välillä olemassa jokin yhteys, jota kertoja ei huomaa tai muista? Ratkaistakseen mysteerin kertojan on lähdettävä matkalle, etsimään kaikuja Ruzickan menneisyydestä eri puolilta Eurooppaa: Saksasta, Alpeilta ja Kreetalta. Oppaanaan hänellä on Ruzickan päiväkirja ja nippu kirjeitä saksalaiselta naiselta, Anna Prinzilta, jonka luokse hän ensiksi suuntaa.
Perhoskerääjä muistuttaa hauskalla tavalla jonkinlaista dekkaria ja toisaalta matkakirjaa. Kertoja etsii vihjeitä ja johtolankoja, haastattelee ihmisiä ja seuraa intuitiotaan, aivan kuin lajityypin klassikkosalapoliisit. Matkakuvaukset Itä-Saksasta, Italian Alpeilta ja Välimereltä luovat kertomukseen vahvaa paikan tuntua. Ja tietysti kertomus on matka henkilökohtaiseen historiaan, josta etsitään identiteettiä vieraalle miehelle ja kertojalle itselleen.
Henri Ruzicka kerää perhosia, minkä kertoja huomaa heti astuessaan perintötaloonsa. Kirjahyllyt ovat täynnä niistä kertovia kirjoja, ja laatikot pursuavat kuolleita perhosia. Kirjan nimi, Perhoskerääjä, on oleellinen, sillä Ruzicka ei ole mikään tavallinen pakkomielteinen ”perhosten keräilijä”: hänelle perhonen – ja nimenomaan harvinainen parnassius phoebus – edustaa myyttistä kuvaa lapsuudesta. Ruzicka menetti äitinsä jo lapsena, ja vahvimman muistikuvansa äidistään hän liittää hetkeen, jolloin hän sai kiinni suuren valkoisen perhosen. Tuon perhosen, parnassius phoebuksen, hän vei isänsä kanssa paikalliselle perhosten keräilijälle. Ja valkoisen perhosen menettäminen yhdistyy äidin menetykseen – henkilökohtainen myytti, jonka takia hänestä tulee perhoskerääjä, katoavaisen hetken tavoittelija.
Joel Haahtelan Perhoskerääjä on nautittava lukukokemus. Erityisesti pidin lukujen lopuista, joissa Haahtela tiivistää aina muutamaan riviin jonkinlaisen lopetuskuvan tai jopa ajatelman. Ne pysäyttävät aina hetkeksi, ennen kuin kääntää sivua ja seuraava luku alkaa.
1. luvun loppu:
Mies edessäni oli painanut otsansa lasiin, ja vielä pitkään sen jälkeen kun olimme ohittaneet paikan, hän pysyi liikkumattomana. Hänen kasvonsa heijastuivat lasiin, erkanivat kahdeksi; niin kuin meillä kaikilla olisi kaksi mahdollista elämää.
14. luvun loppu:
Ehkä minun ei olisi pitänyt nukkua, mutta kaikki uni mikä oli kerääntynyt minuun sai vallan, ja nukahdin hänen viereensä, enkä nähnyt unia, en kuullut ääntä, en nähnyt valoa. Niin kuin joskus unessa katoaa maailmasta, ja se lakkaa hetkeksi olemasta.
Ihastuin kovasti Perhoskerääjän lyyriseen kieleen ja kuvallisuuteen. Romaani on jo itsessään kuin perhonen, vilisee katoavuuden, haurauden ja keveyden symboliikkaa. Jotenkin Haahtelan tyylistä tulee mieleen Andrei Makine, jonka Ranskalainen testamentti on hengästyttävä kuulaassa kuvallisuudessaan (myöhemmissä teoksissaan Makine mielestäni alkaa jo vähän toistaa itseään, enkä ole lukenut tekijän uusimpia romaaneja).
Täytyy ehdottomasti tutustua myös Joel Haahtelan aikaisempiin romaaneihin.