Odelma (WSOY, 2011) on Katja Kaukosen esikoiromaani. Hyvä nimi kirjalle ja myös kirjan päähenkilölle, vaikka kantaakin hurjia sivumerkityksiä. Romaanin alkulehdillä on nimen sanakirjamääritelmä:
odelma (subst., maatalous), syysheinä.
Sadonkorjuun jälkeen nouseva uusi heinä,
äpäre.
Sanan odelma merkitystä en tiennytkään, mutta tuo sen synonyymi, äpäre, on minulle tuttu suomalaisesta mytologiasta aivan toisenlaisessa yhteydessä. Se on merkinnyt äitinsä hylkäämän ja usein myös metsään hautaaman kastamattoman lapsen henkeä, joka kummittelee kätköpaikkansa lähistöllä ohikulkeville. Samassa merkityksessä on käytetty sanaa äpärä, joka yleisemmin tarkoittaa lähinnä avioliiton ulkopuolella syntynyttä lasta.
Äpäreen/äpärän vastine on myös ihtiriekko, lapsikummituksen ulkonäköä kuvaileva sana: metsästäjät ovat varmaankin tavanneet surmattujen lasten henkiä riekonpyyntireissuillaan. Tällaisesta riekon kaltaisuudesta löytyy esimerkki Tapani Hietalahden eräänlaisesta mytologisesta sanakirjasta Para (Palladium, 2001). Termin eahpáras kohdalla mainitaan seuraavanlainen sitaatti:
Eräs mies kulki kerran Avdsjen ja kirkon väliä. Hän halusi vähän levätä ja istuutui polttelemaan piippuaan. Hänestä näytti upealta, kun aurinko ruskotti kauniisti laskeutuessaan taivaanrannan taa. Päivä vaihtui illaksi, ja samassa alkoi eräs riekko nauraa hänen vieressään; siitä muotoutui äpärä ja se alkoi huutaa. Mies nousi ylös ja meni kauemmaksi. Eahpáras alkoi juosta hänen perässään. Lopulta se kierteli hänen ympärillään, livahti hänen jalkojensa välistä, nousi hänen selkäänsä ja kuristi häntä kaulasta. Mies kyseli, ketkä olivat äpärän vanhemmat. Se vastasi: ”Lars ja Marit.” Sen sanottuaan se päästi miehestä irti mutta juoksi vielä miehen perässä kunnes kylän talot näkyivät. Mies tuli sairaaksi, ja sairasti vuoden. Lääkärit eivät saaneet selville, mikä häntä vaivasi. Mies kuoli, ja uskotaan että äpärä oli loihtinut hänet voimattomaksi, ”raimauttanut” hänet.
Hietalahden kirja on hyvin vapaamuotoinen, joten siinä ei ole mainittu lähteitä, mutta olettaisin, että sitaatti on napattu jostakin pohjoissuomalaista kertomusperinnettä käsittelevästä teoksesta. Eahpáras nimittäin viittaisi sanana kieliasultaan saamen kieleen.
– – – – –
Tässä vaiheessa mahdollinen lukija saattaa ihmetellä, miksi harhaudun kovin kauas pelkän romaanin nimen ja siihen liittyvän alaviitteen johdattelemana. Eihän päähenkilö Odelma ole mikään lapsi, vaan aikuinen nainen. – Kerroinkin äpäre-sanan merkityksistä lähinnä siksi, että romaanin nimeen sisältyy kaksi erilaista tulkintatapaa. Joko Odelman voi lukea kuvauksena syysheinästä, uuden alusta, vanhan päälle rakentuvasta elinvoimasta. Tai sitten kyse on kummitustarinasta, jossa heinä on jo kertaalleen katkennut ja äpäre sinnittelee jonkinlaista puolielämää, vanhan kotitalonsa suojissa piileskellen.
Kummitustarinoiden ystävänä päädyin itse pienellä varauksella jälkimmäiseen vaihtoehtoon, ja mielikuvissani kansanperinteen tarinat äpäreistä – hyljättyjen lasten haamuista – ikään kuin nyökyttelevät tulkinnalleni. Varauksellisuus siksi, että mikään tavanomainen kummitustarina Odelma ei kuitenkaan ole: elämän ja kuoleman hämärään välimaastoon sijoittuvat tapahtumat eivät kerro mitenkään yksiselitteisesti omaa paikkaansa etsivistä aaveista, vaan romaanin voi lukea myös arkitodellisuuden lainalaisuuksista irrotettuna myyttisenä tarinana. (Ehkä Odelma ei olekaan kummitus vaan yksinkertaisesti vain noitanainen, joka osaa rautayrtin avulla tehdä itsestään muilta näkymättömän ja kykenee tarvittaessa muuttamaan hahmoaan. Tai sitten hän on sekä että …)
Romaanissa kulkeekin naisen ja miehen välistä hyvin arkkityyppistä suhdetta tutkaileva juonikuvio. Se ei kuitenkaan sulje kummitusnäkökulmaa pois, sillä miehenkin ”tausta” on hyvin poikkeuksellinen: hän on ollut viime aikoina kivikasa, siis jokseenkin hengetön (ja tokihan tämänkin voi lukea vertauskuvallisesti, vaikkapa elämän vastoinkäymisistä aiheutuneena syvänä masennuksena, tunteiden loppuunpalamisena). Lukijalle ei kuitenkaan täysin selviä, miten ja miksi mies on joutunut edellisestä elämästään luopumaan. Mutta selvää on, että muutokseen takaisin eläväksi, eheäksi mieheksi tarvitaan Odelman apua:
”Odelma!” huusi silloin mies portailta. Odelma hätkähti ja oli sännätä juoksuun. ”Älä pelkää, minä se vain olen – joelta.”
Mies yritti nousta, mutta ei onnistunut. Ei vielä, vasta sitten kun hän olisi kokonainen. Odelma ei ymmärtänyt mitään. Eikö mies ollutkaan se, jollaiseksi hän oli tätä luullut. Mikä hän oli? Odelma käveli varovasti lähemmäs ja katseli arpista miestä, joka sanoi:
”Antaisitko tuon kiven?”
Odelma silmäili hämmentyneenä pihansa kamaraa. Hän huomasi tutun kiven. Näitähän ropisi alas katolta, kun hän astui ensimmäisen kerran taloon. Odelma piteli kiveä kädessään. Kivi tuntui vakaalta, sen muoto oikealta. Niinpä hän ojensi sen miehen rohmuiseen kouraan. Mies siirsi sen oikeaan, tynkään käteensä ranteen jatkoksi ja nousi ylös. Hän ojensi käden kokonaisena kohti naista:
”Nimeni on Freydman.”
Kaunis kohtaus. Mies voi olla kokonainen vain naisen kautta. Odelma ojentaa viimeisen kiven, joka ei olekaan miehen omasta ”kivikasasta” vaan pudokas Odelman talon katolta. – Mutta miksi ihmeessä miehen nimi on Freydman? Vierasperäinen nimi muuten hyvin vahvasti vanhoihin suomalaisiin myytteihin kurkottavassa romaanissa tuntuu tarkoitukselliselta riitasoinnulta.
Tekisi mieli lukea Freydman Freudmaniksi, mutta ihan riittävästi ei tekstistä löydy eväitä tällaiseen tulkintaan. Tosin isättömän tyttären miessuhteen muodostumisesta voisi jotain irrota. Odelma kun on äpärä siinä mielessä, että hänen isänsä on jäänyt tuntemattomaksi, mistä Odelman kasvattanut mummo jaksoi muistuttaa:
Se isäsikin, kuka lie kokeilumielessä maattu. Äitisi, mokoma pyryharakka, kuvitteli kelpaavansa emoksi. Niin, emoksi ja talonpitäjäksi, oli mummo tuominnut.
Voi olla, että Odelma etsii isähahmoaan Freydmanista, rakastajastaan, mutta jätän mieluummin Sigmund Freudin tämän kirjoituksen ulkopuolelle, sillä kiinnostavampikin assosiaatio on Freydmanin nimestä tarjolla: Freyr (tai Frej, muotoja on monia), skandinaavinen hedelmällisyyden ja sadon jumala. Kun Freyr asetetaan Odelman rinnalle, kohtaa sadon jumala syysheinän, hedelmällisyys ja elinvoima hyljätyn äpäreen.
Tai ainakin niin voisi kuvitella. Romaanin todellisuus on kuitenkin toisenlainen. Freydman on rakentaja ja eheyttäjä, mutta miltään elinvoiman lähteeltä hän ei kylläkään vaikuta, vaan tuntuu olevan vaarassa luhistua uudelleen kivikasaksi. – Jonkinlainen hedelmöitys suhteessa silti tapahtuu: ja lopputulos on niin hurja, etten tohdi sitä tässä paljastaa. Elämän ja kuoleman tasot lomittuvat toisiinsa niin Odelman talossa kuin hänen kohdussaankin, ympyrä sulkeutuu.
– – – – –
Katja Kaukosen Odelma on suunnilleen 150-sivuinen. Romaanin kerronta ja siinä käytetty kieli on sommiteltu tukemaan kertomuksesta välittyvää myyttistä tunnelmaa, ja vaikka pidänkin kerronnan tyylistä, saattaisi lukukokemus muodotua hieman raskaaksi vaikkapa 400-sivuisena. Hyvä siis näin – ja muutenkin lyhyet romaanit toimivat hyvin, turha pitkittää jos pointti tulee ymmärretyksi 150-200 sivun aikana. Vaikka täytyy kunnon lukuromaanejakin olla saatavilla, sellaisia, joiden kanssa voi viettää aikaa useampia iltoja.
Toisaalta: Odelman kaltaisen romaanin lukee kyllä melko nopeasti, mutta ei se silti automaattisesti tarkoita, että kirja jäisi vain yhden illan jutuksi. Kiinnostavan romaanin vaikutus on pitkäkestoinen, vaikka sen lukemiseen ei olisi kovin paljon aikaa kulunutkaan. Odelman ansiona on, että siinä avataan lukijalle paljon kiehtovia näkymiä mutta ei kuitenkaan väännetä vastauksia rautalangasta. Lukijan pohdittavaksi ja tulkittavaksi jää esim. kertomuksen myyttiset tasot, kaiut suomalaisesta kansanperinteestä, todellisuusmurtumat, ajan ja paikan suhteet, mahdolliset kummitukset jne. Lukukokemus ei tule valmiiksi kerralla, ja olen huomannut palaavani ajatuksissani Odelman taloon ja joen rannalle vielä viikkokausia romaanin lukemisen jälkeenkin.
Nostan ilahtuneena romaanille kuvitteellista hattuani, sillä monta kirjaa olen ehtinyt tässä välissä lukea, ja useampikin on niistä jo vaipunut unholaan, ilman että mitään ihmettelemisen aihetta olisi jäänyt elämään.
– – – – –
Toisaalla blogeissaan Odelmaa ovat mutustelleet mm. seuraavat kirjabloggaajat:
Anki: Katja Kaukonen – Odelma
Marjis: Katja Kaukonen – Odelma
Joana: Katja Kaukonen – Odelma
Hanna M.: Katja Kaukonen – Odelma
Tämä kirja jää kyllä mieleen! Varmasti paranee aina uuden lukukerran jälkeen. Kirjassa on niin monia kerroksia, ettei niitä millään edes jaksa ajatella yhden kerran perusteella. Ihana kirja!
Odelma on kiehtonut minua kauan jo pelkän nimen perusteella. Sinun tekstisi perusteella uskoisin pitäväni kirjasta muutenkin – ja folkloristiikkaa joskus vuosia sitten opiskelleena saattaisin löytää kirjasta vaikka millaisia tasoja. Täytyy viimein muistaa varata tämä kirjastosta.
Anki:
Minulle tuli tästä hieman mieleen Jyrki Vainosen romaani Tornit, lähinnä kai siksi, että siinäkin on alkupuolella voimakkaan myyttinen jokikuvaus. – Muuten Vainosen romaani on kyllä melko erilainen: sen unenomaiset visiot lähestyvät enemmän scifiä kuin Kalevalaa. Mutta Vainosen jutuistakin, erityisesti novelleista, riittää ammennettavaa hyvinkin toiseenkin lukukertaan.
Katja/Lumiomena:
Minua on aina hieman harmittanut jälkeenpäin, että en opiskeluaikoinani tutustunut folkroristiikkaan, vaikka sitä olisi Jyväskylässä ollut tarjolla. Jossakin vaiheessa olisi ollut kipinääkin, kun löysin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimittaman upean sarjan, Suomen kansan vanhat runot: kun tajusi, että kansiin painettu Kalevala on vain pintaraapaisu.
Suosittelen tätä kirjaa, toimii hyvänä virikkeenä. Tekee mieli lukea jotakin muutakin myyttisiä tasoja sisältävää kaunokirjallisuutta (toki paljon tulee luettuakin, myyttejä kun löytyy lähes joka paikasta …)