Diplo (Le Monde diplomatique)

Viime päivinä minulla on ollut iltalukemisena Diplo, joka on oikeastaan lehti vaikka sen kirjakaupan pokkariosastolta ostinkin. Diplo keskittyy tarkastelemaan kriittisesti maailmanpolitiikkaa. Monessa maassa (suomi on Diplon 26. kieli) julkaistun laatulehden suomenkielisestä julkaisusta vastaa Voima Kustannus, pääsosin vapaaehtoisvoimin. Kansainvälisen lehden ideana on, että vaikka emälehti julkaistaan ranskaksi, voivat eri maiden toimitukset julkaista myös omia, omaa maataan tai lähialuettaan koskettavia artikkeleita. Niinpä Diplosta onkin olemassa lukuisia paitsi kieleltään niin myös sisällöltään erilaisia versioita.

Diplon kansikuva on puhutteleva. Jyväskyläläisen taiteilijan Jaakko Valon Hylly ottaa kantaa asevarusteluun. Sivistyksen kätköissä asuu pahuus, ja onhan totta, että esimerkiksi monet länsimaiset sivistysvaltiot kritisoidessaan ja ehkäistessään muiden valtioiden ydinasekehittelyä jatkavat kuitenkin omaansa. Diplon kansi hienoine otsikoineen, Le Monde diplomatique, on niin tyylikäs, että tajuan tehneeni pahan virheen: eihän tällaista pitäisi lukea kotona vaan jossain julkisella paikalla, jotta näyttäisin kerrankin fiksulta.

Diplossa on 11 lyhyttä artikkelia. Niistä mielestäni kiinnostavimmat ovat Le Monde diplomatiquen ranskankielisen laitoksen päätoimittajan Ignacio Ramonetin kirjoitus Maailman uusi tila, Manuel Castellsin artikkeli Yksilöiden joukkoviestintä ja Stefan Duranin median luomaa kuvaa kritisoiva Islam ja fasismi.

Ramonet luo katsauksen maailman tilaan summaamalla tuttuja ongelmia: Lähi-idän kriisi, Yhdysvallat, ilmastonmuutos, globalisaatio, terrorismi… Valoa tuntuu näkyvän aika vähän: positiivisena pilkahduksena on lähinnä se, että yksilöiden välisen tietoliikenteen lisääntyessä (kännykät, Internet) ei laajamittaiseen uutispimentoon ja propagandaan kriisialueilla ole enää niin suuria mahdollisuuksia. Artikkelin luettuani palaan naiiveihin ”Lennonin Imagine”-tyylisiin pohdiskeluihin: miksi ihmeessä maailmassa pitää olla niin paljon eripuraa, kun juuri nyt pitäisi yhdistää voimat ja keskittyä ratkomaan ilmastonmuutokseen ja ihmiskunnan sekä koko maapallon tulevaisuuteen liittyviä ongelmia? (No, tiedänhän minä realiteetit, mutta silti! )

Castells kirjoittaa kiinnostavasti yksilöiden joukkoviestinnästä. Toki näkökulma on tuttu monesta yhteydestä: kännykät, Internet ja blogit murtavat tiedonvälityksen monopoleja. Ja koska valta on sillä, jolla on valta tiedonvälitykseen, niin yksilöiden joukkoviestintä lisää ajattelunvapautta, osallistumista ja mahdollisuuksia esim. yhteiskuntakritiikkiin – toisin sanoen tekee hyvää aidolle demokratialle. Castells kyllä lähestyy aihetta melko kehitysoptimistisesti: artikkelissa ei pohdita, mitä negatiivista tiedon monopolien murtuminen kenties aiheuttaa. Esim. kaikki tietävät, että tiedon valtavasta määrästä huolimatta relevantin ja ”oikean” tiedon etsiminen Internetin sillisalaatista on välillä miltei mahdotonta. Mitä ongelmia syntyy, kun siirrytään kontrolloidusta tiedonvälityksestä tilanteeseen, jossa huhut ja väärä tieto ovat oikean tiedon seassa?

Durantin artikkelissa kiinnostavaa on hänen esittämänsä käsiteanalyysi siitä, miksi on väärin puhua fasistisesta islamista, joka käsitteenä on esiintynyt sekä George W. Bushin puheissa että amerikkalaisessa mediassa. Islamilaisten valtioiden sisällä vaikuttavilta järjestöiltä puuttuu fasismin tunnuspiirteistä olennaisesti esim. laajentumispyrkimys: lähinnä islamistit ovat vastarintaliikkeitä, jotka ajavat heiltä vallattujen alueiden palauttamista. Toki Durant myöntää, että joissakin islamistisissa valtioissa on fasismin tunnusmerkkejä. Esimerkiksi aikanaan Saddam Husseinin hallitsemassa Irakissa fasistinen ideologia näkyi ja vaikutti selvästi. Silti islamofasismista puhuminen ei ole järkevää: se leimaa helposti koko uskonnon, vaikka kyse on vain ääri-ilmiöistä.

 Durantia siteeraten:

” Kun yhdistetään kymmeniä jopa toisilleen vihamielisiä ja aivan erilaisiin päämääriin pyrkiviä liikkeitä yhteisen islamofasismin alle, saadaan epäilemättä juurrutetuksia myyttiä islamilaisesta salaliitosta. Näin voidaan hämärtää täysin uskonnosta riippumattomia geopoliittisia ongelmia ja sivuuttaa syyt, joiden vuoksi valtaosa näistä liikkeistä on syntynyt.”

Suomenkielisen Diplon on tarkoitus ilmestyä muutaman kerran vuodessa. Kiinnostavaa onkin seurata, saadaanko jatkossa lukea myös artikkeleita, joissa käsitellään suomalaisen ja pohjoismaisenkin yhteiskunnan ongelmia. Ensimmäisenä tulee mieleen ainakin Nato, EU:n laajentuminen, siirtolaiskysymykset ja vaikkapa talous- ja energiapoliittiset linjaukset ilmastonmuutoksen suhteen.

Read Full Post »

Blogihulluudesta

Merkkivaatteisiin minulla ei ole oikein koskaan ollut varaa, mutta blogihulluus on ilmaista. Tuntuu olevan trendikästä pitää useampaa kuin yhtä blogia, joten laajennan siis minäkin reviiriäni. Toivottavasti ei käy niin kuin seisovassa pöydässä yleensä: ähky yllättää.

Sivublogi ei ole niin kuolemanvakava kuin jäljen ääni (joka pysyköön jatkossakin asialinjalla).

Runoruuna

Read Full Post »

Myytti-sarja: Myyttien lyhyt historia

Järjen korostaminen on keskeistä nykyisessä länsimaisessa kulttuurissamme – siis ainakin periaatteessa (sanomalehtiä lukiessa ja uutisia katsoessa ei kyllä siltä vaikuta!).  Kuvaavaa onkin, että myyttiä käytetään usein puheessa synonyymina valheelliselle uskomukselle. 2000-luvun järkikeskeinen eurooppalainen pyrkii suunnistamaan elämässään tieteellisiin faktoihin tukeutuen. Selittämätön, tieteen rajojen ulkopuolinen ”todellisuus” on pelkkää spekulaatiota – toisin sanoen tarpeetonta pohdiskelun aiheena, koska se ei sovi luonnontieteelliseen maailmankuvaan.

No, eihän asia aivan näin mustavalkoinen ole. Vain harvalla on puhtaasti tieteellinen maailmankatsomus: vaikka ei varsinaisesti tunnustautuisikaan esim. kristinuskon Jumalaan uskovaksi, niin monilla on kuitenkin jonkinlaisia käsityksiä ja tuntemuksia jumaluudesta. Järkikeskeinen ajattelu usein sysätään sivuun esim. läheisen kuoleman tai vaikean sairauden yllättäessä: haetaan lohtua ja turvaa myytistä, jonka mukaan elämä ei päätykään kuolemaan.

Tunnettu uskontotieteilijä Karen Armstrong kertoo teoksessaan Myyttien lyhyt historia (2005, suom. 2005, Otava) myytillä olevan kaksi ulottuvuutta.  Ensinnäkin ihminen on aina pyrkinyt selittämään myyttisten kertomusten avulla selittämätöntä. Ja toisaalta myyteistä on haettu lohtua ja toivoa.  Selkeimmin myytit ilmenevät nykyisin tietysti uskonnoissa: vuosituhansien aikana luonnotieteen kehittyessa myyttien valta on kaventunut koskemaan lähinnä elämän ihmettä ja kysymystä kuoleman jälkeisestä elämästä. Yleensä myytit ovat ikivanhoja, esim. erilaiset maailman syntyä selittävät myytit tai kertomukset siitä, kuinka ihminen putkahti maailmaan tai esim. oppi tulen käytön. Myyteiksi voidaan myös kutsua jumaltaruja tai kertomuksia vanhojen tarujen sankareista.

Myytti-sarjaan johdatteleva Myyttien lyhyt historia tutustuttaa myyttien historiaan napakasti ja kattavasti: se ei pyri esittämään mahdollisimman paljon yksittäisiä myyttejä vaan keskittyy kuvailemaan mytologiassa tapahtuneita muutoksia suhteessa kulttuurisen kehityksen eri aikakausiin. Armstrongin teos paljastaa hyvin, miten eri aikoina ihmisten tarpeet ja yhteisön/sivilisaation kehitysaste ovat muokanneet kerrottuja myyttejä. Armstrong jakaakin myyttien historian karkeasti kuuteen aikakauteen, joista jokaista hän käsittelee omassa luvussaan.

Koska Armstrong kuvailee luvuissaan monia erilaisia mytologioita ja esimerkkejä, en edes yritä referoida niiden sisältöä vaan esittelen ”väläyksinä” muutaman suoran lainauksen:

1. Paleoliittinen kausi: metsästäjien mytologia (n. 20 000-8000 eaa.)

Mytologian ensimmäinen suuri kukoistuskausi alkoikin vaiheessa, jolloin homo sapiensista tuli homo neceans, ’tappava ihminen’ ja hän havaitsi vaikeaksi hyväksyä elinehtojaan väkivaltaisessa maailmassa. Usein mytologia kumpuaa nimenomaan käytännön ongelmien herättämästä syvästä ahdistuksesta, jota ei käy lievittäminen puhtain järkiperustein.

2. Neoliittinen kausi: maanviljelijöiden mytologia (n. 8000-4000 eaa.)

Oli tavallista, että miehet ja naiset harrastivat rituaalista seksiä kylväessään viljaa. He uskoivat, että heidän parittelunsa , joka itsessään oli pyhä teko, elvytti maaperän luovia voimia, samoin kuin viljelijän lapio tai aura oli pyhä fallos, joka avasi maan kohdun ja paisutti sen siemenillä.

3. Varhaiset sivilisaatiot (4000-800 eaa.)

Kaupunkielämä oli muuttanut mytologiaa. Jumalat alkoivat tuntua etäisiltä. Yhä useammin kävi, etteivät vanhat rituaalit ja kertomukset onnistuneetkaan siirtämään ihmisiä jumalien maailmaan, joka oli joskus vaikuttanut hyvin läheiseltä.

4. Akseliaika (800-200 eaa.)

Mihinkään ei pitänyt uskoa sokeasti, kaikki tuli asettaa kyseenalaiseksi ja vanhoja, tähän asti itsestään selvinä pidettyjä arvoja oli tarkasteltava kriittisesti. Yksi uudelleenarviointia vaativa alue oli mytologia. 

5. Akseliajan jälkeinen kausi (n. 200 eaa.-n. 1500 jaa.)

Kristityt eivät enää tunteneet häntä (Jeesusta) ”inhimilliseltä kannalta” vaan kohtaisivat hänet muissa ihmisissä, Raamattua tutkiessaan ja ehtoollisella käydessään. He tiesivät tämän myytin olevan tosi, ei historiallisten todisteiden takia vaan koska he todella olivat kokeneet muuttuvansa.

6. Suuri länsimainen muutos (n. 1500-2000)

Olemme myyttejä luovia olentoja, ja 1900-luvulla jouduimme näkemään eräitä hyvin tuhoisia moderneja myyttejä, jotka johtivat joukkoteurastukseen ja kansanmurhaan.

Kokonaisuudessaan Armstrongin teos on mielenkiintoinen ja tarjoaa monta uutta näkökulmaa. Eikä se ole niin tuskastuttavan pitkä kuin jotkut mytologiaesittelyt. Mutta toisaalta lyhyydessä on puutteensakin: Armstrongin teos jää hieman vajavaiseksi erityisesti nykyaikaa kuvatessaan. Kirjan on tarkoitus taustoittaa kansainvälistä Myytti-sarjaa, ja olisin kaivannutkin siihen vielä enemmän pohdiskelua sekä esimerkkejä siitä, miten tänä päivänä vanhoja myyttejä uusinnetaan. Sehän koko sarjankin idea on.

Ja, vaikka kirja onkin yleistajuinen, on silti paljon kohtia, jotka saattavat vieraannuttaa lukijaa, joka lukee paljon kaunokirjallisuutta mutta ei tunne kulttuurintutkimuksen käsitteistöä. Kirja on kirjoitettu niin tiiviiseen muotoon, että termien käyttö (vaikeat sanat on kyllä aina pyritty selventämään) ja erikoisten jumalnimien paljous saattaa hengästyttää. Ehkä kirjan loppuun olisi vielä voinut lisätä termien selitykset.

Read Full Post »

Kuolema ja pingviini

Mainio lukukokemus!

Andrei Kurkovin romaani Kuolema ja pingviini (1996, suom. 2006, Otava) sijoittuu Ukrainaan, Neuvostoliiton hajoamisen jälkimaininkeihin. Yhteiskunta on rampautunut niin poliittiselta, taloudelliselta kuin moraaliseltakin arvomaailmaltaan. Päähenkilö Viktor on epäonnistunut kirjoittaja, joka ei onnistu saamaan novelleihinsa mittaa paria liuskaa enempää – puhumattakaan siitä, että saisi niitä julkaistua. Yksinäisyyteensä lohduksi hän on adoptoinut talousvaikeuksissa olleesta eläintarhasta toisen surullisen hahmon ritarin, pingviinin. Viimein Viktorille tarjotaan työtä: häntä pyydetään tekemään muistokirjoituksia sanomalehteen.

Muistokirjoituksien kohteet eivät ole vielä kuolleet, mutta nekrologien kirjoittaminen tärkeistä henkilöistä valmiiksi arkistoon kuulostaa perustellulta. Traagisinta ei tarinassa ole se, että kirjailijaksi haluava päätyy muistokirjoitusten kirjoittajaksi. Sehän on vain ikävää realismia (vertaa: tutkivasta journalismista kiinnostunut nuori intellektuelli päätyy Iltalehden toimittajaksi; tai kirjallisuudesta innostunut nuori, itsensä intellektuelliksi (silloin nuorena) kuvitteleva päätyy opettamaan äidinkieltä…). Traagista kirjassa on se, että henkilöt, joista Viktor kirjoittaa, alkavat vähitellen kuolla ja yleensä vielä väkivaltaisesti. Vähitellen Viktor huomaa joutuneensa osaksi jotakin käsittämätöntä koneistoa, ja vaarana on, että tarpeettomaksi käydessään hänestäkin hankkiudutaan eroon.

Kurkovin romaani luo kuvan yhteiskunnasta, jossa vallitsee viidakon lait: mafia ja valtiovallan mielivalta vallitsee, eikä yksilöillä ole juuri muuta mahdollisuutta kuin toivoa selviävänsä ehjin nahoin. Kuolema ja pingviini on tyyliltään absurdi, yhteiskunnallinen satiiri, jossa esitetyillä ongelmilla lienee kuitenkin myös todellisuuspohjaa: suunnilleen samansuuntaista yhteiskuntakritiikkiä (tosin romaanissa asioita kärjistetään hyvin voimakkaasti) on esitetty yleensäkin uudistumispaineissa kamppailevia entisen Neuvostoliiton alueen valtioita kohtaan. Hämmentävintä on se tyyneys, jolla ihmiset noissa maissa epäkohtiin suhtautuvat: korruptioon, mielivaltaan, suosimisjärjestelmiin, hyväksikäyttöön yms. ikäviin asioihin oli totuttu jo sukupolvien ajan epäonnistuneen ja totalitaristisen sosialistisen Neuvostoliiton aikana. Viktorkin hyväksyy epämääräisen ja hyvin epävakaan asemansa nekrologien kirjoittajana kafkamaiseen oranvanpyörään alistuen.

Voisi kuvitella, että kirjassa kuvatun kaltaisessa maassa antiikin tragediat olisivat uusina, nykysovitettuina teatteriesityksinä ajankohtaisia: niissähän yksilöiden kohtalo on jo ennalta päätetty, ja sankarit kohtaavat tuhon – vallisevat olosuhteet huomioiden – täysin epäoikeudenmukaisesti. Antiikin tarinoissa ongelma syntyy usein siitä, että sankari ei alistu hänelle ennalta määrättyyn kohtaloon ja saa siksi osakseen jumalten vihan. Samoin esim. Venäjällä ja muissa entisen Neuvostoliiton maissa toisinajattelijoita ja rohkeita oman tiensä kulkijoita on vaiennettu ja tapettukin. Rankaisijoina eivät tosin ole jumalat vaan kasvottomat mahdit: mafia, hallinto, armeija ja business.

Hieman synkistä ja nurjista sävyistään huolimatta Kurkovin Kuolema ja pingviini on kuitenkin myös sympaattinen ja humoristinen tarina. Erityisesti pingviini on mainio hahmo, ja tuohon eksoottiseen eläimeen kaikki suhtautuvat positiivisesti: ikävissäkin olosuhteissa se tuo läsnäolollaan esille ihmisten kyvyn empatiaan ja välittää lohtua jo pelkällä olemassaolollaan (pingviiniä palkataan osallistumaan hautajaisiin). Jos Kurkovin kirjasta tehtäisiin elokuva tai näytelmä, kävisi varmasti samalla tavalla kuin  Taru Sormusten herrasta -elokuvan kohdalla: Klonkku varastaa show’n.

Kurkovin romaanissa ote säilyy loppuun saakka. Viktorin ja pingviinin perhe laajentuu vähitellen neljä henkeä käsittäväksi perhekunnaksi, jonka keskinäinen yhteys on aivan yhtä epämääräistä ja sattumalta syntynyttä kuin Viktorin työkin. Erityisen kiinnostavaa on tietysti pingviinin ja Viktorin suhde, samankaltaisuuskin. Ja lopulta Viktorin tekemät ratkaisut oman tilanteensa suhteen vain alleviivaavat tarinan absurdia sävyä.

Read Full Post »

Persiljaisen hiukset

Monet lukevat satuja sivuuttaen kohdat, joissa tarina etenee hieman epäloogisesti: sellaiset pienet kömmähdyksethän tavallaan kuuluvat sadun luonteeseen, eikä satua sovi tarkastella liian analyyttisesti. Itse olen eri mieltä: kiinnostavaa saduissa ovat juuri ne pienet poikkeamat ja niistä avautuvat tulkinnat.

Hyvä esimerkki on Grimmin satujen Persiljainen. Persiljainen on pitkähiuksinen neito, jota noita on pienestä saakka pitänyt vangittuna tornissa. Torniin ei ole portaita eikä ovea, ja aina kun noita haluaa päästä torniin, hän huutaa: ”Persiljainen, tyttöni, laske alas hiuksesi.” Ja sitten noita kiipeää hiuksia pitkin ylös. Eräänä päivänä kuninkaanpoika kulkee lähistöllä ja kuulee tytön laulavan kauniisti. Hän myös näkee noidan kutsuvan tyttöä ja päättää itse kavuta samalla konstilla torniin.

Seuraa rakkaustarina. Ja tässä vaiheessa nousee esille sadun epälooginen kohta: miksi Persiljainen ei pakene tornista välittömästi, vaikka hänellä on siihen mahdollisuus? Hänhän voisi leikata palmikkonsa, kiinnittää sen ikkunanhakaan (kuten noita myöhemmin tekee) ja kiivetä alas kuninkaanpojan perässä. Sen sijaan Persiljaisen pakosuunnitelma on huomattavasti hitaampi toteuttaa:

Persiljainen sanoi: ”Lähden mielelläni mukaasi, mutta en tiedä, miten pääsen alas. Tuo joka kerta tullessasi pasma silkkilankaa. Niistä minä punon tikkaat, ja kun ne ovat valmiit, laskeudun tornista ja sinä otat minut hevosesi selkään.”

Miksi siis Persiljainen ei käytä hiuksiaan? Syynä tuskin voi olla narsistinen halu säilyttää järjettömän pitkät kutrit (jo niiden peseminen ja hoitaminenkin on varmasti työlästä). On paljon mahdollista, että Persiljaisella ei ole juurikaan ongelmanratkaisutaitoa. Kuitenkin maailmaa nähneen kuninkaanpojan pitäisi tajuta hiuksien tarjoama ilmeinen pakomahdollisuus pakoon. Se, ettei hän sitä tuo esille, viittaa hyväksikäyttöön.

Persiljainen merkitsee kuninkaanpojalle lähinnä helppoa seksiä (kyllä, tornissa naidaan ja tuloksellisesti, sillä myöhemmin Persiljainen synnyttää kaksoset) – tytöllähän ei ole ollut kontakteja ulkomaailmaan, joten hän on varmastikin kuninkaanpojalle oiva saalis. Ja toisaalta avioliitto on hankalampi juttu, sillä tyttö kuuluu alempaan säätyyn, eikä hovi todennäköisesti katsoisi suopeasti hänen kaltaistaan tornissa kasvanutta morsianehdokasta. Noita on tuskin opettanut Persiljaiselle minkäänlaista etikettikäyttäytymistä. Niin kauan kuin tyttö pysyy tornissa, ongelmaa ei tarvitse ratkaista.

On myös mahdollista, että tyttö kyllä tiedostaa mahdollisuuden käyttää hiuksiaan pakenemiseen, mutta ei halua hyödyntää sitä. Noita torneineen edustaa hänelle kuitenkin tuttua ja turvallista olotilaa, eikä siitä ole helppo luopua. Kuninkaanpojassa on jo sinällään sulattelemista – samoin kuin omissa tunteissa ja heränneessä seksuaalisuudessa. Siksi hän haluaa pitkittää ratkaisua. Mutta tässäkin tapauksessa kuninkaanpoika, jos hän olisi yhtään vastuullinen, ehdottaisi pakoa. Nyt kuninkaanpoika vain enempää kyselemättä ryhtyy toteuttamaan Persiljaisen hidasta ja olosuhteisiin nähden järjetöntä silkkitikasprojektia.

Joka tapauksessa romanssi paljastuu noidalle, joka leikkaa tytön hiukset ja karkottaa hänet kauas metsään. Kuninkaanpojalle noita virittää ansan: hän odottaa itse tornissa ja heittää ikkunanhakaan sitomansa palmikon kuninkaanpojalle. Kun tämä kapuaa torniin, noita kertoo romanssin päättyneen ja tytölle käyneen kehnosti. Ja nyt seuraa sadun dramaattinen kohtaus:

Kuninkaanpoika joutui suunniltaan tuskasta ja hyppäsi epätoivoissaan tornista alas. Hengissä hän säilyi, mutta okaat, joiden keskelle hän putosi, puhkaisivat hänen silmänsä.

Sadussa kerrotaan kuninkaanpojan kokevan tuskaa ja epätoivoa siksi, että hän ei näe Persiljaista enää koskaan. Mutta niin sadun kertoja vain antaa ymmärtää, jotta lukija voisi tulkita sadun romanttisen rakkauden tunteen kautta. Todellisuudessa kuninkaanpoika hyppää tornista alas siksi, että hän kokee syyllisyyttä. Hänenhän olisi pitänyt vaatia Persiljaista käyttämään hiuksia. Tämän tulkinnan mukaan sokeus, joka kuninkaanpojalle koituu, ei tunnukaan enää kohtuuttomalta (kuten silloin kun kuulin sadun lapsena), vaan se on oikeutettu rangaistus hänen pahoista teoistaan, Persiljaisen hyväksikäytöstä.

Satu kuitenkin päättyy onnellisesti. Vuosia metsissä harhailtuaan (ja kaduttuaan!) kuninkaanpoika löytää Persiljaisen ja tämän synnyttämät kaksoset. Persiljaisen kyyneleet virvoittavat kuninkaanpojan näön, ja koko perhe palaa tervetulleena kuningaskuntaansa. Todennäköisesti tuossa perheessä ei juurikaan anneta tukan kasvaa tai puhuta hiuksista, sillä palmikkoon liittyy monenlaista traumaa ja häpeää. 

(Pakinaperjantai: Hiukset)

Read Full Post »

Gaian kosto – Ydinenergianuoristako pelastus?

Tänä ”talvena” on esille noussut jo ruohonjuuritasonkin keskusteluissa tärkeä, globaali ongelma: ilmastonmuutos. Maapallo lämpenee vuosi vuodelta, ja vähitellen monet alkavat uskoa pessimistisimpiäkin kauhuskenaarioita, joiden mukaan pian ilmasto alkaa muuttua todella radikaalisti – ja huonompaan suuntaan, tietenkin. Valitettavasti nuo kauhuskenaariot eivät välttämättä ole pelkkiä apokalyptisia näkyjä, vaan moni seikka viittaa siihen, että ne saattavat olla varsin realistisia arvioita tulevasta.

Pitkän linjan tiedemies ja ympäristöajattelija James Lovelock julkaisi viime vuonna ilmastonmuutosta käsittelevän kirjan Gaian kosto (2006, suom. 2006, Green Spot). Lovelock tunnetaan Gaia-teoriastaan, jonka mukaan maapallo pitäisi nähdä itseään säätelevänä organismina, ei pelkästään eliöiden kasvualustana. Gaia-teorian mukaan maapallo on miljoonien vuosien aikana säädellyt esimerkiksi omaa lämpötilaansa pitäen sitä elinkelpoisena (mikään hörhö Lovelock ei kuitenkaan ole: hänelle Gaia on enemmänkin vertauskuva, ei mikään tunteva ja ajatteleva olento). Viime vuosisatojen aikana ihminen on toiminnallaan vaurioittanut Gaian itsesäätelymekanismeja, ja niinpä kuumenemisen kierre on alkanut.

Tuttua asiaa, samoin kuin sekin, kun Lovelock esittää meidän jo todennäköisesti ylittäneen ns. kriittisen rajan: emme voi enää pysäyttää ilmastonmuutosta, mutta voimme vielä hidastaa sitä. Gaian kosto onkin synkkää luettavaa. Lovelock esittää runsaasti tilastoja ja lainalaisuuksia todistellessaan ilmastonmuutoksen syitä ja vakavia seurauksia. Jäätiköt sulavat, meret valtaavat alaa, viljelyskelpoisen alueen osuus vähenee ja pahimmassa tapauksessa maapallo muuttuu ihmisille lähes elinkelvottomaksi alueeksi, jossa harvat eloonjääneet pyristelevät menneitä ihmiskunnan suuruuden aikoja muistellen.

Kirjan ansioita ovat konkreettisuus ja selkeys. Lovelock kirjoittaa tekstiä, jota maallikkokin ymmärtää, mutta hän ei kuitenkaan aliarvioi lukijaansa vaan esittää väitteilleen kunnolliset tieteelliset perustelut. Ilmastonmuutoksen esimerkit ovat valaisevia perusteellisuudessaan. Lovelock esim. listaa tekijöitä, jotka nykytilanteessa hiilidioksidipäästöjen lisäksi kiihdyttävät lämpenemistä. Kaksi esimerkkiä:

1.  Jää- ja lumipeitteen heijastevaikutus. Kun jäätiköt sulavat + lumipeite vähenee, niin auringonvaloa heijastuu vähemmän takaisin avaruuteen.
2. ”Merien lämmetessä ravinneköyhän vesikerroksen peittämä alue kasvaa, mikä tekee meristä vähemmän sopivia leville.” – Liittyy ravinteiden kiertoon: kun vesi lämpenee liikaa, ravinteita ei enää nouse pintaan eikä leviä synny. Vähentää hiilidioksidin sitoutumista leviin + yhteytymisestä syntyvien valkoisten sumupilvien syntyä (heijastusvaikutus heikkenee).

Ympäristöajattelijana tunnetun Lovelockin ratkaisut ovat hieman yllättävästi teknologia-painotteisia: ydinvoiman käyttöä on radikaalisti lisättävä, luomutuotannosta yms. viljelypinta-alaa kuormittavasta toiminnasta on luovuttava, on etsittävä keinoja esim. synteettisen ruuan valmistamiseksi ja kaupunkimaista, tiivistä asumista on suosittava. Samalla on aktiivisesti kehitettävä fuusioenergiaa ja etsittävä rohkeitakin ratkaisuja maapallon viilentämiselle.

Suhtaudun itse kriittisesti ydinvoimaan, mutta silti Lovelockin perustelut tuntuvat vakuuttavilta. Hänen kritiikkinsä nykyisiä käytettävissä olevia energiamuotoja (esim. tuuli- ja aurinkoenergia) kohtaan on varsin käytännöllistä: lapsenkengissään olevasta tekniikasta ei ole laajamittaisesti korvaamaan fossiiliisten polttoaineiden käyttöä. Varsinaiset ydinvoiman riskit ovat hänen mielestään vähäpätöiset verrattuna totaalisen tuhon mahdollisuuteen, joka hänen mielestään varmasti odottaa fossiilisten polttoaineiden käytön tiellä. Lovelock kuitenkin korostaa, että ydinvoiman käyttö on vain yksi tekijä (tosin lähiaikoina melko hallitseva) energiaratkaisuissa:

Välittömässä tulevaisuudessa, tästä hetkestä alkaen, meidän on väliaikaisesti tarpeen käyttää fissioenergiaa niin paljon kuin voimme, samalla kun varaudumme tulevaisuuteen, jossa fissiovoima voidaan korvata muista lähteistä peräisin olevalla puhtaalla energialla. Näihin lähteisiin pitäisi kuulua uudistuvia lähteitä, fuusiovoimaa sekä fossiiliden hiilen polttoa olosuhteissa, joissa hiilidioksidipäästöt voidaan ottaa talteen.

Lovelock paheksuu fundamentalismia, joka on vallannut vihreän liikkeen suhteessa ydinenrgiaan: ydinvoiman mahdollisuutta vastustetaan jyrkän kiihkeästi. Toisaalta ei Lovelock juuri arvosta ydinvoiman kannattajienkaan lähes uskonnollista suhtautumista ydinvoiman autuuteen. Mutta kun pienempi paha on valittava, Lovelock valitsee ydinenergian.

Etsiskellessäni erilaisten järjestöjen mielipiteitä ydinenergiaan törmään porukkaan, joka vetää vertoja hörhöimmillekin vaihtoehtovihreille: Ydinenergianuoret. Tällainen on todennäköisesti juuri sitä fundamentalismia, johon Lovelockin viittaa. On aivan käsittämätöntä, että nuoret tulevaisuuden rakentajat näin intohimoisesti takertuvat yhteen energiamuotoon – aivan kuin ydinvoima sinällään riittäisi pelastamaan tulevaisuuden. Energiakeskustelussa täytyisi pitää vaihtoehtoja avoinna – nyt ja tulevaisuudessa kaikkien on oltava valmiita tekemään kompromisseja.

Yritän epätoivoisesti googlata muitakin vastaavia järjestöjä: Energiapajunuoret, Maakaasunuoret, Kivihiilinuoret, Biokaasunuoret – ei kuitenkaan löydy, ehkä ovat vasta perustamisvaiheessa… Taidan olla liian vanha Ydinenergianuoriin, mutta jos nyt Lovelockin innoittamana ryhdyn kannattamaan ydinvoimaa, niin voisinhan perustaa sisarjärjestön: Ydinenergiavarhaiskeski-ikäiset!

Read Full Post »

Itsepetoksen filosofia

Valehtelu on määrittelykysymys. Tältä istumalta voisin väittää, että en ole tänä vuonna valehdellut vielä kertaakaan – niin ainakin luulen. Toisaalta, on hyvin todennäköistä, että olen työpaikkakeskusteluissa tms. saattanut antaa vääräksi tietämääni informaatiota: hieman kaunistellut jotakin mielipidettäni (erittäin todennäköistä!), oikonut jonkin mutkan asioita perustellessani (esim. opetustilanteessa ajan ja päänvaivan säästämiseksi), tehnyt yleistyksiä (onko se valehtelua?) ja esim. käyttänyt väittelyissä argumentteja, joiden johdonmukaisuuden tiedän loogisesti kestämättömiksi (mutta eikö väittelyissä ”harmaalla alueella” liikkuminen ole sallittua). Jos valehtelun määrittelee tahalliseksi asioiden vääristelyksi tai väärän informaation antamiseksi, niin kyllä, olen valehdellut. On äärimmäisen vaikeaa olla valehtelematta.

Vielä vaikeampaa olisi puhua totta. Henkilöhän toden puhumisen yleisessä merkityksessä ”puhuu totta” silloin, kun hän itse ajattelee ilmaisevansa totuuden. Mutta entäpä jos hän onkin väärässä? Silloinhan hän ei valehtele, mutta ei puhu tottakaan. Vielä ongelmallisemmaksi toden puhumisen tässä merkityksessä tekee se, että on lähes mahdotonta määritellä varsinaista totuutta kaikista maailman asioista. Niinpä onkin tyydyttävä siihen, että sanan varsinaisessa merkityksessä ihmiset eivät puhu totta, he vain uskovat puhuvansa totta.

Siihen, mikä on ihmisen oman ajattelun todenmukaisuuden suhde vallitsevaan todellisuuteen nähden, tarjoaa muutamia varsin kiinnostavia näkökulmia Juha Räikän teos Itsepetoksen filosofia (WSOY, 2005). Räikkä on käytännöllisen filosofian professorina Turun yliopistossa, mutta hänen kirjansa on kuitenkin varsin yleistajuinen eikä vaadi lukijalta filosofian opintoja. Räikkä määrittelee itsepetoksen seuraavasti:

Itsepetos voidaan ymmärtää tilanteena, jossa henkilö tulkitsee halujensa ja toiveidensa takia todistusaineistoa virheellisesti ja päätyy näin selvästi väärään näkemykseen asioista.

Oleellista itsepetoksessa on se, että henkilö ei itse tiedosta pettävänsä itseään. Hänellä saattaa olla hetkiä, jolloin hän epäröi näkemyksensä suhteen, mutta hän sulkeistaa oman näkemyksensä vastaiset todisteet ja ajatukset ja palaa turvalliseen itsepetokseensa.

Itse asiassa tämänkaltainen toiminta on varsin arkinen ilmiö, kuten Räikkäkin toteaa. Esimerkiksi katteettoman toiveajattelun tai liiallisen optimismin voisi mieltää edelliseen määritelmään sopiviksi. Räikkä kuitenkin korostaa, että kaikki myönteinen ajattelu ei kuitenkaan ole itsepetosta. Esim. pieni optimistinen riskinotto ei yleensä ole täysin perusteetonta vallitsevaan ”todistusaineistoon” nähden. Mutta vaikkapa rakkaus saattaa sekoittaa pään niin pahasti, että rakastunut henkilö alkaa elää harhakuvitelmien vallassa eikä kykene esim. näkemään rakkautensa kohteen huonoja – jopa rikollisia – puolia, vaikka kaiken järjen mukaan ne pitäisi havaita. Tai rakastunut saattaa tulkita jokaisen ihastuksensa kohteen katseen huomionosoitukseksi (se vilkaisi minuun ainakin kahdesti: siis selvästi se on kiinnostunut!) ja jokaisen eleenkin merkiksi mahdollisesta vastarakkaudesta (se hymyili minulle!). Rakkaus on juuri tuollainen Räikän määritelmän kaltainen halu, joka voi saada aikaan itsepetoksen. Rakkaus tekee sokeaksi.

Kun lukee Räikän kirjaa, huomaa, että itsepetoksen määrittely onkin varsin ongelmallista. Miten laajasti ihmiset ylipäätänsä tutustuvat asioihin, ottavat tosiasioista selvää ja analysoivat ”todistusaineistoa” ennen kuin he tekevät tulkintansa? Ja vielä: kuinka päteviä ihmiset ovat suorittamaan analyysia? Moraalifilosofien ongelmana on teoreettisuus: varsinaisessa elämässä ihmiset eivät välttämättä päädy ratkaisuihinsa ja hyviin tekoihin systemaattisen ajattelun kautta vaan toimimalla intuitiivisesti ja totuttujen kaavojen mukaisesti. Oman käsitykseni mukaan ihmiskunnassa vallitsee ajattelun minimi-periaate: ylimääräistä ajattelua ja ajattelua ylipäänsäkin vältetään – ajattelun ensisijaisuus ja määräävyys ihmisen toiminnassa on harhaa, filosofien ja intellektuellien luoma myytti. Ajattelun minimi-periaate johtaa yleensä siihen, että ei ajatella ollenkaan, mikä tietysti tuo itsepetoksen tarkasteluunkin lisäsävyjä. Esimerkiksi jokin seuraavista ajattelun esteistä toteutuu:

1. henkilöllä ei ole yleensäkään kykyä ajatella (syyntakeeton itsepetokseen)
2. henkilö ei osaa ajatella oikein, sillä ”todistusaineisto” liian monimutkaista (muuten syyntakeeton, paitsi jos kyse on laiskuudesta: ehkä löytyisi muuta, helpommin arvioitavaa todistusaineistoa)
3. henkilö ei jaksa ajatella (itsepetos liittyy siihen, ettei todella kanneta vastuuta omista teoista ja valinnoista – esim. asioihin vaikuttamisen/oman elämän valintojen suhteen. Itse asiassa erittäin vakava ja yleinen itsepetoksen muoto.)
4. henkilö ei halua ajatella (jolloin kyse saattaa olla Räikän määritelmän kaltaisesta itsepetoksesta; oma toive, halu saattaisi ajattelun seurauksena kyseenalaistua)
5. henkilö ei koe ajattelua tarpeelliseksi/käytännölliseksi kyseisessä tilanteessa (voi liittyä myös itsepetokseen, kuten 4, mutta toisaalta myös usein on tehtävä nopeita ratkaisuja – ei ehdi ajatella).

Itsepetoksen määritelmän ongelmaksi koituu toisaalta se, että ihmisten kyky arvioida todistusaineistoa on hyvin erilainen, ja toisaalta se, että asenne ajatteluun saattaa vaihdella varsin paljon yksilöiden välillä. Esimerkiksi on helppo sanoa jälkeenpäin, että natsi-Saksassa ja 1700-luvun orjavaltioissa ihmiset syyllistyivät itsepetokseen: kyllä suurin osa syyllistyikin, mutta osa oli yksinkertaisesti tyhmiä tai ajattelemattomia. Kyse oli laajemmasta, kollektiivisesta itsepetoksesta, kuten Räikkä esittää.

Toisaalta se, että toimii kuten muutkin, on kuitenkin huono perustelu, silkkaa yksilön itsepetosta. Sadan vuoden kuluttua joku moraalifilosofi ehkä väittää, että 2000-luvun alussa, kasvihuoneilmiön kiihtyessä, kaikki yksityisautoilijat ja sähkösaunan lämmittäjät syyllistyivät järkyttävään itsepetokseen: heidän olisi pitänyt tosiasioita tarkastellessaan tajuta, että sellainen elämäntapa johtaa radikaaliin ilmastonmuutokseen ja massiivisiin globaaleihin ympäristöongelmiin! Eikä hän taida niin väittäessään olla edes väärässä.

Itsepetoksen määrittelyyn liittyy myös perustavamman laatuista filosofista problematiikkaa. Kuten Jussi Kotkavirta kirjoittaa artikkelissaan Kulttuurin epätodellisuudesta ja itsepetoksesta:

Jotta voisi osoittaa toisten pettävän itseään, pitäisi kyetä näkemään ja myös osoittamaan, miten asiat oikein ovat, miten ne tulisi nähdä ja miten toiset ne mielessään vääristävät.

Eli jos lukee Räikän kirjan, sitä kannattaa lähinnä käyttää omaan itsetutkiskeluun (mihin se sopiikin mainiosti) eikä lähteä arvioimaan läheisten mahdollista syyllistymistä itsepetokseen. Itsepetostahan ei näet havaitse itse: saattaakin olla, että oma näkemys on itsepetosta, ei siis sen toisen, jota tekisi mieli ravistella ”valheesta”. Ja toisaalta on todella vaikea löytää ratkaisuja Kotkavirran edellä esittämiin kysymyksiin. Kuitenkaan itsepetoksen määritelmää ei kannata hylätä sen modernin ”kaikki on suhteellista, ei ole olemassa yhtä totuutta, joten ei voida myöskään sanoa yhtään mitään yhtään mistään”-hokeman takia. Itsepetosta on olemassa, ja ainakin räikeimmissä tapauksissa siitä voidaan olla myös yksimielisiä – itsensä pettäjää lukuun ottamatta. 

Itsekin syyllistyn varmasti usein (tai monissa näkemyksissäni ehkä koko ajan) itsepetokseen, mutta toivottavasti etupäässä positiivisen kaltaiseen, esimerkiksi myönteiseen ajatteluun (tosin aika harvoin). Räikänkin mukaan monet itsepetoksen lievät muodot, jos ne itsepetosta nyt edes ovatkaan, saattavat seurauksiltaan olla positiivisia. Jos kuvittelen olevani keskivertoa fiksumpi tai moraalisesti parempi ihminen, niin se saa minut kenties myös toimimaan fiksummin ja moraalisesti paremmin. Ja jos joku havahduttaa minut tästä itsepetokseni tilasta, silloin rakenteet, joihin minäkuvani (valheellinen?) perustuu, murtuvat: vajoan itsesäälin ja moraalisen rappion tielle.

Vaikka Räikän kirja onkin paikoitellen hieman ristiriitainen pyrkiessään rajaamaan itsepetoksen käsitettä erilleen esimerkiksi toiveajattelusta tai optimismista ja vaikka esimerkiksi ihmisen halujen ja tunteiden sekä minäkuvan ja identiteetin psykologinen problematisointi tuntuu hieman kevyeltä, on kirja mielenkiintoinen ja lukemisen arvoinen. Se herättää myös pohdiskelemaan omaa toimintaa ja omia näkemyksiä.

Read Full Post »

Myytti-sarja: Paino

Atlas ja Herakles (Herkules), voimiltaan ylivertaiset puolijumalat. Titaanien voimat eivät kuitenkaan pelasta heitä kohtalolta, joka antiikin Kreikan mytologioissa vaanii jokaista sankaria. Sankareitten traagiset loput on yleensä lyöty lukkoon jo heidän syntymänsä hetkellä, eikä korkeampien mahtien päätöksiä vastaan juurikaan voi pyristellä. Atlaksen kohtalona on päätyä kannattelemaan ikuisiksi ajoiksi maailmaa harteillaan. Herakleen turmioksi koituu taas jokaisen vahvan miehen heikko kohta: nainen.

Jeanette Wintersonin kirjassa Paino (Weight, 2005, suom. 2006 Hilkka Pekkanen, Tammi) nämä kaksi myyttistä tarinaa kietoutuvat yhteen ja saavat uusia muotoja. Paino on enemmän Atlaksen tarina: hänen raskaaseen maailman kannatteluunsa Painon kertoja vertaa myös itseään. Jotkin Atlaksesta kertovat jaksot on kerrottu Atlaksen näkökulmasta, minä-kertojan äänellä, ja toisaalla taas kirjan kertoja kertoo omasta lapsuudestaan (Wintersonin omasta, todennäköisesti) ja muutenkin viittaa elämäänsä ”maailman painon alla”. Romaani herättää kysymyksiä ihmisen ja maailman suhteesta, valinnan mahdollisuudesta ja kohtalosta.

Atlaksen elää onnellista elämäänsä, kunnes osallistuu kapinaan jumalia vastaan. Sen tähden hänet tuomitaan kannattelemaan maailmaa. Winterson tuo tarinaan uusia sävyjä esim. kertoessaan siitä, kuinka neuvostoliittolaisten avaruuteen lähettämä Laika-koira ei kuolekaan, vaan päätyy Atlaksen seuraksi.

Atlas rikkoi Sputnikin kuoren ja näki Laikan kiinni vyötettynä, kykenemättä liikkumaan, osittain pelosta halvaantuneena ja hien, virtsan ja omien ulosteidensa peitossa. Äärettömän varovasti Atlas vapautti koiran, asetti sen turvallisesti tyhjän päälle ja antoi sille vettä juotavaksi.

Laika-koira kuuluu tavallaan nykyajan ja avaruusteknologian myytteihin. Sankari-koira, joka valitettavasti ei itse tajunnut uhrauksensa arvoa. Joskus öistä tähtitaivasta katsellessa tulee miettineeksi, että tuolla ylhäällä se pieni muumioitunut koira-vainaja kiertää sinistä planeettaa, eristettynä ja yksin. Jotenkin aikuistakin mieltä lämmittää ajatus siitä, että ehkä Laika ei kuollutkaan kylmään kapseliinsa, vaan päätyi Atlaksen seuraksi.

Tarun mukaan Herakles on Zeuksen avioton poika, jota Zeuksen vaimo Hera ei ikinä voinut suvaita. Kostoksi Hera lähettää Herakleelle hulluuskohtauksen, jonka vallassa tämä tappaa vaimonsa ja lapsensa. Hyvittääkseen tekonsa Herakles joutuu 12 vuodeksi velipuolensa Eurystheuksen palvelukseen. Tämä asettaa hänelle kaksitoista toinen toistaan mahdottomampaa tehtävää. Eräs niistä on omenoiden noutaminen Hesperidien puutarhasta, minkä tehtävän Herakles suorittaakin Atlaksen avulla. Wintersonin tarinassa puutarhan omenapuu muistuttaa Raamatun Hyvän ja pahan tiedon puuta. Herakles tappaa puuta vartioivan käärmeen ja Atlas noutaa omenat Herakleen kannatellessa sillä aikaa maailmaa hänen puolestaan. 

Olin kuvitellut Wintersonin muokanneen myyttiä enemmänkin, mutta oikeastaan se noudattelee melko pitkälle klassista tarinaa. Herakleen henkilöstä tosin on tehty alkuperäistäkin uhmakkaampi ja äkkipikaisempi, ja varsinkin hänen maskuliinista ja varsin yksiulotteista seksuaalisuuttaan korostetaan. Atlaksen persoona taas on rakennettu kiinnostavammin, sillä antiikin myyteissä hänestä kerrotaan vähemmän kuin Herakleesta. Atlas kokee tehtävänsä raskaana, mutta on samalla ylpeä velvollisuudestaan, jota kukaan toinen ei pystyisi yhtä kärsivällisesti hoitamaan. Kannatellessaan maailmaa Atlas oppii kuuntelemaan sitä: hän erottaa kaikki maailman tapahtumat, sodat ja kärsimykset, mutta ei kykene itse niihin vaikuttamaan. Tämänkaltaiseen voimattomuuden tunteeseen on helppo samastua, kun aukaisee television ja katsoo uutiset. Atlas vain ei voi valita; hänellä ei ole kaukosäädintä, jolla vaihtaisi kanavaa.

Wintersonin kertojan ääni ilmaisee kirjoittavansa tarinan uudelleen. Niinpä Atlas ei jääkään ikuisiksi ajoiksi kannattelemaan maailman painoa, vaan eräänä päivänä laskee maailman harteiltaan ja kävelee Laika-koiransa kanssa pois. Atlaksen myytti yhdistyykin kertojaan itseensä, ikään kuin kertoja haluaisi luoda itselleen mahdollisuuden. Kertoja on kuvannut olevansa äitinsä poisantama, ja myöhemmin adoptioäitinsäkin hylkäämä. Menneisyys ei häviä minnekään, ja tulevaisuudellakin on oma painonsa.

    Kun minulla ei ollut ketään kannattelemassa minua, opin kannattelemaan itse itseäni.
    Tyttöystäväni sanoo, että minulla on Atlas-kompleksi.

Ehkäpä kirjoittaessaan Atlas-myyttiä uudelleen ja antaessaan tälle mahdollisuuden taakastaan luopumiseen Winterson myös uudistaa suhdetta omaan itseensä. Lukijakin voi kokea saman tunteen: kaikkea painoa ei ole pakko kannatella harteillaan.

Paino on nimestään huolimatta kevyttä luettavaa, nopealukuinenkin. Wintersonin lyhyet lauseet työntävät tehokkaasti ajatuksia eteenpäin, sillä tyyli on pohdiskelevaa, ja monin paikoin oivaltavat näkökulmat sitovat vanhat myytit tähän päivään. Silti jotain jää puuttumaan: vielä rohkeampi ote, joka paiskaisi myytin palasiksi seinään ja rakentaisi syntyneistä jäänteistä uuden. Romaani herättää kuitenkin vastustamattoman nälän: myytit kiehtovat ja kutsuvat länsimaisen sivistyksen alkujuurille. Onneksi kirjahyllystä löytyy mainio Alf Henriksonin Antiikin tarinoita.

Read Full Post »

Myyttisarja

Kansainvälinen Myytti-sarja aloitti ilmestymisen vuonna 2005. Sarjaa varten on pyydetty kymmeniltä kirjailijoilta tilaustyö johonkin myyttiin liittyen. Vanhat myytit on tarkoitus uusintaa, kirjoittaa uusiksi. Mukana on kymmeniä kustantamoja, ja Suomessa toiminnasta vastaa Tammi (jonka kotisivuilta aiheesta löytyy tietoa käsittämättömän huonosti!). Englanninkielisiä sivustoja selailtuani olen käsittänyt, että Myytti-sarja keskittyy lähinnä kreikkalaisiin/länsimaisiin myytteihin, mutta tarkoitus on julkaista aiheesta myös länsimaisen kulttuuripiirin vaikutusalueen ulkopuoleltakin tulevien kirjailijoiden tulkintoja.

Sarjaan on pyydetty mukaan mm. nigerialaissyntyistä Chinua Achebea, jolta on suomennettu afrikkalaisia satuja, ja hieman tunnetumpaa kiinalaista Su Tongia (kirjoittanut Punaisen lyhdyn). Joka vuosi on tarkoitus julkaista kolme uutta teosta, niin kauan kuin kirjoittajia riittää. Jostain luin, että sarjan sadas julkaisu ilmestyisi vuonna 2038… Ehkä ihan niin pitkälle sarja ei yllä, mutta onpahan luvassa mielenkiintoista luettavaa moneksi vuodeksi eteenpäin.

Sarjan ensimmäiset kirjat on jo suomennettu: uskontotutkija Karen Armstongin aiheeseen johdatteleva Myyttien lyhyt historia, Jeanette Wintersonin Paino (Hercules ja Atlas), Viktor Pelevin Kauhukypärä (Theseus ja Minotaurus) ja Margaret Atwoodin Penelopeia (Penelope ja Odysseus). Piakkoin pitäisi ilmestyä David Grossmanin Leijonahunaja, joka käsittelee Simsonin myyttiä.

Randomhousen sivuilla esitellään sarjassa julkaistut kirjat sekä niiden kirjoittajat ja hieman taustaakin.

http://www.randomhouse.ca/features/themyths/index.html

Read Full Post »

Kirjavuoteni 2007

Muutaman kuukauden kokemus blogikirjoittamisesta on ollut positiivinen. Lähdin kirjoittamaan kirjallisuusblogia kokeilumielessä, omaksi ilokseni. Hämmästyksekseni monet ihmiset ovat alkaneet seurata kirjajutustelujani, jopa säännöllisesti. Kuukaudessa suunnilleen 10 kirjasta tai hieman useammastakin kirjoittaminen ei tunnu suurelta taakalta, vaikka siihen aikaa toki kuluukin. Niinpä jatkan tänä vuonna samalla tyylillä. Näin vuoden aluksi muutama ajatus siitä, millaisia aiheita voisin tänä vuonna nostaa esille.

1. Kuukauden klassikko

Tuoreet, suunnilleen vuoden sisään ilmestyneet teokset ovat edelleen pääasiallinen mielenkiinnon kohteeni, mutta ajattelin niiden rinnalle tuoda hieman ajallista perspektiiviä. Kuukauden klassikko ei aina välttämättä ole ”klassikko” perinteisessä mielessä, vaan se voi olla myös hieman tuntemattomampi teos. Uuno Kailaan Novellit kuuluu tähän sarjaan.

2. Esikoisteokset

Uusia ajatuksia, uusia näkökulmia, uusia tyylejä löytyy toki jo asemansa vakiinnuttaneiden kirjailijoidenkin uusista teoksista, mutta silti esikoiskirjailijoissa on tuoreutta aivan eri tavalla. Esikoisteokset eivät välttämättä ole aina täysin hallittuja rakenteen tms. kannalta, mutta kiinnostavia ne ovat.

3. Runot

Syksyllä proosa valtaa markkinat, ja siksi huomaan runojen jääneen varsin vähälle huomiolle kirjoituksissani. Mutta keväällä runoja tulee yleensä luettua enemmän. Niin varmasti tänäkin vuonna.

4. Tietokirjat

Uskonto, filosofia, yhteiskunta, taide ja kirjallisuus ovat aina kiinnostaneet minua henkilökohtaisesti. Myös tiedettä popularisoivia teoksia lukiessaan kokee usein pieniä ”valaistumisia”. Jotta jalat pysyisivät kaunokirjallisuudenkin lukijalla maassa, niin hyvä lienee lukea ainakin yksi tietokirja kuussa. Ilmastonmuutos ja ympäristönäkökulma yleensäkin ovat ajankohtaisia, ja niihin liittyen voisi ainakin muutaman kirjan yrittää tänä vuonna lukea.

5. Myytit

Tammi on suomentanut jo muutaman kirjan verran myytti-sarjaa, jossa kirjailijat kirjoittavat vanhoja myyttejä uudelleen, tarinoiksi. Tällaista sarjaa seuratessaan pääsen osaksi kollektiivista kokemusta paitsi maailmanlaajuisen sarjan seuraamisen niin myös ikiaikaisten myyttien tasolla. Myytteihin liittyen löytyy myös hyviä vanhempiakin kirjoja. Yksi hyvä teema vuodelle 2007. Ehkä aiheesta voisi kirjoittaa muutamia lastujakin.

Siinäpä niitä. Toki edelleen painopiste on uudessa proosassa, niin kotimaisessa kuin käännetyssäkin. Enempää ei kannata luvata, muuten jää tyhjäksi puheeksi.

Read Full Post »