Stephenin hevosen nimi selitettiin edellisen postauksen lopussa olevassa katkelmassa. Hevonen on nimetty irlantilaisen runoilijan Anthony Rafteryn (1779 –1835) (Antoine Ó Raifteiri iirinkielisessä asussaan) mukaan. Erikoinen valinta, sillä Rafteryn kerrotaan (siis todellakin vain kerrotaan joissakin esittelyissä, vaikuttaa legendalta) lähteneen nuorena kotikulmiltaan siksi, että hän aiheutti isäntänsä hevosen kuoleman. Raftery oli jonkinlaisena apupoikana tai renkinä talossa, jossa hänen tehtäviinsä kuului mm. viestien vieminen. Matkat taittuivat useimmiten hevosella, ja eräältä tällaiselta matkaltaan palatessaan hän teki arviointivirheen. Hevonen ei selvinnytkään esteen (ainakin eräässä versiossa mainitaan ojaksi) yli. Raftery ei itse loukkaantunut pahasti, mutta hevonen kuoli. Hevonen oli isännälleen rakas, ja Raftery katsoi parhaaksi kadota maisemista.
Kuin tätä Rafteryn ja hänen ratsunsa kohtaloa uhmaten Stephen yllyttää uuden ratsunsa riskinottoon jo heti ensimmäisessä ketunajossa:
Eikä olisi itse Bellerofonkaan intoutunut yhtä uskaliaisiin tekoihin kuin Stephen sinä päivänä hajareisin Rafteryn selässä, tuuli kasvoissaan ja tuli sydämessään, mikä teki elämästä autuutta. Aivan ajon alussa kettu kääntyi Mortonin suuntaan ja ylitti suuren pohjoisen aitauksen ennen kuin kääntyi jälleen ja jatkoi kohti Uptonia. Aitauksessa oli valtaisa, pystysuora pensasaita, vaikuttava piilopaikka puuainekselle, ja mitä muuta he tekivätkään, nuo kaksi nuorta olentoa, kuin menivät suoraan sitä kohti ja ylittivät sen kevyesti – ne, jotka näkivät Rafteryn ylittävän tuon pensasaidan, eivät enää koskaan voineet epäillä sen urheutta.
Huonomminkin olisi siis voinut käydä. Mutta nähtävästi Stephen ratsuineen on lyömätön, tuskin heitä muuten verrattaisiin antiikin legendaariseen parivaljakkoon: Bellerofoniin ja Pegasokseen. – Anthony Rafteryn kohdalla ratsastusonnettomuutta selittänee hänen heikko näkönsä. Lapsena sairastettu isorokko aiheutti sokeutumisen. Isorokko mainitaankin historiankirjoissa yhdeksi yleisemmistä silmäsairauksien syistä. Luultavasti jonkin verran Raftery ainakin vielä nuorukaisena näki, ei kai hänen muuten olisi annettu ratsastaa ollenkaan. Tai sitten koko ratsastusonnettomuus on pelkkää legendaa – melkein uskottavampi vaihtoehto. Joka tapauksessa Raftery ei kirjoittanut itse mitään tekstejään ylös, vaan hän esitti runojaan ja laulujaan kiertelevänä sokeana trubaduurina, joka musisoinnillaan kerjäsi itselleen elannon.
Koska Rafteryn runot on kerätty jälkeenpäin suullisesta perinteestä, ei aina ole varmaa, onko hän itse todellakin alkuperäinen kirjoittaja. Tämä epäily koskee myös hänen tunnetuinta runoaan Mise Raifteri an File, jonka runoilijan kerrotaan antaneen vastaukseksi, kun joku uteli hänen henkilöllisyyttään. Jos mahdollinen lukija on käynyt Irlannissa vuosina 1992–2002, hän todennäköisesti on pitänyt Rafteryn runon ensimmäistä säkeistöä kädessään – tosin iiriksi. Säkeistö oli painettuna Irlannin viimeisen viiden punnan setelin kääntöpuolelle. Kuvassa on luokkahuone, kolme alakouluikäistä oppilasta, heidän takanaan Euroopan kartta (henkii modernia irlantilaisuutta) ja vasemmalla seinällä liitutaulu, jolle on kirjoitettu Rafteryn säkeet. Kerran olen käynyt Dublinissa, keväällä 1997, ja silloin tuli seteliä ihmeteltyä. Näin runon on iirin kielestä kääntänyt Douglas Hyde (1860-1949):
I am Raftery the poet,
Full of hope and love,
With eyes that have no light,
With gentleness that has no misery.Going west upon my pilgrimage
by the light of my heart
Feeble and tired,
To the end of my road.Behold me now,
And my face to a wall,
A-playing music
Unto empty pockets.
Ja vastaava suomeksi tulkittuna. Tämä ei kyllä tee oikeutta alkuperäiselle, sillä en nyt jaksa ruveta miettimään, miten runon sisäiset viittaukset ja symboliikan siirtäisi suomen kielelle. Tärkein sisältö kuitenkin suunnilleen seuraava:
Olen Raftery, runoilija
täynnä toivoa ja rakkautta;
silmäni ovat sokeat,
tyyneyteni vailla ahdistusta.Pyhiinvaelluksellani länteen
tietä valaisee sydämeni;
väsyneenä ja horjuen
kuljen matkani loppuun asti.Katso, nyt seison
seinää vasten
soittamassa musiikkia
tyhjätaskuille.
En ole aivan varma, miten runon neljäs säe pitäisi kääntää, sillä ”gentleness” on monitulkintainen eikä tuo englannin kielen rakenne ”has no misery” oikein käänny suomen kielelle. Mielenrauha tai tyyneys yhdistettynä edellisen säkeen sokeuteen onkin luettavissa omana tulkintanani. Kun ei näe maailmaa, ei näe kaikkea kärsimystäkään. Ja silti ajatus on tavallaan paradoksinen, sillä kyllähän ahdistus, kurjuus ja puute ovat varmasti tuttuja sokealle maata kiertävälle vanhalle trubaduurille. Niinpä tarkemman lukemisen kautta tästä välittyy myös ”gentle”-sanan jalouteen (gentleman = herrasmies) viittaavat merkitykset: runoilija osaa kantaa taakkansa ylpeästi ja tyylillä eikä sorru voivottelemaan omaa kurjuuttaan. With gentleness that has no misery.
”Pilgrimage” tarkoittaa pyhiinvaellusta, toivioretkeä. Ja kun suunnataan länttä kohti, merkitys on selvä: lännen maa on ikivanha tuonpuoleisen symboli. Pyhiinvaellus, ”sydämeni valo oppaanani” (by the light of my heart) ja matkan kulkeminen loppuun saakka väsymyksestä huolimatta kertovat runoilijan vakaumuksellisuudesta, uskonnollisuudesta. Hieno on myös rinnastus ”silmien valon” (with eyes that have no light) ja ”sydämen valon” välillä: koska sokea ei voi suunnata ulkomaailmasta tulevaa valoa kohti, hänen on luotettava sydämensä valoon. – Ja lopetussäkeistö palauttaa mainiosti jo turhankin elämänfilosofiseksi heittäytyneen esittelyn runoilijan ja puhuteltavan tämänhetkiseen tilanteeseen, konkreettisesti ja haastavasti.
Iirinkielisiä runoja paljon englanniksi kääntäneen Augusta Gregoryn (1852-1932) käännöksessä sanotaan ”my back to the wall”, mikä tietysti merkitykseltään vastaa täysin suomenkielistä lausetta ”selkä seinää vasten”. Mutta Douglas Hyden ja joidenkin muidenkin kääntäjien suosima muoto ”my face to a wall” on monitulkintaisempi: sen voi ymmärtää selän kääntämisenä maailmalle tai lopullisena umpikujaan ajautumisena, mutta tässä ehkä selvimmin välittyy tunne siitä, että yleisö, jota esiintyjä katsoo, on ”tyhjätaskuisuudessaan” ja todennäköisesti passiivisuudessaankin kuin pelkkä seinä.
– – – – –
Innostuin etsiskelemään enemmänkin Rafteryn runoja. Löytyihän niitä, mutta samalla kun lueskelin erästä irlantilaisesta runoudesta koottua antologiaa, osui katseeni johonkin vielä kiinnostavampaan: kansanballadiin nimeltä Donal og (Nuori Donald). – Kyseinen antologia on The Poem-book of The Gael, Eleanor Hullin vuonna 1913 toimittama kokoelma, joka on luettavissa esimerkiksi täällä. Tuo nettiversio on kuitenkin melkoisen epäystävällinen lukijaa kohtaan, joten jos haluaa lukea Donal Ogin, niin lukukelpoisen runon kommentteineen voi katsoa Guardianin sivuilta, jossa se on viime vuoden huhtikuussa esitelty viikon runona.
Donal Og kertoo suuresta rakkaudesta ja sen loppumisen aiheuttamasta murheesta, jota hylätty neito tilittää. Runon alussa kuvataan rakkauden olleen jo alkuaankin mahdoton: tytölle on luvattu hopeamastoinen kultapursi, hieno valkea kartano merenrannalta, kalannahasta tehdyt käsineet, linnunnahasta tehdyt kengät ja Irlannin ihanimmasta silkistä tehty puku. Luetteloa ei pidä ajatella kirjaimellisesti, se vain kuvaa lupausten mahdottomuutta. Rakkaudesta ei kuitenkaan tullut mitään, joten nyt tyttö (runon puhuja) istuu – HUOM! – Yksinäisyyden kaivon äärellä:
When I go by myself to the Well of Loneliness,
I sit down and I go through my trouble;
when I see the world and do not see my boy,
he that has an amber shade in his hair.
Ja sama suomeksi, suunnilleen:
Kun käyn Yksinäisyyden kaivolle,
istun alas murehtimaan;
näen maailman mutta en rakkaintani,
häntä jolla on meripihkaa hiuksissaan.
Englanninkielinen käännös iirinkielisestä runosta on Augusta Gregoryn käsialaa, joten jos Radclyffe Hall on lukenut Rafteryn tuotantoa englanniksi, on paljon mahdollista, että hän on tähänkin runoon törmännyt (Gregory käänsi myös Rafterya). Ja kun ottaa huomioon balladin tunnettuuden, niin se on melkeinpä todennäköistä: näinköhän siis Yksinäisyyden kaivon nimi on poimittu juuri näiltä riveiltä? – Koska en ole löytänyt mitään selitystä Radclyffe Hallin romaanin nimen alkuperälle, jääköön tämä hauskaksi arvaukseksi.
Runon loppu on synkeä. Yksinäisyyden kaivolla murhe paisuu mustaksi, tukahduttavaksi tunnetilaksi:
My heart is as black as the blackness of the sloe,
or as the black coal that is on the smith’s forge;
or as the sole of a shoe left in white halls;
it was you that put that darkness over my life.You have taken the east from me; you have taken the west from me;
you have taken what is before me and what is behind me;
you have taken the moon, you have taken the sun from me;
and my fear is great that you have taken God from me!
Vapaasti tulkittuna:
Sydämeni on musta kuin oratuomenmarja,
yhtä musta kuin hiili sepän ahjossa
tai hylätty kengänpohja valkoisessa eteisessä;
sinä työnsit elämäni pimeyteen.Veit minulta idän ja lännen,
veit minulta menneen ja tulevan,
veit minulta kuun ja auringon,
ja pahasti pelkään, että veit minulta Jumalankin!
Hylätyksi tulemisen tunne on kuvattu totaaliseksi menetykseksi. Vaikka runossa onkin kyse heteroseksuaalisen rakkauden päättymisestä, on Hall silti saattanut innoittua tekstistä. Sanat ja aihe eivät täsmää hänen romaaninsa kanssa (vaikka kyllähän Stephenkin joutuu pettymään rakkaudessa), mutta synkän murheen kuvauksen vahvuudessa sinällään on jonkinlaista sukulaissieluisuutta Stephenin masennukseen, kun ihmiset, yhteiskunta, luonto ja Jumala tuntuvat asettuvan häntä vastaan.
– – – – –
Palataan vielä Stepheniin ja hänen hevoseensa Rafteryyn. Tämän postauksen alkuun siteerasin romaanista katkelman, jossa Stephenia verrattiin Bellerofoniin. Minulle tuo yksittäinen nimi hohtaa majakkana kirjan sivulta: myytit ovat jännittäviä ikkunoita muinaisten legendojen maailmaan, ja ne ovat vuosituhansien aikana kyllästäneet itsensä täyteen symboliikalla. Myytin kautta myös romaaniin voi aueta kiinnostavia näköaloja. Kuten nytkin.
En kertaa tässä koko legendaa (esimerkiksi Wikipediasta löytyy aivan kelvollinen versio tarinasta), vaan hyppään tarinassa siihen kohtaan, jossa Bellerofon saa mahdottoman tehtävän: hänen on tapettava Khimaira, voittamaton hirviö. Khimairalla oli leijonan pää, vuohen vartalo ja häntänä käärme. Omituinen ulkonäkö ei ollut sen ainoa pelote, sillä se syöksi tulta kuin lohikäärme. – Bellerofon saa jumalilta apua ja ratsukseen siivekkään Pegasoksen. Pegasos lentää Khimairan yläpuolelle, ja Bellerofon pudottaa lyijyä pedon kitaan. Khimairan tulinen henkäys sulattaa metallin, joka polttaa hirviön sisuskalut ja niin Khimaira kuolee.
Bellerofonin taru ei pääty tähän, vaan hänen myöhemmistä vaiheistaan on kerrottu monia eri versioita. Yksi yhteinen piirre niissä kuitenkin on: ennemmin tai myöhemmin Bellerofon ylpistyy ja unohtaa olevansa vain ihminen. Hän suuntaa ratsullaan korkealle taivaalle, jumalien luokse. Tätä Zeus ei hyväksy, vaan lähettää paarman puraisemaan Pegasosta. Hevonen pillastuu, ja Bellerofon putoaa alas. – Erään version mukaan Bellerofon selviää hengissä, mutta vammautuu pahoin ja joutuu kiertämään maata raajarikkona ja henkisesti lyötynä, ihmisten parjaamana.
– – – – –
Ja miten tämä liittyy Radclyffe Hallin romaaniin Yksinäisyyden kaivo? – Khimaira, jota vastaan Bellerofon urheasti käy, on naaraspuolinen. Antiikin myyteissä Khimaira rinnastuu luonnonvoimiin, myrskyyn ja tulivuorenpurkauksiin, vuodenaikojen vaihteluun. Siis sellaiseen, jota vastaan kenenkään on mahdoton kapinoida. Stephenin kohdalla symboliikka on selvä: Khimaira edustaa hänen naiseuttaan, ja siitähän Stephen juuri haluaisi päästä eroon. Symboliikka vahdistuu, kun ottaa huomioon, että mieheyden kokemuksen Stephen saavuttaa parhaiten Rafteryn selässä: ketunajossa hän voi todistaa olevansa yhtä etevä kuin mies, etevämpikin – oman Pegasoksensa avulla.
Mutta Stephen ei tyydy tähän ohikiitävään maskuliinisuuden kokemukseen. Hän haluaa saavuttaa täyden mieheyden. Hän rakastuu naiseen. – Siten Stephen asettuu uhmaamaan perimmäistä luontoaan, ajan moraalikäsityksiä, jopa Jumalaansa. Kuten antiikin tragedioissa, hybristä seuraa nemesis, jumalten kosto. Seuraukset ovat Stephenin kannalta katastrofaaliset. Äiti hylkää tyttärensä, joka joutuu lähtemään rakastamastaan Mortonista, kotiseuduiltaan. Stephen muuttaa Lontooseen ja ottaa Rafteryn mukaansa. Mutta siellä hevonen ei kykene – vaatimattomalla puistopolulla astellessaan – kohoamaan samanlaiseen siivekkääseen, villiin laukkaan kuin Mortonin lähimaastoissa. Muutosta Bellerofoniksi ja Pegasokseksi ei enää tapahdu. Satujen ja legendojen aika on ohi.
Ja kun rakas hevonen kuolee, menettää Stephen viimeisen yhteyden lapsuutensa ja nuoruutensa hetkiin, jolloin Raftery polki Khimairan jalkoihinsa ja Stephen saattoi kokea todella olevansa Stephen.
– – – – –
Stephen ei kuitenkaan täysin anna periksi, vaan nousee vielä. Ja hyvä niin, sillä romaani on edennyt vasta puoliväliin …
Hieno.
Josta ensimmäisenä nyt juolahti mieleeni Tomi Kontio (HS 20.2) ja hänen juttunsa sarjassa ”Minä rakastan” jossa hän kertoo suhteestaan yksinäisyyteen, ei siis vain yksinoloon. Niin hyvin kirjoitettu juttu, että otin sen talteen, itselleni.
Yksinäisyyden Kaivon, tuon eksistentiaalisen kokemuksen voi käsittää myös niin että se on olemassa, jokaisessa meissä. Toiset vain unohtavat sen, kun toisille se on käyttövoima. Kontion sanoja lainaten: ”Tämä rakkaus yksinäisyyteen on niin kuin kaikki rakkaudet. Se antaa paljon, mutta se vie myös paljon. Se palkitsee ja kuluttaa. Se syö.”
Rimminen muistaakseni myös kertoi että Nenäpäivää kirjoittaessaan hän halusi tutkia ja kuvata yksinäisyyttä vs. yhteisöön kuulumista, yhteyttä toisiin.
Yksinäisyys on eräänlaista vaellusta, pyhiin vaellusta.
Minäkin luin tuon jutun. Ja tunnistin paljon itseäni, vaikka käytänkin ehkä erilaista termistöä kuin Kontio.
Yksinäisyyden voi käsittää niin eri tavalla. Joillekin se on hätää ja puutetta, lohdutonta kaipuuta muiden luo. Välissä vain on jokin läpäisemätön harso, tai sitten kontakteja ei oikeasti ole.
Perusajatus siis Kontiolla on hyvä, mutta jotenkin vaarana tuossa ”yksinäisyyden rakastamisessa” on se, että unohtuu ne totaalisen yksinäiset ihmiset, jotka eivät itse ole osaansa (tai siis osattomuuttaan) valinneet.
Muuten olen kyllä Kontion kanssa paljon samaa mieltä sosiaalisesta mediasta yms. näennäisestä, tasapäistävästä sosiaalisuudesta.
———
Minulle yksin olo on omaa aikaa, olen itse itselleni mitä parasta seuraa: yksinkertaisesti viihdyn yksin. Mutta en silloinkaan koe olevani yksinäinen, koska en yksinkertaisesti kaipaa muita. Se on tietysti helppoa, sillä onhan minulla perhe, jota kuitenkin näen joka päivä – en koe mitenkään pystyväni simuloimaan ”yksinäisyyttä”.
– Mutta pari vuotta aiemmin kuollutta miestään sureva yksinäinen mummo valvoo yksin, kun ei saa unta, ja herää yksin, viettää päivänsä yksin ja odottaa, josko joku soittaisi. Ei soita. Menee nukkumaan, valvoo jne. – Se on yksinäisyyttä, ei mitään ”omaa aikaa”.
Hmmm. Nyt tuo edellinen kommenttini vaikuttaa turhankin ärhäkältä. Siis kyllä minä tuon yksinäisyyden rakastamisen ymmärrän ihan hyvin, tarkoitan vain sitä, että joku oikeasti yksinäinen ja yksinäisyydestään ahdistunut ihminen saattaisi jopa hieman loukkaantua Kontion näkökulmasta.
Vähän niin kuin joku nälänhätää kärsivä voisi loukkaantua kuullessaan, kuinka länsimaissa jotkut huvikseen paastoavat ja puhuvat kokemuksen hienoudesta.
(huono vertaus tämäkin, mutta ymmärrät pointin)
Ymmärrän pointin.
Yksinäisyys, silloin kun ei ole mitään muita olemassaolon tiloja, vaihtoehtoja, tai on pakotettu siihen, ja jos se täyttyy vain kaipuusta ihmisten läheisyyteen tai luo, se ei ole sillätavoin ”hieno” kokemus. Se voi olla silloin hyvin ahdistavaa, mutta siitä puhutaan enemmän kuin yksinäisyyden muista ulottuvuuksista.
Yksinäisyytensä voi unohtaa, jos haluaa, mutta se on meissä, ihan jokaisessa. Jotkut kestävät sitä hyvin vähän. Ahdistuvat siis jo pelkästä ajatuksesta. Minulla on siitä monen mapillisen verran kokemusta, ja minusta siinä on hyvin monia sävyjä ja siksi pidin Kontion jutusta.
Juuri tuota tarkoitin.
”Yksinäinen ratsastaja” ja ”ratsastaja, joka on yksinäinen” tarkoittavat eri asioita – vaikka voihan tietysti ”yksinäinen ratsastajakin” olla ahdistuneella tavalla ”yksinäinen”…
Yksinäisessä ratsastajassa on aina jotakin hienoa, samoin erakkoluoliinsa käpertyneissä munkeissa tai erämaassa samoilevassa kulkijassa.
Hienosti ja koskettavasti, traagisestikin, nämä yksinäisyyden kaksi eri puolta (yksinäisyyden kaipuu, yksinäisyyden tuska) upeassa elokuvassa Erämaan armoille (1997). Ehdottomasti kannattaa katsoa, jos et ole nähnyt. Perustuu tositapahtumiin, ja leffa on yksi koskettavimmista (siis minua koskettavin, en tällaisena jääränä ihan helpolla mykisty) viime aikoina näkemistäni (katsoin sen jokunen kuukausi sitten). Tosin katson kovin vähän elokuvia.
Wikipediassa esittely englanniksi, mutta älä lue loppuun saakka, jos elokuva kiinnostaa.
http://en.wikipedia.org/wiki/Into_the_Wild_(film)
Hyvällä säkällä saa dvd:nä hyvin varustetuista kirjastoistakin samalla reissulla, kun hakee korillisen kirjoja …
Siis leffa on vuodelta 2007, ei 1997, kuten tuohon laitoin.
Penjami,
yksi ajatus vielä yksinäisyydestä, joka menee takaisin hiljan kirjoittamaasi Patti Smithin tarinaan, siis sen arvioon, mikä sen nimi nyt oli, Vain kakaroita?
Löysin kirjan siis Tampereelta, Just kids, ja vaikutuin siitä aika tavalla. En tarkoita nyt ainoastaan sitä, että olen ollut samoilla seuduilla, siis Lower East Sidella Manhattanilla kuin Patti ja Robert.
Tarkoitan sitä kuinka pariskunta mietti yksinäisyyttä, tahtoi sitä, ja taas takaisin ihmisten pariin. En ole lukenut kirjaa vielä loppuun, mutta olen aika lailla vakuuttunut siitä, että paitsi ihmisten häilyväisyys, myös taiteilijuuden alku kasvaa yksinäisyydestä ja sen vastakohdasta. Joukkosieluisuudesta? Eikös se ole Raoul Palmgrenin kirjan nimi, Joukkosielu? Kumminkin jonkun Kiilaan kuuluneen.
New York kohisee siinä taustalla. Muistan retket Coney Islandille, metron F-linja menee sinne siis suoraan, minä asuin Dannyn luona Avenue A:n ja B:n välissä 12. kadulla, metroasema oli 14. kadulla. Muistan kuinka delfiinit yrittivät saada aikaan keskustelua minun kanssani. Lawrence Ferlinghetti on kirjoittanut runokirjan nimeltä Coney Island of my Mind.
Olin myös armottoman vaikuttunut tavastasi suomentaa noita runoja. Kiitos!
Palmgrenin Joukkosydän löytyy kotoa hyllystä, kaksiosaisena. Valitettavasti en ole sitä lukenut, vaikka se on hyllyssä ollut varmaan jo kymmenen vuotta. Hyydyin siihen kolmiosaiseen Kapinalliset kynät …
– Harmillista, sillä nyt kommentoit, herää kiinnostus tuohon käsitteeseen ”joukkosydän”. En tiedä mitä Palmgren nimellä tahtoo sanoa, mutta minusta se on soinniltaan jotenkin valoisampi kuin ”joukkosielu”. Intohimoisempi – joukkosielu tuntuu lannistetulta, alistetulta – kun taas joukkosydän sykkii elämisen kiihkoa yhteisyyden voimasta ja riemusta.
Tänään tuli Avaran luonnon dokumenttisarjassa tarina delfiinien armadasta, joka tuhansien yksilöiden yhteistuumaisena hyökynä lähtee saalistamaan miljoonien yksilöiden parveksi kokoontunutta sillimassaa.
Kun katsoi delfiinien kiitoa kohti silliapajaa, melkein tunsin niiden ilon sydämessäni. Niinpä ensimmäinen ajatus kommentistasi (ja muistettua Palmgrenin kirjan täsmällisen nimen), jossa vielä viittaat delfiineihin, olikin tuo dokkari. Mielestäni ne delfiinit tuntuivat enemmän ”joukkosydämiltä” kuin ”joukkosieluilta”. Sillit vaikuttivat jälkimmäisiltä.
Yksinäinen sydän, yksinäinen sielu …. – Onpa hassua, että ihan vaan kahta sanaparia mielessään maiskuttelemalla syntyy valtava määrä ajatuksia. Tai ainakin ajatuksen häivähdyksiä, varjoja joistakin mahdollisista totuuksista, jotka kuitenkin jäävät saavuttamatta.
…..
Patti Smithin kirja oli tosiaankin hieno. Ja nimenomaan taiteilijuuden syntyvaiheet, joista olisi lukenut enemmänkin.
…..
Ja kiitos käännöskehustasi. Olen alkanut jonkin verran kääntää englanninkielisiä sitaatteja postauksessani sen jälkeen kun tajusin, että ei niiden tarvitse olla mitään täydellisiä käännöksiä. Ja että edes jonkinlainen käännös kuitenkin palvelee lukijaa: tiedän, että blogillani on lukijoita, jotka eivät ole välttämättä erityisen hyviä englannissa. – Minusta noita käännöksiä voi lukea enemmänkin omina tulkintoinani, ja sillä tavalla ne paljastavat jotakin minun lukukokemuksestani. – Kun laittaa rinnalle alkuperäiset runot, voi jokainen tehdä omat käännöksensä, tulkintansa.
Proosan ja asiatekstin suhteen en viitsi alkukielisiä tekstejä enää oman suomennoksen rinnalle laittaa (vaikka ehkä pitäisi). Jos jokin yksityiskohta tai merkitys menee mönkään, menköön. Kokonaisuudessaan esim. proosa on kuitenkin yksiselitteisempää suomentaa.
Delfiinit tuntuvat älyttömän viisailta ja ystävällisiltä otuksilta. En minä olisi niin ystävällinen jos minut olisi suljettu isoon altaaseen. Toisaalta, vaikutti siltä että ne tietävät etteivät ihmiset ole kovin erilaisia kuin nekään. Ne ajattelevat.
Sydän on ajattelemisen yksi osa. Sielukin on, mutta ehkä siinä ei ole semmoista yhteistä, rummuttavaa eteenpäin menon meininkiä niin kuin sydämen sykkeessä on.
Ajatella, että muistin kirjan nimen väärin! Olen lukenut sen joskus seitkytäluvulla ja muistan keskustelleeni siitä kommuunimme ihmisten kanssa. Yksi ja toinenkin oli sitä mieltä että Palmgren on liian pehmeä.
Täytyy vähitellen ruveta merkkaamaan ylös noita väärin muistamiani nimiä. Ne todennäköisesti tarkoittavat jotain.
Niin, Patti Smithin tarina kertoo taiteilijaksi kasvamisesta. Se tuli mieleen tuosta Yksinäisyyden kaivosta ihan vain siksi, että kirjassa yksinäisyys kasvaa aika tärkeäksi teemaksi. Varsinkin tietysti tuo ”kaksin” yksinäisyys, jonka olemassaolon jokainen pitkässä parisuhteessa elänyt/elävä tuntee joskus, joskus aika useinkin.
Nainen ja mies kumpikin voivat elää erillään yhdessä, eikä käsittääkseni ole kovin paljon merkitystä sillä, mitä sukupuolta nainen tai mies ovat. Sehän on yksi juonne myös Just Kids-kirjassa: miten toisesta tulee homoseksuelli ja miten toinen on toivottoman tavallinen, ei vedä kamaa eikä ole edes lesbo, joten näyttelijän urakin loppui siihen!
Minusta on hauskaa lukea suomennoksiasi, koska itse harrastan samaa aina silloin tällöin. Kahdella kielellä ajatteleminen on kivaa.