Jäin miettimään edelliseen postaukseeni liittyen tuota Onnan kommenttia opiskelijatytöstä, joka istuskeli Cambridgessa sillan kaiteella ja luki Albert Camus’n Sivullista. Oliko kyseessä pakollinen tenttikirja, mielenkiinnosta/sattumalta lainattu, pyrkimys täydentää kirjallista yleissivistystä – vai ehkä sittenkin tuo tyttö oli eksistentialistiksi itsensä kokeva nuori nainen, joka on päästänyt Camus’n ”verenkiertoonsa” ja tarkastelee elämää henkisen esikuvansa silmin? Viimeisin vaihtoehto on kiinnostava: voiko todella vaikuttua jonkun kirjailijan teoksista niin paljon, että tähän muodostuu jonkinlainen omaa maailmankatsomusta täydentävä/muokkaava henkinen ja kokemuksellinen yhteys?
Kirjailija Tommi Melender kirjoittaa tällaisesta suhteesta omaan henkiseen/kirjailijaesikuvaansa Gustave Flaubertiin mm. Parnassossa julkaistussa esseessään (I/2010) ja bloginsa Antiaikalainen useissa kirjoituksissa. Flaubertistin näkökulman Melender on siirtänyt romaaninsa Ranskalainen ystävä päähenkilöön Joel Rantoon:
Kunnia velvoitti minua olemaan rehellinen ja kertomaan Magnusille, kuinka ihmisten typeryys piinasi minua. Siitä oli syyttäminen ranskalaista kirjallisuutta, etenkin Flaubertia, jota olin ruvennut ahmimaan opiskeluvuosieni kaltaisella kiihkolla. Kimmokkeen sain, kun päähäni pälkähti kirjoittaa romaani, joka olisi suuruudenhullu kosto vihamiehilleni. Tiesin, että ennen kirjoittamista täytyy lukea paljon, ja niin aloin viettää kaikki luppohetkeni kirjojen parissa. Mitä enemmän luin, sitä kärttyisämmäksi tulin. Tiuskin alaisilleni, esiinnyin julkeasti neuvotteluissa, paiskoin ovia takanani. Tajusin olleeni melko tyytyväinen elämääni silloin kun luin vuodessa hädin tuskin kymmenen romaania, enimmäkseen kotimaisia uutuusteoksia, joita oli yhtä mahdoton erottaa toisistaan kuin samanmerkkisiä pulloja Valintatalon hyllyllä.
Raento ei siis pelkästään mieti, mitä Flaubert mahdollisesti ajattelisi jostakin asiasta, vaan hän jopa tuntee ja kokee samoin kuin Flaubert. Ranskalainen klassikkokirjailija on hänelle hengenheimolainen, ystävä – siitä juontunee Melenderin teoksen nimikin: Ranskalainen ystävä.
Vaikka Flaubertin teoksia on tullut luettua, on hän jäänyt minulle aina vain yhdeksi – toki vaikuttavaksi – klassikkokirjailijaksi muiden joukkoon. Ehkä olen jopa hivenen kateellinen Joel Raennolle ja hänen luojalleen heidän Flaubert-suhteestaan. En niinkään erityisesti Flaubertin takia, vaan siksi, että 1800-luvulla elänyt kirjailija voi olla jollekulle ystävä sanan varsinaisessa merkityksessä – tarjoten lohtua, läsnäoloa, näkökulmia ja eräänlaista vuoropuheluakin. – Ilkikurisesti voisin todeta, että itse kykenen kirjalijaystävyyksissäni lähinnä irtosuhteisiin tai lyhytkestoisiin kumppanuuksiin: jotakin samankaltaista koin nuorena Kurt Vonnegutin kanssa, mutta sen jälkeen näitä kirjailijoita on tullut ja mennyt sitä mukaa kuin luettuja kirjojakin …
Ainahan sitä saa hieman vilkaista mahdollisuuksia, ja niinpä Melenderin romaanin luettuani uudistin suhteeni Madame Bovaryyn (tämä oli kolmas kerta: eka kerta lukioikäisenä ja toinen kirjallisuutta opiskellessani), luin kerrankin romaanin Bouvard ja Pécuchet loppuun saakka, selailin joskus lukemaani Sydämen oppivuodet ja luin Salambon. Tartuin jopa kunnioitusta herättävän paksuun Flaubertin ja Georg Sandin kirjeenvaihtoa sisältävään opukseen Rakas vanha Trubaduuri. George Sandin ja Gustave Flaubertin kirjeenvaihtoa 1863–1876 (WSOY, toim. ja suom. Eila Kostamo, 2007), sillä sekä Melender että Raento tuntuvat lukevan paljon Flaubertin kirjeitä. – Sitten marssin vessan peilin eteen ja lausuin niin ranskalaisittain kuin vain osaan: Flobääääär. Mutta mitään ei tapahtunut. (Jos mahdollinen lukijani on takavuosina sattunut katsomaan kevyttä tv-sarjaa Ally MacBeal, hän ymmärtää, mistä on kyse.)
– Tappiotani lievittää se tosiasia, että ehkä tilanne ei ole nyt kovin otollinen. En ole omassa elämässäni missään murroskohdassa tai muutenkaan henkistä tukea vailla. Melenderin romaanissa Joel Raento sitä vastoin on henkilökohtaisen identiteettikriisin keskellä (toki hän on tutustunut Flaubertiin jo aiemmin). Hän on menestyvä yrityskonsultti, samaa valtakunnan ykköstasoa kuin Jari Sarasvuo muutama vuosi sitten, mutta hän ei usko omaan tuotteeseensa:
Olin edustavinani vastakulttuuria, vaikka palvelin elämysteollisuutta. Puhuin luovuudesta ja omaperäisyydestä, mutta en koskaan sanonut mitään luovaa tai omaperäistä. Minulla ei ollut siihen varaa, koska kaikki luova ja omaperäinen herättää aluksi vihaa ja vastustusta, loukkaa ja iljettää. Tärkeintä oli olla uskottava niiden silmissä, jotka maksoivat minulle siitä, että olen kaikesta johdonmukaisesti eri mieltä kuin hallitus, SAK ja Elinkeinoelämän keskusliitto.
Raennon luentojen tarkoin harkittuun tyyliin kuuluu räväkkyys, solvaukset ja yleisön arvoihin kohdistettu pilkka – mutta koskaan hänen kritiikkinsä ei saa oikeasti paljastaa tai muuttaa mitään perustavanlaatuista. Hän on eräänlainen kiintiöräyhähenki, joka sivalluksistaan huolimatta lopulta sanoo vain sen, mikä jo tiedetään ja minkä kuulijat haluavatkin kuulla. En myynyt mielipiteitä tai tulkintoja, myin niiden simulaatiota, toteaa Raento. – Romaanin tarina alkaa, kun eräällä luennolla kupla puhkeaa, vaikka yleisö ei sitä tajuakaan. Joel Raento näkee itsensä ulkopuolisin silmin: valmiita ajatuksia (vertaa Flaubertin Valmiiden ajatusten sanakirja – jos opus on tuttu) suoltavana heittiönä. Keisari ilman vaatteita. Seuraa totaalinen romahdus, ja Raento pyörtyy kesken esityksensä.
Faubertistina Raento hakee lohtua mestarin tuotannosta. Hän ottaa töistä vapaata ja lähtee pieneen ranskalaiseen kylään Aronvilleen lukemaan Flaubertin romaaneja ja kirjeitä. – Juuri tämä kirjeiden lukeminen vakuutti minut ”ystävyyden” mahdollisuudesta. Kirjeenvaihto tarjoaa takaportin kirjailijan – kenen tahansa – ajatuksiin ja kokemuksiin. Painetut teokset ovat kirjailijan mutta kirjeet ihmisen kirjoittamia. En itse ole tutustunut kuin näihin George Sandille lähetettyihin kirjeisiin, mutta jo niissäkin on paljon sellaisia kohtia, jotka luettuaan ymmärtää, miksi Raento (ja myös Melender) pitää Flaubertia edelleen ajankohtaisena äänenä. Esimerkiksi katkelma, jossa Flaubert kiihkeästi kritisoi oman aikansa kustannusmaailmaa ja muutenkin taidetta näivettävää kaupallista tuotantotodellisuutta, herättää pohtimaan, mitä Flaubert tuumisi ja tekisi näin Internetin aikakaudella. (kirje päivätty 4.12.1872)
Miksi julkaista (tänä kammottavana aikana)? Rahan ansaitsemiseksiko? miten naurettavaa! Niin kuin raha olisi työn korvaus! Näin tulee olemaan, kunnes Keinottelu on saatu tuhotuksi. Siihen saakka, ei! Entä miten punnita Työtä, kuinka arvioida Ponnistusta? Jää siis työn kaupallinen arvo. Sen arvioimiseksi pitäisi poistaa kaikki välikädet Tuottajasta ostajaan. Ja sittenkin tämä kysymys on sinällään ratkaisematon. Sillä minä kirjoitan (puhun itseään kunnioittavasta kirjailijasta), en tämän päivän lukijalle, vaan kaikille lukijoille joita voi ilmaantua, niin kauan kuin kieli elää. Tuotettani ei siis voi kuluttaa nyt, sillä sitä ei ole tehty yksinomaan aikalaisiani varten. Joten palveluni jää määrittämättä ja näin ollen korvaamatta.
Voisi kuvitella, että Internet olisi juuri tuollainen julkaisukanava, jossa kirjoittaja ja lukija kohtaavat ilman välikäsiä – mutta toisaalta Internet on myös loputtoman tekstimassan ja informaatiotulvan suo, joka luultavasti olisi Flaubertille hänen halveksimansa typeryyden globaali ilmentymä. – Siitä olen kuitenkin melko varma, että jos Flaubert olisi elänyt 2000-luvulla, niin mitään korkealentoista kirjeenvaihtoa hänellä tuskin olisi ollut. Jo 1900-luvulla puhelin vähensi kirjeiden kirjoittamisen suosiota, samoin matkustamisen helppous – ja viimein sähköpostin aikakautena pelkona on, että vaikka jotain vielä kirjoitettaisiin, niin mitään ei välttämättä säily.
Flaubertistille kirjeenvaihdon lukeminen on tärkeää sikälikin, että kirjeiden avulla pääsee ikään kuin Gustave Flaubertin sisäpiiriin. Flaubert on elitisti, ja väittäisin, että todellisen flaubertistin on myös oltava sellainen, jos hän todella haluaa astua mestarinsa jalanjäljissä. Flaubertin henkilöä, elämää ja tuotantoa käsittelevässä teoksessaan Haava (1992, WSOY) Eila Kostamo kirjoittaa:
”Me”, ”yhdessä”, ”kaksin” toistuvat myös Flaubertin sanastossa ja tarkoittavat useimmiten kahta ihmistä, joskus pientä samanmielisten piiriä, joka sulkee ulkopuolelleen muut. Joskus ”me” tarkoittaa ”mandariineja”, älymystön eliittiä, jonka välttämättömyydestä ja oikeutuksesta Flaubert ja George Sand kävivät terävää keskustelua talvikautena 1871-72. Kahden ihmisen muodostama ”me” on muuan Flaubertin proosataiteen suurista teemoista, niin kuin se oli hänen elämänsä elähdyttäviä asioita.
En ollut tätä aiemmin niin ajatellut, mutta nyt kun luin uudelleen Flaubertin teoksia, kaksikon muodostama ”me”-henki oikein pomppasi esille: ystävykset Bouvard ja Pécuchet (Bouvard ja Pécuchet) sekä Frederick Moreau ja Charles Deslauriers (Sydämen oppivuodet) ovat todellakin hyvin tiiviitä parivaljakkoja. Vastaavaa kaksikkoa Melenderin romaanissa Ranskalainen ystävä edustaa Joel Raento ja hänen Aronvillessa tapaamansa Marcel Daigneault, joka myös ihailee 1800-luvun ranskalaista kirjallisuutta. Yhteinen sävel löytyy nopeasti, sillä myös Daigneault on saanut kirjailijan verenkiertoonsa: Charles Baudelairen, toisen oman tiensä kulkijan. Baudelaire on hyvä lohdun lähde, koska Daigneault ei ole nuorena ollut mikään komea poika vaan hörökorvainen ruipelo, jota kiusattiin julmasti ja hyljeksittiin:
Marcelista elämä tuntui elämisen arvoiselta vain niinä iltoina, kun hän luki yksin huoneessaan Baudelairen runoja ja intiimejä päiväkirjoja. Vähitellen hän omaksui kirjallisuushistorian suurimman mestarin ajatukset niin, ettei enää erottanut niitä omistaan.
Myös Baudelaireea lukemalla saattaa pystyttää itselleen pylvään, jonka huipulta voi halveksuen katsoa massaa ja, kuten Daigneault, tuntea ”riemua siitä, ettei tappioistaan huolimatta ole niin alhainen kuin ohi kulkevat moukat: Mitä minua liikuttaa, miten noiden sielujen käy?” – Alkaa kuulostaa jo hieman ärsyttävältä näin esitettynä koko kuvio. Asetelmaa kuitenkin lieventää (siis tuota elitismi-aspektia) se, että Flaubertia arvostetaan ironian mestarina – ja kyllä ironiaa voi lukea Melenderin romaanistakin. Jutun juoni piileekin juuri siinä, että ei voi olla aivan varma, milloin Raennon flaubertismi tavallaan menee jo ”överiksi” ja milloin sen voi taas lukea järkikelpoisena pessimistissävytteisenä katsantotapana. Rajan vetää lukija itse.
Melenderin romaanissa on useita lainauksia Flaubertin teksteistä, mutta muunkinlaisia viittauksia löytyy. Esimerkiksi löytämänsä kulkukoiran Raento nimeää Julioksi Gustave Flaubertin koiran mukaan.
Nimivalinta oli kunnianosoitus Flaubertille, joka sai ystävältään Edmond Laportelta vinttikoiran ja antoi sille nimeksi Julio. Flaubert epäröi ensin koiran ottamista rabieksen pelossa, mutta onneksi hänellä riitti uskallusta, koska koirasta oli paljon hupia ja lohtua. Flaubertin välit Julioon olivat lopulta niin läheiset, että he sairastivatkin yhtä aikaa. ”Minun käy kateeksi sen tyyneyttä ja kauneutta”, Flaubert kirjoitti. Häneltä itseltään puuttui niitä molempia.
Sama anekdootti Flaubertin rakkaasta lemmikistä löytyy myös Julian Barnesin romaanista Flaubertin papukaija (1984, suom. Kristiina Drews WSOY), joka on erikoinen kudelma fiktiivistä tarinaa ja elämäkertatietoja – se sisältää kerrontaa, esseitä, luettoloita, sanakirjan, vuosilukuihin perustuvan kronologisen elämäkertakatsauksen (johon rinnastetaan joka vuodelta otteita Flaubertin teksteistä), oppaita jne. – Tuohon Julio-nimiseen koiraan liitetään kirjassa melkoinen tulkinta. Kertoja vihjaisee, että mahdollisesti Flaubert olisi antanut nimen Juliet Herbertin kunniaksi – tai niin ainakin jotkut saattavat kuvitella. Herbert oli Flaubertin sisarentyttären kotiopettaja, ja Barnesin romaanin kertoja on saanut vihiä, että eräs hänen tuttavansa on löytänyt kirjeitä, jotka paljastavat Flaubertin ja Herbertin rakkaussuhteen.
Jos löytö osoittautuu todeksi, se olisi sensaatio. – Kertoja tapaa tuttavansa Edin, joka kuvailee hänelle pitkästi kirjeiden sisältöä ja rakkaussuhteen luonnetta. Hän vastailee kertojan kysymyksiin, ja syntyy vaikutelma, että kertoja saa kuulla juuri ne vastaukset, jotka hän haluaakin kuulla. Mutta kun tulee aika ottaa kirjeet esille, kertoo Ed polttaneensa ne – koska niin Flaubert viimeisessä kirjeessään toivoo. Ja Ed lisää:
”Siinä viimeisessä kirjeessä oli muutakin. Aika kummallinen ohje – sen lisäksi että hän pyysi neiti Herbertiä polttamaan kirjeet. Hän kirjoitti että ’jos ihmiset joskus kysyvät sinulta mitä minun kirjeissäni oli tai millaista minun elämäni oli, valehtele heille. Tai oikeammin, koska sinua minä en voi pyytää valehtelemaan, kerro heille mitä luulet heidän haluavan kuulla’.
Herkullinen kohtaus. Kirjeiden sisältö ja oikeastaan niiden olemassaolokin jää epävarmaksi, ja kaunista (vaikkakin kulttuurihistoriallisesti rumaa) on Edin lojaalius kirjailijan toivetta kohtaa. Onneksi kaikki eivät ole ottaneet mestareiden viimeisiä toiveita vakavasti, sillä muuten meillä olisi huomattavasti vähemmän kirjallisuus-, taide- ja musiikkiaarteita sekä niitä taustoittavaa aineistoa.
Tällaisessa Flaubertin, Baudelairen tms. perusteellisessa ihailussa tuntuu siis olevan vahva elitistinen vire. Ei toisaalta kulttuurielitismissä mielestäni mitään pahaa ole: useimmiten se korostaa laatua, rohkeita ajatuksia, vaalii sivistyksen ihanteita jne. – eli toisin sanoen hyödyttää yhteiskuntaa. Ja kaupallisen viihdeteollisuuden valtavirrassa soraäänet ja vastavoimat ovat aina tervetulleita.
Huonoa elitismi on silloin, jos se linnoittautuu liian tiiviisti omaan me-henkeensä eikä enää näe ihmisiä ympärillään. Gustave Flaubert tuokin tässä piilevän vaaran hyvin esille Valmiiden ajatusten sanakirjan (1911, suom. Mirja Halonen ja Ville Keynäs, 1997, Loki-Kirjat) viimeisessä termissä. (Teos on latteuksia ja muita valmiita ajatuksia ironisoiva sanakirja, jonka Flaubert alun perin tarkoitti liitteeksi osittain kesken jääneeseen romaaniinsa Bouvard ja Pécuchet.)
ÄÄLIÖT
Kaikki ne jotka eivät ajattele samalla tavalla kuin te.
– Lopuksi vielä pari asiaa. Ensinnäkin hatunnosto kaikille, jotka jaksoivat lukea postauksen loppuun saakka, pahoittelen pituutta. Toiseksi, suosittelen mahdolliselle lukijalleni tuota Melenderin romaania, sillä se on hyvin kirjoitettu, ja näkökulmana tuo ystävyyssuhde klassikkokirjailijaan on ajatuksia herättävä. Ja voipa Ranskalainen ystävä innostaa Flaubertin teosten pariin, niin kävi ainakin minulle.
Ajattelin jo aiemmin äkkiä tämän postauksen luettuani, että jotain omituista tuossa Melenderin kirjan henkilössä on. Sitten koitti siivouspäivä ja asia valkeni.
Kirjahyllyssäni kirjat ovat aika kaukana toisistaan (minun on pakko pitää jonkinmoista järjestystä, ne ovat siis aakkosittain, muuten en ikinä löytäisi mitään!)nimittäin Esko Raento ja Joel Haahtela. Suomalaisia kirjailijoita, Raento jo kuollut, mutta Haahtela nuori kaveri vielä.
Heissä on se yhteinen piirre että kumpikin on lääkäri. Siis n.k. porvarilliselta ammatiltaan (mikä sanonta on sinänsä hauska ja pitää sisällään sen, että ilman semmoista ammattia ei tule leipää). Ehdotan siis että Tommi Melender on lukenut kumpaakin kirjailijaa ja päätynyt henkilöön nimeltä Joel Raento.
Tämä ei ollut aivan ulkokirjallista. Melenderin luen kunhan ehdin. Flaubertia olen lukenut viimeksi varmaan yli 40 vuotta sitten, silloin teksti veti, en tiedä vetäisikö vielä.
Jälkimmäisessä postauksessa mainitset Arto Mellerin. Oletko kuunnellut hänen kokoelmansa Mau-Mau kirjallista äänilevyä, jonka sävelsi Edvard Vesala ja jammasi läpi Ylioppilas-/Ryhmäteatterin sekalainen seurakunta? Muistaakseni suunnilleen samaa teatterikoulun vuosikertaa kuin Mellerikin. Levysoitin kieltäytyy soittamasta enää vinyylejä ja olo on silloin tällöin orpo.
Melleri on kotoisin Etelä-Pohjanmaan Järviseudun (=savolaiskiila) Lappajärveltä. Yksi veli oli muinoin Alajärven Ankkureissa pelaajana.
Ulkokirjalliset tulkinnat ja omituiset yhteydet ovat hauskoja, vaikka ei niillä mitään totuuspohjaa olisikaan. Varsinkin jos ne liittyvät omaan kirjahyllyyn …
Mau-Mau on tuttu vain tekstiversiona. Ylen elävästä arkistosta löytyy lyhyt haastattelu puhdasotsaisesta 15-vuotiaasta Melleristä. Elämä edessä ja naurua silmissä.
Varoitus: Ylen elävän arkiston aarteisiin saattaa jumittua mittaamattomiksi ajoiksi, silloin siivous yms. kummasti unohtuu ….