Mainio lukukokemus!
Andrei Kurkovin romaani Kuolema ja pingviini (1996, suom. 2006, Otava) sijoittuu Ukrainaan, Neuvostoliiton hajoamisen jälkimaininkeihin. Yhteiskunta on rampautunut niin poliittiselta, taloudelliselta kuin moraaliseltakin arvomaailmaltaan. Päähenkilö Viktor on epäonnistunut kirjoittaja, joka ei onnistu saamaan novelleihinsa mittaa paria liuskaa enempää – puhumattakaan siitä, että saisi niitä julkaistua. Yksinäisyyteensä lohduksi hän on adoptoinut talousvaikeuksissa olleesta eläintarhasta toisen surullisen hahmon ritarin, pingviinin. Viimein Viktorille tarjotaan työtä: häntä pyydetään tekemään muistokirjoituksia sanomalehteen.
Muistokirjoituksien kohteet eivät ole vielä kuolleet, mutta nekrologien kirjoittaminen tärkeistä henkilöistä valmiiksi arkistoon kuulostaa perustellulta. Traagisinta ei tarinassa ole se, että kirjailijaksi haluava päätyy muistokirjoitusten kirjoittajaksi. Sehän on vain ikävää realismia (vertaa: tutkivasta journalismista kiinnostunut nuori intellektuelli päätyy Iltalehden toimittajaksi; tai kirjallisuudesta innostunut nuori, itsensä intellektuelliksi (silloin nuorena) kuvitteleva päätyy opettamaan äidinkieltä…). Traagista kirjassa on se, että henkilöt, joista Viktor kirjoittaa, alkavat vähitellen kuolla ja yleensä vielä väkivaltaisesti. Vähitellen Viktor huomaa joutuneensa osaksi jotakin käsittämätöntä koneistoa, ja vaarana on, että tarpeettomaksi käydessään hänestäkin hankkiudutaan eroon.
Kurkovin romaani luo kuvan yhteiskunnasta, jossa vallitsee viidakon lait: mafia ja valtiovallan mielivalta vallitsee, eikä yksilöillä ole juuri muuta mahdollisuutta kuin toivoa selviävänsä ehjin nahoin. Kuolema ja pingviini on tyyliltään absurdi, yhteiskunnallinen satiiri, jossa esitetyillä ongelmilla lienee kuitenkin myös todellisuuspohjaa: suunnilleen samansuuntaista yhteiskuntakritiikkiä (tosin romaanissa asioita kärjistetään hyvin voimakkaasti) on esitetty yleensäkin uudistumispaineissa kamppailevia entisen Neuvostoliiton alueen valtioita kohtaan. Hämmentävintä on se tyyneys, jolla ihmiset noissa maissa epäkohtiin suhtautuvat: korruptioon, mielivaltaan, suosimisjärjestelmiin, hyväksikäyttöön yms. ikäviin asioihin oli totuttu jo sukupolvien ajan epäonnistuneen ja totalitaristisen sosialistisen Neuvostoliiton aikana. Viktorkin hyväksyy epämääräisen ja hyvin epävakaan asemansa nekrologien kirjoittajana kafkamaiseen oranvanpyörään alistuen.
Voisi kuvitella, että kirjassa kuvatun kaltaisessa maassa antiikin tragediat olisivat uusina, nykysovitettuina teatteriesityksinä ajankohtaisia: niissähän yksilöiden kohtalo on jo ennalta päätetty, ja sankarit kohtaavat tuhon – vallisevat olosuhteet huomioiden – täysin epäoikeudenmukaisesti. Antiikin tarinoissa ongelma syntyy usein siitä, että sankari ei alistu hänelle ennalta määrättyyn kohtaloon ja saa siksi osakseen jumalten vihan. Samoin esim. Venäjällä ja muissa entisen Neuvostoliiton maissa toisinajattelijoita ja rohkeita oman tiensä kulkijoita on vaiennettu ja tapettukin. Rankaisijoina eivät tosin ole jumalat vaan kasvottomat mahdit: mafia, hallinto, armeija ja business.
Hieman synkistä ja nurjista sävyistään huolimatta Kurkovin Kuolema ja pingviini on kuitenkin myös sympaattinen ja humoristinen tarina. Erityisesti pingviini on mainio hahmo, ja tuohon eksoottiseen eläimeen kaikki suhtautuvat positiivisesti: ikävissäkin olosuhteissa se tuo läsnäolollaan esille ihmisten kyvyn empatiaan ja välittää lohtua jo pelkällä olemassaolollaan (pingviiniä palkataan osallistumaan hautajaisiin). Jos Kurkovin kirjasta tehtäisiin elokuva tai näytelmä, kävisi varmasti samalla tavalla kuin Taru Sormusten herrasta -elokuvan kohdalla: Klonkku varastaa show’n.
Kurkovin romaanissa ote säilyy loppuun saakka. Viktorin ja pingviinin perhe laajentuu vähitellen neljä henkeä käsittäväksi perhekunnaksi, jonka keskinäinen yhteys on aivan yhtä epämääräistä ja sattumalta syntynyttä kuin Viktorin työkin. Erityisen kiinnostavaa on tietysti pingviinin ja Viktorin suhde, samankaltaisuuskin. Ja lopulta Viktorin tekemät ratkaisut oman tilanteensa suhteen vain alleviivaavat tarinan absurdia sävyä.
Tuo pingviini kuulostaa aivan ihanalta hahmolta! Jotenkin tuli mieleen Sinisalon peikonpoika Ennen päivänlaskua ei voi -romaanissa, vaikka peikko ja pingviini onkin olentoina ihan erilaisia. Mutta yhteistä on se, että ne ovat vieraassa elementissä olevia vieraita olentoja, joka tulee osaksi ihmisarjen hulluutta.
Olen muuten yrittänyt tavoittaa sinua äikänope-sähköpostillasi – onkohan viestini tullut perille? Se sisältää luentokutsun!
Pingviinit ovat hämmästyttävän sympaattisia. Surkuhupaisia herraskaisessa (frakki päälllä) läpsyttelyssään. Elokuva Pingviinien matka on lähes hypnoottista katseltavaa, ja joku vuosi sitten aamutv:stä tullut Pingu hauskimpia lyhytpiirrossarjoja, mitä tiedän.
Jep, sain postisi.