Lisäsin blogin sivupalkkiin nimekkeen ”Kirjastot, tietokannat” alle muutaman linkin. Niistä ylivoimaisesti eniten aikaa olen viettänyt tutkien Historiallisia sanomalehtiä. Upea sivusto: Kansalliskirjasto on digitoinut kaikki Suomessa vuosina 1771–1900 ilmestyneet sanomalehdet, joita voi selailla joko numero kerrallaan tai vapaata sanahakua käyttäen. – Puutteitakin tosin on, esimerkiksi ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti, Suomenkieliset Tieto-Sanomat, joka ilmestyi vuosina 1775–1776. Sekin kyllä löytyy Kansalliskirjaston edellisestä Historialliset sanomalehdet -kokoelmasta.
Vanhojen sanomalehtien lukeminen vaatii kärsivällisyyttä, sillä fontit ovat aivan jotain muuta kuin Verdanaa tai Arialia. Kieli on vanhahtavaa, ja monet mielenkiintoiset jutut ovat tietysti ruotsiksi – se kun oli sivistyneistön suosiossa vielä 1800-luvun puolivälissä, myöhemminkin. – Kiinnostavia ajankuvan kannalta (ja helppolukuisimpia) ovat esimerkiksi ilmoitukset. Kun haen kokeeksi mahdollisia viittauksia edellisessä postauksessani käsittelemääni kirjailijaan Walter Scottiin ja erityisesti hänen teokseensa Lammermoorin morsian, löytyy mm. seuraavanlainen pikkujuttu viipurilaisesta ilmoituslehdestä (Wiborgs Annonce Blad):
Den af Stadens Respect. Invånare, som af mig till låns erhållit Walter Scotts Roman: Bruden i Lammermoor anmodas härigenom ödmjukast, att med första återställa densamma. Wiborg, den 24 Julii 1837. – J. H. Mennander
J. H. Mennander haluaa siis takaisin jollekin lainaamansa romaanin. Sama ilmoitus on julkaistu kolmessa peräkkäisessä numerossa (ilmestynyt kerran viikossa), ja joka kerta myös saksaksi. Saksankielisessä ilmoituksessa teos on kuvailtu hieman tarkemmin, ja siitä paljastuu, että kadotettu teos on saksankielinen, vuonna 1925 julkaistu osa Scottin koottuja teoksia. – Ilmoitus on hieman hämmentävä: eikö Mennander todellakaan tiedä, kenelle hän on kirjansa lainannut? Ja hattua täytyy nostaa kohteliaille sanamuodoille: en sanatarkasti osaa kääntää, mitä tuo vanhahtava Den af Stadens Respect tarkoittaa, hienolta se joka tapauksessa kuulostaa, mutta tuon ödmjukast merkitys on selvä: Mennander nöyrimmin pyytää palauttamaan opuksen.
Tuohon aikaan yleisiä kirjastoja ei juurikaan ollut, mutta sivistyneistön piirissä toimi useilla paikkakunnilla lukuseuroja, joissa kirjoja lainattiin muille kirjallisuudenystäville. Ehkä Mennanderin ilmoitus liittyy tällaiseen toimintaan, jossa kirja on saattanut jonkun välikäden kautta päätyä hieman tuntemattomalle lukijalle. Jos Mennanderin romaanin olisi lainannut joku hänen tuttunsa, ei kai sen palauttamista tarvitsisi lehdessä pyydellä.
Sattumalta löydän (satun silmäilemään kyseistä lehteä, koska siinä on Amédée Pichot’n matkakertomuksiin perustuva juttu Walter Scottista) vielä kiinnostavamman pikkuilmoituksen 2.11.1832 ilmestyneen lehden (Helsingfors Morgonblad) viimeiseltä sivulta:
En vördad allmänhet får jag äran hårmedelst tillkänwagifva, att det af min framlidne kära man inrättade Låne-Bibliothek, som innehåller en myckenhet Böcker af erkänd förtjenst å flere språk, och som ända till sednare tider blifvit småningom förökadt, hålles öppet alla förmiddagar ifrån kl. 9 till 1, i Slagtar Janssons öfre gård vid Högbergsgatan. Villkoren för utlåningen äro desamma, som tillförene.
Gustava Meyer
Yksityinen kirjasto Korkeavuorenkadulla vuonna 1832? – Gustava Meyer ilmoittaa, että hänen miesvainaansa perustama kokoelma, joka sisältää paljon teoksia useilla eri kielillä, on avoinna päivisin kello yhdeksästä yhteen – ja lainausehdot ovat samat kuin aiemminkin.
Netistä löytyy melko helposti tietoja Gustava Meyerin miehestä, Friedrich Anton Meyerista. Hän oli saksalaissyntyinen ja toiminut ensin Turun ja sitten Helsingin yliopiston saksan kielen lehtorina. Meyerilla oli myös kirjakauppa ja sen yhteydessä yksityinen kirjasto, jonka hän alun perin perusti Turkuun jo vuonna 1801. Tuolloin hän oli hieman yli kolmekymppinen – eri lähteissä Meyerin syntymäaika vaihtelee välillä 1767-1771. Meyerin kerrotaan siirtäneen kirjakauppansa ja kirjastonsa Helsinkiin samaan aikaan, kun yliopistokin siirtyi sinne, eli Turun palon (1828) jälkeen. Meyerin liiketoimet Helsingissä jäivät kuitenkin melko lyhytaikaisiksi, sillä hän kuoli vuonna 1831.
Erityisen ilmoituksesta tekee ilmoittajan sukupuoli: Gustava Meyer on kirjastoa ylläpitävä nainen. Nykyään naispuoliset kirjastonhoitajat ovat sääntö ja miespuoliset niitä poikkeuksia, mutta 1800-luvulla yliopistojen ja koulujen kirjakokoelmia vaalivat todennäköisesti miehet, sillä yleensäkin virat olivat miesten hallussa. Gustava Meyer onkin luultavasti eräs ensimmäisistä suomalaisista kirjastotädeistä. Verenperintönä hän on ainakin saanut annoksen kirjaston ylläpitämiseen vaadittavaa tomeruutta, sillä hänen isänsä oli turkulainen merikapteeni Johan Hasselius. Gustavan syntymäaikaa ei netissä olevasta sukutaulukosta löydy, mutta 30.3.1837 julkaistusta kuolinilmoituksesta (Finlands Allmänna Tidning) voi päätellä hänen syntyneen vuoden 1783 alussa: eliniäksi on kerrottu 54 vuotta ja kolme kuukautta.
Kovin kauan ei siis Gustava Meyer ehtinyt mieheltään perimäänsä kirjastoa hoitaa, suunnilleen reilut viisi vuotta. Mutta paljon mahdollistahan on, että hän on auttanut miestään kirjaston hoitamisessa jo aiemminkin, puolisolla kun oli paljon muitakin tehtäviä. – Lehtitietojen perusteella Meyerin perhe joutui myös kohtaamaan ajalle valitettavasti kovin tyypillisen tragedian: lapsen kuoleman. Vaikka 15. syyskuuta 1829 julkaistu ilmoitus (Finlands Allmänna Tidning) on melko neutraali, on siinä eräs yksityiskohta, joka ainakin minua liikuttaa:
Wilhelmina Charlotta, ungsta dotter till Lectoren och Universitets Bokhandlaren F. A. Meyer och dess maka, Gustawa Juliana Hasselius, afled i Åbo den 30 Aug. i en ålder af 4 år 3 månader och 26 dagar. Hennes död begråtes af fader och moder, 1 broder och 3 systrar, och en nära fläktinge hwilkas glädje den afledna under sin korta lifstid warit; endast på detta wis, får man underrätta fläktingar och wänner.
Ajan tavan mukaan elinaika kerrotaan kuolinilmoituksessa päivän tarkkuudella: … ja 26 päivää. Se korostaa elämän arvoa: jokainen eletty päivä on ainutkertainen ja tärkeä. Ja tietysti kun kyseessä on lapsi, yksittäisen päivän merkitys kasvaa. Ainakin minuun lukijana tällainen tyyli vaikuttaa siten, että alan miettiä, mitä noina 26 viimeisenä päivänä mahtoi tapahtua. Montako niistä kului sairasvuoteella? Ehtikö tyttö vielä nauttia viimeisistä kesäpäivistä, istua äitinsä kanssa rantakalliolla ilta-auringon lämmössä? Ja ehtikö hän tuntea kotimatkalla, kuinka varjojen pidetessä elokuinen kaste hiipii ylemmäs ja ylemmäs, viilentäen ensin varpaat, sitten nilkat, sitten pienet polvet? – Ehtikö hän viimeisen 26 päivän aikana yhtään iloita, oliko onnellinen?
Meyerin kirjastosta löytyy kokonainen luku Mauri K. Närhen teoksesta Lukuseurasta kansankirjastoon (Helsingin kaupungin julkaisuja n:o 18, 1963). Ja sivulla 199 on vanha valokuva Korkeavuorenkadusta 1900-luvun alussa: puutalo (numerossa 39), jossa Meyerin kirjasto toimi, on siinä vielä pystyssä, ja pari taloa etäämpänä häämöttää Rickhardinkadun kirjasto. – Nykyään Korkeavuorenkatu 39:ssä sijaitsee Gunnar Taucherin suunnittelema, vuonna 1929 rakennettu viisikerroksinen funkkistalo. Voi olla, että se on rakennettu nimenomaan ”teurastaja Janssonin” talon tilalle. Kun vertaa valokuvaa vanhasta kaksikerroksisesta puutalosta nykyiseen kerrostaloon, huomaa julkisivuissa yllättäen yhtäläisyyksiäkin: ikkunat ovat samantyyliset – jaettu kuuteen pienempään ruutuun – ja kerrosten välissä on molemmissa taloissa pitkä poikittainen ja hyvin erottuva linja (tai viiva, ”koholauta”, mikä lienee …) tehostamassa ilmettä. Ehkä kyse on sattumasta, tai sitten Taucher on halunnut kunnioittaa vanhan julkisivun luonnetta.
Yksityiskirjastossa asioiminen ei ollut 1800-luvun alkupuolella ihan halpaa huvia, mutta toisaalta lukeminen oli lähinnä sivistyneistön eli varakkaamman väen puuhaa. Närhen kirjassa on kerrottu Gustavan kirjaston lainaustoiminnan säännöistä ja maksuista vuonna 1836:
Vuonna 1836 painettuun luetteloon sisältyvien lainaussääntöjen mukaan oli Gustafva Meyerin lainakirjaston lainausmaksu 18 ruplaa koko vuodelta – siis pienempi kuin edellä mainittu lehtori Meyerin aluksi lokakuussa 1829 ottama ”halpa” lainausmaksu 20 ruplaa, jonka hän oli ilmoittanut myöhemmin kohoavan. Puolen vuoden lainausmaksu oli v:n 1836 sääntöjen mukaan 10:50 ja neljännesvuoden 7 ruplaa. Näillä maksuilla sai lainata yhden kirjan joka päivä sillä ehdolla, että aikaisemmin lainattu kirja palautettiin sitä ennen. Pieniä, vähemmän kuin 100 sivua käsittäviä kirjoja sai kuitenkin lainata kaksi tai kolme kerralla. Lainausaika oli enintään kaksi viikkoa.
On vaikea suhteuttaa vuoden 1836 rahan arvoa tähän päivään – varsinkin, kun noihin aikoihin ruplan arvo heitteli. Hopearuplat olivat siksi huomattavasti arvokkaampia kuin seteliruplat. Luultavasti Meyerin lainakirjastossa on kuitenkin käytetty valuuttana seteliruplia, sillä kai hopearuplat olisi muuten mainittu erikseen. – Jos vertaa summaa esimerkiksi palvelusväen palkkoihin, puhutaan kuukauden, jopa useammankin, tuloista. Renki saattoi 1830-luvulla tienata 100 seteliruplaa vuodessa, vähemmänkin (tai enemmän, riippuu myös laskentavasta: huomioidaanko luontaisedut – ruoka, vaatetus jne. – vai pelkkä käteinen), piian vuosipalkka taas oli sitäkin vähemmän. Eli 18 ruplaa ei ollut mikään aivan pikkusumma.
Kun ajattelen omia lainaustapojani, niin tuollainen korkeintaan yksi kirja kerrallaan tuntuisi järisyttävältä muutokselta. Itselläni on aina keskimäärin 20-30 kirjaa lainassa, usein enemmänkin – jos lainaan saisi vain yhden teoksen kerralla, kävisin kirjastossa todennäköisesti lähes päivittäin. Moni Meyerin kirjaston asiakas on luultavasti menetellytkin juuri niin. Korkeavuorenkadun kirjasto on siis ollut eräänlainen lukevan sivistyneistön kohtaamispaikka, kirjallisuusklubi.
– Meyerin kirjasto on kadonnut olemattomiin jo 170 vuotta sitten, mutta jotakin siitä on jäänyt jäljelle: Turun kaupunginkirjaston kokoelmissa kerrotaan (Aurora-lehti 4/2001) säilyneen joitakin Meyerin kirjastosta peräisin olevia niteitä. Ehkä niitä hyvällä onnella pääsee vielä näkemään jossakin Suomen kirjastolaitoksen historiasta kertovassa näyttelyssä.
Juhlapäiviin Meyerin pariskunnan työ kirjastotoiminnan hyväksi ei vielä oikeuta, mutta jos jotenkin haluaa esimerkiksi kunnioittaa Gustava Meyeria yhtenä naiskirjastonhoitajuuden pioneereista, niin hänen kuolemansa vuosipäivänä sen voi hyvin tehdä: 8. maaliskuuta kun sattuu sopivasti olemaan naistenpäivä.
Jotenkin koskettavaa, miten ihmiset aikanaan elävät, menettävät lapsensa ja vaikuttavat vahvasti ympäristössään. Sitten alle kaksisataa vuotta myöhemmin heistä löytyy muutamia merkintöjä netistä ja jokunen kirja sinänsä arvokkaassa Turun kaupunginkirjastossa.
Kari:
Osut asian ytimeen – olen viime aikoina tutkiskellut useinkin juuri näitä Internetistä löytyviä henkilöhistorioiden sirpaleita, usein vain siruja. On kiinnostavaa lähteä jäljittämään jostakin pienestä lukemastaan jutusta avautuvaa elämäntarinaa: usein seinä tulee vastaan hetkessä, mutta aina välillä löytyy helmiä, kuten juuri nyt tässä Meyerin tapauksessa.
Todellisuus koskettaa, ja tuo aikaperspektiivi mahdollistaa sen, että kehtaa ihmetellä asiaa. Jos kyse olisi tuoreesta kuolinilmoituksesta, jossa kerrottaisiin lapsensa menettäneen perheen surusta, ei siihen voisi suhtautua samalla tavalla. Se olisi liian kovalla tavalla traagista, historian utu puuttuisi välistä.
– Tällaisten palapelien kokoaminen on ainakin minulle eräänlainen oma kirjallisuudenlajinsa, jonka määrittelee lukutapa: siihen liittyy sattumaa, seikkailua, tiedon etsimistä ja arviointia – ja paljon mietiskelyä, tarinan värittämistä omassa mielessä.
Romaanit ovat turhankin usein eräänlaisia junia, joissa juoni ikään kuin kulkee asemalta toiselle, vähitellen avautuvan logiikan mukaan. Ja päätepysäkki lähestyy vääjäämättömästi. – Tällainen sirpaleista kasattu tee-se-itse-tarinanpätkä on tervetullutta vaihtelua. Sitä paitsi se kouraisee todellisuuden ydintä aivan eri tavalla kuin fiktio.
Hieman samaan aiheeseen liittyen bongasin viime sunnuntain Hesarista jutun David Shieldsin kirjasta Reality Hunger. Shieldsin mukaan fiktiivinen juoniromaani on tappanut kirjallisuuden. – En ole aivan samaa mieltä, mutta tunnistan kyllä itsessäni kaipuun ei-fiktioon ja siellä piileviin todellisiin tarinoihin.
En olisi aivan niin varma siitä, etteikö kirjastotätejä olisi ollut 1700-luvullakin. Olin aikanaan töissä Kansalliskirjastossa, ja kun minulle opetettiin vanhojen kortistojen ja erityisesti repretorioiden käyttöä (siis niiden tummanvihreiden kansioiden, joita on kirjastoon sisään tultaessa kupolisalissa oikealla pari hyllyllistä; kannattaa katsoa), sain selityksen niiden eleganteille kaunokirjoituskäsialoille. Luokittelusta ovat vastanneet aikanaan erinäiset kenraalinrouvat, professorinrouvat yms. vapaaehtoistyötä tehneet sivistyneet naishenkilöt.
Täytyy tässä saman tien suositella 1910-luvun Kansalliskirjastoon sijoittuvaa teosta Herra Corpwieth, herrasmiessalapoliisi.
Eufemia:
Olet oikeassa, kirjastotätejä on varmasti ollut moniakin ennen tuota Gustava Meyeria – en vain onnistunut tähän hätään löytämään yhtään hyvää esimerkkiä mistään.
Voi myös olla useampiakin Gustava Meyerin kaltaisia toimijoita, jotka ovat pyörittäneet jonkin aikaa tällaisia mieheltä perittyjä kirjakokoelmia ja niiden ympärille kehekytynyttä lainaustoimintaa. – Gustavahan oli tavallaan myös kirjastonjohtaja, vaikka tietenkään isosta kokoelmasta ei ollut kyse.
Täytyisi varmaan laittaa tuonne iGS:ään kysymys ”Kuka oli ensimmäinen suomalainen kirjastotäti?”
Olipas mainio tarina sinulla, mielenkiintoinen kertomus tai sen alku, itseasiassa jäin myös miettimään näiden ihmisten kohtaloa hetkeksi.
Eiköhän hyvä romaanikin rakennu samoista aineksista. Ainesosina täytyy olla tosia asioita, mutta sen ympärille voi sitten kehiä kertomusta niistä sirpaleista joita on.
En oikein voi myöskään uskoa, että fiktiivinen juoniromaani tappaisi kirjallisuuden. Se on jännä juttu, että se on niin kovin ”IN” , etenkin tuo juonettomuus tai että pidetään pelkästään kielteisenä asiana joitakin romaanin muita ominaisuuksia.
Kuvataiteissa ei ole vielä kenellekään tullut mieleen sanoa, että kultainen leikkaus tuhoaisi koko maalaustaiteen. Tosin muista syistä on väitetty, että maalaustaide on kuollut, mutta se on eri juttu. Voihan sitä sitten ajatella vaikka niinkin, että koko inhimillinen ja ihmisen luoma kultuuri on kuollut, jos haluaa oikein pessimistiseksi maailmanlopun maalariksi ryhtyä.
Tunnustan myös mieltymykseni ja kiinnostukseni elävän elämän dokumentteihin: kirjeisiin, valokuviin, asiakirjoihin, tietoihin jostakin ajasta jne. Ne ruokkivat mieltä toisellalailla kuin jonkun kirjailijan valmiiksi luoma maailma. Sitä voi rakennella sitten mielessään niitä kuvioita, sekä samalla suhdettaan muihin aikoihin.
Sähköiset arkistot tuovat monet asiat lähemmäksi, joten on tästä sähköisestä todellisuudesta paljon iloa ja hyötyäkin, joissain asioissa.
Hirlii:
Samanlaista lähes fanaattista vastustusta näkee nykyisin suhteessa keskeislyriikkaan. Ikään kuin selkeässä minämuotoisessa puhujassa olisi jokin tarttuva tauti, joka tapaa niin runon kuin sen kuvaaman todellisuudenkin.
– Kuitenkin on totta, että kirjallisuudessa niin kuin taiteessa, musiikissa jne. kiinnostavimmat jutut tapahtuvat usein tradition rajamailla, uutta etsien. Siksi moniääniset runokokeilut tuntuvat tuoreilta, samoin juonikuvioita pakeneva proosakin. – Mutta kyllä kunnon perinteinen juoniromaani on minun suosikkini yhä, kunhan se on hyvin tehty ja siitä löytää jotain itseään puhuttelevaa … tai sitten ihan vaan viihteeksi!
Hieno teksti. Suomen sukututkimusseuran historiakirjojen indeksin mukaan Gustava Juliana syntyi 1.12.1782 ja kastettiin Turun ruotsalaisessa seurakunnassa. Äidin nimi Hedvig Nyberg.
Kiitos tarkennuksesta!
Todellakin, jos ikä on kuollessa (8.3.1837) 54 vuotta ja kolme kuukautta, niin kyllä olisi pitänyt minunkin laskutaidolla osata päätellä, että syntymäpäivä on silloin vuoden 1782 puolella.
– Onko sinulla muuten sukututkijan ominaisuudessa parempaa tietoa tuosta tarkan iän ilmoittamisesta kuolinilmoituksissa 1800-luvulla? Oliko se hyvinkin yleinen tapa vai vain joissakin lehdissä käytössä? Ainakin tuo Finlands Allmänna Tidning vaikutti käyttävän sitä johdonmukaisesti.
Tuntuu vain niin erilaiselta kuin nykyisten kuolinilmoitusten tyyli.
Olen käyttänyt kuolinilmoituksia niin satunnaisesti, etten ole niiden elementtejä pahemmin analysoinut. Ilmoitukset varmaankin jätettiin lehden toimitukseen eli tiskin/pöydän takana istunut ehkä joka kerran kysyi samat asiat? Kehystetyt, etusivuille sijoitetut, ilmoitukset ovat jossain määrin persoonallisempia. Sellaisessa muistan nähneeni mainittuna myös kuoleman kellonajan. Taitaisi olla gradun aihe analysoida vuosisadan kehityskulku?
Tarkka ikä tuli joka tapauksessa laskettua, sillä historiakirjoihin (haudattujen lista) merkittiin kuolinpäivän lisäksi juuri ikä, ei syntymäpäivää.
(Tarkkuus ei aina tarkoita tiedon virheettömyyttä.)
Paikallislehdissä ja seurakuntien tiedotuslehdissä näkee kirkollisten ilmoitusten kohdalla nykyäänkin tuota eliniän ilmoittamista, mutta ainoastaan täysinä vuosina.
Pro gradu oli hyvä vinkki, sillä löytyi hakuna kiinnostava gradu vuodelta 1990. Valitettavasti tuo on sen verran vanha opinnäytetyö, että sitä ei löydy digitaalisessa muodossa netistä. Pitäisi mennä Turkuun lukemaan …
– Mutta sisällysluettelo ainakin näyttää kiinnostavalta.